Vladimir (2026) - sarja-arvostelu

VLADIMIR

Luoja: Julia May Jonas

Näyttelijät: Rachel Weisz, Leo Woodall, Jessica Henwick, John Slattery, Ellen Robertson, Matt Walsh, Miriam Silverman, Tattiawna Jones, Kayli Carter, Mallori Johnson ja Kari Matchett

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 27 minuuttia - 32 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Vladimir perustuu Julia May Jonasin samannimiseen kirjaan vuodelta 2022. Jonas solmi adaptaatiodiilin 20th Televisionin kanssa ja toimi itse sarjan luojana. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Vladimir on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Kiinnostukseni heräsi yllä olevan kekseliään julisteen myötä ja ryhdyinkin katsomaan Vladimiria heti sen julkaisupäivänä. 

Kirjallisuuden professori on päätynyt skandaalin keskelle, kun hänen aviomiestään syytetään useiden naisopiskelijoiden lähentelystä. Samaan aikaan professori iskee silmänsä yliopiston uuteen opettajaan, Vladimir Vladinskiin.

Rachel Weisz näyttelee nimettömäksi jäävää yliopiston kirjallisuuden professoria, jonka elämä ajautuu pois raiteiltaan, kun useat koulun naisopiskelijat syyttävät hänen aviomiestään Johnia (John Slattery) epäasiallisesta käytöksestä, lähentelystä ja jopa seksisuhteista. Päähenkilö ei kuitenkaan paljoa ehdi tilannetta pohtia, kun kouluun saapuu uutena opettajana nuori Vladimir Vladinski (Leo Woodall), josta päähenkilö alkaa fantasioida yhä vain voimakkaammin. Weisz on roolissaan mainio, onnistuen erityisen hyvin hahmonsa neljännen seinän rikkomisissa, eli kun päähenkilö ryhtyy suoraan puhumaan katsojille. Woodall ja Slattery istuvat myös passelisti osiinsa päähenkilön elämän kahdeksi mieheksi, joista ensimmäinen on jo naimisissa ja joista toiseen päähenkilö on menettänyt himonsa jo aikapäiviä sitten.

     Sarjassa nähdään myös Jessica Henwick Vladimirin vaimona Cynthiana ja Ellen Robertson päähenkilön ja Johnin tyttärenä Sidinä. Henwick ja Robertsonkin hoitavat tonttinsa oivallisesti, joskin heidän hahmonsa jäävät hieman tylsemmiksi, vaikka Sid-tyttärellä omat suhdeongelmansa onkin. Vladimir on lopulta selvästi Weiszin show.

Sarjaksi, joka sisältää seksiskandaaleja, kiellettyjä intohimoja ja jossa päähenkilö rikkoo vähän väliä neljättä seinää kertoakseen suoria ajatuksiaan elämänsä ihmisistä, Vladimir on yllättävänkin kesy tapaus. Sarja käynnistyy vielä varsin lupaavasti, kun Vladimir herää paniikissa sidottuna tuoliin, syypään ollessa tarinan päähenkilö. Tästä hypätään ajassa kuusi viikkoa taaksepäin päähenkilön ja Vladimirin ensikohtaamiseen ja kerrotaan, miten näihin sitomisiin on päädytty. Päähenkilö alkaa lähes välittömästi fantasioida Vladimirista. Lisäksi jokaisella hahmolla vaikuttaisi olevan omat luurankonsa kaapissaan. 

Hyvistä lähtökohdistaan huolimatta Vladimir ei mielestäni koskaan päässyt oikeasti vauhtiin, aivan kuin jokin pidättelisi sitä kaiken aikaa. Puolen tunnin jaksoja on helppo katsoa vaikka useampi putkeen, mutta silti takaraivossani kolkutteli vähän väliä ajatus siitä, että sarjan pitäisi revitellä rohkeammin. Erilaiset käänteet ovat ihan toimivia, mutta lopulta varsinainen finaali oli mielestäni aikamoinen antikliimaksi. Ei Vladimir siis huono ole. Se on pääasiassa ihan kiinnostava ja toisinaan varsin hauska ja oivaltavakin. Kokonaisuus jää kuitenkin kauas potentiaalistaan ja sarja on mielestäni lähinnä aika keskinkertainen. Sääli.

Ohjaajat pitävät tiettyä kepeää, mutta silti hieman viettelevää ilmapiiriä pääasiassa hyvin yllä, mutta ongelmaksi muodostuu kirjailija Julia May Jonasin johtama käsikirjoitustiimi. Kenties tarina toimii paremmin Jonasin kirjassa, mutta se ei käänny sarjamuotoon niin vakuuttavasti kuin voisi toivoa. Teknisesti Vladimir on kuitenkin mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin hyvin rakennettu Tim Phillipsin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Vladimir, Yhdysvallat, 2026, 20th Television

Arvostelu: Novocaine (2025)

NOVOCAINE

Ohjaus: Dan Berk ja Robert Olsen

Pääosissa: Jack Quaid, Amber Midthunder, Ray Nicholson, Jacob Batalon, Betty Gabriel, Matt Walsh, Conrad Kemp, Evan Hengst ja Craig Jackson

Genre: komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 16

Novocaine on Jack Quaidin tähdittämä toimintakomedia. Lars Jacobson käsikirjoitti elokuvan ja FilmNation Entertainmentin juuri perustama Infrared-tuotantoyhtiö tarttui projektiin. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2024 ja nyt Novocaine saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin leffan näkemistä sen vekkulin premissin takia ja kävinkin katsomassa Novocainen positiivisin mielin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa. 

Nathan Cainella on erikoinen ominaisuus: hän ei tunne lainkaan kipua. Tämä ominaisuus päätyy käyttöön, kun Nathanin ihastuksenkohde siepataan pankkiryöstön yhteydessä ja mies lähtee uskaliaalle yritykselle vapauttaakseen tämän.

Kovaa nousukiitoa Hollywoodissa tekevä Jack Quaid näyttelee Nathan Cainea, joka sairastaa CIPA:a, eli synnynnäistä kipuherkkyyden puutetta. Nathan ei siis tunne minkäänlaista kipua, mistä voisi luulla olevan hyötyä, mutta päinvastoin. Nathan elää elämäänsä todella varovaisesti, peläten, että minä hetkenä hyvänsä hän saattaa suunnilleen leikkaantua kahtia, eikä huomaisi mitään ennen kuin hän on jo menehtynyt verenhukkaan. Miehen suihkussa on merkattu kohta, mitä kuumemmalle hän ei saa säätää veden lämpötilaa, hänen asuntonsa kulmat on vuorattu pehmusteilla ja hän syö kaiken ruokansa nestemäisinä, pelätessään puraisevansa kielensä irti ja tukehtuvansa siihen. Kuitenkin kun pankissa työskentelevän Nathanin kollega ja ihastuksenkohde Sherry (Amber Midthunder) kidnapataan ryöstön tiimellyksessä, Nathanin täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja pelastaa nainen. Quaid on ratkiriemukkaassa vedossa Nathanina. Hän tekee hahmosta välittömästi tykättävän ja sympaattisen hepun, jonka edesottamuksia seuraa mielellään. Midthunder on myös mainio osassaan ja hänen ja Quaidin väliltä löytyy hyvää kemiaa.

     Elokuvassa nähdään myös Jack Nicholsonin poika Ray, Conrad Kemp ja Evan Hengst pankkiryöstäjätriona, Jacob Batalon Nathanin kaverina Roscoena, sekä Betty Gabriel ja Matt Walsh ryöstöä tutkivina poliiseina Langstonina ja Duffynä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa pätevästi, joskin Batalonille on jäänyt turhankin tuttu hölösuuvaihde päälle uusista Spider-Man -elokuvista (2017-2021). Ray Nicholson on sopivan katala rosvotrion johtajana, mutta ei hän ainakaan vielä tämän leffan perusteella vakuuta perineen isänsä huimia lahjoja.

Novocaine käynnistyy vielä varsin tyypillisenä romanttisena komediana, joskin päähenkilöltä löytyy todella epätyypillinen ominaisuus. Nathanin ja Sherryn romanssin syttymistä on mukava katsella ja vaikka trailerin olisikin nähnyt, leffan todellisen puolen ehtii liki unohtaa ja sitten sitä melkein jopa yllättyy, kun eräänä päivänä pankkiryöstäjät saapuvat paikalle ja tunnelma muuttuu kuin trilleriksi. Tästä käynnistyykin sitten sellainen toiminnan ja komedian täyttämä ajojahti, että voi pojat! Novocaine on yksi alkuvuoden ilahduttavimmista elokuvatapauksista, joka kannattaa kyllä käydä katsomassa - etenkin joko seurustelukumppanin tai kaveriporukan kanssa. Vajaan parin tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa, sillä tarina nappaa niin hyvin mukaansa ja meno viihdyttää niin mainiosti.

Ripauksella romantiikkaa höystetty toimintakomedia onnistuu jokaisella osa-alueellaan. Pääparin väliltä löytyy tosiaan hyvää kemiaa, leffan aikana pääsee nauramaan useaan otteeseen makeasti ja mikä parasta, toimintaa ei ole siistitty, vaan veri pärskyy, raajoja katkotaan ja Nathan ottaa turpaansa ihan perkuleesti. Iso osa elokuvan komediasta syntyykin toki siitä, kuinka paljon tätä reppanaa retuutetaankaan sinne sun tänne ennen lopputekstejä. Nathania ei välttämättä satu tippaakaan, mutta katsojasta tekee kyllä kipeää kuunnella luiden rusahduksia ja nähdä esimerkiksi kiehuvan kuumien nesteiden roiskumista Nathanin iholle.

Ohjaajaduo Dan Berk ja Robert Olsen rakentavat tunnelmaa todella lystikkäästi, tuoden hyvää jännitettä kaiken vauhdin ja huumorin keskelle. Lars Jacobsonin laatima käsikirjoitus on idealtaan kekseliäs ja käänteiltään oiva, joskin parissa kohtaa muutamia paljastavia repliikkejä olisi voinut hioa sulavammiksi, sillä tällaisenaan ne tuntuvat pitävän katsojaa tyhmänä. Teknisiltä ansioiltaan Novocaine on pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu ja parissa taistelussa kameraa pyöritellään tyylikkäästi iskujen mukana. Lavasteet ovat oivat ja etenkin maskeeraukset ovat onnistuneesti yhä vain rujommat ja ällöttävämmät. Tietokonetehosteita hyödynnetään säästeliäästi mutta sitäkin paremmin, lähinnä niihin Nathanin saamiin vammoihin, joita ei voitu toteuttaa pelkkien maskeerausten ja proteesien avulla. Äänimaailma rymistelee mukavasti, joskin Lorne Balfen ja Andrew Kawczynskin säveltämät musiikit ovat aika yhdentekevää jumputusta. Sen sijaan parit biisivalinnat, kuten heti alussa soiva R.E.M. -yhtyeen Everybody Hurts sopivat mukaan hupaisasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Novocaine, 2025, Infrared, Safehouse Pictures

Arvostelu: Ted (2012)

TED

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Mark Wahlberg, Seth MacFarlane, Mila Kunis, Joel McHale, Giovanni Ribisi, Aedin Mincks, Patrick Warburton, Matt Walsh, Jessica Barth, Bill Smitrovich, Sam J. Jones, Ryan Reynolds, Tom Skerritt ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Ted on Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojan Seth MacFarlanen tähdittämä, ohjaama ja käsikirjoittama komediaelokuva. Alunperin MacFarlane suunnitteli elokuvan animaatiosarjaksi, joka liittyisi Family Guyhin sarjojen American Dad! (2005-) ja The Cleveland Show (2009-2013) tavoin, mutta päätti tehdä siitä oman juttunsa näytellyn elokuvan muodossa. MacFarlanen oli tarkoitus työstää elokuva Foxin kanssa, joka tuotti hänen sarjojaan, mutta Foxin kokiessa budjettivaatimukset liian korkeiksi, minkä lisäksi yhtiö ei luottanut MacFarlaneen ensikertalaisohjaajana, Fox vetäytyi projektista. Universal Pictures kuitenkin nappasi projektin ilomielin ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2011. Lopulta Ted sai maailmanensi-iltansa 29. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suurmenestys ja se oli jopa ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen Oscar-palkinnosta, mutta herätti ristiriitaisia mietteitä niin katsojilta kuin kriitikoilta, toisten kehuessa ja toisten haukkuessa filmiä. Itse näin Tedin vasta, kun se ilmestyi vuokralle ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan (sekä jämähtänyt katsomaan sitä monta kertaa, kun se on tullut televisiosta) ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa Tedin uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

John Bennett saa joululahjaksi Ted-pehmonallen ja toivoo, että tämä heräisi henkiin. Toive toteutuu ja John ja Ted lupaavat olla parhaat kaverit ikuisesti. Vuosia myöhemmin John ja Ted ovat yhä parhaat kaverit, mutta kun John tapaa ihastuttavan Lorin, hänen täytyy päättää, jatkaako hölmöilyä Tedin kanssa vai aloittaako kypsemmän elämän Lorin kanssa.

Parhaina ystävyksinä, ukkoskamuina John Bennettinä ja Ted-nallena nähdään (tai Tedin tapauksessa kuullaan) Mark Wahlberg ja Seth MacFarlane, jotka onnistuvat erinomaisesti välittämään tunteen siitä, että hahmot ovat olleet parhaat ystävykset jo vuosikausia. Wahlbergin ja MacFarlanen kaverikemia pelaa täydellisesti yhdessä, mikä on erityisen vaikuttavaa, kun ottaa huomioon, että Johnin ja Tedin yhteisissä kohtauksissa Wahlbergilla ei oikeastaan ole vastanäyttelijää. Kuvauksissa Tedin tilalla oli usein pelkkä tikku, jonka päässä oli pallo, johon näyttelijöiden piti katsoa. Wahlbergin piti näytellä tämän tikun kanssa, kuvitellen sen paikalle puhuvan ja elävän pehmonallen, samalla kun MacFarlane lausuu omat repliikkinsä kameran takaa. Kun kyseessä on komedia, missä suuri osa hauskuudesta syntyy juurikin kahden päähenkilön keskeisestä vuoropuhelusta, ajoituksen ja Wahlbergin autenttisten reaktioiden täytyy osua täysin nappiin. Tässä on onnistuttu niinkin vaikuttavasti, että katsoja unohtaa välittömästi toteutustavan ja uskoo sen, että Wahlbergilla on vieressään elävä pehmolelu. Se on jopa ihailtavaa elokuvantekoa.

     MacFarlane ei suinkaan ole ainoa Family Guyn näyttelijä, joka on mukana Tedissä. Meg Griffiniä ääninäyttelevä Mila Kunis esittää Johnin tyttöystävää Loria, joka toivoisi Johnin parantavan tapansa ja käyttäytyvän kypsemmin, vaikka se tarkoittaisi Tedin poistamista kuvioista. Vaikka toisaalta hahmon voi nähdä tulevan ärsyttävästi pääkaksikon väliin, katsoja silti pystyy olemaan Lorin puolella. Family Guyssa poliisi Joeta ääninäyttelevä Patrick Warburton taas esittää Johnin työkaveria ja perheen äiti Lois Griffiniä ääninäyttelevä Alex Borstein nähdään Tedissä Johnin äitinä. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Joel McHale Lorin ahdistelevana pomona, Giovanni Ribisi Tediä liikaakin ihailevana Donnyna ja Aedin Mincks tämän Robert-poikana, sekä muutamat näyttelijät omana itsenään... Erään rääväsuun supersankarin esittäjä ainakin sai todella helpot rahat leffasta. Patrick Stewart taas toimii filmin satumaisena kertojaäänenä.

Ted ei todellakaan ole elokuva kaikkien makuun. Family Guyn tavoin elokuvan huumori on anteeksipyytelemättömän hävytöntä ja leffa piikittelee ihan joka suuntaan tyypillisistä valkoisista heteromiehistä eri vähemmistöihin. Aivan varmasti moni siis loukkaantuu elokuvaa katsoessaan. Itse pidän ronskimmista komedioista ja yhä kymmenen vuotta leffan ilmestymisen jälkeen nauran erittäin makeasti Tediä katsoessani. Törkeät vitsit saavat räjähtämään nauruun, vaikka samalla kokisikin pientä syyllisyyttä jutuille putoamisesta. Family Guyn tyylin huomaa myös siitä, että osa vitseistä näyttäytyy äkillisinä takaumina. Erityisen huvittava on, kun näemme Johnin ja Lorin ensikohtaamisen molempien vinkkelistä ja tilanne on hyvinkin erilainen. Mukana on myös Family Guy -henkinen pitkä tappelukohtaus, missä pidän siitä, kuinka musiikkia ei hyödynnetä lainkaan.

Elokuvan tarina on mainio, vaikkei mikään erityisen ihmeellinen. Eipä leffa mitään ihmeellistä tarvitsekaan. Se on jo ihme, kuinka hienosti Johnin ja Tedin kaveruus toimii. Hahmot ovat niin hilpeät, että heidän puuhailujaan seuraa mielellään, tekivät he oikeastaan mitä tahansa. Reippaan tahdin ja jatkuvan hauskuuttamisen ansiosta leffa ei kertaakaan käy tylsäksi. Johnin painiskelu elämänvalintojensa kanssa on onnistunut ja elokuva pohjustaa tarpeeksi sujuvasti pahiksenkin, joka toimii hyvin päähenkilöt yhdistävänä tekijänä loppupäässä. Jos leffan huumori ei iske lainkaan, eivät nämä muut puolet pelasta katselukokemusta. Jos kuitenkin elokuva saa nauramaan pitkin kestonsa, nämä muut puolet vain vahvistavat filmiä ja tekevätkin siitä erittäin oivallisen komedian.

Seth MacFarlane toimii Tedissä tosiaan myös ohjaajana ja käsikirjoittajana, tehden molemmissa hommissa sujuvaa työtä - etenkin ensikertalaiseksi, joka vieläpä esittää toista pääroolia. Tietokonetehostein toteutettu Ted on edelleen hieno taidonnäyte. Se ei koskaan näytä digiluomukselta, vaan katsoja saattaa jopa tuumia, että kyseessä on todella edistyksellisellä robotilla toteutettu nukke. Upeaa on, kuinka lapsuudessa tapahtuvan alun jälkeen Tedistä on tehty kulunut ja väriltään haaleampi ja siltä on jopa lähtenyt tekokarvaa parista kohtaa. Erinomaista digiefektiä lukuun ottamatta elokuvan tekninen puoli ei ole mitään päätähuimaavaa. Kuvaus, leikkaus, lavasteet jne. ajavat asiansa. Tappelun aikana ääniefektit pääsevät todella valloilleen ja on hilpeää, kuinka kovia kumahduksia pehmonallen lyönnit aiheuttavat. Walter Murphyn säveltämät musiikit säestävät tapahtumia veikeästi. Vaikka hänen ja MacFarlanen Everybody Needs a Best Friend -kappale onkin mainio ja saikin jopa Oscar-ehdokkuuden, kappaleista paras on Johnin ja Tedin Thunder Buddy Song, jonka aikana on uusintakatseluilla mahdotonta olla laulamatta mukana.

Yhteenveto: Ted on erittäin mainio ja ronski komedia, joka jaksaa naurattaa yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Huumori on todella häröä ja leffassa tehdään pilkkaa aika lailla kaikesta ja kaikista. On siis varmaa, että moni tulee loukkaantumaan filmiä katsoessaan. Itse nauran lähes vatsa kipeänä joka kerta, kun katson elokuvaa. Onnistuneen huumorin ohella elokuva tarjoaa myös oivallisen tarinan erikoisesta ystävyydestä. Johnin ja Tedin ystävyys on erinomaisesti rakennettu, etenkin kun tajuaa, että kuvauksissa Mark Wahlbergin piti näytellä tikun päähän tökätyn pallon kanssa. Haastava toteutus olisi voinut johtaa fiaskoon, mutta kaikki ajoituksesta Ted-nallen visuaaliseen toteutukseen toimii täydellisesti. Loppupäässä elokuva saa hieman synkempiä sävyjä, mutta pääasiassa Ted on ilahduttava komedia, jonka jaksaa katsoa useampaankin kertaan. Kaikille se ei todellakaan sovi, mutta jos Family Guy uppoaa, niin luulisi Tedinkin toimivan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted, 2012, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment