Lammasetsivät (The Sheep Detectives - 2026) - elokuva-arvostelu

LAMMASETSIVÄT

THE SHEEP DETECTIVES

Ohjaus: Kyle Balda

Näyttelijät: Julia Louis-Dreyfus, Bryan Cranston, Chris O'Dowd, Nicholas Braun, Hugh Jackman, Molly Gordon, Nicholas Calitzine, Regina Hall, Patrick Stewart, Hong Chau, Bella Ramsey, Tosin Cole, Kobna Holdbrook-Smith, Conleth Hill, Brett Goldstein, Rhys Darby ja Emma Thompson

Genre: seikkailu, mysteeri

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 7

The Sheep Detectives, eli suomalaisittain Lammasetsivät perustuu Leonie Swannin kirjaan Murha laitumella: Lammasdekkari (Three Bags Full) vuodelta 2005. Tuottaja Lindsay Doran esitteli kirjan käsikirjoittaja Craig Mazinille jo kymmenen vuotta sitten. Mazin innostui lukemastaan niin paljon, että ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta jo ennen kuin kirjan filmatisointioikeuksia oli ostettu. Vasta 2020-luvulla elokuva pääsi oikeasti tuotantoon ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 työnimellä "Three Bags Full: A Sheep Detective Movie". Nyt Lammasetsivät on saapunut Suomen teattereihin ja itse olen täysin epäironisesti odottanut sen näkemistä todella innoissani. Jo leffan idea vaikutti hupaisalta ja traileri näytti lystikkäältä. Elokuvan maailmalta keräämät kehut ovat vain kasvattaneet odotuksiani ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Lammasetsivät heti sen ensi-iltapäivänä. 

Paimen Jori Haka lukee lampailleen joka ilta murhamysteerikirjoja. Kun eräänä aamuna lampaat löytävät Jorin kuolleena, heidän täytyy hyödyntää kuulemiaan tarinoita, selvittääkseen kuka murhasi heidän rakkaan paimenensa?

Hugh Jackman näyttelee Jori Hakaa, lammaspaimenta, joka ei tiedä mitään parempaa kuin hänen lampaansa. Hän ei vain keritse ja syötä niitä, vaan lukee niille myös iltasatuja kuin omille lapsilleen. Jori rakastaa dekkareita ja murhamysteerejä ja onkin lukenut lukuisia vastaavia lampaille. Mies ei kuitenkaan tiedä, että lampaat ymmärtävät hänen satunsa, mikä onkin kätevää, kun Jori murhataan ja vain lampaat voivat selvittää rikoksen. Lampaisiin kuuluvat muun muassa nokkela Lili (Julia Louis-Dreyfus), erakkoluonne Sebastian (Bryan Cranston), kaiken muistava Mauno (Chris O'Dowd), diivamainen Pilvi (Regina Hall), iäkäs Sir Richfield (Patrick Stewart), nuori Sara (Bella Ramsey), todella villainen Villasilmä (Rhys Darby), sekä kaikkea puskevat pässit Roni ja Reiska (Brett Goldstein). Nämä lampaat muodostavat mahtavan monipersoonaisen joukon, joiden kanssa lähtee erittäin kiinnostuneena selvittämään heidän paimenensa murhaa. Jackman on hyvässä vedossa sympaattisena Jorina.

     Elokuvassa nähdään myös Nicholas Braun paikallisen Notkon pikkukaupungin poliisikonstaapeli Teerinä, Molly Gordon Jorin tyttärenä Rebekkana, Nicholas Galitzine journalisti Eerona, Tosin Cole viereistä tilaa pyörittävänä Kallena, Kobna Holdbrook-Smith pappi Hillilänä, Hong Chau hotellia pyörittävänä Bethinä, Conleth Hill teurastaja Palvina, sekä Emma Thompson - joka minulla oli suuri ilo tavata viime vuonna Sydäntalvi-elokuvan (Dead of Winter - 2025) kutsuvierastilaisuudessa - asianajaja Harbottlena. Ihmishahmotkin ovat oivallisen erilaisia toisistaan ja nopeasti käy selväksi, että itse kullakin olisi motiivit hankkiutua Jorista eroon. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan.

Lammasetsivät on ilahduttavin ei-animoitu koko perheen elokuva moneen vuoteen. Sen lisäksi, että elokuva sisältää mahtavan tarinan, leffa on tehty muistuttaen vanhoista hyvistä ajoista, kun lastenleffat eivät aliarvioineet katsojiaan ja malttoivat oikeasti kertoa tarinaansa, luottamatta vain hyperaktiiviseen koheltamiseen. Lisäksi elokuva on muistutus ajoista, kun lastenleffat uskalsivat käsitellä hurjempiakin aiheita, Lammasetsivien tarinan toki pyöriessä kuoleman ympärillä. Elokuva käsittelee aihetta erinomaisesti, esittämättä sitä liian pelottavasti, muttei myöskään mitenkään silkkihansikkain ja hattaraan käärittynä.

Elokuvan tarina vie täysillä mukanaan. On niin viihdyttävää kuin koukuttavaa seurata lampaiden yritystä selvittää paimenensa murhaa. Hahmokattaus on tosiaan erittäin mainio ja täynnä epäilyttäviä tyyppejä. Kyseessä on myös paras murhamysteeri sitten ensimmäisen Veitset esiin -leffan (Knives Out - 2019), jättäen aikuiskatsojatkin arvailemaan loppuun asti, kuka olikaan kaiken takana. Kuten hyvät murhamysteerit, myös Lammasetsivät tarjoaa käänteitä, joilla sekoitetaan pakkaa, sekä tietty jännittäviä tilanteita. Elokuva sisältää myös runsaasti hyvää huumoria, naurattaen makeasti useaan otteeseen. Muutenkin leffa tarjoaa aikamoista tunteiden vuoristorataa ja varoitan jo nyt, että kuivin silmin tätä elokuvaa voi olla hyvin vaikeaa saada katsottua loppuun asti. Lammasetsivät oli vielä parempi teos kuin olin odottanut ja se osui juuri oikealla tavalla nostalgiahermooni, joka on haikaillut vuosikymmenten taakse, kun puhuvia eläimiä ja oikeita ihmisiä sekoittavia elokuvia, kuten iki-ihana Babe - urhea possu (Babe - 1995) vielä tehtiin.

Elokuvan on ohjannut Kyle Balda, jonka aiempiin töihin kuuluvat muun muassa Kätyrit-animaatiot (Minions - 2015-2022). Lammasetsivät on selvästi Baldan paras elokuva ja vilkkaan sekoilun sijaan Balda on tehnyt aidosti ihastuttavan ja ennen kaikkea sydämellisen filmin, jossa on aineksia nousta lajityyppinsä moderniksi klassikoksi. Tähän vaikuttaa erityisesti esimerkiksi Chernobyl-minisarjasta (2019) ja The Last of Us -videopeliadaptaatiosta (2023-) vastuussa olleen Craig Mazinin loistokas käsikirjoitus. Mazin on näyttänyt taitojaan komedian, kauhun ja historiallisen draaman saralla ja osoittaa nyt taitavansa myös koko perheen leffat. Kaiken tämän päälle Lammasetsivät on myös taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja tietokonetehostein toteutetut lampaat ovat niin hienoja, että unohdin saman tien, etteivät ruudulla nähtävät eläimet ole aitoja. Erityinen onnistumisen merkki on, kun nämä lampaat ovat tekemisissä ihmisten kanssa ja illuusio tosissaan täydellistyy. Äänimaailmakin on taitavasti rakennettu ja Christophe Beck säestää tätä mysteeriä pätevästi musiikeillaan. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Sheep Detectives, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Lord Miller, Three Strange Angels, Working Title Films

Arvostelu: Sydäntalvi (Dead of Winter - 2025)

SYDÄNTALVI

DEAD OF WINTER

Ohjaus: Brian Kirk

Pääosissa: Emma Thompson, Judy Greer, Marc Menchaca, Laurel Marsden, Gaia Wise, Cúán Hosty-Blaney ja Brían F. O'Byrne

Genre: trilleri

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Dead of Winter, eli suomalaisittain Sydäntalvi on Emma Thompsonin tähdittämä uutuustrilleri. Elokuvan teko lähti liikkeelle nimellä "The Fisherwoman". Elokuva kuvattiin täällä Suomessa, Kolilla alkuvuodesta 2024 ja nyt Sydäntalvi saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun luin Thompsonin tähdittävän Suomessa kuvattua jännäriä. Kiinnostus muuttui todelliseksi innostukseksi, kun sain kutsun elokuvan kutsuvierasnäytökseen, missä paikalla oli itse Thompson. Elokuvan jälkeen pääsin vielä VIP-jatkojuhliin, missä tapasin itse Thompsonin, hänen miehensä Greg Wisen, sekä heidän tyttärensä, myöskin elokuvassa näyttelevän Gaia Wisen.

Leskeksi jäänyt kalastaja Barb löytää syrjäisestä mökistä kidnapatun tytön ja kun hän ei saa ulkomaailmaan yhteyttä, Barb päättää itse pelastaa tämän.

Emma Thompson näyttelee Barbia, vastikään leskeksi jäänyttä kalastajanaista, joka yrittää löytää elämälleen merkitystä miehensä kuoleman jälkeen. Matkatessaan järvelle, missä hän kävi miehensä kanssa ensitreffeillä, hän päätyy keskelle kidnappaustapahtumaa ja uusi merkitys löytyy pelastusoperaatiosta. Thompson on tuttuun tapaansa erittäin hyvä roolissaan, kanavoiden vakuuttavasti niin hahmonsa surua miehen kuoleman myötä kuin myös tarvetta auttaa sieppauksen uhria. Pelastusoperaation ohessa näemme myös takaumia Barbin nuoruudesta ja kuinka hän tapasi miehensä Carlin (Cúán Hosty-Blaney). Nuorta Barbia näyttelee Thompsonin tytär Gaia Wise. Wisekin on hyvä osassaan, vaikkei häneltä toki ainakaan vielä äitinsä karismaa löydy. Ihmisinä he vaikuttivat molemmat äärimmäisen mukavilta ja oli suuri ilo huomata, että suuret roolit, palkinnot ja muut eivät olleet tehneet Thompsonista tippaakaan diivaa. Hän oli suorastaan ihana kohteliaisuudessaan ja huomaavaisuudessaan, puhumattakaan siitä kuinka hauska hän oli elokuvaa edeltäneessä Q&A-tilaisuudessa.

     Elokuvassa nähdään myös Laurel Marsden siepattuna teinityttönä, sekä Judy Greer ja Marc Menchaca tämän sieppaajina. Sieppaajat ovat kiinnostavat tyypit jo siksi, että mikä edes on heidän syynsä kidnappaukselle. Greerin näyttelemä nainen on dominoiva osapuoli ja Menchaca tasapainottelee hyvin siinä, että hän saa sieppaajamiehestä hieman hassun tyypin, kadottamatta tilanteen jännitettä.

Sydäntalvi osoittautui oikein mainioksi pikkutrilleriksi, joka nappaa nopeasti mukaansa ja pitää pääasiassa hyvin otteessaan loppuun saakka. Elokuvan kertomus on varsin simppeli, mutta toisaalta sitäkin tehokkaampi. Vain parit lokaatiot ja pieni hahmokaarti herättävät jo itsessään eristäytyneen tunteen ja on heti helppo ymmärtää, miksi Barb päättää tehdä itse kaikkensa pelastaakseen tytön. Syvyyttä tuovat Barbin nuoruutta esittelevät takaumat, vastikään menehtynyttä miestään surevan naisen muistellessa suhteen alkuaikoja. Aluksi tuntui siltä, että kohtaukset ovat mukana vain, jotta Thompson saisi roolin tyttärelleen, mutta lopulta nämä takaumat tarjoavat elokuvan kaipaaman tunnelatauksen.

Sen lisäksi, että on jännittävää seurata Barbin jopa yllättävänkin neuvokasta yritystä pelastaa tyttö pulasta, on erittäin kiinnostavaa ylipäätään selvittää, miksi juuri tämä tyttö on siepattu ja mihin sieppaajakaksikko häntä tarvitsee? Mysteeri avautuu hiljalleen, samalla kun tunnelma tiivistyy ja pelastusoperaatio muuttuu yhä vain hankalammaksi, kaksikon hoksatessa jonkun ulkopuolisen hiippailevan heidän mökkinsä läheisyydessä. Loppusuoralla meno äityykin sitten jo aidosti vangitsevaksi. Ei Sydäntalvi mikään maailmaa järisyttävä teos ole, mutta mukavan napakka jännäri, jonka voisi sujuvasti katsoa toistamiseenkin.

Elokuvan on ohjannut Brian Kirk, joka on tutumpi nimi television puolelta. Kirk on aiemmin ohjannut jaksoja muun muassa Game of Thronesista (2011-2019), Dexteristä (2006-2013) ja Boardwalk Empiresta (2010-2014). Sydäntalven parissa Kirk hoitaa tonttinsa passelisti, kuten tekee myös käsikirjoittajaduo Nicholas Jacobson-Larson ja Dalton Leeb. Teknisesti elokuva on myös oivallinen. Se on hyvin kuvattu ja pohjois-Suomen lumiset maisemat pääsevät kyllä oikeuksiinsa läpi leffan. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin äityvät varsin rujoiksi. Parit tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on sujuvasti rakennettu Volker Bertelmannin musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dead of Winter, 2025, Augenschein Filmproduktion, Crafthaus, Film- und Medienstiftung NRW, Leonine Studios, MMC Studios, Stampede Studios, Wild Bunch Germany, Zweites Deutsches Fernsehen (ZDF)

Arvostelu: Järki ja tunteet (Sense and Sensibility - 1995)

JÄRKI JA TUNTEET

SENSE AND SENSIBILITY

Ohjaus: Ang Lee

Pääosissa: Emma Thompson, Kate Winslet, Gemma Jones, Hugh Grant, Alan Rickman, Greg Wise, Emilie François, Robert Hardy, Elizabeth Spriggs, Harriet Walter, James Fleet, Imogen Stubbs, Imelda Staunton, Hugh Laurie, Richard Lumsden ja Tom Wilkinson

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 7

Sense and Sensibility, eli suomalaisittain Järki ja tunteet perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1811. Kirjan pohjalta oli jo tehty useita näytelmiä ja kaksi BBC-kanavan televisiosarjaa, mutta varsinaisen elokuvan teko käynnistyi vasta 1980-luvun lopulla, kun Mirage Enterprisesin tuottaja Lindsay Doran ehdotti sitä yhtiön muille edustajille, jotka pohtivat, mistä kirjasta voisi seuraavaksi tehdä filmatisoinnin. Doran sai samoihin aikoihin käsiinsä Emma Thompsonin kirjoittamia sketsejä ja koki niiden mukailevan niin hyvin Austenin tyyliä kirjoittaa, että Doran ehdotti Thompsonille Järki ja tunteet -elokuvasovituksen käsikirjoittamista. Thompson ei ollut aiemmin kirjoittanut käsikirjoitusta elokuvaan, mutta innokkaana Austen-fanina hän ryhtyi rohkeasti hommiin. Useampi studio oli epäileväinen ensikertalaisen Thompsonin tekstistä, mutta Doran sai lopulta Columbia Picturesin vakuuttuneeksi. Taiwanilainen Ang Lee ei tiennyt Austenista, mutta Doran mielsi tämän Hääjuhla-elokuvan (The Wedding Banquet - 1993) sisältävät hyvin austenmaisia juttuja ja pestasi Leen ohjaamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Järki ja tunteet sai maailmanensi-iltansa 4. joulukuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai kehuja kriitikoilta ja sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, naissivuosa, kuvaus, puvustus ja musiikki), joista se voitti parhaan sovitetun käsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, naispääosa, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan draamaelokuvan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kaksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot. Itse en ole aiemmin katsonut Järkeä ja tunteita, mutta olen toki tiennyt leffasta jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Kun herra Dashwood kuolee, hänen vaimonsa ja tyttärensä joutuvat jättämään kotikartanonsa, Dashwoodin aiemman avioliiton kautta syntyneen pojan perittyä tämän omaisuuden.

Järki ja tunteet pitää sisällään joitain Ison-Britannian parhaista näyttelijöistä, joista osa nautti parhaillaan uransa huipuista ja joista toisista nousisi todellisia julkkiksia vasta myöhemmin. Tom Wilkinson nähdään pikaisesti elokuvan alussa menehtyvänä herra Dashwoodina, jonka omaisuus menee perintönä hänen esikoispojalleen Johnille (James Fleet). Dashwoodin nykyinen vaimo (Gemma Jones) ja heidän tyttärensä Elinor (parhaan naispääosan BAFTA-palkinnon voittanut Emma Thompson), Marianne (uransa vasta aloittanut Kate Winslet) ja Margaret (Emilie François) joutuvat muuttamaan ulos kartanosta, eikä heidän perintönsäkään huimaa päätä. Sivurooleissa taas nähdään Harriet Walter Johnin tympeänä vaimona Fannyna, Hugh Grant tämän hurmuriveli Edwardina, Robert Hardy Dashwoodin naiset hoteisiinsa ottavana sir John Middletonina, Greg Wise ja Alan Rickman Marianneen silmänsä iskevinä herra Willoughbynä ja eversti Brandonina, Elizabeth Spriggs seurapiirirouva Jenningsinä, sekä Imelda Staunton tämän tyttärenä Charlottena ja Hugh Laurie Charlotten miehenä, herra Palmerina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa. Thompson ja Winslet loistavat pääosissa eri tavoin tilanteeseensa ja rakkauteen suhtautuvina siskoksina. Grant on hieman tavallista hillitympi hurmuriroolissaan, kun taas usein pahiksia esittävä Rickman yllättää totuttua herkemmän hahmon osassa. Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta (Jeeves and Wooster - 1990-1993) kuuluisaksi noussut ja nykyään parhaiten House-sarjasta (2004-2012) tunnettu Laurie varastaa parit kohtauksensa sarkastisena herra Palmerina. Ja pakkohan minun on vielä kehuskella, että pääsin viikko sitten tapaamaan nykyään avioparin Emma Thompsonin ja Greg Wisen, heidän saavuttua Suomeen mainostamaan uutta jännäriä Sydäntalvea (Dead of Winter - 2025). Sain myös kummankin nimikirjoitukset Järki ja tunteet -blu-raykappaleeni kanteen!

En ihmettele, että Emma Thompson voitti Järjestä ja tunteista käsikirjoituspalkinnot Oscar- ja Golden Globe -gaalassa. Thompsonin oli täysin turha olla huolissaan siitä, ettei hän muka olisi ensikertalaisena pätevä hommaan. Austenin kirjan pohjalta Thompson on työstänyt erittäin väkevän tekstin, jossa useammat, monenlaisia käänteitä sisältävät juonikuviot kulkevat saumattomasti rinnakkain ja joka on täynnä erinomaista dialogia. Keskusteluista löytyy runsaasti oivaltavaa huumoria, mutta myös vanhanaikainen ja hahmojen statukselle ominainen jäykän sivistynyt puhetapa voi aiheuttaa huvittuneisuutta. Miettikääpä, jos ihmiset puhuisivat näin edelleen, nuoria myöten. "Näitkö neiti Virtasen tuoreimman Tiktok-videon? Vulgaari, sanon minä." "Kyllä, perin mauton. Varsinainen skandaali suorastaan!"

Kuten jo nimestä voi päätellä, Järki ja tunteet -elokuvan rakkaustarinoissa pohditaan paljon sitä, onko kannattavampaa ryhtyä parisuhteeseen kuunnellen aivojaan vai sydäntään? Tuohon aikaan toisen varakkuudella oli suuri merkitys ja kun Dashwoodin naiset jäävät perinnönluennassa nuolemaan näppejään, eivät Elinor ja Marianne voi antaa kättään kenelle tahansa. Myös mieshahmot joutuvat pohtimaan, ketä he voivat kosia, sillä pelolla että heidän unelmiensa rakkaus ei miellytä vanhempia ja pahimmassa tapauksessa mies voidaan potkia suvusta väärän valinnan takia. Näihin vaikeisiin ja empimistä ja salaisuuksia sisältäviin suhteisiin keskittyvään tarinaan uppoutuu hiljalleen täysin ja vähän päälle parin tunnin kesto vierähtääkin varsin vauhdilla.

Taiwanilainen Ang Lee voi paperilla vaikuttaa hassulta valinnalta ohjaamaan näin peribrittiläistä elokuvaa, mutta Lee suoriutuu ohjaustontistaan oivallisesti ja kyseessä onkin yksi miehen epätasaisen filmografian paremmista teoksista. Tuotantoarvoiltaan Järki ja tunteet on pääasiassa huippuluokkaa, joskin ainakin omalla Blu-rayllani äänimiksaus oli niin epätasainen, että keskustelukohtauksissa äänenvoimakkuutta täytyi nostaa reippaasti, jotta kuuli, mitä hahmot puhuivat ja sitten taas kun ruudulla tapahtui enemmän jotain, täytyi voimakkuutta taas laskea. Kameratyöskentely ja leikkaus ovat mainiota, mutta parhaiten loistamaan pääsevät palkintoehdokkuuksia kahmineet lavastus ja puvustus, jotka ovat erinomaista jälkeä läpikotaisin. Patrick Doylen säveltämät musiikit tunnelmoivat kauniisti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2024 - Muokattu: 2.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sense and Sensibility, 1995, Columbia Pictures, Mirage Enterprises

Arvostelu: Bridget Jones: Mad About the Boy (2025)

BRIDGET JONES: MAD ABOUT THE BOY

Ohjaus: Michael Morris

Pääosissa: Renée Zellweger, Leo Woodall, Chiwetel Ejiofor, Casper Knopf, Mila Jankovic, Hugh Grant, Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis, Sarah Solemani, Josette Simon, Nico Parker, Emma Thompson, Gemma Jones, Leila Farzad, Isla Fisher, Jim Broadbent ja Colin Firth

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 7

Helen Fieldingin kirjasarjaan perustuva elokuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary - 2001) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli luvassa. Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 2004) sai kriitikoilta paljon negatiivisemman vastaanoton, mutta sekin menestyi hyvin. Yli vuosikymmen myöhemmin tehty Bridget Jones's Baby (2016) ei menestynyt yhtä vahvasti kuin kaksi aiempaa osaa, mutta sai taas positiivisen vastaanoton kriitikoilta. Vuonna 2022 Fielding ilmoitti, että neljäs elokuva on tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt Bridget Jones: Mad About the Boy saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Bridget Jones -elokuvasta paljon ja mielestäni kolmososa oli parannus varsin keskinkertaisen kakkosen jälkeen. Menin ihan positiivisin mielin katsomaan Bridget Jones: Mad About the Boyn sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Mark Darcyn kuoltua Bridget Jones on jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaäidiksi. Tylsäksi muodostunut kotielämä saa kuitenkin jäädä taakse, kun Bridget tapaa komean nuorukaisen ja päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää elämänsä kuntoon.

Renée Zellwegeriä ei olla nähty elokuvissa sitten vuoden 2019 Judy-elokuvan, joka toi Zellwegerille parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Zellweger ei kuitenkaan ole unohtanut tai väheksynyt, mistä hän nousi kuuluisaksi ja palaakin nyt valkokankaille puolen vuosikymmenen tauon jälkeen ja vielä ikonisimpaan rooliinsa Bridget Jonesina. Vai pitäisikö sanoa rouva Darcyna, Bridgetin ja Mark Darcyn (Colin Firth) mentyä naimisiin ja saatua kaksi lasta, Billyn (Casper Knopf) ja Mabelin (Mila Jankovic). Neljä vuotta sitten Mark kuitenkin kuoli tragediassa ja Bridget on jäänyt yksinhuoltajaäidiksi, jättäen niin työ- kuin rakkauselämänsä taakseen. Zellweger tekee paluunsa ilahduttavalla tavalla, näyttäen, että uudenlaisesta elämäntilanteestaan huolimatta Bridget ei ole kadottanut tiettyä hupsuuttaan ja kiusallisuuttaan. Knopf ja Jankovic ovat sympaattiset Bridgetin ja Markin muksuina.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Hugh Grant ikuisena naistenmiehenä Danielina, Jim Broadbent ja Gemma Jones Bridgetin vanhempina, Emma Thompson tohtori Rawlingsina, sekä Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis ja Sarah Solemani Bridgetin kavereina Shazzerina, Judena, Tomina ja Mirandana. Uusina tuttavuuksina esitellään nuori Roxster (Leo Woodall), johon Bridget ihastuu, Billyn opettaja Wallaker (Chiwetel Ejiofor) ja lastenhoitaja Chloe (Nico Parker). Sivunäyttelijätkin ovat lystikkäässä vedossa, etenkin Grant, joka ei ole kadottanut charmiaan ja pilkettä silmäkulmassaan, eikä hänen hahmonsa ole tosiaankaan muovautunut käytökseltään sopivammaksi nykypäivään. Woodall on hyvä valinta rooliinsa Bridgetin uudeksi ihastukseksi ja hänen ja Zellwegerin väliltä löytyy sopivasti kemiaa.

Vaikka meninkin katsomaan Bridget Jones: Mad About the Boyta positiivisin mielin, en odottanut elokuvan olevan muuta kuin kivaa kertakäyttöhömppää. Ja vaikka luvassa on paljon kivaa hömppää, tarjosi Bridget Jonesin neljäs elokuva yllättävänkin paljon enemmän. Likimain shokikseni minulla oli elokuvan loppusuoralla visusti roska silmässä, joten suosittelen kyllä ottamaan nessut mukaan. Niin surun kuin ilon kyyneliltäkään tuskin välttyy. Kuten totesin, Bridget on nyt täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin ennen, kahden lapsen yksinhuoltajaäitinä. Vaikka hänen roolinsa onkin erilainen kuin ennen, löytyy seasta paljon tuttua Bridget-höpsöilyä (joskin sellainen iso ja elokuvasarjalle ominainen nolo hetki jää uupumaan). Silti tämän höpsöilyn keskeltä löytyy tiettyä kypsyyttä, mitä aiemmat osat eivät tarjonneet. Ja juuri tämä kypsyys onnistuu liikuttamaan varsin syvästi elokuvan viimeisen vartin aikana.

Bridget Jones: Mad About the Boy tulee täydelliseen saumaan, juuri ystävänpäivänä ja elokuva onkin erittäin sopiva valinta niin treffileffaksi kuin elokuvaillaksi kavereiden seurassa. Liikuttavuuden lisäksi elokuva tarjoaa useita hyviä nauruja, ystävien kanssa iloitsemista, sekä tietty sitä romantiikkaa. "MILF" on eräillä internet-sivustoilla kuuminta kamaa ja tämä on heijastunut astetta säädyllisempiinkin elokuviin, eikä uusi Bridget Jones ole poikkeus. Keski-ikäisen Bridgetin ja alle kolmikymppisen Roxsterin romanssi on oivallinen ja vie hyvin mukanaan, joskin tarinan lopputulosta ei ole vaikea arvata. Mainoksissa Mad About the Boysta puhutaan viimeisenä Bridget Jones -elokuvana ja jos Bridgetin tarina todella päättyy näin valkokankailla, olen finaaliin kyllä oikein tyytyväinen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Morris, joka on aiemmin tehnyt lähes yksinomaan jaksoja televisiosarjoista, kuten House of Cardsista (2013-2018), Better Call Saulista (2015-2022) ja Kolmestatoista syystä (13 Reasons Why - 2017-2020). Morris tekee oivaa työtä Bridget Jonesin parissa, rakentaen ilmapiiriä taitavasti. Helen Fielding itse on käsikirjoittanut elokuvan Dan Mazerin ja Abi Morganin kanssa ja kolmikon teksti on muuten mainiota, joskin Chloe-lastenhoitajalle alustettavaa juonikuviota ei viedä leffan varrella lopulta yhtään minnekään. Bridget Jones: Mad About the Boy on myös pätevästi kuvattu, lavastettu ja ihan hyvin leikattukin, joskin paria minuuttia päälle parin tunnin kesto tuntuu ajoittain hieman liialliselta. Dustin O'Halloranin säveltämät musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla, vaikka ne jäävät elokuvassa soivien eri artistien ja yhtyeiden kappaleiden varjoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bridget Jones: Mad About the Boy, 2025, Universal Pictures, StudioCanal, Miramax, Working Title Films

Arvostelu: Rakkautta vain (Love Actually - 2003)

RAKKAUTTA VAIN

LOVE ACTUALLY

Ohjaus: Richard Curtis

Pääosissa: Hugh Grant, Martine McCutcheon, Alan Rickman, Emma Thompson, Liam Neeson, Thomas Sangster, Keira Knightley, Andrew Lincoln, Chiwetel Ejiofor, Colin Firth, Lúcia Moniz, Bill Nighy, Gregor Fisher, Heike Makatsch, Laura Linney, Rodrigo Santoro, Kris Marshall, Abdus Salis, Martin Freeman, Joanna Page, Billy Bob Thornton, Rowan Atkinson, Elisha Cuthbert, January Jones, Ivana Miličević, Michael Fitzgerald, Olivia Olson, Shannon Elizabeth, Claudia Schiffer ja Denise Richards

Genre: komedia, romantiikka, draama, joulu

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 12

Love Actually, eli suomalaisittain Rakkautta vain on aikamoisen brittinäyttelijäkaartin tähdittämä romanttinen joulukomedia. Elokuva lähti liikkeelle ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtisin luonnostelemista kahdesta tarinasta, sihteeriinsä rakastuvasta pääministeristä ja eri kieltä puhuvaan assistenttiinsa rakastuvasta kirjailijasta. Projektit eivät kuitenkaan edenneet yksinään ja lopulta Curtis päättikin kirjoittaa elokuvan useista rakkaustarinoista, yhdistäen aiemmat ideansa mukaan. Kuvaukset käynnistyivät ja Curtisin omien sanojen mukaan painajaismaisessa leikkausvaiheessa useat juonikuviot nivottiin yhteen ja pari tarinaa jouduttiin jopa karsimaan kokonaan pois liian pitkän keston vuoksi. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Rakkautta vain saapui elokuvateattereihin marraskuussa 2003. Leffa oli varsinainen jättimenestys, joka sai Golden Globe -ehdokkuudet parhaasta komediaelokuvasta ja käsikirjoituksesta, sekä BAFTA-ehdokkuudet parhaasta brittielokuvasta, naissivuosasta ja miessivuosasta, joista se voitti jälkimmäisen. Kriitikot eivät kuitenkaan ihan lämmenneet elokuvalle, mutta vuosien varrella filmin arvostus on kasvanut ja nykyään sitä pidetään modernina jouluklassikkona. Itse katsoin elokuvan ensimmäisen kerran joskus lapsena ja vaikken yleensä välittänyt romanttisista leffoista, Rakkautta vain iski minuun lujaa jo tuolloin ja olenkin katsonut elokuvan useita kertoja uudestaan. Kun huomasin elokuvan viettävän nyt 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen ja toki samalla jouluaaton kunniaksi katsoa ja arvostella leffan.

Jouluun on jäljellä viisi viikkoa ja lontoolaiset valmistautuvat juhlaan eri tavoin, romanssien leiskuessa ja rakkauksien syventyessä ja haalistuessa pyhien lähestyessä.

Rakkautta vain pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin täynnä Ison-Britannian kovimpia nimiä - joista toki monista on tullut isoja staroja vasta elokuvan myötä tai sen jälkeen. Nämä näyttelijät esittävät eri lontoolaisia hahmoja, jotka valmistautuvat jouluun ja viettävät sitä eri tavoin omilla tahoillaan. Ysärin brittihurmuri Hugh Grant nähdään Davidina, juuri maan pääministeriksi valittuna miehenä, joka ihastuu heti ensimmäisenä päivänä muonituspäällikköönsä Natalieen (Martine McCucheon). Emma Thompson taas näyttelee Davidin siskoa, Karenia, joka on ollut vuosia naimisissa Alan Rickmanin esittämän Harryn kanssa ja vuosien varrella rakkauden roihu on jo laantunut ja Harry on kiinnittänyt silmänsä sihteeriinsä Miaan (Heike Makatsch). Tämä ei jää kyseisen työpaikan ainoaksi romanssiksi, sillä myös Laura Linneyn esittämä Sarah ja Rodrigo Santoron esittämä Karl ovat ihastuneet toisiinsa, mutta eivät ole vielä uskaltaneet tehdä asian eteen mitään. Karenin ystävä, Liam Neesonin näyttelemä Daniel on vastikään menettänyt vaimonsa sairaudelle. Suru vaihtuu kuitenkin iloksi, kun Daniel saa tietää poikansa Samin (Thomas Sangster) olevansa rakastunut luokkansa tyttöön (Olivia Olson). Toisaalla Keira Knightley ja Chiwetel Ejioforin näyttelemät Juliet ja Peter menevät naimisiin, samalla kun Peterin kaveri ja Julietiin ihastunut Mark (Andrew Lincoln) seuraa tilannetta vierestä. Pariskunnan ystävä, Colin Firthin näyttelemä Jamie saa tietää tyttöystävänsä (Sienna Guillory) pettävän häntä ja päättää viettää joulunsa Ranskassa, kirjoittaen uutta kirjaansa. Samalla hän päätyy ihastumaan portugalilaiseen avustajaansa Auréliaan (Lúcia Moniz), vaikka hahmot eivät edes puhu samaa kieltä.

Maisemanvaihdosta janoaa myös Colin (Kris Marshall), joka uskoo, että amerikkalaisnaiset olisivat paljon kiinnostuneempia hänestä kuin brittiläiset. Colinin epäileväinen kaveri Tony (Abdul Salis) työskentelee aikuisviihdebisneksessä, kuten tekevät myös Martin Freemanin ja Joanna Pagen esittämät John ja Judy, jotka toimivat varsinaisten näyttelijöiden malleina kuvausryhmälle otoksia varten. Sivurooleissa nähdään myös Billy Bob Thornton Yhdysvaltojen presidenttinä, Rowan Atkinson korukaupan myyjänä, sekä varsinaisena kirsikkana kakun päällä Bill Nighy ikääntyneenä rokkikukko Billy Mackina, joka yrittää tehdä uutta tulemista huumeongelmiensa jälkeen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin loistovedossa ja kaikkia on ilo katsoa. Isosta poppoosta haluaisin kuitenkin poimia muutaman parhaan onnistujan ja he ovat BAFTA-palkinnon voittanut Bill Nighy, joka varastaa show'n vähän väliä mahtavalla heittäytymisellään, Liam Neeson, joka näyttää, että hän hallitsisi tusinatoiminnan lisäksi myös väkevämmät draamaosatkin halutessaan, sekä Emma Thompson, joka on erinomainen osassaan vaimona, joka tämän joulun alla alkaa kyseenalaistamaan suhdettaan ja elämäänsä. Parissa kohtaa Thompsonin suoritus on Oscar-tasoista sydäntäsärkevyydessään, eikä ihme, että hän olikin ehdolla parhaan naissivuosan BAFTA-pystistä.

Rakkautta vain ei ole menettänyt tippaakaan tehokkuudestaan 20 vuoden aikana, vaan se on edelleen aivan mahtava joulunaikaan sijoittuva romanttinen komedia, joka ilahduttaa joka katselulla yhtä paljon. Sen loistokkuus on johtanut useisiin kopioijiin, joista selkeimmät ovat Garry Marshallin peräkkäisinä vuosina ohjaamat ja aika heikot Ystävänpäivä (Valentine's Day - 2010) ja New Year's Eve (2011), joissa myös nähdään ison ensemble-näyttelijäkaartin esittämiä rakkaustarinoita johonkin juhlaan liitettynä. Ne eivät kuitenkaan millään yllä tämän hurmaavan brittileffan tasolle, joka on ymmärrettävästi ansainnut asemansa modernien klassikoiden joukosta. Joka katselulla Rakkautta vain vie niin ihanasti mukanaan, ettei kahden tunnin ja vartin kesto tunnu koskaan liialliselta. Näihin kertomuksiin uppoutuu jopa niin vahvasti, että elokuvaa voisi jäädä seuraamaan vieläkin pidemmäksi aikaa.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtis on tehnyt ihailtavaa, ajoittain jopa ällistyttävän hyvää työtä elokuvaa rakentaessaan. On jo tarpeeksi hankalaa saada kirjoitettua yksi hyvä tarina hyvien hahmojen kera, mutta se onkin varsinainen haaste, että kirjoittaa useita hyviä lyhytkertomuksia, jotka kulkevat kaikki lomittain ja linkittyvät jotenkin toisiinsa, muodostaen lopulta erittäin hyvän kokonaiskuvan. Leffan aikana onkin todella hauskaa seurata, kuinka eri juonikuviot yhdistyvät toisiinsa eri tavoin ja vaikka elokuvan olisi nähnyt jo aiemmin, tuntuu että joka katselulla siitä löytyy uusia veikeitä linkkejä ja muita yksityiskohtia, joita ei ennen huomannut. Billy Mack ei erityisemmin liity yhteenkään hahmoista, mutta on hupaisaa, kuinka muissa tarinoissa hahmot kuulevat hänen uutta Christmas Is All Around -kappaletta joko radiosta tai televisiosta musiikkivideon kera. Ja kyllähän tämä entinen stara toimii inspiraation lähteenä erään toisen hahmon juonikuviolle.

Elokuvassa tarkastellaan erittäin toimivasti ja mielenkiintoisesti erilaisia rakkauksia monista vinkkeleistä. On monia vuosia kestänyttä avioliittoa ja sitten on vastanainut pariskunta. On lapsen ensirakkautta, ujoa työpaikkaihastumista, toksista, pakkomielteistä ja kateellista rakkautta, kiellettyä romantiikkaa, salasuhdetta, intohimoista rakastelua ja rakkautta, joka rikkoo kielimuurinkin. Toki nykypäivänä katsottuna leffa on kieltämättä erittäin heteronormatiivinen ja on selvää, että jos Rakkautta vain tehtäisiin vuonna 2023, siinä olisi seksuaalivähemmistöjä enemmän esillä. Nyt leffassa lähinnä vain vihjaillaan, että Billy Mackin ja hänen managerinsa Joen (Gregory Fisher) välillä olisi jotain enemmän kuin pelkkää vuosien ystävyyttä, minkä lisäksi koen hienoksi yksityiskohdaksi, että kun Daniel tiedustelee Sam-pojaltaan tämän ihastusta, hän kysyy "mikä on tämän tytön nimi... tai pojan?" ilman minkäänlaista tuomitsemista, vaikka hänen lapsensa tulisikin sillä hetkellä kaapista ulos.

Vaikka kokonaisuutena Rakkautta vain onkin vahvasti rakennettu teos, eivät kaikki sen osaset ole yhtä väkeviä kuin toiset. Pääasiassa kaikki juonikuviot ovat kiinnostavia ja mukaansatempaavia, mutta sanoisin, että Sarahin ja Karlin työpaikkaromanssi ei ole koskaan säväyttänyt minua ja kaiken muun keskellä usein jopa unohdan koko kuvion olemassaolon. Johnin ja Judyn tarina jää selvästi muiden varjoon, mutta tästä kuviosta veikeän tekee heidän absurdi ammattinsa seksikohtausten nakumalleina. Muut tarinat ovatkin sitten toinen toistaan parempia, täynnä toinen toistaan muistettavampia ja hauskempia hetkiä heti alun hulvattomasta kappaleenäänityksestä aina lopun varsin kliseiseen, mutta silti kivan hempeään lentokenttäkohtaukseen asti. Tunnelmansa puolesta Rakkautta vain on ehdottomasti juustoinen ja siirappinen, mutta tietyssä imelyydessäänkin leffassa sykkii valtavan suuri sydän, mikä tekee elokuvasta aidosti hurmaavan ja riemastuttavan. Kyseessä on niitä harvoja elokuvia, joista tulee aina niin hyvä mieli, että minulla menee roska silmään elokuvan loppupäässä joka katselulla.

Myös teknisiltä ansioiltaan kyseessä on hyvin tehty filmi. Leikkauksessa monet palaset loksahtelevat tehokkaasti paikoilleen ja elokuvan rytmitys on saatu rullaamaan esimerkillisen sulavasti. Välillä leikkaamossa on tapahtunut suoranaisia neronleimauksia, esimerkiksi kun Danielin vaimon hautajaiset ja Julietin ja Peterin häät linkittyvät yhteen hyödyntämällä samaa kappaletta hyvin erilaisissa tilaisuuksissa ja kumma kyllä, biisi sopii molempiin kohtauksiin. Elokuva on taitavasti kuvattu ja seasta löytyy hyvää lavastusta ja puvustusta. Äänimaailma on pätevästi työstetty Craig Armstrongin musiikkeja myöten. Armstrongin sävellykset tehostavat tunnelmaa entisestään. Ja pitäähän se vielä mainita, kuinka veikeä Billy Mackin Christmas Is All Around -kappale onkaan.

Yhteenveto: Rakkautta vain on aivan mahtava joulunaikainen romanttinen komedia. Siitä huolimatta, että kaikki elokuvan lukuisista juonikuvioista eivät ole yhtä vahvoja, kaikki tukevat erinomaisesti toisiaan. En voi muuta kuin ihailla ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Curtisin työtä, sillä se on vaatinut paljon saada tämä riemastuttava paketti rakennettua näin lahjakkaasti. Eri juonikuvioissa perehdytään moniin erilaisiin rakkauksiin kiinnostavasti ja elokuva tarjoaa monia todella hauskoja, mutta myös joitain erittäin onnistuneita dramaattisempia hetkiä. Leffaan mahtuu paljon imelää siirappia, mutta siinä sykkii suuri sydän ja siitä löytyy aitoa hurmaavuutta. Elokuvasta jääkin joka katselulla valtavan hyvä mieli. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee joka katselulla kuin siivillä ja elokuvaa olisi voinut jäädä katsomaan vielä pidemmäksikin aikaa. Iso syy tähän on fantastinen näyttelijäkaarti. Hugh Grant, Emma Thompson, Liam Neeson, Colin Firth, Alan Rickman, Rowan Atkinson ja etenkin Bill Nighy ovat upeassa vedossa. Rakkautta vain on yksi romanttisten komedioiden suosikeistani ja ehta moderni jouluklassikko. Jos et ole aiemmin nähnyt elokuvaa, katso se vihdoin tänä jouluna sen 20-vuotisjuhlan kunniaksi. Tai vaikka olisit nähnyt Rakkautta vain monta kertaa aiemminkin, katso se silti! Tämän myötä toivotan kaikille erittäin hyvää joulua!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Love Actually, 2003, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, DNA Films

Arvostelu: Aarreplaneetta (Treasure Planet - 2002)

AARREPLANEETTA

TREASURE PLANET

Ohjaus: Ron Clements ja John Musker
Pääosissa: Joseph Gordon-Levitt, Brian Murray, David Hyde Pierce, Emma Thompson, Martin Short, Roscoe Lee Browne, Laurie Metcalf, Michael Wincott, Dane Davis, Patrick McGoohan, Peter Cullen ja Tony Jay
Genre: animaatio, seikkailu, scifi
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Treasure Planet, eli suomalaisittain Aarreplaneetta on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 42. osa ja se perustuu Robert Louis Stevensonin seikkailukirjaan Aarresaari (Treasure Island) vuodelta 1883. Disney-yhtiö oli tehnyt jo vuonna 1950 elokuvasovituksen kirjasta nimeltä Salainen aarresaari (Treasure Island), mutta 1980-luvulla yhtiöllä työskentelevät Ron Clements ja John Musker saivat idean tehdä kirjan pohjalta futuristisen avaruusseikkailun. Kaksikko ehdotti ideaansa Disneylle, työskennellessään yhtiön Pieni merenneito -animaation (The Little Mermaid - 1989) parissa, mutta studiota ei kiinnostanut. Pienen merenneidon osoittautuessa menestykseksi, kaksikko ehdotti ideaa toistamiseen, toivoen eri tulosta, mutta turhaan. Kun kaksikko oli tehnyt Aladdinin (1992), mikä oli vielä isompi hitti, he ehdottivat ideaa, mutta Walt Disney Studiosia johtava Jeffrey Katzenberg pysyi päätöksessään - etenkin kun studio oli parhaillaan työstämässä Muppettien aarresaarta (Muppet Treasure Island - 1996) Stevensonin kirjan pohjalta. Niinpä kaksikko asteli Walt Disneyn veljenpojan, Roy E. Disneyn luokse ja kertoi ideastaan. Disney kiinnostui ideasta ja sai lopulta neuvoteltua Katzenbergin kanssa diilin, että jos Clements ja Musker tekisivät vielä yhtiölle Herkuleksen (Hercules - 1997), he saisivat vihdoin toteuttaa haaveprojektinsa. Vihdoin vuonna 2000 alkoi elokuvan monimutkikas animointiprosessi, missä yhdisteltiin aiempaa rohkeammin käsin piirrettyä animaatiota tietokoneanimaatioon ja lopulta Aarreplaneetta sai maailmanensi-iltansa 5. marraskuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai positiiviset arvostelut kriitikoilta ja Oscar-ehdokkuuden parhaana animaatioleffana, mutta se koki murskatappiot lippuluukuilla, eivätkä tulot nousseet lähellekään korkeaa budjettia. Itse katsoin Aarreplaneetan lapsena usein VHS:ltä ja sitten DVD:ltä, mutta viime katselukerrasta on tainnut vierähtää jopa 15 vuotta. Niinpä kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin pitkästä aikaa katsoa Aarreplaneetan ja arvostella sen juhlavuotensa kunniaksi!

Montressor-planeetalla asuva Jim Hawkins on lapsesta asti ollut innoissaan piraattikapteeni Nathaniel Flintin haaliman valtavan aarteen legendasta, joten kun hän aikuisuuden kynnyksellä saa käsiinsä kartan, mikä näyttäisi johtavan galaksin halki Flintin aarteen luokse, on Jimin pakko lähteä tähtienväliseen seikkailuun.

Elokuvaa tehdessään vasta parikymppinen Joseph Gordon-Levitt ääninäyttelee Jim Hawkinsia, huimapäistä seikkailijanalkua, joka on jatkuvasti ongelmissa lainvalvojien kanssa. Lapsesta asti Jim on katsellut tähtiä ja haaveillut intergalaktisesta aarteenmetsästyksestä, mutta isänsä lähdettyä ja äitinsä (Laurie Metcalf) jäätyä taloudellisiin vaikeuksiin, Jimin on pitänyt pysyä kotona. Saatuaan kartan legendaariselle aarteelle, Jimin on kuitenkin aivan pakko lähteä seikkailuun ja niin on myös katsojan. Vaikka hahmo voisi helposti käydä ärsyttäväksi murjottamisensa vuoksi, syyt hänen käytökselleen rakennetaan oivallisesti ja hahmon kehityskaari on mainio, joten Jimiä kannustaa onnistumaan tavoitteissaan.

     Muita hahmoja leffassa ovat Jimin kanssa matkaan lähtevä astrofyysikko Delpert Doppler (David Hyde Pierce), sekä R.L.S. Innoitus -avaruuslaivan miehistö, johon kuuluvat kapteeni Amelia (Emma Thompson), yliperämies Arrow (Roscoe Lee Browne), kyborgikokki Silver (Brian Murray) ja tämän leijuva ja muuntautuva apuri Morph (Dane Davis), sekä häijy hämähäkkimäinen Scroop (Michael Wincott). Lisäksi matkan varrella Jim kohtaa myös Martin Shortin ääninäyttelemän robotin nimeltä B.E.N., jolla on suuri vaara käydä ärsyttäväksi ja pilata koko leffa. Hahmo luultavasti naurattaa lapsia, mutta voi herkästi jättää aikuiset kylmiksi. Muuten hahmogalleria on vallan mainio. Tohtori Doppler tarjoaa hilpeää huumoria, kun taas Scroop on yhä aikuisiälläkin karmiva ilmestys, enkä ihmettele yhtään, että pelkäsin hahmoa lapsena. Kokki Silver on erinomaisesti kirjoitettu hahmo, ja hänen ja Jimin välille muodostuva ystävyys luo elokuvaan hyvin omalaatuisen sydämen.

On sääli, että Aarreplaneetta floppasi taloudellisesti. En kuitenkaan usko, että heikko menestys lippuluukuilla johtui niinkään elokuvan laadusta, vaan siitä, että Pixarin Toy Story - leluelämää -filmin (Toy Story - 1995) myötä animaatio oli kovaa vauhtia siirtymässä käsin piirretystä työstä tietokoneella toteutettavaksi. Katsojat halusivat nähdä näitä uudella tekniikalla syntyviä teoksia ja niinpä käsin piirrettyjen teosten täytyi todella onnistua, jotta ne olisivat hittejä. Samana vuonna ilmestynyt Disneyn Lilo ja Stitch (Lilo & Stitch - 2002) onnistui tässä, mutta Aarreplaneetta kompuroi teattereissa. Animaatiotyylin lisäksi tähän vaikuttivat vahvasti myös se, että elokuva julkaistiin samaan aikaan megahitti Harry Potter ja salaisuuksien kammion (Harry Potter and the Chamber of Secrets - 2002), talvelle ajankohtaisemman Mutta mitä tapahtui joulupukille 2:n (The Santa Clause 2 - 2002) ja James Bond -filmi 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002) kanssa, jotka kaikki pyyhkivät elokuvateattereiden lattioita Aarreplaneetalla... siis ainakin taloudellisesti. Aarreplaneetta ilmestyi väärään aikaan ja voisi jopa sanoa, että se oli tuomittu epäonnistumaan. Sääli vain, että samalla se toimi naulana käsin piirretyn animaation hauta-arkkuun.

Elokuvana se on kuitenkin vallan mainio ja oli hienoa nähdä, että viihdyin enemmän kuin passelisti sen parissa yhä aikuisiälläkin. 2000-luvun alussa Disney alkoi kokeilemaan scifipainotteisempia animaatioita. Steampunk-henkinen Atlantis - kadonnut kaupunki (Atlantis: The Lost Empire - 2001) tarjosi teknologiaa, jollaista meillä ei vielä ole, kun taas Lilo ja Stitch kertoi ihmistytön ja avaruusolennon ystävyydestä Havaijilla. Aarreplaneetta vie tämän scifikokeiluajan kaikista pisimmälle ja lennättää niin hahmonsa kuin katsojankin avaruuden halki. Oli erittäin veikeä idea Ron Clementsiltä ja John Muskerilta muovata yksi seikkailusatujen suurimmista klassikoista scifitarinan muotoon. Elokuvan tulevaisuudenkuva on lumoava, paikkojen, vaatteiden ja alusten ollessa hyvin vanhanaikaisia, mutta silti täysin futuristisia. R.L.S. Innoitus todella on ulkonäöllisesti laiva, mutta meren sijaan se seilaa avaruuden tyhjyydessä.

Leffasta löytyy ilahduttava seikkailuhenki, mikä nappaa mukaansa heti alussa ja pitää mukanaan loppuun saakka. Matkan varrelta löytyy hilpeää huumoria, vaikka B.E.N. käykin hieman hermoille, sekä jännittäviä vaaratilanteita, kuten lähistöllä olevan tähden tuhoutuminen ja muuttuminen mustaksi aukoksi. Pientä romantiikkaakin on mukana, muttei tosin päähenkilön puolesta. Jimin läheisimmäksi suhteeksi muodostuu kokki Silver, josta tulee kuin isä hänelle matkan aikana. Kaksikon välit onkin elokuvan suurin rikkaus.

Visuaalisesti Aarreplaneetta on todella näyttävä teos, jossa Disney on päättänyt päästää luovuutensa valloilleen eri tekniikoiden kanssa. Hahmot ovat toki tuttua Disney-tyyliä ja kehuinkin jo elokuvan veikeää tyyliä yhdistellä vanhaa aikaa futuristisuuteen ja avaruusmaisemiin. Erityiskehut kuitenkin ansaitsee leffan vaikuttava yhdistelmä käsin piirrettyä ja tietokoneella toteutettua animaatiota. Clements ja Musker tiesivät jo tuotannon alkuvaiheissa, ettei käsin piirtämällä saisi loihdittua sellaista kuvastoa, mitä he toivoivat, vaan heidän täytyisi turvautua myös digitekniikkaan. Suuri osa taustoista onkin tehty tietokoneella ja vaikka niistä näkyy digitaalisuus, se jotenkin jopa sopii avaruusseikkailuun. Erityisen hienoa on, että kokki Silverin mekaaninen käsi ja jalka toteutettiin tietokoneella ja muut osat hahmosta piirrettiin käsin. Silverissä piirrosjälki ja digitaalisuus yhdistyvät täydellisen saumattomasti. Vahvoja visuaalisuuksia tukee oiva äänimaailma, sekä James Newton Howardin seikkailulliset musiikit. John Rzeznikin tekemät parit laulut tuntuvat kuitenkin päälleliimatuilta ja leffa pärjäisi ilman niitä.

Ja kun kyseessä on Disneyn animaatio, on mukana tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin jne. Heti alussa lapsi-Jimin huoneesta voi bongata Stitch-pehmolelun. Loppupäässä elokuvaa B.E.N. hyräilee Yo-Ho! (A Pirate's Life For Me) -kappaletta, vihjauksena seuraavana vuonna ilmestyvään seikkailuleffaan Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirous (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003). Lisäksi yksi hahmoista toteaa, että he tulevat tarvitsemaan isomman veneen, viittauksena Steven Spielbergin kauhuklassikkoon Tappajahai (Jaws - 1975).

Yhteenveto: Aarreplaneetta on erittäin mainio animaatioseikkailu, jossa vanhanaikaisuus yhdistyy tyylikkäästi futuristisuuden kanssa monin tavoin. Paikoista, aluksista ja vaatetuksista löytyy paljon vanhanaikaisuutta, mutta niihin on tuotu kekseliästä scifitwistiä. Samoin elokuvan visuaalisessa toteutuksessa yhdistellään onnistuneesti perinteistä käsin piirrettyä animaatiota ja tuohon aikaan vielä täysin uutta tietokoneanimointia. Erityisesti kyborgikokki Silverin kohdalla tekniikoita yhdistelevä toteutus on upean saumaton. Tarina on oivallisen mukaansatempaava ja elokuvasta löytyy ehtaa seikkailun henkeä. Mukaan mahtuu niin vaaratilanteita kuin huumoria, sekä ripaus romantiikkaakin. Hahmot ovat mainioita, joskin B.E.N. -robotti voi herkästi käydä hermoille. Jimin ja Silverin välinen ystävyys tuo filmiin sydäntä, etenkin saadessaan käänteitä elokuvan edetessä. Aarreplaneetta on harmillisen vähälle huomiolle jäänyt animaatioelokuva, jota suosittelen todella paljon koko perheen yhteiseen leffailtaan. Monella elokuvan lapsena nähneenä on varmaan nyt omia lapsia ja olisikin kiva, jos filmi voisi kerätä uutta arvostusta uusien sukupolvien myötä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Treasure Planet, 2002, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Urhea (Brave - 2012)

URHEA

BRAVE

Ohjaus: Mark Andrews ja Brenda Chapman
Pääosissa: Kelly Macdonald, Emma Thompson, Billy Connolly, Julie Walters, Robbie Coltrane, Kevin McKidd, Craig Ferguson, Steve Purchell, Patrick Doyle, John Ratzenberger, Sally Kinghorn, Steven Cree ja Callum O'Neill
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 7

Brave, eli suomalaisittain Urhea on Pixar-yhtiön kolmastoista animaatioelokuva. Yhtiö ilmoitti elokuvan teosta vuonna 2008 ja se kulki aluksi nimellä "The Bear and the Bow" (vapaasti suomennettuna "Karhu ja jousi"). Brenda Chapman kehitteli elokuvan idean, työsti sen käsikirjoituksen ja hänen oli tarkoitus ohjata leffa, mutta vuonna 2010 hänet korvattiin Mark Andrewsilla. Andrews muokkasi Chapmanin tekstiä, ennen kuin ääninäyttely ja animointi alkoivat. Lopulta Urhea sai maailmanensi-iltansa Seattlen elokuvajuhlilla 10. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma hitti, joka voitti parhaan animaatioelokuvan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot. Itse en käynyt katsomassa Urheaa, kun se ilmestyi Suomen elokuvateattereihin elokuussa, vaan katsoin sen vasta vuotta myöhemmin enoni kanssa. Pidin leffasta ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen muutaman vuoden tauon jälkeen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Keskiaikaisessa Skotlannissa kuningatar Elinor yrittää koulia villistä tyttärestään Meridasta hienoa prinsessaa. Kun Meridalle selviää, että hänet ollaan naittamassa jollekin kilpailevien klaanijohtajien pojista, hän karkaa ja tapaa noidan, jolta hän pyytää loitsua, joka muuttaisi hänen äitinsä. Muutos ei kuitenkaan ole sitä, mitä Merida odotti ja hänellä on seuraavaan auringonnousuun asti aikaa murtaa loitsu.

Urhea on Pixarin ensimmäinen naisvetoinen elokuva. Sen päähahmona nähdään skotlantilainen prinsessa Merida (äänenä Kelly Macdonald) ja elokuvan keskiössä on prinsessan vaikea suhde äitiinsä, kuningatar Elinoriin (Emma Thompson). Perinteiden puolesta puhuva kuningatar Elinor haluaa tyttärestään hienostuneen ladyn, jonka voisi naittaa toisen klaanin päällikön pojalle. Prinsessa Merida taas on kiinnostunut täysin muista asioista, kuten seikkailemisesta ja jousiammunnasta, joita hänen äitinsä ei hyväksy. Hahmojen välinen konflikti on hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan erinomaisesti kohti huipennustaan. On kiinnostavaa seurata, kuinka noidalta (Julie Walters) saatu loitsu alkaa muuttamaan niin äitiä kuin myös tytärtäkin.

     Meridan ja Elinorin lisäksi tähän perheeseen kuuluvat myös kuningasisä Fergus (Billy Connolly), tarmokas mutta hieman hömelö johtaja, joka janoaa kostoa kauhistuttavalle Mor'du-karhulle, sekä Meridan pikkuveljet, Harris, Hubert ja Hamish, jotka tykkäävät tehdä erilaisia kujeita. Kuningas Fergus on erittäin mainio hahmo, jolle on myös kirjoitettu oivaa kehityskaarta. Identtiset kolmoset tarjoavat muutamat hyvät naurut, mutta jäävät hahmoina aika yksiulotteisiksi.

Muita hahmoja leffassa ovat Meridaa avioon hakemaan saapuneet klaanit. On kasvomaalaustensa puolesta selvästi Braveheart - taipumattomasta (Braveheart - 1995) inspiraationsa saanut päällikkö McIntosh (Craig Ferguson) ja hänen poikansa (Steven Cree), suurikokoinen päällikkö MacGuffin (Kevin McKidd) ja hänen väkivahva poikansa (myös Kidd), sekä pienikokoinen päällikkö Dingwall (Robbie Coltrane) ja hänen hajamielinen poikansa (Callum O'Neill). Klaanipäälliköt ovat vekkulimaisia tapauksia ja heidän riitansa hilpeitä. Lisäksi leffassa kuullaan myös Pixarin luottoääni John Ratzenberger yhtenä kuninkaan vartijoista. Toista vartijaa taas esittää säveltäjä Patrick Doyle.

Urhea oli Pixarin ensimmäinen perinteisempi satuseikkailu, minkä vuoksi monet taitavat kokea sen enemmänkin Disneyn kuin Pixarin teokseksi. On toki totta, että leffasta löytyy paljon tuttuja elementtejä Disneyn klassisista animaatioseikkailuista, mutta omasta mielestäni Urhea tuntuu juurikin Pixarin filmiltä. Yhtiö onnistui jälleen kerran tarttumaan johonkin klassiseen konseptiin ja kääntelemään sitä päälaelleen. Tavallisiin Disney-prinsessoihin verrattuna Merida on todella erilainen tapaus, sillä häntä eivät komeat ja uljaat prinssit voisi vähempää kiinnostaa, vaan hän etsii täysin omaa polkuaan. Toki Disneykin alkoi 1990-luvulla viemään pikkuhiljaa prinsessahahmojaan samanlaiseen suuntaan, mutta jopa Mulanin (1998) nimikkohahmolle piti heittää mukaan romanttinen side johonkin mieshahmoon. Vaikka Urheassa onkin mukana klaanien kilpakosijoita, ei siitä romanttista puolta löydy. Elokuva keskittyy täysillä äidin ja tyttären suhteeseen. Suhde on vaikeuksiensakin kera voimakkaasti toteutettu ja tuttuun Pixar-tapaan johtaa erittäin tunteikkaisiin hetkiin, joissa katsojan on vaikea olla herkistymättä.

Tarina on kaikin puolin hyvin rakennettu ja sitä kuljetetaan taidokkaasti eteenpäin. Erityisen hienoa on, kuinka ovelasti käsikirjoittajat ujuttavat mukaan aluksi pieniltä tuntuvia asioita, joiden todellisen merkityksen hoksaa vasta myöhemmin filmin aikana. Ja kun kyseessä on Pixar, on vielä erityisempää, kuinka kirjoittajat eivät lähde selittelyjen kautta avaamaan tiettyjä asioita liikaa, vaan he luottavat katsojan keskittymiseen ja siihen, että he osaavat itse tehdä johtopäätöksiä ja yhdistellä lankoja. Ohjauksen puolesta pidän valtavasti siitä, kuinka synkäksi elokuva uskaltaa mennä. Mor'du voi olla jopa aikuiskatsojalle hurja ilmestys, joten hirviömäinen karhu voi todella säikäyttää perheen pienemmät katsojat. Muutenkin mukana on kohtauksia, jotka saavat vanhemmatkin jännittämään. Synkkyyksien vastapainona on tietty ilahduttavaa ja innostavaa seikkailuhenkeä, lumoavaa taianomaisuutta, sekä tietysti paljon huumoria.

Kymmenessä vuodessa Urhean visuaalinen ilme ei ole heikentynyt yhtään ja elokuva näyttää yhä uskomattoman hienolta. Isolta televisioruudulta teräväpiirtona katsottuna voi nähdä kaikki Meridan villin tukan yksittäisistä hiuksista, sekä hahmojen kilttien pienimmätkin kuviot. Skotlantilaismaisemat ovat hengästyttävän upeita, ja vaikuttavasti animoitua, lähes aidolta videokuvalta näyttävää metsää esitellään onneksi paljon. Myös kuningatar Elinorin ja kuningas Fergusin linna on hieno ilmestys. Näyttävää animointia vain tukee vahva äänimaailma. Niin äänitehosteet kuin Patrick Doylen musiikit lisäävät paljon kokonaisuuteen.

Tyypilliseen Pixarin tapaan Urheasta löytyy tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin ja sarjoihin. Yhtiön ensimmäisestä filmistä, Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) lähtien mukana ollut Pizza Planeetta -auto nähdään puuleluna noidan verstaalla, minkä lisäksi mökistä voi bongata puuhun kaiverretun Tarmo Karvasen Monsterit Oy -leffasta (Monsters, Inc. - 2001), sekä puisen Pixar-pallon. Monien Pixar-animaattoreiden opinahjojana toimineen California Institute of the Artsin animaatioluokkahuoneen numero A113 on hieman tavanomaista paremmin piilotettu - senkin voi löytää noidan mökistä, mutta roomalaisin numeroin!

Yhteenveto: Urhea on loistava fantasiaseikkailu, jossa Pixar onnistuu kääntämään tutut prinsessasatukliseet päälaelleen. Klaanien kilpakosijoista huolimatta elokuvasta ei romanttista puolta löydy, vaan prinsessa Merida pääsee vakuuttamaan itsenäisenä naisena, joka ei miestä tarvitse. Prinsessan ja hänen kuningataräitinsä välinen vaikea suhde on vahvasti rakennettu ja sitä syvennetään hienosti filmin kulkiessa eteenpäin. Yhtiölle tuttuun tapaan ihmisdraama saa myös herkistymään jossain kohtaa. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä läpi leffan ja seasta löytyy myös mystistä taianomaisuutta. Hauskaa huumoria on mukana paljon ja yllättäen elokuvasta löytyy aidosti jännittäviäkin hetkiä. Mor'du-karhu on niin lapsille kuin aikuisillekin hurja ilmestys. Kirsikkana kakun päällä toimii elokuvan upea visuaalinen anti. Animaatiolaatu on yhä todella vaikuttavaa. Kaiken kaikkiaan Urhea on mahtava animaatioseikkailu, josta koko perhe voi nauttia. Vaikka elokuva keräsikin ilmestyessään kehuja ja tahkosi rahaa lippuluukuilla, minusta tuntuu silti, että Urhea jäi Pixarilta hieman aliarvostetuksi ja jopa unohdetuksi teokseksi. Nyt kymmenvuotisjuhla onkin mitä parhain syy nostaa elokuva uudestaan esille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Brave, 2012, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Arvostelu: Cruella (2021)

CRUELLA

Ohjaus: Craig Gillespie

Pääosissa: Emma Stone, Emma Thompson, Joel Fry, Paul Walter Hauser, Emily Beecham, Kirby Howell-Baptiste, Mark Strong, John McCrea ja Kayvan Novak

Genre: rikos, komedia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Cruella perustuu Dodie Smithin kirjaan 101 dalmatialaista (The Hundred and One Dalmatians - 1956) ja se on Disneyn jo viides elokuva kirjan pohjalta kahden animaation ja kahden näytellyn elokuvan jälkeen. Disney ilmoitti jo vuonna 2013 työstävänsä elokuvaa näiden aiempien filmien pahishahmosta, Cruella de Vilistä, mutta vasta kesällä 2019 käynnistyivät kuvaukset. Alunperin elokuvan kaavailtiin ilmestyvän jo joulukuussa 2020, mutta hieman viivästyneen tuotannon ja alkaneen koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin siirtämään. Nyt Cruella saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja lisämaksulla Disney+ -suoratoistopalveluun ja minun täytyy myöntää, että olin hyvin skeptinen ennakkoon. Kuten olen aiemminkin arvosteluissani kertonut, suhtautumiseni Disneyn uusia animaatioklassikoiden näyteltyjä versioita kohtaan on muuttunut negatiivisempaan suuntaan vuosien varrella. Vuoden 2016 Viidakkokirja (The Jungle Book) oli varsin positiivinen yllätys, mutta vuoden 2019 Dumbo, Aladdin ja Leijonakuningas (The Lion King), sekä vuoden 2020 Mulan olivat toinen toistaan keskinkertaisempia, heikompia ja laiskempia kopioita hienoista filmeistä. Meninkin epäröiden katsomaan Cruellaa sen lehdistönäytöksessä ja jo nyt täytyy sanoa, että kyseessä on yksi vuoden kovimmista yllättäjistä ja kenties jopa Disneyn paras live action -versio vanhan animaatioklassikon pohjalta!

Lapsena orvoksi jäänyt Estella aloittaa unelmatyönsä muotisuunnittelijana. Kun hän ei tunnu saavan lainkaan kiitosta työstään narsistiselta pomoltaan Paronittarelta, Estella luo itselleen häijyn alter egon, Cruellan, joka lähtee häikäilemättömään kilpailuun Lontoon muotimaailman hallinnasta.

Estellana, eli Cruellana nähdään Emma Stone, joka on täydellinen valinta päärooliin. Olen pitänyt Stonesta näyttelijänä siitä asti, kun näin hänet Zombielandissa (2009) ja Easy A:ssa (2010) noin kymmenen vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja leffa leffalta hän onnistuu vakuuttamaan enemmän ja enemmän. Hän on aina ollut valovoimainen esiintyjä, mutta hän on myös aina esittänyt hyviä ja mukavia hahmoja. Nyt hänet nähdään yhtenä Disney-historian katalimpana pahiksena ja Stone on aivan tajuttoman hyvä osassaan. Stone on suorastaan ihanan häijy Cruellana, herkutellen oikein tosissaan kierolla hahmollaan. Loistavan roolisuorituksen lisäksi hienoa on myös, että Cruellasta kirjoitetaan kunnon hahmo sen häijyyden ympärille. Filmi kertookin tarinan, kuinka Cruellasta tuli se Cruella, jonka tunnemme 101 dalmatialaista -animaatiossa (One Hundred and One Dalmatians - 1961). Hahmon taustoja on yllättävänkin mielenkiintoista päästä avaamaan ja Stone näyttelee hahmon muutoksen upeasti.

     Stonen lisäksi elokuvassa nähdään animaatiosta tuttuja hahmoja, kuten Joel Fryn ja Paul Walter Hauserin näyttelemä Cruellaa auttava roistokaksikko Jasper ja Horace, Kirby Howell-Baptisten esittämä toimittaja Anita Darling ja Kayvan Novakin esittämä kirjoittaja Roger, sekä uusia hahmoja, kuten Emma Thompsonin näyttelemä muotialan legenda Paronitar. Fry ja Hauser ovat erinomaiset rosvoduona, joista saadaan paljon enemmän irti kuin animaatiossa, eivätkä he tyydy pelkkään osaan hölmöinä koheltajina. Howell-Baptiste ja Novak eivät pääse paljoa tekemään alkuperäistarinan ihmispäähenkilöinä, mutta leffa toimii kelvollisena alkuperäistarinana heillekin. Sen sijaan Emma Thompson on aivan mahtava ylimielisenä ja ihanan inhottavana Paronittarena, jolle Estella pääsee töihin, mutta joka ottaa kaiken kunnian Estellan luomuksista. Stonen tavoin Thompsonkin selvästi nauttii iljettävän roolihahmonsa esittämistä.

Kun olin jo menettämässä kokonaan toivoni näihin Disneyn näyteltyihin versioihin vanhoista animaatioklassikoista, studio päättääkin yllättää oikein toden teolla. Cruellaa oli suorastaan ilo katsella, sillä siinä on jotain niin ihastuttavaa kaikessa sen riemastuttavan kierossa pilkkeessä silmäkulmassa. Vähän väliä kasvoni olivat hölmössä virneessä, sillä nimikkohahmon tarina on niin mahtava yhdistelmä viettelevää ja vaarallista. Vaikka taisto muotimaailman hallitsijuudesta ei välttämättä ajatuksena kuulosta erityisen kiinnostavalta, voin vakuuttaa, että elokuvassa on kyse paljon enemmästä, jolloin muodista vähät välittävätkin voivat huomata uppoutuneensa täysillä kertomuksen vietäväksi. Cruellan ja Paronittaren välistä konfliktia rakennetaan erinomaisesti ja kun nämä hahmot ja heidän näyttelijänsä ovat näin hienoja, muotitaistelu on todella viihdyttävää (ja jopa aika jännittävää) seurattavaa. Samalla myös itse nimikkohahmon lipsuminen synkkyyteen ja hulluuteen vetää vahvasti katsojaa puoleensa.

Etukäteen elokuvaa on paljon verrattu esimerkiksi Joker-elokuvaan (2019), joka kertoi ikonisen pahishahmon syntytarinan, sekä leffaan Paholainen pukeutuu Pradaan (The Devil Wears Prada - 2006), jossa taas päähenkilö työskentelee muotisuunnittelijana ja hänen kaamea pomonsa alkaa kokea hänen lahjansa jopa uhkaavana. Cruellaa katsoessa mielleyhtymiä molempiin elokuviin syntyy toki useasti, mutta en lopulta edes kokenut sitä häiritsevänä tai ongelmallisena tekijänä. Enemmänkin vain nautin siitä, että filmi tuntui kuin näiden kahden elokuvan oudolta ja häiriintyneeltä rakkauslapselta. Samalla pidin siitä, kuinka elokuva pitää sisällään tuttuja elementtejä 101 dalmatialaista -tarinasta, mutta kertoo silti täysin omaa ja oikeasti vahvaa tarinaansa, eikä syyllisty vain klassikon tylsään kierrättämiseen, mitä suuri osa Disneyn uusista versioista valitettavasti tekee.

Yksi suosikkijutuistani Cruellassa on, ettei se pelkää olla tavallista synkempi Disney-elokuva. Cruella itse on synkkä hahmo, joten olisi outoa tehdä täysin höttöinen lastenleffa, jossa hän on päähenkilö. Filmi onnistuu yllättämään muutamaankin otteeseen, kuinka pitkälle se on valmis menemään, saaden minut pitämään elokuvasta entistä enemmän. Synkistely ei kuitenkaan tarkoita, että elokuva olisi huumoriton. Päinvastoin, Cruella on todella hauska elokuva. Osa huumorista on hieman sellaista ilahduttavan kieroa, mutta mukaan mahtuu myös paljon muutenkin hauskoja hetkiä ja heittoja. Draaman ja komedian välillä tasapainottelu onnistuu luontevasti ja kuten jo aiemmin sanoin, elokuva osaa myös olla jännittävä. Elokuvan toisen tunnin aikana aloin kokea halua siirtyä penkkini reunalle, sillä niin hyvin filmi alkoi saada minua lumoihinsa. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntui vain parissa kohtaa liialliselta, mutta muuten Cruella oli nopeasti ohi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Craig Gillespie, jonka edellinen leffa oli tositapahtumiin perustuva I, Tonya (2017). Ei ole ihme, että hän sai sen jälkeen Cruellan vastuulleen, sillä jo siitä löytyi tiettyä nokkeluutta ja viekkautta kuin tästäkin. Gillespie rakentaa tunnelmaa vakuuttavasti ja kuljettaa tarinaa alun pienen takkuilun jälkeen sujuvasti kohti finaaliaan. Dana Foxin ja Tony McNamaran käsikirjoitus lainailee aiemmin muissa filmeissä nähdyistä jutuista, mutta rakentelee tutuista palasista uuden paketin. Elokuva on myös tyylikkäästi kuvattu ja kamera oikein tosissaan esittelee Cruellan ja Paronittaren monia näyttäviä asuja. Maskeeraajat saavat Stonen näyttämään juuri oikealta nimikkohahmona ja lavastajat taas herättävät filmin tapahtuma-ajan, 1970-luvun taidokkaasti henkiin. Jos jotain selvää moitittavaa elokuvasta löytyy, niin monissa otoksissa on häiritsevänkin selvää, milloin oikeiden koirien sijaan ruudulla näkyy tietokoneluomus. Pakkohan leffassa on dalmatialaisia jossain roolissa olla, mutta parissa kohtaa digihauvat ovat jopa kiusallisen näköisiä. Äänimaailma sentään on hyvin rakennettu tehosteista moniin kappaleisiin, joita elokuvassa kuullaan. Paikoitellen kenties liian moniin, sillä Nicholas Britellin varta vasten tähän elokuvaan säveltämät musiikit eivät erotu lainkaan joukosta.

Yhteenveto: Cruella on riemastuttavan viekas ja häijyn viettelevä elokuva, joka nousee kirkkaasti Disneyn animaatioklassikoiden uusien näyteltyjen versioiden kärkikastiin. Leffan alku on vielä pienesti takkuileva, mutta pian sen jälkeen Cruellan alkuperäkertomus nappaa tiukasti mukaansa, eikä päästä irti ennen loppua. Muotimaailman hallitsijuuden kilpailu on yllättävänkin koukuttavaa ja hienoa katseltavaa, johtuen tietty suurimmaksi osaksi päätähtien vaikuttavuudesta. Emma Stone on täydellinen Cruellana, kanavoiden hahmon ihastuttavaa kieroutta upeasti. Emma Thompson taas toimii erinomaisena vastuksena ja molemmat Emmat selvästi nauttivat rooleistaan täysillä. Kumpaakin on suorastaan ilo seurata läpi leffan. Sekaan mahtuu mainiota huumoria, mutta leffa ei myöskään pelkää synkistellä ja se saakin erityisesti loppupäässä jännittämään. Käsikirjoitus toki lainailee aiemmin tehdyistä filmeistä, mutta lainatut palaset muodostavat niin veikeän ja loistokkaan uuden kokemuksen, että olin erittäin tyytyväinen näkemääni. Cruella valaa toivoa, että nämä näytellyt versiot vanhoista animaatioklassikoista voivat olla muutakin kuin pelkkää sielutonta kopioimista. Leffa sisältää tuttuja juttuja 101 dalmatialaista -leffasta, mutta kertoo täysin omaa, vahvaa tarinaansa. Iso suositus!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cruella, 2021, Walt Disney Pictures, Gunn Films, Marc Platt Productions, TSG Entertainment