Toy Story 5 (2026) - elokuva-arvostelu

TOY STORY 5

Ohjaus: Andrew Stanton

Näyttelijät: Joan Cusack, Tim Allen, Tom Hanks, Greta Lee, Scarlett Spears, Conan O'Brien, Shelby Rabara, Craig Robinson, Mykal-Michelle Harris, Lori Alan, Jay Hernandez, Wallace Shawn, John Ratzenberger, Jeff Bargman, Blake Clark, Anna Vocino, Bonnie Hunt, Kristen Schaal, Tony Hale, John Hopkins, Ernie Hudson, Annie Potts, Keanu Reeves ja Alan Cumming

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixarin ensimmäinen täyspitkä animaatioelokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Toy Story 2 (1999) oli myös menestys ja Toy Story 3 (2010) tienasi lippuluukuilla yli miljardin, voitti parhaan animaatioelokuvan Oscarin ja oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kolmas osa oli tarkoitettu trilogian huipennukseksi, mutta vuonna 2019 ilmestyi vielä Toy Story 4, jonka päätähti Tom Hanks totesi jäävän sarjan viimeiseksi. Elokuvasarjaa päätettiin laajentaa leffalla Lightyear (2022), mutta kun se osoittautui suureksi taloudelliseksi flopiksi, sen jatko-osa päätettiin kuopata ja Pixar ilmoittikin työstävänsä jälleen uutta Toy Storya. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkejä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Toy Story 5 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän valtavan paljon alkuperäisestä Toy Story -trilogiasta, mutta mielestäni myös neljäs osa ja Lightyear olivat hyviä. Minua jopa harmitti paljon, että Lightyearin jatko-osa jätettiin tekemättä, sillä olisin mieluummin katsonut lisää sitä ja jättänyt varsinaisen Toy Storyn rauhaan. Kuitenkin kun viidennen osan juonikuvaus paljastettiin, pidin sitä kekseliäänä ja ajankohtaisena ideana. Vähitellen olen alkanut innostua leffasta ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Toy Story 5:n ja vieläpä IMAX-salissa.

Kun Bonnie-tyttö saa käsiinsä huippusuositun Lilypad-älytabletin, Jessie, Buzz Lightyear ja muut pelkäävät lelujen ajan lopun koittaneen.

Tutut Toy Story -hahmot tekevät jälleen kerran paluun - jopa sheriffi Woody (äänenä Tom Hanks), joka neljännen osan päätteeksi lähti omille teilleen, kokiessaan polkunsa johdattaneen pois Bonnie-tytön (Scarlett Spears) luota. Woody jää kuitenkin tällä kertaa enemmän sivuhenkilöksi, kuten tekee myös avaruusranger Buzz Lightyear (Tim Allen), sillä keskiöön nousee nimittäin lehmityttö Jessie (Joan Cusack), joka yrittää keksiä keinon saada Bonnien innostumaan jälleen leluista, kun älylaitevillitys tarttuu lapsiin kaikkialla. Jessie nousee onnistuneesti leffan keulakuvaksi ja elokuva syventää entisestään hahmon aiempaa traumaa hänet hylänneen Emilyn tiimoilta, tuoden tälle kuviolle vuosikymmenten jälkeen tunteikkaan päätöksen.

     Menossa ovat mukana myös jo alkuperäisessä leffassa esitellyt herra Perunapää (Jeff Bergman), Slinky-koira (Blake Clark), Rex-dinosaurus (Wallace Shawn) ja Röh-säästöporsas (John Ratzenberger), sekä myöhemmin sarjan varrella matkaan tarttuneet uskollinen hevonen Napakymppi, Dolly-nukke (Bonnie Hunt) ja Kahveli-haarukka (Tony Hale), kun taas uusina hahmoina Toy Story 5 esittelee Lilypad-älytabletin (Greta Lee), joka korvaa välittömästi lelut Bonnien huomion keskipisteenä, hevosia rakastavan Blaze-tytön (Mykal-Michelle Harris), vessa-apulelu Smartypantsin (Conan O'Brien), lelukamera Snappyn (Shelby Rabara) ja GPS-paikantimenakin toimivan virtahepolelu Atlasin (Craig Robinson). Monet vanhoista tutuista käyvät lähinnä näyttäytymässä, mutta uudet hahmot toimivat oivallisesti. Smartypants on joko hupaisa tai ärsyttävä, riippuen siitä, kuinka hyvin katsojalle uppoavat vessapaperilta näyttävän lelun vessatoimiin liittyvät kymmenet vitsit.

Pixaria ja Toy Story -elokuvasarjaa ei nähtävästi koskaan pitäisi epäillä. Toy Story 5 voi olla syntynyt Disneyn ja Pixarin epätoivoisesta yrityksestä tienata helpot rahat tutulla ja suositulla franchisella, kun uudet ideat eivät vedä tarpeeksi katsojia teattereihin. Mutta kun puikkoihin pistää Andrew Stantonin kaltaisen tekijän, joka on aiemmin ohjannut Pixarille huikeat Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) ja WALL-E:n (2008), epätoivoinen rahastuskin muuttuu loistavaksi elokuvaksi. Toy Story 5 on jälleen kerran taattua Pixar-laatua, tarjoten monikerroksisen seikkailun, josta niin perheen pienimmät kuin aikuiset voivat nauttia. Aika ei käy missään kohtaa pitkäksi, huumoria riittää moneen makuun ja elokuva iskee tietty salakavalasti parikin kertaa tunteisiin. Moni raavas mieskin poistuu teatterista kyyneliä poskiltaan pyyhkien.

Elokuvan tarina on todella nokkela ja hyvin ajankohtainen. Nykyään yhä vain nuorempia lapsia näkee kaikkialla älylaitteiden lumoissa ja lelut unohtuvatkin siinä samalla nurkkaan pölyyntymään. Mutta miltä tämä teknologian aalto näyttäytyy sitten lelujen silmissä, etenkin Jessien, jota aiempi hylkäys kummittelee edelleen? Tilannetta tarkastellaan onnistuneesti eri vinkkeleistä, eikä homma ole niin mustavalkoinen kuin aluksi voisi luulla. Elokuvalla on erinomainen teema yhteydestä ja sen tärkeydestä. Toisaalta älyluurit saavat samassa tilassakin olevat ihmiset täysin erilleen, mutta samalla luurin kautta voi löytää yhteyden johonkuhun, jota ei välttämättä olisi koskaan muuten tavannut. Aihe on osuva niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Toy Story 5 on hauska, jännittävä, kaunis, syvällinen, koskettava ja kaikin puolin mahtava lisäys yhteen kaikkien aikojen parhaista elokuvasarjoista.

On varmaan sanomattakin selvää, että visuaalisesti Toy Story 5 on puhdasta silmäkarkkia. Hahmot ovat tietty veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti, kun taas taustat ovat pullollaan ällistyttäviä yksityiskohtia. Valoja, varjoja ja värejä hyödynnetään näyttävästi ja esimerkiksi Woodysta näkee kaikki vuosien varrella tapahtuneet kolhut ja kulumiset. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja vanha kunnon Randy Newman tunnelmoi jälleen mahtavasti musiikeillaan, tuoden vahvan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Toy Story 5, Yhdysvallat, 2026, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Väärissä nahoissa (Swapped - 2026) - elokuva-arvostelu

VÄÄRISSÄ NAHOISSA

SWAPPED

Ohjaus: Nathan Greno

Näyttelijät: Michael B. Jordan, Juno Temple, Tracy Morgan, Cedric the Entertainer, Justina Machado, Ambika Mod, Lolly Adefope, Táta Vega ja John Ratzenberger

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 10

Swapped, eli suomalaisittain Väärissä nahoissa on Skydancen tekemä animaatioelokuva. Animaatioiden puolelle halunnut Skydance pestasi vuonna 2019 entisen Pixar-pomo John Lasseterin johtamaan uutta animaatio-osastoaan ja Kaksin karkuteillä -elokuvan (Tangled - 2010) ohjaaja Nathan Grenon työstämään yhtiölle leffan. Grenon työstämä käsikirjoitus kulki nimillä "Powerless" ja "Pookoo" ja se oli alun perin tarkoitus julkaista Apple TV:ssä. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, samalla kun animaattorit kävivät töihin ja nyt Väärissä nahoissa on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse innostuin heti, kun näin kokonaan uuden animaatioelokuvan olevan tulossa Netflixiin ja katsoinkin Väärissä nahoissa sen julkaisupäivänä.

Kun hehkuva taikapalko muuttaa pookoopoika Ollien javaniksi ja javanityttö Ivyn pookooksi, heidän pitää päästä yli erimielisyyksistään korjatakseen tilanteen ja pelastaakseen rakkaan Laaksonsa pahalta tulisudelta.

Väärissä nahoissa sijoittuu satumaisten eläinten maailmaan, missä eläimet ja luonto ovat kiehtovalla tavalla sulautuneet osittain yhteen. On käpysiiliä, juurikäärmeitä ja kivikarhuja, sekä kaloja, joiden evät ovat kuin levää. Elokuvan keskiössä ovat saukkoa muistuttava pookoo Ollie (äänenä vastikään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon voittanut Michael B. Jordan) ja lintumainen javani Ivy (Juno Temple). Pookoot pelkäävät javaneita ja pitävät niitä hurjina petolintuina, kun taas javanit uskovat pookooiden olevan tuholaisia. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun myyttinen taikapalko muuttaa Ollie-pookoon javaniksi ja Ivy-javanin pookooksi. Ollie ja Ivy ovat mainiot päähenkilöt, joista löytyy enemmän sisältöä kuin aluksi voisi luulla. Molemmat ovat saaneet koko ikänsä kuulla pahoja vastakkaisesta lajista, joten järkytys onkin suuri, kun he muuttuvat toistensa lajien edustajiksi. Pikkuhiljaa Ollie ja Ivy alkavat tietenkin ymmärtämään toistakin puolta ja tekemään yhteistyötä, palauttaakseen tilanteensa ennalleen.

     Muita hahmoja leffassa ovat Ollien vanhemmat Caloo-isä (Cedric the Entertainer) ja Calli-äiti (Justina Machado), Ivyn siskot Lily (Lolly Adefope) ja Violet (Ambika Mod), kala Boogle (Tracy Morgan), sekä paha tulisusi, joka meinaa peittää koko vehreän laakson tuleen ja nokeen. Sivuhahmotkin ovat oivallisia, oli kyse sitten ylisuojelevista vanhemmista tai höpsöstä Booglesta. Tulisusi on onnistuneen hurja ilmestys, joka voi tulla pelottelemaan perheen pienimpien painajaisiin.

Kuten toivoin ja odotin, Väärissä nahoissa osoittautui oikein mainioksi koko perheen animaatioelokuvaksi. Leffa hyödyntää kekseliäästi tavanomaista kehonvaihtotarinaa, tuoden sillä mukaan hyviä teemoja muun muassa ennakkoluuloista ja niiden rikkomisesta, erilaisuuden ymmärtämisestä, sekä yhteistyön merkityksestä. Ei elokuva temaattisesti tai tarinallisesti ryhdy keksimään pyörää uudestaan, mutta tutuista palikoista on saatu aikaiseksi erittäin viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu, josta ei huumoria ja jännitystä puutu. Loppusuora saattaa jopa liikuttaa.

Elokuvan kiehtovinta antia on totta kai sen esittelemä lumoava maailma erikoisine lajeineen. Tämä eläinten ja luonnon yhdistely johtaa todella mielenkiintoisiin otuksiin, joita Ollie ja Ivy kohtaavat, kun he yrittävät löytää uuden taikapalkon, joka voisi muuttaa heidät ennalleen. Jotkut kohtaamisista ovat mukavia, toiset taas vaarallisia. Jokainen tilanne saa kaksikon löytämään itsestään uusia puolia, hyödyntämään uusia kehojaan, sekä toimimaan tiiminä. Väärissä nahoissa on ilahduttava eläinseikkailu, joka sopii täydellisesti koko perheen yhteiseen elokuvailtaan kotona. Leffa myös onnistui herättämään kiinnostukseni Skydancea kohtaan animaatioiden tekijänä. Odotankin innolla firman seuraavaa tuotosta, Ray Gunnia (2026), erityisesti koska siitä vastaa huippuanimaatioita, kuten Rautajätin (The Iron Giant - 1999), Ihmeperheen (The Incredibles - 2004) ja Rottatouillen (Ratatouille - 2007) ohjannut Brad Bird.

Visuaalisesti Väärissä nahoissa on suorastaan ihastuttava. Tekijät ovat päästäneet luovuutensa valloilleen näiden eläinhahmojen kanssa, etenkin joidenkin peuramaisten olentojen kohdalla, joiden päästä kasvaa sarvien sijaan pienet puut. Myös susien kaarnamainen pinta on kekseliäs idea. Hahmot liikkuvat sulavasti ja metsäiset taustat pursuavat vaikuttavia yksityiskohtia. Leffa on myös nätin värikäs. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Siddhartha Khoslan säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Swapped, Yhdysvallat, 2026, Skydance Animation, Skydance Media

Arvostelu: Lentsikat 2: Pelastajat (Planes: Fire & Rescue - 2014)

LENTSIKAT 2: PELASTAJAT

PLANES: FIRE & RESCUE

Ohjaus: Bobs Gannaway

Pääosissa: Dane Cook, Julie Bowen, Ed Harris, Wes Studi, Stacy Keach, Brad Garrett, Teri Hatcher, Danny Mann, Regina King, Dale Dye, John Michael Higgins, Curtis Armstrong, Fred Willard, Hal Holbrook, Patrick Warburton, Cedric the Entertainer ja John Ratzenberger

Genre: animaatio, seikkailu, jännitys

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön Autot-elokuvasarjalle (Cars - 2006-2017) lisäosana toiminut Lentsikat (Planes - 2013) oli taloudellinen menestys, joten sille oli luvassa jatkoa. Kakkosleffan teko oli jo käynnistynyt, ennen kuin ensimmäistäkään oli vielä julkaistu ja jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat julkaistiinkin jo alle vuosi ykköselokuvan ensi-illasta, heinäkuussa 2014. Elokuva sai edeltäjäänsä parempaa palautetta kriitikoilta, muttei menestynyt lippuluukuilla yhtä hyvin. Itse katsoin Lentsikat 2: Pelastajat vasta pari vuotta myöhemmin, kun molemmat elokuvat löytyivät Netflixin valikoimasta. En pitänyt kumpaakaan kovin kummoisena, enkä ole katsonut niitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin ensimmäisen Lentsikat-leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille ja jatko-osalle uuden mahdollisuuden. Katsoin Lentsikat 2: Pelastajat noin kuukautta ykköselokuvan jälkeen.

Dusty Crophopper on noussut lentokisojen huipulle, kun hänen moottoriinsa muodostuu vika, mikä estää häntä lentämästä nopeasti. Lannistunut Dusty löytää uuden kutsumuksen palopelastajien joukosta.

Alun perin peltoja lannoittanut ja siitä kilpalentäjäksi siirtynyt lentokone Dusty Crophopper (äänenä yhä Dane Cook) tekee paluun ja päätyy uuteen seikkailuun, kun hänen moottorinsa reistailee pahasti ja lääkärin (tai tässä maailmassa enemmänkin mekaanikon) tuomioksi muodostuu, että Dustyn kilpalentäjäpäivät ovat ohitse. Aluksi maansa myynyt Dusty löytää kuitenkin pian uuden kutsumuksen, saadessaan tietää palopelastajista. Vaikka aluksi on harmi, että jo nyt Dustyn lupaava kilpalentäjäura on ohi, on palopelastuskuvio toisaalta mielenkiintoisempi. Idea tekee hahmosta jotain muuta kuin tylsän lentokoneversion Autot-leffojen Salama McQueenista.

     Muitakin tuttuja hahmoja ykkösosasta nähdään myös kakkosleffassa. Paluun tekevät Dustyn mentori Kippari (Stacy Keach), tankkeriauto Puksu (Brad Garrett), mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher) ja trukki Välkky (Danny Mann). Uusina tuttavuuksina puolestaan esitellään muun muassa palopelastushommissa työskentelevät helikopterit Pena (Ed Harris) ja Tuulentekijä (Wes Studi), lentokoneet Varpu (Julie Bowen) ja Rami (Dale Dye), sekä tulen keskelle laskuvarjohyppäävä Dynamiitti (Regina King). Vanhat tutut jäävät vähemmälle huomiolle, leffan keskittyessä enemmän palopelastustiimiin, jotka näyttävät kaikki elokuvan aikana toimivasti osaamisalaansa ja merkittävyyttään ryhmässä.

Vaikka tulenkin pitämään pisteeni samoina kuin ensimmäisellä Lentsikat-elokuvalla, mielestäni jatko-osa Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran parempi filmi. Ykköselokuva tuntui usein liikaa Autot-leffan kopiolta. Autokisat oli vaihdettu lentokilpailuun, mutta perusidea oli turhan samanlainen ja lopputuloksena oli liiankin ennalta-arvattava, mutta silti ihan viihdyttävä animaatioelokuva. Jatko-osan kertomus palopelastushommista on oiva idea ja se laajentaa tätä Pixarin luomaa maailmaa. Elokuva myös tuntuu tavallaan jännittävämmältä, etenkin varmasti lapsille, kun jännite ei muodostu siitä, voittaako Dusty kisat, vaan kyse on lopuksi näiden hahmojen selviämisestä hengissä riehuvan metsäpalon keskellä.

Ei tämäkään Lentsikat-raina harmillisesti keskivertoa parempi ole. Kuten alussa kerroin, elokuva ilmestyi jo alle vuosi ykkösosan ilmestymisen jälkeen. Tällaisia animaatioita ei ihan niin pikavauhtia väsätä, vaan leffa oli työn alla jo ennen ensimmäisen ilmestymistä. Silti elokuvassa näkyy ja tuntuu kiirehditty tuotanto. Se vaikuttaa usein suoraan DVD:lle tehdyltä tusinaleffalta, jolla pidetään perheen pienimpiä viihdytettyinä vajaan puolentoista tunnin ajan. Lapsille elokuvan huumori uppoaa todennäköisesti, mutta itse en kokenut leffaa kovinkaan hauskaksi. Aikuisena päätyy jälleen pohtimaan erilaisia logiikkajuttuja, kuten että jos tämä maailma on täynnä eläviä lentokoneita, miksei lentokenttiä ole hurjasti enemmän? Elokuvassa myös näytetään kuvia Dustyn kojelaudasta, mikä pistää pohtimaan, että onko lentokoneiden sisällä yhä ohjaamot silminä toimivien tuulilasien takana? Ja jos on, niin kuka ohjaamossa katsoo näitä mittareita?

Bobs Gannawayn ohjaus ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä Jeffrey M. Howardin kanssa eivät ole erityisen vahvoja, vaikka Gannaway viekin Lentsikat-sarjaa raikkaammalta tuntuvaan suuntaan. Elokuvan animaatiojälki on mainiota, joskin se ei koskaan tarjoa mitään vau-fiiliksiä. Animoituja lentokoneita on mukava seurata ja tämäkin leffa on miellyttävän värikäs. Metsäpalokohtaukset ovat pääasiassa onnistuneesti työstettyjä. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, joskin Mark Mancinan säveltämät musiikit eivät erityisemmin jää mieleen. Nostin kyllä reippaasti äänenvoimakkuutta, kun AC/DC:n erinomainen Thunderstruck-kappale pärähti soimaan.

Yhteenveto: Lentsikat 2: Pelastajat on aavistuksen verran ensimmäistä elokuvaa parempi, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi animaatioleffaksi. Vaikka aluksi Dustyn lentokisojen päättyminen jo tähän voi harmittaa, omasta mielestäni palopelastuskuvio oli huomattavasti kiinnostavampi ja omaperäisempi, ykkösleffan Autot-elokuvaa matkivaan tarinaan verrattuna. Leffasta löytyy perheen pienimmille takuulla tehoavaa jännitettä ja huumoria, ja aikuisena elokuvan katsoo ihan sujuvasti. Filmi viihdyttää tarpeeksi passelisti, mutta ei tee mitään vaikutusta. Animaatiojälkeä myöten kaikesta huomaa, että elokuva suunniteltiin alun perin suoraan DVD:lle julkaistavaksi ja että tuotanto oli kiireellinen. Jos pidit ensimmäisestä Lentsikat-leffasta, suosittelen toki katsomaan myös jatko-osan. Hommasta suunniteltiin myös kolmatta elokuvaa, jossa lentokoneet olisivat kulkeneet avaruuteen asti, sekä muita lisäosia esimerkiksi junista ja laivoista, mutta nämä ideat kariutuivat, kun Lentsikat-elokuvat tehnyt Disneytoon Studios ja sen tuotannot lakkautettiin kesällä 2018.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Planes: Fire & Rescue, 2014, Walt Disney Pictures, Disneytoon Studios, Prana Studios

Arvostelu: Lentsikat (Planes - 2013)

LENTSIKAT

PLANES

Ohjaus: Klay Hall

Pääosissa: Dane Cook, Brad Garrett, Teri Hatcher, Stacy Keach, Roger Craig Smith, Carlos Alazraqui, Priyanka Chopra, Julia Louis-Dreyfus, Cedric the Entertainer, Gabriel Iglesias, John Cleese, Colin Cowherd, Oliver Kalkofe, John Ratzenberger ja Val Kilmer

Genre: animaatio, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön elokuva Autot (Cars - 2006) oli taloudellinen menestys ja Autot 2 (Cars 2 - 2011) vielä isompi hitti, joten Pixarin omistava Disney-yhtiö päätti tahkota elokuvilla lisää rahaa ja tehdä niiden rinnalle animaatioelokuvan elävistä lentokoneista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointi alkoi. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä suoraan Blu-raylle ja DVD:lle, mutta tekijät päättivätkin lopulta antaa sille kunnon teatterikierroksen ja Planes, eli suomalaisittain Lentsikat sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta sai lähinnä negatiivisia arvioita kriitikoilta. Itse katsoin Lentsikat muutamaa vuotta myöhemmin ja pidin sitä ihan kivana animaatiorainana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella juhlavuoden kunniaksi.

Peltoja lannoittava lentokone Dusty Crophopper haaveilee urasta kilpalentäjänä. Hän päättääkin osallistua huippuvaativaan Siivin ympäri maailman -kisaan, jossa hän kohtaa parhaista parhaat lentokoneet.

Elokuvan päähahmo on Dusty Crophopper (äänenä Dane Cook), peltoja lannoittava lentokone, jolla on aikamoiset haaveet osallistua vaativaan lentokisaan. Kukaan ei tietenkään usko, että ruiskukoneella olisi mitään saumaa voittaa kisaa tai edes haaveilla kisaavansa kovimmista kovimpien lentokoneiden rinnalla. Nämä epäilijät eivät kuitenkaan Dustyä lannista, vaan hän päättää puskea entistä kovempaa todistaakseen epäilijänsä vääriksi. Hahmo on erittäin tyypillinen altavastaajatyyppi, joka saa nopeasti katsojan sympatiat ja kannustukset puolelleen.

     Muita hahmoja leffassa ovat Dustyn kaverit, tankkeriauto Puksu (Brad Garrett) ja mekaanikkoauto Tytti (Teri Hatcher), Dustyn pomona pelloilla toimiva Lyijyperä (Cedric the Entertainer), konkarilentokone Kippari (Stacy Keach), sekä Siivin ympäri maailman -lentokisan muut kilpailijat, lentokoneet Ripslinger (Roger Craig Smith), El Chupacabra (Carlos Alazraqui), Bulldog (John Cleese), Ishani (Priyanka Chopra) ja Rochelle (Julia Louis-Dreyfus). Top Gun - lentäjistä parhaat -elokuvan (Top Gun - 1986) tähti Val Kilmer tekee veikeän cameon hävittäjänä. Sivuhahmoista yksikään ei erityisemmin tee vaikutusta, mutta kaikki toimivat kelvollisesti mukana. Puksu ja El Chupacabra ovat tavanomaiset huumorisivuhahmot, vanha ja kokenut Kippari toimii tietty päähenkilön mentorina ja ylimielinen Ripslinger ajaa asiansa pahimpana vastuksena, joka pilkkaa Dustya minkä ehtii.

Toisellakaan katselukerralla ja kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen Letsikat ei onnistunut tekemään erityistä vaikutusta. Se on ihan kiva lastenleffa, joka iskee varmasti kohdeyleisöönsä hyvin, mutta jättää aikuiskatsojat kylmäksi. Ensimmäinen Autot-elokuva onnistui tasapainottelemaan taidokkaasti koko perheelle sopivana filminä, mutta se olikin Pixarin teos. Lentsikat on pelkkä Disneyn päivänselvä yritys tienata lisää rahaa. Elokuva tuntuu olevan olemassa vain sen oheistuotteita, leluja sun muita varten. Silti leffa jaksaa viihdyttää ihan tarpeeksi hyvin ja sen puolentoista tunnin kesto kulkee aika nopeasti, elokuvan omatessa toimivan reippaan tahdin.

Reippaan rytmityksenkin kanssa aikuiskatsoja voi huomata ajatustensa harhailevan vähän väliä, sillä tarina kulkee niin kliseisiä ja turvallisia urheiluelokuvan latuja. Filmi yrittää päästä pälkähästä viittauksilla esimerkiksi Rockyyn (1976), mutta ei se auta, kun mukaan ei ole edes yritetty tuoda mitään twistiä. Jo traileria katsoessa on helppo arvata, kuinka elokuva tulee kulkemaan, eikä lopputulos yllätä kertaakaan. Lapsia tämä tuskin haittaa, jos vastaavia tarinoita ei ole nähnyt ja lukenut jo kymmeniä aiemmin. Meininki on perheen pienimmille varmasti onnistuneen jännittävää ja mukana oleva huumori naurattaa takuulla. Aikuinen saattaa sen sijaan pohtia joitain leffan kummallisuuksia logiikassa, lähtien siitä, että jos tämän maailman kaikki elävät olennot ovat koneita, jotka syövät bensiiniä ja sen sellaista, mihin ihmeeseen edes tarvitaan maissipeltoja ja Dustyn kaltaisia ruiskukoneita pitämään ne hyvässä kunnossa?

Elokuva on animoitu hyvin, joskin se ei ole visuaalisesti yhtä yksityiskohtainen kuin Autot. Lentsikoista huomaa aika ajoin, että sitä ryhdyttiin alun perin tekemään suoraan televisiokatselua varten teatterikierroksen sijaan. Silti leffaa on miellyttävä katsoa, etenkin sen ollessa toimivan värikäs. Myös äänimaailma on rakennettu oivallisesti ja Mark Mancinan säveltämät musiikit tunnelmoivat passelisti taustalla. Ohjaaja Klay Hall pitää pakettia ihan hyvin kasassa, mutta Jeffrey M. Howardin kirjoittama käsikirjoitus on aivan liian turvallinen, kulkiessaan useita kertoja nähtyjä latuja pitkin.

Yhteenveto: Lentsikat on aika keskinkertainen rahastuslisäosa mainiolle Autot-elokuvalle. Siitä suorastaan paistaa läpi oheistuotteiden myynnistä haaveilevien Disney-pomojen dollarikuvat silmissä, mutta on lopputulos silti ajoittain ihan viihdyttävää menoa. Tarina on täysin ennalta-arvattava, mutta pitää tarpeeksi mukavasti mukanaan. Aikuisille elokuva voi ripeästä rytmityksestäänkin huolimatta käydä toisinaan pitkäveteiseksi, mutta lapsia leffan luulisi riemastuttavan. Mukana on joitain hetkiä, jotka ovat takuulla jännittäviä perheen pienimmille, sekä joitain vitsejä, jotka naurattavat koko perhettä. Animaatiojälki on oikein kelvollista, mutta siitä voi välillä huomata, ettei elokuvaa ollut alun perin tarkoitus julkaista teattereissa. Lentsikat on periaatteessa tarpeeton rahastusraina, mutta toisaalta se myös laajentaa ihan kivasti Autot-elokuvien maailmaa. Jos pidit Autot-elokuvista, voi Lentsikat katsoa sujuvasti niiden perään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Planes, 2013, Disneytoon Studios, Prana Studios

Arvostelu: Gandhi (1982)

GANDHI

Ohjaus: Richard Attenborough
Pääosissa: Ben Kingsley, Rohini Hattangadi, Roshan Seth, Saeed Jaffrey, Pradeep Kumar, Edward Fox, Trevor Howard, Martin Sheen, Athol Fugard, Geraldine James, Alyque Padamsee, Amrish Puri, Richard Vernon, Richard Griffiths, Daniel Day-Lewis, John Ratzenberger ja Dilsher Singh
Genre: draama, historia
Kesto: 3 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Gandhi perustuu Intian itsenäisyysliikkeen johtajan Mahatma Gandhin elämään. Pian Gandhin kuoleman jälkeen vuonna 1948 eri elokuvantekijät kiinnostuivat tekemään filmatisointia hänen elämästään. Vuonna 1952 Gabriel Pascal teki sopimuksen Intian pääministeri Jawaharlal Nehrun kanssa elokuvasta, mutta Pascal kuoli ennen kuin projekti lähti kunnolla liikkeelle. Vuonna 1962 Richard Attenborough kiinnostui Gandhin elämästä, luettuaan Louis Fischerin elämäkertakirjan Gandhista. Hänkin tapasi pääministeri Nehrun, joka hyväksyi Attenboroughin suunnitelmat. Tällä kertaa projekti kuitenkin kaatui Nehrun kuolemaan vuonna 1964. Attenborough halusi silti jotenkin saada elokuvan tehtyä ja ottikin yhteyttä David Leaniin, joka oli suunnitellut filmiä 1950-luvun lopulla, mutta olikin päätynyt tekemään toisen historiallisen elokuvan, Arabian Lawrencen (Lawrence of Arabia - 1962). Lean oli jonkin aikaa kiinnostunut, mutta päätyi lopulta jälleen eri projekteihin. Vuonna 1976 Attenborough sai Warner Bros. Picturesin tuekseen, mutta silloin Nehrun tytär, Intian uudeksi pääministeriksi noussut Indira Gandhi julisti maahan hätätilan, eivätkä kuvaukset onnistuneet. Vuonna 1980 Attenborough sai vihdoin asiat järjesteltyä niin, että elokuvan teko oli mahdollista ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa. Valtavaan Gandhin hautajaiskohtaukseen saatiin jopa yli 300 000 extraa esiintymään, millä elokuva pääsi Guinnessin ennätystenkirjaan. Lopulta Gandhi sai maailmanensi-iltansa New Delhissä 30. marraskuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys - jopa ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein elokuva! Se sai paljon ylistystä niin kriitikoilta kuin historioitsijoilta. Gandhi sai myös mm. yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras maskeeraus, musiikki ja ääni), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, puvustuksen ja leikkauksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan ulkomaalaisen elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen ja tulokastähden palkinnot, sekä hurjat kuusitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, naissivuosan ja lupaavimman uuden päänäyttelijän palkinnot. Vuosien varrella elokuvan maine on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään klassikkona. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Gandhia, mutta olin toki tiennyt niin elokuvasta kuin itse Mahatma Gandhista jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1893 Etelä-Afrikassa asianajaja Mahatma Gandhi ryhtyy puolustamaan paikallisten intialaisten oikeuksia. Gandhin saavutuksista aletaan pian puhua ympäri maailman ja Gandhi aloittaa matkansa ihmisoikeuksien, tasa-arvon ja väkivallattomuuden puhujana, kansalaisuudesta, uskonnosta tai ihonväristä riippumatta.

Pääroolissa Mahatma Gandhina nähdään sir Ben Kingsley, joka voitti roolistaan parhaan miespääosan Oscarin, Golden Globen, BAFTA:n ja monta muuta palkintoa - eikä syyttä. Kingsley tekee tässä uransa parhaan roolisuorituksen. Hän katoaa täysin lempeän, rauhaa toivovan ja syvästi uskovan miehen osaan. Vuosien varrella Kingsleyn mukanaolo on saanut kritiikkiä siitä, että näyttelijän ihoa tummennettiin, jotta hän sopisi paremmin intialaisen rooliin. Vaikka etenkin tänä päivänä tällainen toiminta on toki kyseenalaista, ovat monet esittäneet vasta-argumenttina, että Kingsley on isänsä puolelta intialaistaustainen ja hänen syntymänimensä oli Krishna Pandit Bhanji. Itse en kritisoi Kingsleyn valintaa päärooliin lainkaan. Hän säkenöi niin valloittavalla tavalla ja huokuu sellaista karismaa, että monologeja todella jää kuuntelemaan hiirenhiljaa ihan vain hänen näyttelemisensä ansiosta. Toiveikkaan lisäksi Kingsley tulkitsee vaikuttavasti myös Gandhin ikääntymistä, kun alkaa näyttämään siltä, että hän kantaa koko kansansa taakkaa harteillaan. Elokuvan kuvausta Gandhista on kritisoitu myös siitä, että se jättää pois Mahatma Gandhin rasistiset kommentit mustia kohtaan, sekä hänen seksuaaliset tekonsa alaikäisiä naisia kohtaan. Vaikka toisaalta ymmärrän, että jotkut eivät pidä siitä, että Gandhi esitetään leffassa lähinnä pelkkänä pyhimyksenä ja näiden asioiden esittäminen toisi henkilöön erilaista syvyyttä, eivät ne istu muuten toiveikkaaseen ja hyvien asioiden puolesta puhuvaan elokuvaan. Jos mukana olisi kohtaus, jossa Gandhi nukkuu alasti alaikäisten tyttöjen kanssa koetellakseen siveellisyyttään, katsojan olisi todella vaikea katsoa loput elokuvasta. On hyvä tietää henkilön virheistä, mutta tässä tapauksessa on parempi nähdä Gandhin hyvät teot ja merkittävät saavutukset, joilla hän muovasi maailmaa parempaan suuntaan.

     Lisäksi leffassa nähdään myös mm. Rohini Hattangadi Gandhin vaimona Kasturbana (Hattangadista tuli ensimmäinen intialainen, joka voitti BAFTA-palkinnon), Roshan Seth Gandhin ystävänä Jawaharlal Nehruna, Saeed Jaffrey Gandhia seuraavana Patelina, Amrish Puri Gandhia Etelä-Afrikassa auttavana Khanina, Athol Fugard brittikenraali Smutsina, Edward Fox kenraali Dyerinä, Martin Sheen toimittaja Vince Walkerina ja Geraldine James Gandhin opeista kiehtoutuvana neiti Sladena. Daniel Day-Lewis tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista Colinina, joka halveksuu Gandhia.

Tässä kohtaa minun täytyy tunnustaa, että olin etukäteen hieman pelokas Gandhin katsomisesta. Vaikka uskoin pitäväni filmistä, silti yli kolmetuntinen teos syvästi uskovan todellisen henkilön elämästä ja teoista tuntui jotenkin uhkaavalta. Jälleen kerran pelkoni osoittautuivat täysin turhiksi. Minä pidin tästä elokuvasta aivan valtavan paljon. Olin täysin ällistynyt ja häkeltynyt näkemästäni ja kokemastani. Gandhi on nimittäin juurikin kokemus. Tämä on sellaisia elokuvia, jotka tuntuvat joltain elämää suuremmalta. Kyse on suorastaan elämyksestä. Sellaisesta, jota ryhtyy katsomaan tietynlaisena ihmisenä ja josta poistuu edes hieman erilaisena. Gandhi teki minuun valtavan suuren vaikutuksen.

Ei ole mikään ihme, että elokuva on elämää suurempi - olihan itse Mahatma Gandhikin. Gandhin tapa nähdä maailma ja sen ihmiset oli hyvin erilainen, enkä kummastele, että hän keräsi vuosien varrella niin suuren kannattajajoukon ympärilleen. Gandhin pitämissä puheissa on jotain niin voimakasta, että kun hänen sanojensa päätteeksi hän saa valtavat aplodit, ihoni nousi kananlihalle. Gandhi eli syvästi uskomustensa kautta, enkä tarkoita vain uskoa Jumalaan ja muuhun taivaalliseen, vaan uskoa ihmisiin, hyvyyteen, rauhaan ja parempaan tulevaisuuteen. Tällaisia ajatusmaailmoja voisi helposti pitää naiiveina, jos Gandhi ei olisi eläessään osoittanut useasti sitä, että se usko voi tarttua ja levitä laajasti, ja toiveikkaat asiat voivat käydäkin toteen. Kun yleensä historiassa johtohahmot pitivät valtaa ja levittivät tahtoaan voimakeinoin, Gandhi uskoi väkivallattomuuden voimaan. Elokuvassa on monta huikean upeaa kohtausta, jossa brittiläiset käyttävät kaikkia voimakeinojaan Gandhin seuraajia vastaan, mutta seuraajien väkivallattomuus heikentää brittiläisten voimaa huomattavasti.

Heti elokuvan ensimmäiset kuvat imaisivat minut tarinaan mukaan täysillä. Elokuva lähtee liikkeelle Gandhin hautajaiskohtauksesta, jonka kuvauksiin saatiin jopa yli 300 000 ihmistä esittämään surijoita. Kuvat valtavasta yleisöstä, joka on hiljentynyt kunnioittamaan sankariaan, ovat jo itsessään todella vaikuttavia ja niistä herää palo saada nähdä, mitä kaikkea Gandhi teki saadakseen sellaista kunnioitusta. Ja kun elokuvan lopussa palataan takaisin samaan kohtaukseen, katsoja on täysillä surijoiden mukana. Itsekin olin syvästi liikuttunut, enkä vain siinä kohtaa. Juuri ennen puoltaväliä nähdään mitä shokeeraavin kohtaus, joka tuntui kuin todella lujalta iskulta. Kohtausta seuraakin lyhyt väliaika, jolloin minun oli pakko pitää tauko ja kerätä itseni kasaan. Samalla myös ihmettelin, että miten ihmeessä olemme jo puolessa välissä? Tuntui siltä kuin olisin katsonut elokuvaa vasta alle tunnin! Niin vangitseva se on!

Gandhilla on tosiaan kestoa yli kolme tuntia ja ymmärrän, että joillekin kesto muodostuu esteeksi elokuvasta nauttimisen kannalta. Itseäni kesto ei lopulta haitannut yhtään. Olin täysin lumoutunut tämän elämäntarinan vietäväksi. Vaikka elokuva kulkeekin rauhallisesti eteenpäin, en koskaan kokenut sitä tylsäksi tai pitkästyttäväksi. Päinvastoin, olisin kenties voinut katsoa sitä kauemminkin. Elokuva on täynnä upeita kohtauksia, olivat ne sitten mahtipontisia, hiljaisia, surullisia, kauniita... tai jopa hauskoja. Kyse ei todellakaan ole mistään komediasta, mutta sekaan mahtuu ihan hauskoja juttuja - lähinnä Gandhin suhtautumisesta brittiläisiin ja kuinka voimattomia he alkavat olemaan hänen aatteidensa edessä. Koin myös jotenkin jopa lystikkääksi, kuinka Gandhia ollaan vähän väliä passittamassa vankilaan. Jopa Gandhin ilmeestä näkee, että hän ajattelee "joko taas" ja siitä saisikin varmasti erikoisen juomapelin. Tämä vankilahommakin on yksi niistä asioista, jotka saavat brittiläiset menettämään mahtiaan, Gandhin kannattajien tietty noustessa valtaviin mielenosoituksiin, jotka saadaan kuriin vain vapauttamalla heidän johtajansa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Richard Attenborough - kyllä, sama Richard Attenborough, joka näytteli vuosikymmentä myöhemmin dinosauruspuiston luojaa John Hammondia Jurassic Parkissa (1993) - jolle Gandhi oli suorastaan elämäntyö ja intohimoprojekti, jota hän yritti saada aikaiseksi lähes kahden vuosikymmenen ajan. Kova työ todella palkitaan ja Attenborough on tehnyt mestariteoksen ja hän voitti ansaitusti parhaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Attenborough saa sisäistettyä elokuvaansa sen henkisyyden ja sielukkuuden, mitä Gandhi huokuu, ilman että filmi on koskaan mitään uskonnollista paasausta. Attenboroughin rakentama tunnelma on erinomainen läpikotaisin ja se on yksi syy, miksi filmi pitää niin tiukasti otteessaan.

Lisäksi elokuvan on myös teknisesti varsinainen taidonnäyte. Leffa on täynnä näyttävää ja kaunista kuvastoa, jossa esitellään Intian maisemia ja kulttuuria, sekä jossa tosiaan nähdään hurjia ihmismassoja, jotka seuraavat idoliaan Gandhia. Leikkauksessa rytmitys on todella onnistunutta, jolloin yli kolmen tunnin kesto tuntuu paljon lyhyemmältä kuin se onkaan. Myös lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat vaikuttavat. Ja maskeerauksissa haluan täsmentää, että tarkoitan enemmänkin uskottavasti vanhenevaa Gandhia, enkä Kingsleyn ihonvärin tummentamista. Myös äänimaisema on hieno, oli kyse sitten äänekkäistä kohtauksista tai todella hiljaisista hetkistä. Ravi Shankarin ja George Fentonin säveltämät musiikit tuovat oman vahvan lisänsä tunnelmaan.

Yhteenveto: Gandhi on vaikuttava mestariteos, jonka parissa yli kolmen tunnin kesto kulkee kuin siivillä. Elokuva lumoaa heti alkumetreillä mukaansa ja vie katsojansa väkevälle matkalle, jonka jälkeen kokee luultavasti olevansa edes hieman erilainen ihminen. Heti alun hautajaiskohtauksesta lähtien filmi on täynnä toinen toistaan upeampia kohtauksia, hetkiä ja tapahtumia, joita seuraa kuin vangittuna. Elokuva tarjoaa katsojalleen monenlaisia tunnetiloja ja iskevimmillään se on erittäin liikuttava. Hauskojakin hetkiä mahtuu mukaan ja kun Gandhia ollaan ties kuinka monetta kertaa passittamassa vankilaan, koristaa niin nimikkohenkilön kuin katsojankin kasvoja sama huvittunut ilme. Ben Kingsley on suorastaan ilmiömäisen hieno Mahatma Gandhin roolissa, tulkiten täydellisesti hahmonsa henkevää matkaa, joka innoitti miljoonia muita. Kun lopussa palataan takaisin alun hautajaiskohtaukseen, on katsojan vaikea pidätellä kyyneliään. Richard Attenborough'n ohjaus on erinomaista ja teknisiltä ansioiltaan Gandhi on erittäin väkevästi tehty. Lopputuloksena on ehta mestariteos ja klassikko, mikä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Gandhi, 1982, International Film Investors, National Film Development Corporation of India, Goldcrest Films International, Indo-British, Indo-British Films

Arvostelu: Urhea (Brave - 2012)

URHEA

BRAVE

Ohjaus: Mark Andrews ja Brenda Chapman
Pääosissa: Kelly Macdonald, Emma Thompson, Billy Connolly, Julie Walters, Robbie Coltrane, Kevin McKidd, Craig Ferguson, Steve Purchell, Patrick Doyle, John Ratzenberger, Sally Kinghorn, Steven Cree ja Callum O'Neill
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

Brave, eli suomalaisittain Urhea on Pixar-yhtiön kolmastoista animaatioelokuva. Yhtiö ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2008 ja se kulki aluksi nimellä "The Bear and the Bow" (vapaasti suomennettuna "Karhu ja jousi"). Brenda Chapman kehitteli elokuvan idean, työsti sen käsikirjoituksen ja hänen oli tarkoitus ohjata leffa, mutta vuonna 2010 hänet korvattiin Mark Andrewsilla. Andrews muokkasi Chapmanin tekstiä, ennen kuin ääninäyttely ja animointi alkoivat. Lopulta Urhea sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 10. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma hitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Itse en käynyt katsomassa Urheaa, kun se ilmestyi Suomen elokuvateattereihin elokuussa, vaan katsoin sen vasta vuotta myöhemmin enoni kanssa. Pidin leffasta ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Keskiaikaisessa Skotlannissa kuningatar Elinor yrittää koulia villistä tyttärestään Meridasta hienoa prinsessaa. Kun Meridalle selviää, että hänet ollaan naittamassa jollekin kilpailevien klaanijohtajien pojista, hän karkaa ja tapaa noidan, jolta hän pyytää loitsua, joka muuttaisi hänen äitinsä. Muutos ei kuitenkaan ole sitä, mitä Merida odotti ja hänellä on seuraavaan auringonnousuun asti aikaa murtaa loitsu.

Urhea on Pixarin ensimmäinen naisvetoinen elokuva. Sen päähahmona nähdään skotlantilainen prinsessa Merida (äänenä Kelly Macdonald) ja elokuvan keskiössä on prinsessan vaikea suhde äitiinsä, kuningatar Elinoriin (Emma Thompson). Perinteiden puolesta puhuva kuningatar Elinor haluaa tyttärestään hienostuneen ladyn, jonka voisi naittaa toisen klaanin päällikön pojalle. Prinsessa Merida taas on kiinnostunut täysin muista asioista, kuten seikkailemisesta ja jousiammunnasta, joita hänen äitinsä ei hyväksy. Hahmojen välinen konflikti on hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan erinomaisesti kohti huipennustaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka noidalta (Julie Walters) saatu loitsu alkaa muuttamaan niin äitiä kuin myös tytärtäkin.

     Meridan ja Elinorin lisäksi tähän perheeseen kuuluvat myös kuningasisä Fergus (Billy Connolly), tarmokas mutta hieman hömelö johtaja, joka janoaa kostoa kauhistuttavalle Mor'du-karhulle, sekä Meridan pikkuveljet, Harris, Hubert ja Hamish, jotka tykkäävät tehdä erilaisia kujeita. Kuningas Fergus on erittäin mainio hahmo, jolle on myös kirjoitettu oivaa kehityskaarta. Identtiset kolmoset tarjoavat muutamat hyvät naurut, mutta jäävät hahmoina aika yksiulotteisiksi.

Muita hahmoja leffassa ovat Meridaa avioon hakemaan saapuneet klaanit. On kasvomaalaustensa puolesta selvästi Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995) inspiraationsa saanut päällikkö McIntosh (Craig Ferguson) ja hänen poikansa (Steven Cree), suurikokoinen päällikkö MacGuffin (Kevin McKidd) ja hänen väkivahva poikansa (myös Kidd), sekä pienikokoinen päällikkö Dingwall (Robbie Coltrane) ja hänen hajamielinen poikansa (Callum O'Neill). Klaanipäälliköt ovat vekkulimaisia tapauksia ja heidän riitansa hilpeitä. Lisäksi leffassa kuullaan myös Pixarin luottoääni John Ratzenberger yhtenä kuninkaan vartijoista. Toista vartijaa taas esittää säveltäjä Patrick Doyle.

Urhea oli Pixarin ensimmäinen perinteisempi satuseikkailu, minkä vuoksi monet taitavat kokea sen enemmänkin Disneyn kuin Pixarin teokseksi. On toki totta, että leffasta löytyy paljon tuttuja elementtejä Disneyn klassisista animaatioseikkailuista, mutta omasta mielestäni Urhea tuntuu juurikin Pixarin filmiltä. Yhtiö onnistui jälleen kerran tarttumaan johonkin klassiseen konseptiin ja kääntelemään sitä päälaelleen. Tavallisiin Disney-prinsessoihin verrattuna Merida on todella erilainen tapaus, sillä häntä eivät komeat ja uljaat prinssit voisi vähempää kiinnostaa, vaan hän etsii täysin omaa polkuaan. Toki Disneykin alkoi 1990-luvulla viemään pikkuhiljaa prinsessahahmojaan samanlaiseen suuntaan, mutta jopa Mulanin (1998) nimikkohahmolle piti heittää mukaan romanttinen side johonkin mieshahmoon. Vaikka Urheassa onkin mukana klaanien kilpakosijoita, ei siitä romanttista puolta löydy. Elokuva keskittyy täysillä äidin ja tyttären suhteeseen. Suhde on vaikeuksiensakin kera voimakkaasti toteutettu ja tuttuun Pixar-tapaan johtaa erittäin tunteikkaisiin hetkiin, joissa katsojan on vaikea olla herkistymättä.

Tarina on kaikin puolin hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan taidokkaasti eteenpäin. Erityisen hienoa on, kuinka ovelasti käsikirjoittajat ujuttavat mukaan aluksi pieniltä tuntuvia asioita, joiden todellisen merkityksen hoksaa vasta myöhemmin filmin aikana. Ja kun kyseessä on Pixar, on vielä erityisempää, kuinka kirjoittajat eivät lähde selittelyjen kautta avaamaan tiettyjä asioita liikaa, vaan he luottavat katsojan keskittymiseen ja siihen, että he osaavat itse tehdä johtopäätöksiä ja yhdistellä lankoja. Ohjauksen puolesta pidän valtavasti siitä, kuinka synkäksi elokuva uskaltaa mennä. Mor'du voi olla jopa aikuiskatsojalle hurja ilmestys, joten hirviömäinen karhu voi todella säikäyttää perheen pienemmät katsojat. Muutenkin mukana on kohtauksia, jotka saavat vanhemmatkin jännittämään. Synkkyyksien vastapainona on tietty ilahduttavaa ja innostavaa seikkailuhenkeä, lumoavaa taianomaisuutta, sekä tietysti paljon huumoria.

Kymmenessä vuodessa Urhean visuaalinen ilme ei ole heikentynyt yhtään ja elokuva näyttää yhä uskomattoman hienolta. Isolta televisioruudulta teräväpiirtona katsottuna voi nähdä kaikki Meridan villin tukan yksittäisistä hiuksista, sekä hahmojen kilttien pienimmätkin kuviot. Skotlantilaismaisemat ovat hengästyttävän upeita, ja vaikuttavasti animoitua, lähes aidolta videokuvalta näyttävää metsää esitellään onneksi paljon. Myös kuningatar Elinorin ja kuningas Fergusin linna on hieno ilmestys. Näyttävää animointia vain tukee vahva äänimaailma. Niin äänitehosteet kuin Patrick Doylen musiikit lisäävät paljon kokonaisuuteen.

Tyypilliseen Pixarin tapaan Urheasta löytyy tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin ja sarjoihin. Yhtiön ensimmäisestä filmistä, Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) lähtien mukana ollut Pizza Planeetta -auto nähdään puuleluna noidan verstaalla, minkä lisäksi mökistä voi bongata puuhun kaiverretun Tarmo Karvasen Monsterit Oy -leffasta (Monsters, Inc. - 2001), sekä puisen Pixar-pallon. Monien Pixar-animaattoreiden opinahjojana toimineen California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneen numero A113 on hieman tavanomaista paremmin piilotettu - senkin voi löytää noidan mökistä, mutta roomalaisin numeroin!

Yhteenveto: Urhea on loistava fantasiaseikkailu, jossa Pixar onnistuu kääntämään tutut prinsessasatukliseet päälaelleen. Klaanien kilpakosijoista huolimatta elokuvasta ei romanttista puolta löydy, vaan prinsessa Merida pääsee vakuuttamaan itsenäisenä naisena, joka ei miestä tarvitse. Prinsessan ja hänen kuningataräitinsä välinen vaikea suhde on vahvasti rakennettu ja sitä syvennetään hienosti filmin kulkiessa eteenpäin. Yhtiölle tuttuun tapaan ihmisdraama saa myös herkistymään jossain kohtaa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi leffan ja seasta löytyy myös mystistä taianomaisuutta. Hauskaa huumoria on mukana paljon ja yllättäen elokuvasta löytyy aidosti jännittäviäkin hetkiä. Mor'du-karhu on niin lapsille kuin aikuisillekin hurja ilmestys. Kirsikkana kakun päällä toimii elokuvan upea visuaalinen anti. Animaatiolaatu on yhä todella vaikuttavaa. Kaiken kaikkiaan Urhea on mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Vaikka elokuva keräsikin ilmestyessään kehuja ja tahkosi rahaa lippuluukuilla, minusta tuntuu silti, että Urhea jäi Pixarilta hieman aliarvostetuksi ja jopa unohdetuksi teokseksi. Nyt kymmenvuotisjuhla onkin mitä parhain syy nostaa elokuva uudestaan esille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brave, 2012, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Monsterit-yliopisto (Monsters University - 2013)

MONSTERIT-YLIOPISTO

MONSTERS UNIVERSITY

Ohjaus: Dan Scanlon
Pääosissa: Billy Crystal, John Goodman, Helen Mirren, Steve Buscemi, Joel Murray, Peter Sohn, Sean Hayes, Dave Foley, Charlie Day, Alfred Molina, Nathan Fillion, Tyler Labine, Aubrey Plaza, Julia Sweeney, Bonnie Hunt, John Krasinski, Bill Hader ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Pixar-animaatioyhtiön elokuva Monsterit Oy (Monsters, Inc. - 2001) oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joten sille alettiinkin pian suunnittelemaan jatkoa. Pixarin ja yhtiön yhteistyökumppani Disneyn sopimus siihen aikaan kuitenkin määräsi, että Disney saisi tehdä jatko-osat Pixarin sijaan. Disney alkoikin työstämään jatko-osaa nimeltä "Monsters, Inc. 2: Lost in Scaradise", mutta kun vuonna 2005 Bob Iger nousi Disneyn johtoon, tämä teki uuden sopimuksen Pixarin kanssa, mikä poisti alkuperäisen diilin jatko-osista. Disneyn työstämä jatko-osa kuopattiin ja Pixar alkoi työstämään omaa elokuvaansa, mutta jatko-osan sijaan kyseessä olisikin esiosa, mikä sijoittuu aikaan ennen Monsterit Oy:n tapahtumia. Alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä marraskuussa 2012, mutta sen julkaisua päätettiin siirtää ja lopulta Monsterit-yliopisto ilmestyikin kesällä 2013. Elokuva oli valtava menestys (ilmestymisvuotensa seitsemänneksi menestynein leffa ja yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä animaatioista) ja kriitikotkin antoivat positiivista palautetta, vaikka jotkut myös kritisoivat leffaa. Itse kävin katsomassa Monsterit-yliopiston, kun se ilmestyi Suomen teattereihin ja pidin sitä kelpo filminä. Olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on jo aikaa. Kun katsoin ja arvostelin Monsterit Oy:n sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin katsoa pitkästä aikaa myös Monsterit-yliopiston ja arvostella senkin.

Vuosia ennen kuin Masi Pallopää ja Tarmo Karvanen työskentelivät Monsterit Oy:llä, he opiskelivat pelottelua Monsterit-yliopistossa. Ensi kertaa tavatessaan he eivät kuitenkaan pidä toisistaan, mutta heidän täytyy pystyä yhteistyöhön, voittaakseen koulun Kammokisat.

Alkuperäisestä Monsterit Oy -elokuvasta tuttu mahtava hirviökaksikko tekee paluun, mutta tässä he eivät todellakaan ole ylimmät ystävät, vaan aluksi jopa aikamoiset vihamiehet. Nuori Masi Pallopää (Billy Crystal) on kirjaviisas ja uskoo pärjäävänsä koulussa opiskelemalla kirjat kannesta kanteen vaikka takaperin, ymmärtämättä kuitenkaan, että hirviönä hänen pitäisi olla... noh, pelottava. Tarmo Karvanen (John Goodman) taas on ylimielinen, uskoen, että pärjää täysin yhden karjaisunsa voimalla, eikä usko edes tarvitsevan koko koulua pärjätäkseen hirviönä. Onkin mielenkiintoista nähdä, kuinka hahmojen täytyy sysätä erimielisyytensä syrjään ja alkaa tukemaan toisiaan, jotta he voisivat oikeasti pärjätä.
     Paluun tekee myös inhottava Räähkä Poks (Steve Buscemi), jonka häijylle katseelle annetaan erikoinen ja huvittava selitys. Harmillisesti siinä, missä elokuva onnistuu näyttämään, kuinka Masista ja Tarmosta tuli parhaat ystävät, syy Räähkän vuosia kestäneelle vihalle kaksikkoa kohtaan hoidetaan liian nopeasti, aivan kuin se vain pitäisi saada alta pois.
     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. yliopiston karmiva dekaani Varjomaa (Helen Mirren), pelottelua opettava professori Kantti (Alfred Molina), öykkäriveljeskunta Räyh Omega Räyhin johtaja Jonni Vaaramo (Nathan Fillion), sekä hömelöön Outo Kappa -veljeskuntaan kuuluvat yhä keski-ikäisenä koulua käyvä Don Carlton (Joel Murray), sympaattinen Toni Töppö (Peter Sohn), oikeasti outo Arvi (Charlie Day) ja yhdistyneet kaksoset Turo ja Tero (Sean Hayes ja Dave Foley). Uudet hahmot eivät ole erityisen muistettavia dekaani Varjomaata lukuun ottamatta, jonka osaan karismaattinen ja auktoriteettia huokuva Mirren sopii täydellisesti. Outo Kappan jäsenet toimivat tarpeeksi passelisti, auttaessaan Masia ja Tarmoa Kammokisoissa.

Omillaan, yksittäisenä teoksena Monsterit-yliopisto on hauska ja viihdyttävä elokuva, mikä tarjoaa iloa koko perheelle. On mukavaa nähdä, kuinka Masi ja Tarmo tapasivat ja kuinka he päätyivät asemaansa Monsterit Oy:ssä. Samalla juuri se myös luo leffan ongelmat. Jos olet nähnyt alkuperäisen filmin, tiedät heti lähtövaiheessa hyvin pitkälti sen, mihin tapahtumat johtavat. Esiosa ei saa samalla tavalla jännittämään päähenkilöiden puolesta, kun lopputuloksen tietää jo etukäteen. Onneksi leffa onnistuu siitä huolimatta tarjoamaan pieniä yllätyksiä, eivätkä asiat kuljekaan odotettuun loppuratkaisuun ihan siten kuin voisi luulla. Isompi ongelma elokuvalla onkin sen kertomuksessa ja kuinka se tuntuu hölmöltä Monsterit Oy:n merkittävän teeman jälkeen. Monsterit Oy:ssä hoksattiin, että lapsien pelottelu ja traumatisointi ei ole oikein, mutta koska Monsterit-yliopisto tapahtuu ennen sitä, elokuva tietty palaa siihen vääryyteen. Kun katsoja on ensin opetettu siihen, että monsterien toiminta oli väärää, on hieman vaikeaa seurata kertomusta, missä hahmot opiskelevat lapsien pelottamista.

Jonkin muun animaatioyhtiön tekemänä Monsterit-yliopisto voisi helposti kuulua yhtiön parhaimpiin, mutta Pixar on vuosien varrella nostanut tasonsa niin huiman korkealle, että elokuva jää harmillisesti yhtiön heikompien elokuvien joukkoon ongelmiensa vuoksi. Tästä ei löydy samaa kypsyyttä ja hienoutta kuin monista muista yhtiön elokuvista. Vioistaan huolimatta leffa onnistuu kuitenkin tarjoamaan oivan kertomuksen muodostuvasta ystävyydestä, mikä sisältää Pixarin tavaramerkkinä tuttua herkkyyttä. Lisäksi vaikka temaattisesti pelotteluun palaaminen tuntuu tavallaan väärältä, on yksi näistä pelottelukohtauksista leffan loppupäässä toteutettu vakuuttavasti - kuin lapsiystävällistä kauhua. Huumoria löytyy kaikenikäisille ja on hauska huomata, kuinka tuttuja yliopistojuttuja on muokattu monstereille sopiviksi. Alun esittelykierroksella nähtävä lyhyt ruokalakohtaus naurattaa aina yhtä kovaa. Elokuva ei kuitenkaan koskaan tee läheskään yhtä suurta vaikutusta tai uppoa niin syvälle katsojan sydämeen kuin edeltäjänsä. Se ei käsittele monia aiheita läheskään niin syvällisesti kuin Pixarilta voisi odottaa ja lopputulos tuntuukin enemmän välityöltä. Monsterit-yliopisto on kelpo leffa, mutta täytyy myöntää, että se on aika tarpeeton.

Jos jostain ei ole moitittavaa, niin elokuvan animaatiojäljestä. Visuaalisesti Monsterit-yliopisto on upea teos. Kuvat pursuavat yksityiskohtia ja valloittavia värejä. Erilaisia hirviöitä luotiin leffaa varten yli viisisataa. Yli kymmenessä vuodessa Pixar on kehittynyt paljon ja leffa on paljon paremmin animoitu kuin Monsterit Oy. Onkin harmi, että se on ainoa asia, missä elokuva ylittää edeltäjänsä tai pääsee samalle tasolle. Ensimmäistä pitkää elokuvaansa tekevä ohjaaja Dan Scanlon ei erityisemmin vakuuta ja hänen, Dan Gersonin ja Robert L. Bairdin käsikirjoituskin on aika peruskauraa. Kolmikko selvästi pyrkii enemmän viihdyttämään ja tarjoamaan jotain lisää Masin ja Tarmon kovimmille faneille, luomatta kertomusta, mikä oikeasti perustelisi filmin olemassaoloa. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja on hienoa, että Monsterit Oy:n säveltäjä Randy Newman palasi tekemään leffan musiikit.

Pixarin tuttuun tyyliin Monsterit-yliopisto sisältää tietty paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Juhlivan veljeskunnan talon vieressä näkyy Toy Story - leluelämää -elokuvasta (Toy Story - 1995) tuttu Pizza Planet -auto. Leffaan viitataan myös eräässä luokassa valmistetulla ovella, mikä on samanlainen kuin Andy-pojan kaapinovi Toy Storyssa. Kammokisojen alkaessa seinälle on piirretty Pixarin keltainen, punaisella tähdellä ja sinisellä raidalla varustettu Luxo-pallo, kun taas eräässä kisojen tehtävässä lapsen huoneen lattialta löytyy leluversio Kunnon dinosauruksen (The Good Dinosaur - 2015) Arlosta. Loppuhuipennuksen karmiva nukke on paremmassa kunnossa oleva vauvanukke Toy Story 3:sta (2010). California Institute of the Arts -koulun (missä monet Pixarin työntekijät ovat opiskelleet) animointiluokkahuoneen numero A113:n voi bongata professori Kantin luokan ovesta. Monsterit Oy:sta tutut monsterit George Sanderson ja Lumimies (Pixarin luottonäyttelijä John Ratzenberger) tekevät lyhyet cameoroolit.

Yhteenveto: Monsterit-yliopisto tarjoaa omana leffanaan kelpo viihdettä koko perheelle, mutta upean Monsterit Oy:n esiosana se jää hieman vaisuksi. Alkuperäisen elokuvan nähneille Monsterit-yliopisto ei erityisemmin tarjoa mitään jännitettä lopputulemasta, mutta on silti kiinnostavaa seurata, kuinka tutut hahmot ovat päätyneet siihen pisteeseen, mistä heidät löydetään alkuperäisleffan alussa. Masi Pallopää ja Tarmo Karvanen ovat edelleen mainiot päähenkilöt, vaikka onkin aluksi harmi nähdä heidät niin kärttyisinä toisilleen. Leffasta löytyy paljon vauhdikkaita sekä hauskoja hetkiä, kuten myös pientä herkkyyttäkin. Silti elokuva ei yllä Pixarin monien muiden teosten syvälliselle tasolle, vaan siitä jää jotain uupumaan. Vaikka animaatiojälki onkin huippuluokkaa, leffassa vallitsee tietynlainen välityön maku ja se jää yhtiön heikompien elokuvien päätyyn. Onneksi kun puhutaan Pixarin tasosta, yhtiön heikompien leffojen pääty ei tarkoita huonoa elokuvaa. Heikkouksistaan huolimatta Monsterit-yliopisto jääkin lopulta kevyesti plussan puolelle.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, hauska kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Monsters University, 2013, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Monsterit Oy (Monsters, Inc. - 2001)

MONSTERIT OY

MONSTERS, INC.

Ohjaus: Pete Docter, David Silverman ja Lee Unkrich
Pääosissa: John Goodman, Billy Crystal, Steve Buscemi, James Coburn, Jennifer Tilly, Mary Gibbs, Bob Peterson, Frank Oz ja John Ratzenberger
Genre: animaatio, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Monsters, Inc., eli suomalaisittain Monsterit Oy on Pixar-animaatioyhtiön neljäs elokuva. Idea leffaan syntyi vuonna 1994, kun Pixarin työntekijät Pete Docter, John Lasseter, Andrew Stanton ja Joe Ranft lounastivat ja pohtivat tulevia projekteja sen jälkeen, kun saavat esikoiselokuvansa Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) julkaistua. He puhuivat siitä, kuinka olivat lapsena uskoneet, että heidän lelunsa heräävät henkiin, kun lapset eivät ole huoneessa ja jatkoivat muihin uskomuksiinsa lapsina. Nelikko naureskeli, että uskoivat monstereiden vaanivan heidän kaapeissaan, mikä sai heidät menettämään usein yöunensa. Samalla he miettivät, mistä nämä monsterit oikein tulevat ja miksi he haluavat säikytellä lapsia? Kun muut siirtyivät työstämään Ötökän elämää (A Bug's Life - 1998) ja Toy Story 2:a (1999), Docter jäi pohtimaan monsteri-ideaa lisää. Docter kehitti monenlaisia kertomuksia, kunnes lopulta innostui niin paljon yhdestä, että esitteli sen Pixarille ja Walt Disney -yhtiölle, jotka kiinnostuivat siitä kovasti. Kirjoitusprosessi alkoi, mistä siirryttiin äänityksiin ja animoimiseen. Animoinnissa suurta hankaluutta tuotti päähahmo Tarmo Karvasen turkki, mitä oli äärimmäisen hankala saada näyttämään luonnolliselta. Lopulta ongelmat saatiin selvitettyä ja Monsterit Oy sai maailmanensi-iltansa 28. lokakuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Niin katsojat kuin kriitikot rakastuivat filmiin ja siitä tuli jättihitti; ilmestymisvuotensa kolmanneksi menestynein elokuva Harry Potter ja viisasten kiven (Harry Potter and the Philosopher's Stone - 2001) ja Taru sormusten herrasta: Sormuksen ritareiden (The Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring - 2001) jälkeen. Elokuva sai jopa neljä Oscar-ehdokkuutta (paras animaatioelokuva, musiikki, laulu ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan laulun palkinnon. Sama laulu, Randy Newmanin If I Didn't Have You voitti myös Grammyn. Itse näin Monsterit Oy:n useaan otteeseen lapsena. Kesti joitain vuosia, kunnes katsoin sen taas uudestaan pariinkin kertaan, mutta viime katselusta on kulunut aikaa. Nyt kun leffa täyttää 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Hirviöiden asuttamassa Monsterilassa energia syntyy lasten kiljumisesta. Tarmo Karvanen ja Masi Pallopää ovat töissä Monsterit Oy:ssä, jossa he säikyttelevät lapsia ja keräävät energiaa maailmaansa. Eräänä yönä ihmismaailman lapsi kuitenkin livahtaa Monsterilaan, ja Tarmon ja Masin täytyy saada palautettua tämä turvallisesti kotiinsa, ennen kuin viranomaiset nappaavat tämän tuhottavaksi.

Elokuvan päähenkilöt, Monsterit Oy:llä työskentelevät Tarmo Karvanen (äänenä John Goodman) ja Masi Pallopää (Billy Crystal) ovat fantastinen parivaljakko. Tarmo on suuri ja sininen, karhumainen monsteri, jolla on säikyttelytaitojen lisäksi valtava sydän. Masi taas on pieni mutta pippurinen kaveri, joka auttaa Tarmoa töissä niin säikyttelyissä kuin paperihommissa. He ovat todella erilaiset toisistaan ja siksi niin täydellinen duo. Heidän välille onnistutaan heti muodostamaan ystävyys, mikä on varmasti kestänyt vuosia. Kun outo tilanne iskee päälle ihmislapsen (Mary Gibbs) vuoksi, kaksikon hermot ja ystävyys pistetään kunnon koetukselle. Hahmoja syvennetään pitkin leffaa ja heistä huomaa tosissaan välittävänsä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Monsterit Oy:n pomo, herra Rumilus (James Coburn), jolla on karmivan hämähäkkimäinen vartalo, Tarmon ja Masin pahin kilpailija Räähkä Poks (Steve Buscemi), jonka suojakyky toimii kameleontin tavoin, Masin tyttöystävä Sirkka (Jennifer Tilly), jolla on käärmeitä hiuksien tilalla, sekä yhtiön tympeä vastaanottovirkailija Raisa (Bob Peterson), joka tarjoaa makeat naurut tylyllä katseellaan ja halveksuvalla äänellään. Lisäksi Pixarin luottonäyttelijä John Ratzenberger kuullaan kammottavana lumimiehenä. Sivuhahmotkin ovat mainioita ja luovat jännittäviä vastoinkäymisiä, kun pääkaksikko yrittää suoriutua vaativasta tehtävästään.

Monsterit Oy tekee upeaa työtä rakentaessaan niin hahmojaan kuin tarinaansa ja maailmaansa. Monsterila herätetään hienosti henkiin ja katsojalle käy nopeasti selville, kuinka hirviöiden asuttama maailma toimii. Jo tämän toimintatavan kiehtovuus imaisee katsojan nopeasti elokuvaan mukaan. Elokuva on alusta alkaen täynnä nerokkaita ideoita. Mistä monsterit päätyvät lasten kaappeihin? Miksi monsterit säikyttelevät lapsia? Onko näillä monstereilla oma maailmansa ja millainen se on? Mitä monsterit pelkäävät? On aivan mahtavaa, että jotkut pohtivat tällaista niin pitkälle, että tekevät ajatuksista elokuvan. Ja vieläpä erinomaisen sellaisen. Monsterit Oy on alusta loppuun loistava animaatioteos, mikä tarjoaa paljon iloa niin lapsille kuin aikuisillekin. Itse muistan, kuinka lapsena monsterit olivat paikoitellen pelottavia, mutta se juuri lisäsi haluani katsoa leffan. Sen lisäksi, että möröt voivat olla karmivia perheen pienemmille, filmi tarjoaa aitoa jännitettä aikuisillekin, sillä mitä pidemmälle tarina pääsee, sitä vaikeammaksi ihmislapsen palauttaminen kotiinsa on ja kaikenikäiset katsojat voivat huomata jännittävänsä Tarmon ja Masin operaation onnistumisen puolesta.

Pixarin tuttuun tyyliin kaikenlaiset tunteet isketään vahvoina pöytään ja jännityksen lisäksi luvassa on paljon hupia ja jonkin verran suruakin. Kun haikea hetki vihdoin alkaa, voi katsojan olla vaikea pitää kyynelhanoja kiinni. Joka katselukerralla minunkin alahuuleni alkaa väpättämään. Elokuvan huumorista voi nauttia kuka tahansa. Lapsille löytyy älykkäästi tehtyä kohellusta, missä on oivaa kekseliäisyyttä mukana. Vaikka monsterit voivat olla hurjia, ovat ne usein myös hassuja - etenkin ilmeiltään. Elokuvasta löytyy useita hupaisia oivalluksia, kuten että monsterit käyttävät hajuveden sijaan löyhkävettä. Aikuiset hoksaavat viittauksia ihmisten maailmaan, kuten siinä, että iso osa juonesta liittyy Monsterilan huutopulaan, sillä nykyajan lapset eivät vähästä säikähdä. Monsterit Oy -yhtiön täytyykin keksiä uusia keinoja luoda energiaa. Kaikenikäisille elokuva tarjoaa myös hyvää viestiä ennakkoluulojen ja pelkojen torjumisesta, sekä auttamisesta hädässä.

Elokuvan animaatiopuoli on vuosien varrella kärsinyt ja kun Pixar kehittyy kaiken aikaa, yhtiön alkupään leffat näyttävät visuaalisesti yksinkertaisemmilta ja pelkistetymmiltä. Silti animointi on pääasiassa oivallista ja niin hölmöltä kuin se kuulostaa, jos jokin on kestänyt aikaa niin Tarmon karvoitus. Tekijät näkivät suurta vaivaa tehdäkseen turkin liikkeestä luonnollista ja tämä työ palkitaan yhä 20 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Monstereiden kohdalla tekijät ovat keksineet paljon niin kammottavia kuin lystikkäitä ulkonäköjä. Andrew Stantonin ja Dan Gersonin mahtavan käsikirjoituksen lisäksi myös nämä kaikennäköiset möröt pitävät kiinnostusta yllä. Kirjoittajakaksikko onnistuu pitämään tarinan lähes jatkuvassa liikkeessä, ilman että se muuttuu hätiköiväksi. Oikeissa kohdissa elokuva osaa pysähtyä ja panostaa johonkin tiettyyn asiaan enemmän - oli kyse sitten hahmosta, tunteesta tai juonikuviosta. Ohjaaja Pete Docter ja häntä auttaneet Lee Unkrich ja David Silverman rakentavat tunteita taiturimaisesti. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu hirviöiden karjaisuista Randy Newmanin säveltämiin musiikkeihin. Melodioista löytyy tuttuja juttuja Toy Storysta, mutta Newman tuo paljon uuttakin mukaan. Oscar- ja Grammy-palkinnot voittanut If I Didn't Have You -kappale on kyllä oikein mainio.

Tuttuun Pixar-tyyliin Monsterit Oy sisältää tietysti paljon "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Heti alussa säikyteltävän lapsen hyllyltä löytyy lelulentokone Toy Storysta. Samaan elokuvaan viitataan myös pilvisellä taivastapetilla, mihin Räähkä soluttautuu harjoitellessaan kykyään. Buu-tytön huoneesta voi bongata Pixar-pallon ja Jessie-nuken Toy Story 2:sta. Pixarin seuraavaan elokuvaan Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) viitataan niin oikealla kalalla kuin lelulla ja sushi-ravintolan seinätapetilla. Ravintolassa nähdään myös sushiruokalaatikoita, joista syödään monissa muissakin Pixarin filmeissä. Loppuhuipennuksessa nähdään samassa kuvassa niin Pizza Planet -auto kuin Ötökän elämää -leffan asuntovaunu. Lisäksi Tarmo ja Masi kävelevät Hidden City -nimisen kahvilan ohi ja juuri sen nimisessä kahvilassa Docter, Lasseter, Stanton ja Ranft keksivät idean Monsterit Oy -elokuvaan.

Yhteenveto: Monsterit Oy on erinomainen animaatioelokuva, josta kaikenikäiset voivat nauttia. Elokuvaan uppoutuu heti täysillä mukaan, sillä sen kiehtova maailma ja veikeä tarina ovat niin vahvat. Leffa leikittelee mielenkiintoisilla ideoilla ja on hilpeää nähdä, kuinka meille tutut asiat heijastuvat Monsterilassa. Tarina on todella mukaansatempaava, muuttuen jopa aika jännittäväksi, kun tapahtumavyyhti kulkee eteenpäin ja ihmislapsen palauttaminen kotiinsa käy yhä vain haastavammaksi. Menoon jää niinkin koukkuun, että hahmoista ja tapahtumista muodostuu yllättävänkin tärkeitä. Näin Pixar pääsee ovelasti ujuttautumaan katsojan tunteisiin ja voimakas herkistyminen onkin taattua. Tarmo Karvanen ja Masi Pallopää muodostavat loistokkaan kaksikon, jonka seikkailua ja koettelemuksia haluaa nähdä lisääkin. Animointi on nähnyt parhaat päivänsä, mutta jälki on silti yhä mainiota. Kaikin puolin Monsterit Oy on mahtava teos ja edelleen yksi Pixarin parhaimmista elokuvista. Jos sitä ei ole vielä nähnyt, on 20-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin tutustua leffaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Monsters, Inc., 2001, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures