Näyttelijät: Hugh Jackman, Bill Skarsgård, Jodie Comer, Murray Bartlett, Noah Jupe, Faith Delaney, Clive Russell, Katie Breen ja Jade Croot
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16
The Death of Robin Hood perustuu 1700-luvun balladiin englantilaisen sankarihahmo Robin Hoodin kuolemasta. Vuonna 2024 ohjaaja-käsikirjoittaja Michael Sarnoski ilmoitti työstävänsä filmatisointia balladin pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025 ja nyt The Death of Robin Hood on saapunut elokuvateattereihin. Robin Hoodista on tehty vuosien varrella niin monia elokuvia, etten ollut etukäteen järin innoissani jälleen uudesta tulkinnasta ikonisesta jousiampujasta. Kävin silti katsomassa The Death of Robin Hoodin heti sen ensi-iltapäivänä.
Vuonna 1247 Englannissa Pikku John pyytää iäkkäältä Robin Hoodilta apua, pelastaakseen vaimonsa ja tyttärensä. Robin Hood ja Pikku John lähtevät vielä viimeiselle matkalle, joka mullistaa niin muiden kuin Robin Hoodin itsensäkin käsityksen legendastaan.
Hugh Jackman näyttelee sankarina pidettyä ja ikääntynyttä, jo parhaat päivänsä nähnyttä ja kyynistynyttä Wolverinea... ei kun hups, siis Robin Hoodia. Ympäri Englannin lauletaan balladeja Robin Hoodin urotöistä. Kuinka mies joukkojensa kera varasti rikkailta ja antoi köyhille ja kuinka Marian-neito voitti lopulta sankarin sydämen. Totuus on kuitenkin toinen. Mitään Mariania ei ollut ja Robin ja hänen joukkonsa yksinkertaisesti vain varastivat ja tappoivat. Kuolleiden miesten suvut ovat yksi kerrallaan lähettäneet lisää miehiä kostamaan, mutta yksi kerrallaan jokainen heistä on kohdannut loppunsa Robin Hoodin nuolesta. On mielenkiintoista nähdä tämä hyvin erilainen versio hahmosta, etenkin kun Jackman suoriutuu roolistaan vakuuttavasti. Tympeän hahmon naureskellessa hänestä puhutuille uroteoille, mieleen nousee useasti Jackmanin tähdittämä Logan(2017), mutta mies onnistuu kuitenkin tekemään Robin Hoodista oman tyyppinsä.
Elokuvassa nähdään myös Bill Skarsgård Robin Hoodille aina uskollisena Pikku Johnina, Katie Breen hänen vaimonaan Margaretina ja Faith Delaney heidän tyttärenään Pikku Margaretina, Jodie Comer sisar Brigidinä, Noah Jupe sukunsa kuolemaa kostamaan lähtevänä Arthurina, sekä Murray Bartlett spitaalisena, jonka Robin Hood kohtaa sisar Brigidin pyörittämällä sairastuvalla. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, erityisesti Comer naisena, joka saa tietysti Robin Hoodin pohtimaan tekojaan ja maailmankuvaansa uudelleen.
Robin Hoodista on vuosien varrella tehty lukuisia elokuvia, aina Errol Flynnin tähdittämästä Robin Hoodin seikkailut -klassikosta (The Adventures of Robin Hood - 1938) Walt Disneyn piirrettyyn Robin Hoodiin (1973), Kevin Costnerin tähdittämästä Robin Hood - varkaiden ruhtinaasta (Robin Hood: Prince of Thieves - 1991) Mel Brooksin ohjaamaan Robin Hood - sankarit sukkahousuissa -komediaan (Robin Hood: Men in Tights - 1993) ja Ridley Scottin ohjaamasta, hieman ontuvasta Robin Hoodista (2010) Taron Egertonin tähdittämään surkeaan Robin Hoodiin (2018). Tätä jousiampujaa on esitetty niin monessa eri valossa, ettei ihme että joku päätti tehdä elokuvan siitä, mitä jos Robin Hood olikin täysi kusipää.
The Death of Robin Hood jakaa taatusti katsojien mielipiteitä kahtia, eikä vain siksi, että se esittää nimikkohahmonsa niin ikävässä valossa. Toisin kuin toiminnantäyteinen traileri antaa ymmärtää, itse elokuva on nimittäin enemmänkin henkilödraama, jossa elämänsä loppusuoralla oleva Robin Hood alkaa vihdoin pohtia tekojaan. Mukana on pari toiminnallisempaa kohtausta, jotka äityvät suorastaan julmiksi väkivaltaisuudessaan, mutta elokuva haluaa mieluummin kaivautua tämän sankarina pidetyn ihmishirviön mielenmaisemaan. Itse pidin näkemästäni, jopa aika paljon. Päähenkilön kasvutarina on oivallisesti rakennettu ja mukana on monia pieniä hetkiä, jotka ovat jopa hieman kauniita ja liikuttaviakin. Jos kaipaa kivaa popcorn-viihdettä, kannattaa pistää jokin muu Robin Hood -leffa pyörimään. Mutta jos kamalia tekojaan hissuksiin katumaan alkavasta ukosta kertova draama houkuttaa, kannattaa The Death of Robin Hoodille antaa mahdollisuus.
Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut Michael Sarnoski, jonka aiempiin töihin kuuluvat Nicolas Cagen tähdittämä Pig(2021) ja kauhuleffa Hiljainen paikka: Päivä yksi(A Quiet Place: Day One - 2024). The Death of Robin Hood on huomattavasti lähempänä Pigiä, mutta leffassa Sarnoski pääsee myös näyttämään kykynsä hurjan väkivaltakuvaston suhteen. Myös teknisesti The Death of Robin Hood on mainio. Elokuva on erittäin taidokkaasti kuvattu ja valaistu. Leffa myös hyödyntää onnistuneesti kuvasuhteen vaihtumista osana tarinan tematiikkaa, kuvastaen Robin Hoodin muutosta. Lavasteet ja kuvauspaikat ovat komeat, puvustus on vakuuttavaa ja maskeeraajat ovat saaneet aikaan varsin häijyjäkin näkyjä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Jim Ghedin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä ajoittain haikeaan tunnelmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.7.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Death of Robin Hood, Yhdysvallat, 2026, A24, Lyrical Media, Ryder Picture Company
Näyttelijät: Julia Louis-Dreyfus, Bryan Cranston, Chris O'Dowd, Nicholas Braun, Hugh Jackman, Molly Gordon, Nicholas Calitzine, Regina Hall, Patrick Stewart, Hong Chau, Bella Ramsey, Tosin Cole, Kobna Holdbrook-Smith, Conleth Hill, Brett Goldstein, Rhys Darby ja Emma Thompson
Genre: seikkailu, mysteeri
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 7
The Sheep Detectives, eli suomalaisittain Lammasetsivät perustuu Leonie Swannin kirjaan Murha laitumella: Lammasdekkari (Three Bags Full) vuodelta 2005. Tuottaja Lindsay Doran esitteli kirjan käsikirjoittaja Craig Mazinille jo kymmenen vuotta sitten. Mazin innostui lukemastaan niin paljon, että ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvakäsikirjoitusta jo ennen kuin kirjan filmatisointioikeuksia oli ostettu. Vasta 2020-luvulla elokuva pääsi oikeasti tuotantoon ja kuvaukset käynnistyivät kesällä 2024 työnimellä "Three Bags Full: A Sheep Detective Movie". Nyt Lammasetsivät on saapunut Suomen teattereihin ja itse olen täysin epäironisesti odottanut sen näkemistä todella innoissani. Jo leffan idea vaikutti hupaisalta ja traileri näytti lystikkäältä. Elokuvan maailmalta keräämät kehut ovat vain kasvattaneet odotuksiani ja kävinkin positiivisin mielin katsomassa Lammasetsivät heti sen ensi-iltapäivänä.
Paimen Jori Haka lukee lampailleen joka ilta murhamysteerikirjoja. Kun eräänä aamuna lampaat löytävät Jorin kuolleena, heidän täytyy hyödyntää kuulemiaan tarinoita, selvittääkseen kuka murhasi heidän rakkaan paimenensa?
Hugh Jackman näyttelee Jori Hakaa, lammaspaimenta, joka ei tiedä mitään parempaa kuin hänen lampaansa. Hän ei vain keritse ja syötä niitä, vaan lukee niille myös iltasatuja kuin omille lapsilleen. Jori rakastaa dekkareita ja murhamysteerejä ja onkin lukenut lukuisia vastaavia lampaille. Mies ei kuitenkaan tiedä, että lampaat ymmärtävät hänen satunsa, mikä onkin kätevää, kun Jori murhataan ja vain lampaat voivat selvittää rikoksen. Lampaisiin kuuluvat muun muassa nokkela Lili (Julia Louis-Dreyfus), erakkoluonne Sebastian (Bryan Cranston), kaiken muistava Mauno (Chris O'Dowd), diivamainen Pilvi (Regina Hall), iäkäs Sir Richfield (Patrick Stewart), nuori Sara (Bella Ramsey), todella villainen Villasilmä (Rhys Darby), sekä kaikkea puskevat pässit Roni ja Reiska (Brett Goldstein). Nämä lampaat muodostavat mahtavan monipersoonaisen joukon, joiden kanssa lähtee erittäin kiinnostuneena selvittämään heidän paimenensa murhaa. Jackman on hyvässä vedossa sympaattisena Jorina.
Elokuvassa nähdään myös Nicholas Braun paikallisen Notkon pikkukaupungin poliisikonstaapeli Teerinä, Molly Gordon Jorin tyttärenä Rebekkana, Nicholas Galitzine journalisti Eerona, Tosin Cole viereistä tilaa pyörittävänä Kallena, Kobna Holdbrook-Smith pappi Hillilänä, Hong Chau hotellia pyörittävänä Bethinä, Conleth Hill teurastaja Palvina, sekä Emma Thompson - joka minulla oli suuri ilo tavata viime vuonna Sydäntalvi-elokuvan (Dead of Winter - 2025) kutsuvierastilaisuudessa - asianajaja Harbottlena. Ihmishahmotkin ovat oivallisen erilaisia toisistaan ja nopeasti käy selväksi, että itse kullakin olisi motiivit hankkiutua Jorista eroon. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan.
Lammasetsivät on ilahduttavin ei-animoitu koko perheen elokuva moneen vuoteen. Sen lisäksi, että elokuva sisältää mahtavan tarinan, leffa on tehty muistuttaen vanhoista hyvistä ajoista, kun lastenleffat eivät aliarvioineet katsojiaan ja malttoivat oikeasti kertoa tarinaansa, luottamatta vain hyperaktiiviseen koheltamiseen. Lisäksi elokuva on muistutus ajoista, kun lastenleffat uskalsivat käsitellä hurjempiakin aiheita, Lammasetsivien tarinan toki pyöriessä kuoleman ympärillä. Elokuva käsittelee aihetta erinomaisesti, esittämättä sitä liian pelottavasti, muttei myöskään mitenkään silkkihansikkain ja hattaraan käärittynä.
Elokuvan tarina vie täysillä mukanaan. On niin viihdyttävää kuin koukuttavaa seurata lampaiden yritystä selvittää paimenensa murhaa. Hahmokattaus on tosiaan erittäin mainio ja täynnä epäilyttäviä tyyppejä. Kyseessä on myös paras murhamysteeri sitten ensimmäisen Veitset esiin -leffan (Knives Out - 2019), jättäen aikuiskatsojatkin arvailemaan loppuun asti, kuka olikaan kaiken takana. Kuten hyvät murhamysteerit, myös Lammasetsivät tarjoaa käänteitä, joilla sekoitetaan pakkaa, sekä tietty jännittäviä tilanteita. Elokuva sisältää myös runsaasti hyvää huumoria, naurattaen makeasti useaan otteeseen. Muutenkin leffa tarjoaa aikamoista tunteiden vuoristorataa ja varoitan jo nyt, että kuivin silmin tätä elokuvaa voi olla hyvin vaikeaa saada katsottua loppuun asti. Lammasetsivät oli vielä parempi teos kuin olin odottanut ja se osui juuri oikealla tavalla nostalgiahermooni, joka on haikaillut vuosikymmenten taakse, kun puhuvia eläimiä ja oikeita ihmisiä sekoittavia elokuvia, kuten iki-ihana Babe - urhea possu(Babe - 1995) vielä tehtiin.
Elokuvan on ohjannut Kyle Balda, jonka aiempiin töihin kuuluvat muun muassa Kätyrit-animaatiot (Minions - 2015-2022). Lammasetsivät on selvästi Baldan paras elokuva ja vilkkaan sekoilun sijaan Balda on tehnyt aidosti ihastuttavan ja ennen kaikkea sydämellisen filmin, jossa on aineksia nousta lajityyppinsä moderniksi klassikoksi. Tähän vaikuttaa erityisesti esimerkiksi Chernobyl-minisarjasta (2019) ja The Last of Us -videopeliadaptaatiosta (2023-) vastuussa olleen Craig Mazinin loistokas käsikirjoitus. Mazin on näyttänyt taitojaan komedian, kauhun ja historiallisen draaman saralla ja osoittaa nyt taitavansa myös koko perheen leffat. Kaiken tämän päälle Lammasetsivät on myös taitavasti kuvattu ja sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja tietokonetehostein toteutetut lampaat ovat niin hienoja, että unohdin saman tien, etteivät ruudulla nähtävät eläimet ole aitoja. Erityinen onnistumisen merkki on, kun nämä lampaat ovat tekemisissä ihmisten kanssa ja illuusio tosissaan täydellistyy. Äänimaailmakin on taitavasti rakennettu ja Christophe Beck säestää tätä mysteeriä pätevästi musiikeillaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Sheep Detectives, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, Amazon MGM Studios, Lord Miller, Three Strange Angels, Working Title Films
Näyttelijät: Hugh Jackman, Kate Hudson, Michael Imperioli, Ella Anderson, King Princess, Hudson Hensley, Mustafa Shakir, Fisher Stevens, Jim Belushi, Erika Slezak ja John Beckwith
Genre: draama, musiikki
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 12
Song Sung Blue perustuu vuoden 2008 samannimiseen dokumenttiin, joka puolestaan kertoo Neil Diamond -tribuuttiyhtyeestä Lightning & Thunderista. Vuonna 2024 ilmoitettiin, että dokumentin pohjalta oli tekeillä elokuva, jonka kuvaukset käynnistyivät saman vuoden lokakuussa. Lopulta Song Sung Blue sai ensi-iltansa jouluna 2025. Itse en ollut ennen kuullutkaan tästä tribuuttiyhtyeestä, mutta kiinnostuin leffasta sen näyttelijöiden ja trailerin takia. Kävinkin uteliaana katsomassa Song Sung Bluen muutama päivä sen ensi-illan jälkeen.
Artistien tribuuttikeikkoja vetävät Mike Sardina ja Claire Stingl rakastuvat ja päättävät perustaa yhdessä Neil Diamondin musiikkia esittävän tribuuttiyhtyeen nimeltä Lightning & Thunder.
Päärooleissa Mike "Lightning" Sardinana ja Claire "Thunder" Stinglinä nähdään Hugh Jackman ja Kate Hudson, jotka ovat loistovedossa läpi leffan. Heistä löytyy aitoa intoa ja energiaa projektia kohtaan ja he vakuuttavat myös dramaattisemmissa kohtauksissa. Jackmanin ja Hudsonin väliltä myös löytyy ehtaa kemiaa. Hahmoina Mike ja Claire, tai siis Lightning ja Thunder ovat myös kiinnostavat. Siinä, missä aiempien alkoholiongelmien kanssa painiskeleva ja omaa artisti-identiteettiään etsiskelevä Mike on aluksi leffan keulakuva, Claire muuttuu elokuvan edetessä ja tarinan käännekohtien myötä kiinnostavammaksi hahmoksi.
Elokuvassa nähdään myös Mikaela "King Princess" Straus Miken tyttärenä Angelinana, Ella Anderson ja Hudson Hensley Clairen lapsina Rachelina ja Daynana, Michael Imperioli Miken Buddy Holly -tribuuttia vetävänä ystävänä Markina, Jim Belushi Lightning & Thunderin managerina Tomina, sekä John Beckwith Pearl Jam -yhtyeen solistina Eddie Vedderinä, jolla oli tosielämässäkin osansa Lightning & Thunderin auttamisessa kuuluisuuteen. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin oivassa vedossa. Sivunäyttelijöistä parhaiten vakuuttaa nuori Anderson Rachel-tyttärenä, joka joutuu pitämään arkea kasassa, kun Mike ja Claire ovat liian kiinni uransa ylä- ja alamäissä.
Artisteista kertovia elämäkertaelokuvia ilmestyy nykyään kuin sieniä sateella, mutta Song Sung Blue onnistuu olemaan kivan erilainen tarina, sillä se ei kerro Neil Diamondista, vaan tätä fanittavasta pariskunnasta, joka päättää esittää hänen kappaleitaan tribuuttibändinä. Aluksi voisi ajatella, että miksi näiden covereita esittävien ihmisten pitäisi kiinnostaa katsojia, mutta kyseessä on yllättävänkin mielenkiintoinen ja mukaansatempaava elokuva. Lightningin ja Thunderin elämää ja uraa jämähtää seuraamaan yhä vain keskittyneemmin, etenkin kun heidän elämänsä ja uransa alkavat kohdata erilaisia takaiskuja.
Ilmapiiriltään Song Sung Blue on pääasiassa varsinainen hyvän mielen elokuva, joka nostaa tehokkaasti hymyä huulille ja jonka musiikilliset kohtaukset vievät mennessään. Kun Neil Diamondin isoin hitti Sweet Caroline vihdoin esitetään, katsojankin tekisi mieli huutaa "Ba! Ba! Baa!" mukana, samalla nyrkkiä ilmaan takoen (yrittäkää saada se biisi pois päästä leffan loputtua). Takaiskujen kautta mukaan ujuttautuva draama synkentääkin menoa, paikoin jopa liiallisuuksiin ja osa leffasta velloo aikamoisessa melodraamassa. Välillä tuntuu kuin katsojan edessä pilkottaisiin sipulia, jotta varmasti saataisiin kyynel tiristettyä ulos. Ruudulla esitetyt ja samalla katsojasta irti saatavat tunteet halutaan mahdollisimman isoina. Osa katsojista tulee takuulla elämään täysillä Lightning ja Thunderin matkassa, kun taas joistakin tämä sentimentaalisuus voi tuntua luotaantyöntävältä. Itse en täysin lämmennyt elokuvan ylidramaattisuudelle, mutta muuten kyllä pidin näkemästäni.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Craig Brewer, jonka rakentama tunnelma menee ajoittain liiallisuuksiin, mutta joka saa pidettyä paketin silti toimivasti kasassa. Brewer vähän värittelee tämän pariskunnan elämäntarinaa, mutta pitää kuitenkin monet jutut tosina. Teknisesti Song Sung Blue on taitavasti tehty. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteilla, puvustuksella ja maskeerauksella herätetään 1980-luvun loppu tyylikkäästi takaisin henkiin. Äänimaailma on pätevästi työstetty, joskin Scott Bomarin säveltämät musiikit jäävät täysin leffassa kuultavien Neil Diamondin biisien varjoon.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Song Sung Blue, Yhdysvallat, 2025, Focus Features, Davis Entertainment
Pääosissa: Ryan Reynolds, Hugh Jackman, Emma Corrin, Matthew Macfadyen, Morena Baccarin, Rob Delaney, Leslie Uggams, Karan Soni, Brianna Hildebrand, Stefan Kapičić, Shioli Kutsuna, Aaron Stanford ja Peggy
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16
Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Deadpool(2016) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Deadpool 2 (2018) menestyi yhtä vahvasti ja kolmannen leffan suunnittelu käynnistyi heti. Aluksi suunnitelmissa oli elokuva kakkosleffassa esitellystä X-Force -tiimistä, mutta suunnitelmat kariutuivat, kun Disney-studio osti 20th Century Fox -yhtiön, joka omisti oikeudet Deadpooliin ja muihin Marvelin mutanttihahmoihin. Päätähti Ryan Reynolds halusi tehdä kolmannesta elokuvasta Deadpoolin ja Wolverinen yhteiselokuvan, siitäkin huolimatta, että Wolverinea näytellyt Hugh Jackman oli todennut, ettei enää palaisi rooliin Logan-elokuvan (2017) jälkeen. Vuonna 2022 Jackman kuitenkin pyörsi päätöksensä, sillä ei päässyt eroon halusta nähdä hahmot seikkailemassa yhdessä. Disney ja Marvel Studios innostuivat kaksikon ideoista ja tuotanto pyörähti käyntiin. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2023, mutta ne jouduttiin keskeyttämään heinäkuussa, kun näyttelijöiden lakko käynnistyi Hollywoodissa. Syksyllä leffa saatiin kuvattua loppuun ja nyt Deadpool & Wolverine saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin valtavasti ensimmäisestä Deadpoolista ja tykkäsin myös jatko-osasta. Olen odottanut kolmososaa innoissani ja intoni räjähti, kun kuvauksista vuodettiin internetiin kuva, jossa nähtiin Hugh Jackman ensi kertaa sarjakuvista tutussa keltasinisessä Wolverine-puvussa. Pääsin näkemään elokuvan ensimmäisen puolituntisen jo pari viikkoa sitten, osallistuessani virtuaaliseen haastattelutilaisuuteen, jossa paikalla olivat sarjan näyttelijät ja tekijät (haastattelutekstin voi lukea tästä) ja kävin katsomassa Deadpool & Wolverinen päivää ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä ISENSE-salissa, sekä heti uudestaan seuraavan yön ennakkonäytöksessä IMAX-salissa 3D:nä.
Wade "Deadpool" Wilson saa tietää maailmansa kohtalon olevan vaakalaudalla ja pelastaakseen rakkaimpansa, hänen täytyy matkata halki multiversumin ja etsiä avukseen Wolverine.
Kuten elokuvan nimestä voi päätellä, Ryan Reynolds ja Hugh Jackman palaavat rooleihinsa Wade Wilsoniksi ja Loganiksi, eli rääväsuiseksi palkkatappaja Deadpooliksi ja adamantium-kynsiensä kanssa raivoavaksi Wolverineksi. Tämähän ei toki ole ensimmäinen kerta, kun näyttelijät esittävät näitä hahmoja samassa leffassa, sillä kummatkin nähtiin vuoden 2009 X-Men Origins: Wolverinessa, mutta tuota... ei puhuta siitä rainasta yhtään enempää. Reynolds on tuttuun tapaansa elämänsä parhaassa vedossa punanuttuisena törkyturpana, pitäen taas roimasti hauskaa, mutta tuoden hahmoonsa myös ehtaa sydäntä. Jackman taas, no, hän nyt vain on Wolverine. Hän on aina fantastinen roolissa ja hänen ja Reynoldsin kemiat pelaavat yhteen juurikin niin hyvin kuin fanit ovat märissä päiväunissaan haaveilleet.
Elokuvassa nähdään myös aiemmista Deadpool-leffoista vanhoja tuttuja, kuten Morena Baccarinin näyttelemä Deadpoolin rakastama Vanessa, Leslie Uggamsin esittämä Sokea Al, Karan Sonin esittämä taksikuski Dopinder, Brianna Hildebrandin näyttelemä Negasonic Teenage Warhead ja Rob Delaneyn esittämä lämpöä ja rakkautta uhkuva Peter. Uusina tuttavuuksina elokuva esittelee Succession-sarjasta (2018-2023) tutun Matthew Macfadyenin esittämän herra Paradoxin ja The Crown -sarjasta (2016-2023) tutun Emma Corrinin näyttelemän Xavierin siskon Cassandra Novan. Niin ja ei pidä tietenkään unohtaa Peggyä, Britannian rumimmaksi koiraksi palkittua hauvaa, joka tekee elokuvassa debyyttiroolinsa, ihastuttaen niin Deadpoolin kuin taatusti katsojatkin. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan mainiosti, joskin Corrinin hahmo jää lopulta hieman tylsäksi antagonistiksi.
Siitä lähtien, kun Disney osti Foxin ja Marvel Studios sai käyttöönsä Foxin omistamat mutanttihahmot, moni (minä mukaanlukien) on jännittänyt, kuinkakohan Deadpoolin käy? Roolitetaanko hahmo uudestaan ja muokataanko hahmo Disneyn lapsiystävälliseen brändiin sopivammaksi? Deadpool & Wolverine haluaakin heti ensiminuuteillaan osoittaa, että siirtyminen studiolta toiselle ei ole poistanut lainkaan leffasarjan särmää ja ronskiutta, vaan jo alkutekstien aikana meno on niin räävitöntä ja veristä, että voi pojat. Parituntinen elokuva on täynnä raakuuksia ja kiroilua, sekä Deadpoolille ominaista paskanjauhantaa suuntaan jos toiseen. Leffa pursuaa metavitsejä, joista suuri osa kohdistuu tietty Marvelin elokuvauniversumiin ja Disneyhyn, eivätkä fanitkaan säästy. Tekijöitä ei ole ryhdytty rajoittamaan ja hyvä niin.
Luvassa onkin mitä lystikkäin supersankariviihdepläjäys, jonka luulisi miellyttävän näiden hahmojen faneja suunnattomasti. Elokuva tarjoaa runsaasti toimintaa ja nauraa saa kohtaus toisensa perään, mutta mukana on myös synkempiä ja herkempiä hahmovetoisia hetkiä, etenkin Wolverinen kanssa. Elokuvan juoni voi tuntua ohkaiselta ja pikemminkin raameilta, joiden kautta nämä kaksi nimikkohahmoa saadaan tekemään yhteistyötä, mutta kun Deadpool ja Wolverine ovat yhdessä ruudulla, ei toisaalta ole edes juuri väliä, mitä he tekevät, kunhan he tekevät sen yhdessä. Hahmojen ja heidän näyttelijöidensä välinen kemia vie täysin mukanaan ja heitä olisi jäänyt mielellään katsomaan kauemminkin. Marvel-pomo Kevin Feigen mukaan mutantit saapuvat nyt ryminällä Marvelin elokuvauniversumiin ja X-Men '97 -animaatiosarjan (2024-) ja Deadpool & Wolverinen jälkeen olen vesi kielellä ottamassa lisää.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Shawn Levy, jonka kahta aiempaakin leffaa, Free Guyta(2021) ja The Adam Projectia (2022) tähditti Ryan Reynolds. Levy pitää veikeää tunnelmaa hyvin yllä ja koettelee rajoja, mutta ei kaiken räävittömyyden keskellä unohda tosissaan keskittyä sen kahden nimikkohahmon sisäisiin ongelmiin ja kasvutarinoihin. Hänen, Levyn ja aika monen muun työstämä käsikirjoitus saattaa hieman ontua juonipuolella, mutta korvaa sen lähes kaikella muulla. Lisäksi Deadpool & Wolverine on myös teknisesti pätevä teos. Se on hyvin kuvattu ja tarpeeksi napakasti leikattu kasaan (leffassa jopa vitsaillaan nykypäivän ylipitkistä elokuvista). Lavasteet ovat oivat ja puvustustiimi on tehnyt upeaa työtä. Kun Deadpool ja Wolverine nähdään vihdoin samassa kuvassa punamustassa ja keltasinisessä asussaan, ilopissa saattaa lirahtaa housuun yhdellä jos toisellakin. Ei siinä mennyt kuin neljännesvuosisata, että Jackmanille saatiin vihdoin ylle hahmon ikoninen sarjakuva-asu. Erikoistehosteet toimivat pääasiassa hyvin ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Rob Simonsenin musiikit eivät jää mieleen, mutta päässä soi leffan jälkeen parikin täsmähittibiisiä, etenkin alkuteksteihin valittu riemastuttavuus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Deadpool & Wolverine, 2024, Marvel Studios, 20th Century Studios, 21 Laps Entertainment, Donners' Company, Maximum Effort, TSG Entertainment
Pääosissa: Hugh Jackman, Kate Beckinsale, Richard Roxburgh, David Wenham, Shuler Hensley, Elena Anaya, Silvia Colloca, Josie Maran, Kevin J. O'Connor, Will Kemp, Alun Armstrong, Tom Fisher, Samuel West ja Robbie Coltrane
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta, kauhu
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12
Van Helsing perustuu Universalin hirviöklassikkoelokuviin, jotka puolestaan pohjautuvat muun muassa Bram Stokerin ja Mary Shelleyn kirjoihin vampyyrikreivi Draculasta ja Frankensteinin hirviöstä. 2000-luvun taitteessa Universal Pictures alkoi kehitellä elokuvaa, jossa nämä hirviöt yhdistettäisiin ja esiteltäisiin uudestaan modernille yleisölle, yhtiön Muumio-elokuvan (The Mummy - 1999) osoittauduttua hitiksi. Muumion ohjaaja Stephen Sommers pestattiin myös tähän projektiin ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2003. Lopulta Van Helsing sai maailmanensi-iltansa 3. toukokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka kuitenkin sai lähinnä negatiivista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun serkkuni näyttivät sen minulle. Kyseessä oli ensiesittelyni useisiin klassikkohirviöihin elokuvaformaatissa. Olen nähnyt leffan useasti uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt varmaan lähemmäs kymmenen vuotta. Kun huomasin Van Helsingin täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.
Hirviönmetsästäjä Van Helsing saa tehtäväkseen matkustaa Transilvaniaan ja surmata pientä kylää kauhun vallassa pitävän vampyyrikreivi Draculan.
Muutamaa vuotta aiemmin Marvelin sarjakuviin perustuvan X-Men -elokuvan (2000) kautta kuuluisaksi noussut Hugh Jackman nähdään elokuvan nimikkohahmona, Van Helsinginä, alun perin vuonna 1897 Bram Stokerin luomana hirviönmetsästäjänä. Kuten jo Wolverinen rooli osoitti, Jackmanista löytyy karismaa toimintasankariksi (vieläpä menneisyytensä unohtaneeksi sellaiseksi) ja saman hän osoittaa myös tässä. Hän on nappivalinta Van Helsingiksi, hypäten hyvällä antaumuksella roolin vietäväksi. Hahmolle on myös kirjoitettu oiva kehityskaari, kun pitkään hirviöitä kylmästi tappanut Van Helsing joutuu viimeisimmällä tehtävällään ensi kertaa pohtimaan, onko oikein tehdä, kuten häneltä vaaditaan Vatikaanin salaisen veljeskunnan puolesta vai kuten hänestä tuntuu oikealta?
Elokuvassa nähdään myösTaru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Faramirina tunnettu David Wenham Van Helsingin apuun lähtevänä noviisi Carlina, vuotta aiemmin vampyyrien ja ihmissusien maailmaan Varjojen valtakunnan(Underworld - 2003) kautta hypännyt Kate Beckinsale transilvanialaiskylässä asuvana prinsessa Anna Valeriousina ja Will Kemp tämän prinssiveljenä Velkanina, Richard Roxburgh vampyyrikreivi Draculana, Elena Anaya, Silvia Colloca ja Josie Maran tämän morsiamina Aleerana, Veronana ja Marishkana, Kevin J. O'Connor Draculaa palvelevana Igorina, sekä Shuler Hensley Frankensteinin hirviönä. Sekaan mahtuu myös muita monstereita, kuten jättimäiseksi herra Hydeksi muuttuva tohtori Jekyll (Jekyllinä Stephen Fisher ja Hyden äänenä Robbie Coltrane), ihmissusia, sekä pahansuopia kääpiöolentoja. Beckinsale pärjää menevästi naispääroolissa, Wenhamin tuodessa kelpo huumoria mukaan. Hirviöiden näyttelijät taas ovat suorastaan ihanan teatraalisia rooleissaan, kanavoidessaan lähes vuosisadan vanhoja monsteriklassikkoleffoja.
Lapsena pidin Van Helsingistä valtavasti ja katsoin elokuvaa useita kertoja. Vuosien vieriessä katselukerrat ovat jääneet vähemmälle ja viime kerrasta onkin jo kulunut liki kymmenen vuotta. Kun palasin nyt elokuvan pariin, pelkäsin, ettei elokuva enää toimisi ja että saattaisin olla samaa mieltä kriitikoiden kanssa, jotka lyttäsivät leffan sen ilmestyessä. Ja mitä vielä, kyseessähän on edelleen todella viihdyttävä fantasiaelokuva, joka ihastuttavasti niputtaa ikonisia monstereita samaan tapahtumaketjuun. Leffan toimivuutta vain vahvistaa se, kuinka heikkoja esityksiä ennen sitä ja erityisesti sen jälkeen on jouduttu kärvistelemään läpi, oli kyse sitten vuotta aiemmin ilmestyneestä, myöskin klassikkohirviöillä leikkivästäHerrasmiesliigasta(The League of Extraordinary Gentlemen - 2003) tai jälkeenpäin ilmestyneistä vastaavanlaisista rainoista, kuten Varjojen valtakunnan yhä vain kehnommista jatko-osista, Hannu ja Kerttu: Noitajahdista (Hansel & Gretel: Witch Hunters - 2013), Dracula Untoldista (2014), I, Frankensteinista (2014) tai The Mummystä (2017).
Elokuva lähtee liikkeelle 1930-luvun klassikoita mukailevalla mustavalkoisella kohtauksella, jossa esitellään Frankensteinin hirviön synty ja onpahan mukaan tietty laitettu ikoninen "It's alive!" -huuto. Tämä ei jää ainoaksi klassikoiden toisinnoksi, vaan seasta löytyy paljon silmäniskuja näiden monsteriteosten ystäville. Alkuperäistarinoiden traagisuus on pidetty mielessä, mutta samalla modernit yleisöt on otettu huomioon. Nämä kaksi puolta kulkevat hyvin käsi kädessä ja tarjoavat napakan viihdepaketin, josta ei tylsää hetkeä löydy. Tarina vie hyvin mukanaan ja seikkailuhenki on vahvasti läsnä alusta loppuun. Taistelut eri hirviöitä vastaan ovat mainioita, paikoin jopa hieman jännittäviä. Huumoria löytyy seasta, samoin ripaus romantiikkaa. Jos elokuvalta hakee jotain erityisen syvällistä, se jättää luultavasti kylmäksi. Ikonisimpien elokuvahirviöiden yhteentörmäyksenä Van Helsing on kuitenkin varsin onnistunut tapaus.
Stephen Sommers oli viisi vuotta aiemmin siirtänyt Muumion onnistuneesti modernille yleisölle sopivaksi seikkailuleffaksi, joten oli täysin loogista, että hän hoitaisi muidenkin monstereiden yhteishipat. Sommersin työstä näkyy into näitä hirviöitä kohtaan ja hän rakentaakin erittäin viihdyttävän menon niiden ympärille. Hänen käsikirjoituksensa toimii passelisti, kuljettaen hahmoja jatkuvasti paikasta toiseen ja pyöritellessään hirviöitä menevästi. Van Helsingin tietokonetehosteet ovat nähneet jo parhaat päivänsä, mutta muuten filmi näyttää yhä hyvältä, paikoin jopa paremmalta kuin monet tänä päivänä ilmestyvät tehostemekastukset. Kuvaus on oivallista ja leikkaus napakkaa. Lavasteet ovat toinen toistaan upeammat ja pienoismallina toteutettu Frankensteinin linna on näyttävä ilmestys. Asut ovat tyylikkäät ja maskeeraukset oivalliset, etenkin Frankensteinin hirviöllä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Alan Silvestrin säveltämät erittäin toimivat musiikit lisäävät seikkailun tuntua. Tunnussävelmä jää herkästi soimaan päähän vielä parin päivän ajaksi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Van Helsing, 2004, Universal Pictures, The Sommers Company, Stillking Films, Carpathian Pictures
Pääosissa: Hugh Jackman, Jake Gyllenhaal, Maria Bello, Viola Davis, Terrence Howard, Paul Dano, Dylan Minnette, Wayne Duvall, Melissa Leo, Zoë Soul, David Dastmalchian, Erin Gerasimovich, Kyla-Drew Simmons ja Len Cariou
Genre: trilleri
Kesto: 2 tuntia 33 minuuttia
Ikäraja: 16
Prisoners, eli suomalaisittain Vangitut on Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin tähdittämä trilleri. Elokuva lähti liikkeelle Aaron Guzikowskin kirjoittamasta novellista, jonka pohjalta hän ryhtyi rakentamaan täyspitkää elokuvan käsikirjoitusta. Antoine Fuquan oli aluksi tarkoitus ohjata elokuva ja sitten Bryan Singerin, kunnes Denis Villeneuve palkattiin hommaan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2013 ja lopulta Vangitut sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Itse katsoin Vangitut vasta vuotta tai paria myöhemmin vuokralta ja pidin sitä erittäin hyvänä jännärinä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.
Kun Keller Doverin nuori tytär ystävineen siepataan, eikä poliisi tunnu tekevän tarpeeksi heidän löytämiseksi, Keller päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja löytää lapsensa hinnalla millä hyvänsä.
Hugh Jackman näyttelee Keller Doveria, perheenisää, jonka pieni tytär Anna (Erin Gerasimovich) siepataan. Jackman tarjoaa elokuvassa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista, tulkiten todella vaikuttavasti hahmonsa yhä vain suuremmaksi kasvavaa epätoivoa. Jo X-Men -elokuvissa (2000-) Jackman esitteli kykyjään raivota kameran edessä ja Vangituissa hän vie tämän uudelle tasolle. Jackman uhkuu karismaa ja vimmaa, erityisesti kun Keller päättää hoitaa etsintäoperaation itse. Katsojana hyppää heti Kellerin mukaan etsintäretkelle, haluten yhtä tarmokkaasti löytää niin Annan kuin syyllisen. Keller-isän ja Anna-tyttären lisäksi Doverin perheeseen kuuluvat Grace-äiti (Maria Bello) ja Ralph-poika (Dylan Minnette). Bello ja Minnette ovat myös hyviä osissaan, tuoden esille muita tapoja käsitellä tällaisen kauhuskenaarion tuottamia tuskaisia tunteita.
Elokuvassa nähdään myös Viola Davis ja Terrence Howard Doverien naapuripariskuntana Nancyna ja Franklinina, joiden Joy-tytär (Kyla-Draw Simmons) siepataan yhdessä Annan kanssa, Jake Gyllenhaal tapausta tutkimaan ryhtyvänä etsivä Lokina, sekä mm. Wayne Duvall poliisipäällikkö O'Malleyna, Paul Dano sekavana Alexina, Melissa Leo hänen tätinään Hollyna, Len Cariou pappi Dunnina ja David Dastmalchian kummallisena Bobina. Läpikotaisin näyttelijät tekevät huikeaa työtä. Davis ja Howard tuovat esille surun eri tavalla kuin Jackman ja Bello. Gyllenhaal on kovassa vedossa etsivänä, joka nousee toiseksi päähenkilöksi Kellerin rinnalle. Dano on huikean hyvä vähäsanaisena nuorukaisena, jonka älykkyysosamäärä on jäänyt 10-vuotiaan tasolle.
Jo ensimmäisellä katselukerralla pidin Vangituista todella paljon, mutta nyt toisella katselulla olin täysin mykistynyt sen upeudesta. Minulta ei löydy mitään negatiivista sanottavaa tästä suorastaan mestarillisesti rakennetusta trilleristä, joka hyppää heti itse asiaan ja pitää tiukassa otteessaan läpi kahden ja puolen tunnin kestonsa. Tämä yksi jokaisen vanhemman pahimmista painajaisista on äärimmäisen painostava, usein jopa piinaava jännäri, jonka katselu ei ole aina miellyttävää puuhaa. Silmiä ei kuitenkaan saa irti ruudusta ja katsoja on itse kuin vangittu tapahtumaketjuun. On aivan pakko saada tietää, löytyvätkö tytöt, ovatko he yhä elossa ja kuka heidät sieppasi? Millainen sairas ihminen tekisi jotain tällaista?
Ohjaaja Denis Villeneuven rakentama tunnelma on läpikotaisin fantastinen. Hän ei suostu päästämään katsojaansa helpolla, vaan upottaa tämän aika lailla heti ahdistuksen syvään päätyyn ja vääntää nuppeja yhä isommin kohti kaakkoa leffan edetessä. Tyttäriään etsivien ja kaipaavien vanhempien epätoivo on käsinkosketeltavan todentuntuista, vetäen katsojan täysin hiljaiseksi. On psykologisesti todella kiehtovaa seurata, kuinka eri hahmot käsittelevät tätä katoamista eri tavoin, kuinka tämä tragedia alkaa rikkoa perheitä ja ennen kaikkea, kuinka pitkälle nämä hahmot ovat valmiita menemään saadakseen rakkaansa takaisin. Erityisesti Kellerin toimet alkavat vähitellen muuttumaan kyseenalaisiksi, mutta samalla katsoja pysyy hänen puolellaan.
Erinomainen on myös Aaron Guzikowskin työstämä käsikirjoitus. Vaikka teksti onkin huomattavasti simppelimpi kuin Villeneuven samana vuonna ilmestyneessä Enemy-elokuvassa (2013), jossa esiintyy myös Gyllenhaal, on se omalla tavallaan aikamoinen labyrintti. Sokkeloa ratkoessaan niin hahmojen kuin katsojien pitää kiinnittää huomiota pieniin yksityiskohtiin, jotta totuus tulee ilmi. Erilaiset mutkat matkassa vain lisäävät jännitystä. Tarina seuraa niin Kellerin omatoimisia etsintöjä kuin Lokin virallisia tutkintoja ja vaikka kummatkin kulkevat kohti samaa päämäärää, ovat heidän ideologiansa ja metodinsa niin erilaiset, että he vain vaikeuttavat toistensa työtä. Kaikki johtaa niin tiivistunnelmaiseen finaaliin, että pitkästä aikaa huomasin siirtyneeni lähemmäs televisiota, ollessani niin tiukasti mukana tapahtumissa. Vaikka olin nähnyt Vangitut jo aiemmin, olin unohtanut loppuratkaisun, joten siltä osin tuntui kuin olisin katsonut elokuvaa ensi kertaa.
Vangitut on myös teknisesti huikea. Se on erittäin näyttävästi kuvattu - mitä muuta voikaan odottaa alansa parhaalta, Roger Deakinsilta? Elokuva on täynnä todella tyylikkäitä otoksia, mutta suosikkini ovat erittäin ahdistavat kuvat eräästä hahmosta, joka on vangittuna pienessä kopissa ja hänestä nähdään vain osa kasvoista pienestä reiästä tulevan valon avulla. Jälkitöissä näistä otoksista on tehty varsin ilottomia värimäärittelyllä. Tiettyä ilottomuutta vain lisää elokuvassa tapahtuva jatkuva sade. Lavasteet, asut ja varsinkin maskeeraukset ovat mainiot. Äänimaailma on hienosti rakennettu niin efektejä kuin edesmenneen Jóhann Jóhannssonin säveltämiä tunnelmallisia musiikkeja myöten.
Yhteenveto: Vangitut on mestarillinen trilleri, joka suorastaan vangitsee katsojan mukaansa. Jokaisen vanhemman kenties pahimmasta painajaisesta kertova jännäri tiukentaa kaiken aikaa otettaan, tapahtumaketjun eskaloituessa kohti piinaavaa finaaliaan. Kaksi ja puoli tuntia kulkevat kuin siivillä, sillä niin koukuttavasta kertomuksesta on kyse. On todella kiinnostavaa seurata, kuinka eri ihmiset reagoivat tilanteeseen erilaisin tavoin ja kuinka eri keinoin ja moraalein Keller ja etsivä Loki suorittavat tutkintojaan omilla tahoillaan. Palapeli avautuu hiljalleen ja niin hahmot kuin katsojakin janoavat totuutta. Ohjaaja Denis Villeneuve rakentaa epätoivoista ja ahdistavaa ilmapiiriä erinomaisesti ja käsikirjoittaja Aaron Guzikowski pyörittelee pakettia taidokkaasti. Teknisiltä ansioiltaan filmi on vaikuttava Roger Deakinsin kuvausta myöten. Näyttelijäkaarti on mahtavassa vedossa ja päätähtien Hugh Jackmanin ja Jake Gyllenhaalin lisäksi myös Paul Dano tarjoaa hurjan roolisuorituksen. Kaiken kaikkiaan Vangitut on aika lailla täydellinen jännityselokuva, joka onnistuu todella pureutumaan katsojan ihon alle. Sen jälkeen ei voi hetkeen muuta kuin tuijottaa tyhjyyteen ja pohtia katsomaansa, samalla kun yrittää toipua sisällä vellovasta ahdistuksesta. Elokuva on epämiellyttävyydestään huolimatta pakko nähdä uudestaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Prisoners, 2013, Alcon Entertainment, 8:38 Productions, Madhouse Entertainment
Ohjaus: Peter Farrelly, Will Graham, Steve Carr, Griffin Dunne, Steven Brill, James Duffy, Jonathan van Tulleken, Elizabeth Banks, Brett Ratner, Rusty Cundieff ja James Gunn
Pääosissa: Dennis Quaid, Greg Kinnear, Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Jeremy Allen White, Anna Faris, Chris Pratt, Kieran Culkin, Emma Stone, Richard Gere, Kate Bosworth, Aasif Mandvi, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, John Hodgman, Leslie Bibb, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Jimmy Bennett, Patrick Warburton, Common, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia - The Thread (UK Version): 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16
Movie 43 on monien mielestä yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvista. Leffa lähti liikkeelle Charles B. Wesslerin ideasta tehdä mahdollisimman räävitön ja ronski komedia. Hän palkkasi useita käsikirjoittajia ja ohjaajia työstämään erilaisia sketsikohtauksia ja yritti myydä ideaansa studioille, mutta kerta toisensa perään hänet torjuttiin. Kuitenkin kun hän esitteli Relativity Medialle Peter Farrellyn ohjaaman sketsin, jota tähdittivät Titanicista(1997) tuttu Kate Winslet ja X-Men -elokuvien (2000-) Wolverinena tunnettu Hugh Jackman, studio suostui tarttumaan projektiin. Projekti paisui yhä vain isommaksi ja lopulta sitä oli työstämässä jopa kolmetoista ohjaajaa ja yhdeksäntoista käsikirjoittajaa, jotka saivat silloin tällöin keploteltua näyttelijöitä mukaan sketsi-ideoihinsa. Elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan, kunnes lopulta Movie 43 sai maailmanensi-iltansa 1. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai täyslyttäyksen kriitikoilta, eikä se kerännyt paljoa kehuja katsojiltakaan. Leffa sai kuusi Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin naispääosa ja näyttelijäkaarti), joista se voitti huonoimman elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot. Nykyään elokuvaa pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista. Itse katsoin Movie 43:n pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä erittäin kummallisena tekeleenä. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen jopa kolmatta kertaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Movie 43 kertoo Charlie Wessleristä (Dennis Quaid), käsikirjoittajasta, joka saapuu Hollywoodiin esittelemään studiolle järjettömiä elokuvaideoitaan, joissa mm. käydään treffeillä kiveskaulaisen miehen kanssa, pidetään vankina leprechaunia, pyydetään poikaystävältä outoa rakkaudentunnustusta, esitellään uudenlainen musiikkisoitin ja pidetään nuorelle kiusallista kotiopetusta. Elokuva sisältää yksitoista lyhyttä sketsiä, sekä mainostauonkin, jotka muuttuvat yhä vain hävyttömämmiksi. Katsojana ei oikein voi muuta kuin tuijottaa suu auki ruudulla tapahtuvaa, samalla kun päässä kuuluu kerta toisensa perään: "Mitä vittua?!"
Elokuvaa katsoessa ei voi olla pohtimatta, että kuinka ihmeessä mikään studio suostui tekemään sen ja miten ihmeessä tekijät saivat kasaansa näyttelijäkaartin, josta niin moni komedialeffa olisi kateellinen? Kate Winslet, Hugh Jackman, Naomi Watts, Liev Schreiber, Anna Faris, Chris Pratt, Emma Stone, Richard Gere, Justin Long, Jason Sudeikis, Uma Thurman, Bobby Cannavale, Kristen Bell, Chloë Grace Moretz, Christopher Mintz-Plasse, Patrick Warburton, Seth MacFarlane, Seann William Scott, Johnny Knoxville, Gerard Butler, Halle Berry, Stephen Merchant, Terrence Howard, Elizabeth Banks ja Josh Duhamel - näin nimetäkseni muutaman. Seassa on ihan Oscar-voittajia ja muutenkin arvostettuja näyttelijöitä. Miten tekijät saivat heidät kaikki leffaan - ja vieläpä vain 800 dollarin päiväpalkalla!
Kuten alussa kerroin, elokuvaa kuvattiin jopa neljän vuoden ajan. Itse sketsien kuvaukset kestivät tosin vain parisen päivää kerrallaan ja suuri osa tuosta neljästä vuodesta menikin siihen, kun tekijät yrittävät taivutella ja muutenkin keplotella isoja Hollywood-tähtiä mukaan leffaan. Jotkut suostuivat sopimussyistä tai palvelusta vastaan. Toiset innostuivat mahdollisuudesta näytellä elokuvassa isojen tähtien kanssa. Osa koki oman sketsinsä aidosti hauskaksi ja hyppäsi innolla projektiin mukaan. Joitakin taas väsytettiin siihen asti, että he lopulta suostuivat - kunhan leffa kuvattaisiin heidän omassa kodissa. Näyttelijät saivat tietää elokuvasta vain oman sketsinsä, eikä heillä ollut mitään käsitystä, millainen lopullisesta leffasta tulisi. Yksikään näyttelijöistä ei tehnyt mitään elokuvan mainostamiseksi, eikä kovinkaan moni luultavasti muistele filmiä hyvällä tai halua liittää sitä omaan filmografiaansa.
Movie 43 on aikamoista soopaa. Kuraa. Paskaa. Mutta se on niin itsetietoisen rehellisesti juuri sitä itseään, että minun on vaikea luokitella sitä huonoimpien elokuvien joukkoon, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Elokuva on tarkoituksellisesti tehty suoranaiseksi roskaksi ja tekijät luultavasti pohtivatkin, että kuinkakohan hyvät mahdollisuudet heillä on, kun Razzieita jaetaan. Itse koen Movie 43:n niin surkeaksi, että se on jopa lystikäs. Minun on pakko myöntää, että elokuvan mauton törkyläppä sai minut nauramaan kolmannellakin katselukerralla. Tekijät eivät yhtään häpeile mitään, vaan painelevat menemään niin räävittömästi, että tavallaan jopa ihailen heitä. Movie 43 meneekin kirjoissani siihen "guilty pleasure" -osastoon, että minua vähän hävettää, että viihdyn elokuvan parissa.
Koen myös, että elokuvalla on jotain ihan fiksuakin sanottavanaan. Leffan voi tulkita satiirina Hollywoodin menosta, kärjistäen sitä, kuinka jenkkikomedioista halutaan tehdä koko ajan vain ronskimpia ja hävyttömämpiä. Aivan kuin elokuva juurikin tuomitsisi, että aika lailla tällaista skeidaa Hollywood tuuttaa ulos. Leffassa pohditaan, kuinka tällaiset kökköideat pääsevät läpi tuotantoon asti. Ehkä kaiken ala-arvoisen moskan keskellä Movie 43 onkin jopa nokkela teos? Ehkä elokuva olikin edellä aikaansa ja joskus sen "hienous" vielä ymmärretään? Tai sitten ei. Kenties useampi katselukerta onkin tuhonnut aivosolujani niin, että olen alkanut epätoivoisesti uskoa leffassa olevan edes jotain kehumisen arvoista, jotta voin puolustella viihtyvyyttäni sen parissa.
En kuitenkaan koe, että kaikki Movie 43:n sketsit olisivat erityisen hauskoja. Avaussketsi Kate Winsletistä ja pallikaulaisesta Hugh Jackmanista sokkotreffeillä on niin typerä, että sille on vaikea olla tirskumatta. Sketsi entisen näyttelijäpariskunta Naomi Wattsin ja Liev Schreiberin esittämistä vanhemmista, jotka pitävät mahdollisimman autenttista kotiopetusta kiusaajien ja nolauksien kera on aidosti ihan lystikäs. Toisen entisen näyttelijäparin, Chris Prattin ja Anna Farisin kakkasekoilu on niin ala-arvoista huumoria, että hävettää, että koen sen huvittavaksi. Sketsi, jossa Jason Sudeikis ja Justin Long esittävät Batmania ja Robinia, jotka ovat sokkotreffeillä mm. Lois Lanen (Uma Thurman) ja Supergirlin (Kristen Bell) kanssa, on aluksi ihan hassu, mutta liian pitkä, menettäen tehoaan minuutti minuutilta.
Tämä on yleisestikin Movie 43:n ongelma. Sen vitsi ei jaksa kantaa loppuun asti. Halle Berryn ja Stephen Merchantin tähdittämä sketsi totuus vai tehtävä -leikistä, joka kärjistyy nopeasti aikamoiseksi sekoiluksi, viihdyttää ihan passelisti, mutta lopputekstien aikana nähtävä Josh Duhamelin ja Elizabeth Banksin tähdittämä sketsi pariskunnasta ja Duhamelin hahmon mustasukkaisesta animaatiokissasta saa tuumimaan, että eikö tämä nyt osannutkaan loppua vielä? Sketsin ohjasi ja käsikirjoitti Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu James Gunn, joka on jälkikäteen tuominnut leffan ja kertonut, ettei ole vieläkään katsonut edes omaa sketsiään valmiina. Väliin mahtuu muitakin heikompia tapauksia, kuten Kieran Culkinin ja Emma Stonen tähdittämä sketsi riitaisista existä, jotka kohtaavat ruokakaupassa.
Elokuva on teknisiltä puoliltaan ihan toimiva, joskin kun eri tyypit ovat olleet työstämässä eri osioita elokuvasta, tuotantojen taso ailahtelee hieman pitkin leffaa. Kuvaus on kelvollista, samoin leikkaus. Lavasteet toimivat hyvin, asut ovat mainiot (Batmanin ja Robinin lyhytpätkän kohdalla tarkoituksellisen käppäiset) ja maskeeraukset äityvät pahimmillaan aika hurjiksi ja varmasti loukkaaviksi. Erikoistehosteet ovat varsin kehnot ja äänimaailma kuulostaa paikoin siltä kuin kaikki olisi varastettu jostain serverin kansiosta musiikkeja myöten.
Movie 43:sta on olemassa muutamissa maissa, kuten Isossa-Britanniassa hieman erilainen versio, jossa kökköjä lyhytelokuvia ei yhdistä elokuva-alalle pyrkivä käsikirjoittaja, vaan juonikuvio Calvinista (Mark L. Young) ja J.J.:stä (Adam Cagley), jotka etsivät Movie 43:a, maailmanlaajuisesti kiellettyä elokuvaa. Elokuvasta on kiinnostunut muutama muukin taho, joka aiheuttaa hahmoille ongelmia. Suomessa elokuvasta löytyy vain alkuperäisversio käsikirjoittajakuvion kanssa, joten en osaa sanoa, kumpi toimii paremmin. Idean tasolla suosin kuitenkin alkuperäisversiota, kokiessani sen sisältävän edes jonkinlaista syvempää viestiä Hollywoodin meiningistä totaalisen itsetietoisen perseilyn sijaan.
Yhteenveto:Movie 43 on täysin itsetietoista roskaa, löysää sitä itseään, joka kuitenkin viihdyttää ajoittain kiusallisenkin paljon. Elokuvan sketsit ovat toinen toistaan typerämpiä ja hävyttömämpiä ja katsoja voi tuntea tyhmenevänsä niitä tuijottaessa. On vaikea sanoa, onko tekijöiden työ totaali emämunaus, sillä juuri tällaista kuravelliä he selvästi ryhtyivätkin työstämään. Toisaalta on pakko ihailla heidän sinnikkyyttään, että he saivat keploteltua monet tunnetut näyttelijät projektiinsa, mutta samalla heidän työnsä tuntuu myös tuomittavalta. Sketsien taso heittelee läpi leffan ja niissä on jatkuvana ongelmana liian pitkä kesto. Ne ovat aivan varmasti loukkaavia, äärimmäisen lapsellisia ja usein todella kökköjä. Mutta siinä myös piilee leffan outo viehättävyys. Välillä myös tuntuu siltä, että elokuvalla on fiksuakin sanottavaa Hollywoodin koneistosta ja leffan voi katsoa kärjistettynä satiirina studiopomoista, komediaelokuvista ja itsestään liikoja luulevista elokuvantekijöistä. Katsoi Movie 43:a miltä kantilta tahansa, on kyseessä täysin omalaatuinen elokuvatapauksensa. Leffan luojaa ei varmaan edes haittaa elokuvan nykyinen status yhtenä kaikkien aikojen surkeimmista tekeleistä. Itse en sitä sellaiseksi luokittele, vaan olen mielestäni nähnyt roppakaupalla huonompia elokuvia. Siis onhan tämä paskaa, mutta ihan viihdyttävää paskaa ja niinpä en vieläkään osaa antaa Movie 43:lle minkäänlaista arvosanaa. Tällä on hyvä käynnistää tämä vuosi. Hyvää uutta vuotta kaikille ja tästä onkin suunta sitten ainoastaan ylöspäin!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Movie 43, 2013, Relativity Media, Virgin Produced, GreeneStreet Films, Wessler Entertainment, Witness Protection Films
Ohjaus: Tom Hooper Pääosissa: Hugh Jackman, Russell Crowe, Anne Hathaway, Amanda Seyfried, Eddie Redmayne, Sacha Baron Cohen, Helena Bonham Carter, Samantha Barks, Aaron Tveit, Daniel Huttlestone ja Isabelle Allen Genre: draama, musikaali Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia Ikäraja: 12
Les Misérables musikaalielokuva on
Pohjana klassikkokirja Victor Hugon
Sekä vuoden 1985 musiikkinäytelmä
Claude-Michel Schönbergin säveltämä
Jo -88 Alan Parker halusi ohjata filmatisoinnin
Sai rahoittajaksi tuottaja Cameron Mackintoshin
Ysärillä projekti hyllytettiin
Kunnes Mackintosh tuli järkiin
Ja 2011 kuvaukset saatiin käyntiin
Jännästi laulut äänitettiin kuvauspaikalla
Yleensä nauhoitetaan etukäteen studiolla
Maailmanensi-iltansa sai 5. joulukuuta 2012
Päivälleen tasan kymmenen vuotta sitten - aikamoista!
Yli 400 miljoonan lipputuloilla elokuva oli hitti
Jopa kriitikotkin arvosteluissaan sitä kiitti
Oscar-ehdokkuuksia leffa nappasi kahdeksan
Golden Globeseissa voitti parhaan musikaalielokuvan
Menestyksestä huolimatta en ole leffaa nähnyt
Vaikka se on useaan kertaan mielessä käynyt
Huomattuani elokuvan kymmenvuotisjuhlaansa viettävän
Tiesin, että nyt se olisi vihdoin ja viimein nähtävä
1800-luvun vallankumouksen jälkeisessä Ranskassa
Jean Valjean vapautuu pitkän tuomion jälkeen vankilasta
Sacha Baron Cohen ainoa ranskalaisaksenttia yrittävä
Heidän on tarkoitus tuoda mukaan komediaa
Jottei elokuva ole vain kurjuutta puuduttavaa
Jos et sitä entuudestaan tiennyt
Etkä tästä arviostakaan päätellyt
Les Misérables on musikaali läpilaulettu
Lähes jok'ikinen repliikki on hoilattu
Mukana ei ole musikaalinumeroita selkeitä
Vaan laulun ohessa vuorosanoja yksittäisiä
Ei leffa siis todellakaan kaikille sovi
Ja tyyliin tottumiseen voi mennä tovi
Yksi syy, miksen ollut leffaa nähnyt
Olin sen toteutusta jopa hieman pelännyt
Vaikkei Hugon alkuperäisteos ole tuttu
Eivätkä läpilauletut musikaalit minun juttu
Olin lopulta yllättynyt, sillä
Elokuva onkin erittäin mainio kyllä
Ymmärrän, jos leffa on luotaantyöntävä
Onhan se liki kolme tuntia kestävä
Paikoitellen raskas teos, täytyy myöntää
Oscareihin tehty, se on toki selvää
Jokin siinä teki kuitenkin vaikutuksen
Filmi on kieltämättä mahtipontinen
Visuaalisesti tyylikäs ja taiteellinen
Tunnelmaltaan suuri ja teatraalinen
Lavasteet, asut, meikit palkintonsa ansainneet
Kässäriä olisivat tosin viilata voineet
Ajassa turhan reippaasti eteenpäin hyppää
Siitä varmaan voi lähdemateriaalia syyttää
Teoksen filmaaminen on vaikea paikka
Mutta Hooperilta sujuu haastava urakka
Laulueksperttejä voi ahdistaa
Kun näyttelijät hoilasivat kuvauksissa
Eikä biisejä nauhoitettu studiossa
Kuten yleensä musikaaleja tehdessä
Jackman ja kumppanit lauloivat tuntikausia
Siinä on riskejä haitallisia
Nuotit eivät aina osu kohdalleen
Eivätkä soinnut täysin paikalleen
Joitakin tämä voi turhauttaa
Mutta itse pidin tekotavan voimasta
Lauluja ei esitetä täydellisinä
Vaan ne pidetään tavallaan raakoina
Jatkuva laulaminen on lopulta toimiva kikka
Vaikkei aina tiedä, milloin biisi on loppuva
Ja milloin alkaa seuraava
Vallankumouksellinen eeppisyys ihon kananlihalle nostattaa
Romantiikan ja kurjuuden tuoma herkkyys silmiä kostuttaa
Nimestään huolimatta elokuva välttää surussa vellomisen
Enemmänkin osoittaa toivon ja uskon merkittävyyden
Lähikuvissa äärimmäisissä esitetään hahmojen tunteet suuret
Vinoilla kuvilla viestitään tämän maailman vääryydet
Heikompinakin hetkinä leffa on elämää suurempi
Lopputekstien rullatessa katsoja kokemusta rikkaampi
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.1.2021 - Kiitokset: Laura Mboup
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Les Misérables, 2012, Universal Pictures, Working Tile Films, Cameron Mackintosh Ltd., Relativity Media
Ohjaus: Peter Ramsey Pääosissa: Chris Pine, Alec Baldwin, Hugh Jackman, Isla Fisher, Jude Law, Dakota Goyo ja Georgie Grieve Genre: animaatio, fantasia, seikkailu Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: 7
Rise of the Guardians, eli suomalaisittain Viisi legendaa on DreamWorksin animaatioelokuva, joka perustuu William Joycen The Guardians of Childhood -kirjasarjaan (2011-) ja The Man in the Moon -lyhytelokuvaan (2005). Joyce halusi alun perin tehdä animaatioelokuvia kirjojen sijaan ja The Man in the Moon toimikin yrityksenä herättää studioiden mielenkiintoa täyspitkiä filmejä kohtaan. Hän sai DreamWorksin ostamaan elokuvaoikeudet tarinoihinsa vuonna 2008 ja elokuvan teko lähti liikkeelle. Joycen oli tarkoitus ohjata elokuva yhdessä Peter Ramseyn kanssa, mutta Joycen tyttären kuoltua, hän päätti vetäytyä vain tuottajan tehtäviin ja Ramsey otti ohjausvastuun kokonaan itselleen. Ohjaaja Guillermo del Toron ja kuvaaja Roger Deakinsin neuvojen kanssa animointiprosessi lähti liikkeelle ja lopulta Viisi legendaa sai maailmanensi-iltansa 10. lokakuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuvaa kehuivat niin katsojat kuin kriitikotkin, minkä lisäksi se sai parhaan animaatioelokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, mutta lipputuloiltaan se oli pettymys isoon budjettiinsa ja mainoskuluihinsa verrattuna. Itse näin Viisi legendaa ensi kertaa vasta kesällä 2014, mutten jostain syystä pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, ja katsoa ja arvostella leffan juhlavuoden kunniaksi.
Joulupukki, Pääsiäispupu, Hammaskeiju ja Nukkumatti ovat suojelleet lapsia vuosisatojen ajan. Kuitenkin häijyn Mörön ryhtyessä levittämään pimeyttä ja painajaisia ympäri maailman, suojelijat tarvitsevat avukseen nuoren Pakkasukon päihittääkseen pahuuden.
Eipä tule toista elokuvaa mieleen, missä näin legendaariset taruhahmot lyöttäytyisivät yhteen taistellakseen pahuutta vastaan. Joulupukki (Alec Baldwin), Pääsiäispupu (Hugh Jackman), Hammaskeiju (Isla Fisher) ja Nukkumatti - siinä vasta aikamoinen nelikko! Aikamoista on myös, kuinka veikeän poikkeuksellisesti hahmot esitetään, varsinkin Joulupukki ja Pääsiäispupu. Venäläisen korostuksen kanssa puhuvan Joulupukin käsivarret on peitetty tatuoinneilla "kiltti" ja "tuhma", kun taas australialaisaksentilla varustettu Pääsiäispupu on selvästi viettänyt vuoden muut päivät kuntosalilla, bodaten itseään varsin lihaksikkaaseen kuntoon. Tietyistä päivityksistään huolimatta hahmoista löytyvät klassiset tuntomerkkinsä ja nelikon näkeminen yhdessä tarjoaa varmasti lapsenomaista riemua aikuisillekin.
Elokuvan päähenkilönä toimii kuitenkin jäävoimilla varustettu Pakkasukko (Chris Pine), muutaman vuosisataa teini-ikäiseksi jämähtänyt nuorukainen, joka tykkää lähinnä kujeilla ja varmistaa, että lapset pääsevät kokemaan talven ilot, muttei halua samanlaista vastuuta kuin varsinainen suojelijanelikko. Asiaan tulee muutos, kun paha Mörkö Pitch (Jude Law) saapuu kuvioihin, aikeinaan tukahduttaa lasten onnen synkkyyteen, jolloin Pakkasukon täytyy ottaa itseään niskasta kiinni ja osallistua taistoon. Pakkasukon kasvutarina on onnistunut ja Mörkökin on varsin toimiva pahis. Parilla lyhyellä hetkellä hänelle saadaan rakennettua ihan ymmärrettävää motivaatiota, eikä hän ole vain paha pahuuden takia.
En oikein edes osaa sanoa, miksen joitain vuosia sitten pitänyt Viidestä legendasta, kun katsoin sen ensi kertaa, sillä nyt uudelleen katsottuna elokuva toimi minusta erittäin hyvin. Muistelisin yhden ongelmani aiheen olleen, että elokuva tuntui liian synkältä lapsille ja liian lapselliselta aikuisille, mutta nyt pidin yhtenä elokuvan vahvuutena sitä, että se onnistuu olemaan täynnä lapsenomaista iloa, mistä kaikenikäiset voivat nauttia, mutta se uskaltaa myös äityä aika hurjaksi ja jännittäväksikin. Ihan perheen pienimmille katsojille paha Mörkö voi jopa aiheuttaa painajaisia pimeillä voimillaan ja teoillaan. Ala-asteikäisille ja siitä vanhemmille filmi toimii kuitenkin erittäin passelisti ja juurikin monipuolisesti. Se voisi vielä vähän enemmän rauhoittua syventämään päähenkilöitään, minkä lisäksi Mörkö voisi tarjota muutakin voimillaan kuin mustia savuhevosia, mutta jo tällaisenaan homma toimii ja Viisi legendaa kuuluu DreamWorksin animaatioelokuvien parempaan päätyyn, vaikkei se ylläkään vaikkapa Shrekin(2001), Kung Fu Pandan (2008) tai Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvan (How to Train Your Dragon - 2010) tasolle.
Elokuvasta ei vauhtia ja seikkailua puutu, ja se onkin erittäin mukaansatempaava kokemus. Hieman yli puolentoista tunnin kesto hujahtaa nopeasti ja näiden hahmojen puuhailuja olisi mielellään jäänyt seuraamaan pidemmäksikin aikaa. Jokaisen yliluonnollisen hahmon kykyjä ehditään hyödyntämään filmin aikana ja ne tarjoavatkin sopivan erilaisia tapahtumia, jolloin leffa ei ala toistamaan itseään - paitsi niiden pimeyden hepojen kohdalla. Jos Mörkö osaa hallita painajaisia sun muuta, niin olisi ollut mielenkiintoista nähdä hänen kääntävän eri tavoin sankareiden pelkoja heitä kohtaan. Tällaisten synkkyyksien lomasta löytyy myös kelpo huumoria, vaikkei kyseessä mikään selvä komedia olekaan. Lapsille (kuin myös aikuisillekin) on toki hyviä teemoja uskomisesta, itsensä löytämisestä ja hyväksymisestä.
Visuaalisesti Viisi legendaa on todella näyttävä, eikä aika ole päässyt tekemään pahojaan animaatiolaadulle. Animointi on läpikotaisin tyylikästä ja filmi on täynnä hienoja otoksia, joista varmasti voi kiittää neuvoja antanutta kuvauksen mestaria, Roger Deakinsia. Väreillä leikitellään vaikuttavasti ja iloisina hetkinä leffa pursuaa värejä, mutta Mörön astellessa kuvioihin kuva synkkenee ja värit haihtuvat harmaan sävyiksi. Äänimaailma on myös onnistuneesti luotu tehosteita ja Alexandre Desplatin säveltämiä musiikkeja myöten. David Lindsay-Abairen käsikirjoitus on mainio ja ensikertalaiseksi ohjaaja Peter Ramsey tekee hyvää työtä, pitäen satumaista animaatioseikkailua taidokkaasti kasassa.
Yhteenveto: Viisi legendaa on erittäin mainio animaatioseikkailu koko perheen yhteiseen elokuvailtaan. Leffasta löytyy satumaisuutta ja lapsenomaista innokkuutta, mutta myös yllättävääkin synkkyyttä. Vastakohdat kulkevat oivallisesti käsi kädessä ja niinpä filmistä voi nauttia niin lapsi kuin aikuinen. Fantasiatarina vie hyvin mukanaan, esitellessään ikoniset satuhahmot uudessa valossa. Niin legendat kuin pahiksen virkaa toimittava Mörkö ovat kiinnostavia tapauksia ja hahmojen yhteenotot ovat vauhdikkaita ja jännittäviä - joskin savuhepat käyvät vähitellen tylsäksi tehokeinoksi. Noin puolentoista tunnin mitassa filmi kulkee sähäkästi eteenpäin ja katsojana voi huomata haluavansa nähdä hahmoja pidemmän aikaa. Animaatiojälki on näyttävää ja Alexandre Desplatin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa oivallisesti. Viisi legendaa on yksi DreamWorks-animaatioyhtiön laadukkaammista teoksista ja jos se on jäänyt näkemättä, suosittelen lämpimästi sen katselua. Kymmenvuotisjuhla on toki myös hyvä syy katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt jo useasti aiemmin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Rise of the Guardians, 2012, DreamWorks Animation
