Tony (2026) - elokuva-arvostelu

TONY

Ohjaus: Matt Johnson

Näyttelijät: Dominic Sessa, Antonio Banderas, Emilia Jones, Leo Woodall, Stavros Halkias, Monica Raymund, Michael Jibrin, Dagmara Domińczyk, Rich Sommer, Joe Burns ja Caroline Portu

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Tony perustuu Anthony Bourdainin omaelämäkerralliseen kirjaan Kitchen Confidential: mestarikokin tunnustuksia (Kitchen Confidential: Adventures in the Culinary Underbelly) vuodelta 2000. Tehtyään tositapahtumiin perustuvan BlackBerry-elokuvan (2023), ohjaaja Matt Johnson kiinnostui työstämään leffan Bourdainin nuoruusvuosista. Todd Bartels ja Lou Howe olivat kirjoittaneet Bourdainista käsikirjoituksen, joka pyöri vuonna 2024 Hollywoodin mustalla listalla yhtenä suosituimmista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Johnson tarttui kaksikon tekstiin, kuvaukset käynnistyivät keväällä 2025 ja nyt Tony on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ollut erityisen kiinnostunut Tonysta sen aiheen takia, vaan pikemminkin näyttelijäkaartin vuoksi. Luettuani paljon kehuja leffasta, kävin kuitenkin uteliaana katsomassa sen heti ensi-iltaviikonloppuna.

Vuonna 1975 nuori Anthony "Tony" Bourdain valehtelee saaneensa kirjailijastipendin ja päättää matkustaa Provincetowniin tehdäkseen vaikutuksen ihastukseensa Nancyyn. Perillä Tony päätyy kuitenkin työskentelemään paikallisessa ravintolassa, löytäen uuden kutsumuksen elämälleen.

Mahtavasta The Holdoversista (2023) tuttu Dominic Sessa näyttelee Anthony Bourdainia, joka tosin vielä nuorena sällinä halusi kaikkien kutsuvan häntä Tonyksi. Monien mielikuva Bourdainista on todennäköisesti positiivinen, liittyen herran myöhempiin vuosiin, mutta ainakin leffan maalaama kuva hänen nuoruudestaan on hyvin erinäköinen. Opiskelijapoika-Tony on nimittäin pahemman luokan narsisti ja patologinen valehtelija, joka kuvittelee itsestään aivan liikoja muun muassa naistenmiehenä. Tony on persoonana paskamainen ääliö, mutta lupaavaa nousua tekevä Sessa on niin hyvä roolissaan, että katsoja on kiinnostunut näkemään nuorukaisen puuhia, vaikka samalla Tonya tekisi usein mieli läpsäistä avokämmenellä päin näköä. Sessa tulkitsee erinomaisesti hahmonsa päättäväisyyttä ja tahtoa todistaa itsensä, vaikka Tony kulkeekin usein reittejä, joille ei voi olla pudistelematta päätään.

     Elokuvassa nähdään myös Dagmara Domińczyk ja Rich Sommer Tonyn vanhempina Gladys ja Pierre Bourdainina, Emilia Jones Tonyn ihastuksenkohteena Nancyna, Antonio Banderas The Flagship -meriruokaravintolaa pyörittävänä José Vatelina, sekä Leo Woodall, Monica Raymund, Stavros Halkias ja Michael Jibrin ravintolassa työskentelevinä Salina, Maryna, Stavrosina ja Tyronena. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, Banderasin uhkuessa karismaa iäkkäänä kokkina. Jones istuu passelisti Tonyn ihastukseksi, kun taas Woodall onnistuu tekemään Sal-hahmostaan vielä Tonyä lipevämmän ihmispersreiän.

Toisin kuin monet muut elämäkertaelokuvat, Tony ei todellakaan lähde kaunistelemaan keskiössä olevan julkimonsa tarinaa tai maalailemaan hänestä kuvaa jonkinlaisena pyhimyksenä. Heti elokuvan alussa Tony valehtelee Nancylle stipendistään, tehdäkseen tyttöön vaikutuksen ja sitten hän varastaa vanhempiensa rahat matkatakseen Nancyn perässä Provincetowniin. Kun humalainen Tony ryöstetään ja hän joutuu pesemään tiskejä The Flagshipissä, katsojana on vaikea olla myhäilemättä, että ihan oikein hänelle. Tämä Anthony Bourdain on sellainen kundi, jota ei ikinä haluaisi kohdata tosielämässä, mutta josta voi saada yllättävänkin herkullisen draamakomedian aikaiseksi.

Varttia vaille parin tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta, sillä Tonyn tarinaa jämähtää seuraamaan niin kiinnostuneena. Valheillaan Tony kaivaa kuoppaansa yhä syvemmälle ja onkin erityisen mielenkiintoista nähdä, miten hän pystyy korjaamaan vääjäämättömät ongelmat. Tonyn tarinan lisäksi leffassa vetää erittäin voimakkaasti puoleensa tämä 1970-luvun Provincetown. Pieni kalastajakylä ihastuttaa heti ja sen elämää jämähtää seuraamaan mielellään. Sama homma The Flagship -ravintolan ja sen henkilökunnan kanssa. Ei siis ihme, että Tony alkaa muuttua tässä ympäristössä ja pohtimaan itseään ja valintojaan uudelleen. Tony on erittäin väkevä ja hyvin näytelty kasvutarina, joka kannattaa katsoa, vaikkei Anthony Bourdain yleisesti ottaen kiinnostaisi.

Ohjaaja Matt Johnson rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti ja saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Todd Bartelsin ja Lou Howen työstämä ja Johnsonin ja Matthew Millerin muovaama käsikirjoitus on myös vahva, täynnä mainiota dialogia. Tony on lisäksi taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraus oivallista, etenkin ravintolassa tapahtuvien haavereiden suhteen. Äänityöskentely on pätevää ja Jay McCarrolin musiikit säestävät tapahtumia toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tony, Yhdysvallat, 2026, Star Thrower Entertainment, Zapruder Films, Live Free or Die Films

Vladimir (2026) - sarja-arvostelu

VLADIMIR

Luoja: Julia May Jonas

Näyttelijät: Rachel Weisz, Leo Woodall, Jessica Henwick, John Slattery, Ellen Robertson, Matt Walsh, Miriam Silverman, Tattiawna Jones, Kayli Carter, Mallori Johnson ja Kari Matchett

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 27 minuuttia - 32 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Vladimir perustuu Julia May Jonasin samannimiseen kirjaan vuodelta 2022. Jonas solmi adaptaatiodiilin 20th Televisionin kanssa ja toimi itse sarjan luojana. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Vladimir on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Kiinnostukseni heräsi yllä olevan kekseliään julisteen myötä ja ryhdyinkin katsomaan Vladimiria heti sen julkaisupäivänä. 

Kirjallisuuden professori on päätynyt skandaalin keskelle, kun hänen aviomiestään syytetään useiden naisopiskelijoiden lähentelystä. Samaan aikaan professori iskee silmänsä yliopiston uuteen opettajaan, Vladimir Vladinskiin.

Rachel Weisz näyttelee nimettömäksi jäävää yliopiston kirjallisuuden professoria, jonka elämä ajautuu pois raiteiltaan, kun useat koulun naisopiskelijat syyttävät hänen aviomiestään Johnia (John Slattery) epäasiallisesta käytöksestä, lähentelystä ja jopa seksisuhteista. Päähenkilö ei kuitenkaan paljoa ehdi tilannetta pohtia, kun kouluun saapuu uutena opettajana nuori Vladimir Vladinski (Leo Woodall), josta päähenkilö alkaa fantasioida yhä vain voimakkaammin. Weisz on roolissaan mainio, onnistuen erityisen hyvin hahmonsa neljännen seinän rikkomisissa, eli kun päähenkilö ryhtyy suoraan puhumaan katsojille. Woodall ja Slattery istuvat myös passelisti osiinsa päähenkilön elämän kahdeksi mieheksi, joista ensimmäinen on jo naimisissa ja joista toiseen päähenkilö on menettänyt himonsa jo aikapäiviä sitten.

     Sarjassa nähdään myös Jessica Henwick Vladimirin vaimona Cynthiana ja Ellen Robertson päähenkilön ja Johnin tyttärenä Sidinä. Henwick ja Robertsonkin hoitavat tonttinsa oivallisesti, joskin heidän hahmonsa jäävät hieman tylsemmiksi, vaikka Sid-tyttärellä omat suhdeongelmansa onkin. Vladimir on lopulta selvästi Weiszin show.

Sarjaksi, joka sisältää seksiskandaaleja, kiellettyjä intohimoja ja jossa päähenkilö rikkoo vähän väliä neljättä seinää kertoakseen suoria ajatuksiaan elämänsä ihmisistä, Vladimir on yllättävänkin kesy tapaus. Sarja käynnistyy vielä varsin lupaavasti, kun Vladimir herää paniikissa sidottuna tuoliin, syypään ollessa tarinan päähenkilö. Tästä hypätään ajassa kuusi viikkoa taaksepäin päähenkilön ja Vladimirin ensikohtaamiseen ja kerrotaan, miten näihin sitomisiin on päädytty. Päähenkilö alkaa lähes välittömästi fantasioida Vladimirista. Lisäksi jokaisella hahmolla vaikuttaisi olevan omat luurankonsa kaapissaan. 

Hyvistä lähtökohdistaan huolimatta Vladimir ei mielestäni koskaan päässyt oikeasti vauhtiin, aivan kuin jokin pidättelisi sitä kaiken aikaa. Puolen tunnin jaksoja on helppo katsoa vaikka useampi putkeen, mutta silti takaraivossani kolkutteli vähän väliä ajatus siitä, että sarjan pitäisi revitellä rohkeammin. Erilaiset käänteet ovat ihan toimivia, mutta lopulta varsinainen finaali oli mielestäni aikamoinen antikliimaksi. Ei Vladimir siis huono ole. Se on pääasiassa ihan kiinnostava ja toisinaan varsin hauska ja oivaltavakin. Kokonaisuus jää kuitenkin kauas potentiaalistaan ja sarja on mielestäni lähinnä aika keskinkertainen. Sääli.

Ohjaajat pitävät tiettyä kepeää, mutta silti hieman viettelevää ilmapiiriä pääasiassa hyvin yllä, mutta ongelmaksi muodostuu kirjailija Julia May Jonasin johtama käsikirjoitustiimi. Kenties tarina toimii paremmin Jonasin kirjassa, mutta se ei käänny sarjamuotoon niin vakuuttavasti kuin voisi toivoa. Teknisesti Vladimir on kuitenkin mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin hyvin rakennettu Tim Phillipsin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Vladimir, Yhdysvallat, 2026, 20th Television

Arvostelu: Nuremberg (2025)

NUREMBERG

Ohjaus: James Vanderbilt

Pääosissa: Rami Malek, Russell Crowe, Leo Woodall, Michael Shannon, John Slattery, Mark O'Brien, Colin Hanks, Wrenn Schmidt, Lydia Peckham, Richard E. Grant, Lotte Verbeek, Andreas Pietschmann, Steven Pacey ja Paul Antony-Barber

Genre: historia, draama

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Nuremberg perustuu Jack El-Hain kirjaan The Nazi and the Psychiatrist vuodelta 2013, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin, Nürnbergin oikeudenkäyntiin vuonna 1945. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että James Vanderbilt ohjaa ja käsikirjoittaa elokuvan kirjan ja tositapahtumien pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt Nuremberg on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Nürnbergin oikeudenkäynnit eivät olleet tuttu tapaus, mutta kiinnostuin elokuvasta heti, kun luin sen tarinasta. Kävinkin uteliaana katsomassa Nurembergin heti sen ensi-iltapäivänä.

Toinen maailmansota on päättynyt. Natsi-Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göring pidätetään ja häntä, sekä muita natsipuolueen korkea-arvoisimpia miehiä kohtaan päätetään järjestää ennennäkemätön oikeudenkäynti Nürnbergissä.

Viime vuosina varsin epätasaisia roolitöitä tarjonnut Russell Crowe tekee parhaan suorituksensa pitkään aikaan Hermann Göringinä, natsi-Saksan valtakunnanmarsalkkana. Siinä missä Hitler päätti tehdä itsemurhan, tajuttuaan hävinneensä toisen maailmansodan, Göring on antaunut voitokkaille liittoutuneille ja hänet ollaan pistämässä ennennäkemättömän oikeudenkäynnin keskipisteeksi edustamaan natsi-Saksaa rikoksissa ihmiskuntaa vastaan. Sen lisäksi, että Crowe taitaa yllättävänkin hyvän saksalaisaksentin, hän omaksuu itseään suurmiehenä pitävän Göringin mahtipontisuuden vakuuttavasti. En olisi yllättynyt, jos Crowe on ehdolla tulevissa palkintogaaloissa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Göringiä arvioimaan saapuva psykologi Douglas Kelley (Rami Malek), tätä auttava kersantti Howie Triest (Leo Woodall), Göringiä syyttävä Robert "Justice" Jackson (Michael Shannon), operaatiota hoitava eversti Andrus (John Slattery), Isoa-Britanniaa edustava sir David Fyfe (Richard E. Grant), lakimies John Amen (Mark O'Brien), psykologi Gustave Gilbert (Colin Hanks), sekä Göringin kanssa oikeudenkäyntiä odottava, natsipuolueeseen kuuluva, mutta muistinsa väitetysti menettänyt Rudolf Hess (Andreas Pietschmann). Nuremberg on vahvojen näyttelijäsuoritusten juhlaa ja Crowen lisäksi Malek ja Shannon ovat väkevässä vedossa. Malek erityisesti tulkitsee hyvin hahmonsa työintoa, tajutessaan pääsevänsä tekemään psykologista arviointia totaalisia ihmishirviöitä edustavasta miehestä.

Nuremberg osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi katsaukseksi toisen maailmansodan jälkipuintiin ja mitä tapahtui niille natsijohtajille, jotka eivät haukanneet syanidikapselia juuri ennen pidätystään tai teloitustaan. Sen sijaan, että nämä tyypit olisi vain ammuttu, heille on päätetty järjestää täysin poikkeuksellinen oikeudenkäynti, yrityksenä välttää toisen maailmansodan kaltaista tapahtumasta enää uudelleen. Elokuva on osittain oikeussalidraama ja varsin onnistunut sellainen. Itse oikeudenkäyntiä pitää odottaa pidempi tovi, mutta se myös on lopulta odotuksen arvoinen. Erityisen hurja on kohtaus, jossa oikeudessa paikallaolijoille näytetään ensi kertaa kuvamateriaalia keskitysleireistä, mikä on hirvittävämpää kuin he olisivat rintamalta kantautuneiden huhujen perusteella osanneet kuvitella.

Elokuvan todellinen voima on kuitenkin erittäin kiehtovassa ihmissuhteessa, mikä tohtori Douglas Kelleyn ja Hermann Göringin välille muodostuu. Kelley pitää Göringiä valtavan kiinnostavana tyyppinä ja onkin mielenkiintoista seurata näiden kahden miehen keskusteluja, kun Kelley yrittää päästä selville, miten Göring on voinut toimia kuten toimi. Miesten keskustelut vaihtelevat synkistä aiheista vitsailuihin ja muiden elämän aspektien selvittelyyn ja parissa kohtaa Malek ja Crowe loistavat toden teolla. On voimakkaan ajankohtaista, kun Kelley loppusuoralla varoittaa, että Göringin kaltaisia ihmisiä voi syntyä minne tahansa ja että ihmiset tuskin hoksaavat natsi-Saksaa muistuttavia hälytysmerkkejä ennen kuin on jo liian myöhäistä. Elokuva ei lähde saarnaamaan tällä, mutta on silti selvää, minne syyttävä sormi osoittelee ja Nuremberg jättääkin vertauksellaan hyvää pureskeltavaa katsojalle.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut James Vanderbilt, jonka kirjoitusura on vaihdellut vakuuttavasta (Zodiac (2007)) varsin kehnoon (Independence Day: Uusi uhka (Independence Day: Resurgence - 2016)). Nurembergissa Vanderbilt hoitaa tonttinsa kuitenkin kunnialla. Hänen tekstinsä on taitavasti laadittu ja täynnä hyvää dialogia ja hänen ohjauksessaan kahden ja puolen tunnin elokuva kulkee raskaasta aiheestaankin huolimatta varsin reippaasti. Nuremberg on myös teknisesti mainio. Elokuva on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin oivalliset. Tietokonetehosteita on hyödynnetty sulavasti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Brian Tylerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nuremberg, 2025, Walden Media, Filmsquad, Mythology Entertainment, Széchenyi Funds, Bluestone Entertainment

Arvostelu: Bridget Jones: Mad About the Boy (2025)

BRIDGET JONES: MAD ABOUT THE BOY

Ohjaus: Michael Morris

Pääosissa: Renée Zellweger, Leo Woodall, Chiwetel Ejiofor, Casper Knopf, Mila Jankovic, Hugh Grant, Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis, Sarah Solemani, Josette Simon, Nico Parker, Emma Thompson, Gemma Jones, Leila Farzad, Isla Fisher, Jim Broadbent ja Colin Firth

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 7

Helen Fieldingin kirjasarjaan perustuva elokuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna (Bridget Jones's Diary - 2001) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten jatkoa oli luvassa. Bridget Jones: Elämä jatkuu (Bridget Jones: The Edge of Reason - 2004) sai kriitikoilta paljon negatiivisemman vastaanoton, mutta sekin menestyi hyvin. Yli vuosikymmen myöhemmin tehty Bridget Jones's Baby (2016) ei menestynyt yhtä vahvasti kuin kaksi aiempaa osaa, mutta sai taas positiivisen vastaanoton kriitikoilta. Vuonna 2022 Fielding ilmoitti, että neljäs elokuva on tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja nyt Bridget Jones: Mad About the Boy saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Bridget Jones -elokuvasta paljon ja mielestäni kolmososa oli parannus varsin keskinkertaisen kakkosen jälkeen. Menin ihan positiivisin mielin katsomaan Bridget Jones: Mad About the Boyn sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Mark Darcyn kuoltua Bridget Jones on jäänyt leskeksi ja yksinhuoltajaäidiksi. Tylsäksi muodostunut kotielämä saa kuitenkin jäädä taakse, kun Bridget tapaa komean nuorukaisen ja päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää elämänsä kuntoon.

Renée Zellwegeriä ei olla nähty elokuvissa sitten vuoden 2019 Judy-elokuvan, joka toi Zellwegerille parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Zellweger ei kuitenkaan ole unohtanut tai väheksynyt, mistä hän nousi kuuluisaksi ja palaakin nyt valkokankaille puolen vuosikymmenen tauon jälkeen ja vielä ikonisimpaan rooliinsa Bridget Jonesina. Vai pitäisikö sanoa rouva Darcyna, Bridgetin ja Mark Darcyn (Colin Firth) mentyä naimisiin ja saatua kaksi lasta, Billyn (Casper Knopf) ja Mabelin (Mila Jankovic). Neljä vuotta sitten Mark kuitenkin kuoli tragediassa ja Bridget on jäänyt yksinhuoltajaäidiksi, jättäen niin työ- kuin rakkauselämänsä taakseen. Zellweger tekee paluunsa ilahduttavalla tavalla, näyttäen, että uudenlaisesta elämäntilanteestaan huolimatta Bridget ei ole kadottanut tiettyä hupsuuttaan ja kiusallisuuttaan. Knopf ja Jankovic ovat sympaattiset Bridgetin ja Markin muksuina.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Hugh Grant ikuisena naistenmiehenä Danielina, Jim Broadbent ja Gemma Jones Bridgetin vanhempina, Emma Thompson tohtori Rawlingsina, sekä Sally Phillips, Shirley Henderson, James Callis ja Sarah Solemani Bridgetin kavereina Shazzerina, Judena, Tomina ja Mirandana. Uusina tuttavuuksina esitellään nuori Roxster (Leo Woodall), johon Bridget ihastuu, Billyn opettaja Wallaker (Chiwetel Ejiofor) ja lastenhoitaja Chloe (Nico Parker). Sivunäyttelijätkin ovat lystikkäässä vedossa, etenkin Grant, joka ei ole kadottanut charmiaan ja pilkettä silmäkulmassaan, eikä hänen hahmonsa ole tosiaankaan muovautunut käytökseltään sopivammaksi nykypäivään. Woodall on hyvä valinta rooliinsa Bridgetin uudeksi ihastukseksi ja hänen ja Zellwegerin väliltä löytyy sopivasti kemiaa.

Vaikka meninkin katsomaan Bridget Jones: Mad About the Boyta positiivisin mielin, en odottanut elokuvan olevan muuta kuin kivaa kertakäyttöhömppää. Ja vaikka luvassa on paljon kivaa hömppää, tarjosi Bridget Jonesin neljäs elokuva yllättävänkin paljon enemmän. Likimain shokikseni minulla oli elokuvan loppusuoralla visusti roska silmässä, joten suosittelen kyllä ottamaan nessut mukaan. Niin surun kuin ilon kyyneliltäkään tuskin välttyy. Kuten totesin, Bridget on nyt täysin erilaisessa elämäntilanteessa kuin ennen, kahden lapsen yksinhuoltajaäitinä. Vaikka hänen roolinsa onkin erilainen kuin ennen, löytyy seasta paljon tuttua Bridget-höpsöilyä (joskin sellainen iso ja elokuvasarjalle ominainen nolo hetki jää uupumaan). Silti tämän höpsöilyn keskeltä löytyy tiettyä kypsyyttä, mitä aiemmat osat eivät tarjonneet. Ja juuri tämä kypsyys onnistuu liikuttamaan varsin syvästi elokuvan viimeisen vartin aikana.

Bridget Jones: Mad About the Boy tulee täydelliseen saumaan, juuri ystävänpäivänä ja elokuva onkin erittäin sopiva valinta niin treffileffaksi kuin elokuvaillaksi kavereiden seurassa. Liikuttavuuden lisäksi elokuva tarjoaa useita hyviä nauruja, ystävien kanssa iloitsemista, sekä tietty sitä romantiikkaa. "MILF" on eräillä internet-sivustoilla kuuminta kamaa ja tämä on heijastunut astetta säädyllisempiinkin elokuviin, eikä uusi Bridget Jones ole poikkeus. Keski-ikäisen Bridgetin ja alle kolmikymppisen Roxsterin romanssi on oivallinen ja vie hyvin mukanaan, joskin tarinan lopputulosta ei ole vaikea arvata. Mainoksissa Mad About the Boysta puhutaan viimeisenä Bridget Jones -elokuvana ja jos Bridgetin tarina todella päättyy näin valkokankailla, olen finaaliin kyllä oikein tyytyväinen.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Morris, joka on aiemmin tehnyt lähes yksinomaan jaksoja televisiosarjoista, kuten House of Cardsista (2013-2018), Better Call Saulista (2015-2022) ja Kolmestatoista syystä (13 Reasons Why - 2017-2020). Morris tekee oivaa työtä Bridget Jonesin parissa, rakentaen ilmapiiriä taitavasti. Helen Fielding itse on käsikirjoittanut elokuvan Dan Mazerin ja Abi Morganin kanssa ja kolmikon teksti on muuten mainiota, joskin Chloe-lastenhoitajalle alustettavaa juonikuviota ei viedä leffan varrella lopulta yhtään minnekään. Bridget Jones: Mad About the Boy on myös pätevästi kuvattu, lavastettu ja ihan hyvin leikattukin, joskin paria minuuttia päälle parin tunnin kesto tuntuu ajoittain hieman liialliselta. Dustin O'Halloranin säveltämät musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla, vaikka ne jäävät elokuvassa soivien eri artistien ja yhtyeiden kappaleiden varjoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Bridget Jones: Mad About the Boy, 2025, Universal Pictures, StudioCanal, Miramax, Working Title Films