Arvostelu: Rings (2017)

RINGS

Ohjaus: F. Javier Gutiérrez
Pääosissa: Matilda Lutz, Alex Roe, Johnny Galecki, Aimee Teegarden, Vincent D'Onofrio, Kayli Carter ja Bonnie Morgan
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Japanilaisen kauhuleffa Ringun (リング - 1998) amerikkalaisversio The Ring (2002) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Ring 2 (The Ring Two - 2005) sai kuitenkin lähinnä negatiivista palautetta katsojilta ja kriitikoilta, eikä se ollut edeltäjänsä veroinen hitti. Kestikin useampi vuosi, ennen kuin Paramount Pictures ilmoitti tekevänsä kolmatta osaa, mikä kulki silloin nimellä "The Ring 3D". 3D-tekniikasta päätettiin kuitenkin luopua kuvausten alkaessa maaliskuussa 2015 ja lopulta Rings-nimen saanut elokuva sai ensi-iltansa usean viivästyksen jälkeen helmikuussa 2017. Elokuva oli taloudellinen pettymys, tienattuaan teattereissa vain murto-osan kahden edellisen osan lipputuloista, minkä lisäksi se sai murskavastaanoton kriitikoilta. Itse en käynyt katsomassa Ringsiä, kun se saapui teattereihin Suomessa, sillä en ollut nähnyt sarjan muita osia. Katsoinkin ensimmäisen The Ringin vasta pari vuotta myöhemmin ja kun huomasin sen täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin katsoa ja arvostella koko amerikkalaisen Ring-trilogian. Ensimmäisestä elokuvasta pidin todella paljon, mutta Ring 2 oli mielestäni kehno jatko-osa, joten en alkanut katsomaan inhottua Ringsiä kovinkaan odottavaisin mielin.

Nuori Julia huolestuu, kun hänen collegeen lähtenyt poikaystävä Holt ei enää vastaa hänen puheluihinsa ja viesteihin. Julialle selviää, että Holt on katsonut Samara Morganin kirotun videon ja hänellä on enää pari päivää elinaikaa. Julian täytyy keksiä keino purkaa kirous, mutta voiko videon leviämistä enää pysäyttää, kun se on siirtynyt videokasetilta digitaaliseen muotoon...

Matilda Lutz näyttelee Juliaa, joka joutuu kohtamaan Samaran (Bonnie Morgan) julmuuden, kun hänen poikaystävänsä Holt (Alex Roe) katsoo Samaran kirotun videon. Tällä kertaa kyse ei ole enää videokasetista, vaan joku urpo on päättänyt siirtää sen digitaaliseen muotoon, missä sen voi lähettää eteenpäin vaikka Facebookissa. Tällä logiikalla nuorelle parille pitäisi olla helppoa päästä kirouksesta eroon, mutta Julia ja Holt päättävätkin selvittää Samaran salaisuudet perin pohjin... sillä uskokaa tai älkää, hahmon menneisyydestä voi vielä kolmannessa osassa paljastua vaikka ja mitä. Sillä ei selvästi ole käsikirjoittajien mielestä väliä, jos uudet jutut eivät käy järkeen edellisissä elokuvissa nähdyn kanssa. Lutz ja Roe ovat harmillisen puiset rooleissaan, eikä heidän hahmoistaan löydy tarpeeksi sisältöä, jotta katsoja jaksaisi jännittää kummankaan puolesta. Julia ja Holt vieläpä tekevät toinen toistaan pöljempiä päätöksiä, mikä saa jopa toivomaan, että Samara pistäisi heidät hengiltä.

     Rillit huurussa -komediasarjan (The Big Bang Theory - 2007-2019) Leonard Hofstadterin roolista parhaiten tunnettu Johnny Galecki näyttelee college-opettaja Gabriel Brownia, joka on päättänyt ottaa elämäntehtäväkseen selvittää Samaran salaisuudet ja pysäyttää tämän lopullisesti. Voi olla, että olen liian tottunut Galeckiin epävarman nörtin roolissa, mutta mielestäni hän ei sopinut elokuvaan yhtään. Myös sokeaa Galen Burkea näyttelevä Vincent D'Onofrio tuntuu eksyneen väärään leffaan ja kummankin kohdalla minua jopa harmitti, että he ovat suostuneet tällaiseen moskaan.

Rings on nimittäin aikamoista kuraa, minkä olisi voinut jättää tekemättä. On selvää heti myötähäpeällisen koomisesta avauskohtauksesta lähtien, että nyt on menty pahasti päin mäntyä, kun lentokoneessa yksi matkustajista on katsonut Samaran videon viikko sitten ja yhtäkkiä Samara ilmestyy joka ikiselle ruudulle koneessa. Ymmärrän toki, että 2010-luvun loppupäässä tehtyyn elokuvaan ei enää haluta pistää mukaan videokasettia (osa kohderyhmästä ei välttämättä edes tunne koko teknologiaa), mutta silti tekijöiden yritykset modernisoida tuttua kauhutarinaa johtavat aika kiusallisiin ratkaisuihin. Kun kirottua videota katsotaan milloin iMacilta, milloin iPadilta ja milloin iPhonelta, herää katsojalle nopeasti tunne Applen tuotesijoittelumainoksesta. Tällaisiin yksityiskohtiin kiinnittää erityisesti huomioita, sillä elokuvassa tapahtuu todella vähän mitään kiinnostavaa.

On hieman hämmentävää, että minuuttimäärältään pidempi ja rytmitykseltään rauhallisempi The Ring piti paljon voimakkaammin mukanaan kuin vauhdikkaampi Rings, mutta niin siinä käy, kun ohjaus ja käsikirjoitus ovat näin onnetonta sähellystä. Ohjaaja F. Javier Gutiérrez ei saa leffasta pakottamallakaan pelottavaa ja Samaran näkeminen saa enemmän innostumaan kuin kauhistelemaan. Yksi taulutelevisioon liittyvä Samara-kohtaus on oikeasti mainio, mutta siihen elokuvan hyvät puolet sitten jäävätkin. Lähinnä kauhupuoli luottaa typeriin äkkisäikäytyksiin. Vielä ohjausta kökömpi on Akiva Goldsmanin, David Louckan ja Jacob Estesin kyhäämä käsikirjoitus, mikä väkisin keksii mukaan uutta mysteeriä, mistä katsojan on äärimmäisen vaikea kiinnostua. Kun seurattavat hahmot ovat vielä näin tympeitä pahveja, katselukokemus on entistä vaikeampi. Ringsin surkeuden vain kruunaa naurettavan huono loppuhuipennus, joka pistää todella ihmettelemään, kuinka elokuvasarjan taso onnistuikaan tekemään näin huiman pudotuksen loistavan avausosan jälkeen.

Elokuvasta puuttuu myös visuaalisesti ensimmäisen The Ringin vaikuttavuus. Ensimmäinen osa osasi olla painostava ja tunnelmoiva jo pelkällä kuvaustyylillään ja värimaailmallaan, mutta Rings näyttää aika yhdentekevältä. Välillä valaisua hyödynnetään toimivasti ja mukaan mahtuu muutama aidosti mainio otos, mutta muuten filmi ei ole teknisesti kummoinen. Erikoistehosteetkaan eivät vakuuta ja osa leikkauksista ovat todella tönkköjä. Lavasteet ja maskeeraukset ovat sentään oivalliset, mutta äänimaailma luottaa liikaa nykykauhun tylsimpiin kliseisiin. Säveltäjä Matthew Margeson yrittää edes hieman rakentaa tunnelmaa musiikeillaan, mutta turhaan.

Yhteenveto: Rings on surkea kauhuraina, joka lähinnä tylsistyttää eikä pelota. Mukaan mahtuu yksi toimiva Samara-kohtaus taulutelevision kera, mutta kauhistumisen sijaan katsoja lähinnä innostuu, että elokuvassa vihdoin tapahtuu jotain. Alkukohtaus lentokoneessa ja loppuhuipennus ovat lähinnä surkuhupaisan kököt. F. Javier Gutiérrezin ohjaus on kauttaaltaan kömpelöä, eikä asiaa auta kehno käsikirjoitus. Tarina on tönkösti rakennettu ja Samarasta paljastuvat uudet puolet tuntuvat sotivan hahmon aiemmin esiteltyjä paljastuksia ja sääntöjä vastaan. Hahmot ovat mitäänsanomattomia pahveja, joiden kohtalot eivät kiinnosta lainkaan. Sivurooleissa nähtävät Johnny Galecki ja yleensä fantastinen Vincent D'Onofrio ovat ihan väärässä leffassa. Edes teknisiltä ansioiltaan Rings ei vakuuta. Lopputuloksena on erittäin huono kauhuleffa, jota ei oikein voi suositella edes sarjan ja Samaran isoille faneille. Eipä haittaisi yhtään, vaikka tämä mätäpaise jäisi elokuvasarjan viimeiseksi osaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Rings, 2017, Macari/Edelstein, Parkes/MacDonald Image Nation, Quebec Film and Television Tax Credit, The Georgia Film Office, Vertigo Entertainment, Waddeish Claretrap

Arvostelu: Cult of Chucky (2017)

CULT OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Fiona Dourif, Alex Vincent, Brad Dourif, Michael Therriault, Adam Hurtig, Elisabeth Rosen, Grace Lynn Kung, Marina Stephenson Kerr, Zak Santiago, Ali Tataryn ja Jennifer Tilly

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia - Unrated Version: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Myös Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli hitti, mutta Child's Play 3 (1991) tuotti pettymyksen lipputuloillaan. Elokuvasarjan suuntaa päätettiin muuttaa ja tuloksena oli komediallisempi Chuckyn morsian (Bride of Chucky - 1998), joka nousi sarjansa menestyneimmäksi osaksi. Vielä huumoripainotteisempi Seed of Chucky (2004) olikin haukuttu floppi, joten sarja päätettiin palauttaa takaisin kauhujuurilleen ja vuonna 2013 julkaistiin ailahtelevan vastaanoton saanut Curse of Chucky. Pian sen ilmestymisen jälkeen Mancini kertoi jo suunnittelevansa seuraavaa leffaa, jonka kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2017. Cult of Chucky julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle saman vuoden lokakuussa. Leffa sai edeltäjiensä tavoin ailahtelevan vastaanoton, eikä se tuottanut kummoisesti myynneissään. Itse olin nähnyt elokuvasarjasta aiemmin vain alkuperäisen klassikon, sekä vuoden 2019 uudelleenfilmatisoinnin. Kun huomasin leffojen saavan nyt jatkoa televisiosarjan Chucky (2021-) muodossa, päätin katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Vaikken pitänyt Curse of Chuckystä, katsoin elokuvasarjan toistaiseksi viimeisen osan Cult of Chuckyn jo alle viikkoa myöhemmin.

Perheensä murhasta lavastettu Nica Pierce on viettänyt neljä vuotta vankimielisairaalassa, missä hän on alkanut vakuuttua syyllisyydestään. Nican kertomukset tappajanukesta käyvät kuitenkin pian muille potilaille ja hoitajille kivuliaan todellisiksi, kun Chucky saapuu viimeistelemään aikomuksensa.

Fiona Dourif nähdään toistamiseen Nica Piercen roolissa, joka on lukittu vankimielisairaalaan epäiltynä perheensä murhasta Curse of Chuckyssä. Nica on viettänyt mielisairaalassa niin kauan aikaa, että on alkanut vähitellen uskoa kuvitelleensa koko tappajanuken ja tehneensä hirmuteot itse. Dourif ei vielä tässäkään leffassa tee erityistä vaikutusta - itse asiassa hän suoriutuu osastaan kehnommin kuin viimeksi. Fionan isä Brad Dourif sen sijaan ilahduttaa edelleen Chucky-nuken äänenä ja jo Dourifin äänestä voi kuulla, kuinka innoissaan hän on kerta toisensa jälkeen palaamassa tämän vinksahtaneen lelun rooliin.

     Nica ei jää ainoaksi paluun tekeväksi päähenkilöksi elokuvasarjasta, sillä kahdessa ensimmäisessä elokuvassa ja Curse of Chuckyn lopputekstikohtauksessa pikaisesti esiintynyt Alex Vincent nähdään pitkästä aikaa Andyna, joka lapsena joutui kohtaamaan Chuckyn hirmuisuuden. Vaikka onkin hienoa, että Vincent saatiin näinkin monien vuosien jälkeen takaisin leffasarjan pariin, täytyy todeta, ettei hän ole näyttelijänä paljoa kehittynyt.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. vankimielisairaalan tohtori Foley (Michael Therriault), joka yrittää saada Nican uskomaan, ettei mitään tappajanukkea ole, sekä mielisairaalan muut potilaat, kuten Malcolm (Adam Hurtig), Madeleine (Elisabeth Rosen), Claire (Grace Lynn Kung) ja Angela (Marina Stephenson Kerr), jotka ovat tietty mukana lähinnä potentiaalisiksi uhreiksi. Ja totta kai Jennifer Tillyn on pitänyt änkeä mukaan tähänkin filmiin Tiffanyna.

Siitä huolimatta, että Curse of Chucky oli kehno kauhuleffan yritys, oli se sentään askel oikeaan suuntaan kaamean Seed of Chuckyn jälkeen. Onkin siis harmi, ettei Cult of Chucky jatka tätä ylämäkeä, vaan vajoaa aika samoihin pohjamutiin kuin Seed of Chucky. Tämä leffa ei sentään sisällä transpilkkaa, masturboivaa Chuckyä tai alkutekstipätkää digisiittiöiden kera, mutta Cult of Chucky on silti omanlaisensa epäonnistuminen. Jos ohjaaja Don Mancini kompuroi edellisissä yrityksissään tehdä joko komedialeffaa tai kauhuelokuvaa, tässä hän läjähtää pärställeen yrityksessään yhdistää genret toisiinsa. Elokuva tuntuu olevan puoliksi kauhujatko-osa Curselle ja puoliksi komediajatko-osa Seedille. Lopputuloksena onkin hämmentävä ja päättömänä suuntaansa etsivä sekamelska, joka ei pelota tai naurata.

Suurimmaksi osaksi leffa on puuduttavan tylsää katseltavaa, vankimielisairaalakohtausten tarjotessa vain toinen toistaan kökömpää draamantynkää. Puisevasti kirjoitettuihin terapiasessioihin kyllästyy nopeasti ja sitten sitä vain odottaa, että Chucky saapuisi jo paikalle ja listisi kaikki. Chuckyn riehumisia todella saa odottaa, mutta sentään tässä elokuvassa tapot ovat veikeämpiä kuin edellisessä filmissä. Jännite puuttuu tästäkin elokuvasta täysin, osittain sen takia, koska yhdenkään hahmon kohtalo ei jaksa kiinnostaa. Harmillisesti loppuhuipennus ei ole odotuksen arvoinen, Mancinin kehittelemien uusien ideoiden takia. Osalle katsojista nämä ratkaisut voivat toimia, mutta omasta mielestäni ne vain heikensivät filmiä entisestään.

Mancinin ohjaus pysyy yhä amatöörimäisenä ja kömpelönä. Hänen kauhuosastonsa koostuu vain toinen toistaan laiskemmista ja kehnommista äkkisäikäytyksistä kovien äänitehosteiden kera, kun taas hänen komediapuolensa rakentuu kiusallisista letkautuksista ja tönköstä slapstickistä. Hänen käsikirjoituksensa on ihan yhtä huono kuin ohjauksensa, hahmoineen, dialogeineen ja juonenkäänteineen kaikkineen. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kummoinen, vaikka Chucky sentään näyttää paremmalta kuin se kammotus Curse of Chuckystä. Kuvaus on surkuhupaista ylidramaattisen vinojen otosten kera, mitä ei auta töksähtelevä leikkaus. Yhdessä kohtaa leikkaus meni siihen pisteeseen asti, että minun oli pakko pistää leffa tauolle hetkeksi, sillä olin liian hämilläni siitä, että se oli päässyt lopulliseen elokuvaan mukaan. Lavasteet ovat aika tylsät ja muutenkin elokuvasta huokuu halpuus. Erikoisefektit eivät vakuuta, etenkään vuoden 2017 leffaksi, eivätkä Joseph LoDucan musiikit onnistu luomaan vähäistäkään jännitettä.

Yhteenveto: Cult of Chucky on surkea kauhukomedia, joka viimeistään osoittaa, ettei Don Mancini osaa ohjata. Mancinin yritykset yhdistellä kauhua ja komediaa ovat vähintään kiusallisia, eikä leffa millään onnistu pelottamaan tai naurattamaan. Itse asiassa filmi on jopa aika tylsää katseltavaa. Mielisairaalan terapiasessiot ovat pitkäveteisiä ja draama väkinäistä. Suuren osan ajasta katsojana voikin huomata vilkuilevansa kelloa ja odottavansa Chuckyn pääsevän vauhtiin. Ja vaikka Chucky lopulta tarjoaakin muutamat veikeät tapot, on hahmon kohdalla tehty aika typeriä ratkaisuja, jotka saavat huipennuksen lässähtämään pahasti. Fiona Dourif ei onnistu vakuuttamaan traumatisoituneen Nican osassa, eikä harmillisesti Alex Vincentkään toimi enää Andyna. Hahmojen kohtalot eivät kiinnosta, mikä on jo yksi syy sille, ettei leffaa katsoessa jännitä. Kauhuosasto koostuu hölmöistä böö-äkkisäikäyttelyistä ja huumori laiskasta pelleilystä. Cult of Chucky on kuin viimeinen naula Chuckyn haudassa ja pahoin pelkään, että Mancinin johdolla tuleva televisiosarjakaan ei enää onnistu pelastamaan tämän tappajanuken saagaa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Cult of Chucky, 2017, Universal 1440 Entertainment

Arvostelu: Jigsaw (2017)

JIGSAW

Ohjaus: Michael Spierig ja Peter Spierig
Pääosissa: Laura Vandervoort, Paul Braunstein, Mandela Van Peebles, Brittany Allen, Matt Passmore, Hannah Emily Anderson, Callum Keith Rennie, Clé Bennett, Josiah Black ja Tobin Bell
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin esikoiselokuva Saw (2004) oli suuri menestys, mikä aloitti suosittujen kauhuelokuvien sarjan. Saw II (2005), Saw III (2006), Saw IV (2007) ja Saw V (2008) vain jatkoivat suosion kasvattamista, mutta Saw VI (2009) menestyi huomattavasti aiempia heikommin. Sen vuoksi seitsemännestä osasta Saw VII 3D:stä (Saw 3D - 2010) päätettiin tehdä sarjan päätösosa. Se taas kuului sarjan menestyneimpien elokuvien joukkoon, joten kahdeksannen filmin suunnittelu lähti hitaasti käyntiin. Josh Stolberg ja Peter Goldfinger kehittelivät uuden kertomuksen ja esittelivät sen Lionsgate-yhtiölle, joka kiinnostui heidän ideastaan. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2016 työnimellä "Saw: Legacy", mutta kun elokuva julkaistiin lokakuussa 2017, se nimettiin Jigsawiksi. Elokuva oli hitti, mutta edellisten osien tavoin se ei miellyttänyt kriitikoita. Itse en käynyt katsomassa leffaa, kun se ilmestyi teattereihin, sillä olin siinä vaiheessa nähnyt vasta ensimmäiset viisi Sawia. Kuitenkin nyt, kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Saw: From the Legacy of Saw (Spiral: From the Book of Saw - 2021), aloitin sarjan alusta, valmistautuakseni uuteen filmiin.

Kymmenen vuotta John Kramerin kuoleman jälkeen vaikuttaisi siltä, että Jigsaw on tehnyt paluun, kun viisi henkilöä heräävät ansasta, keskellä uutta kauhistuttavaa peliä.

Tällä kertaa sadistiseen peliin päätyvät viisi henkilöä, joista ensimmäinen tosin kuolee samantien, ennen kuin hänelle edes ehditään antaa nimeä. Loput neljä ovat Anna (Laura Vandervoot), Ryan (Paul Braunstein), Carly (Brittany Allen) ja Mitch (Mandela Van Peebles), joista jokainen on tietty tehnyt jotain kauheaa elämänsä aikana ja joutuu nyt kohtaamaan <seuraukset, sillä Jigsawin mielestä he pääsivät aikoinaan kuin koira veräjästä. Hahmot eivät tälläkään kertaa ole erityisen ihmeellisiä tai kiinnostavia. Parista heistä löytyy oma mielenkiintoinen puolensa, mutta eipä katsoja silti jaksa jännittää heidän selviytymisen puolesta. Näyttelijät tekevät passelia työtä esittäessään hätääntyneitä ja kärsiviä.

Peliä pelaavien henkilöiden lisäksi elokuva keskittyy tietenkin tuttuun Saw-tyyliin myös poliiseihin, jotka tutkivat hirvittäviä murhia. Poliisienkin puolella esitellään täysin uudet hahmot. Etsivät Halloran (Callum Keith Rennie) ja Hunt (Clé Bennett), sekä kuolinsyytutkijat Logan (Matt Passmore) ja Eleanor (Hannah Emily Anderson) yrittävät saada selville, kuka on alkanut kopioimaan John Krameria kymmenen vuotta tämän kuoleman jälkeen. Näyttelijät tekevät työnsä kelvollisesti, mutta eivätpä nämäkään hahmot herätä sen kummempia tunteita.

Sarjan edelliset osat tehtiin kaikki peräkkäisinä vuosina seitsemän vuoden ajan. Saw VII 3D:n jälkeen kesti kuitenkin seitsemän vuotta, että sarjaa jatkettiin taas ja hyvä niin, sillä kyseinen filmi oli surkea raina ja selkeästi sarjan heikoin lenkki. Vaikkei Jigsaw aloitakaan koko hommaa alusta, toimii se silti tietynlaisena Sawin uudelleenkäynnistyksenä, yrittäen herättää sarjaa takaisin henkiin uudella tavalla. Elokuvassa on omat hyvät puolensa, mutta harmillinen kasa kehnouksia, mitkä laskevat sen tasoa roimasti. Itse olin enemmän kuin tyytyväinen siihen, ettei tarvinnut enää seurata huonoa Costas Mandyloria tympeän Hoffmanin roolissa ja nähdä jatkuvia takaumia siitä, mitä jossain aiemmassa Sawissa tapahtui. Jigsaw tiedostaa aiemmat osat ja sisältää vihjeitä jokaiseen niistä, muttei kuluta puolta elokuvaa näyttääkseen tapahtumia, jotka on nähty jo.

Muka-kekseliäiltä käänteiltä ei kuitenkaan säästytä - ovathan ne yksi sarjan tavaramerkeistä raakojen ansojen lisäksi. Ja juuri näihin käänteisiin elokuva kompastelee. Sitä ennen se on ollut sarjan parempaa päätyä (vaikkakin keskinkertainen), mutta käänteet tuntuvat jotenkin halvoilta, mikä vesittää loppuhuipennusta ja tekee kokonaisuudesta lopulta heikon. Niitä ennen filmi pitää tarpeeksi sujuvasti mukanaan, tarjoten sarjan faneille mainioita ansoja ja goreilua. Ansoissa tosin huvittaa, kuinka pari niistä tuntuu olevan tasan tarkkaan tarkoitettuja juuri tietylle pelaajalle, mikä herättää kysymyksen, kuinka tämänkertainen Jigsaw on voinut tietää, että juuri nämä pelaajat selviytyvät aiemmista ansoista, jotta he pääsevät pelaamaan juuri heille tarkoitettuja ansoja? Noh, kuten onkin jo käynyt ilmi, tietyt sarjan puolet perustuvat juurikin muka-nokkeluuteen, mikä alkaa hajoilla käsiin, kun sitä vähänkin pohtii enemmän.

Elokuvan ovat ohjanneet Spierigin veljekset Peter ja Michael, joiden aiempiin töihin kuuluu mm. kelpo vampyyrifilmi Daybreakers (2009). Veljekset rakentavat tunnelmaa toimivasti, pitäen siten katsojan mielenkiintoa yllä, kun yksiulotteisiksi jäävät hahmot tai kummalliset käänteet eivät siihen kykene. Käsikirjoittajat Stolberg ja Goldfinger ottavat hyvin tuttuja asioita vanhoista Saweista ja hyödyntävät niitä oivallisin keinoin, mutta ajavat itsensä kuitenkin nurkkaan twisteillä. Teknisesti Jigsaw on paremmin tehty kuin sarjan aiemmat osat. Kyseessä on elokuvallisempi teos visuaalisesti, eikä se näytä samalla lailla televisiotuotannolta kuin aiemmat osat. Leikkauksesta ei löydy ärsyttäviä turbosilppuja, vaan editointi on tehty tyylikkäämmin. Lavasteet ja maskeeraukset ovat taas kerran onnistuneet. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja tuttu, aivan mahtava tunnusmusiikki kuullaan tietenkin elokuvan lopussa.

Yhteenveto: Jigsaw on huomattavasti sarjan edellistä osaa, kammottavan huonoa Saw VII 3D:tä parempi elokuva, mutta silti harmillisen heikko tapaus. Aluksi leffa vaikuttaisi kuuluvan sarjan parempaan päätyyn ja tuntuu siltä kuin tekijät olisivat käynnistäneet sarjan tyylikkäästi takaisin, mutta jo ennen puolta väliä ongelmat nostelevat päätään. On kummallista, kuinka jotkut ansoista on tarkoitettu selvästi vain tietylle pelaajalle, sillä miten ihmeessä tämänkertainen pelinpyörittäjä olisi voinut tietää, että juuri tietyt henkilöt selviävät aiemmista ansoista, jotta pääsevät itselleen tarkoitettuihin hetkiin? Pientä jännitettä on mukana, vaikkei katsojaa sen kummemmin kiinnosta, selviävätkö pelaajat vai eivät. Loppuhuipennuksesta löytyy tietty muka-hurjat käänteensä, mitkä saavat katsojan nostelemaan kulmiaan. Sentään ne on toteutettu hieman luovemmin kuin viime osissa. Hienoa on myös, ettei elokuva käytä puolta kestostaan näyttämään pätkiä aiemmista osista, vaan oikeasti keskittyy kertomukseensa. Ei kertomus kovin hyvä ole, mutta on Jigsaw askel parempaan suuntaan karmean seitsemännen leffan jälkeen. Nyt nähtäväksi jääkin, mitä sarjan uudessa osassa, Spiral: From the Legacy of Saw'ssa tullaan tekemään. Valitettavasti sen julkaisua on siirretty ensi vuoteen asti, joten joudumme odottelemaan sadististen ansojen paluuta vielä jonkin aikaa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jigsaw, 2017, Twisted Pictures, Burg Koules Hoffman Productions, Serendipity Productions, A Bigger Boat

Arvostelu: Brawl in Cell Block 99 (2017)

BRAWL IN CELL BLOCK 99

Ohjaus: S. Craig Zahler
Pääosissa: Vince Vaughn, Jennifer Carpenter, Don Johnson, Udo Kier, Marc Blucas, Dion Mucciacito, Geno Segers, Victor Almanzar, Willie C. Carpenter ja Mustafa Shakir
Genre: draama, toiminta
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 18

Brawl in Cell Block 99 on S. Craig Zahlerin kirjoittama ja ohjaama elokuva. Se kuvattiin syksyllä 2016 ja se sai ensi-iltansa syyskuussa 2017 Venetsian elokuvajuhlilla. Siellä filmiä kehuttiin ja se levisi seuraavien kuiden aikana maailman leffateattereihin. Suomessa elokuvaa ei kuitenkaan koskaan nähty teattereissa, vaan se ilmestyi vasta alkuvuodesta 2018 suoraan DVD:lle ja Blu-raylle. Tämä harmitti itseäni kovasti, sillä kiinnostuin filmistä heti, kun kuulin siitä. Leffaa oltiin tosiaan kehuttu ja sitä oli myös kutsuttu yhdeksi väkivaltaisimmista teoksista pitkiin aikoihin, joten tietty halusin nähdä sen. Iloitsinkin, kun sain Brawl in Cell Block 99:n isältäni lainaan ja katsoin sen heti.

Huumekuriiri Bradley Thomas päätyy vankilaan pieleen menneen keikan takia. Eräs taho ei pidä epäonnistumisesta ja sieppaa Bradleyn raskaana olevan vaimon. Saadakseen vaimonsa takaisin, Bradleyn täytyy tappaa tietty vanki huippuvartioidulta selliosastolta 99.

Vince Vaughn tekee uransa rankimman roolin vankilaan joutuvana Bradley Thomasina - ja sanoisin jopa, että samalla myös uransa parhaimman roolityön. Vaughn näyttelee pääasiassa komedioissa, joissa hän ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut itseäni. Tässä hän kuitenkin osoittaa, että hänestä löytyy pätevyyttä, jos hän vain niin tahtoo. Vaughn on uskottava synkkänä miehenä, joka menettää lähes kaiken. Hän tuo hienosti esille, kuinka Bradley jaksaa painaa eteenpäin ainoastaan vaimonsa ja syntymättömän tyttärensä takia. Hän myös näyttää, ettei Bradleylle kannata ryttyillä. Hahmo nimittäin vetää turpaan oikein kunnolla, eikä hänen ilmekään värähdä.
     Bradleyn vaimoa, Laurenia näyttelee Jennifer Carpenter, joka ei mielestäni ole kovin ihmeellinen osassaan. Vaughnin rinnalla Carpenter vaikuttaa hieman elottomalta, vaikka lopulta saakin yhden huippuhetken itselleen. Hahmosta on myös aika hankala välittää, sillä hyvin alkuvaiheilla käy ilmi, että hän on pettänyt miestään.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Bradleyn huumepomo Gil (Marc Blucas), vankilanjohtaja Tuggs (Don Johnson), vanginvartija Andre (Mustafa Shakir), Bradleylle vankilaa esittelevä vanki Lefty (Willie C. Carpenter), huumebisnestä hoitava Eleazar (Dion Mucciacito), tämän kätyrit Roman (Geno Segers) ja Pedro (Victor Almanzar), sekä Eleazarin kanssa työskentelevä inhottava mies (Udo Kier), joka on paljon vakuuttavampi roisto kuin pomonsa. Jopa Johnsonin esittämä vankilanjohtaja on uhkaavampi tapaus kuin Eleazar, jonka näyttelijällä ei ole tarpeeksi karismaa osaansa. Johnson sen sijaan on erinomainen tylynä johtajana, jota tavallaan inhoaa, mutta jota voi myös ymmärtää.

Harmillisesti Brawl in Cell Block 99 ei loppujen lopuksi ollut ihan sitä, mitä toivoin. En tietenkään odottanut mitään Rita Hayworth - avain pakoon -elokuvan (The Shawshank Redemption - 1994) kaltaista mestariteosta, mutta ennakkohehkutusten takia odotin näkeväni paljon rankkaa toimintaa. Kyllä leffasta turpaanvetoja löytyy ja ne ovat erittäin hyvin toteutettuja, mutta jäin kaipaamaan jotain samanlaista kuin "Daredevil"-sarjan (2015-) toisella kaudella, kun Punisher joutuu vankilaan ja pistää siellä koko selliosaston sairaalakuntoon niin, että hahmo on mätkinnän jälkeen täysin veren peitossa. Rankkoja hetkiä on onneksi luvassa, mutta aivan liian maltillisesti omaan makuuni. Parissa kohtaa elokuvan raju meininki nousee sentään niin korkealle, että suu loksahtaa auki ihmetyksestä. Pidin kovasti siitä, kuinka realistiseksi tappeluiden henki on onnistuttu luomaan ja lyönnit näyttävät oikeasti sattuvan. Leffa ei sillä tavalla siis päästä katsojaansa helpolla, mutta olisin halunnut nähdä enemmän sitä turpaanvetoa. Tällaisenaan filmin korkea K18-ikäraja selittyy vain juuri ja juuri.

Pääasiassa elokuva pohjautuukin draamaan. Eikä siinä sinänsä mitään, jos draamapuoli olisi hyvin rakennettu. Ymmärrettävästi filmi haluaa pohjustaa Bradleyn hahmon, sekä hänen suhteensa Laurenin kanssa, jotta katsojana välittäisi vaikeasta tilanteesta, johon Bradley joutuu vankilassa. Pohjustus on kuitenkin tehty paikoitellen niin pitkäveteisesti, että ennen vankilaosuutta huomasin, etteivät hahmojen kohtalot oikeastaan kiinnosta minua. Brawl in Cell Block 99 hyötyisikin reilusta tiivistämisestä. Elokuvan ensimmäiset kolme varttia voisi tiivistää lähes puoleen ajasta ja tarina voisi kulkea nopeammin vankilaan. Niinhän se Rita Hayworth - avain pakoonkin alkoi lähes välittömästi vankilasta ja siinä vasta välittääkin leffan henkilöistä. Tämä elokuva nappaakin paljon paremmin mukaansa, kunhan Bradleylle häkki heilahtaa. Vaikka puhun tiivistämisestä, en haluaisi sekuntiakaan pois siitä, kun Bradley saa tuomionsa ja kun hänet viedään vankilaan, missä hän joutuu odottamaan jonoissa, luovuttamaan omaisuutensa, vaihtamaan vaatteensa vartijoiden edessä ja kun hänelle kerrotaan vankilassa käyttäytymisestä. Tämä lisää filmin realistisuutta ja se oli yllättävän kiehtovasti toteutettu. Mielenkiintoinen (ja ennen kaikkea todella karu) vankilaosio siis onneksi pelastaa aluksi pitkäveteisen kertomuksen ja nostaa Brawl in Cell Block 99:n kelvoksi teokseksi.

Elokuvan on ohjannut itselleni lähes tuntematon S. Craig Zahler. Tiedän herran vain, koska minun on jo pidemmän aikaa ollut tarkoitus katsoa hänen edellinen teoksensa, Bone Tomahawk (2015). Zahler suoriutuu hommastaan mainiosti. Hän selvästi fanittaa 1970- ja 1980-luvun toimintafilmejä, sillä Brawl in Cell Block 99:n henki on usein kuin ryöstetty niistä. Tämän voi huomata helposti siitä, että filmissä on parissa kohtaa käytetty selkeää nukkea ihmisen tilalla. Vaikka idea onkin hauska, katkaisee viimeisessä kuvassa näkyvä nukke oman fiilikseni kuin seinään. Oli todella ärsyttävää, että kun olin vihdoin päässyt oikein kunnolla mukaan elokuvaan ja sitten ihan viime hetkellä juttu lässähtääkin, kun ruutuun ilmestyy niin selkeä nukkeihminen, ettei samanlaista hirvitystä ole nähty vuosikymmeniin. Zahlerin käsikirjoitus on myös oivallinen, mutta sitä olisi voinut tiivistää oikein kunnolla. Tiivistäminen olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkaamossa. Elokuva on kuitenkin hyvin kuvattu ja kaikessa karuudessaan se näyttää visuaalisesti muuten hyvältä, mutta jostain syystä kuva on usein ylivalottunut. En tiedä, onko kyseessä kuvaajan vai valaisijan taidottomuus vai huono värimäärittely, vai oliko tämä tietoinen ratkaisu, että useat ulkokohtaukset näyttävät siltä kuin filmikela olisi palamassa puhki. Yhdessä pimeässä kohtauksessa musta väri taas muuttuu punaiseksi, mikä on erittäin häiritsevää. Äänimaailma on muuten onnistuneesti luotu (pidin etenkin voimakkaasti rusahtavista luista tappeluiden aikana), mutten pitänyt siitä, ettei leffasta löydy lähes lainkaan musiikkia. Musiikki olisi lisännyt kiinnostavuutta pitkäveteisiin kohtiin ja tuonut tarpeellista lisätunnelmaa mukaan.

Yhteenveto: Pitkäveteisestä alkupäästään huolimatta Brawl in Cell Block 99 on oikein mainio vankiladraama. Vince Vaughn tekee uransa parhaan roolisuorituksen rankkana Bradley Thomasina, minkä lisäksi myös Don Johnson vakuuttaa inhottavana vankilanjohtajana. Muut näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä, vaikka Dion Mucciacito onkin aika karismaaton roisto ja Jennifer Carpenter on tylsä Bradleyn vaimona. Ohjaaja S. Craig Zahler on onnistunut luomaan kiehtovan ja karun maailman, muttei ole osannut käynnistää filmiään, eikä hän ole uskaltanut tarjota enempää ääriväkivaltaisia tappeluita. Silloin kun leffassa vedetään turpaan, on meno komeaa, mutta sitä on aivan liian vähän. Realistisen brutaalit mätkimiset ja yllättävän aidolta tuntuva vankilaan siirtyminen eivät kuitenkaan ole kovin hyvässä tasapainossa muutamien yliampuvien hölmöyksien kanssa. Jos elokuva olisi käynyt vielä kerran leikkaamossa tiivistettävänä, sekä jonkun säveltäjän luona ja jonkun taidokkaamman värimäärittelijän luona, olisi se varmasti parempi kokonaisuus. Karumman toiminnan ja 1970- ja 1980-luvun mätkintäleffojen ystäville suosittelen Brawl in Cell Block 99:ä oikein lämpimästi. Suoraviivaisempaa toimintarymistelyä odottavat kokevat luultavasti pettymyksen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.teaser-trailer.com
Brawl in Cell Block 99, 2017, Assemble Media, Cinestate, Caliber Media Company, IMG Films, Nasser Group, Realmbuilders Productions, XYZ Films

Arvostelu: Geostorm (2017)

GEOSTORM

Ohjaus: Dean Devlin
Pääosissa: Gerard Butler, Jim Sturgess, Abbie Cornish, Zazie Beetz, Alexandra Maria Lara, Robert Sheehan, Andy Garcia, Ed Harris, Eugenio Derbez, Talitha Bateman ja Daniel Wu
Genre: scifi, jännitys
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12

Katastrofielokuvat eivät ole erityisen suosittuja tai arvostettuja teoksia. Vaikka esimerkiksi ohjaaja Roland Emmerich on onnistunut tekemään ison budjetin filmejä, kuten Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996), The Day After Tomorrow (2004) ja 2012 (2009), ovat katastrofileffat lähinnä suoraan televisioon tehtyjä, pienen luokan tekeleitä. Ei siis ole ihme, ettei parin vuoden takainen Geostormkaan ollut kovin suosittu elokuva. Sen suunnittelu alkoi jo 2010-luvun alussa ja se kuvattiin loppuvuodesta 2014, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneetkään siitä, elokuvaan kirjoitettiin uusia kohtauksia ja sitä kuvattiin uudestaan eri ohjaajan kanssa. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo maaliskuussa 2016, mutta uusintakuvausten takia se ilmestyi vasta syksyllä 2017. Geostorm oli tuntuva floppi Yhdysvalloissa, mutta tuotti maailmanlaajuisesti tarpeeksi rahaa, jotta yhtiöt saivat budjetin takaisin. Ympäri maailman kriitikot haukkuivat filmin lyttyyn, minkä takia sitä ei näytetty lainkaan lehdistölle Suomessa. Niinpä en päässyt katsomaan sitä kun se ilmestyi, enkä kehnojen arvioiden takia halunnut maksaa leffalipusta. Päätin odottaa, että elokuva tulee vuokrattavaksi ja kun huomasin, että Geostorm on vihdoin saatavilla, päätin katsoa leffan heti.

Lähitulevaisuudessa maapallo on rajujen myrskyjen kourissa, jolloin avaruuteen rakennetaan säätä hallitseva Dutchboy-satelliittijärjestelmä. Dutchboyssa ilmenee kuitenkin jokin ongelma, mikä täytyy korjata, ennen kuin se tuhoaa koko planeetan massiivisella geomyrskyllä.

Gerard Butler näyttelee Geostormin päähenkilöä, Jake Lawsonia, joka suunnitteli Dutchboyn, eli hän on yksi maailman viisaimmista henkilöistä. Jos tämä ei kuulosta vakuuttavalta, niin ei ihme. Butler on totuttu näkemään toimintaelokuvissa, kuten 300 (2006) ja Olympos on valloitettu (Olympus Has Fallen - 2013), joten häntä on vaikea kuvitella nerokkaana tiedemiehenä. Silti äijämäinen Butler toimii päätähtenä ja hänestä löytyy selvästi enemmän karismaa kuin vastanäyttelijöistään, jolloin hän sopii osaansa ihan hyvin.
     Jim Sturgess taas esittää Jaken veljeä Maxia, joka työskentelee hallitukselle ja tottelee sääntöjä paljon enemmän kuin veljensä. Tämä tekee Maxista heti tylsemmän hahmon, mitä ei helpota yhtään se, ettei Sturgess ole kovin hyvä osassaan. Hahmo käy paikoitellen jopa rasittavaksi, jolloin ei voi muuta kuin ihmetellä, miksi vähän väliä näytetään Maxin elämää Maassa, kun voisi mieluummin viettää aikaa avaruudessa Jaken kanssa. Leffan budjetti varmaan loppui kesken, mutta siihen päästään vasta myöhemmin...
     Muita tärkeitä hahmoja filmissä ovat Maxin agenttityttöystävä Sarah (Abbie Cornish), joka on paljon kiinnostavampi hahmo kuin miehensä; Maxin hakkeriystävä Dana (Zazie Beetz), joka on myös kiinnostavampi kuin Max; Jaken nuori tytär Hannah (Talitha Bateman), joka toimii hieman myötähäpeällisenä kertojaäänenä, selittäessään isänsä urotöistä; Dutchboyn komentaja Ute Fassbinder (Alexandra Maria Lara), joka tuntuu uusintakuvauksiin lisätyltä hahmolta; ja hongkongilainen tutkija Cheng (Daniel Wu), joka tutkii kummallisia sääilmiöitä. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Andy Garcia Yhdysvaltain presidenttinä, Ed Harris ulkoministerinä, Julia Denton Jaken ex-vaimona, sekä Robert Sheehan, Eugenio Derbez, Adepero Oduye ja Amr Waked Dutchboyn ongelmia etsivänä tiiminä. Hahmoja elokuvassa on ihan liikaa. Ennen kuin yhdenkään persoonaa on ehtinyt ymmärtää, seuraava henkilö jo esitellään. Kehnon testiyleisövastaanoton jälkeen filmin ongelmia ajateltiin korjata lisäämällä mukaan hahmoja, mutta se on vain lisännyt oman ongelmansa.

Geostorm ei todellakaan ole hyvä elokuva, sen tiesin jo ennen filmin katsomista. Leffan idea on erittäin hölmö, kuten on myös sen toteutuskin, joten riippuu ihan vain katsojasta, kuinka paljon siitä hölmöydestä voi nauttia. Itse toivoin viihtyväni elokuvan parissa ja toivoin näkeväni tyylikkäästi toteutettuja katastrofikohtauksia. Vaikka sellaiset tilanteet, missä pyörremyrskyt riehuvat kylissä tai hyökyaallot peittävät kaupunkeja, ovat tosielämässä kauheita tragedioita, leffassa ne voivat toimia mitä parhaimpana viihteenä. Eihän esimerkiksi 2012 ole kovin hyvä elokuva, mutta upeasti toteutettu katastrofikohtaus, jossa päähenkilöt yrittävät selvitä ympärillä tuhoutuvasta kaupungista, on niin tiivistunnelmainen, nokkela ja kekseliäs, että se kohtaus yksinään ansaitsee täyskympin. Toivoin, että Geostorm onnistuisi tarjoamaan jotain tällaista, mutta ei. Ainoa asia, missä Geostorm voisi loistaa, tuottaa pettymyksen. Katastrofihetkiä on todella vähän, eikä niissä ole saatu mitään tunnetta peliin. Ainoa jännittävä hetki on Hongkongissa tapahtuva tuhoutuminen. Se saa katsojan vielä ajattelemaan, että kyseessä voisi olla viihdyttävä tekele. Ja vaikka mukana onkin hauskoja hetkiä, kuten että jäätyneet linnut putoavat taivaalta ihmisten niskaan, ei elokuva loppujen lopuksi tarjoa sitä, mitä se lupailee.

Suurimmaksi osaksi leffa keskittyy nimittäin salaliittoteoriaan, että joku olisi sabotoinut Dutchboyta ja siihen etsitään syyllistä. Hahmoja on paljon ja heidän välilleen yritetään luoda suhteita, jotta katsojana välittäisi heistä, mutta näyttelijöiden kemiat eivät kohtaa, eikä heille kirjoitetut repliikit toimi, jolloin katsojana lähinnä toivoo, ettei geomyrskyä ehditä pysäyttää ajoissa. Jaken ja Maxin hankalasta velisuhteesta yritetään löytää jotain koskettavaa, mutta siinä epäonnistutaan pahasti. Toisaalta heidän videopuhelunsa tarjoavat yhden hauskimmista hetkistä, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Kyseessä on salakoodin purkaminen ja se on aivan mahtavalla tavalla typerää. Sellaisia hetkiä kun elokuvassa olisi enemmän, Geostormin viihdearvo nousisi huomattavasti. Niin ja niitä katastrofikohtauksiakin pitäisi olla paljon enemmän. Ei ole mikään ihme, ettei tästä elokuvasta ole pidetty. On erikoista, että tämä on edes saanut kunnon rahoituksen, sillä kuten jo sanoin, yleensä tällaiset leffat päätyvät suoraan televisioon.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Dean Devlin, joka toimi tätä ennen Roland Emmerichin katastrofileffojen tuottajana. Devlin on tuottanut mm. Independence Dayn ja sen jatko-osan Independence Day: Uuden uhkan (Independence Day: Resurgence - 2016), joten ei ole toisaalta ihme, että myös hänen esikoisohjauksensa on katastrofileffa. Devlin ei ole kuitenkaan löytänyt samaa magiaa kaikesta siitä tuhosta, minkä Emmerich luo filmeihinsä. On myös hieman epäselvää, kuinka paljon Devlin oikeasti ohjasi leffasta, sillä pitkät uusintakuvaukset ohjasi Danny Cannon. Devlinin ja Paul Guyotin työstämä käsikirjoitus ei todellakaan ole hyvä. Sen repliikit ovat usein kehnoja, minkä lisäksi leffa on todella ennalta-arvattava. Leikkaus on paikoitellen liian nopeatempoista, mutta kuvaus on sujuvaa. Valaisu-, puvustus- ja lavastustiimit ovat tehneet hyvää työtä, etenkin jälkimmäinen Dutchboyn lavasteiden kanssa. Äänimaailma on oivallinen, mutta Lorne Balfen säveltämät musiikit eivät jää mitenkään mieleen. Ja vihdoin päästään siihen, että Geostormin budjetti taisi loppua kesken. Avaruuskohtauksissa ja leffan alkupäässä tehosteet ovat ihan tyylikkäät. Harmillisesti mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä huonommiksi sen efektit muuttuvat. Useat kohdat, kuten NASA:n rakettien laukaisupaikat, suuri hyökyaalto, jäätyvä hiekkaranta ja riehuvat pyörremyrskyt näyttävät todella digitaalisilta. Videopelissä ne voisivat näyttää hyviltä, muttei elokuvassa. 2012:ssakin on paremmat efektit ja se leffa ilmestyi lähes kymmenen vuotta sitten.

Yhteenveto: Geostorm on kehno katastrofitekele, joka keskittyy kaikkeen muuhun kuin olennaiseen, eli niihin katastrofeihin. Leffassa on ihan liikaa hahmoja, heidän suhteensa eivät toimi, eivätkä heidän näyttelijänsä ole kummoisia. Gerard Butler on kummallinen valinta maailman fiksuimmaksi mieheksi, mutta hänen äijähenkensä sopii päärooliin ja hän hoitaa hommansa vastanäyttelijöitään paremmin. Dutchboyn ongelmien selvittäminen ei ole kovin mielenkiintoista, eikä leffa onnistu koskaan yllättämään. Filmin budjetti taisi loppua kesken, sillä katastrofikohtauksia on paljon toivottua vähemmän, eivätkä niiden tehosteet ole kummoiset. Katastrofihetket onnistuvat tuomaan pientä viihdearvoa muuten surkeaan leffaan, muttei elokuvaa silti voi kovin viihdyttäväksi kutsua. Ohjaaja Dean Devlin on selvästi seurannut katastrofinero Roland Emmerichin puuhia, muttei ole osannut kopioida niitä omaan filmiinsä. Geostormia on vaikea suositella kenellekään. Jos aivottomia katastrofileffoja ei tykkää katsoa, niin ei tästäkään voi tykätä. Elokuva ei kuitenkaan tarjoa tarpeeksi katastrofihetkiä, jotta tällaisia teoksia fanittavat voisivat olla tyytyväisiä. Kyseessä on siis aikamoinen (hehe) katastrofi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Geostorm, 2017, Warner Bros. Pictures, Electric Entertainment, RatPac-Dune Entertainment, Skydance Media, Stereo D, Twisted Media

Arvostelu: The Book of Henry (2017)

THE BOOK OF HENRY

Ohjaus: Colin Trevorrow
Pääosissa: Naomi Watts, Jaeden Lieberher, Jacob Tremblay, Dean Norris, Maddie Ziegler, Sarah Silverman, Lee Pace, Tonya Pinkins ja Geraldine Hughes
Genre: draama, trilleri
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

Käsikirjoittaja Gregg Hurwitz sai idean The Book of Henrystä jo 1990-luvulla ja kirjoitti siitä ensimmäisen version vuonna 1998. Hurwitz esitteli ideaansa useille leffayhtiöille, kunnes vihdoin Sidney Kimmel Entertainment kiinnostui siitä. 2010-luvun alussa ohjaajaksi valittiin Colin Trevorrow, mutta tuotanto viivästyi, kun hänet palkattiin tekemään Jurassic World (2015). Sen ilmestyttyä Trevorrow palasi takaisin The Book of Henryn pariin ja kuvaukset alkoivat syksyllä 2015. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo syksyllä 2016, mutta sen julkaisu päätettiin siirtää seuraavalle vuodelle. Lähes 20 vuotta siihen meni, mutta lopulta The Book of Henry sai ensi-iltansa kesällä 2017. Se oli kuitenkin suuri taloudellinen floppi; elokuvan budjetti oli noin 10 miljoonaa dollaria ja se sai tienattua vain vähän yli 4 miljoonaa. Kriitikot myös haukkuivat filmin lyttyyn, eikä leffa saapunut lainkaan Suomen teatterilevitykseen. Itse olin hieman harmissani siitä, sillä pidin todella paljon Jurassic Worldista ja minua kiinnosti tietää, mitä Trevorrow tekisi originaalin tarinan parissa. Mitä kauemmin kului aikaa, sitä enemmän leffa alkoi kiinnostamaan myös sen näyttelijöiden takia. Kun huomasin, että The Book of Henry oli vihdoin saapunut Suomeen myyntiin ja vuokralle, päätin katsoa sen.

Nerokas nuorukainen Henry huomaa, että naapurissa asuva mies pahoinpitelee ja ahdistelee omaa tytärtään. Henry päättää keksiä tilanteeseen ratkaisun.

Elokuvan nimikkoroolissa Henrynä nähdään Se-kauhuleffasta (It - 2017) tuttu Jaeden Lieberher, joka tekee oikein mainion ja yllättävän uskottavan roolityön. Henry on tosiaan aikamoinen nero; älykkyytensä puolesta hän on paljon ikäisiään kypsempi. Siinä missä muut muksut käyttävät aikaa leikkimiseen ja pelaamiseen, Henry pitää huolta perheensä raha-asioista ja rakentaa erilaisia keksintöjä. Paikoitellen Henryn älykkyys nousee esille ylimielisyytenä, mikä on hieman ärsyttävää, mutta pääasiassa hahmo on hyvin pidettävä tapaus, etenkin kun Lieberher hoitaa hommansa niin taidokkaasti.
     Henry asuu yhdessä äitinsä Susanin (Naomi Watts) ja pikkuveljensä Peterin (Jacob Tremblay) kanssa. Poikien äidistä on tehty kiinnostava hahmo, sillä vaikka Henryn puheista käy selville, että perheellä olisi rahaa kuin roskaa, Susan päättää tehdä töitä pienessä kuppilassa, eikä keskity intohimoprojektiinsa, eli lastenkirjojen tekemiseen. Jotain uutta perinteiseen äitihahmoon tuo se, että hänet nähdään usein pelaamassa sotapelejä, kun Henry laskee rahoja taustalla. Watts on tuttuun tapaansa oiva valinta äidin rooliin, vaikka vetääkin hieman yli elokuvan toisella puoliskolla. Nuori Jacob Tremblay taas on aina yhtä erinomainen näyttelijänalku ja sanon jälleen samaa kuin Wonderin (2017) ja Roomin (2015) arvioissani, eli hänestä kuullaan vielä pitkään, kunhan hän ei vain mokaa lupaavaa uraansa päihteillä tai ylimielisyydellä. Vaikka Tremblay pääsee pariin otteeseen näyttämään taitonsa, jää hänen Peter-hahmonsa usein täysin taustalle.
     Vielä pahemmin taustalle tuntuu jäävän naapurintyttö Christina (Maddie Ziegler), jonka takia leffassa tapahtuu kaikenlaista erikoista. Ottaen huomioon, kuinka filmi yrittää painottaa, miten tärkeää on saada Christina kauas isänsä Glennin (Dean Norris) luota, hänen hahmonsa jää todella tylsäksi, eikä Zieglerin roolisuoritus jää millään lailla mieleen. Norris taas on oiva valinta aika inhottavaksi naapurinmieheksi. Yllättävän taidokkaasti elokuva saa katsojan inhoamaan Glenniä, vaikka leffa ei koskaan todella näytä, että hän tekisi hirveyksiä.
     Elokuvassa nähdään myös pienemmissä rooleissa Geraldine Hughes Henryn luokanopettajana, Tonya Pinkins koulun rehtorina, Sarah Silverman Susanin tympeänä ystävänä, sekä Lee Pace David-kirurgina.

The Book of Henry alkaa kuin mikä tahansa kiva perheleffa. Lapset käyvät iloisesti koulussa, vaikka sieltä löytyykin ikävä kiusaajapoika. Äiti selvästi rakastaa lapsiaan hyvin paljon ja yrittää miettiä, miten voisi pitää heistä mahdollisimman hyvin huolta. Kaikki on vähän liiankin iloista ennen kuin eräänä iltana Henry näkee ikkunastaan Christinan huoneen, missä tapahtuu jotain epäilyttävää. Hetkessä elokuvan tunnelma muuttuu paljon synkemmäksi ja mukaan tuodaan mielenkiintoista mysteerisyyttä, etenkin kun nähtävät kohtaukset eivät oikeastaan paljasta katsojille mitään - Henry vain puuhailee kaikenlaista jännää. Ja jos tunnelman äkillinen muutos tuntuu erikoiselta, niin voi pojat elokuva tarjoaa yllättäviä käänteitä! Harmillisesti, kun toinen käännekohta pistetään sekoittamaan pakkaa, tuntuu helposti siltä kuin katsoisi eri elokuvaa kuin juuri äsken. Christina unohtuu täysin pitkäksi aikaa. Ja sitten tekijät ovat päättäneet pärisyttää oikein kunnolla menemään ja vetävät maton katsojien jalkojen alta. Minun on pakko tunnustaa, että noin puolessa välissä nähtävä käänne tuli minulle todellisena yllätyksenä ja vielä siinä kohtaa ajattelin, että kylläpä on käsikirjoittajalla pokkaa.

Valitettavasti siinä kohtaa alkaa myös valtava alamäki. Leffan toinen puolisko muuttaa The Book of Henryn kauheaksi sekasotkuksi, joka ei enää tiedä, mitä se yrittää olla. Useaan otteeseen tuijotin tapahtumia epäuskoisena, etenkin kun eräät kasettinauhat tuodaan mukaan tarinaan. Elokuva käy usein totaalisen typeryyden rajoilla ja parissa kohtaa liikkuu täysin pohjamudissa. Päähenkilöt tekevät niin ihmeellisiä ratkaisuja, että heistä voi olla vaikea pitää. Kaikkien aiempien yllätyskäänteiden takia filmiä on kuitenkin yhä ihan kiinnostava katsoa, sillä itse ainakin vain odotin, mitä tarina seuraavaksi tarjoaa? Kehnon loppuratkaisun, näin suoraan sanottuna. Lopputekstien alkaessa leffasta on ehtinyt jäädä sellainen ikävä maku suuhun, että tuottaa vaikeuksia muistaa niitä alkupuoliskon hyviä osuuksia. Lähinnä minua jäi harmittamaan, että erittäin mainiot lapsinäyttelijöiden suoritukset menevät täysin hukkaan, kun niitä ympäröi näin huono tekele.

Käsikirjoittaja Gregg Hurwitz on selvästi ollut innoissaan siitä, kuinka poikkeavan tarinan hän on onnistunut kirjoittamaan. Hän on tainnut olla niin täpinöissään juonenkäänteistä, ettei ole pysähtynyt miettimään, kuinka hölmöltä lopputulos voi tuntua. Tätä ei ole ymmärtänyt myöskään ohjaaja Colin Trevorrow, joka ei saa pidettyä erilaisia tunnelmia kasassa. Olen nähnyt muutamia Trevorrowin ja Hurwitzin haastatteluita, ja he selvästi ovat täysin sitä mieltä, että tarinankerronnan poikkeavuudet tekevät The Book of Henrystä hienon. Kyseessä ei ole mikään "minä olen isäsi" -twisti, mikä saisi päähenkilön ja katsojan tajuamaan uusia ja mullistavia puolia hahmoista ja tarinan kokonaisuudesta. Korkeintaan käänteet saavat katsojan pitämään Henryä psykoottisena tapauksena... Elokuva on myös paikoitellen kasattu leikkaamossa niin kummallisesti, että siitä tuntuu puuttuvan kymmenien minuuttien edestä materiaalia. Sentään leffa on oivallisesti kuvattu, valaistu, lavastettu ja äänitetty. Michael Giacchinon säveltämät musiikit toimivat leffan aikana, mutteivät jää mieleen. Maskeerauksesta taas täytyy kritisoida sitä, että eikö Christinalle olisi voinut tehdä oikeasti näkyviä jälkiä, jotka saisivat katsojan oikeasti välittämään hänen tilanteestaan ja tekisivät loppupuoliskon hulluudet hieman hyväksyttävimmiksi katsojan silmissä? Eikö? Ei sitten.

Yhteenveto: The Book of Henry alkaa mainiosti, mutta muutaman mahdollisimman yllättävän juonenkäänteen jälkeen sen taso alkaa putoilla, jolloin lopputuloksena on harmillisen huono tekele. Jonkun olisi pitänyt ihan kunnolla sanoa käsikirjoittaja Gregg Hurwitzille, että hänen tekstinsä ei ole hyvä sen takia, että se yllättää katsojan vähän väliä. Ei, kun jokainen käänne tekee leffasta entistä typerämmän. Useat hetket saivat minut hämmästelemään, kuinka outoja ratkaisuja tekijät ovatkaan keksineet. Lopussa on vaikea muistaa alun hyviä puolia. Lähinnä jää vain harmittamaan, että Jaeden Lieberherin, Jacob Tremblayn ja Naomi Wattsin oivalliset roolisuoritukset menevät täysin hukkaan kehnossa elokuvassa. The Book of Henrystä saisi hyvän elokuvan, mutta se vaatisi suuria muutoksia käsikirjoituksessa. En siis voi suositella leffaa oikeastaan kenellekään. Jotkut pitävät siitä samasta syystä kuin sen tekijät, eli koska se on erilainen. Muttei erilaisuus tee siitä erityistä. Ei ihme, että tämän elokuvan takia Colin Trevorrow menetti paikkansa yhdeksännen Star Wars -leffan ohjaajana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Book of Henry, 2017, Double Nickel Entertainment, Sidney Kimmel Entertainment

Arvostelu: Mary ja noidankukka (メアリと魔女の花 - 2017)

MARY JA NOIDANKUKKA

メアリと魔女の花

Ohjaus: Hiromasa Yonebayashi
Pääosissa: Hana Sugisaki, Yûki Amami, Ryûnosuke Kamiki, Fumiyo Kohinata, Jirô Satô, Shinobu Ôtake, Eri Watanabe ja Ken'ichi Endô
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 7

メアリと魔女の花, eli suomalaisittain Mary ja noidankukka perustuu Mary Stewartin kirjaan nimeltä "Pikku noitaluuta" ("The Little Broomstick" - 1971). Japanilaisen animeyhtiö Studio Ghiblin jäädessä tauolle vuonna 2014, jotkut Ghiblin tekijöistä päättivät perustaa uuden yhtiön. Studio Ghiblin päätuottaja Yoshiaki Nishimura loi Studio Ponocin vuonna 2015 ja yhtiö alkoi ensimmäisenä työstämään elokuvaa Stewartin kirjasta. Mary ja noidankukka sai ensi-iltansa Japanissa kesällä 2017 ja nyt se on saapumassa teattereihin myös Suomessa. Ennen tätä vuotta en ole itse erityisemmin innostunut animeleffoista, mutta keväällä katsoessani Studio Ghiblin leffoja, kuten Naapurini Totoron (となりのトトロ - 1988), innostuin niistä kovasti. Kun kuulin, että Ghibli oli pistänyt ovensa kiinni, minua alkoi harmittamaan, että enkö pääsisi koskaan näkemään uutta Studio Ghibli -elokuvaa teattereissa. Ilahduinkin siis, kun kuulin, että Ghiblin pohjalta oli noussut uusi yhtiö ja ilahduin vielä enemmän, kun huomasin, että yhtiön ensimmäinen elokuva saapuisi myös Suomeen. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Mary ja noidankukan.

Nuori Mary-tyttö löytää metsästä mystisen kukan, mikä antaa hänelle taikavoimat ja luudanvarren, jolla hän lentää pilvissä leijailevaan Endorin taikaopistoon.

Mary (äänenä Hana Sugisaki) on aika perinteinen fantasiaseikkailun päähenkilö. Hän elää pitkäveteistä elämää, eikä tavallisuus tunnu riittävän hänelle, vaan hän haaveksii jostain erikoisemmasta. Tämän takia kun hän löytää noidankukan ja päätyy taikakouluun, katsojana on iloinen hänen puolestaan. Valitettavasti hahmoa ei ole kuitenkaan kirjoitettu mitä kiinnostavimmalla tavalla. Ennen kukan löytämistä Mary on aika kömpelö kaikessa, mutta kun hän saa kukasta taikavoimia, hän muuttuu yhtäkkiä erinomaiseksi suunnilleen joka asiassa. Koko elokuvan aikana ei tunnu siltä, että hänen pitäisi oppia asioita tai nähdä vaivaa saavutustensa eteen. Onhan se toki hauska nähdä Maryn reaktioita uusiin kykyihinsä, mutta jäin silti kaipaamaan jotain enemmän. Eniten hahmossa pidin hänen sotkuisesta punaisesta tukastaan, mitä kaikki tavalliset pilkkaavat, mutta mitä kaikki taikojat pitävät suuren noidan merkkinä.
     Mary asuu isotätinsä Charlotten (Shinobu Ôtake) kanssa, joka on herttainen vanha rouva, mutta siihen se oikeastaan jääkin. Charlotte osoittautuu tärkeäksi, kuten osoittautuu myös Maryn hiuksia pilkkaava poika Peter (Ryûnosuke Kamiki), joka on todella kehnosti kirjoitettu hahmo. Peter tuntuu muuttuvan täysin leffan aikana ilman kunnon kerrontaa, minkä lisäksi hänestä ei koskaan yritetä tehdä mielenkiintoista, jolloin hänen osuutensa loppuhuipennuksessa ei tunnu katsojasta miltään. Muita ihmishahmoja on myös Charlotte-isotätiä hoitava neiti Banks (Eri Watanabe), sekä yrmy puutarhuri Zebedee (Ken'ichi Endô).
     On varmaan sanomattakin selvää, että leffan kiinnostavimmat hahmot ovat Endorin taikaopiston väki. Rouva Mumblechook (Yûki Amami) on koulun rehtori ja erittäin innoissaan uudesta lahjakkaasta oppilaastaan. Tohtori Dee (Fumiyo Kohinata) on paikan "hullu" tiedemies ja ihan hauska tapaus. Mukana on myös jonkinlainen vahtimestariolento Flanagan (Jirô Satô), joka on niin tönkösti tungettu mukaan, että hänen olemassaolonsa ehtii unohtaa pariinkin otteeseen.

Elokuva ei siis tee kummoista työtä hahmojensa kanssa, mutta entäpä itse tarina? Harmillisesti Mary ja noidankukka tuntuu loppujen lopuksi jäävän hieman keskeneräiseksi työksi lähes kaikilla osa-alueillaan. Elokuvalla riittäisi potentiaalia kiehtovaan, maagiseen ja jännittävään seikkailuun, mutta leffa ei tunnu koskaan edes yrittävän tavoitella kaikkia mahdollisuuksiaan. Aivan kuin se tarkoituksella jarruttelisi kaiken aikaa. Leffa rakentaa hyvinkin kiinnostavia asioita, mutta se ei koskaan lunasta niitä. Tästä syystä filmi ei koskaan nappaa katsojaansa kunnolla mukaansa ja se vajoaa hyvin nopeasti unholaan, kun lopputekstit ovat päättyneet. Tuntuu siltä kuin Studio Ponocin perustaneet Studio Ghiblin entiset jäsenet olisivat olleet niin innoissaan uuden animaation teosta, etteivät he malttaneet keskittyä käsikirjoitusvaiheeseen.

Mary ja noidankukka lähtee liikkeelle ihan toimivasti ja katsojana odottaa innolla, milloin Mary löytäisi kukan ja mitä sen jälkeen tapahtuisi. Mutta kun Mary vihdoin lennähtää luudallaan Endorin taikaopistoon, alkaa filmin keskinkertaisuus todella paistaa läpi. Sen lisäksi, että Mary pystyy yhtäkkiä ties mihin ja jättää kaikki muut opiskelijat varjoonsa mahtivoimillaan, minua häiritsi myös, miten leffa toi liian voimakkaasti mieleen paremmat noitiin ja velhokouluihin liittyvät elokuvat. Velhokoulu itsessään ei minua ideana häirinnyt, mutta kun näytetään, että monet opiskelijat ovat pukeutuneet mustiin kaapuihin ja erivärisiin huiveihin, en voinut olla ajattelematta Harry Potteria (2001-2011). Punaiset, vihreät, keltaiset ja siniset huivit tuovat helposti mieleen Tylypahkan eri tuvat. Tämän lisäksi luudalla lentävä Mary ja ennen kaikkea hänen kissakaverinsa Tib tuovat varmasti monille liiankin hyvin mieleen Studio Ghiblin ihanan noitaseikkailun Kikin lähettipalvelun (魔女の宅急便 - 1989). Itseäni harmitti myös, että sen sijaan, että Mary olisi alkanut tosissaan opiskelemaan taikuutta, tarina lähtee paljon tylsemmille poluille. Filmin rytmitys ja tunnelma heittelevät voimakkaasti, jolloin leffa tuntuu välillä kiirehtivän ja välillä se jopa puuduttaa. Tarinan seuraamista hankaloittaa pahisten epäselvät motiivit, minkä lisäksi huipennus ei vain ole kovin kiinnostavaa katsottavaa. Potentiaalistaan huolimatta Mary ja noidankukka jää siis loppujen lopuksi vain hyvin keskinkertaiseksi ja keskeneräiseltä tuntuvaksi tekeleeksi.

Ehdottomasti parasta koko elokuvassa on sen piirrosjälki. Mary ja noidankukka näyttää välillä jopa uskomattoman hienolta! Hahmot liikkuvat sulavasti, minkä lisäksi taustat ovat täynnä upeita ja tarkkoja yksityiskohtia. Maalaismaisema ja Endorin taikaopisto ovat visuaalisesti hyvin näyttävät, eikä voi muuta kuin ihailla piirtäjien taituruutta. Kun leffa ei vakuuttanut tarinallaan ja hahmoillaan, huomasin animoinnin pitävän mielenkiintoani yllä. Hiromasa Yonebayashi ei ole tehnyt kaksista työtä ohjaajana tunnelman kanssa, eikä käsikirjoittajana tarinan parissa. Yonebayashin ja Riko Sakaguchin työstämä käsikirjoitus on paikoitellen hyvinkin laiska ja hutiloiden tehty. Kaksikon täytyy olla todella kiitollinen animaattoritiimilleen. Filmin äänimaailma on erittäin hyvin luotu aina pauhaavista ääniefekteistä Takatsugu Muramatsun säveltämiin oivallisiin melodioihin asti.

Yhteenveto: Mary ja noidankukka on upean näköinen, mutta muuten hyvin keskinkertainen fantasiasatu. Elokuva ei koskaan edes yritä saavuttaa potentiaaliaan, jolloin se jää harmillisen vaisuksi tekeleeksi. Tarina ei ole erityisen kiinnostava, eivätkä hahmot ole kovin hyvin kirjoitettuja, jolloin leffan seuraaminen on paikoitellen jopa puuduttavaa puuhaa. Mary tuntuu saavan kaiken liian helposti, eikä hän oikeasti itse joudu tekemään lähes mitään saavutustensa eteen. Elokuvan loppuhuipennus on myös lattea ja mitäänsanomaton. Ainoa ihailun arvoinen asia leffassa on sen hieno piirrosjälki. Animaattorit ovat pistäneet parastaan tuodessaan lumoavan näköistä maailmaa henkiin. Vielä kun muut tekijät olisivat saaneet sinne maailmaan mielenkiintoisen tarinan kerrottavakseen, voisi elokuvaa kutsua hyväksi. Nyt se on vain hyvin keskeneräinen tuotos. Mary ja noidankukkaa voi suositella oikeastaan vain niille, joille Studio Ghiblin tauko tuotti sydänsuruja. Studio Ponocin esikoinen ei valitettavasti onnistu lievittämään tuskaa ja onkin toivottavaa, että yhtiö panostaa seuraavaan elokuvaansa enemmän käsikirjoitusvaiheessa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.bcdb.com
Meari to majo no hana, 2017, Studio Ponoc, Amuse, Chukyo TV, D.N. Dream Partners, Dentsu, Fukuoka Broadcasting, Hakuhodo DY Media Partnerts, Hiroshima Telecasting, Kadokawa, Kenon, Khara Corporation, Lawson, Line, Miyagi Television Broadcasting, Nippon Television Broadcasting Company, Shizuoka Daiichi Television, Tamborine Sound Studios, The Yomiuri Shimbun, Toho, Walt Disney Studios Japan, Yomiuri Telecasting Corporation

Arvostelu: Annabelle: Creation (2017)

ANNABELLE: CREATION

Ohjaus: David F. Sandberg
Pääosissa: Talitha Bateman, Lulu Wilson, Stephanie Sigman, Anthony LaPaglia, Miranda Otto, Grace Fulton, Philippa Coulthard, Tayler Buck, Lou Lou Safran, Samara Lee, Mark Bramhall ja Joseph Bishara
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) nousi ilmestyessään suurhitiksi, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Kirottu 2:n (The Conjuring 2 - 2016) lisäksi päätettiin tehdä lisäosaelokuva Annabelle (2014), joka oli myös menestys, joten sillekin päätettiin tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat kesällä 2016 ja alkuvuodesta 2017 paljastettiin, että kyseessä onkin esiosatarina Annabellelle, eikä varsinainen jatko-osa. Annabelle: Creation sai ensi-iltansa kesällä 2017 Los Angelesin elokuvajuhlilla ja Suomeen se saapui pari kuukautta myöhemmin. Elokuva oli isompi hitti kuin edellinen Annabelle-leffa, minkä lisäksi se sai paljon paremmat arviot. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi viime vuonna. Olin siinä kohtaa nähnyt vain The Conjuringin, enkä erityisemmin välittänyt siitä, joten päätin jättää tämän leffan väliin. Kuitenkin kun kuulin kehuja Annabelle: Creationista, ajattelin, että voisin antaa elokuvasarjalle uuden mahdollisuuden, etenkin kun tänä vuonna ilmestyy uusi lisäosaleffa Nunna (The Nun - 2018). Alkuvuodesta katsoimmekin tyttöystäväni kanssa ensimmäisen Kirotun ja kun se olikin mielestäni paljon parempi kuin muistin, katsoimme lyhyen ajan sisällä myös Kirottu 2:n, sekä Annabellen ja Annabelle: Creationin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Annabelle!

Mullinsin perhe ottaa kotiinsa ryhmän orpotyttöjä asumaan. Vähitellen tytöt alkavat huomata, että talossa tapahtuu outoja asioita, jotka vaikuttavat liittyvän Mullinsin perheen vuosia sitten kuolleeseen tyttäreen...

Elokuvan päähenkilöt ovat orpotytöt Janice (Talitha Bateman) ja Linda (Ouija: Origin of Evilissä, 2016, pelotellut Lulu Wilson). Linda on tytöistä nuorempi, kun taas Janice sairastaa poliota, minkä takia hän joutuu kulkemaan kävelykepin varassa. Tämä tuo lisäjännitystä kauhukohtauksiin, sillä Janice ei voi juosta pakoon mitään pelottavaa. Siinä missä Janice on utelias, Linda on säikympi. Tytöt ovat kuitenkin kuin siskot ja heidän välilleen on onnistuttu luomaan luja side, jolloin katsojana välittää heistä, eikä halua nähdä heille käyvän mitään pahaa. Sidettä myös vahvistaa se, että Bateman ja Wilson suoriutuvat erinomaisesti rooleistaan. Etenkin Bateman yllätti minut, sillä olen nähnyt hänet pääasiassa sivurooleissa, joten oli ilo huomata, että hän taitaa myös pääosan.
     Lindan ja Janicen lisäksi Mullinsin perheen luo muuttaa neljä muutakin orpotyttöä: Carol (Grace Fulton), Nancy (Philippa Coulthard), Kate (Tayler Buck) ja Tierney (Lou Lou Safran). He ovat hieman ilkeämpää sorttia, mutta pääasiassa he jäävät todella persoonattomiksi sivuhahmoiksi. Parissa kohtaa heidät nähdään kohtauksen tähtinä, mutta välillä jopa unohtaa, että tyttöjä oli enemmän kuin Janice ja Linda. Tyttöjen mukana muuttaa heitä valvova sisar Charlotte (Stephanie Sigman), joka ei hahmona ole mitä kiinnostavin. Sigman tekee kuitenkin tarpeeksi hyvää työtä, jotta hänestäkin välittää.
     Elokuvassa nähdään myös Anthony LaPaglia ja Taru sormusten herrasta -trilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Miranda "Éowyn" Otto Samuel ja Esther Mullinsina, Samara Lee heidän Bee-tyttärenään, sekä Mark Bramhall isä Masseynä.

Annabelle: Creation on esiosatarina elokuvalle, joka on lisäosatarina sarjan pääelokuvalle. Kun tutkii elokuvahistoriaa, niin voi heti sanoa, ettei lisäosan esiosa voi mitenkään olla hyvä leffa, etenkään kauhun puolella. Eihän? Vastoin kaikkia odotuksia, Annabelle: Creation on se poikkeus joka vahvistaa säännön. Kyseessä ei ole vain ensimmäistä Annabelleä parempi leffa, vaan jopa mainiota Kirottu 2:a parempi ja ennen kaikkea pelottavampi teos, eikä tämä edes sisällä ylikarmivaa demoninunnaa! Vai sisältääkö sittenkin...? Kauhutunnelmaa luodaan läpi leffan upeasti ja lähes koko elokuvan ajan henki on saatu mahdollisimman painostavaksi ja piinaavaksi. On mahtavaa, miten filmi käyttää aikaa luodakseen oikeaa tunnelmaa. Mullinsin perheen talo on tietty epätavallisen massiivinen, mikä tarjoaa paljon mahdollisuuksia erilaisille pelotteluille. Nykykauhuleffoista tuttuja äkkisäikäytyksiä on kyllä luvassa, mutta ne ovat paremmin suunniteltuja kuin yleensä, jolloin ne eivät vain saa hetkeksi pelästymään ja kirkaisemaan, kunnes tilanne onkin jo ohi ja yö muuttuu päiväksi. Yöt ovat pitkiä ja katsojana saa jännittää kaiken aikaa, mitä seuraavaksi tapahtuu. On myös onni, etteivät päivät ole välttämättä yhtään sen helpompia, jolloin tunnelma ei katkeile kuten ensimmäisessä Annabellessä.

Elokuvalla on kestoa lähes kaksi tuntia ja ennen sen näkemistä pelkäsin lähinnä, että Kirottu-filmien tavoin tämäkin olisi liian pitkä leffa. Tämän kohdalla kesto ei ole kuitenkaan koskaan ongelma, vaan Annabelle: Creation onnistuu koukuttamaan niin taidokkaasti, että ennen kuin huomaakaan, se on jo päättynyt ja valot voi pistää päälle. Loppuhuipennuksesta on osattu tehdä maltillisella tavalla massiivinen ja tarpeeksi monipuolinen, ettei se käy tylsäksi, vaikka se kestääkin yllättävän pitkään. Karmivuuksia on tiedossa ihan loppuun asti, mikä on hienoa, sillä Kirottu 2:ssa ne tuntuivat loppuvan kesken jo ennen finaalia. Kuitenkin, vaikka kauhuhenki ei päästä otteestaan, eikä leffa tunnu liian pitkältä, löytyy siitä silti ongelmia. Koska kyseessä on lisäosan esiosa, täytyy Annabelle: Creationin jossain kohtaa lopettaa olemasta oma itsenäinen teoksensa ja alkaa esittämään, kuinka tapahtumat johtavat siihen, mitä Annabellessä nähdään. Ja vaikka on hauskaa, että demoninunna huomioidaan elokuvassa, on se hieman väkisin tungettu mukaan, aivan kuin olisi haluttu mainostaa, että tällainen filmi on sitten seuraavaksi tiedossa...

Leffan on ohjannut David F. Sandberg, joka valittiin projektiin hänen työstämänsä kauhuleffa Lights Outin (2016) ansiosta. Lights Out oli jo tavallista laadukkaampi nykykauhuelokuva, joten on hienoa nähdä, ettei se ollut vain yksi onnistuminen, vaan että Sandberg oikeasti tietää, mitä tekee. Sandberg osaa luoda tunnelmaa todella mainiosti ja vaikka hän lainailee paljon vanhoista kauhurainoista, tekee hän sen taidokkaasti kuten Kirottu-sarjan aloittanut James Wan. Käsikirjoittaja Gary Dauberman on tehnyt todella oivallista työtä tarinan ja repliikkien kanssa. Hän on saanut työstettyä pitkästä selityskohtauksestakin kiehtovan. Erittäin mainion käsikirjoituksen ja ohjauksen lisäksi kauhuhenkeä on luotu myös osaavan kuvaus- ja jälkityötiimin kanssa. Annabelle: Creation on erinomaisesti kuvattu filmi, minkä lisäksi se on leikattukin hyvin. Mullinsin perheen talon lavasteet ovat loistokkaasti toteutetut. Puvustajat ovat tehneet kelpo työtä tuodessaan esille 1950-luvun ajan henkeä. Myös Annabelle-nuken rakentaneet ovat onnistuneet ja jälleen näyttäisi siltä, että mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä karmivammaksi nukke muuttuu. On myös mahtavaa, että Annabelle-nukkea oikeasti näytetäänkin, eikä se jää täysin muiden juttujen varjoon, kuten edellisessä elokuvassaan. Leffan lopussa nähdään muuten myös kopio todellisesta Annabelle-nukesta! Äänimaailma on tärkeä osa kauhuelokuvissa ja tässä se on toteutettu erinomaisesti. Karmivia ääniä säestävät hienosti Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit. Vaikka Wallfisch korvasi edelliset Kirottu-sarjan osat säveltäneen Joseph Bisharan, on Bishara tässäkin Annabellessä mukana demonina, joka on maskeerattu kauhistuttavasti.

Yhteenveto: Annabelle: Creation mullistaa elokuvahistoriaa ja osoittaa, että myös kauhuleffan lisäosan esiosasta voi saada aikaiseksi erittäin mainion teoksen. Elokuvan tunnelma on erinomaisesti luotu ja se pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun asti, vaikka loppu yrittääkin hieman liian väkisin yhdistää tarinaa muuhun Kirottu-elokuvauniversumiin. Vaikka mukana on äkkisäikäytyksiä, ovat ne paljon laadukkaammin toteutettuja kuin nykykauhupätkissä yleensä ja leffa saa aidosti jännittämään. Tätä auttaa se, että päähenkilöt ovat onnistuneesti kirjoitetut ja hyvin näytellyt. Talitha Bateman ja Lulu Wilson tekevät niin oivaa työtä päärooleissa, ettei edes haittaa, miten yksiulotteisiksi muut hahmot on kirjoitettu. Karmivuutta lisää myös upea tekninen toteutus ja ohjaaja Sandbergin ymmärrys siitä, mikä on oikeasti pelottavaa. Suosittelenkin Annabelle: Creationia erittäin lämpimästi kauhun ystäville. Koska kyseessä on lisäosan esiosa, voi sen helposti katsoa omana teoksenaan ilman, että sarjan aiempia osia on edes nähnyt. Kaverien kanssa vietettävään kauhuiltaan filmi sopii täydellisesti. Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Annabelle: Creation, 2017, New Line Cinema, RatPac-Dune Entertainment, The Safran Company, Atomic Monster

Arvostelu: The Death of Stalin (2017)

THE DEATH OF STALIN

Ohjaus: Armando Iannucci
Pääosissa: Steve Buscemi, Simon Russell Beale, Jeffrey Tambor, Michael Palin, Andrea Riseborough, Rupert Friend, Jason Isaacs, Olga Kurylenko, Paddy Considine, Tom Brooke, Richard Brake ja Adrian McLoughlin
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

The Death of Stalin perustuu ranskalaiseen sarjakuvaan "La Mort de Staline" vuodelta 2010, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Josif Stalinin kuolemasta. Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle vuonna 2016 Cannesin elokuvajuhlilla ja se kuvattiin samaisena kesänä. Filmi sai ensi-iltansa jo viime vuonna Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen se on hiljalleen alkanut saamaan kunnon teatterilevitystä. Nyt The Death of Stalin saapuu myös Suomeen. Itse kuulin leffasta ensimmäisen kerran, kun sitä alettiin kehumaan eri elokuvasivuilla. Kiinnostuin teoksesta sen näyttelijöiden takia, sekä sen takia, että elokuva käsittelee karua maailmaansa komedian kautta. Kun viikot kuluivat, aloin jo epäillä, ettei filmi näkisi päivänvaloa Suomen elokuvateattereissa ja aloinkin tutkimaan, milloin se ilmestyisi vuokralle. Ilahduinkin huomatessani, että The Death of Stalin onkin saamassa teatterilevityksen ja menin positiivisin mielin katsomaan elokuvan.

Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin kuolee, jolloin ministerikomitea kokoontuu pohtimaan valtion uutta suuntaa.

Elokuvassa seurataan pääasiassa ministerikomitean jäseniä, kun heistä jokainen yrittää nousta vaivihkaa muiden yläpuolelle, mutta silti pitää ryhmän kasassa. Tärkeimmät heistä ovat poliitikko Nikita Hruštšov (Steve Buscemi), venäläisen salaisen poliisin NKVD:n johtaja Lavrenti Berija (Simon Russell Beale), varajohtaja Georgi Malenkov (Jeffrey Tambor) ja Neuvostoliiton entinen pääministeri Vjatšeslav Molotov (Michael Palin), jonka mukaan molotovin cocktail -polttopullo on nimetty. Nelikko on loistokkaasti roolitettu ja jokainen sopii osaansa täydellisesti, mistä olin jopa yllättynyt. En ole koskaan erityisemmin välittänyt Steve Buscemista. Olen nähnyt hänet useissa komediarooleissa, joissa hän on ollut lähinnä ärsyttävä, joten olin todella yllättynyt, kuinka mainion roolityön hän tässä tekee. Kenties Buscemi on vanhoina päivinään oppinut oikeasti näyttelemään. Myös Monty Python -komediaryhmästä tuttu hauskuuttaja Michael Palin sai minut vakuuttuneeksi lahjoistaan, minkä takia ihmettelin usein, miksei häntä muuten nähdä elokuvissa nykyään? Simon Russell Beale taas on erinomainen inhottavana Berijana, jota katsojana alkaa halveksumaan hyvinkin nopeasti. Jeffrey Tambor on nappivalinta epävarmaksi varajohtaja Malenkoviksi, joka hermoilee siitä, että hänen pitäisi pystyä samanlaiseen johtajuuteen kuin Stalinin (Adrian McLoughlin).
     Muita hahmoja filmissä ovat Josif Stalinin lapset Svetlana (Andrea Riseborough) ja Vasili (Rupert Friend), sotamarsalkka Žukov (Jason Isaacs), pianisti Maria (Olga Kurylenko), sekä radiotoimittajat (Paddy Considine ja Tom Brooke), jotka tarjoavat mainiot naurut leffan alussa. Olin hieman pettynyt, kuinka pienessä roolissa Isaacs loppujen lopuksi on, ottaen huomioon, että hän on isoimpana julisteessa. Koska Isaacs saapuu mukaan tarinaan vasta puolessa välissä elokuvaa, ehdin jo ihmetellä, muistinko väärin, että hän edes on mukana? Riseborough ei taas jää erityisemmin mieleen Stalinin tyttärenä, mutta Friend on huvittava juoppona epäonnistujapoikana.

The Death of Stalinin ensimmäinen näytös, eli alun jakso, missä hahmot ja maailma esitellään, on aivan mahtava. Kyseessä on mustalla huumorilla viljelty komedia, joka käsittelee yllättävän hilpeästi yllättävän rankkoja aiheita. En ihmettele yhtään, että elokuva on kielletty Venäjällä, sillä se ei todellakaan esitä venäläisiä hyvässä valossa. Heti leffan alku heittää katsojan mukaan outoon tunnelmaansa, kun ministerit illallistavat Stalinin kanssa ja vitsailevat siitä, kuinka vankileireillä vältettiin tylsyyttä heittämällä kranaatteja vankien keskelle ja katselemalla, kun vangit yrittävät päästä niistä eroon, aivan kuin he leikkisivät kuumaa perunaa. Kohtauksen aikana sotilaille jaetaan tappolistat ja he lähtevät kylmästi teloittamaan listan henkilöitä ympäri Moskovaa. Jossain toisessa leffassa tapahtumat olisivat vain ahdistavia ja kauheita, mutta The Death of Stalin onnistuu tekemään niistä kierolla tavalla todella hupaisia. Elokuva on täynnä nokkelan synkkiä vitsejä ja hauskoja hetkiä, jotka saivat ajan kulumaan todella nopeasti. Kun nykypäivänä kaikesta vain valitetaan ja vitsitkin täytyy miettiä äärimmäisen tarkkaan ennen kuin niitä kertoo, olin äärimmäisen tyytyväinen, että tänäkin päivänä joku uskaltautuu tekemään tällaisen leffan.

En ole mikään historiantuntija, joten en osaa sanoa, kuinka tarkkaan The Death of Stalin seuraa todellisia tapahtumia. Tutkin hieman asiaa ja luin, että filmiä on kritisoitu siitä, kuinka se ottaa selkeitä vapauksia. Omasta mielestäni elokuvan ei tarvitse seurata historiaa tarkkaan, etenkään jos se on komedia. Minulle on siis ihan sama, kuinka paljon tässä on keksitty omia käänteitä. Olisikin ollut hauska, jos leffa olisi entistäkin enemmän kritisoinut Venäjän nykytilannetta ja ministerikomitea päättäisikin muuttaa Neuvostoliiton amerikkalaisemmaksi. Jo tällaisenaan kritiikkiä löytyy kuitenkin tarpeeksi, joten filmi toimii oikein hyvin sellaisena kuin se on - vaikkakin olisin itse tiivistänyt sitä hieman. Kuten komedioille tuppaa käymään, vitsit katoilevat loppupäässä, jolloin alkupuoliskon erinomaisuutta ei enää löydy. Ensimmäiset kolme varttia ovat aivan mahtavat, mutta sen jälkeen taso alkaa hiljalleen pudota. Mihinkään pohjamutiin taso ei onneksi tipahda, vaan kokonaisuudessaan kyseessä on erittäin hyvä ja rankasti hauska elokuva, minkä katsoisin mielellään muutamaan otteeseen uudestaankin.

Leffan ohjaajana toimii Armando Iannucci, joka on tätä ennen ohjannut elokuvien puolella vain Tube Talesin (1999) ja In the Loop - silmukka kiristyy (In the Loop - 2009). Pääasiassa Iannucci tekee hommia television parissa, mikä selittää, miksei filmistä välillä löydy tiettyä elokuvallisuutta, vaan se tuntuu paikoitellen televisiosarjalta. Iannucci on silti osaava tekijä, joka on hienosti yhdistänyt hyvin rankat aiheet onnistuneeseen huumoriin ja luonut yhdistelmästä kantaaottavan elokuvan. The Death of Stalin sai ainakin itseni kiinnostumaan hänen muusta tuotannostaan ja toivonkin, ettei hän pidä tulevaisuudessa kymmenen vuoden taukoja elokuvaohjausten välillä. Hänen, David Schneiderin, Ian Martinin ja Peter Fellowsin käsikirjoitus on hyvin kekseliäs. Nelikko todella taitaa dialogin, mikä onkin hyvä, kun lähes koko elokuva käytetään puhumiseen. He ovat onnistuneet tekemään jopa normaalisti pitkäveteisistä kokouksista kiehtovaa katseltavaa. Myös visuaalisesti The Death of Stalin on onnistunut teos. 1950-luvun ajankuva, eli ankea Neuvostoliitto on toteutettu upeasti aina lavastuksesta puvustukseen. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja leikkausta rytmittävät hyvin tekstit, jotka kertovat, mitä tapahtuu johtajan menehtyessä. Chris Willisin säveltämät musiikit toimivat oivallisesti leffan aikana ja tuovat oman lisäyksensä venäläiseen tunnelmaan.

Yhteenveto: The Death of Stalin on erittäin mainio ja hauska filmi, mikä aivan varmasti pahoittaa useiden katsojien mielet (mikä on mahtavaa). Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat loistavat ja ne tarjoavat yhä vain hauskempia ja rankempia juttuja. Harmillisesti loppupäässä vitsit vähenevät ja elokuvan erinomainen tunnelma alkaa rakoilla. Onneksi näyttelijät tekevät kuitenkin niin hyvää työtä oivallisen käsikirjoituksen kanssa, että elokuvan katsoo erittäin mielellään loppuun - ja kenties uudestaankin. Olin todella yllättynyt, kuinka hyvän roolisuorituksen Steve Buscemi tarjoaa. Michael Palinkin osoittaa olevansa hyvä näyttelijä, eikä vain kelpo hauskuuttaja. Harmillisesti Jason Isaacsin osuus jää liian pieneksi, sillä hänessä kyllä riittää karismaa. Ohjaaja Armando Iannucci on onnistunut todella hyvin tasapainottaessaan rankkoja aiheita ja huumoria. Mukana on myös erinomaisesti luotu ajankuva, jolloin historiallisista tapahtumista kiinnostuneiden kannattaa katsoa tämä - vaikkei elokuva täysin kulkisikaan oikeiden tapahtumien mukaisesti. Tänä päivänä, kun ties mistä vitseistä vedetään herne nenään, on roisi The Death of Stalin varjeltava helmi, jonka toivoo menestyvän, jotta samanlaisia teoksia saisi lisää. Rankemman huumorin ystäville tämä sopii varmasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.co.uk
The Death of Stalin, 2017, Quad Productions, Main Journey, Gaumont, France 3 Cinéma, Compagnie Cinématographique, Panache Productions, Canal+, Cine+, France Télévisions, Free Range Films, Title Media