Arvostelu: Yhteinen sävel (Military Wives - 2019)

YHTEINEN SÄVEL

MILITARY WIVES

Ohjaus: Peter Cattaneo
Pääosissa: Kristin Scott Thomas, Sharon Horgan, India Ria Amarteifio, Amy James-Kelly, Gaby French, Lara Rossi, Emma Lowndes, Laura Checkley, Jason Flemyng ja Greg Wise
Genre: komedia, musiikki, draama
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: S

Military Wives, eli suomalaisittain Yhteinen sävel perustuu löyhästi tositapahtumiin Englannin sotilastukikohdissa asuvista naisista, jotka ovat perustaneet kuoroja, kun heidän miehensä ovat sotimassa ulkomailla. Käsikirjoittajat Rosanne Flynn ja Rachel Tunnard kiinnostuivat näistä kuoroista ja alkoivat työstämään käsikirjoitusta heidän kertomustensa pohjalta. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2019 ja Yhteinen sävel sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla viime syyskuussa. Elokuva ehdittiin julkaista hetkeksi aikaa leffateattereihin muutamissa maissa, kunnes koronaviruksen takia teatterit suljettiin. Nyt Suomessa elokuvateatterit ovat taas auenneet ja alunperin keväälle suunniteltu Yhteinen sävel ilmestyy vihdoin täälläkin. Kun huomasin leffan olevan samoilta tekijöiltä kuin hauska Housut pois! -elokuva (The Full Monty - 1997), menin iloisin mielin katsomaan Yhteisen sävelen sen lehdistönäytökseen heinäkuussa.

Englantilaiset sotilaat lähtevät rintamalle Afganistaniin ja heidän vaimonsa jäävät Flitcroftin sotilastukikohtaan odottamaan heidän paluutaan ja pelkäämään heidän puolestaan. Odotellessaan vaimot keksivät perustaa kuoron, vaikka kaikkia ei olisikaan siunattu laululahjoilla tai sävelkorvalla.

Kristin Scott Thomas näyttelee Kate Barclayta, joka menetti poikansa sodassa, mikä vainoaa häntä kaiken aikaa. Hän pyrkiikin tukemaan muita vaimoja mahdollisimman hyvin, kun sotilasmiehet ovat poissa, toivoen, ettei kukaan joudu kokemaan samaa kuin hän. Sharon Horgan taas esittää Lisa Lawsonia, jolla on vaikeuksia itsenäistyvän tyttärensä (India Ria Amarteifio) kanssa, samalla kun hänenkin miehensä on lähtenyt Afganistaniin. Yhdessä Katen ja Lisan on tarkoitus järjestää kuorotunteja muille vaimoille, mikä ei ole haaste vain naisten laulutaitojen (tai taidottomuuden) takia, vaan koska heillä on täysin omat näkemyksensä, kuinka homma pitäisi hoitaa. Kate on määrätietoinen ja uskoo klassisen musiikin voimaan, kun taas Lisa haluaisi ottaa rennommin ja tykittää tuoreempia hittikappaleita. Vastakohdat usein toimivat päähenkilöinä ja se pätee myös tässä. Kate ja Lisa ovat molemmat mainiot hahmot omilla tavoillaan ja niin tukevat kuin tökkivät toisiaan hyvin. Thomas ja Horgan sopivat rooleihinsa erinomaisesti.

Katen ja Lisan lisäksi kuoroon kuuluu mm. ujo mutta lahjakas Jess (Gaby French), matalalta laulava Ruby (Lara Rossi), lujan asenteen omaava Maz (Laura Checkley), lyhyttukkainen Annie (Emma Lowndies) ja sotilastukikohtaan vasta muuttanut nuori Sarah (Amy James-Kelly). Elokuva panostaa sivuhahmoihin huomattavasti pienemmin kuin Kateen ja Lisaan, ja katsojana huomaakin vasta loppupäässä, kuinka merkittävältä koko porukka itse asiassa tuntuukin. Hahmojen kasvava riemu kuororyhmässä, sekä heidän ystävystyminen tuntuvat käsinkosketeltavan aidoilta ja jo se nostaa hymyn katsojan huulille.

Hymy leviää muutenkin pitkin leffaa, sillä Yhteinen sävel on varsinainen hyvän mielen elokuva. Sen ihastuttavan riemastuttava henki ympäröi katsojan vähitellen mutta varmasti ja ennen kuin edes tajuaakaan, on jo täysin uppoutunut Flitcroftin kuoron vietäväksi. Elokuva viihdyttää läpi kestonsa, eikä aika käy pitkäksi, vaikka tarinan kaava onkin hyvin selvä alusta alkaen. Juonta voi täysin mokomin syyttää ennalta-arvattavuudesta ja sitähän se kyllä on, mutta tämä on niitä tapauksia, joissa arvattavuuden voi katsoa sormien läpi, sillä matka on monin tavoin niin miellyttävä ja valloittava. Elokuva voittaa kaiken aikaa yhä vain paremmin puolelleen ja johtaa kohti loppuhuipennusta, mikä yllättää sillä, että se jopa onnistuu nostamaan tunteet pintaan.

Yhteisestä sävelestä löytyy muutenkin iskevää herkkyyttä ja kuten arvata saattaa, ei Afganistanista kuulu pelkkiä hyviä uutisia. Näinä liikuttavina hetkinä hoksaa, kuinka paljon kuoron jäsenistä onkaan alkanut välittämään. Katsoja onnistutaan imaisemaan menoon niin hyvin mukaan, että voi huomata eläytyvänsä hahmojen tunteisiin. Vaikka aluksi elokuvan kevyt ja humoristinen henki voi tuntua pinnalliselta, on se mitä oivaltavin ja viekkain tapa luoda tunneside katsojan ja elokuvan välille, jotta oikealla hetkellä filmi voi näyttää todelliset värinsä. Hilpeyden ja surun välillä tasapainotellaan taidokkaasti. Elokuva myös syventyy mielenkiintoisesti hahmojen puolesta siihen inhottavaan tunteeseen, kun ei voi tietää, pääseekö koskaan näkemään kenties oman elämän tärkeintä henkilöä.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Housut pois! -komedian ohjaaja Peter Cattaneo, joka keskittyy tällä kertaa ryhmään naisista, jotka kokeilevat tehdä yhdessä jotain elämäänsä mullistavaa. Nämä kertomukset Cattaneo selvästi taitaa ja hän on iso syy siihen, että katsoja antaa anteeksi Rachel Tunnardin ja Rosanne Flynnin käsikirjoituksen kliseisyydet. Lisäksi Yhteinen sävel on kuvattukin sujuvasti ja leikkauskin on pätevää. Leikkauksessa pahimmaksi ongelmaksi koituu alkupään kohtaus, missä vaimot heittelevät ideoita yhteiseksi puuhaksi ja niitä kirjataan ylös paperille. Kohtaus taitaa olla improvisoitu ja ehdotukset muuttuneet kuvausten aikana, sillä lähes joka kerta, kun paperia näytetään, on listaus muuttunut. Lavasteet ja loppuhuipennuksen valaisu ovat tyylikkäät ja äänimaailmakin on rakennettu hyvin äänitehosteista Lorne Balfen säveltämiin musiikkeihin. Isoimman yllätyksen äänien puolella tekee kuitenkin kuoron itse tekemä kappale, jonka voimakas kertosäe onnistui niin nostamaan herkät tunteeni pintaan kuin ihoni kananlihalle.

Yhteenveto: Yhteinen sävel on varsinainen hyvän mielen elokuva, mikä onnistuu myös koskettamaan yllättävänkin syvältä. Elokuva osoittaa hienosti ja riipaisevasti, mitä nämä vaimot tuntevat, kun he joutuvat elämään jatkuvassa pelossa siitä, mitä heidän rakkaille käy. Etenkin loppupäässä tunteet iskevät voimakkaasti pintaan ja kuoron finaalin yhteislaulu nostaa ihon kananlihalle voimakkuudellaan. Vahvat tunteet saavat antamaan anteeksi käsikirjoituksen kliseet ja ennalta-arvattavuudet. Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää nyyhkyttelyä, vaan siitä löytyy myös paljon hauskoja hetkiä, sävelkorvattoman kuoron harjoitellessa ja Katen ja Lisan kilpaillessa johtajuudesta. Näyttelijät ovat mainioita rooleissaan. Heikkouksiensakin kanssa Yhteinen sävel on erittäin hyvä filmi, mitä suosittelen lämpimästi kenelle tahansa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Military Wives, 2019, Ingenious Media, 42, Koliko Films, Tempo Productions Limited

Arvostelu: The First Purge (2018)

THE FIRST PURGE

Ohjaus: Gerard McMurray
Pääosissa: Y'lan Noel, Lex Scott Davis, Joivan Wade, Kristen Solis, Lauren Vélez, Marisa Tomei, Patch Darragh, Rotimi Paul ja Ian Blackman
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16

James DeMonacon jännityselokuva Puhdistuksen yö (The Purge - 2013) oli kriitikoiden negatiivisesta palautteesta huolimatta suuri menestys, jolle päätettiin heti tehdä jatkoa. Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy - 2014) oli vielä isompi hitti, mille kriitikotkin olivat hieman lempeämpiä. Suomentamatta jäänyt The Purge: Election Year (2016) menestyi jälleen vielä paremmin, joten neljännen osan teko lähti liikkeelle. DeMonaco ei kuitenkaan halunnut jatkaa ohjaajana, joten hänet korvattiin Gerard McMurraylla ja kuvaukset alkoivat syyskuussa 2017. Lopulta The First Purgeksi nimetty esiosaelokuva ilmestyi Yhdysvaltojen itsenäisyyspäivänä 2018. Jälleen kerran kriitikot antoivat ristiriitaista palautetta, mutta lippuluukuilla filmi menestyi edeltäjiään paremmin. Itse olin aiemmin nähnyt vain kaksi ensimmäistä Purge-leffaa, kun vuokrasin ne serkkujeni kanssa vuonna 2015. En pitänyt niistä, enkä katsonut myöhemmin julkaistuja osia tai The Purge -televisiosarjaa (2018-2019). Kuitenkin nyt kun sarja on taas saamassa jatkoa elokuvalla The Forever Purge (2021), päätin antaa koko hommalle uuden mahdollisuuden. En vieläkään lämmennyt leffoille, mutta katsoin silti The First Purgen jo muutama päivä The Purge: Election Yearin jälkeen.

Vuonna 2017 Yhdysvaltojen johtoon on noussut uusi puolue, Amerikan uudet perustajaisät, jotka päättävät testata sosiaalista koetta rikoksen, työttömyyden ja köyhyyden poistamiseksi maasta: Puhdistuksen yön. Kokeen ensimmäisenä vuonna New Yorkin Staten Island suljetaan 12 tunniksi, jolloin kaikki rikokset, mukaanlukien murha, ovat sallittuja.

Joivan Wade näyttelee Isaiahia, nuorta miehenalkua, joka on rahan kaipuussa päätynyt huumebisnekseen omaa aluettaan johtavan Dmitrin (Y'lan Noel) hommiin. Lex Scott Davis taas näyttelee Isaiahin siskoa, Dmitrin ex-tyttöystävä Nyaa, joka on huolissaan veljestään. Yllättävää kyllä, veljen ja siskon välit ovat sujuvasti kirjoitetut ja heidän suhteensa muovautuu uudelleen Puhdistuksen yön alkaessa. Nya vastustaa koko ideaa, kun taas Isaiah haluaisi kokeilla "puhdistumista". Dmitri sen sijaan on aika kehno tapaus, josta yritetään kehitellä toimintasankaria. Hahmoa ei kuitenkaan halua kannustaa, sillä elokuvassa nostetaan usein esille, kuinka monen nuoren elämät Dmitri on pilannut huumebisneksellään. Sankarikuvio ei edes toimi hahmon yrityksenä parantaa itsensä ihmisenä, vaan hän lähinnä pyrkii kostamaan Yhdysvalloille, jotka ovat ajaneet köyhät tietyille poluille. Kolmikon näyttelijät ovat kuitenkin kaikki kelpo valintoja rooleihinsa. Ainakin he ajavat asiansa paremmin kuin monet aiemmat elokuvasarjan pahvisista hahmoista ja puisista näyttelijöistä.

Nimensä mukaisesti The First Purgen tarkoituksena on avata katsojille, mistä koko Puhdistuksen yö on saanut alkunsa. Kyseessä on siis esiosa aiemmille leffoille, eikä jatkotarina. Vaikka aiemmat Purget eivät ole olleet kovin hyviä (Puhdistuksen yö: Anarkia oli ainoa ihan kiva leffa), on sarjasta löytynyt alusta asti kiehtovaa yhteiskuntakritiikkiä Yhdysvaltojen menoa kohtaan. Onkin siis oiva idea palata ajassa taaksepäin ja näyttää koko homman alku. Noh, eipä sellaista oikeastaan lopulta nähdä kuin parin lyhyen uutislähetyksen verran, sillä kohdeyleisöä luultavasti kiinnostaa vain älyvapaa mähinä, eikä niinkään fiksu poliittinen trilleri ja satiiri Yhdysvaltojen vääryyksistä. Jo aiempien osien aikana sarjan kritiikki kääntyi aseihannoinnista ja ihmisen piilotetuista haluista maan rasismiin ja tämä leffa panostaa juurikin jälkimmäiseen. Anarkiassa näytettiin ensimmäisen kerran, että Puhdistuksen yössä onkin enemmän kyse valtion tavasta poistaa köyhiä ja muita, jotka vain aiheuttavat kuluja valtiolle. The First Purgessa tämä viedään siihen, että valkoinen ylivalta yrittää poistaa tummaihoiset maasta, saamalla heidät tappamaan toisiaan rahapalkkioiden toivossa. Sarjan muiden teemojen tavoin tämäkin on karmiva ajatus, mutta jälleen aika kömpelösti ja pinnallisesti toteutettu.

Mielenkiintoisen ja uudenlaisen puolen The First Purgeen tuovat kohtaukset, joissa sairaan kokeen luojat (Marisa Tomei ja Patch Darragh) katsovat valvontakameroiden ja puhdistautujien piilolinssikameroiden kautta kaduille vähitellen syntyvää mähinää. Samalla käy ilmi, ettei koe ole sen luojienkaan mielestä välttämättä moraalisesti oikein - etenkään kun Amerikan uudet perustajaisät eivät ole rehellisiä sen käytöstä. Muuten tämä Puhdistuksen yö on hyvin pitkälti samaa mättöä kuin sarjan kaksi edellistä osaa. On jopa hieman hölmöä, kuinka nopeasti yö muuttuu valtavaksi kaaokseksi. Koska kyseessä on ensimmäinen Puhdistuksen yö, mielestäni sen pitäisi vielä olla edes jotenkin maltillinen. Tässä leffassa tämä on vasta koe, mutta puhdistautujat käyttäytyvät kuin yö olisi heille se jokavuotinen perinne, mitä se on aiemmissa leffoissa ollut. Sekopäisten naamioiden sun muiden pitäisi tapahtua vasta myöhemmin, kun tästä sairaasta kokeesta muodostuu uusi amerikkalaisjuhla. Mutta koska elokuvasarjojen uusia osia täytyy tehdä periaatteella "enemmän on paremmin", ei tältä leffalta voi odottaa, että se osaisi hillitä itseään.

Ohjausvastuu on vaihtunut James DeMonacolta Gerard McMurraylle, joka ei valitettavasti ole sen parempi ohjaaja kuin DeMonaco. Tosin elokuvan heikkous johtuu myös siitä, että kömpelösti tekstiä vääntävä DeMonaco toimii edelleen käsikirjoittajana. Välillä vaikuttaisi siltä, että DeMonaco haluaisi viedä filmejä syvällisempään suuntaan, mutta tuntee luultavasti kohdeyleisönsä tarpeeksi hyvin, jotta pitää homman puhtaasti viihteellisenä. Tekniseltä toteutukseltaan elokuva on onneksi parannus verrattuna paikoitellen halvalta TV-tuotannolta näyttäneeseen The Purge: Election Yeariin, mutta on silti aika epätasainen. Kuvaus on välillä sujuvaa ja välillä taas turhan heiluvaa. Kameran linssiin osuvat digiveret ovat korni ratkaisu. Valaisu on suurimmaksi osaksi oivallista, mutta loppuhuipennuksen valokikkailu äityy todella ärsyttäväksi. Ääniefektit ovat menevät, mutta eipä uusi säveltäjä Kevin Lax onnistu tuomaan sarjaan mitään sen enempää kuin edeltäjänsä Nathan Whitehead.

Yhteenveto: The First Purge hukkaa potentiaalinsa jo alkumetreillä, kun se ei tarjoakaan katsojalle sitä, mitä se lupailee, eli Puhdistuksen yön todellista syntytarinaa. Alkuperä käydään pikaisesti läpi parilla nopealla uutislähetyksellä, mutta sitten meno onkin sitä ihan samaa mähinää kuin parissa edellisessä filmissä. Itseäni häiritsi suuresti, kuinka nopeasti meininki äityy samaan hulluuteen kuin aiemmissa osissa, sillä kyseessä pitäisi olla ihka ensimmäinen Puhdistuksen yö, jolloin tämä sekoilu ei ole vielä perinne amerikkalaisille. Mutta koska jatko-osiahan täytyy tehdä ajatuksella "enemmän on paremmin", ei elokuvalta voi odottaa tällaista loogisuutta. Elokuva yrittää sanoa jotain Yhdysvaltojen johtoon pinttyneestä rasismista, mutta kompastelee kehnon ja pinnallisen käsikirjoituksensa takia. Sentään päähenkilöt ovat jokseenkin mielenkiintoisia ja näyttelijät tekevät hieman parempaa työtä kuin edellisissä elokuvissa. Lopputuloksena on joka tapauksessa heikko raina, joka varmasti tyydyttää sarjan vannoutuneita faneja, mutta jättää luultavasti muut kylmäksi. On varmaankin turha odottaa, että ensi vuodelle siirretty The Forever Purge tulisi sisältämään yhtään mitään erityisempää. Tässä välissä käydään kuitenkin The Purge -televisiosarjan pariin ja katsotaan, toimiiko konsepti paremmin sarjan muodossa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The First Purge, 2018, Blumhouse Productions, Perfect World Pictures, Platinum Dunes

Arvostelu: Billin ja Tedin uskomaton seikkailu (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989)

BILLIN JA TEDIN USKOMATON SEIKKAILU

BILL & TED'S EXCELLENT ADVENTURE

Ohjaus: Stephen Herek
Pääosissa: Alex Winter, Keanu Reeves, George Carlin, Terry Camilleri, Dan Shor, Tony Steedman, Rod Loomis, Al Leong, Jane Wiedlin, Robert V. Barron, Clifford David, Hal Landon Jr., Amy Stock-Poynton, Bernie Casey, Diane Franklin, Kimberley LaBelle, Clarence Clemons, Martha Davis ja Fee Waybill
Genre: komedia, scifi
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 12

Bill & Ted's Excellent Adventure, eli suomalaisittain Billin ja Tedin uskomaton seikkailu on Keanu Reevesin ja Alex Winterin tähdittämä komediaelokuva. Leffa lähti liikkeelle Ed Solomonin ja Chris Mathesonin ideasta hyödyntää collegeaikaisiaan hahmojaan kunnon elokuvassa. He työstivät käsikirjoituksen, mikä kulki siihen aikaan nimellä "Bill & Ted's Time Van" ja saivat ohjaaja Stephen Herekin innostumaan. Moni yhtiö ei kuitenkaan ollut valmiita rahoittamaan sitä, mutta lopulta he saivat tuottaja Dino de Laurentiisin puolelleen. Keanu Reeves valittiin nopeasti Tediksi, mutta Billin rooliin oli ehdolla mm. River Phoenix, Brendan Fraser ja jopa Sean Penn, kunnes tekijät päätyivät Alex Winteriin. Kuvaukset alkoivat kesällä 1988 ja lopulta Billin ja Tedin uskomaton seikkailu sai ensi-iltansa helmikuussa 1989. Elokuva oli hitti ja vaikka se sai ilmestyessään hieman ristiriitaisia arvioita kriitikoilta, on se vuosien varrella noussut komedian kulttiklassikoksi. Itse olin tiennyt leffasta jo pitkään ja nähnyt meemejä Reevesin esittämästä Tedistä, mutten ollut aiemmin nähnyt elokuvaa. Kuitenkin nyt, kun Reeves ja Winter palaavat vihdoin rooleihinsa vuosien tauon jälkeen elokuvassa Bill & Ted Face the Music (2020), päätin viimein katsoa Billin ja Tedin uskomattoman seikkailun.

Enemmän bändistään Wyld Stallynsista kuin koulusta välittävät Bill ja Ted ovat repuuttamassa historian. Apu ilmestyy kuitenkin yllättävässä muodossa, kun tulevaisuudesta saapuu mies nimeltä Rufus, joka antaa kaverusten käyttöön aikakoneen, jolla he voivat matkustaa tutustumaan historiaan paikan päällä.

Ennen kuin Keanu "John Wick" Reevesistä tuli toimintastara elokuvien Myrskyn ratsastajat (Point Break - 1991), Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994) ja The Matrix (1999) kautta, hän oli Ted "Theodore" Logan, aikamoinen urpo, joka hengailee parhaan kaverinsa Bill S. Preston, Esquiren (Alex Winter, jonka ura ei lähtenyt samanlaiseen nousuun kuin Reevesin) kanssa, joka on ihan yhtä tyhmä tapaus. Yhdessä he ovat erottamattomat ystävät Bill ja Ted, jotka sanovat monet asiat samaan aikaan, huudahtavat ylistyksiä kuten "excellent" ja soittavat Wyld Stallyns -yhtyeessä, mikä koostuu vain heistä, eli kahdesta kitaristista. Lisäksi he toimivat hyvin samanlaisten idioottihahmojen, kuten Wayne's Worldin (1992) Waynen ja Garthin esikuvina. Aluksi hahmojen tyhmyys saa katsojan pohtimaan, että mitäköhän aloin juuri katsomaan, mutta kun saa heitettyä aivot narikkaan ja pääsee edes jollain tavalla kaksikon tasolle, alkavat Bill ja Ted muuttua yhä vain huvittavammaksi kaksikoksi. Winter sopii erittäin hyvin osaansa, mutta kun olen tottunut näkemään Reevesin kovan luokan toimintasankarina, minulta kesti todella kauan, ennen kuin totuin häneen pöhkönä Tedinä.
     Elokuvassa nähdään myös J. Patrick McNamara ja Amy Stock-Poynton Billin vanhempina, Hal Landon Jr. Tedin tiukkana isänä, George Carlin aikakoneen pojille antavana Rufuksena, sekä mm. George Carlin, Tony Steedman, Al Leong ja Clifford David historiallisina henkilöinä, kuten Napoleonina, Sokrateksena, Tšingis-kaanina ja Ludwig van Beethovenina.

Sen lisäksi, että minulta kesti kauan tottua Keanu Reevesiin idiootin osassa, minulta kesti kauan myös tottua itse elokuvaan. Alkupää aiheutti lähinnä kiusallista myötähäpeää, eikä siis hyvällä tavalla. Lähinnä minua nolotti ja pelkäsin, että koko elokuva olisi sellaista. Aloin kuitenkin vähitellen pääsemään mukaan pöhköilyyn ja vaikkei elokuva erityisemmin naurattanut, oli se tarpeeksi viihdyttävää seurattavaa. Onneksi itse aikamatkustusseikkailun alkaessa leffa onnistui nappaamaan minut paremmin mukaansa. Aikamatkalla ainoa ongelmani oli lähinnä, kuinka pikaisesti kaikkialla käydään. Kun vihdoin olin mielelläni mukana Billin ja Tedin toilailussa, olisin halunnut nähdä sitä enemmän eri aikakausilla. Villissä lännessä on huvittava saluunatappelu ja keskiajalla kaksikon ritariurpoilu saa hymähtelemään positiivisesti.

Loppuhuipennuksessaan Billin ja Tedin uskomaton seikkailu onnistui vihdoin voittamaan minut puolelleen. Yllättäen Billin ja Tedin aikamatkustussekoilua hauskempaa onkin seurata historian henkilöiden ihmettelyä kasarilla. Lopulta suosikikseni hahmogalleriasta nousikin vesiliukumäistä innostuva Napoleon. Pääkaksikon historianesitelmä on lopulta odotuksen arvoinen päätös ja nostaa leffan tasoa lisää. Vaikka elokuvalla kestikin kauan vakuuttaa minut ja kuulun selvästi väärään sukupolveen sitä katsoessani, Billin ja Tedin uskomaton seikkailu osoittautui lopulta oikein mainioksi hyvän mielen hömpäksi. Se on sympaattinen, tyhmä, huvittava ja täysin harmiton teos, eikä mikään ihme, että sen leikkisä luonne innosti monia lapsia ja nuoria ilmestyessään. Kun hymy vihdoin leviää kasvoille, ei se suostu lähtemään loppuelokuvan aikana.

Elokuvan ohjannut Stephen Herek oli juuri julkaissut esikoiselokuvansa Critters - keskiyön nakertajat (Critters - 1986) ennen kuin hän päätti tehdä Billin ja Tedin uskomattoman seikkailun. Hauskaa, että kaksi hänen ensimmäistä ohjaustaan ovat myös jääneet hänen tunnetuimmiksi teoksikseen. Herek pitää kevyttä tunnelmaa hyvin yllä, mutta häneltä löytyy sama ongelma kuin käsikirjoittajaduo Chris Mathesonista ja Ed Solomonista, etteivät he hulluttele ihan täysillä idean toteutuksessa. Matheson ja Solomon ovat keksineet mainion tarinan, mutta aikamatkaosio kuljetaan pikakelauksella. Mitään komedianeroja he eivät myöskään ole, eikä leffa onnistu kunnolla naurattamaan. Ajan hammas on nakerrellut elokuvaa sieltä täältä, mutta kun kyseessä on tällainen komedia, eivät kököt efektit oikeastaan edes haittaa. Kuvaus on menevää, asut oivalliset ja lavasteet tyylikkäät. On muuten hauskaa, että Billin ja Tedin aikakone muutettiin autosta puhelinkopiksi, sillä tekijät kokivat auton muistuttavan liikaa megahitistä Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future - 1985), mutta he eivät kai älynneet, että puhelinkoppi taas on varastettu Doctor Whon (1963-) Tardiksesta. Äänimaailmasta löytyy paljon nopeasti rämpytettyjä kitaranuotteja. David Newmanin musiikit säestävät tapahtumia veikeästi.

Yhteenveto: Billin ja Tedin uskomaton seikkailu on mainio hömppäkomedia, mikä jättää hyvän mielen vielä pitkäksi aikaa. Aluksi Billin ja Tedin pöhköilyyn voi olla vaikeaa päästä mukaan, mutta kun saa vihdoin jätettyä aivot narikkaan, katsoja imeytyy täysillä seikkailuun leveä hymy kasvoillaan. Vaikka aikamatkustustarina onkin oivallinen, historian eri aikakausilla vietetään jopa harmillisen vähän aikaa. Olisin mielelläni nähnyt enemmänkin seikkailuja, hassuttelua ja vaaratilanteita eri vuosisadoilla. Parempaa tarjontaa onkin, kun historian hahmot päätyvät 1980-luvulle ja varsinkin Napoleon jaksaa naurattaa. Muuten filmi ei ole erityisen hulvaton, mutta kyllä siitä hyvät hekottelut löytyy. Alex Winter ja Keanu Reeves ovat mainiot pääkaksikkona, vaikka itseltäni kestikin kauan tottua nykyään toimintatähtenä tunnettuun Reevesiin idioottina. Ajan hammas on nakertanut leffan tehosteita, mutta toisaalta tällaisessa pöhköilyssä se tuo vain oman veikeän lisänsä elokuvaan. Billin ja Tedin uskomaton seikkailu ei varmasti ole jokaisen kuppi teetä, mutta suosittelen sitä silti lämpimästi, jos kaipaatte kevyttä hömppää leffailtaanne, ettekä ole vielä kokeneet Bill S. Preston, Esquiren ja Ted "Theodore" Loganin hullunkurista aikamatkaa. Jos taas ette ole nähneet elokuvaa aikoihin, on se hyvä katsoa nyt uudestaan ennen Bill & Ted Face the Musicin ilmestymistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bill & Ted's Excellent Adventure, 1989, De Laurentiis Entertainment Group, De Laurentiis Film Partners, Interscope Communications, Nelson Entertainment, Soisson/Murphey Productions

Arvostelu: Paavo Pesusieni kuivalla maalla (The SpongeBob Movie: Sponge Out of Water - 2015)

PAAVO PESUSIENI KUIVALLA MAALLA

THE SPONGEBOB MOVIE: SPONGE OUT OF WATER

Ohjaus: Paul Tibbitt ja Mike Mitchell
Pääosissa: Tom Kenny, Mr. Lawrence, Antonio Banderas, Clancy Brown, Bill Fagerbakke, Carolyn Lawrence, Rodger Bumpass, Matt Berry ja Jill Talley
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

"Muutama arvostelu myöhemmin..."

Stephen Hillenburgin luomaan huippusuosittuun Paavo Pesusieni -animaatiosarjaan (SpongeBob SquarePants - 1999-) perustuva filmi Paavo Pesusieni -elokuva (The SpongeBob SquarePants Movie) nautti myös menestyksestä, ilmestyessään vuonna 2004. Elokuvan teko oli kuitenkin jättiprojekti, minkä vuoksi itse sarjan teko piti keskeyttää hetkeksi, joten tekijät eivät heti halunneet tehdä toista leffaa, vaan päättivät keskittyä sarjaan. Vuonna 2010 Nickelodeon-yhtiö alkoi kuitenkin suunnittelemaan uutta Paavo Pesusieni -leffaa, toivoen voivansa tehdä sen yhteistyössä Paramount Picturesin kanssa. Paramount ei kuitenkaan ollut aluksi kiinnostunut, kunnes seuraavana vuonna yhtiö perusti oman animaatiofirmansa Paramount Animationin. Vuonna 2012 ilmoitettiin, että yhtiöt olivat päässeet sopuun ja uusi elokuva oli tulossa. Animointi alkoi ja myös oikeiden näyttelijöiden kanssa käytävät kuvaukset lähtivät käyntiin syksyllä 2013. Lopulta Paavo Pesusieni kuivalla maalla -nimen saanut filmi ilmestyi alkuvuodesta 2015 ja sekin onnistui olemaan iso menestys, mistä kriitikotkin pitivät. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa leffateatterissa, vaan katsoin sen vasta myöhemmin samana vuonna vuokralta, enkä erityisemmin pitänyt siitä, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun leffasarja saamassa jatkoa uudella elokuvalla Paavo Pesusieni vapaalla jalalla (The SpongeBob Movie: Sponge On the Run - 2021), päätin katsoa kaksi aiempaa filmiä uudestaan. Pari viikkoa ensimmäisen Paavo Pesusieni -elokuvan jälkeen katsoin Paavo Pesusieni kuivalla maalla.

Kallisarvoisen rapupiirasen resepti katoaa ja koko Tangala ajautuu kaaokseen, syyttäen Planktonia varkaudesta. Tällä kertaa Plankton taitaa kuitenkin olla syytön ja Paavo Pesusieni päättää auttaa häntä selvittämään, kuka todellisuudessa on ryöstön takana?

Tutut Paavo Pesusieni -sarjan hahmot tekevät tietty paluun, alkaen tottakai itse Paavo Pesusienestä (äänenä Tom Kenny). Yleensä lapsellisena hölmönä tunnettu Paavo on tässä leffassa urhoollisempi sankaritapaus, joka päättää heti tehdä kaikkensa pelastaakseen rapupiirasen reseptin ja samalla koko Tangalan. Parissa kohtaa Paavo hekottelee tyhmille jutuille, mikä saa herkästi nostettua hymyn katsojan huulille. Tai pistää raivon hitaasti kiehumaan, riippuen katsojasta.
     Paavon paras kaveri Patrick Tähti (Bill Fagerbakke) ehtii hölmöilemään Paavonkin puolesta, vaikka hänen ruutuaikansa on lopulta aika vähäinen. Viime filmissä täysin sivuun jäänyt Sanna-orava (Carolyn Lawrence) nousee isommin esille tällä kertaa, mutta kyyninen Jalmari Kalmari (Rodger Bumpass) pysyttelee muiden varjossa. Ravunkuori-ravintolan johtaja Rapukin (Clancy Brown) saa vähän tekemistä - lähinnä hän vain johtaa vihaista apokalyptista väkijoukkoa metsästämään epäilemäänsä syyllistä, Planktonia (Mr. Lawrence). Yllättäen Plankton nousee huomattavasti isompaan rooliin, lähtiessään seikkailuun Paavon kanssa. Kaksikon matkaa onkin mainiota seurata, etenkin kun he alkavat oppia asioita toisiltaan.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Antonio Banderas ei-animaatiohahmona, merirosvo Purilaispartana, joka kertoo lokkiystävilleen elokuvan tarinaa. Ja koska eihän Paavo Pesusienen tekijöitä kiinnosta selkeä loogisuus, Purilaisparta myös hyppää mukaan tarinaan, jota hän lukee samanaikaisesti muille. Banderas sopii passelisti rooliinsa, kunhan muistaa, että kyseessä on pääasiassa lastenleffa ja hänen hahmonsa on tarkoituskin olla hieman nolo.

Paavo Pesusieni kuivalla maalla ei ole yhtä hyvä leffa kuin ensimmäinen Paavo Pesusieni -elokuva, mutta pidin siitä ilokseni tällä kerralla huomattavasti enemmän kuin viimeksi. Edellisen osan tavoin katsoin tämänkin filmin keskellä yötä, jolloin väsyneet, mutta energiset aivoni todella reagoivat leffaan voimakkaasti. Elokuva on todella hullunkurinen ja hitaasti, mutta varmasti se vääntää nuppeja yhä vain isommin kohti kaakkoa. Leffa ei ala koskaan toistamaan itseään, vaan se tarjoaa kaiken aikaa jotain uutta ja hämmentävää sekoittamaan soppaa. Elokuva ei suostu pysymään paikoillaan, vaan se revittelee kunnolla, vieden Paavon ja kumppanit täysin uusiin sfääreihin. Puolentoista tunnin aikana ehtii tapahtumaan vaikka ja mitä - vaikkakin täytyy harmillisesti todeta, etteivät sarjasta tutut "muutama hetki myöhemmin" -tyyppiset tekstit tee paluuta, eikä leffassa nähdä mahtavia (ja samanaikaisesti häiritseviä) superlähikuvia joistain ällöttävistä asioista.

Filmi tarjoaa suurta riemua lapsille, mutta myös aikuisille. Paikoitellen voi jopa olla, että aikuinen saattaa viihtyä sen parissa enemmän, kun elokuva muuttuu aikamoiseksi psykedeeliseksi "tripiksi". On hämmentävää, että Paavo Pesusienen leffa, mikä yleensä mielletään vain lasten hömpäksi, voikin olla näin hypnotisoiva ja varmasti etenkin pössyttelijöiden makuun. Nauraa saa paljon ja leffasta löytyy useita täysin älyvapaita, mutta juuri siksi niin nerokkaita hetkiä. Suomikin tulee jostain syystä mainittua. Torille! Vauhdikasta toimintaa on luvassa ja sitäkin löytyy monipuolisesti. Ensimmäisellä katselukerralla en pitänyt loppuhuipennuksesta lainkaan, mutta tällä kertaa se toimi kirsikkana kakun päällä. Leffaa katsoessani en voinut olla viihtymättä ja pohtimatta, mitäköhän jännää tekijät seuraavaksi keksivät?

Toisin kuin elokuvan mainokset antoivat ymmärtää, ei Paavo Pesusieni kuivalla maalla ole digianimoitu leffa - ei ainakaan täysin. Suuri osa elokuvasta näyttää perinteiseltä Paavo Pesusieneltä, käsin piirretyn animaationsa kautta, mutta mukana on myös nukkeanimaatiota, sekä loppuhuipennus, missä digiversiot hahmoista seikkailevat oikeiden ihmisten maailmassa. Viime katselulla en tosiaan pitänyt yhtään muutoksesta tietokoneanimaatioon, mutta tällä kertaa tyylin muuttelu piti leffaa raikkaana vieläkin enemmän. Elokuva näyttääkin visuaalisesti pääasiassa hyvältä, vaikka jotkut taustakangasefektit ovat selvästi nähtävissä. Äänipuolikin on kunnossa ja äänitehosteista löytyy omat huumoripuolensa. Ohjaajakaksikko Paul Tibbitt ja loppuhuipennuksesta vastaava Mike Mitchell tekevät hyvää työtä tunnelman kanssa ja pitäessään sekopäistä kokonaisuutta kasassa. Käsikirjoittajat Jonathan Aibel ja Glenn Berger ovat keksineet veikeitä käänteitä ja hassutelleet tosissaan. Kun itse Paavo Pesusieni -sarjaa on tehty jo yli 200 jaksoa, on uudenlaisten tarinoiden keksiminen varmasti vaikea prosessi.

Yhteenveto: Paavo Pesusieni kuivalla maalla on veikeä animaatioseikkailu, mistä löytyy hilpeyttä niin lapsille kuin aikuisillekin. Paikoitellen leffa voi jopa toimia aikuisille paremmin, eivätkä lapset välttämättä saa kaikkea irti tietyistä psykedeelisyyksistä. Nupit väännetään kunnolla kohti kaakkoa, eikä elokuva suostu missään kohtaa hidastamaan tahtiaan. Pähkähulluja juttuja tulee mukaan kaiken aikaa ja tyylikin vaihtelee pitkin leffaa. Meno pysyy kuitenkin tarkkaan hallittuna ja muutokset pitävät homman koko ajan raikkaana. Hauskuutta ja seikkailuhenkeä riittää tosissaan. Animaatiojälki on oivallista ja loppuhuipennuksen digiversiot hahmoista toimivat yllättävänkin hyvin. Edellisen osan tavoin Paavo Pesusieni kuivalla maalla -leffaa voi suositella kaikille Paavon faneille vauvasta mummoon taikka vaariin. Jäänkin nyt mielenkiinnolla odottamaan, pystyvätkö tekijät toistamaan kahden ensimmäisen osan oivallisuuden tulevassa Paavo Pesusieni vapaalla jalalla -elokuvassa. Valitettavasti koronaviruksen takia sitä joudutaan odottamaan vielä ensi vuoteen saakka...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The SpongeBob Movie: Sponge Out of Water, 2015, Paramount Animation, Nickelodeon Movies, United Plankton Pictures, Disruption Entertainment, Rough Draft Korea, Six Point Harness, Film Victoria, Viacom International

Arvostelu: Capone (2020)

CAPONE

Ohjaus: Josh Trank
Pääosissa: Tom Hardy, Linda Cardellini, Matt Dillon, Al Sapienza, Noel Fisher, Kyle MacLachlan, Mason Guccione, Kathrine Narducci ja Josh Trank
Genre: draama, rikos
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Capone perustuu gangsteri Alphonse "Al" Caponen viimeiseen vuoteen ennen hänen kuolemaansa tammikuussa 1947. Josh Trank ilmoitti työstävänsä elokuvaa vuonna 2016, jolloin hän paljasti myös, että itse gangsteria näyttelisi Tom Hardy. Kuvausten oli alunperin tarkoitus alkaa kesällä 2017, mutta kun Hardylle tulikin kiireitä Venom-leffan (2018) parissa, kuvaukset saatiin käynnistettyä vasta maaliskuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereihin tänä keväänä, mutta koska elokuvateatterit suljettiin koronaviruksen takia, Capone julkaistiin suoraan internetissä. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Hardyn näyttelevän Al Caponea. Odotukseni kuitenkin laskivat, kun elokuva ilmestyi Yhdysvalloissa ja se sai todella ristiriitaiset arviot niin katsojilta kuin kriitikoilta. Päätin kuitenkin jännittynein tuntein katsoa, että millaisesta tekeleestä onkaan kyse...

Pahamaineinen ja pelätty gangsteri Al Capone joutui vankilaan vuonna 1931. Lähes vuosikymmen myöhemmin hänet vapautetaan, kun häntä ei pidetä enää uhkana jatkuvasti huononevan kuntonsa vuoksi. Viimeisen vuotensa Al Capone viettää perheensä kanssa Floridassa, missä hänen todellisuudentajunsa hajoaa pikkuhiljaa lopullisesti.

Tom Hardy tekee yhden uransa kummallisimmista roolitöistä Al Caponena. Läpi elokuvan on vaikea sanoa, onko hänen vinksahteleva kulkemisensa, maaninen tuijotuksensa, sekä koriseva ja sössöttävä puheensa kiusallinen tulkinta mielenterveysongelmaisesta henkilöstä, vai silkkaa neroutta. Paikoitellen hän on surkuhupaisan huono ja paikoitellen taas erittäin vangitseva. Hardy ei todellakaan ole saanut vastuulleen näytellä helppoa versiota Al Caponesta. On erittäin kiehtova idea ottaa käsittelyyn yksi historian isoimmista gangsteri-ikoneista ja näyttää hänet näin tuhoutuneena miehenä. Läpi leffan Capone oksentelee ja ulostaa housuunsa. Hän ei enää tajua, mikä on totta ja mikä harhaa. Hän ei tunnista läheisiään ja on pakkomielteinen siitä, että FBI on kaiken aikaa vakoilemassa jostain puskasta käsin. Hardyn oli muuten aiemmin tarkoitus näytellä Al Caponea David Yatesin ohjaamassa leffassa "Cicero", mutta se ei koskaan toteutunut. Nyt Hardy pääsee gangsterin saappaisiin ja vaikkei kyseessä todellakaan ole yksi herran parhaista suorituksista, on tämä ainakin todella omalaatuinen tulkinta Al Caponesta.

Elokuvassa nähdään myös Linda Cardellini Al Caponen vaimona Maena, Noel Fisher heidän lapsenaan, Al Sapienza Caponen isoveljenä Ralphina, Matt Dillon Caponen parhaana kaverina Johnnyna, Kyle MacLachlan Caponen lääkärinä, sekä elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja-leikkaaja Josh Trank FBI:n agenttina. Sivunäyttelijät tekevät huomattavasti hillitympää työtä ja jäävätkin täysin Hardyn hulluttelun varjoon. Sivuhahmoihin ei panosteta lainkaan, vaan he jäävät täysin pahvisiksi statisteiksi.

Olen täysin varma, että jossain Caponen uumenissa muhii erittäin hyvä elokuva, mutta Josh Trank ja Tom Hardy ovat kaivaneet esiin täysin väärät ainesosat, joilla todella potentiaalinen teos onnistutaan pilaamaan. Kuten jo sanoin, on kiehtova ratkaisu esittää Al Capone kerrankin murtuneena miehenä, joka on enää pelkkä kuori siitä pahamaineisesta gangsterista, jona hänet tunnettiin ja millaisena häntä kammoksuttiin. Ylipäätään elokuva hitaasti järkensä menettävästä henkilöstä on kiehtova konsepti ja oikein tehtynä tämä voisi olla jopa upea filmi ja koskettavan traaginen tarina. Ei Capone onneksi ollut niin hirvittävä pökäle kuin etukäteen pelkäsin, mutta on tästä hyvä elokuva todella kaukana.

Tarinankerronnallisesti leffa on täysin epätasainen, eikä siihen ole edes viitsitty asettaa punaista lankaa - kunhan Tom Hardy vain sekoilee yhä vain enemmän hieman yli puolentoista tunnin ajan. Sentään leffa on osattu pitää niin lyhyenä, sillä näin vähäisellä ja kehnolla sisällöllä katselukokemus muuttuisi yhä vain puuduttavammaksi, jos elokuva ylittäisi kahden tunnin keston. Yksi leffan ongelma on, että se luottaa katsojan luovan mielessään kuvan Al Caponesta ennen vankilatuomiota, eikä panosta näyttämään häntä kaikessa hirvittävässä loistossaan ennen kuin hurja alamäki alkaa. Capone on elokuvan alusta asti sekaisin, eikä tarina siten tunnu etenevän. Hahmo on heti elokuvan alussa liian lähellä sitä pistettä kuin lopussa. Myös tunnelma on epätasainen. Elokuva yrittää olla todella vakava, mutta siitä löytyy myös tahatonta koomisuutta. Aidosti lystikäs on Caponen tapa pitää porkkanaa suussaan kuin sikaria.

Elokuvan epäonnistumisesta on vaikea syyttää muita kuin Josh Trankia. Hardynkin epämääräisen suorituksen voi pistää sen piikkiin, että se oli luultavasti juuri sitä, mitä Trank halusikin nähdä. Trankin käsikirjoitus on täysin kömpelö ja asiaa vain pahentaa, että hän on itse myös leikannut elokuvan. Hän on siis ollut täysin vastuussa siitä, millainen lopputuloksesta tulee. Fantastic Four -leffansa (2015) epäonnistumista Trank pystyi puolustelemaan sillä, että studio saksi elokuvan täysin uuteen muottiin, mutta Capone on täysin Trankin filmi. Yksi kompastuskivi lisää on Al Caponen hallusinaatiot. Osa leffan hahmoista on olemassa vain Caponen pään sisällä. Siksi onkin outoa, että heidät nähdään myös kohtauksissa ilman Caponea. Jotkut todelliset ihmiset myös vaikuttavat olevan kontaktissa näihin hallusinaatioihin. Käsikirjoituksen ja leikkauksen sekavuudet voi kenties selittää sillä, että Trank on halunnut katsojan kokevan Caponen sekavan olotilan. Tämä on yksi monista osoituksista, että Trankilla on ollut hyviä ideoita, muttei lainkaan taitoa toteuttaa niitä. Kenties hän olikin sitten pelkkä yhden elokuvan ihme, sillä Trankin filmografian ainoa hyvä teos on edelleen vuoden 2012 Chronicle.

Sentään elokuva on ihan kelvollisesti kuvattu, mutta kuvauksestakin löytyy heikkoutensa. Kuvien leikkaantuminen yhteen ei sitten olekaan enää elokuvan vahvoja puolia. Tyylikkäillä lavasteilla ja puvuilla 1940-luvun alku herätetään vaikuttavasti henkiin. Hardyn Capone-maskeeraukset ovat voimakkaat ja rujot. Äänimaailmakin on oivallinen, mutta säveltäjä EI-P:n musiikit osuvat maaliin vain paikoitellen.

Yhteenveto: Capone on harmillinen epäonnistuminen kiehtovasta aiheesta. On oikeasti mielenkiintoinen idea tehdä elokuva yhden kaikkien aikojen pelätyimmän gangsterin kamalimmasta elämänvaiheesta; näyttää tämä pelätty mies niin rikkinäisenä. Jossain on kuitenkin menty täysillä päin mäntyä, eikä Josh Trank saa lähes mitään aikaiseksi ideastaan. Käsikirjoitus on kömpelö, mitä pahentaa leikkaus. Trank on ollut vastuussa molemmista, joten syyt kehnouksista voi vierittää täysin hänen niskaansa. Tom Hardyn esiintyminen Al Caponena on todella hämmentävä. Välillä hän on erittäin kiusallinen, toisinaan taas nerokas. Hän ampuu roolinsa pahasti yli, mutta sitten taas on todella hallittu. Ehdottomasti yksi Hardyn oudoimmista suorituksista. Ajankuva on kyllä tyylikkäästi luotu, mutta tarina ja sen esitystapa kompuroivat todella pahasti. Caponessa olisi potentiaalia erinomaiseen draamaan, mutta lopputuloksena on heikko raina, joka hukkaa suuret mahdollisuutensa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Capone, 2020, BRON Studios, A Band Apart, Addictive Pictures, Creative Wealth Media Finance, Lawrence Bender Productions

Arvostelu: Snatch - hävyttömät (Snatch - 2000)

SNATCH - HÄVYTTÖMÄT

SNATCH

Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Jason Statham, Stephen Graham, Brad Pitt, Alan Ford, Robbie Gee, Lennie James, Ade, Rade Šerbedžija, Vinnie Jones, Dennis Farina, Benicio del Toro, Mike Reid, Adam Fogerty, Sorcha Cusack ja Ewen Bremner
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Snatch - hävyttömät on ohjaaja Guy Ritchien toinen koko illan elokuva, esikoisteos Puuta, heinää ja muutaman vesiperän (Lock, Stock and Two Smoking Barrels - 1998) jälkeen. Ritchie itse suunnitteli leffan tarinan ja alkoi intohimoisesti kirjoittamaan sitä. Näyttelijä Brad Pitt oli innostunut Ritchien esikoisteoksesta ja vaati päästä mukaan uuteen leffaan niin kovasti, että Ritchie lopulta kirjoitti yhden merkittävimmistä hahmoista täysin Pittiä varten. Toiseen rooliin taas kaavailtiin Sean Connerya ja vaikka tämä oli kiinnostunut osasta, hän koki, ettei tekijöillä olisi varaa palkata häntä ja osaan valittiin Alan Ford. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Snatch - hävyttömät sai maailmanensi-iltansa 23. elokuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mitä kriitikotkin kehuivat ja vuosien varrella leffa on keränyt oman uskollisen fanikuntansa. Itse en valitettavasti ollut koskaan ennen nähnyt filmiä, mutta se on kiinnostanut minua jo muutaman vuoden ajan. Kun huomasin Snatchin täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla elokuvan juhlan kunniaksi.

Samaan aikaan, kun rikollinen Nelisormi-Franky saapuu Lontooseen myymään varastamaansa 84:n karaatin timanttia, nyrkkeilypromoottori Turkish yrittää keksiä, kenet saisi tappelemaan nyrkkeilyottelussa, joka on järjestetty etukäteen niin, että Turkishin ottelijan pitäisi hävitä. Kun kaikki tämä yhdistyy, on luvassa aikamoinen soppa.

Snatch - hävyttömät on täynnä veikeitä ja vekkulimaisia hahmoja, joiden näyttelijät tekevät kaikki loistotyötä. Ritchien esikoisleffassa Puuta, heinää ja muutama vesiperä näytellyt Jason Statham esiintyy tässäkin, tällä kertaa Turkishina, joka yrittää pelastaa oman nahkansa, etsiessään ottelijaa rikolliseen nyrkkeilyotteluun. Stathamille on viime vuosikymmenen aikana jäänyt vahvasti tietty rooli päälle, joten onkin äärimmäisen mukavaa nähdä hänet erilaisessa roolissa. Tässäkin Statham yrmyilee, mutta selvästi humoristisemmin. Stephen Graham taas näyttelee Tommya, joka avustaa Turkishia ja joka ei välttämättä ole fiksuimmasta päästä. Alan Ford pääsee olemaan uhkaava nyrkkeilyottelua järjestävänä Brick Topina, jota ei todellakaan kannata suututtaa.

Timantin varastaneena Nelisormi-Frankyna nähdään Benicio del Toro, joka jää harmillisen pieneen osaan. Hahmosta voisi saada paljon enemmänkin irti, eikä Del Toro pääse kunnolla näyttämään lahjojaan. Dennis Farina esittää serkku-Avia, jolle Nelisormi-Franky aikoo myydä timantin ja Rade Šerbedžija näyttelee Puukko-Borista, joka haluaa varastaa timantin itselleen. Avukseen Boris on palkannut kolme roistoa, Vinnyn (Robbie Gee), Solin (Lennie James) ja Tyronen (Ade), jotka ovat mahtava kolmikko kaikessa epäpätevyydessään. Mahtava on myös kolmikon haltuun päätyvä koira, joka on hyvin kirjoitettu roolihahmo ihmisten joukossa.
     Leffan todellinen tähti tuntuu kuitenkin olevan Brad Pitt, joka osoittaa suuren halunsa esiintyä Ritchien elokuvassa. Pitt nähdään mustalais-Mickeynä, jonka Turkish yrittää saada nyrkkeilemään ottelussa, mutta ongelmana on, ettei Mickeyä kiinnosta sääntöjen noudattaminen. Suomalaiset saavat olla iloisia, kun voivat katsoa elokuvaa tekstityksen kera, sillä Pittin puhe Mickeynä on niin epämääräistä mongerrusta, ettei ihme, että elokuvan fanit ovat luoneet juomapelin sen pohjalta. Pitt on fantastinen virnuilevassa roolissaan.

Hahmojensa tavoin itse elokuvakin on hilpeän veijarimainen. Guy Ritchie onnistuu koukuttamaan katsojan välittömästi ja pitää tiukasti mukanaan lopputeksteihin asti. Elokuva on äärimmäisen mukaansatempaava ja viihdyttävä reippaalla tahdituksellaan ja tapahtumarikkaudellaan. Leffa ei hidastele ja siitä on turhat karsittu pois, jotta kaikki jäljelle jäävä voi olla pelkkää asiaa. Monikerroksinen tarina on nokkelasti kirjoitettu ja Ritchie leikittelee kerronnalla minkä kerkeää. Leffa vaatii vahvaa keskittymiskykyä katsojalta, jotta toistensa päälle nivoutuvissa juonikuvioissa pysyy perässä, mutta tämä ei edes vaadi katsojalta ponnistelua, sillä Snatch - hävyttömät todella on niin vangitseva. Tunnelma on kaikin puolin vahvasti rakennettu, eikä tylsiä hetkiä löydy lainkaan. Leffassa riittää paljon energiaa ja se jaksaa jatkuvasti ilahduttaa uusilla kekseliäisyyksillään ja mahtavilla kohtauksillaan.

1990-luvulla rikosleffoilla pinnalle nousseen Quentin Tarantinon tavoin Guy Ritchiekin tykkää monikerroksisen tarinankerronnan lisäksi pitää hauskaa myös hahmojen välisten keskustelujen kanssa. Dialogit ovat loistokkaita monipuolisen sanailun ja tykitettävien vitsien ja kettuilujen ansiosta. Katsojana saattaakin haluta välillä kelata taaksepäin, jottei varmasti menetä ainuttakaan nerokasta repliikkiä. Mickeylle kirjoitetun tekstin lisäksi etenkin Vinnyn, Solin ja Tyronen väliset keskustelut jaksavat naurattaa läpi leffan, kun he yrittävät päällekäin pähkäillä, miten hoitaa homma ja korjata mahdolliset virheet. Ja juuri nämä jatkuvat mokailut ja yritykset korjata niitä pitävät tarinan jatkuvassa liikkeessä ja solmivat erilaisia lankoja lisää toisiinsa. Väärissä käsissä Snatch - hävyttömät voisi muuttua noloksi sekasotkuksi, mutta kun puikoissa toimii Ritchie, on lopputulos tyylikäs, hilpeä ja nokkela taidonnäyte, minkä voisi katsoa pian uudestaankin.

Teknisestikin kyseessä on taidokkaasti toteutettu teos. Kuvauksella kikkaillaan erittäin mainiosti ja erilaiset kuvakulmat ja kameran liikeradat lisäävät veikeyttä ja energiaa. Leikkauksessa paketti on kasattu ja hiottu erinomaiseen malliin. Ritchie hyödyntää nopeutuksia, hidastuksia ja pysäytyskuvia lahjakkaasti ja eritoten pidän kohtauksesta, missä useampi juonikuvio vihdoin kohtaavat toisensa ja tämä osio näytetään väärässä järjestyksessä. On mahtava tunne kokea ahaa-elämys tyylillä: "Ahaa, niin nyt tämä siis tulee johtamaan tuohon ja tämän takia tuo meni noin". Lavasteet ja asutkin ovat onnistuneet, eivätkä tekijät ole pelänneet tuoda mukaan iljettävää rähjäisyyttä. Äänimaailma on mahtavasti rakennettu ja musiikeilla sekä ääniefekteillä leikitellään hauskoin tavoin.

Yhteenveto: Snatch - hävyttömät on mahtava rikoskomedia, missä ohjaaja-käsikirjoittaja Guy Ritchie pääsee leikittelemään niin vekkulimaisella tarinankerronnalla kuin nokkelalla dialogilla. Filmi nappaa välittömästi mukaansa, eikä suostu päästämään irti ennen lopputekstejä. Turha on leikattu pois, eikä tylsää hetkeä löydy. Hahmot ovat loistokkaita ja heidän näyttelijänsä tekevät upeaa työtä - varsinkin hauskasti hölisevä Brad Pitt. On vain harmi, kuinka vähän tekemistä Benicio del Toro lopulta saa. Hahmojen erilaiset juonikuviot ovat kaikki koukuttavia ja parasta on, kun ne alkavat sotkeutua toisiinsa. Pakkaa sekoitetaan erinomaisesti ja kaikki eskaloituu erittäin onnistuneesti. Myös teknisesti filmi on mainiosti tehty. Snatch - hävyttömät tarjoaa paljon riemua pitkin kestoaan. Ritchien mahtava tyylitaju vetää vahvasti puoleensa ja leffan voisi katsoa uudestaan vaikka heti. Vuosia myöhemmin elokuvan pohjalta tehtiin myös televisiosarja Snatch (2017-2018), jota tähditti Harry Pottereista (2001-2011) tuttu Rupert Grint.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Snatch, 2000, Columbia Pictures Corporation, SKA Films

Arvostelu: Tenet (2020)

TENET

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: John David Washington, Robert Pattinson, Elizabeth Debicki, Kenneth Branagh, Dimple Kapadia, Aaron Taylor-Johnson, Himesh Patel, Clémence Poésy, Martin Donovan ja Michael Caine
Genre: toiminta, scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Tenet on ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolanin uusi elokuva. Idean elokuvaan Nolan sai jo noin 20 vuotta sitten, mutta piti sitä vain omana tietonaan, keskittyessään muihin projekteihinsa. Noin kuutisen vuotta sitten Nolan alkoi tuumia ideaa uudessa valossa ja ryhtyi kunnolla kirjoittamaan tarinaa idean ympärille. Kuvaukset lähtivät käyntiin maaliskuussa 2019 ja Tenetin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tänä heinäkuussa, mutta koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi sen ensi-iltaa on vähän väliä siirretty parilla viikolla eteenpäin. Nyt elokuva on kuitenkin (toivottavasti) vihdoin ja viimein saamassa ensi-iltansa, enkä millään malttanut odottaa sen näkemistä. Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani ja rakastan lähes kaikkia hänen elokuviaan, joten automaattisesti jokainen uusi teos häneltä on listallani vuoden odotetuimpien elokuvien kärjessä. Olin viime syksynä lomalla Norjassa ja minua ärsytti, kun käytyäni Oslon oopperatalolla, sain tietää, että Tenetiä oli juuri päivää aiemmin kuvattu siellä. Koronan takia minua on jännittänyt, pääsenkö lainkaan katsomaan elokuvaa teattereihin tänä vuonna ja vielä lehdistönäytöspäivän aamuna olin epäuskoinen siitä, että pääsisin nyt oikeasti katsomaan sen. Olin epäuskoinen yhä näytöksen päätyttyä ja niin hämilläni kokemastani, että kävin katsomassa Tenetin uudestaan kaksi päivää myöhemmin.

Salaperäinen järjestö värvää agentin estämään kolmannen maailmansodan. Tehtävällään hän kohtaa teknologian, jolla voi kääntää ajan kulun: inversion.

Denzel Washingtonin poika, BlacKkKlansmanissa (2018) nähty John David Washington esittää elokuvan päähenkilöä, agenttia, joka lähetetään tehtävälle, mikä mullistaa käsityksen ajasta. Washington yhdistelee taidokkaasti hahmoonsa tiukkaa toimintasankaria, elegantisti käyttäytyvää vakoojaa ja nasevaa vitsailijaa. Hahmo pidetään vakavana oikeina hetkinä, mutta hän osaa myös murjoa hauskoja heittoja - usein ärsyttääkseen vastustajaansa, ennen kuin turpaanveto alkaa. Washington tekee päähenkilöstä välittömästi pidettävän, jota kannustaa voittoon yhä vain enemmän leffan kulkiessa eteenpäin.

Elokuvassa nähdään myös joka roolillaan paremmin vakuuttava Robert Pattinson päähenkilöä auttavana vekkulimaisena agenttina, täydellisesti osaansa istuva Kenneth Branagh venäläisenä asekauppiaana, hienosti eläytyvä Elizabeth Debicki tämän vaimona, sekä Nolanin luottonäyttelijä Michael Caine pienessä roolissa. Läpikotaisin näyttelijät tekevät loistotyötä, mikä ei varmasti ole ollut helppoa, ottaen huomioon erittäin vaativan käsikirjoituksen. Nolanin tuttuun salailevaan tyyliin päänäyttelijät saivat lukea käsikirjoituksen vain suljetussa tilassa. Pienemmissä rooleissa nähtävät näyttelijät saivat käsiinsä vain oman osuutensa, tietämättä kokonaiskuvasta mitään.

Christopher Nolan on aina tykännyt leikkiä ajan kanssa elokuvissaan. Memento (2000) esitettiin kohtaus kohtaukselta väärässä järjestyksessä. Inceptionin (2010) useat unikerrokset saavat ajan kulumaan eri paikoissa hitaammin. Interstellarissa (2014) vieraillaan planeetalla, missä yksi tunti vastaa seitsemää Maan vuotta. Dunkirk (2017) taas kertoi kolmea eri aikajanaa päällekäin. Nyt Tenetissä Nolan esittelee inversion, tavan kääntää aikaa - mutta vain tietyissä objekteissa, muun maailman liikkuessa normaalisti eteenpäin. Päähenkilön pitää esimerkiksi oppia nappaamaan luoti aseeseen, sen sijaan, että hän ampuu luodin kohteeseensa. Idea on kiehtova ja sitä hyödynnetään yhä vain monipuolisemmin ja hämmentävämmin, mitä pidemmälle elokuva etenee. Suu loksahtaa auki ja sen saattaa jopa unohtaa sulkea, sillä meno muuttuu yhä vain hullunkurisemmaksi. Inversio on toteutettu huikein tehostein ja se pistää vähän väliä pään pyörälle. Vielä senkin jälkeen, kun olen nähnyt elokuvan kaksi kertaa ja pohtinut sitä useamman päivän, se onnistuu edelleen hämmentämään. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa tätä käsikirjoitusta on ollut työstää, jotta kaikessa on järkeä.

Sen lisäksi, että itse ajalla temppuilu saa raapimaan päätä kummastellen, Nolan ei muutenkaan päästä katsojaansa helpolla. Tenetiin on pakko keskittyä ihan koko ajan täysillä tai muuten siitä putoaa nopeasti kärryiltä - etenkin kun elokuva kulkee yllättävänkin kovaa vauhtia eteenpäin. Kaikki turha on karsittu pois ja leffa tuntuu sanovan katsojalle samaa kuin salaperäinen järjestö päähenkilölle: sinulle kerrotaan vain se, mikä sinun on pakko tietää. Silti vaikka leffa kuinka selittää juttuja katsojalle eri tavoin, katsojasta tuntuu siltä, että moni juttu on mennyt yli hilseen. Elokuva onnistuikin valtavalla tykityksellään jättämään minut ensimmäisellä katselukerralla niin sanattomaksi, että koin valtavaa halua nähdä elokuvan välittömästi uudestaan. Tenet on lisäksi kuin lahja, mikä vain jatkaa antamistaan. Toisella katselulla bongasin elokuvasta paljon juttuja, mitkä menivät ohi aiemmin ja uskoisin, että leffasta riittää löydettävää vielä monellekin katselulle.

Tenet ei kuitenkaan ole ongelmaton teos ja siitä löytyy tiettyjä vikoja - joista osa tosin korjaantui uusintakatselulla. Koska ensimmäisellä kerralla pyrin olemaan mahdollisimman tarkkaavainen tarinasta ja inversion konseptista, mihin vielä lisää päälle sen, että elokuva kulkee erittäin reipasta tahtia eteenpäin, en kyennyt tunnepuolella investoitumaan hahmoihin ja heidän suhteisiinsa kovinkaan kummoisesti. Kun toisella katselulla tiesin, mitä on luvassa, tunnepuoli iski huomattavasti lujempaa - vaikka yritin edelleen järkeillä inversiota mahdollisimman loogiseksi. Elokuvassa sanotaankin monta kertaa, että tavallinen ajattelutapa ajasta täytyy unohtaa, sillä muuten Tenetiä ei vain voi ymmärtää. Toinen ongelma - tai pikemminkin ristiriita - on liiallinen selittely. Itse inversiota ei varmaan edes voisi selittää liiaksi, mutta mukana on muita käsitteitä, jotka käydään nopeasti läpi hieman jopa kömpelöllä dialogilla, jotta katsoja varmasti pysyy mukana. Toisaalta joillekin katsojista nämä selitykset ovat äärimmäisen tärkeitä apukeinoja. Elokuvassa käsitellään muutenkin paradokseja, joten sehän siis vain sopii mukaan.

Näitä muutamia lyhyitä pökkelökeskusteluja lukuunottamatta Nolan osoittaa jälleen kerran mestarillisuutensa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. On tosiaan kauhistuttavaa edes tuumia, että pitäisi yrittää kirjoittaa näin monikerroksinen tarina ja vieläpä siten, että aikaa pitää käännellä suuntaan jos toiseenkin. Ohjaajana Nolan pitää tunnelman korkealla ja paketin tiukasti kasassa. Osaamattomissa käsissä Tenet hajoaisi palasiksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Nolan onnistuu myös täysin sulavasti yhdistelemään erilaisia genrejä, kuten vanhanaikaista vakoojajännäriä, scifitoimintaa, sotaelokuvaa, psykologista trilleriä ja rikosdraamaa ripauksella romantiikkaa. Lisäksi kuten voikin odottaa, on filmi teknisesti mieletön teos. Nolan pitää käytännön tehosteista digiefektien sijaan ja elokuvasta löytyykin useita hetkiä, joissa tehdään todella vaikuttavia juttuja täysin oikeasti. Kuvaus on huikeaa ja IMAX-sali vain korostaa vahvaa visuaalisuutta, sekä mahtipontisesti tykittelevää äänimaailmaa. Säveltäjänä ei tällä kertaa toimi Hans Zimmer, vaan Ludwig Göransson, mutta vaihdos ei haittaa, eikä sitä välttämättä edes huomaa, sillä Göranssonkin päästää eeppisyyden valloilleen musiikeissaan.

Yhteenveto: Tenet on erinomainen scifitoimintajännäri, mikä osoittaa jälleen kerran Christopher Nolanin valtavan lahjakkuuden elokuvantekijänä. Nolanin kiehtomus aikaa kohtaan viedään täysin uusiin sfääreihin ja elokuvassa esitelty inversio on huikea idea. Se tarjoaa paljon pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa, eikä leffa välttämättä parinkaan katselukerran jälkeen aukea täysin. Nolan ei millään halua päästää katsojaansa helpolla ja sen lisäksi, että käsikirjoitus on jo muutenkin haastava, hän vain vaikeuttaa asioita nopealla temmolla. Elokuva tuntuu ainakin puoli tuntia todellista kestoa lyhyemmältä. Kaikki turha on karsittu leikkaushuoneen lattialle, mikä tarkoittaa, ettei tylsää hetkeä tule, eikä jännite koskaan hellitä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa, että keskittyminenkään ei voi herpaantua. Tunnelma vain tiivistyy Ludwig Göranssonin upeiden musiikkien voimasta ja visuaalisesti elokuva on fantastinen. Näyttelijät ovat mahtavia rooleissaan - varsinkin John David Washington, joka varmistaa paikkansa Hollywoodin uutena starana. Muutamia kömpelösti selitteleviä dialogeja lukuunottamatta käsikirjoitus on todella vaikuttava, etenkin kun sen monimutkaiset ja nerokkaat kiemurat vähitellen avautuvat - ja sitähän muuten tapahtuu vielä pitkään Tenetin näkemisen jälkeen. Pitkä odotus ei onneksi johtanut pettymykseen ja Nolan näyttää taas kerran olevansa elokuva-alan parhaita tekijöitä 2000-luvulla!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tenet, 2020, Warner Bros. Pictures, Syncopy

Arvostelu: Mulan (1998)

MULAN

Ohjaus: Barry Cook ja Tony Bancroft
Pääosissa: Ming-Na Wen, Eddie Murphy, BD Wong, Miguel Ferrer, Harvey Fierstein, June Foray, Soon-Tek Oh, Gedde Watanabe, Jerry Tondo, James Hong, Pat Morita, Freda Foh Shen ja George Takei
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, musikaali
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Mulan on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 36. osa. Elokuva perustuu kiinalaiseen legendaan Hua Mulan -naissoturista Kiinan eteläisten ja pohjoisten dynastioiden aikakaudella 400-luvulla. Vuonna 1989 Walt Disney perusti Floridaan animaatiostudion, minkä tarkoituksena oli tehdä lyhytleffoja. Kuitenkin kun studio auttoi Disney-yhtiötä tekemään hittimenestyselokuvia, kuten Aladdin (1992) ja Leijonakuningas (The Lion King - 1994), Disney päätti antaa studiolle mahdollisuuden todistaa tosissaan kykynsä täyspitkän elokuvan teossa. Samaan aikaan Disney oli kiinnostunut aasialaisista tarinoista, joita kääntää animaatioleffan muotoon ja kirjailija Robert D. San Souci ehdotti yhtiölle Hua Mulanin legendaa. Disney innostui ja Floridan studio sai elokuvan tehtäväkseen. Aluksi tarina lähti luisumaan romanttisen komedian puolelle, mutta kun Leijonakuningasta työstänyt Chris Sanders saapui projektiin mukaan, hän tokaisi suoraan tämän idean olevan huono ja studio uusi lähestymistapansa tarinaan. Animointiprosessi alkoi ja lopulta Mulan ilmestyi kesäkuussa 1998. Elokuva oli menestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Se sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta musiikista, sekä Golden Globe -ehdokkuudet musiikeista ja alkuperäislaulusta. Itse näin Mulanin useaan otteeseen lapsena ja pidin siitä kovasti. Jossain kohtaa kesti kuitenkin monta vuotta, kunnes katsoin leffan uudestaan keväällä 2015. Nyt kun uuden näytellyn Mulan-elokuvan (2020) julkaisu on viivästynyt yhä uudestaan ja uudestaan, päätin katsoa alkuperäisen Mulanin pitkästä aikaa ja arvostella sen uutta versiota odotellessa.

Hurjien hunnien hyökätessä Kiinaan, keisari määrää, että jokaisesta perheestä yksi mies lähtee puolustamaan maata. Nuoren Mulan-tytön perheen ainoa mies on hänen sairas isänsä. Pelätessään isänsä puolesta, Mulan päättää varastaa tämän sotisovan ja ilmoittautua tämän tilalle armeijaan, esittäen miestä nimeltä Ping.

Elokuvan päähenkilö on sen nimikkohahmo Mulan (äänenä Ming-Na Wen, laulut Lea Salonga), aikuistumisen kynnyksellä oleva naisenalku, jonka on tarkoitus mennä naimisiin jonkun miehen kanssa ja jatkaa ylpeästi sukuaan. Sellainen ei kuitenkaan Mulania kiinnosta, vaan hän haluaa tehdä sukunsa ylpeäksi eri tavalla. Kun kutsu sotaan saapuu, Mulan ei anna heikossa kunnossa olevan isänsä (Soon-Tek Oh) lähteä, vaan lähtee itse keskellä yötä taisteluun. Kyseessä onkin todella erilainen tapaus Disneyn muihin naishahmoihin verrattuna. Mulan ei todellakaan jää odottamaan mitään prinssi Uljasta pelastamaan päivää ja jo se tekee hänestä paljon mielenkiintoisemman ja iskevämmän hahmon kuin monista prinsessoista.

Avukseen Mulan saa pienen lohikäärme Mushun (aivan mahtava Eddie Murphy), joka tarjoaa paljon huumoria synkkyyden keskelle. Hahmo voisi helposti pilata leffan ja olla pelkkä ärsyttävä vitsiniekka, mutta Mushu on erittäin onnistuneesti tuotu mukaan ja naurattaa moneen otteeseen. Suuri osa tästä johtuu Murphyn takuuvarmasta karismasta ja komediallisista taidoista. Lisäksi jonkun studiopomon käskystä mukaan on myös lisätty sirkka Siri, jota elokuvan tekijät eivät halunneet mukaan. Mushu yksinään on riittävä eläinkaveri päähenkilölle. Siri tuntuu enemmän sen Disneyn pakollisen eläinkaverin eläinkaverilta.
     Armeijassa Mulan (tai siis Ping) tapaa kapteeni Li Shangin (BD Wong), sekä kärttyisän Yaon (Harvey Fierstein), hömelön Lingin (Gedde Watanabe) ja isokokoisen Chien-Pon (Jerry Tondo), joista vain kapteenissa vaikuttaisi olevan ainesta taisteluun. Li Shang on tavallaan mainio, mutta toisaalta hieman tylsä tapaus. Koska Mulan on tarinan päähenkilö, ei Shangista tehdä sankaria, mutta hän ei myöskään koskaan ole hauska. Lopulta hän lähinnä tuo pakollisen romanttisen puolen leffaan, mikä ei sellaista tarvitse. Yao, Ling ja Chien-Po ovat hassu kolmikko ja on kiinnostavaa seurata heidän suhtautumistaan Mulaniin/Pingiin.
     Tarinan pahis on hunneja johtava Shan Yu (Miguel Ferrer). Hahmolle ei sen kummemmin luoda taustatarinaa tai selvää motiivia, mutta siitä huolimatta hän on onnistunut vihollinen häikäilemättömän julmuutensa ja häijyn luonteensa ansiosta. Lapsikatsojista Shan Yu voi olla jopa pelottava ja hänen tekonsa karmivat aikuiskatsojaakin.

Disneyn animaatioita katsotaan liian usein siitä vinkkelistä, että ne ovat vain kivoja lastenleffoja, eikä ymmärretä sitä, kuinka hienoja nämä elokuvat voivatkaan olla. Mulan on niitä piirroselokuvia, mitkä pistävät monet ns. aikuisten elokuvat nurkkaan häpeämään, kun sitä alkaa tutkimaan syvällisemmin. Hyvin nopeasti leffan alussa on selvää kritiikkiä naisten asemasta Kiinassa, mikä ei vielä tänäkään päivänä ole kummoinen. Mulanin elämälle on suunnitelmissa vain se, että hänet naitetaan jollekin miehelle, jotta hän voisi synnyttää tälle poikia. Mulanin täytyy esittää miestä, jotta hän edes pääsee armeijaan ja jos totuus hänestä paljastuisi, rangaistus olisi kuolema! Jo se tekee Mulanista hahmona urhean, sillä rangaistuksesta tietäen hän kuitenkin uhmaa järjestelmää turvatakseen isänsä hengen. Elokuvan sanoma ei kuitenkaan todellakaan ole, että naista ei voisi ottaa tosissaan ilman, että tämä tekeytyy mieheksi, vaan kyllä Mulan pääsee lopulta osoittamaan sankaruutensa selvästi naisena. Ei olekaan mikään ihme, että leffan ilmestymisen aikaan Mulan oli monille tytöille suuri idoli, sillä tällaisia naishahmoja ei vieläkään oikein nähdä elokuvissa.

Sen lisäksi, että elokuvalla on painavaa sanottavaa, mikä jo itsessään tekee siitä kypsemmän kuin pelkän "lastenleffan", on se myös yllättävän synkkä teos. Disneyä kritisoidaan usein siitä, että niihin ei uskalleta laittaa juttuja, mitkä voisivat aiheuttaa lapsille painajaisia, mutta Mulan onnistuu siinäkin lyömään luun kritisoijien kurkkuun. Olin itsekin unohtanut, kuinka synkäksi filmi muuttuu, kun hunnit ovat kuvioissa. Tämä korostuu parhaiten erittäin vaikuttavassa kohtauksessa, missä sotilaat laulavat reippaasti ja vitsailevat matkallaan kohti taistelua, kun he yhtäkkiä päätyvät poltettuun kylään, missä kaikki on tapettu lapsia myöten. Kohtaus on kauhistuttava ja on erityisen hienoa, kuinka sen jälkeen ei nähdä ja kuulla enää yhtäkään musikaalinumeroa, mikä vain painottaa sitä, että nyt ei muuten ole kyse mistään perinteisestä Disney-piirretystä.

Kypsät teemat naisten asemasta ja paikoitellen karmiva synkistely eivät kuitenkaan tarkoita, että lapset eivät voisi katsoa tätä - ne ovat lähinnä osoitus siitä, kuinka Mulan toimii upeasti kaikenikäisille. Kuten jo aiemmin totesin, Mushu-lohikäärme tuo huumoria synkkyyteen ja elokuvan aikana saa nauraa. Itse asiassa synkkyyden ja komedian välillä tasapainotteleminen näin hyvin on vain yksi vahvuus lisää. Elokuva nappaa heti alussa mukaansa jännittävällä hunnien hyökkäyksellä, eikä suostu irrottamaan otetta ennen lopputekstejä. Mukana on aidosti näyttäviä toimintakohtauksia ja hunnien ratsastus lumista vuorenrinnettä pitkin nostaa helposti ihon kananlihalle. Mulan yllättääkin eeppisyydellään ja etenkin kohtaus, missä Mulan päättää lähteä sotaan, tarjoaa voimakkaat kylmät väreet, mikä vain saa katsojan innostumaan tulevista tapahtumista enemmän.

Kuten pystyikin jo päättelemään, monien muiden Disney-piirrettyjen tapaan Mulankin on musikaali. Kovin montaa laulua leffassa ei kuitenkaan ole ja laulaminen tosiaan katkeaa kuin seinään, kun sodan karmeus oikeasti paljastuu Mulanille ja muille. Elokuvan ensimmäinen laulu Honor to Us All esittelee Mulanin ja konservatiiviset kiinalaiset tavat, kun taas Mulanin laulama Reflection kuvastaa hänen haaveitaan. Kolmas kappale, sotilaiden koulutuksen aikana soiva I'll Make a Man Out of You on ehdottomasti elokuvan tunnetuin laulu ja samalla myös paras. Neljäs laulu A Girl Worth Fighting For taas on juuri se kappale, mitä sotilaat hoilaavat matkallaan, ennen kuin kohtaavat hirveän näyn. I'll Make a Man Out of Youta lukuunottamatta Mulanin kappaleet eivät ole erityisen muistettavia tai ihmeellisiä. Ne kuitenkin toimivat kaikki tarpeeksi passelisti - toisin kuin lopputekstien aikana kuultava, 98°:n ja Stevie Wonderin esittämä True to Your Heart, mikä ei sovi elokuvaan lainkaan. Kaiken nähdyn ja koetun jälkeen kappale tuntuu jopa vesittävän loppua. Elokuvan musiikeista taas vastaa Jerry Goldsmith, joka tekee tuttuun tapaansa hienoa työtä ja tarjoaa mahtipontisia sävelmiä, mitkä vain vahvistavat tiettyjä kohtauksia.

Tuttuun Disney-tyyliin kyseessä on tietty todella tyylikkäästi animoitu elokuva. Hahmot ovat selkeästi disneymäisiä ja veikeitä. Kiinan maisemat ovat upean kauniita; niin seesteiset maalaiskuvat kuin valtavat ja hurjat vuoristot. Myös värien käyttö on taidokasta. Taistelukohtauksissa on hyödynnetty tietokoneanimaatiota, minkä kyllä huomaa, mutta se ei pistä silmään pahasti, vaan sulautuu hyvin joukkoon. Etenkin loppuhuipennus on näyttävä ja yllättävänkin valtava piirroselokuvaksi.

Mulanissa ei ole samalla lailla "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, kuten Disneyn nykyisissä tuotannoissa, mutta leffasta löytyy kyllä pari selkeää silmäniskua, jos osaa kiinnittää huomiota. Selkein taitaa olla, kun Mushu herättää Mulanin ja kutsuu tätä prinsessa Ruususeksi. Lisäksi Mushulle heitetään samat sydänkuvioiset alushousut kuin mitä Rajah-tiikeri pureskeli Aladdinissa.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on mm. poistettuja kohtauksia, faktoja elokuvasta, leffan laulut erikielisinä musiikkivideoina, sekä lyhyitä videoita elokuvan teosta, joissa esitellään suunnittelua, piirrosanimointia, värimaailmaa ja hahmojen tyyliä. Lisäkatsottavaa on lähes kahdeksi tunniksi. Ainoa ongelma on, että poistettuja kohtauksia lukuunottamatta muille lisämateriaaleille ei ole "Katso kaikki" -toimintoa ja katsoja joutuu jatkuvasti palaamaan takaisin valikkoon, jopa pelkän lyhyen esittelyvideon jälkeen.

Yhteenveto: Mulan on erinomainen koko perheen toimintaseikkailu, joka sisältää kenties Disneyn parhaimman naishahmon. Ainakin Mulan on Disneyn coolein naishahmo, eikä mikään ihme, että hän on edelleen monien ihailun kohde ympäri maailman. Elokuva tarjoaa studiolle tuttuja veikeitä lauluja (joista I'll Make a Man Out of You on ehdoton suosikkini), hienoa animaatiota ja hauskaa huumoria, etenkin lohikäärme Mushun tarjoamana. Leffa kuitenkin uskaltaa olla yllättävänkin synkkä ja kun hunnit päästetään valloilleen, saattaa aikuiskatsojaakin karmia. Taistelut ovat näyttäviä ja eeppisiä. Elokuvalla on myös painavaa sanottavaa naisten asemasta Kiinassa, eikä filmi todellakaan ole kevyttä viihdettä. Elokuvan upeutta latistavat hieman Siri-sirkka (etenkin kun tietää, että tekijätkään eivät halunneet hahmoa leffaan), sekä pakotettu rakkaustarina. Muuten Mulan on mahtava teos ja yksi Disneyn parhaista animaatioista. Odotukseni uutta filmatisointia kohtaan eivät ole korkeat viime vuoden keskinkertaisen Aladdinin (2019) ja todella laimean Leijonakuninkaan (2019) jälkeen, mutta toivon, että mukana olisi oikea tiimi, joka kunnioittaisi tätä alkuperäistä animaatiota, mutta onnistuisi tekemään täysin oman juttunsa tarinasta. Siinä jossain on se häilyvä raja, mihin osuttaessa uusi Mulan voi toimia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mulan, 1998, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios, Walt Disney Feature Animation Florida