Spider-Man: Brand New Day (2026) - elokuva-arvostelu

SPIDER-MAN: BRAND NEW DAY

Ohjaus: Destin Daniel Cretton

Näyttelijät: Tom Holland, Zendaya, Tramell Tillman, Liza Colón-Zayas, Sadie Sink, Jon Bernthal, Jacob Batalon, Michael Mando, Mark Ruffalo, Naomi Watts ja Marvin Jones III

Genre: toiminta, scifi

Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia

Ikäraja: 12

Spider-Man: Brand New Day on Marvelin elokuvauniversumin 38. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Maniin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Aluksi hahmoa näyttelevä Tom Holland ei ollut varma, palaisiko rooliinsa Spider-Man: No Way Homen (2021) jälkeen, mutta päätti lopulta uusia sopimuksensa ja palata ikoniseksi sankariksi. Kolme edellistä Spider-Man -elokuvaa ohjannut Jon Watts kuitenkin jätti sarjan ja tilalle pohdittiin Drew Goddardia ja Justin Liniä, ennen kuin Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -leffan (2021) ohjaaja Destin Daniel Cretton sai pestin. Tuotantoa kuitenkin viivästyttivät niin Hollywoodin käsikirjoittajien lakko vuonna 2023 kuin myös Hollandin kiireet The Odysseyn (2026) parissa. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Spider-Man: Brand New Day on saapunut elokuvateattereihin. Spider-Man on suosikkini Marvelin sankareista ja olen pitänyt paljon niin Hollandin tulkinnasta hahmosta kuin hänen tähdittämistään Spider-Man -elokuvista. Olen odottanut uuden elokuvan näkemistä innoissani ja kävinkin katsomassa Spider-Man: Brand New Dayn heti sen ensi-iltapäivänä lähes loppuunmyydyssä Finnkino Tennispalatsin ISENSE-salissa, täynnä monia hahmoksi pukeutuneita faneja.

Maailma on unohtanut Peter Parkerin, joten Peter on päättänyt omistaa elämänsä New Yorkin suojelemiseen Spider-Manina. Mutta kun Peter alkaa kokea omituista mutaatiota, tarvitsee hän vanhojen ystäviensä apua.

Tom Holland nähdään jo seitsemättä kertaa Peter Parkerina, eli Spider-Manina, tehtyään ensiesiintymisensä hahmona kymmenen vuotta sitten Captain America: Civil Warissa (2016). Spider-Man: No Way Homen lopuksi Peter päätti tehdä suuren uhrauksen ja Doctor Strangen langettaman loitsun avulla hän sai kaikki, jopa hänen rakkaan MJ:nsä (Zendaya) ja parhaan ystävänsä Nedin (Jacob Batalon) unohtamaan Peter Parkerin olemassaolon. Uusi elokuva hyppää ajassa neljä vuotta eteenpäin ja ilman läheisiään Peter on päättänyt omistaa kaiken aikansa supersankaroinnille. Spider-Man on suositumpi kuin koskaan, mutta Peter tuntee olonsa silti musertavan yksinäiseksi. Hommaa ei helpota se, että hänen hämähäkkikykynsä alkavat mutatoitua omituisella tavalla. Holland näyttää jälleen kerran, miksi hän oli nappivalinta ikonisen seittisingon rooliin. Hän tulkitsee tässä erinomaisesti hahmonsa vaikeita fiiliksiä, pistäen itsensä myös hienosti likoon toimintakohtauksissa. Zendaya ja Batalonkin ovat mainioita MJ:nä ja Nedinä, jotka näkevät Peterissä enää vain tuntemattoman nuorukaisen.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Liza Colón-Zayas Spider-Manin kanssa yhteistyötä tekevänä poliisi DeWolffina, Tramell Tillman Damage Control -organisaatiota johtavana Metzgerinä, sekä Michael Mando Skorpionina, joka nähtiin pikaisesti jo Spider-Man: Homecomingin (2017) lopputekstikohtauksessa, mutta joka pääsee vasta nyt vauhtiin piikkihäntänsä kanssa. Vaikka oli ilo vihdoin nähdä Skorpioni taistelemassa Spider-Manin kanssa ja Mando on hyvä osassaan, hahmo jäi lopulta harmillisen alikäytetyksi. The Bear -sarjasta (2022-2026) tuttu Colón-Zayas ja Severance - Erotuksesta (Severance - 2022-) tuttu Tillman ovat oivalliset omissa rooleissaan.

Onneksi Holland pyörsi lopulta päänsä ja palasi Spider-Maniksi, koska olisi ollut erittäin turhauttavaa, jos hahmon kanssa olisi käynnistetty kaikki jälleen kerran uudestaan ja vieläpä sen jälkeen, mihin pisteeseen Peter jätettiin viime leffassa. Lisäksi on ilo huomata, että viiden vuoden tauon jälkeen homma luistaa yhä mahtavasti. Spider-Man: Brand New Day on jo neljäs todella hyvä Hollandin Hämis-sooloelokuva peräkkäin ja todella toivon, että jos taso vain pysyy tällaisena, näiden leffojen tekoa jatkettaisiin vielä toiset kymmenen vuotta.

Lähes kahden ja puolen tunnin elokuva kulkee hämmentävänkin sutjakkaasti. Kesto on rytmitetty erittäin vahvasti, jolloin se tarjoilee tasaisin väliajoin niin vauhdikkaita ja näyttäviä toimintakohtauksia kuin hahmoja syventävää draamaakin. Vaikka pidinkin leffan eri taisteluista, etenkin kun niissä nähdään vastuksia ja liittoutumia, jotka saavat fanit hykertelemään muikeina, elokuva oli mielestäni vahvimmillaan silloin, kun se keskittyi Peterin musertavan yksinäiseen elämään. Siitä huolimatta, että mukana on toki runsaasti huumoria, on Brand New Day selvästi synkin Hollandin Spider-Man -leffoista. Kohtaus, jossa Peter kohtaa MJ:n ja Nedin vuosien jälkeen, eivätkä vanhat ystävät muista Peteriä lainkaan, tuntuu sydäntäsärkevältä niin Peteristä kuin katsojasta. Elokuva vie siis aikamoiseen tunteiden vuoristorataan, joka onnistuu sekä viihdyttämään täysillä, että myös liikuttamaan tehokkaasti.

Skorpionin vähäisen ruutuajan ohessa omalla kohdallani elokuvan ainoaksi häiritseväksi aspektiksi jäi se, että mielestäni Peterin hämähäkkikykyjen mutatoitumisella olisi voitu edetä vielä huomattavasti pidemmälle. Erään sarjakuvista tutun tarinan adaptointi olisi mahdollistanut jopa body horror -kuvastoa, mutta nyt tämä jää lähinnä tarinan eteenpäin sysääväksi ideaksi, eikä se yllä täyteen potentiaaliinsa. Mutta kuten leffassa todetaan, hämähäkkien elämään kuuluu useampi vaihe, joten kenties tästä saadaan irti enemmän tulevaisuudessa. Elokuvan odotetaan tahkovan järjettömät summat rahaa jo avausviikonloppunaan, joten eiköhän seuraava Spider-Man -leffa pistetä tuotantoon pikavauhtia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Shang-Chi and the Legend of the Ten Ringsistäkin vastannut Destin Daniel Cretton, jolta luonnistuvat pätevästi niin taistelut kuin henkilödraama ja huumori. Cretton on myös selvästi pelannut tuoreimpia Spider-Man -videopelejä, sillä mukana on paljon riemastuttavia yksityiskohtia kuin suoraan niistä repäistyinä. Käsikirjoituksen taas ovat työstäneet Chris McKenna ja Erik Sommers - sama kaksikko, joka kynäili myös No Way Homen. Duo jatkaa sujuvasti siitä, mihin hahmojen kanssa viimeksi jäätiin ja heiltä löytyy lisäksi taitoa ripotella sekaan muualta Marvel-universumista tuttuja hahmoja, ilman että ne tuntuvat vain laiskalta fanipalvelukselta. Crettonin, McKennan, Sommersin, Hollandin ja muiden innostuneen yhteistyön ansiosta elokuva ei koskaan tunnu studion yritykseltä rahastaa tunnetuimmalla hahmollaan, vaan Brand New Day on tehty selvästi rakkaudesta lajiin.

Teknisesti Spider-Man: Brand New Day on pääasiassa mainio, vaikka sekaan mahtuukin joitain hieman keskeneräisiltä näyttäviä tietokonetehosteita. Elokuvassa on kuitenkin hyödynnetty paljon aitoja kuvauspaikkoja pelkkien Marvel-leffoille tyypillisten taustakankaiden sijaan ja ilahduttavaa on huomata, että Spider-Manin asua ei ole muovattu ja siloiteltu samalla lailla digitaalisesti kuin aiemmissa elokuvissa. Kameratyöskentely on tyylikästä ja toiminnallisten kohtausten aikana jopa varsin kekseliästä, kun Spider-Manin ketteryyttä, seittisinkoilua, sekä kykyä kiipeillä seinillä ja jopa katossa hyödynnetään eri tavoin. Osa otoksista on myös suoraan sarjakuvien kansista repäistyjä. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja säveltäjä Michael Giacchino tehostaa musiikeillaan niin taisteluja kuin herkempiä hetkiä.

Lopputekstien jälkeen luvassa on vielä vihiä Marvelin tulevaisuudesta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: Brand New Day, Yhdysvallat, 2026, Columbia Pictures, Marvel Studios, Pascal Pictures, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Releasing

Love Story, kausi 1: John F. Kennedy Jr. & Carolyn Bessette (2026) - sarja-arvostelu

LOVE STORY - KAUSI 1: JOHN F. KENNEDY & CAROLYN BESSETTE

Luoja: Connor Hines

Näyttelijät: Paul Anthony Kelly, Sarah Pidgeon, Grace Gummer, Naomi Watts, Alessandro Nivola, Leila George, Sydney Lemmon, Ben Shenkman, Erich Bergen, Totaniuh, Noah Fernley, Omari K. Chancellor, Aida Leventaki, Michael Nathanson, Constance Zimmer ja Donal Logue

Genre: draama, historia

Jaksomäärä: 9

Jakson kesto: 42 minuuttia - 1 tunti - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Love Story on Connor Hinesin luoma antologiasarja. Elokuussa 2021 FX-kanava ilmoitti laajentavansa Ryan Murphyn luomaa "American Story" -maailmaa uudella sarjalla, joka kulki aluksi nimellä "American Love Story". Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt Love Storyn ensimmäinen tuotantokausi, lisänimeltään John F. Kennedy Jr. & Carolyn Bessette on pyörinyt loppuun Disney+ -palvelussa. Itse en juuri innostunut, kun luin, että Murphyn luomus laajenisi jälleen, koska pääsarja American Horror Storysta (2011-) on alkanut muodostua yksi inhokkisarjoistani kausi kaudelta laskevan tasonsa takia. Päätin silti antaa Love Storylle mahdollisuuden ja katsoin avauskauden uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.

Vuoden 1992 New Yorkissa lakia opiskeleva naistenmies John F. Kennedy Jr. tapaa muotitalossa työskentelevän Carolyn Bessetten, eikä aikaakaan kun pari rakastuu. Mutta kestääkö Carolyn salamurhatun presidentin pojan mukanaan tuoman mediahuomion?

Paul Anthony Kelly näyttelee John F. Kennedy Jr:a, salamurhatun presidentti John F. Kennedyn poikaa, joka opiskelee lakia ja on mediahuomion keskellä niin isänsä kuin naistenmiesmaineensa takia. Sarah Pidgeon taas esittää Carolyn Bessetteä, Calvin Klein -yhtiön tiedottajaa, joka rakastuu Johniin ja tunnehan on toki molemminpuoleinen. Kelly ja Pidgeon ovat erittäin mainiot valinnat rooleihinsa, tulkiten vakuuttavasti hahmojensa erilaisia mielenmaisemia. John on ollut jonkin asteen julkimo heti syntymästään lähtien ja vaikka hän oli vasta pieni lapsi, kun hänen isänsä murhattiin, eikä hänellä ole entisestä presidentistä juuri muistoja, on hän elänyt väkisinkin tämän maineen varjossa. Carolyn taas ei ole tottunut olemaan mediahuomion kohteena ja niinpä hänellä menee pasmat sekaisin, kun paparazzit alkavat bongailla häntä ja Johnia yhdessä. Lisäksi Kellyn ja Pidgeonin väliltä löytyy väkevää kemiaa.

     Sarjassa nähdään myös muun muassa Grace Gummer Johnin isosiskona Carolinena ja Naomi Watts heidän äitinään, Jackie Kennedynä, Alessandro Nivola itse Calvin Kleininä ja Leila George tämän vaimona, sekä Carolynin ystävänä Kellynä, Sydney Lemmon Carolynin siskona Laurenina, sekä Dree Hemingway Johnin ex-tyttöystävänä Daryl Hannahina. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyvässä vedossa, joskin mielestäni Wattsin tulkinta Jackie Kennedystä oli turhan karikatyyrimäinen.

John F. Kennedy Jr:n ja Carolyn Bessetten rakkaustarina ei ollut minulle entuudestaan tuttu, joten ryhdyin ihan uteliaana katsomaan, mitä olisikaan luvassa ja miksi juuri heidät oli valittu uuden Love Story -antologian ensimmäiseksi pääpariksi. Vaikka aluksi mielsin sarjan hyvistä näyttelijöistä huolimatta hieman puiseksi, jakso jaksolta avauskausi alkoi voittamaan minua puolelleen. Lopulta huomasin pitäväni sarjasta huomattavasti enemmän kuin American Horror Storyn monista kausista, mihin takuulla vaikutti se, että Ryan Murphy toimii tässä vain tuottajana, eikä sarjan luojana ja pääkäsikirjoittajana.

Johnin ja Carolynin rakastumista kiinnostavampaa on seurata hahmojen välille rakentuvaa konfliktia ja mielsinkin kauden toisen puolikkaan ensimmäistä vahvemmaksi. Johnilla ja Carolynilla on hyvin erilaiset näkemykset julkisuudesta, mikä luo jatkuvasti ryppyjä rakkauteen. Johnia ei juuri haittaa paparazzit, jotka jahtaavat häntä kuin hai laivaa, mutta Carolynia taas alkaa ahdistaa huomion keskipisteenä olo päivä päivältä ja viikko viikolta enemmän, kunnes hän lukittautuukin pariskunnan asuntoon. Kauden parasta antia on tämän konfliktin puhkaisema riita toiseksi viimeisessä jaksossa, joka on niin väkevästi kirjoitettu kuin vakuuttavasti näytelty. Monille katsojille tarinan päätös onkin jo ollut tiedossa, mutta itse en tosiaan tiennyt, miten tässä käy. Sen verran voin kuitenkin varoittaa, että nenäliinat kannattaa pitää lähellä, jos sarjaan ja sen hahmoihin on ehtinyt tykästyä. Hieman takeltelevasta alustaan huolimatta pidin siis Love Storyn avauskaudesta ja mielenkiinnolla odotan, mikä pari otetaan kohteeksi seuraavaksi. Tekijöiden päätös tiputtaa sarjan nimestä sana "American" pois, viittaisi siihen, että he haluavat tehdä kansainvälisiäkin rakkaustarinoita, jotka eivät rajoitu vain Yhdysvaltoihin.

Tuotantokauden ohjaajat rakentavat draamaa sujuvasti ja saavat näyttelijöistä irti vahvoja suorituksia. Connor Hinesin johdolla käsikirjoitustiimi kuljettaa kertomusta hyvin eteenpäin ja kasvattaa onnistuneesti kyteviä erimielisyyksiä. Teknisestikin Love Storyn avauskausi on pätevä. Kameratyöskentely on oivallista, leikkaus sujuvaa ja lavasteilla, asuilla ja maskeerauksilla 1990-luvun ajankuva on herätetty vakuuttavasti takaisin henkiin. Äänimaailma on osaavasti työstetty, joskin on tylsää, että uusien musiikkien sijaan säveltäjä Bryce Dessner on lähinnä laiskasti kierrättänyt töitään We Live in Time -elokuvasta (2024).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Love Story, Yhdysvallat, 2026, 20th Television, FX Network, Ryan Murphy Productions

Arvostelu: Birdman (Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) - 2014)

BIRDMAN

BIRDMAN OR (THE UNEXPECTED VIRTUE OF IGNORANCE)

Ohjaus: Alejandro González Iñárritu

Pääosissa: Michael Keaton, Edward Norton, Zach Galifianakis, Andrea Riseborough, Emma Stone, Naomi Watts, Amy Ryan, Lindsay Duncan, Merritt Wever ja Jeremy Shamos

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance) tai ihan vain pelkkä Birdman on Michael Keatonin tähdittämä mustan huumorin draamaelokuva. Tehtyään draamapainotteisia elokuvia, ohjaaja-käsikirjoittaja Alejandro González Iñárritu alkoi suunnitella humoristisempaa filmiä, joka sijoittuisi teatterilavalle. Hän halusi kokeilla tehdä yhdestä todella pitkästä kuvasta koostuvan leffan - siitä huolimatta, että lähes koko hänen lähipiirinsä piti ideaa huonona - ja ryhtyikin kirjoittamaan käsikirjoitusta. Teksti kirjoitettiin pääasiassa keskellä yötä Skype-puhelujen kautta Iñárritun, Nicolás Giacobonen, Alexander Dinelaris Jr:n ja Armando Bón välillä. Kirjoittaminen oli haastavaa puuhaa, sillä kaikki kohtaukset piti suunnitella todella tarkkaan vaativan teknisen toteutuksen ympärille, tietäen, ettei leikkaamisen varaa juuri jäänyt yhtään. Ennen kuvauksia kohtaukset harjoiteltiin jokaista pientä yksityiskohtaa myöten täydellisyyteen asti. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 2013 ja jokainen kohtaus jouduttiin kuvaamaan useita kertoja. Pienimmistäkin virheistä kohtauksen teko aloitettiin alusta ja välillä kaikki oli sujunut putkeen liki kymmenen minuuttia, ennen kuin jokin tapahtui hieman väärin ja homma piti ottaa uudestaan. Lopulta leffa kuitenkin saatiin valmiiksi ja Birdman sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 27. elokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli ylistetty menestys, joka sai muun muassa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, äänitys ja äänitehosteet), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, alkuperäiskäsikirjoituksen ja kuvauksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komedia- tai musikaalielokuva, ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, leikkaus, ääni ja musiikki), joista se voitti parhaan kuvauksen palkinnon. Itse kävin katsomassa Birdmanin, kun se saapui Suomen elokuvateattereihin ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan kerran uudestaan, osana vuonna 2019 pitämääni 24 tunnin elokuvamaraton -haastetta, jolloin pidin elokuvasta vielä enemmän. Kun huomasin Birdmanin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella elokuvan.

Entinen supersankarielokuvien tähti Riggan Thomson yrittää todistaa kykynsä varteenotettavana näyttelijänä, tähdittäessään Broadway-näytelmää, jonka hän on vielä itse ohjannut ja käsikirjoittanut. Kaikin tavoin vaativa projekti alkaa kuitenkin käymään Rigganin mielen päälle, tämän pohtiessa omaa asemaansa maailmassa.

Birdmanin pääroolissa Riggan Thomsonina nähdään Michael Keaton, enkä voisi kuvitella toista näyttelijää, joka istuisi rooliin paremmin. Riggan on entinen supersankarinäyttelijä, joka tähditti 1980-luvun ja 1990-luvun taitteessa suosittuja "Birdman"-elokuvia ja joka yrittää karistaa niiden imagon ja nousta kriitikoiden keskuudessa varteenotettavaksi näyttelijäksi. Hieman samalla lailla Keaton tähditti Batmania (1989) ja sen jatko-osaa Batman - paluu (Batman Returns - 1992), ja kaikki muistavat Keatonin siitä roolista. Vaikkei Keaton (ainakaan julkisesti) ole yhtä tympääntynyt vanhasta supersankari-imagostaan kuin roolihahmonsa Riggan, 2000-luvun aikana myös hänet on nähty kriitikoiden kehumissa filmeissä, kuten vuotta myöhemmin ilmestyneessä Oscar-voittaja Spotlightissa (2015), suorastaan odottaen palkintojen satelemista niskaan. Rooli on kuin kirjoitettu Keatonille, mutta silti hänestä tai hänen urastaan ei tehdä pilkkaa ja Keaton hoitaa tonttinsa vakuuttavasti. Hän tulkitsee monisävyistä Riggania hienosti, hahmon ajautuessa yhä vain enemmän hulluuden partaalle, teatteriprojektin käynnistäessä hänessä eksistentiaalisen kriisin.

     Elokuvassa nähdään myös Amy Ryan Rigganin ex-vaimona Sylviana ja Emma Stone heidän tyttärenään Samina, Zach Galifianakis Rigganin ystävänä ja näytelmän tuottajana Jakena, Andrea Riseborough Rigganin kanssa seurustelevana näyttelijä Laurana, Naomi Watts myös näytelmässä esiintyvänä Lesleynä, sekä Edward Norton eksentrisenä näyttelijänä Mike Shinerina, joka kutsutaan mukaan, kun alun perin rooliin valittu näyttelijä (Jeremy Shamos) joutuu onnettomuuteen. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat vähintään mainiosti rooleistaan. Naissivuosaehdokkuuksia saanut Stone heittäytyy hyvin huumeongelmaisen nuoren osaan, kun taas Norton on Keatonin tavoin kuin luotu rooliinsa. Norton on tunnettu siitä, että hän osaa olla varsin vaikea persoona ja tämä on vedetty äärimmilleen hänen hahmossaan, eikä aikaakaan, kun Riggan ja Mike ovat jo napit vastakkain.

Näyttelijävalintojen lisäksi Birdman kulkee muutenkin vekkuleilla, itsetietoisilla meta-tasoilla. Tarina liittyy näytelmän tekemiseen ja itse elokuvaan on saatu tiettyä teatterimaisuutta mukaan, erityisesti sen vaikuttavan kameratyöskentelynsä ansiosta. Birdman on tehty näyttämään siltä, että lähes koko elokuva olisi kuvattu yhdellä ainoalla, todella pitkällä otoksella ilman leikkauksia. Toki seasta löytyy useita piiloleikkauksia, jotka harjaantuneemmat leffafanit bongaavat helposti, mutta toteutus on silti ällistyttävän saumaton. Elokuva voitti kuvauksellaan täysin ansaitusti useita palkintoja. Kamera liikkuu sulavasti näyttelijöiden ympärillä, hakien jatkuvasti uusia kuvakulmia ja sitten seuratessa näyttelijöitä teatterin käytävillä ja eri huoneissa. Tämä herättää katsojassa vahvan immersion, tunteen kuin olisi itse paikan päällä seuraamassa hahmoja, kun nämä astelevat lavalle ja takaisin kulisseihin. Samalla lailla teatterissa näemme kaiken ilman leikkauksia. Kohtauksia harjoiteltiin päivätolkulla, jotta näyttelijät ja kuvausryhmä muistaisivat ulkoa jokaisen pienen yksityiskohdan, jotka pitäisi saada otoksiin mukaan. Lopputuloksena on yksi parhaiten kuvatuista filmeistä koskaan.

Sen lisäksi, että kameratyöskentely on teknistä mestaruutta, on Birdman myös sisällöltään todella vahva. Alejandro G. Iñárritu tekee huikeaa työtä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Teksti täytyi suunnitella todella tarkkaan, eikä improvisaatiolle tai sen pahemmin leikkauksessa tuunaukselle jäänyt pelivaraa. Käsikirjoitus käsittelee erinomaisesti monia voimakkaita ja syvällisiä teemoja. Elokuvassa pohditaan, mitä jätämme jälkeemme ja onko elämillämme merkitystä, jos meitä ei muisteta vuosien päästä? Keski-iän kriisin lisäksi leffa ottaa napakasti kantaa viihde-elokuvien ja niin sanottujen "taide-elokuvien" väliseen sotaan. Osa hahmoista haukkuu Rigganin "Birdman"-leffat mitäänsanomattomana moskana ja toiset taas haukkuvat "taiteilijat" maanrakoon ylimielisinä elitisteinä, jotka tehdään vain kriitikoita miellyttämään. Elokuva nauraa tälle täysin tarpeettomalle kiistalle, osoittaen, että molemmille on yhtä lailla kysyntää. Samalla Birdman on kuin molemmat tapaukset. Se on toisaalta taiteellinen draama, joka miellytti kriitikoita ja kahmi palkintoja. Samalla se on myös rohkea irtiotto, jota on vaikea sulloa mihinkään tiettyyn lajityyppiin. Kaiketi se on mustan huumorin komedia. Mutta sitten elokuva sisältää ison tehostekohtauksen, jossa valtava robottifeeniks saapuu kylvämään tuhoa New Yorkissa. Osaamattomissa käsissä filmi voisi olla kaoottinen katastrofi, mutta Iñárritu pitää sen tyylikkäästi aisoissa.

Birdman on tavallaan haastava filmi, joka jättää katsojalle paljon pureskeltavaa. Mitä ihmettä filmin loppukohtauksessa oikeasti tapahtuu? Tapahtuvatko jotkut kohtaukset oikeasti, vai pelkästään Rigganin päässä? Samalla se on kuitenkin pirun viihdyttävä ja helposti lähestyttävä leffa. Filmin omalaatuinen toteutus nappaa jo itsessään mukaansa ja elokuva on täynnä hauskoja kohtauksia, täynnä herkullista dialogia ja absurdeja tilanteita. Rigganin ja Miken käsirysy, kun Mike on pelkissä alushousuissa, on hulvaton. Upeasti kirjoitettuja (ja jälleen palkintonsa ansainneita) keskusteluja jämähtää kuuntelemaan ilomielin. Kuvauksen lisäksi leffa tarjoaa myös muutakin ihailemisen aihetta lavasteista valaisuun ja maskeerauksesta äänimaailmaan, joskin lähes pelkästään rumpuihin turvautuva Antonio Sánchezin musiikki voi myös käydä hermoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorance), 2014, New Regency Productions, M Productions, Le Grisbi Productions, TSG Entertainment, Worldview Entertainment

Arvostelu: Movie 43 (2013)

MOVIE 43

Ohjaus: Peter Farrelly, Will Graham, Steve Carr, Griffin Dunne, Steven Brill, James Duffy, Jonathan van Tulleken, Elizabeth Banks, Brett Ratner, Rusty Cundieff ja James Gunn

Pääosissa: Dennis Quaid, Greg Kinnear, Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Jeremy Allen White, Anna Faris, Chris Pratt, Kieran Culkin, Emma Stone, Richard Gere, Kate Bosworth, Aasif Mandvi, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, John Hodgman, Leslie Bibb, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Jimmy Bennett, Patrick Warburton, Common, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia - The Thread (UK Version): 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Movie 43 on monien mielestä yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Leffa lähti liikkeelle Charles B. Wesslerin ideasta tehdä mahdollisimman räävitön ja ronski komedia. Hän palkkasi useita käsikirjoittajia ja ohjaajia työstämään erilaisia sketsikohtauksia ja yritti myydä ideaansa studioille, mutta kerta toisensa perään hänet torjuttiin. Kuitenkin kun hän esitteli Relativity Medialle Peter Farrellyn ohjaaman sketsin, jota tähdittivät Titanicista (1997) tuttu Kate Winslet ja X-Men -elokuvien (2000-) Wolverinena tunnettu Hugh Jackman, studio suostui tarttumaan projektiin. Projekti paisui yhä vain isommaksi ja lopulta sitä oli työstämässä jopa kolmetoista ohjaajaa ja yhdeksäntoista käsikirjoittajaa, jotka saivat silloin tällöin keploteltua näyttelijöitä mukaan sketsi-ideoihinsa. Elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan, kunnes lopulta Movie 43 sai maailmanensi-iltansa 1. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai täyslyttäyksen kriitikoilta, eikä se kerännyt paljoa kehuja katsojiltakaan. Leffa sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin naispääosa ja näyttelijäkaarti), joista se voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Nykyään elokuvaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista. Itse katsoin Movie 43:n pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin kummallisena tekeleenä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jopa kolmatta kertaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Movie 43 kertoo Charlie Wessleristä (Dennis Quaid), käsikirjoittajasta, joka saapuu Hollywoodiin esittelemään studiolle järjettömiä elokuvaideoitaan, joissa mm. käydään treffeillä kiveskaulaisen miehen kanssa, pidetään vankina leprechaunia, pyydetään poikaystävältä outoa rakkaudentunnustusta, esitellään uudenlainen musiikkisoitin ja pidetään nuorelle kiusallista kotiopetusta. Elokuva sisältää yksitoista lyhyttä sketsiä, sekä mainostauonkin, jotka muuttuvat yhä vain hävyttömämmiksi. Katsojana ei oikein voi muuta kuin tuijottaa suu auki ruudulla tapahtuvaa, samalla kun päässä kuuluu kerta toisensa perään: "Mitä vittua?!"

Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että kuinka ihmeessä mikään studio suostui tekemään sen ja miten ihmeessä tekijät saivat kasaansa näyttelijäkaartin, josta niin moni komedialeffa olisi kateellinen? Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Anna Faris, Chris Pratt, Emma Stone, Richard Gere, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Patrick Warburton, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel - näin nimetäkseni muutaman. Seassa on ihan Oscar-voittajia ja muutenkin arvostettuja näyttelijöitä. Miten tekijät saivat heidät kaikki leffaan - ja vieläpä vain 800 dollarin päiväpalkalla!

Kuten alussa kerroin, elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan. Itse sketsien kuvaukset kestivät tosin vain parisen päivää kerrallaan ja suuri osa tuosta neljästä vuodesta menikin siihen, kun tekijät yrittävät taivutella ja muutenkin keplotella isoja Hollywood-tähtiä mukaan leffaan. Jotkut suostuivat sopimussyistä tai palvelusta vastaan. Toiset innostuivat mahdollisuudesta näytellä elokuvassa isojen tähtien kanssa. Osa koki oman sketsinsä aidosti hauskaksi ja hyppäsi innolla projektiin mukaan. Joitakin taas väsytettiin siihen asti, että he lopulta suostuivat - kunhan leffa kuvattaisiin heidän omassa kodissa. Näyttelijät saivat tietää elokuvasta vain oman sketsinsä, eikä heillä ollut mitään käsitystä, millainen lopullisesta leffasta tulisi. Yksikään näyttelijöistä ei tehnyt mitään elokuvan mainostamiseksi, eikä kovinkaan moni luultavasti muistele filmiä hyvällä tai halua liittää sitä omaan filmografiaansa.

Movie 43 on aikamoista soopaa. Kuraa. Paskaa. Mutta se on niin itsetietoisen rehellisesti juuri sitä itseään, että minun on vaikea luokitella sitä huonoimpien elokuvien joukkoon, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Elokuva on tarkoituksellisesti tehty suoranaiseksi roskaksi ja tekijät luultavasti pohtivatkin, että kuinkakohan hyvät mahdollisuudet heillä on, kun Razzieita jaetaan. Itse koen Movie 43:n niin surkeaksi, että se on jopa lystikäs. Minun on pakko myöntää, että elokuvan mauton törkyläppä sai minut nauramaan kolmannellakin katselukerralla. Tekijät eivät yhtään häpeile mitään, vaan painelevat menemään niin räävittömästi, että tavallaan jopa ihailen heitä. Movie 43 meneekin kirjoissani siihen "guilty pleasure" -osastoon, että minua vähän hävettää, että viihdyn elokuvan parissa.

Koen myös, että elokuvalla on jotain ihan fiksuakin sanottavanaan. Leffan voi tulkita satiirina Hollywoodin menosta, kärjistäen sitä, kuinka jenkkikomedioista halutaan tehdä koko ajan vain ronskimpia ja hävyttömämpiä. Aivan kuin elokuva juurikin tuomitsisi, että aika lailla tällaista skeidaa Hollywood tuuttaa ulos. Leffassa pohditaan, kuinka tällaiset kökköideat pääsevät läpi tuotantoon asti. Ehkä kaiken ala-arvoisen moskan keskellä Movie 43 onkin jopa nokkela teos? Ehkä elokuva olikin edellä aikaansa ja joskus sen "hienous" vielä ymmärretään? Tai sitten ei. Kenties useampi katselukerta onkin tuhonnut aivosolujani niin, että olen alkanut epätoivoisesti uskoa leffassa olevan edes jotain kehumisen arvoista, jotta voin puolustella viihtyvyyttäni sen parissa.

En kuitenkaan koe, että kaikki Movie 43:n sketsit olisivat erityisen hauskoja. Avaussketsi Kate Winsletistä ja pallikaulaisesta Hugh Jackmanista sokkotreffeillä on niin typerä, että sille on vaikea olla tirskumatta. Sketsi entisen näyttelijäpariskunta Naomi Wattsin ja Liev Schreiberin esittämistä vanhemmista, jotka pitävät mahdollisimman autenttista kotiopetusta kiusaajien ja nolauksien kera on aidosti ihan lystikäs. Toisen entisen näyttelijäparin, Chris Prattin ja Anna Farisin kakkasekoilu on niin ala-arvoista huumoria, että hävettää, että koen sen huvittavaksi. Sketsi, jossa Jason Sudeikis ja Justin Long esittävät Batmania ja Robinia, jotka ovat sokkotreffeillä mm. Lois Lanen (Uma Thurman) ja Supergirlin (Kristen Bell) kanssa, on aluksi ihan hassu, mutta liian pitkä, menettäen tehoaan minuutti minuutilta.

Tämä on yleisestikin Movie 43:n ongelma. Sen vitsi ei jaksa kantaa loppuun asti. Halle Berryn ja Stephen Merchantin tähdittämä sketsi totuus vai tehtävä -leikistä, joka kärjistyy nopeasti aikamoiseksi sekoiluksi, viihdyttää ihan passelisti, mutta lopputekstien aikana nähtävä Josh Duhamelin ja Elizabeth Banksin tähdittämä sketsi pariskunnasta ja Duhamelin hahmon mustasukkaisesta animaatiokissasta saa tuumimaan, että eikö tämä nyt osannutkaan loppua vielä? Sketsin ohjasi ja käsikirjoitti Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu James Gunn, joka on jälkikäteen tuominnut leffan ja kertonut, ettei ole vieläkään katsonut edes omaa sketsiään valmiina. Väliin mahtuu muitakin heikompia tapauksia, kuten Kieran Culkinin ja Emma Stonen tähdittämä sketsi riitaisista existä, jotka kohtaavat ruokakaupassa.

Elokuva on teknisiltä puoliltaan ihan toimiva, joskin kun eri tyypit ovat olleet työstämässä eri osioita elokuvasta, tuotantojen taso ailahtelee hieman pitkin leffaa. Kuvaus on kelvollista, samoin leikkaus. Lavasteet toimivat hyvin, asut ovat mainiot (Batmanin ja Robinin lyhytpätkän kohdalla tarkoituksellisen käppäiset) ja maskeeraukset äityvät pahimmillaan aika hurjiksi ja varmasti loukkaaviksi. Erikoistehosteet ovat varsin kehnot ja äänimaailma kuulostaa paikoin siltä kuin kaikki olisi varastettu jostain serverin kansiosta musiikkeja myöten.

Movie 43:sta on olemassa muutamissa maissa, kuten Isossa-Britanniassa hieman erilainen versio, jossa kökköjä lyhytelokuvia ei yhdistä elokuva-alalle pyrkivä käsikirjoittaja, vaan juonikuvio Calvinista (Mark L. Young) ja J.J.:stä (Adam Cagley), jotka etsivät Movie 43:a, maailmanlaajuisesti kiellettyä elokuvaa. Elokuvasta on kiinnostunut muutama muukin taho, joka aiheuttaa hahmoille ongelmia. Suomessa elokuvasta löytyy vain alkuperäisversio käsikirjoittajakuvion kanssa, joten en osaa sanoa, kumpi toimii paremmin. Idean tasolla suosin kuitenkin alkuperäisversiota, kokiessani sen sisältävän edes jonkinlaista syvempää viestiä Hollywoodin meiningistä totaalisen itsetietoisen perseilyn sijaan.

Yhteenveto: Movie 43 on täysin itsetietoista roskaa, löysää sitä itseään, joka kuitenkin viihdyttää ajoittain kiusallisenkin paljon. Elokuvan sketsit ovat toinen toistaan typerämpiä ja hävyttömämpiä ja katsoja voi tuntea tyhmenevänsä niitä tuijottaessa. On vaikea sanoa, onko tekijöiden työ totaali emämunaus, sillä juuri tällaista kuravelliä he selvästi ryhtyivätkin työstämään. Toisaalta on pakko ihailla heidän sinnikkyyttään, että he saivat keploteltua monet tunnetut näyttelijät projektiinsa, mutta samalla heidän työnsä tuntuu myös tuomittavalta. Sketsien taso heittelee läpi leffan ja niissä on jatkuvana ongelmana liian pitkä kesto. Ne ovat aivan varmasti loukkaavia, äärimmäisen lapsellisia ja usein todella kökköjä. Mutta siinä myös piilee leffan outo viehättävyys. Välillä myös tuntuu siltä, että elokuvalla on fiksuakin sanottavaa Hollywoodin koneistosta ja leffan voi katsoa kärjistettynä satiirina studiopomoista, komediaelokuvista ja itsestään liikoja luulevista elokuvantekijöistä. Katsoi Movie 43:a miltä kantilta tahansa, on kyseessä täysin omalaatuinen elokuvatapauksensa. Leffan luojaa ei varmaan edes haittaa elokuvan nykyinen status yhtenä kaikkien aikojen surkeimmista tekeleistä. Itse en sitä sellaiseksi luokittele, vaan olen mielestäni nähnyt roppakaupalla huonompia elokuvia. Siis onhan tämä paskaa, mutta ihan viihdyttävää paskaa ja niinpä en vieläkään osaa antaa Movie 43:lle minkäänlaista arvosanaa. Tällä on hyvä käynnistää tämä vuosi. Hyvää uutta vuotta kaikille ja tästä onkin suunta sitten ainoastaan ylöspäin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Movie 43, 2013, Relativity Media, Virgin Produced, GreeneStreet Films, Wessler Entertainment, Witness Protection Films

Arvostelu: Ring 2 (The Ring Two - 2005)

RING 2

THE RING TWO

Ohjaus: Hideo Nakata
Pääosissa: Naomi Watts, David Dorfman, Simon Baker, Kelly Stables, Sissy Spacek, Elizabeth Perkins, Gary Cole, Ryan Merriman, Emily VanCamp ja Mary Elizabeth Winstead
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 16

Japanilaisen Ringu-kauhuelokuvan (リング - 1998) amerikkalainen uudelleenfilmatisointi The Ring (2002) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Ohjaaja Gore Verbinski oli kuitenkin kiireinen Säämiehen (The Weather Man - 2005) ja Pirates of the Caribbean -seikkailuleffojen kanssa, minkä vuoksi studio kääntyi alkuperäisen japanilaisleffan ohjaajan, Hideo Nakatan puoleen. Nakata suostui jatko-osan ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2004. Lopulta The Ring Two, eli suomalaisittain hieman yksinkertaisemmin Ring 2 ilmestyi maaliskuussa 2005. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti ja se sai lähes pelkkää murskapalautetta kriitikoilta. Itse olin aiemmin nähnyt vain ensimmäisen The Ringin, mistä pidin todella paljon. Olin jopa hieman vältellyt jatko-osaa, mutta kun huomasin ensimmäisen osan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin sen lisäksi katsoa ja arvostella sen jatko-osat, Ring 2:n ja Ringsin vuodelta 2017. Katsoinkin Ring 2:n hieman yli kuukausi ensimmäisen elokuvan jälkeen.

Rachel ja hänen poikansa Aidan muuttavat uuteen kaupunkiin, aloittaakseen elämänsä alusta. Kauhu tuntuu kuitenkin seuranneen heitä, sillä pian Rachel saa tietää kahden kaupunkilaisnuoren saaneen Samaran kirotun videokasetin haltuunsa. Rachelin täytyy keksiä keino pysäyttää kirous lopullisesti.

Naomi Watts ja David Dorfman palaavat rooleihinsa Rachel ja Aidan Kellerinä, äitinä ja poikana, jotka selvisivät kerran kaamean ja vesivahinkoja aiheuttavan Samaran (Kelly Stables) kirotusta videokasetista, mutta jotka joutuvat nyt uudestaan Samaran vainoamiksi. Dorfman jatkaa samalla hieman karmivalla linjallaan, pojan ollessa yhä vain isommin yhteydessä pahaan olentoon. Watts sen sijaan tekee hieman heikompaa työtä kuin viimeksi. Hänen roolityöstään ei oikein ota selvää, kuinka halukas hän oli jatkamaan leffasarjan parissa. Silti Watts ja Dorfman muodostavat yhä oivallisen äiti-poika-kaksikon, jonka toivoo selviytyvän.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Simon Baker Rachelin uutena pomona Max Rourkena, Elizabeth Perkins tohtori Emma Templenä, sekä Ryan Merriman ja Emily VanCamp teineinä, jotka elokuvan alussa tietty katsovat Samaran videokasetin. Mary Elizabeth Winstead tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa nuorena Evelyn Bordenina, joka liittyy Samaran menneisyyteen. Vanhaa Evelyniä esittää kauhuklassikko Carriesta (1976) tuttu Sissy Spacek. Baker sopii hyvin osaansa virnuilevana uutislehden johtajana, mutta muut näyttelijät eivät oikein vakuuta. Perkins on kiusallisen ylidramaattinen tohtorina, kun taas Merriman ja VanCamp ovat aika kehnoja ja ampuvat yli hahmojensa shokkireaktiot.

Vaikka minun täytyy tunnustaa, etten ole vanhoja japanilaisia Ringu-leffoja vielä katsonut, minusta on hienoa, että niiden ohjaaja Hideo Nakata pyydettiin mukaan ohjaamaan amerikkalaisfilmatisoinnin jatko-osa. Pidän myös siitä, että ainakin kuulemani ja lukemani perusteella Nakata ei lähtenyt tekemään toisintoa japanilaisesta Ringu 2:sta (リング2 - 1999), vaan lähti työstämään erilaista jatkotarinaa. Nakatan mukanaolo ei kuitenkaan valitettavasti tarkoita automaattisesti hyvää jatko-osaa, vaan Ring 2 on jopa hämmentävän kökkö jatkoelokuva hämmentävän laadukkaalle ensimmäiselle leffalle. Yksi filmin isoimmista ongelmista on, ettei se ole lainkaan pelottava. Gore Verbinski onnistui ensimmäisessä elokuvassa rakentamaan upean tunnelman, joka samanaikaisesti tuntui hyvin epämiellyttävältä, mutta silti kiehtovan mukaansatempaavalta. Nakata yrittää samaa, muttei saa aikaan minkäänlaista jännitettä. Itse asiassa Ring 2 on suorastaan tylsä elokuva.

Sen lisäksi, että elokuvan tunnelma on kehnosti kehitelty, itse tarina ei millään jaksa imaista mukaansa. Ensimmäinen The Ring oli aika hidastempoinen filmi, missä ei paljoa mitään böö-pelotteluja nähty, mutta sen tarina oli niin koukuttava ja tunnelma kutkuttavan ahdistava, että se piti tiukasti mukanaan läpi liki kahden tunnin kestonsa. Ring 2:a katsoessani vilkaisin ensimmäistä kertaa, kuinka paljon kestoa on jäljellä jo siinä kohtaa, kun filmiä oli mennyt vasta puoli tuntia. Toisaalta elokuvassa tapahtuu paljon enemmän ja Samaraa näytetään useammin kuin viimeksi, mutta silti rytmitys on laahaava. Elokuva yrittää rakentaa uutta mysteeriä Samaran ympärille, mutta se on niin tökerösti tehty, että se jopa sotii täysin lähes kaikkea ensimmäisessä elokuvassa nähtyä ja kerrottua vastaan. Ensimmäinen filmi loi selvät säännöt Samaran ja videokasetin toiminnalle ja jatko-osa peruu sääntöjä, repien takapuolestaan uusia leffan kulkiessa eteenpäin, sillä logiikalla, että milloin mikäkin juttu voisi olla siistiä missäkin kohtauksessa. Lopputuloksena on turhauttava ja pitkäveteinen katselukokemus.

Ring 2 ei ole myöskään teknisesti yhtä laadukas teos kuin edeltäjänsä. Se yrittää kovasti kopioida Verbinskin visuaalista tyyliä, mutta epäonnekkaasti. Siinä, missä The Ring näytti hienolta teokselta tarkkaan toteutetun kuvastonsa ja värimaailmansa kanssa, Ring 2:ssa on jotain suoraan VHS:lle tehdyn tuntua. Sen kuvaus on hutiloidumpaa ja leikkauksessa erityisesti siirtymät välillä kiusallisenkin kömpelöitä. Väreillä ja valaisulla pyritään samaan alakuloisuuteen ja se sentään toimii jotenkin. Erikoistehosteet ovat kuitenkin jo eläneet parhaat päivänsä ja yhden kohtauksen selvät digihirvet ovat lähinnä huvittava ilmestys. Äänimaailma toimii oivallisesti, vaikkakin Henning Lohnerin ja Martin Tillmanin säveltämät musiikit kuulostavat aivan liikaa ensimmäisen filmin musiikit työstäneen Hans Zimmerin kopioinnilta. Lohner ja Tillman eivät tuo mitään uutta pöytään.

Yhteenveto: Ring 2 on harmillisen kehno jatko-osa vaikuttavalle kauhuelokuvalle. Ensimmäisen leffan rakentaessa hiljalleen, mutta koukuttavasti kiehtovaa tarinaansa, jatko-osa on lähinnä pitkästyttävää seurattavaa. Tarina ei nappaa mukaansa, eikä uusi mysteeri kiinnosta, etenkin kun se tuntuu sotivan ykkösosan asettamia sääntöjä vastaan. Pelottelukohtauksia on enemmän, mutta leffa ei ole pelottava - ei edes kovin jännittävä. On kumma, ettei alkuperäisen Ringun ohjaaja Hideo Nakata saa tätä parempaa aikaiseksi. Näyttelijöiden työ on epätasaista, eikä Naomi Wattsia näytä nappaavan leffassa mukana oleminen. Tekninen puoli on myös ailahtelevaa ja elokuvan efektit ovat ikääntyneet heikosti. Ring 2:a on vaikea suositella edes sellaiselle, jonka mielestä ensimmäinen The Ring on kaikkien aikojen paras kauhuelokuva. Saa nähdä, jatkuuko kolmososassa, Ringsissä leffasarjan alamäki, vai lähteekö meno uuteen nousuun...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Ring Two, 2005, DreamWorks, BenderSpink, Parkes/MacDonald Image Nation, Vertigo Entertainment

Arvostelu: The Ring (2002)

THE RING

Ohjaus: Gore Verbinski
Pääosissa: Naomi Watts, David Dorfman, Martin Henderson, Shannon Cochran, Brian Cox, Amber Tamblyn, Rachael Bella ja Daveigh Chase
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 16

"Seven days."

The Ring on amerikkalainen uudelleenfilmatisointi japanilaisesta kauhuelokuvasta Ringu (リング - 1998), joka perustuu Koji Suzukin samannimiseen kirjaan vuodelta 1991. Pian alkuperäisen elokuvan noustua suureen suosioon Japanissa ja sen jälkeen Yhdysvalloissa, Hollywoodissa ryhdyttiin työstämään omaa versiota filmistä. Kuvaukset käynnistyivät jo ennen kuin käsikirjoitus oli saatu valmiiksi ja lopulta The Ring sai maailmanensi-iltansa 2. lokakuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joka sai myös kriitikot puolelleen. Itse en ole nähnyt alkuperäistä japanilaisversiota ja tämän amerikkalaisenkin leffan katsoin vasta halloweenin aikoihin vuonna 2020. Pidin siitä ja kun nyt huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla The Ringin.

Journalisti Rachel Keller ryhtyy tutkimaan kummallista kuolintapausta, jossa uhri oli seitsemän päivää aiemmin katsonut kirotuksi huhutun videokasetin. Rachel saa videon haltuunsa ja kun hän on katsonut sen, hän saa puhelun, jossa sanotaan vain "Seitsemän päivää"...

Pääroolissa Rachel Kellerinä nähdään Naomi Watts, joka suoriutuu erittäin hyvin outoa murhaa tutkimaan ryhtyvän journalistin osasta. Watts välittää hyvin hahmonsa monimutkikkaita tunteita, kun Rachel alkaa videokasetin nähtyään tuntea olonsa yhä vain vainoharhaisemmaksi ja pelokkaammaksi. Rachelin tutkimuksia syventyy heti suurella mielenkiinnolla (sekä jännityksellä) seuraamaan ja Watts vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi etenee. 

     Rachelin poikaa Aidania taas esittää nuori David Dorfman, joka ajaa asiansa, mutta jolta jää toivomaan hieman vakuuttavampaa roolisuoritusta. Martin Henderson taas esittää videoiden parissa työskentelevää Noahia, jolta Rachel pyytää apua kasetin salojen selvittämiseen. Henderson on oiva roolissaan ja hänkin tekee parempaa työtä elokuvan kulkiessa eteenpäin. Elokuvassa nähdään myös Amber Tamblyn ja Rachael Bella kaveruksina Katiena ja Beccana, joista toinen katsoo videokasetin ennen leffan tapahtumia, mikä aloittaa tutkimuksen, sekä Brian Cox, Shannon Cochran ja Daveigh Chase Morganin perheenä.

Vaikka en olekaan nähnyt alkuperäistä japanilaista Ringua, uskaltaisin väittää, että The Ring on yksi parhaista kauhuelokuvien uudelleenfilmatisoinneista, mitä on koskaan tehty. Samalla kyseessä on myös yksi 2000-luvun parhaista kauhuelokuvista. The Ring on todella ahdistava teos, joka kietoutuu katsojan ympärille välittömästi, eikä suostu hellittämään otetta vielä hetkeen leffan jo päätyttyä. Elokuvassa suorastaan vallitsee painostava ilmapiiri, mutta samalla leffa onnistuu olemaan todella miellyttävä kaikessa epämiellyttävyydessään. Elokuva on karmiva, mutta samalla mysteeri koukuttaa niin isosti, ettei katselua vain voi lopettaa. Kaikin puolin tunnelma ja tarina ovat niinkin hyvin rakennetut, että vajaan kahden tunnin kesto tuntuu huomattavasti lyhyemmältä. 

Tarina pitää sisällään monenlaisia koukkuja, jotka saavat katsojan uppoutumaan elokuvan vietäväksi yhä vain voimakkaammin. Mysteeri kirotusta videokasetista koukuttaa alussa ja mitä enemmän videokasetista ja sen aidosti hyytävästä sisällöstä selviää, sitä kiehtovammaksi elokuva muuttuu. Harvemmin kauhuelokuva saa aidosti kiehtoutumaan sisällöstään. Itse videokasetin sisältö on onnistuneesti tehty. Toisaalta katsoja on samaa mieltä Noahin kanssa, että se näyttää ylitaiteelliselta ja halvalta opiskelijatyöltä, mutta tässä kontekstissa se on niin efektiivinen, että kun sisältö esitetään katsojalle, sitä saattaa huomata haluavansa katsoa poispäin, siinä pienessä pelossa, että mitä jos nyt oikeasti jokin vaarallinen lähtee perään. Niin tehokkaasti elokuva kaivautuu katsojansa ihon alle.

Asia, mistä olin ensimmäisellä katselukerralla erittäin positiivisesti yllättynyt ja mistä pidin toisella katselulla vielä enemmän, oli se, että The Ringin kauhu ei todellakaan perustu mihinkään typeriin ja kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, vaan se on enemmänkin psykologista piinaamista. Tämän ansiosta pelottavuus ei koskaan hälvene. Kaiken aikaa tuntuu siltä, että hahmot ovat suuressa vaarassa ja että jokin vainoaa heitä. Seasta löytyy pari äkillistä säikäytystä, mutta ne ovat erinomaisesti hoidettuja siinä mielessä, että ne ovat oikeasti karmivia ja ne vain kasvattavat ahdistavuutta entisestään. Usein äkkisäikäytys pistää katsojan nopeasti hätkähtämään, mutta siitä ei jää mitään jälkeä katsojaan. Tässä näiden säikäytysten tarjoamat näyt jäävät kummittelemaan mielessä, enkä yhtään ihmettele, että moni kertoo nähneensä tästä painajaisia, katsottuaan elokuvan liian nuorena. Säikäytysten efektiivisyyttä vain lisää se, kuinka toisaalta hiljainen elokuva pääasiassa on. Toisin kuin moni 2000-luvun sinne tänne heiluva kauhuraina, The Ring hoitaa hommansa kärsivällisesti ja rauhassa, nousten jo sillä monien muiden yläpuolelle.

Elokuvan on ohjannut Pirates of the Caribbean -seikkailuleffojakin (2003-) tehnyt Gore Verbinski, joka rakentaa tunnelmaa todella vakuuttavasti. Verbinskin luomaa alakuloista ja epätoivoista henkeä vain lisää leffan tekninen toteutus. Kuvaus on tyyliteltyä ja sekaan leikataan inhasti otteita videokasetin sisällöstä aina silloin tällöin. Värimaailma on surullinen kaikessa sinertävyydessään ja vihertävyydessään, mitä vain vahvistaa elokuvan lähes jatkuva sade. Lavasteet ovat taidokkaasti tehdyt ja maskeeraukset parhaimmillaan kuvottavat. Pari digiefektiä eivät näytä enää kovin kummoisilta, mutta ajavat silti asiansa passelisti. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu tehosteista säveltäjä Hans Zimmerin hienosti tunnelmoiviin musiikkeihin.

Yhteenveto: The Ring on mahtava uudelleenfilmatisointi ja yksi kauhugenren parhaista elokuvista 2000-luvulla. Elokuvaan rakennettu hyytävä ilmapiiri ympäröi katsojan, tiukentaen ahdistavasti otettaan kaiken aikaa. Toisaalta haluaisi katsoa pois, menon muuttuessa yhä vain inhottavammaksi, mutta samalla tarinan mysteeri kiehtoo niin paljon, että katse on kuin lukittu ruudun tapahtumiin. Tarina on niinkin vahva, että kahden tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä, vaikka leffa eteneekin varsin hitaasti. Jos siltä odottaa jatkuvia böö-säikyttelyjä jonkin monsterin kera, tulee luultavasti pettymään. Kauhu on tehokasta psykologista karmivuutta, mikä jää aidosti piinaamaan ja aiheuttamaan painajaisia paikoitellen aika järkyttävällä kuvastollaan. Näyttelijät hoitavat hommansa taidokkaasti, Gore Verbinskin ohjaus on onnistunutta ja elokuva on teknisiltä ansioiltaan onnistunut tyylikästä kuvausta ja tunnelmallista musiikkia myöten. Kaikin puolin The Ring on hieno kauhuleffa, joka ei ole menettänyt tehoaan 20 vuoden aikana ja jota voi suositella lämpimästi kaikille genren ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Ring, 2002, DreamWorks, Parkes/MacDonald Image Nation, BenderSpink, Vertigo Entertainment

Arvostelu: Selviytyminen (Lo imposible - 2012)

SELVIYTYMINEN

LO IMPOSIBLE

Ohjaus: J. A. Bayona

Pääosissa: Naomi Watts, Ewan McGregor, Tom Holland, Samuel Joslin, Oaklee Pendergast, Johan Sundberg, Marta Etura, Sönke Möhring ja Geraldine Chaplin

Genre: draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

Lo imposible (The Impossible), eli suomalaisittain Selviytyminen perustuu tositapahtumiin 26. joulukuuta 2004 tapahtuneesta Intian valtameren maanjäristyksestä, mikä aiheutti valtavan tsunamin, mikä iski Kaakkois-Aasian rannikolle tuhoisalla voimalla. Elokuva lähti liikkeelle espanjalaisten elokuvayhtiöiden, Apaches Entertainmentin ja Telecinco Cineman yhteistyönä, mutta tuotanto laajeni kansainvälisempiin mittoihin ja se päätettiin toteuttaa englanniksi espanjankielen sijaan. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2010 ja lopulta Selviytyminen sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 9. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi kehuja kriitikoilta, joskin jotkut kritisoivat sitä, että paikallisten thaimaalaisten sijaan elokuva keskittyikin eurooppalaisiin turisteihin. Itse en ollut aiemmin nähnyt Selviytymistä, vaikka se oli kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2004 Bennettin perhe matkustaa joulunviettoon Khao Lakiin, Thaimaahan. Tapaninpäivänä perhejuhla muuttuu kuitenkin painajaismaiseksi taisteluksi selviytymisestä, kun valtava tsunami iskee.

Elokuvan seuraama Bennettin perhe on osittain fiktiivinen ja osittain todellinen. Perheenjäsenet ja heidän koettelemuksensa perustuvat Belónin perheen kauhunhetkiin, kun he olivat lomalla Khao Lakissa tsunamin iskiessä. Kun espanjalaiset tekijät päättivät tehdä elokuvasta kansainvälisemmän, he muuttivat hahmot brittiläisiksi, jotta saisivat isoja tähtiä päärooleihin. Roolistaan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut Naomi Watts ja Ewan McGregor näyttelevät Maria ja Henry Bennettiä, kun taas perheen lapsina, Lucasina, Thomasina ja Simonina nähdään ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Tom "Spider-Man" Holland, Paddingtoneistakin (2014-2017) tuttu Samuel Joslin ja Oaklee Pendergast. Lapsia myöten näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä, tulkitessaan hahmojensa kauhuntunteita, kun he joutuvat hirvittävän tuhon keskelle. Watts on aivan mielettömän hyvä ja ehdottomasti palkintoehdokkuutensa ansainnut. McGregor on varsinkin erään puhelinsoiton aikana loistava. Holland osoittaa lahjakkuutensa jo tässä, mutta hänen hahmonsa käytös on paikoitellen hieman ärsyttävää.

Selviytyminen tekee alussa hieman kömpelöä työtä esitellessään Bennettin perhettä ja leffa hyppää kenties liiankin nopeasti "itse asiaan". Tsunami alkaa jo kymmenen minuutin kohdalla ja filmi kaipaisi kenties toiset kymmenen minuuttia sitä ennen rakentamaan perheen välejä toisiinsa paremmin, minkä lisäksi heidän mukavia lomapäiviä Thaimaassa olisi voinut näyttää hieman enemmän. Nyt tekijät lähinnä tyytyvät yhteen pallonpotkimishetkeen rannalla. Niinpä tsunamin iskiessä välitin lähinnä näyttelijöiden vaikuttavien roolisuoritusten ansiosta hahmojen kohtalosta, enkä niinkään itse hahmojen takia. Se minua ei kuitenkaan haittaa, että elokuva ei keskity thaimaalaiseen perheeseen. Jos kyseessä olisi thaimaalainen elokuva, olisi outoa, jos leffa kertoisi turistiperheestä, mutta kun Selviytyminen on eurooppalainen tuotanto, on ymmärrettävää, että he päättivät kertoa eurooppalaisista lomalla - etenkin kun Bennettin perheen tarina perustuu todellisen perheen koettelemuksiin.

Vaikka elokuva olisikin voinut käyttää tuplasti enemmän aikaa ennen tsunamia, niin kun tsunami osuu Khao Lakiin ja valtava vesimassa vyöryy kaiken läpi, leffa saa unohtamaan tämän ongelman, sillä kohtaus on niin hurjan vaikuttava. Sen lisäksi, että tsunamikohtaus on teknisesti huikean hyvin tehty, se on äärimmäisen jännittävä ja katsoja voi huomata pidättävänsä hengitystään, kun kauhulla seuraa hahmojen joutuvan erilleen toisistaan massiivisen vesivyöryn takia. Jo pelkän kauhistuttavan tsunamikohtauksen vuoksi Selviytyminen kannattaa katsoa. Kun eloonjääneet perheenjäsenet ryhtyvät loppuleffan ajaksi etsimään toisiaan tuhon ja kaaoksen keskeltä, ei jännite ole enää läheskään yhtä korkealla, mutta hahmot saavat pikkuhiljaa enemmän syvyyttä. Loppupäässä katsoja saattaa jopa herkistyä.

Elokuvan on ohjannut J. A. Bayona, joka rakentaa taidokkaasti tiivistä tunnelmaa ja tekee mestarillista työtä itse tsunamikohtauksen kanssa. Käsikirjoittaja Sergio G. Sánchez olisi kuitenkin voinut käyttää ennen tsunamia enemmän aikaa hahmoihin. Tai kenties hän käyttikin, mutta Bayona päätti leikkauksessa ottaa ne hetket pois. Selviytyminen on todella näyttävästi kuvattu ja tuhottujen rakennusten, autojen ja puiden lavasteet veden keskellä ovat vaikuttavan karmivaa katseltavaa. Maskeeraukset ovat erinomaisia ja joidenkin ihmisten saamat vammat ovat jopa kuvottavia. Erikoistehosteet ovat upeat ja tsunamissa on hienosti yhdistelty digiefektejä ja oikeaa vettä ja pienoismalleja. Äänimaailmakin on onnistunut. Tsunamin aikana hyödynnetään tehokkaasti ääniefektejä ja mitä hahmot kuulevat. Kun Hollandin esittämän Lucasin päähän osuu jotain, hän menettää kuulonsa hetkeksi ja samalla elokuvastakin äänet vaimenevat lähes olemattomiin. Säveltäjä Fernando Velázquez tunnelmoi hyvin musiikeillaan, lisäten niin jännitettä kuin herkkyyttä.

Yhteenveto: Selviytyminen on onnistunut draamajännäri, jonka tsunamikohtaus on kaikessa karmivuudessaan todella vaikuttavasti toteutettu kaikin puolin. Katsojan sydän hakkaa, kun seuraa valtavan vesimassan pyyhkivän Khao Lakin yli ja erottaen Bennettin perheenjäsenet toisistaan. Kohtausta ennen toivoisi, että perhe saisi hieman enemmän aikaa, jotta hahmoja rakennettaisiin paremmin ja siten katsoja välittäisi heidän hurjista koettelemuksistaan tosissaan. Tsunamin jälkeen on vangitsevaa seurata, kun perheenjäsenet yrittävät kaaoksen keskeltä löytää toisensa. Lopulta elokuva onnistuu myös iskemään katsojansa tunteisiin. Näyttelijät suoriutuvat vakuuttavasti rooleistaan; niin konkarit Naomi Watts ja Ewan McGregor kuin tulokaslapset Tom Hollandin johdolla. J. A. Bayonan ohjaus on vahvaa ja teknisiltä ansioiltaan filmi on kestänyt hyvin aikaa. Selviytyminen ei ole helppoa katseltavaa, sillä sen kauhumaisuus syntyy todellisen maailman hurjuuksista, mutta suosittelen silti erittäin lämpimästi katsomaan elokuvan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lo imposible, 2012, Mediaset España, Summit Entertainment, Apaches Entertainment, Telecinco Cinema, Canal+ España, Películas la Trini, Instituto de la Cinematografía y de las Artes Audiovisuales, DragonCove Studios, VS Service, Intitut Valencìa de Cinematografia, Generalitat Valenciana

Arvostelu: J. Edgar (2011)

J. EDGAR

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Armie Hammer, Naomi Watts, Judi Dench, Josh Lucas, Ed Westwick, Dermot Mulroney, Damon Herriman, Stephen Root, Jeffrey Donovan, Christopher Shyer ja Adam Driver
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 12

J. Edgar perustuu tositapahtumiin Federal Bureau of Investigationin, eli FBI:n perustajan ja pitkäaikaisen johtajan, John Edgar Hooverin elämästä. Clint Eastwood oli kiehtoutunut Hooverin tarinasta ja päätti lopulta tehdä elokuvan hänestä. Kuvaukset käynnistyivät ja J. Edgar sai maailmanensi-iltansa 3. marraskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys pieneen budjettiinsa verrattuna, mutta kriitikot eivät erityisemmin vakuuttuneet näkemästään. Leffa sai mm. Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta miespääosasta, muttei voittanut sitä. Itse en ollut aiemmin nähnyt J. Edgaria, mutta se on viime vuosien aikana alkanut kiinnostamaan minua yhä vain enemmän. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella J. Edgarin juhlan kunniaksi.

J. Edgar Hoover alkaa vanhoina päivinään muistelemaan lähes 50-vuotista uraansa FBI:n perustajana ja johtajana.

Pääroolissa John Edgar Hooverina nähdään Leonardo DiCaprio, joka sai ihan ansaitusti parhaan miespääosan ehdokkuuden Golden Globe -gaalassa. DiCaprio huokuu karismaa tuttuun tapaansa ja istuu täydellisesti FBI-pomon rooliin. Kun kyseessä on yhden maailman tunnetuimman agenttiorganisaation johtaja, ei ainakaan itselleni tuottanut mitään vaikeuksia hypätä heti ensiminuuteilla Hooverin elämään mukaan. Vaikka leffa esittääkin hänet usein sankarina, joka mullisti rikostutkimuksia mm. tuomalla mukaan sormenjälkien tunnistamisen, ei elokuva pelkää näyttää myös hänen synkempiä ja ikävämpiä puolia. Nuoresta miehestä lähtien Hoover oli vainoharhainen, nähden lähes kaikki mahdollisina Yhdysvaltojen vihollisina, eikä meno yhtään helpota, kun herra alkaa olla jo lähes 50 vuotta FBI:n johdossa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Naomi Watts Hooverin sihteerinä Helen Gandyna, Armie Hammer Hooverin uskollisimpana agenttina Clyde Tolsonina, Judi Dench Hooverin äitinä ja Ed Westwick Hooverin sanelemia muistelmia paperilla kirjoittavana agenttina. Upea Dench jättää kaikki varjoonsa joka kohtauksessaan, kun taas elokuva itsessään jättää Wattsin jatkuvasti varjoihin. Hänen hahmonsa Helen esitellään aluksi merkittävänä tekijänä Hooverin elämässä, mutta alun jälkeen hän jää täysin statistiksi. Hammer sen sijaan pääsee isosti esille Clydenä, jonka suhde Hooveriin ei ollut puhtaasti ammatillinen... Nykyään uuden Star Wars -trilogian (2015-2017) Kylo Ren -pahiksena parhaiten tunnettu Adam Driver tekee tässä muuten ensimmäisen elokuvaroolinsa, agenteille vihjeen antavana nuorukaisena.

J. Edgar on toisaalta erittäin mielenkiintoinen elämäkertateos Hooverista, mutta samalla se jää hieman vaisuksi elokuvaksi. Leffa hyötyy aiheensa kiehtovuudesta, sekä Leonardo DiCaprion hienosta roolityöstä, sillä elokuva itsessään ei ole keskivertoa parempi. Iso syy tähän on, kuinka Hooverin elämä on haluttu kertoa. Leffa hyppii jatkuvasti ajassa ja palaa vähän väliä vanhaan Hooveriin (hieman kiusallisesti maskeerattuun DiCaprioon), joka selittää elämäänsä kirjurille. Hooverin selitykset eivät kuitenkaan muodosta täysin koherenttia tarinaa, vaan enemmän yksityiskohtia sieltä täältä uran varrelta. Ensimmäinen puolituntinen on vielä selkeä, kun Hooverin nousu FBI:n johtoon esitetään, mutta sen jälkeen ailahtelevaisuus alkaa. Hooverin kuullaan ottavan kunniaa merkittävien gangstereiden kiinniottamisesta, mutta leffa käyttää enemmän aikaa Charles Lindberghin vauvan kidnappaukseen, mitä FBI yritti pitkään selvittää 1930-luvun alussa.

Sekin tapaus on ihan kiinnostava, mutta se kuuluu niihin juttuihin, mitkä elokuva esittelee ja sitten lähinnä pyyhkäisee yli keskittyäkseen muuhun. Sama meinaa käydä Hooverin ja Clyden välille muodostuvalle, siihen aikaan kielletylle suhteelle. Osio on kiinnostava, mutta sekään ei tunnu täysin kiinnostavan Clint Eastwoodia. Selkeältä tuntuvan tarinan sijaan Eastwood tyytyykin lähinnä poimimaan juttuja sieltä täältä, mikä saa elokuvan paikoitellen tuntumaan filmatisoidulta Wikipedia-artikkelilta. Ainakin katsojan kokemat tunneskaalat ovat yhtä voimakkaita kuin Wikipedia-tekstejä lukiessa. Tämän vuoksi leffa myös tuntuu laahaavan paikoitellen. Kahden tunnin ja vartin kestosta voisi helposti saksia ainakin sen ylimääräisen vartin pois. Ei J. Edgar mitenkään huono teos ole. Se on oikein kelvollinen kuvaus kiehtovasta ihmisestä. Selkeäksi kuitenkin jää, että herra Hooverissa ja FBI:ssä olisi potentiaalia vahvempaankin filmiin.

Vaikka käsikirjoituksessa onkin vikansa, isommat ongelmani J. Edgarissa liittyvät sen tekniseen toteutukseen. Leikkaus voisi olla kyllä napakampaa, mutta sitäkin enemmän minua häiritsee elokuvan valaisu ja värimaailma. Jostain syystä tämä elämäkertaleffa on valaistu kuin kauhuelokuva. Lähes kaikki päivälläkin tapahtuvat kohtaukset ovat pimeitä ja varjot usein peittävät vähintään puolet näyttelijöiden kasvoista. Yrittikö Eastwood tällä sanoa, että FBI:n väki yrittää peitellä synkkiä salaisuuksiaan? Joka tapauksessa leffa näyttää usein siltä kuin sitä katsoisi aurinkolasien kera. Synkkyyttä ei auta leffan värimaailma... tai pitäisikö sanoa väritön maailma, sillä paikoitellen voisi luulla, että elokuva on mustavalkoinen. Toisinaan värien häivytys toimii tehokeinona, esimerkiksi kun kaupungin kaduilla loistavat neon-väriset kirjaimet, jotka korostuvat entisestään, mutta suurimmaksi osaksi värimäärittely tekee leffasta raskaamman. Kuvaus on kuitenkin tyylikästä kameraliikkeiden ja sommittelujen kera. Lavasteilla ja asuilla eri aikakaudet tuodaan upeasti esille. Sen sijaan maskeeraukset ovat paikoitellen aika kehnot. Äänimaailma toimii mainiosti ja Eastwoodin itsensä säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan mukavasti, vaikka eivät koskaan nousekaan kunnolla valokeilaan.

Yhteenveto: J. Edgar on kelvollinen draamaelokuva, jossa olisi kiinnostavan aiheensa puolesta potentiaalia paljon parempaankin. Elokuva muistuttaa välillä filmatisoitua Wikipedia-artikkelia, kun siinä hypitään tapahtumasta toiseen hieman kuivalla tavalla. Tunnepuoli jää etäiseksi, eikä iäkkään Hooverin muistelmien kertominen tarjoa toivottua herkkyyttä - etenkään kun katsojaa luultavasti häiritsee Leonardo DiCaprion heikot maskeeraukset osassa kohtauksia. DiCaprio itsessään on loistava läpi leffan ja nostaakin elokuvan muuten keskinkertaista tasoa lahjoillaan. Judi Dench on myös erittäin hyvä, mutta Naomi Watts jää harmillisesti varjoihin. Varjoihin jäävät tosin aika lailla kaikki, sillä elokuva on niin kehnosti valaistu. Asiaa ei auta harmaa värimäärittely, mikä tekee leffasta ankeaa katseltavaa. Clint Eastwoodin ohjauksessa on omat vahvuutensa yksittäisten kohtausten sisällä ja näyttelijöiden kanssa, mutta kokonaisuus on todella ailahteleva paketti. Hooverista saisi varmasti paremman elokuvan, mutta sitä odotellessa jos henkilön tarina kiinnostaa, J. Edgar ajaa tarpeeksi hyvin asiansa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
J. Edgar, 2011, Imagine Entertainment, Malpaso Productions, Wintergreen Productions