Arvostelu: Gandhi (1982)

GANDHI

Ohjaus: Richard Attenborough
Pääosissa: Ben Kingsley, Rohini Hattangadi, Roshan Seth, Saeed Jaffrey, Pradeep Kumar, Edward Fox, Trevor Howard, Martin Sheen, Athol Fugard, Geraldine James, Alyque Padamsee, Amrish Puri, Richard Vernon, Richard Griffiths, Daniel Day-Lewis, John Ratzenberger ja Dilsher Singh
Genre: draama, historia
Kesto: 3 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Gandhi perustuu Intian itsenäisyysliikkeen johtajan Mahatma Gandhin elämään. Pian Gandhin kuoleman jälkeen vuonna 1948 eri elokuvantekijät kiinnostuivat tekemään filmatisointia hänen elämästään. Vuonna 1952 Gabriel Pascal teki sopimuksen Intian pääministeri Jawaharlal Nehrun kanssa elokuvasta, mutta Pascal kuoli ennen kuin projekti lähti kunnolla liikkeelle. Vuonna 1962 Richard Attenborough kiinnostui Gandhin elämästä, luettuaan Louis Fischerin elämäkertakirjan Gandhista. Hänkin tapasi pääministeri Nehrun, joka hyväksyi Attenboroughin suunnitelmat. Tällä kertaa projekti kuitenkin kaatui Nehrun kuolemaan vuonna 1964. Attenborough halusi silti jotenkin saada elokuvan tehtyä ja ottikin yhteyttä David Leaniin, joka oli suunnitellut filmiä 1950-luvun lopulla, mutta olikin päätynyt tekemään toisen historiallisen elokuvan, Arabian Lawrencen (Lawrence of Arabia - 1962). Lean oli jonkin aikaa kiinnostunut, mutta päätyi lopulta jälleen eri projekteihin. Vuonna 1976 Attenborough sai Warner Bros. Picturesin tuekseen, mutta silloin Nehrun tytär, Intian uudeksi pääministeriksi noussut Indira Gandhi julisti maahan hätätilan, eivätkä kuvaukset onnistuneet. Vuonna 1980 Attenborough sai vihdoin asiat järjesteltyä niin, että elokuvan teko oli mahdollista ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa. Valtavaan Gandhin hautajaiskohtaukseen saatiin jopa yli 300 000 extraa esiintymään, millä elokuva pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan. Lopulta Gandhi sai maailmanensi-iltansa New Delhissä 30. marraskuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys - jopa ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein elokuva! Se sai paljon ylistystä niin kriitikoilta kuin historioitsijoilta. Gandhi sai myös mm. yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras maskeeraus, musiikki ja ääni), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan ulkomaalaisen elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen ja tulokastähden palkinnot, sekä hurjat kuusitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naissivuosan ja lupaavimman uuden päänäyttelijän palkinnot. Vuosien varrella elokuvan maine on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään klassikkona. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Gandhia, mutta olin toki tiennyt niin elokuvasta kuin itse Mahatma Gandhista jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1893 Etelä-Afrikassa asianajaja Mahatma Gandhi ryhtyy puolustamaan paikallisten intialaisten oikeuksia. Gandhin saavutuksista aletaan pian puhua ympäri maailman ja Gandhi aloittaa matkansa ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja väkivallattomuuden puhujana, kansalaisuudesta, uskonnosta tai ihonväristä riippumatta.

Pääroolissa Mahatma Gandhina nähdään sir Ben Kingsley, joka voitti roolistaan parhaan miespääosan Oscarin, Golden Globen, BAFTA:n ja monta muuta palkintoa - eikä syyttä. Kingsley tekee tässä uransa parhaan roolisuorituksen. Hän katoaa täysin lempeän, rauhaa toivovan ja syvästi uskovan miehen osaan. Vuosien varrella Kingsleyn mukanaolo on saanut kritiikkiä siitä, että näyttelijän ihoa tummennettiin, jotta hän sopisi paremmin intialaisen rooliin. Vaikka etenkin tänä päivänä tällainen toiminta on toki kyseenalaista, ovat monet esittäneet vasta-argumenttina, että Kingsley on isänsä puolelta intialaistaustainen ja hänen syntymänimensä oli Krishna Pandit Bhanji. Itse en kritisoi Kingsleyn valintaa päärooliin lainkaan. Hän säkenöi niin valloittavalla tavalla ja huokuu sellaista karismaa, että monologeja todella jää kuuntelemaan hiirenhiljaa ihan vain hänen näyttelemisensä ansiosta. Toiveikkaan lisäksi Kingsley tulkitsee vaikuttavasti myös Gandhin ikääntymistä, kun alkaa näyttämään siltä, että hän kantaa koko kansansa taakkaa harteillaan. Elokuvan kuvausta Gandhista on kritisoitu myös siitä, että se jättää pois Mahatma Gandhin rasistiset kommentit mustia kohtaan, sekä hänen seksuaaliset tekonsa alaikäisiä naisia kohtaan. Vaikka toisaalta ymmärrän, että jotkut eivät pidä siitä, että Gandhi esitetään leffassa lähinnä pelkkänä pyhimyksenä ja näiden asioiden esittäminen toisi henkilöön erilaista syvyyttä, eivät ne istu muuten toiveikkaaseen ja hyvien asioiden puolesta puhuvaan elokuvaan. Jos mukana olisi kohtaus, jossa Gandhi nukkuu alasti alaikäisten tyttöjen kanssa koetellakseen siveellisyyttään, katsojan olisi todella vaikea katsoa loput elokuvasta. On hyvä tietää henkilön virheistä, mutta tässä tapauksessa on parempi nähdä Gandhin hyvät teot ja merkittävät saavutukset, joilla hän muovasi maailmaa parempaan suuntaan.

     Lisäksi leffassa nähdään myös mm. Rohini Hattangadi Gandhin vaimona Kasturbana (Hattangadista tuli ensimmäinen intialainen, joka voitti BAFTA-palkinnon), Roshan Seth Gandhin ystävänä Jawaharlal Nehruna, Saeed Jaffrey Gandhia seuraavana Patelina, Amrish Puri Gandhia Etelä-Afrikassa auttavana Khanina, Athol Fugard brittikenraali Smutsina, Edward Fox kenraali Dyerinä, Martin Sheen toimittaja Vince Walkerina ja Geraldine James Gandhin opeista kiehtoutuvana neiti Sladena. Daniel Day-Lewis tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista Colinina, joka halveksuu Gandhia.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa, että olin etukäteen hieman pelokas Gandhin katsomisesta. Vaikka uskoin pitäväni filmistä, silti yli kolmetuntinen teos syvästi uskovan todellisen henkilön elämästä ja teoista tuntui jotenkin uhkaavalta. Jälleen kerran pelkoni osoittautuivat täysin turhiksi. Minä pidin tästä elokuvasta aivan valtavan paljon. Olin täysin ällistynyt ja häkeltynyt näkemästäni ja kokemastani. Gandhi on nimittäin juurikin kokemus. Tämä on sellaisia elokuvia, jotka tuntuvat joltain elämää suuremmalta. Kyse on suorastaan elämyksestä. Sellaisesta, jota ryhtyy katsomaan tietynlaisena ihmisenä ja josta poistuu edes hieman erilaisena. Gandhi teki minuun valtavan suuren vaikutuksen.

Ei ole mikään ihme, että elokuva on elämää suurempi - olihan itse Mahatma Gandhikin. Gandhin tapa nähdä maailma ja sen ihmiset oli hyvin erilainen, enkä kummastele, että hän keräsi vuosien varrella niin suuren kannattajajoukon ympärilleen. Gandhin pitämissä puheissa on jotain niin voimakasta, että kun hänen sanojensa päätteeksi hän saa valtavat aplodit, ihoni nousi kananlihalle. Gandhi eli syvästi uskomustensa kautta, enkä tarkoita vain uskoa Jumalaan ja muuhun taivaalliseen, vaan uskoa ihmisiin, hyvyyteen, rauhaan ja parempaan tulevaisuuteen. Tällaisia ajatusmaailmoja voisi helposti pitää naiiveina, jos Gandhi ei olisi eläessään osoittanut useasti sitä, että se usko voi tarttua ja levitä laajasti, ja toiveikkaat asiat voivat käydäkin toteen. Kun yleensä historiassa johtohahmot pitivät valtaa ja levittivät tahtoaan voimakeinoin, Gandhi uskoi väkivallattomuuden voimaan. Elokuvassa on monta huikean upeaa kohtausta, jossa brittiläiset käyttävät kaikkia voimakeinojaan Gandhin seuraajia vastaan, mutta seuraajien väkivallattomuus heikentää brittiläisten voimaa huomattavasti.

Heti elokuvan ensimmäiset kuvat imaisivat minut tarinaan mukaan täysillä. Elokuva lähtee liikkeelle Gandhin hautajaiskohtauksesta, jonka kuvauksiin saatiin jopa yli 300 000 ihmistä esittämään surijoita. Kuvat valtavasta yleisöstä, joka on hiljentynyt kunnioittamaan sankariaan, ovat jo itsessään todella vaikuttavia ja niistä herää palo saada nähdä, mitä kaikkea Gandhi teki saadakseen sellaista kunnioitusta. Ja kun elokuvan lopussa palataan takaisin samaan kohtaukseen, katsoja on täysillä surijoiden mukana. Itsekin olin syvästi liikuttunut, enkä vain siinä kohtaa. Juuri ennen puoltaväliä nähdään mitä shokeeraavin kohtaus, joka tuntui kuin todella lujalta iskulta. Kohtausta seuraakin lyhyt väliaika, jolloin minun oli pakko pitää tauko ja kerätä itseni kasaan. Samalla myös ihmettelin, että miten ihmeessä olemme jo puolessa välissä? Tuntui siltä kuin olisin katsonut elokuvaa vasta alle tunnin! Niin vangitseva se on!

Gandhilla on tosiaan kestoa yli kolme tuntia ja ymmärrän, että joillekin kesto muodostuu esteeksi elokuvasta nauttimisen kannalta. Itseäni kesto ei lopulta haitannut yhtään. Olin täysin lumoutunut tämän elämäntarinan vietäväksi. Vaikka elokuva kulkeekin rauhallisesti eteenpäin, en koskaan kokenut sitä tylsäksi tai pitkästyttäväksi. Päinvastoin, olisin kenties voinut katsoa sitä kauemminkin. Elokuva on täynnä upeita kohtauksia, olivat ne sitten mahtipontisia, hiljaisia, surullisia, kauniita... tai jopa hauskoja. Kyse ei todellakaan ole mistään komediasta, mutta sekaan mahtuu ihan hauskoja juttuja - lähinnä Gandhin suhtautumisesta brittiläisiin ja kuinka voimattomia he alkavat olemaan hänen aatteidensa edessä. Koin myös jotenkin jopa lystikkääksi, kuinka Gandhia ollaan vähän väliä passittamassa vankilaan. Jopa Gandhin ilmeestä näkee, että hän ajattelee "joko taas" ja siitä saisikin varmasti erikoisen juomapelin. Tämä vankilahommakin on yksi niistä asioista, jotka saavat brittiläiset menettämään mahtiaan, Gandhin kannattajien tietty noustessa valtaviin mielenosoituksiin, jotka saadaan kuriin vain vapauttamalla heidän johtajansa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Richard Attenborough - kyllä, sama Richard Attenborough, joka näytteli vuosikymmentä myöhemmin dinosauruspuiston luojaa John Hammondia Jurassic Parkissa (1993) - jolle Gandhi oli suorastaan elämäntyö ja intohimoprojekti, jota hän yritti saada aikaiseksi lähes kahden vuosikymmenen ajan. Kova työ todella palkitaan ja Attenborough on tehnyt mestariteoksen ja hän voitti ansaitusti parhaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Attenborough saa sisäistettyä elokuvaansa sen henkisyyden ja sielukkuuden, mitä Gandhi huokuu, ilman että filmi on koskaan mitään uskonnollista paasausta. Attenboroughin rakentama tunnelma on erinomainen läpikotaisin ja se on yksi syy, miksi filmi pitää niin tiukasti otteessaan.

Lisäksi elokuvan on myös teknisesti varsinainen taidonnäyte. Leffa on täynnä näyttävää ja kaunista kuvastoa, jossa esitellään Intian maisemia ja kulttuuria, sekä jossa tosiaan nähdään hurjia ihmismassoja, jotka seuraavat idoliaan Gandhia. Leikkauksessa rytmitys on todella onnistunutta, jolloin yli kolmen tunnin kesto tuntuu paljon lyhyemmältä kuin se onkaan. Myös lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat vaikuttavat. Ja maskeerauksissa haluan täsmentää, että tarkoitan enemmänkin uskottavasti vanhenevaa Gandhia, enkä Kingsleyn ihonvärin tummentamista. Myös äänimaisema on hieno, oli kyse sitten äänekkäistä kohtauksista tai todella hiljaisista hetkistä. Ravi Shankarin ja George Fentonin säveltämät musiikit tuovat oman vahvan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Gandhi on vaikuttava mestariteos, jonka parissa yli kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä. Elokuva lumoaa heti alkumetreillä mukaansa ja vie katsojansa väkevälle matkalle, jonka jälkeen kokee luultavasti olevansa edes hieman erilainen ihminen. Heti alun hautajaiskohtauksesta lähtien filmi on täynnä toinen toistaan upeampia kohtauksia, hetkiä ja tapahtumia, joita seuraa kuin vangittuna. Elokuva tarjoaa katsojalleen monenlaisia tunnetiloja ja iskevimmillään se on erittäin liikuttava. Hauskojakin hetkiä mahtuu mukaan ja kun Gandhia ollaan ties kuinka monetta kertaa passittamassa vankilaan, koristaa niin nimikkohenkilön kuin katsojankin kasvoja sama huvittunut ilme. Ben Kingsley on suorastaan ilmiömäisen hieno Mahatma Gandhin roolissa, tulkiten täydellisesti hahmonsa henkevää matkaa, joka innoitti miljoonia muita. Kun lopussa palataan takaisin alun hautajaiskohtaukseen, on katsojan vaikea pidätellä kyyneliään. Richard Attenborough'n ohjaus on erinomaista ja teknisiltä ansioiltaan Gandhi on erittäin väkevästi tehty. Lopputuloksena on ehta mestariteos ja klassikko, mikä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gandhi, 1982, International Film Investors, National Film Development Corporation of India, Goldcrest Films International, Indo-British, Indo-British Films

Arvostelu: Terrifier 2 (2022)

TERRIFIER 2

Ohjaus: Damien Leone

Pääosissa: Lauren LaVera, Elliott Fullam, Sarah Voigt, David Howard Thornton, Kailey Hyman, Casey Hartnett, Charlie McElveen, Amelie McLain, Chris Jericho ja Samantha Scaffidi

Genre: kauhu, komedia, fantasia

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 18

Damien Leonen pikkurahalla tehty kauhuelokuva Terrifier (2016) oli genrefanien kehuma hitti, joten Leone päätti tehdä elokuvalle jatkoa. Hän oli saanut jo ennen Terrifierin tekoa idean enkelisoturiksi pukeutuneesta naisesta ja päätti hyödyntää sitä jatko-osassa. Ykkösleffan menestyksen myötä Leone lähti suunnittelemaan jatko-osasta isompaa, etenkin kun hän käynnisti uuden joukkorahoituskampanjan, jonka kautta hän keräsi lähes kymmenkertaisen määrän rahaa edellisosaan verrattuna - jopa 250 tuhatta dollaria. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2019, mutta juuri ennen kuin ne päästiin viemään päätökseensä, koronaviruspandemian takia tuotanto jouduttiin keskeyttämään. Kuvaukset jatkuivat vasta heinäkuussa 2021. Elokuva saatiin valmiiksi ja Terrifier 2 sai maailmanensi-iltansa Fantastic Festillä Yhdysvalloissa elokuussa 2022. Leffa menestyi vähitellen yhä vain paremmin, kun sana alkoi kiertää sen hurjasta verisyydestä. Uutiset oksentelevista ja pyörtyilevistä katsojista saivat useammat ihmiset kiinnostumaan elokuvasta ja kokeilemaan itse, onko se muka niin paha kuin väitetään. Itse en ollut kuullutkaan koko Terrifieristä ennen näitä uutisia. Kiinnostuin leffasta itsekin ja katsoin ensimmäisen osan Amazon Prime Videosta. Pidin siitä ja ilahduin, kun huomasin, että Night Visions -festivaalin lisäksi Terrifier 2:sta järjestettiin yhden illan erikoisesitys elokuvateattereissa, missä kävin katsomassa sen yhdessä klovnikammoisen tyttöystäväni kanssa. Suositun näytöksen myötä elokuva saapuu nyt myös laajempaan teatterilevitykseen Suomessa.

Henkiin herännyt Art-klovni aloittaa uuden murhavyyhdin ja ainoat, jotka voivat pysäyttää hänet, ovat isänsä menettäneet sisarukset, joilla on psyykkinen yhteys tappajapelleen.

David Howard Thornton palaa rooliinsa murhanhimoisena Art-klovnina, viimeistään tässä kohtaa sementoiden hahmon aseman kauhuikonien joukossa. Jo ensimmäinen Terrifier näytti, millainen sairas paskiainen Art osaa olla ja meno sen kuin pahenee jatko-osassa. Kauhufanit innostuivat hahmosta suuresti, minkä Damien Leone selvästi huomasi ja onkin kehitellyt yhä vain kierompia juttuja klovnille. Thornton eläytyy toistamiseen fantastisella tavalla Artiksi. Pelle ei vieläkään puhu mitään, mutta Thorntonin tarkoin pohdittu elekieli ja ilmeily on niin tehokasta, ettei sanoja tarvita.

     Tällä kertaa Artin jahtaamiksi päätyvät mm. isänsä menettänyt teinityttö Sienna (Lauren LaVera) ja hänen pikkuveljensä Jonathan (Elliott Fullam), joilla on outo psyykkinen yhteys Artiin, heidän äitinsä (Sarah Voigt), Siennan kaverit Allie (Casey Hartnett) ja Brooke (Kailey Hyman), sekä tämän poikaystävä Jeff (Charlie McElveen). Ensimmäinen Terrifier sai kritiikkiä kehnoista ja pahvisista uhrihahmoistaan ja niinpä Leone on halunnut panostaa jatko-osassa sisaruksiin. Sienna ja Jonathan toimivatkin oivallisesti, joskin Fullam ei ole kaksinen roolissaan. Voigt jää myös aika kehnoksi äitinä. Hartnettin, Hymanin ja McElveenin esittämät tyypit ovat todella tavanomaisia slasher-elokuvien teinihahmoja. Yksi on ujompi tapaus, toinen villi ja vapaa ja kolmas on pilviveikko vailla huolen häivää. LaVera on oiva valinta Siennaksi, joka alkaa kerätä rohkeuttaan, kun hänen perheensä ja ystävänsä joutuvat vakavaan hengenvaaraan, Artin lähtiessä heidän peräänsä.

Eipä ole ihme, että Terrifier 2 on saanut ihmisiä poistumaan näytöksistä, pyörtyilemään ja jopa oksentamaan. Ensimmäisessä elokuvassa nähtiin jo aikamoista verimättöä, kun Art pisti ihmisiä pois päiviltä yhä luovemmin ja sairaammin keinoin ja jatko-osassa väännetäänkin aika ajoin nupit kaakkoon. Erityisesti eräs makuuhuonekohtaus sai minut melkein toteamaan ääneen "hyi vittu". Leone ei ole halunnut päästää katsojaansa helpolla ja niinpä hän mässäilee menemään yhä vain mielikuvituksellisemmin ja vinksahtaneemmin. Terrifier 2 astuu jo alkumetreillä hyvän maun rajan yli, mutta se löytääkin sitten täysin uusia rajoja, jotka tekevät lopputuloksesta yllättävän nautinnollisen katseluelämyksen.

En ihmettele, jos monen katsojan mielestä kyseessä on karmeaa ja kuvottavaa paskaa. Kyllä sitä itsekin tuli pohdittua, että miksi näin groteskin kuvaston katselu on näin viihdyttävää puuhaa. Virnuileva Leone kutitteleekin katsojan mielen synkimpiä kolkkia varsin tehokkaasti. Ällöttävyydestään huolimatta Terrifier onnistuu toistamiseen välttämään aivottomaksi sekoiluksi muuttumisen. Ykkösosan tapaan myös kakkonen on ihastuttava rakkauskirje slasher-elokuvien kulta-aikaan kasarille, kun toinen toistaan hullummat tekijät kokeilivat rajojaan elokuvilla, kuten Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) ja Hellraiser (1988). Terrifier 2 onnistuu kopioimaan kasarikauhun meininkiä hyvin mahtavan tappajahahmonsa, karmivan ilmapiirinsä ja upeiden käytännön tehosteidensa kanssa. Pikimusta huumori tuo jatko-osaankin paljon. Haudanvakavana leffa ei viehättäisi samalla lailla.

Terrifier 2:sta löytyy kuitenkin ongelmansakin, lähtien sen kestosta. Ensimmäinen Terrifier oli tehokkaan napakka kauhuraina noin tunnin ja kahdenkymmenen minuutin kestossaan. Jostain syystä Leone on tehnyt jatko-osasta liki tunnin pidemmän. Kyllä, ymmärsit oikein. Terrifier 2:lla on kestoa lähes kaksi tuntia ja kaksikymmentä minuuttia. Siinä on ainakin se kaksikymmentä minuuttia, ellei jopa puoli tuntia liikaa. Toki pidempi kesto mahdollistaa sen, että jatko-osassa on enemmän tarinaa ja hahmokehitystä kuin edeltäjässä, mutta toisaalta juuri se yksinkertaisuus teki ykkösleffasta niin tehokkaan. Elokuvassa on selkeitä hetkiä, joista voisi leikata pois lyhyitä pätkiä, minkä lisäksi loppuhuipennus kaipaisi roimaa tiivistämistä. Finaali käynnistyy oivallisen jännittävänä, mutta väsähtää edetessään ja jossain kohtaa katsoja ryhtyy vilkuilemaan kelloa, että milloin leffa päättyy.

Damien Leone on varsinainen auteur filminsä kanssa. Hän toimii niin ohjaajana, käsikirjoittajana, tuottajana ja leikkaajana, minkä lisäksi hän on ollut mukana tekemässä niin erikoistehosteita kuin äänimaailmaa. Vaikka onkin hienoa, että herra on päässyt toteuttamaan itseään juuri niin kuin parhaaksi näkee, toivon, että kolmososaa tehdessä mukana olisi joku ulkopuolinen huomauttamassa, mitä leffasta voisi karsia, jotta lopputulos olisi tehokkaampi paketti. Leonella on selvästi roimasti ideoita ja hän olisi voinut säästää niistä muutamia sarjan seuraavaan osaan. Lisäksi vaikka pidän siitä, että Artin taustat ja motiivit pidetään mysteereinä, elokuvan muut pimentoon jäävät aspektit häiritsevät, enkä täysin lämmennyt elokuvan yliluonnollisille elementeille. Kritiikistäni huolimatta ihailen kyllä Leonen työtä. Vaikkei hän saa jatko-osasta yhtä tiivistunnelmaista, hän pitää kieron karmivaa tunnelmaa hyvin yllä, eikä häpeile sen kanssa, minkälaista veritörkyä hän uskaltaa pistää ruudulle.

Tehoste- ja maskeeraustiimit ansaitsevat kyllä aikamoisen hatunnoston ja toivon, että tekijät saavat puskettua elokuvan ainakin maskeeraustensa kautta Oscar-ehdokkaaksi. Vaikka budjettia onkin nostettu liki kymmenkertaiseksi edellisosaan verrattuna, on 250 tonnia varsin pieni summa Hollywoodissa. Ihailtavinta on, että tekijät saavat parempaa jälkeä aikaiseksi kuin monissa miljooniakin maksavissa filmeissä. Jo ykkösleffassa nähtiin upean inhottavia ruumisnukkeja, mutta jatko-osassa mennään vielä pidemmälle. Aidonnäköiset irtopäät ja -raajat, animatroniikalla toteutetut tuhotut ruumiit ja litroittain tekoverellä läträily on ymmärrettävästi johtanut siihen, että Terrifier 2:sta on muodostunut yksi vuoden kohutuimmista leffoista. Elokuva on muiltakin teknisiltä ansioiltaan toimiva. Se on hyvin kuvattu, lavastettu, valaistu ja äänitetty. Rostislav Vaynshtokin ja Paul Wileyn säveltämät musiikit tehostavat hyvin kasarihenkeä.

Yhteenveto: Terrifier 2 on ylipitkästä kestostaan huolimatta kieron nautinnollinen kauhukokemus kaikessa ällöttävässä verisyydessään. Viimeistään tämän elokuvan myötä Art-klovni ansaitsee paikkansa kovimpien kauhuikonien vierellä. David Howard Thornton herkuttelee vinksahtaneen ja kaameista asioista nauttivan pellen roolissa ja Artin murharetkiä haluaa nähdä lisää. Muiden näyttelijöiden työ on ailahtelevaa ja monet sivuhahmoista jäävät aikamoisiksi pahveiksi. Lauren LaVeran näyttelemä päähenkilö Sienna kuitenkin toimii niin näyttelijäsuorituksen kuin hahmon puolesta ja nuoren naisen koettelemuksia ryhtyy seuraamaan mielellään. Filmi yhdistelee tehokkaasti kauhua ja komediaa, saaden katsojan vuorotellen jännittämään ja sitten naureskelemaan. Verisistä tehosteista ja maskeerauksista vastanneita ei voi kuin ihailla, sillä niin kuvottavan komeaa jälkeä he ovat saaneet aikaan ja vieläpä aika pikkurahalla. Elokuvan kompastuskiveksi kuitenkin muodostuu sen liiallinen kesto. Tiiviimpänä kyseessä olisi tehokkaampi tapaus ja nyt kelloa voi huomata vilkuilevansa viimeistään liian pitkään jatkuvassa loppuhuipennuksessa. Lisäksi elokuvan yliluonnolliset puolet ja jotkut mysteerit tuntuvat kömpelöiltä vedoilta. Minun on aika vaikea päättää, kumpi on mielestäni parempi elokuva; Terrifier ykkönen vai kakkonen. Kummassakin on selvät vahvuutensa ja heikkoutensa. Terrifier 2 on ansaitusti yksi vuoden kohutuimmista elokuvista ja onneksi kaiken verimässäilyn keskellä on myös varsin kelvollinen kauhuleffa, jonka katsoo mielellään uudelleen ja jolle jää kaipaamaan jatkoa... joskin hieman hillitymmän keston kanssa. Art on hilpeän häijy veijari, mutta ei häntä kolmea tuntia putkeen jaksaisi katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Terrifier 2, 2022, Dark Age Cinema, Fuzz on the Lens Productions

Arvostelu: Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 (The Santa Clause 2 - 2002)

MUTTA MITÄ TAPAHTUI JOULUPUKILLE 2

THE SANTA CLAUSE 2

Ohjaus: Michael Lembeck

Pääosissa: Tim Allen, Eric Lloyd, David Krumholtz, Spencer Breslin, Elizabeth Mitchell, Wendy Crewson, Judge Reinhold, Liliana Mumy, Danielle Woodman, Aisha Tyler, Art LaFleur, Kevin Pollak, Peter Boyle, Jay Thomas ja Michael Dorn

Genre: komedia, joulu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: S

Walt Disneyn joulukomedia Mutta mitä tapahtui joulupukille? (The Santa Clause - 1994) oli kriitikoilta positiivisen vastaanoton saanut taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Alun perin työnimellä "The Santa Clause 2: The Escape Clause" kulkeneen leffan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2001, mutta kun Disneyllä oltiin tyytymättömiä jatko-osan käsikirjoitukseen, sitä ryhdyttiin työstämään uudestaan ja julkaisua viivästettiin vuodella. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2001 ja lopulta Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 sai ensi-iltansa marraskuussa 2002. Vaikka elokuva menestyi hyvin, se jäi lipputuloissa ykkösosan jalkoihin, etenkin kun sen tuotantokulut olivat kolminkertaiset. Lisäksi leffa sai aika ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin kahta ensimmäistä Mutta mitä tapahtui joulupukille -elokuvaa useasti lapsena, mutta viime kerrasta on kulunut jo monia vuosia. Nyt kun elokuvat ovat saaneet jatkoa Disney+ -suoratoistosarjalla Mutta mitä tapahtui joulupukeille? (The Santa Clauses - 2022), päätin katsoa leffatrilogian uudestaan ja arvostella elokuvat läpi.

Scott Calvin on työskennellyt kahdeksan vuotta uutena joulupukkina, mutta häntä uhkaa potkut, kun työsopimuksen pikkuprintissä sanotaan, että Scottin täytyy löytää itselleen joulumuori tai hän menettää joulupukkiutensa.

Tim Allen palaa rooliinsa Scott Calviniksi, joka ensimmäisessä elokuvassa aiheutti vahingossa joulupukin kuoleman ja hän joutui ottamaan ikonisen punanutun työtehtävät vastuulleen. Nyt Scott on toiminut uutena pukkina jo kahdeksan vuoden ajan ja homma on herralle jo selvää pässinlihaa. Pukkius on kuitenkin vaakalaudalla työsopimuksesta löytyvän pienellä printillä rustatun säännön takia, jonka mukaan Scottilla pitää olla vaimo tai hän ei voi jatkaa hommassa. Tästä lähtee toinen varsin hupsu joulutarina käyntiin ja Allen on toistamiseen mainio pääroolissa. Kärkäs lelufirman pomo on kadonnut ja tilalla on lämmin ja rakastava joulupukki, joka päättää tehdä kaikkensa turvatakseen työpaikkansa ja samalla satojen miljoonien lasten jouluilon. Allen pääsee kuitenkin hurjastelemaan kameran edessä, esittäessään myös filmin antagonistia, lelupukkia, joka jää pitämään jöötä Korvatun... siis Pohjoisnavalla, kun Scott lähtee vaimonetsintäreissulle.

     Muutkin tutut tekevät paluun jatko-osaan. Eric Lloydin esittämä Scottin lapsi Charlie ei ole mikään pikkupoika enää, vaan teini-ikäinen nuori, jolla on haasteita koulussa. Wendy Crewsonin ja Judge Reinholdin näyttelemällä pariskunnalla Lauralla ja Neilillä pyyhkii hyvin ja he ovat elokuvien välissä saaneet yhteisen lapsen, Lucy-tytön (Liliana Mumy). Joulupukin kanssa Pohjoisnavalla määrää päätonttu Bernard (David Krumholtz), joka saa kaverikseen keksijätonttu Curtisin (Spencer Breslin). Uutena hahmona esitellään myös Charlien koulun rehtori Carol (Elizabeth Mitchell), johon Scott iskee silmänsä, saapuessaan koululle selvittämään Charlien häiriökäyttäytymisiä. Lloyd on roolissaan heikompi kuin edellisosassa, mutta muut näyttelijät suoriutuvat osistaan varsin pätevästi.

Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 jatkaa ihan kivasti ykkösosan jalanjäljissä, mutta jatko-osasta jää uupumaan edelliselokuvan joulun lämpöä ja charmia, mitkä tekivät ykkösosasta oman sukupolvensa merkkiteoksen joululeffojen joukossa. Tekijät ovat toistamiseen keksineet varsin hupaisan tarinan, vaikkei konsepti olekaan tällä kertaa ihan yhtä synkkä kuin viimeksi. Joulupukkiuden lakisääteiset jutut pistävät silti aikuiskatsojan ihmettelemään homman mielekkyyttä. Kuvitelkaapa jos olisitte itse jossain työpaikassa usean vuoden ajan ja yhtäkkiä joku nostaisi esille sopimuksessa seisovan kohdan, jonka näkee lukea vain suurennuslasilla ja jossa todetaan, että saat potkut, jos et etsi itsellesi vaimoa ja vieläpä pirun äkkiä. Koko homma herättää myös kysymyksen, että missä on edellisen joulupukin vaimo? Minne vanha joulumuori katosi miehensä kuoltua?

Tämä juonikuvio lähtee liikkeelle huvittavasti, mutta vaimon etsimisretki ei lopulta vedä mukaansa niin hyvin kuin tekijät olivat varmasti toivoneet. Vaisusti toteutettu ja aika löyhällä kemialla varustettu romanttinen aspekti jättää hieman kylmäksi. Sen sijaan huomattavasti mielenkiintoisempaa onkin seurata meininkiä Pohjoisnavalla, jossa joulupukin roolia pitävän pukkilelun mekaanisessa päässä vinksahtaa ja se ottaa tyrannimaisen vallan lelutehtaalla. Ensimmäisen elokuvan keskityttyä Scottin haasteisiin uuden työnsä takia, on kiva, että jatko-osaan tuodaan joku vihollistyyppi uhkaamaan joulun onnistumista. Loppuhuipennus on lapsikatsojille varmasti jännittävää seurattavaa, mutta aikuisen näkökulmasta se muuttuu vähän liialliseksi meuhkaamiseksi. Myös elokuvan huumori toimii enemmän perheen pienemmille.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen Michael Lembeck, joka ei pysty toistamaan ykkösosan ilahduttavia onnistumisia. Hänen rakentama tunnelmansa ei ole yhtä miellyttävä kuin voisi toivoa. Leo Benvenutin ja Steve Rudnickin kynäilemän tarinan pohjalta rakennettu Don Rhymerin, Cinco Paulin, Ken Daurion, Ed Decterin ja John J. Straussin käsikirjoitus on ailahteleva. Siitä löytyy hyvät puolensa, kuten satumaailman laajentaminen tuomalla mukaan mm. pääsiäispupua (Jay Thomas) ja hammaskeijua (Art LaFleur), mutta myös selvät heikkoutensa. Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 on kelvollisesti kuvattu ja leikattu. Pohjoisnavan lavasteet ovat hienommat kuin edellisosassa, mutta erikoistehosteet eivät ole paljoa kehittyneet. Digiefektit ovat ajoittain kiusallisen kehnot, etenkin lentokohtauksissa. Asut ja Allenin erilaiset maskeeraukset toimivat kuitenkin oivallisesti ja äänimaailma on hyvin työstetty joulumusiikkeja myöten.

Yhteenveto: Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 on aika keskinkertainen jatko-osa mainiolle joululeffalle. Tämänkin elokuvan juoni on absurdi, jos sitä ryhtyy tosissaan miettimään ja uudelle jouluiselle seikkailulle hyppää ihan mielellään mukaan. Vaimonhakureissu ei kuitenkaan pidä toivotulla tavalla mielenkiintoa yllä, varsinkin kun romanttisesta puolesta uupuu kemia. Paljon kiinnostavampaa onkin seurata diktaattoriaseman omaksuvan lelupukin puuhia, kun tämä ryhtyy sortamaan tonttuja Pohjoisnavalla. Lelupukki on kelpo pahis ja Allen vetää veikeän tuplaroolin niin joulupukkina kuin sen häijynä leluversiona. Muutkin näyttelijät ovat ihan passeleita osissaan, joskin pukin poikaa, Charlieta esittävästä Eric Lloydista ei ole lähes vuosikymmenen jälkeen kehkeytynyt erityisen hyvää näyttelijää. Teknisiltä ansioiltaan filmi on edeltäjäänsä laadukkaampi, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Tunnelmasta uupuu se riemukkuus ja lämpö, jotka tehostivat ykkösleffaa. Huumoriosasto on täynnä aikamoisia hutilaukauksia ja loppuhuipennus äityy lähinnä tylsäksi mekastukseksi. Heikkouksineenkin Mutta mitä tapahtui joulupukille 2 on ihan kiva joululeffa, jonka katsoo sujuvasti hyvän ensimmäisen osan perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Santa Clause 2, 2002, Walt Disney Pictures, Outlaw Productions, Boxing Cat Films

Arvostelu: Casablanca (1942)

CASABLANCA

Ohjaus: Michael Curtiz
Pääosissa: Humphrey Bogart, Ingrid Bergman, Paul Henreid, Claude Rains, Dooley Wilson, Conrad Veidt, Sydney Greenstreet, S. Z. Sakall, Leonid Kinskey, John Qualen, Peter Lorre ja Madeleine Lebeau
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

"I think this is the beginning of a beautiful friendship."

Casablanca on Humphrey Bogartin ja Ingrid Bergmanin tähdittämä elokuva, joka perustuu Murray Burnettin ja Joan Alisonin näytelmäkäsikirjoitukseen Everybody Comes to Rick's (1940). Käsikirjoituksesta ei kuitenkaan saatu tehtyä esitystä, joten elokuvatuottaja Hal B. Wallis hankki oikeudet tekstiin, tehdäkseen sen pohjalta elokuvan näytelmän sijaan. Koska alkuperäinen teksti sijoittui vain klubille, sitä muokattiin useiden kirjoittajien puolesta uudestaan, ennen kuin kuvaukset saatiin aloitettua ja lopulta Casablanca sai maailmanensi-iltansa 26. marraskuuta 1942 - tasan 80 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mikä keräsi paljon ylistystä ympäri maailman - joskin se toki kiellettiin natsi-Saksassa ilmestymisen aikoihin ja julkaistiin Saksassa vasta kymmenen vuotta myöhemmin rajusti leikeltynä. Elokuva sai jopa kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, kuvaus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään Casablancaa pidetään yhtenä elokuvahistorian merkittävimmistä ja hienoimmista teoksista ja ehtana klassikkona. Itse näin leffan ensi kertaa seitsemän vuotta sitten, mutta silloin en erityisemmin lämmennyt sille. Pari vuotta myöhemmin kuitenkin ostin elokuvan Blu-rayna, kiinnostuttuani siitä lisää ja aikomuksenani katsoa se uudelleen. Uusintakatselua ei kuitenkaan tapahtunut, ennen kuin nyt huomasin Casablancan täyttävän tänä vuonna 80 vuotta. Juhlan kunniaksi päätin vihdoin katsoa elokuvan uudestaan ja samalla myös arvostella sen.

Toinen maailmansota on syttynyt ja natsi-Saksan hirmuvalta vyöryy Euroopan yli. Marokossa sijaitsevasta Casablancan kaupungista on muodostunut turvasatama pakolaisille, jotka yrittävät päästä Euroopasta Yhdysvaltoihin, jonne sota ei ole vielä yltänyt. Kaupungin suosituinta klubia pyörittävä Rick Blaine yrittää pysyä puolueettomana tästä kaikesta, mutta miten käy, kun keskitysleiriltä paennut Victor Laszlo saapuu kaupunkiin, mukanaan Rickin entinen rakas Ilsa Lund?

Humphrey Bogart näyttelee Rick Blainea, amerikkalaismiestä, joka pyörittää Casablancassa suosittua klubia ja yrittää pitää neutraalin aseman sodan keskellä. Tästä syntyykin monia hilpeitä hetkiä, kun Rick yrittää välttää puolen valitsemista nasevilla kommenteillaan. Jo pelkän sanavalmiuden vuoksi hahmosta huomaa pitävänsä nopeasti, mihin vaikuttaa myös Bogartin karismaattinen roolityö. Hahmo ei kuitenkaan voi pysyä neutraalina loppuun asti ja Rickille on kirjoitettu erinomainen kehityskaari, kun tämä alkaa vähitellen kallistumaan pois puolueettomuudestaan.

     Ingrid Bergman taas esittää Ilsa Lundia, jonka kanssa Rickillä oli aiemmin intohimoinen suhde, mutta joka jätti Rickin, ennen kuin tämä lähti Casablancaan. Nyt Ilsakin saapuu kaupunkiin ja Rickin ärtymykseksi uuden miehen, tšekkoslovakialaisen vapaustaistelijan ja natsien jahtaaman keskitysleirikarkuri Victor Laszlon (Paul Henreid) kanssa. Bergman on nappivalinta ihastuttavaksi Ilsaksi, jota Rick yhä rakastaa palavasti. Hänen ja Bogartin väliltä löytyykin voimakasta kemiaa. Myös Henreid on erittäin pätevä osassaan, tuoden vakuuttavasti esille hahmonsa vaikean tilanteen.

     Elokuvassa nähdään myös Claude Rains kaupungin poliisipäällikkö Louis Renaultina, Dooley Wilson Rickin ystävänä ja klubin pianistina Samina, Conrad Veidt natsimajuri Strasserina, Sydney Greenstreet mustan pörssin merkittävimpänä kauppiaana Ferrarina, Peter Lorre viisumeita pakolaisille myyvänä Ugartena, S. Z. Sakall tarjoilija Carlina, sekä John Qualen vastarintaan kuuluvana Bergerinä. Sivunäyttelijät tekevät kaikki hyvää työtä, eritoten Rains näkemyksiltään mielenkiintoisena Renaultina ja Wilson erittäin sympaattisena Samina. 

Vuotta aiemmin ilmestyneen Citizen Kanen (1941) tavoin Casablanca on niitä elokuvia, jotka näin liian nuorena ymmärtääkseni niiden hienoutta ja arvostaakseni niiden elokuvallisia saavutuksia. On jopa aika noloa, kuinka pidin leffaa ensikatselulla pitkäveteisenä, sillä nyt uusintakatselulla olisin hyvin voinut katsoa sitä vielä pidempäänkin. Tarina koukuttaa niin voimakkaasti, että sen noin tunnin ja kolmen vartin kesto on nopeasti ohi. Sen, että elokuva perustuu näytelmäkäsikirjoitukseen, voi huomata siitä, kuinka elokuva koostuu lähinnä muutamasta pidemmästä kohtauksesta. Yksikään kohtauksista ei kuitenkaan tunnu liian pitkältä, sillä niissä on paljon erilaisia tapahtumia ja koukkuja mukana, sekä todella vangitsevia keskusteluja. Yksi filmin vahvuuksista onkin erinomaisesti kirjoitetut vuoropuhelut, joita jää seuraamaan, täysin unohtaen kaiken ympärillä olevan. Jokaisella seuraamallamme hahmolla on merkittävä paikka tarinan kulussa ja lähes kuka tahansa voi syöstä tapahtumaketjun pois raiteiltaan ja kauas onnistumisesta.

Elokuvan kiinnostavimpiin seikkoihin kuuluu se, milloin se tehtiin. Casablancan ilmestyessä toinen maailmansota oli yhä käynnissä, joten sen tarina kaupungista, johon natseja pakenevat menevät, oli varmasti rohkea ilmestymisvuonna 1942. Tämä vain lisää vaikuttavuutta erityisesti kohtauksessa, jossa natsien istuessa iltaa Rickin klubilla, muu väki puhkeaa laulamaan Ranskan vallankumouksellista kansallislaulua, Marseljeesia. Vaikka leffalla onkin vahva natsien vastainen sanoma, välttää se silti täysin sen, että elokuva olisi puhdasta toisen maailmansodan aikaista propagandaa. 

Kenties parhaiten Casablanca tunnetaan tietty sen rakkaustarinasta. Romanttinen palo entisten rakastavaisten Rickin ja Ilsan välillä on yksi elokuvahistorian tunnetuimmista ja ikonisimmista, eikä ihme. Se on hyvin epätavallinen, mutta sitäkin puoleensavetävämpi. Toki kertomuksia rakastavista, jotka jostain syystä eivät voi olla yhdessä, on nähty ja kuultu ja luettu kauan aiemminkin, mutta Casablanca tuo siihen oman twistinsä ratkaisujensa kanssa. Sodan keskellä entiset rakastavaiset pakotetaan tekemään erilaisia ja vaikeita päätöksiä, ja on taattua, että monet tarvitsevat nenäliinoja mukaan leffaa katsoessaan. Rakkauspuoli elokuvasta ei ole koskaan imelää ja siirappista, vaan aidosti suloista ja herkkää.

Rakkaustarinan tuomien tunteiden lisäksi elokuvan tunnelma on muutenkin esimerkillisesti rakennettu. Victor Laszlon pakomatka ja natsien saapuminen hänen perässään Casablancaan luovat jännitettä, jota kasvatellaan kohti upeaa loppuhuipennusta. Jännityksen ohessa mukana on hyvää huumoria keventämässä tunnelmaa oikeissa paikoissa. Kuten jo aiemmin sanoin, Rick heittää elokuvan aikana useita hilpeitä sarkastisia kommentteja, minkä lisäksi leffasta löytyy muitakin hauskoja yksityiskohtia. Kenties parhaat naurut minulta sai lyhyt hetki, jossa poliisipäällikkö Renault ilmoittaa, että klubi täytyy sulkea laittoman uhkapelaamisen vuoksi ja heti perään joku saapuu Renaultin luokse tuomaan hänen voittonsa. 

Ohjaaja Michael Curtiz pitää pakettia vaikuttavasti kasassa, etenkin kun ottaa huomioon, että elokuvaa lähdettiin kuvaamaan ilman, että käsikirjoitusta oli kirjoitettu loppuun asti. Epsteinin veljeksien, Howard Kochin ja Casey Robinsonin erilaisten kirjoitustöiden lopputulos on kuitenkin eheä kokonaisuus, josta ei huomaa, että kirjoitusprosessi oli haastava. Ei myöskään ole ihme, että monissa elokuvakouluissa hyödynnetään Casablancan tekstiä edelleen käsikirjoittamisen opetukseen. Teksti on kauttaaltaan onnistunutta, aina siitä kuinka tarinaa ja hahmoja kuljetetaan eteenpäin ikimuistoisiin repliikkeihin asti. Hassua kyllä, yhtä elokuvan tunnetuimpana pidetyistä repliikeistä, "Play it again, Sam" ei koskaan kuulla leffan aikana.

Myös elokuvan tekninen puoli on onnistunut. Kuvaus on todella tyylikästä, etenkin kun valoilla ja varjoilla leikitellään näin hienosti. Sen lisäksi, että jatkuvasti puoliksi varjossa oleva Rickin naama viestii Rickin sisäisestä taistelusta puolueettomuuden ja valinnan välillä, mukana on yksi upea otos, jossa näemme kahden hahmon keskustelun, mutta toinen hahmoista nähdään lähinnä vain varjona seinällä. Oivaa kuvausta tukee tietty vahva leikkaus. Lavasteet ja asut ovat mainiot, kuten on myös äänimaailma. Äänitehosteet toimivat vakuuttavasti edelleen, minkä lisäksi musiikit ovat erinomaisen mahtipontiset ja tunnelmalliset. Mutta mitäpä voikaan odottaa elokuvamusiikin isältä, Max Steineriltä? Tunnetuinta elokuvan musiikkien puolelta on kuitenkin tietysti Samin laulama Herman Hupfeldin herkkä As Time Goes By -kappale.

Yhteenveto: Casablanca on erinomainen rakkausdraama ja ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut elokuvahistorian merkkiteos. Omana aikanaan rohkea ja edelleen säväyttävä tarina vie tiukasti mukanaan, kasvattaen monenlaista jännitettä elokuvan aikana. Katsoja jännittää, päätyvätkö Rick ja Ilsa takaisin yhteen ja samalla kuinka Victor Laszlon tapauksessa käy? Käsikirjoitus on vahva niin kerrontansa kuin hahmojensa ja heidän välisten dialogien puolesta. On suorastaan ihme, kuinka eheä lopputulos on, ottaen huomioon, että leffaa ryhdyttiin kuvaamaan ilman kokonaista käsikirjoitusta. Tekstin pohjalta ohjaaja Michael Curtizin on helppo ammentaa vahvaan draamaan. Romanttinen puoli on onnistuneesti toteutettu ja elokuvaan on saatu ujutettua hieman hyvää huumoriakin. Näyttelijät ovat läpikotaisin loistavia. Humphrey Bogart on fantastinen pääroolissa klubiomistaja Rick Blainena ja Ingrid Bergman sykähdyttää Ilsa Lundin osassa. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on vakuuttava. Kuvaus on varjojen käytön kanssa upeaa katseltavaa ja vahvoja visuaalisuuksia tukee oiva äänimaailma. Kaiken kaikkiaan Casablanca on todella hieno teos, joka kuuluu ehdottomasti jokaisen itseään kunnioittavan elokuvafanin pakkokatseltavaksi. Sen teho ei ole haihtunut kahdeksassa vuosikymmenessä mihinkään ja se tullaan muistamaan vielä vuosien päästä yhtenä kaikkien aikojen klassikoista.

"Here's looking at you, kid."

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Casablanca, 1942, Warner Bros.

Arvostelu: The Bodyguard (1992)

THE BODYGUARD

Ohjaus: Mick Jackson
Pääosissa: Kevin Costner, Whitney Houston, Gary Kemp, Bill Cobbs, Michele Lamar Richards, Mike Starr, Christopher Birt, Tomas Arana, Ralph Waite, Tony Pierce ja Robert Wuhl
Genre: draama, romantiikka, jännitys
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

The Bodyguard on Kevin Costnerin ja ensikertalaisnäyttelijä Whitney Houstonin tähdittämä romanttinen jännityselokuva. Leffa lähti liikkeelle Lawrence Kasdanin työstämästä käsikirjoituksesta, jonka hän oli kirjoittanut jo 1970-luvulla halutessaan kovasti elokuva-alalle. Hän saikin lopulta myytyä käsikirjoituksen, sen jälkeen kun hänet oli torjuttu yli 60 kertaa. Tuottaja John Calley kiinnostui tekemään tekstin pohjalta elokuvan ja siihen jopa palkattiin ohjaajaksi John Boorman ja päätähdiksi Ryan O'Neal ja Diana Ross, mutta vuonna 1978 projekti kaatui Rossin poistumisen myötä. Kun Kasdanin ensimmäinen ohjaustyö Huuma (Body Heat - 1981) osoittautui tarpeeksi meneväksi hitiksi, hänen vanha käsikirjoituksensa alkoi jälleen kiinnostamaan Hollywoodissa. Tehdessään Silveradoa (1985), Kasdan näytti tekstinsä Kevin Costnerille, joka innostui siitä ja kaksikko ryhtyi työstämään siitä filmiä. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 1991 ja lopulta The Bodyguard sai maailmanensi-iltansa 25. marraskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava hitti, jopa vuotensa toiseksi menestynein elokuva ja ylipäätään yksi siihen aikaan menestyneimmistä elokuvista. Kriitikot kuitenkin lyttäsivät elokuvan ja se sai jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (huonoin elokuva, miespääosa, naispääosa, käsikirjoitus, uusi tähti, hiustenleikkuu ja laulu). Elokuva onnistui voittamaan kolme Grammy-palkintoa (mm. vuoden albumi) ja se oli kahdella laululla ehdolla Oscar-gaalassa. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt The Bodyguardia, vaikka sitä on niin kehuttu kuin lytätty minulle muutamaan otteeseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa, onko elokuva jättimenestyksensä tai haukkujensa arvoinen?

Kun joku lähettää tappouhkauksia Oscar-ehdokkaalle näyttelijä-laulaja Rachel Morranille ja vielä räjäyttää hänen pukuhuoneensa, Frank Farmer palkataan hänen uudeksi henkivartijakseen selvittämään, kuka on kaiken takana?

Pääroolissa nimikkohahmo-henkivartijana Frank Farmerina nähdään Kevin Costner, joka "sai" roolistaan huonoimman miespääosan ja hiustenleikkauksen Razzie-ehdokkuudet. Ei hän mielestäni mitenkään erityisen huono ole, mutta täytyy silti myöntää, että on Costner tässä aika tylsistynyt puupökkelö, jos vertaa hänen pariin aiempaan roolityöhönsä elokuvissa Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990) ja JFK - avoin tapaus (JFK - 1991). Toisaalta Costnerin rooliin kuuluukin tietty tympääntyneisyys, sillä Frank ei todellakaan ota uutta vartiointikeikkaansa avosylein vastaan. Silti on hassua, että kun Costner oli niin innoissaan lähtemässä työstämään tätä filmiä, sitä intoa ei näy lainkaan roolisuorituksessa.

     Frankin suojeltavana laulajanäyttelijä Rachel Marronina taas nähdään laulajatähti Whitney Houston, joka oli ehdolla huonoimman naispääosan ja uuden tähden Razzie-ehdokkuuksista. Nämä ehdokkuudet ovat paremmin ymmärrettävissä kuin Costnerin. Houston osaa kyllä laulaa, sen hän osoittaa leffassakin useasti. Mutta näyttelijänä hän ei vakuuta ja välillä hänen yrityksensä kanavoida hahmonsa tunteita ovat jopa kiusallisia.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Bill Cobbs Rachelin managerina Billinä, Gary Kemp Rachelin PR-henkilönä Synä, Mike Starr Rachelin turvamiehenä Tonyna, Michele Lamar Richardson Rachelin siskona Nickinä, Christopher Birt Rachelin autonkuljettajana Henrynä ja Ralph Waite Frankin isänä Herbinä. Sivunäyttelijät tekevät osittain jopa parempaa työtä kuin päätähdet. Cobbs on erittäin mainio managerin roolissa, joka ottaa tappouhkaukset kaikista vakavimmin, Kemp on sopivan ärsyttävä PR-tyypiksi, Richardson on kelvollinen siskon osassa ja Starr sopii hyvin turvamieheksi, joka kokee miehisyytensä heti uhatuksi, kun hänen tilalle palkataan Frank.

Voin kyllä ymmärtää, miksi The Bodyguardista tuli ilmestyessään varsinainen megahitti. Siinä on erityisesti siihen aikaan erittäin suosittu miesnäyttelijä ja kovasti fanitettu laulajatähti päärooleissa, ja leffa kertoo henkivartijasta, jolla alkaa kehittymään tunteita suojelemaansa henkilöä kohtaan. Mukana on romantiikkaa ja jännitettä, joten aivan varmasti leffa keräsi paljon yleisöä teattereihin - siitäkin huolimatta, että samoihin aikoihin marraskuussa 1992 ilmestyivät myös Yksin kotona 2: Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992) ja vielä The Bodyguardiakin isompi hitti Aladdin (1992). Voin myös ymmärtää, miksi elokuva ei ollut kriitikoiden suosiossa. Se on näyttelijäsuorituksiltaan aika pökkelöinen, ohjaukseltaan hieman vaisu ja käsikirjoitukseltaan vähän kömpelösti rakennettu paketti. En tiedä, kuinka paljon Lawrence Kasdan muokkasi tekstiään 1970-luvun jälkeen, mutta lopputulos tuntuu aloittelijan työltä. Tämä on erityisen hämmentävää, kun muistaa, että Kasdan käsikirjoitti sellaiset huippuleffat kuin Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980) ja Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981).

En ole varma, johtuuko se Kasdanin tekstistä vai jälkitöissä tehdystä leikkauksesta, mutta elokuvan tarinankuljetus ja kohtausten rakenteet tuntuvat välillä todella oudoilta ja hätiköidyiltä. Erityisesti elokuvan ensimmäinen puolituntinen on kummallisesti rytmitetty ja tietyistä asioista on vaikea päästä täysin perille, koska tuntuu siltä kuin pieniä palasia puuttuisi sieltä sun täältä. Koko alkupään osio, missä Frank päättää tarttua työkeikkaan Rachelin suojelijana ja hänelle esitellään Rachelin taloa, on töksähtelevä. Vähitellen kerronta muuttuu soljuvammaksi, mutta sitten tekstiin tulee muita ongelmia. Pääparin välille kirjoitetaan turhauttavia konflikteja. Rachel ei pitkään ymmärrä, millaisessa vaarassa on ja ymmärrettävästi vähättelee Frankia, mutta kun hänelle ilmenee totuus, häneltä odottaisi fiksumpaa toimintaa. Mutta ei, Rachelin on pakko tehdä tyhmiä päätöksiä silloinkin, jolloin katsoja voi hyvin samaistua Frankin tympääntyneeseen ilmeeseen.

Elokuvassa on myös onnistumisensa heikkouksienkin keskellä, mitkä tekevät The Bodyguardista lopulta ihan katsottavan, vaikkakin keskinkertaisen paketin. Siitä huolimatta, että Costner on hieman puinen, eikä Houston vakuuta näyttelijänä, löytyy heidän väliltä onneksi kemiaa. Parin välille hiljalleen kehittyvä romanssi on sujuvasti kehitelty, vaikka hahmot esitelläänkin toisilleen takkuisasti ja heille kirjoitetaan tönkköjä välirikkoja. Suurimmaksi osaksi filmin romanttinen puoli on aikamoista siirappia, mutta jännityspuolella tunnelma on hyvin rakennettu. Ohjaaja Mick Jackson ei välttämättä hallitse henkilöohjausta, mutta saa etenkin loppuhuipennuksesta oivallisen tiivistunnelmaisen.

Elokuvan tekninen puoli on pääosin kunnossa, jos paikoitellen kummallista leikkaamista ei lasketa. The Bodyguard on hyvin kuvattu ja muutamissa kohtauksissa valoja ja värejä hyödynnetään tyylikkäästi. Lavasteet, Rachelin asut ja maskeeraukset ovat mainiot, eikä mielestäni Costnerin hiustenleikkaus ollut Razzie-ehdokkuuden arvoinen. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Alan Silvestrin säveltämät musiikit toimivat paikoitellen hyvin ja toisinaan taas vain lisäävät sitä siirappisuutta. Parasta musiikkien puolella ovat Whitney Houstonin laulamat kappaleet, joista erityisesti cover Dolly Partonin I Will Always Love You -kappaleesta jää soimaan päässä.

Yhteenveto: The Bodyguard on ailahtelevan keskinkertainen romanttinen jännityselokuva. Päätähtien Kevin Costnerin ja Whitney Houstonin väliltä löytyy vahvaa, käsinkosketeltavaa kemiaa, mutta kummankin näyttelijäsuoritukset jättävät toivomisen varaa. Costner on aika puupökkelö, eikä upeasti laulava Houston vakuuta näyttelijänä yhtään. Romanttinen puoli on aikamoista siirappia, mutta jännitystä rakennellaan varsin toimivasti ja loppuhuipennus on yllättävänkin tehokas muuten takeltelevan leffan päätteeksi. Elokuvan käsikirjoitus ja leikkaus ovatkin kummallisesti työstetyt, välillä suorastaan amatöörimäiset. Lawrence Kasdanilta odottaisi aiempien kirjoitustöiden perusteella huomattavasti parempaa jälkeä. Tekniseltä puolelta löytyy muuten onnistumisia ja Whitney Houstonin tulkinta I Will Always Love You -kappaleesta on suorastaan erinomainen mahtipontisuudessaan. Ymmärrän hyvin, miksi The Bodyguard oli ilmestyessään valtava menestys lippuluukuilla, mutta myös sen, miksi se sai tylyä palautetta kriitikoilta. Elokuva on toki asettanut jälkensä leffahistoriaan ja romanttisten jännäreiden ystäville suosittelen sitä edes kokeilemaan, etenkin näin 30-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Bodyguard, 1992, Warner Bros., Tig Productions, Kasdan Pictures

Arvostelu: Lumottu 2 (Disenchanted - 2022)

LUMOTTU 2

DISENCHANTED

Ohjaus: Adam Shankman

Pääosissa: Amy Adams, Patrick Dempsey, Gabriella Baldacchino, Maya Rudolph, Yvette Nicole Brown, Jayma Mays, Griffin Newman, Idina Menzel, James Marsden, Oscar Nunez, Kolton Stewart ja Alan Tudyk

Genre: fantasia, musikaali, komedia

Kesto: 2 tuntia 1 minuutti

Ikäraja: 9

Walt Disneyn prinsessasatujen kustannuksella leikittelevä elokuva Lumottu (Enchanted - 2007) oli kriitikoiden kehuma menestys, jolle ryhdyttiin pian työstämään jatko-osaa. Suunnitelmat eivät kuitenkaan päätyneet toteutukseen niin helposti kuin oli odotettu ja leffan tarinaa pohdittiin yhä uudestaan ja uudestaan eri ihmisten toimesta. Vuonna 2014 Anne Fletcher palkattiin jatko-osan ohjaajaksi, mutta pari vuotta myöhemmin hänet korvattiin Adam Shankmanilla. Kun Disneyllä oltiin tyytyväisiä Brigitte Halesin esittelemään käsikirjoitukseen, filmi pistettiin viimein tuotantoon vuonna 2020. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja nyt hauskasti nimetty Disenchanted, eli suomalaisittain aika tylsästi vain Lumottu 2 on julkaistu suoraan Disney+ -palvelussa. Itse katsoin ensimmäisen Lumotun vasta tänä syksynä jatko-osaa odottaessani ja yllätyin, kuinka paljon pidin näkemästäni, oltuani ennakkoon todella skeptinen elokuvaa kohtaan vuosia. Päätinkin antaa jatko-osalle reilun mahdollisuuden ja katsoin Lumottu 2:n heti julkaisupäivän aamuna.

Giselle ja Robert muuttavat lastensa kanssa pieneen Monroevilleen, mutta kaupunki ei täytä Gisellen taianomaisia odotuksia. Saadessaan haltuunsa toivomussauvan, Giselle toivoo perheelleen satumaista elämää, mutta joutuu pian huomaamaan, että toivomusten mukana tulevat omat varjopuolensa.

Amy Adams palaa rooliinsa Andalasian prinsessa Gisellenä. Vaikka Adamsista on ensimmäisen Lumotun jälkeen muodostunut yksi 2000-luvun kehutuimmista naisnäyttelijöistä, joka on saanut lukuisia ehdokkuuksia mm. Oscar-gaaloissa, on hienoa, ettei hän koe olevansa liian arvostettu palatakseen läpimurtorooliinsa sinisilmäiseksi prinsessaksi. Giselle on nyt naimisissa Patrick Dempseyn näyttelemän newyorkilaisen Robertin kanssa. Hän on Robertin tyttären Morganin (näyttelijä vaihtunut Rachel Coveystä Gabriella Baldacchinoon) äitipuoli ja hän on saanut Robertin kanssa yhteisen tyttären, Sophian (kaksoset Mila ja Lara Jackson). Tästä huolimatta Giselle kokee, ettei hän saanutkaan luvattua "he elivät elämänsä onnellisena loppuun asti" -satulopetusta ja päättää, että maisemanvaihdos tekisi perheelle hyvää. Niinpä he pakkaavat tavaransa ja muuttavat pieneen Monroeville-kaupunkiin, jossa alkaa uusi seikkailu, joka koettelee uusperheen kestävyyttä. Adams ja Dempsey ovat rooleissaan mainioita, tuoden uusia puolia esille hahmoistaan, nuoren Baldacchinon suoriutuessa kelvollisesti angstisen teinin osasta.

     Paluun tekevät myös James Marsden ja Idina Menzel Edwardina ja Nancyna, jotka nyt hallitsevat Andalasiaa kuninkaana ja kuningattarena, sekä Gisellen oravakaveri Pip (Griffin Newman). Uusina hahmoina leffassa esitellään Monroevillen seurapiirikuningatar Malvina Monroe (Maya Rudolph), tämän perässä kulkevat Rosaleen (Yvette Nichole Brown) ja Ruby (Jayma Mays), sekä Malvinan poika Tyson (Kolton Stewart). Marsdenin osuus jää pikemminkin cameoksi ja nopeaksi palkanhakureissuksi vailla sen suurempaa intoa jatko-osaa kohtaan. Rudolph on ihan hyvä valinta Malvinaksi, joka katsoo tulokasperhettä nenänvarttaan pitkin, eikä aikaakaan, kun Giselle huomaa joutuneensa naisen silmätikuksi.

Siinä, missä ensimmäinen Lumottu-elokuva osoittautui iloiseksi yllätykseksi, joka sai minut moittimaan itseäni, etten ollut älynnyt katsoa sitä viimeisten viidentoista vuoden aikana ennakkoluulojeni takia, Lumottu 2 sai minut pohtimaan, että joskus sitä on kuitenkin parempi kuunnella takaraivossa kolkuttelevia varoittavia ääniä. Yli kymmenen vuoden tuotanto-ongelmat ovat kivuliaan selvästi näkyvissä innottomassa jatko-osassa, joka ei millään tavoita ykkösleffan hurmaavuutta. Jatko-osassakin leikitellään Disneyn klassikkosatujen kliseillä, mutta huomattavasti ponnettomammin ja laiskemmin kuin viimeksi. Robertin yllättävät sooloseikkailut saavat naurahtamaan pari kertaa, mutta muuten leffan komedia-anti on oudon epähauskaa.

On hämmentävää ajatella, että Disneyllä torjuttiin useita käsikirjoitusehdotuksia Lumotun jatko-osasta, mutta tämä teksti sai studiopomojen hyväksynnän. Ei ole kuitenkaan mikään ihme, että raina on tungettu suoraan Disney+ -palvelun valikoimaan ilman teatterikierrosta. Tällaiset helppojen rahojen perässä tehdyt jatkoturhakkeet vaikuttaisivat yhtiön uudelta bisnessuunnitelmalta - hyvänä lisäesimerkkinä toimii vähän aikaa sitten suoratoistoon tupsahtanut Hokkus Pokkus 2 (Hocus Pocus 2 - 2022), joka sekin epäonnistui toistamaan alkuperäishitin charmin. Lumottu 2 on muutamista kelpoideoistaan huolimatta suorastaan pitkäveteinen satuleffa, jonka tarina ei jaksa napata mukaansa. Lumoavuus loistaa poissaolollaan ja elokuva kulkee toinen toistaan unohdettavampien musikaalinumeroiden kautta kohti mitäänsanomattomaksi mekastukseksi äityvää loppuhuipennustaan. Siinä, missä ykkösosassa tietyt kliseet ja siirappinen romanssi eivät häirinneet, homman toimittua muuten todella hyvin, jatko-osan harvat onnistumiset eivät pelasta laiskaa kokonaisuutta.

Jatko-osan ohjauksesta vastaa Adam Shankman, jonka aiempaan filmografiaan mahtuu sellaisia merkkiteoksia kuin... Vin Dieselin tähdittämä Tuttisoturi (The Pacifier - 2005). Shankman yrittää liikaa satuhengen kanssa, eikä onnistu lopputuloksessa. Brigitte Halesin käsikirjoitus on raskassoutuinen ja se kaipaisi huomattavaa lisätyöstöä, jotta potentiaalisesti kiinnostavat kuviot pääsisivät oikeuksiinsa. Elokuvan erikoistehosteet vaihtelevat laadultaan ja leffassa nähdään niin oivallisesti toteutettua digioravaa kuin kaamean huonosti tehtyä digikissaa. Muuten filmi toimii puitteidensa puolesta. Kuvaus on mainiota ja niin lavasteet kuin asut ja maskeerauksetkin ovat taidokkaasti työstetyt. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja musiikit ovat taattua Alan Menkeniä, joskin hänen lauluistaan huomaa, että herra on parhaat työnsä tehnyt jo aikoja sitten.

Yhteenveto: Lumottu 2 on harmillisen heikko esitys, joka kadottaa täysin ykkösleffan lumoavuuden ja hurmaavuuden. Uudessa tarinassa olisi potentiaalia, mutta tönkön käsikirjoituksen ja ohjauksen takia lopputulos on innoton ja väkisin väännetty. Kertomus ei jaksa napata mukaansa ja leffa on paikoitellen jopa pitkäveteinen. Komediaosasto ei jaksa naurattaa ja musikaalinumerot ovat toinen toistaan unohdettavampia rallatuksia. Kaikki johtaa mitäänsanomattomaan finaaliin, jonka päätteeksi katsojana toivoo, että elokuvasarja olisi älytty lopettaa heti ensimmäiseen osaan. Amy Adams ja Patrick Dempsey ovat hyvässä vedossa päärooleissa ja leffassa nähdään hienoja lavasteita ja asuja. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee läpi elokuvan. Lumottu 2 on jälleen yksi täysin turhanpäiväinen jatko-osa mainiolle filmille ja se saa kyseenalaistamaan vielä enemmän Disneyn uutta villitystä tuoda tarpeettomasti vanhoja hittejään takaisin nostalgiannälkäisille ja uusille sukupolville, sen sijaan että studio tehtailisi uusia ideoita.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Disenchanted, 2022, Walt Disney Pictures, Josephson Entertainment, Right Coast Productions, Metropolitan Films International, Andalasia Productions

Arvostelu: Bones and All (2022)

BONES AND ALL

Ohjaus: Luca Guadagnino

Pääosissa: Taylor Russell, Timothée Chalamet, Mark Rylance, André Holland, Michael Stuhlbarg, David Gordon Green, Chloë Sevigny, Jessica Harper ja Anna Cobb

Genre: draama, romantiikka, kauhu

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 18

Bones and All perustuu Camille DeAngelisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2015. Vuonna 2019 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta on tekeillä elokuva, jonka ohjaisi Antonio Campos. Kuitenkin kun koronaviruspandemia iski, suunnitelmat muuttuivat ja lopulta Campos poistui projektista ja hänen tilalle asteli Luca Guadagnino. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 ja nyt Bones and All saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin filmin erikoisesta tarinasta ja aloin positiivisin mielin odottamaan sen näkemistä. Kävinkin katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Nuori kannibaalinainen Maren lähtee etsimään äitiään, hänen pelokkaan isänsä hylättyä hänet. Matkallaan Maren kohtaa muita ihmissyöjiä ja rakastuu nuoreen Leehen.

Escape Room -kauhuleffoista (2019-) tuttu Taylor Russell nähdään Marenina, nuorena naisenalkuna, jolla on karmiva mieltymys ihmislihaan. Kun Maren ei vaikuta pääsevän eroon tästä houkutuksesta ja kannibalismi ottaa vallan hänestä yhä vain useammin, hänen yksinhuoltajaisänsä (André Holland) päättää luovuttaa ja jättää tytön oman onnensa nojaan. Russell on roolissaan kelvollinen, muttei oikein koskaan onnistu säväyttämään tosissaan. Katsojana ryhtyy seuraamaan mielenkiinnolla, kuinka nuoren ihmissyöjän matka etenee, kun yksin hylätty Maren päättää etsiä äitinsä.

     Elokuvassa nähdään myös ohjaaja Luca Guadagninon aiemmassa filmissä, Call Me by Your Namessa (2017) läpimurtoroolinsa tehnyt Timothée Chalamet kannibaalinuorukaisena Leenä, jonka matkaan Maren hyppää, sekä Mark Rylance, Michael Stuhlbarg ja uusien Halloween-elokuvien (2018-2022) ohjaaja David Gordon Green muina ihmissyöjinä, joita Maren matkallaan kohtaa. Chalamet hoitaa hommansa hyvin ja häneltä löytyy oivaa kemiaa Russellin kanssa, minkä lisäksi Stuhlbarg ja Green toimivat mainiosti vinksahtaneena kannibaaliduona, mutta elokuvan mieleenpainuvimman roolityön tarjoaa Rylance. Hän onnistuu olemaan todella karmiva ja epämiellyttävä, vaikka hänen hahmonsa, itsestään kolmannessa persoonassa puhuva Sully esittäytyykin lempeänä ja mukavana miehenä.

Bones and All jätti minulle ristiriitaisia tunteita ja minulta kestikin pari päivää pohdiskella näkemääni, ennen kuin ryhdyin kirjoittamaan arvostelua elokuvasta. Lähtökohtaisesti se on todella veikeä ja omalaatuinen lajityyppisekoitus, elokuvan pitäessä sisällään kasvutarinaa tytöstä naiseksi, herkkää romantiikkaa, road trip -tyylistä kerrontaa, sekä kauhumaisia piirteitä kannibaalipuolen kautta. Jokin leffassa jätti kuitenkin sykähdyttämättä. Liekö sitten johtunut siitä, että olin juuri ennen tätä katsonut yhden vuoden isoimmista yllättäjistä, The Menun (2022), jota makustelin vielä innostuneesti, kun Bones and All pistettiin pyörimään tai sitten siitä, että olin edellisiltana nähnyt kohutun Terrifier 2:n (2022), jonka ällöttävien raakuuksilla mässäilyjen jälkeen Bones and Allin ihmissyöntikohtauksetkin tuntuivat todella kesyltä kamalta. Kyllä tästä verta löytyy ja muutaman kerran ihan näytetään, kun joku kannibaaleista alkaa pureskella uhrinsa ihoa rikki, mutta leffan korkea K18-ikärajaleima tuntuu silti liialliselta. Monissa K16-elokuvissa nähdään järkyttävämpää materiaalia.

Kyseessä ei kuitenkaan missään nimessä ole huono elokuva, vaikkei Bones and All tehnytkään minuun erityistä vaikutusta. Se on oikein hyvä filmi, joka tosiaan sisältää varsin omaperäisen kertomuksen. Ajoittain lajityyppimiksaus johtaa onnistuneen erikoisiin ratkaisuihin, toisinaan taas se tuntuu töksähtelevältä, kun hempeä musiikki soi ja pääpari lepertelee toisilleen ihmisten syönnistä. Elokuva pitää pääasiassa toimivasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa, johon mahtuu monenlaista tapahtumaa ja kohtaamista. Leirinuotiohetki Stuhlbargin ja Greenin hahmojen kera on yksi elokuvan koukuttavimmista ja siinä rakennetaan jännitettä tehokkaasti. Matkan varrelta löytyy hieman moraalista pohdiskelua ja väittelyä siitä, onko päähenkilöiden pakkomielteinen ihmisten syönti oikein vai väärin. Elokuvan on kuitenkin vaikea vakuuttaa katsojalleen, että olisi mitenkään oikein riistää toisen ihmisen henki omaksi ravinnoksi. Huomasin usein leffan aikani tuumivani, että nämä hahmot pitäisi saada lukkojen taakse.

David Kajganichin käsikirjoitus on siis hieman takkuileva, erityisesti loppupäässä, mikä on rakennettu kasaan aika kömpelösti. Itse finaali on tehokas, mutta siihen pääseminen ei tunnu loppuun asti mietityltä. Kajganighin tekstistä käy myös kyllä selväksi, että kyse on kirja-adaptaatiosta. Bones and All todella tuntuu filmatulta kirjalta niin hyvässä kuin myös pahassa. Ajoittain lukujen seuraaminen herättää tunnetta siitä kuin seuraisi tiivistettyä televisiosarjaa valkokankaalta. Hieman töksähtelevä leikkaus ei myöskään auta asiaa. Tekstin pohjalta Luca Guadagninon ohjaus on pääasiassa oikein mainiota. Hän rakentaa ilmapiiriä oivallisesti, vaikka voisi mennä vielä pidemmälle monessa kohtaa. Lisäksi hänellä on silmää vahvoille visuaalisuuksille. Bones and All on tyylikkäästi kuvattu. Lavasteet ovat erinomaiset, asut oivat ja maskeerauksetkin onnistuneet. Tehostetiimi suoriutuu hyvin tekoverellä täytettyjen ihmisnukkejen kanssa, joita näyttelijät ovat voineet repiä ja pureskella auki. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Bones and All on vekkulimainen yhdistelmä monenlaisia lajityyppejä ja erikoisen jopa sensuelli kannibaalileffa. Taylor Russell sopii passelisti päärooliin nuoreksi ihmissyöjäksi, Mareniksi ja Timothée Chalamet suoriutuu hyvin osastaan Marenin ihastuksenkohteena Leenä. Nuorten väliltä löytyy oivaa kemiaa. Mark Rylance tarjoaa filmin parhaan roolityön mukavaa esittävänä, mutta silti epämiellyttävää tunnetta herättävänä Sullynä. Omaperäinen tarina vetää sujuvasti mukanaan ja kannibaalinuorten koettelemuksia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena, vaikkei heidän tekoja hyväksykään. Useasti voi huomata ajattelevansa, että jonkun pitäisi saada Maren ja Lee lukkojen taakse. Elokuvasta löytyy herkkyyttä ja huumoria, mutta myös kauhumaista ilmapiiriä ja pari varsin jännittävää hetkeä. Silti jotain jää uupumaan ja lopputulos jää hieman vaisuksi. Kerronta on vähän ailahtelevaa ja loppupää töksähtelee jo tosissaan. Heikkouksineenkin Bones and All on varsin kelpo road tripiä, kasvukertomusta, rakkaustarinaa ja kannibalismia yhdistelevä teos, jollaista ei toista löydy. Guadagninon aiempien töiden ja romanttisten kauhukertomusten ystäville leffaa voikin suositella, mutta tuskin tästä edes kovassa nousussa olevan Chalametin myötä mitään menestystä tulee, sillä massayleisölle elokuva voi olla turhankin mojova ja outo pala purtavaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bones and All, 2022, Frenesy Film Company, Per Capita Productions, Vision Distribution, The Apartment, MeMo Films, 3 Marys Entertainment, Tenderstories, Ela Film, Excelsa, Serfis, Wise, Immobiliare Manila