Arvostelu: Mamma Mia! (2008)

MAMMA MIA!

Ohjaus: Phyllida Lloyd
Pääosissa: Amanda Seyfried, Meryl Streep, Pierce Brosnan, Colin Firth, Stellan Skarsgård, Christine Baranski, Julie Walters, Dominic Cooper, Philip Michael, Ashley Lilley ja Rachel McDowall
Genre: musikaali, romantiikka
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: S

ABBA on ruotsalainen neljän hengen yhtye, joka perustettiin vuonna 1972. Bändi nousi maailmanlaajuiseen suosioon vuonna 1974 voitettuaan Euroviisut kappaleellaan "Waterloo". Tämän jälkeen yhtye vain kasvatti suosiotaan lukuisilla hittikappaleilla ja -albumeilla. Vuonna 1982 yhtye päätti lopettaa, mutta heidän suosionsa ei kadonnut minnekään, etenkään kun heidän musiikkinsa pohjalta luotiin maailmaa kiertänyt musikaaliesitys "Mamma Mia!" vuonna 1999. 2000-luvulla esitys päätettiin muokata elokuvaksi ja kymmenen vuotta sitten, kesällä 2008 ilmestyi Mamma Mia! -elokuva. Kriitikot eivät erityisemmin välittäneet filmistä, mutta siitä huolimatta leffa nousi suurmenestykseksi. Itse en kuitenkaan nähnyt elokuvaa vielä 2008, vaan vasta loppuvuodesta 2014. Mielestäni leffa oli oikein viihdyttävä, mutten jaksanut koskaan katsoa sitä uudestaan. Kuitenkin nyt, kun leffa on yllättäen saamassa jatkoa elokuvalla Mamma Mia! Here We Go Again (2018), tiesin että olisi jälleen aika katsoa ensimmäinen osa uudestaan. Katsoinkin sen kesän alussa yhdessä tyttöystäväni kanssa ja... noh, hän piti elokuvasta paljon enemmän kuin minä.

Sophie Sheridan on menossa naimisiin, mutta hän ei tiedä, kuka hänen isänsä on. Hän löytää kolme isäehdokasta, joita hänen äitinsä Donna tapaili nuoruudessaan ja kutsuu heidät häihinsä selvittääkseen, kuka heistä on hänen oikea isänsä.

Amanda Seyfried näyttelee Sophieta, optimistista nuorta naista, joka ei malta odottaa, että hän pääsee vihdoin tietämään, kuka hänen todellinen isänsä on. Hahmoon tuodaan hieman syvyyttä mukaan sillä, että leffan aikana hänen täytyy myös selvittää, kuka hän itse oikeasti on. Seyfried on täynnä energiaa, joten hän sopii osaansa täydellisesti. Silti mitään ihmeellistä roolisuoritusta ei ole luvassa; puhuin täydellisyydestä vain, koska en osaa sanoa, voisiko joku muu sopia Sophieksi häntä paremmin.
     Vaikka filmi kertoo Sophiesta, joka yrittää keksiä, kuka hänen isänsä on, elokuvan todellinen tähti on Sophien äitiä, Donnaa esittävä Meryl Streep, joka ei varmaan koskaan tule tekemään huonoa roolityötä. Streepillä ja Seyfridillä on ikäeroa noin 36 vuotta, mutta Streep jaksaa silti painella menemään ihan yhtä innokkaasti kuin nuori vastanäyttelijänsä. Täysin luontevan esiintymistapansa ansiosta Streepiä on aina ilo seurata leffassa kuin leffassa.

Sophien isäehdokkaita taas ovat arkkitehti Sam Carmichael (entinen James Bond -tähti Pierce Brosnan), pankkiiri Harry Bright (Colin Firth) ja kirjoittaja Bill Anderson (leffan ainoa ruotsalainen näyttelijä Stellan Skarsgård). Firth ja Skarsgård ovat aina mainioita ja toimivat leffassa hyvin, vaikka näyttävätkin usein paljon nolostuneemmilta kuin elokuvan naisnäyttelijät, mutta Brosnan ei taas sovi leffaan lainkaan. Ei ole mikään ihme, että Brosnan voitti roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon - niin kehno hän osassaan on. Hänen esiintymisensä ei ole koskaan luontevaa, vaan hän näyttää jatkuvasti siltä kuin joku olisi kiristänyt hänet mukaan leffaan. Onkin siis suuri harmi, että isäehdokkaista Brosnanin hahmo saa eniten ruutuaikaa. Tämä on harmi myös sen takia, että myös hahmoina Harry ja Bill ovat kiinnostavampia.
     Muita hahmoja filmissä ovat Sophien tylsäksi tapaukseksi jäävä kihlattu Sky (mitäänsanomattoman roolityön tekevä Dominic Cooper), Skyn bestman Pepper (Philip Michael), morsiusneidot Ali (Ashley Lilly) ja Lisa (Rachel McDowall), sekä Donnan vanhat ystävät, miehestä mieheen hyppivä ja rikas Tanya (Christine Baranski) ja innokas Rosie (Julie Walters). Siinä, missä Firth, Skarsgård ja Brosnan eivät toimi luontevana kolmikkona, on Streepin, Baranskin ja Waltersin ystävyys oikein käsinkosketeltavan todellista. Naiskolmikko on täynnä iloa ja riemua, minkä takia heidän kohtauksensa ovatkin leffan parasta antia.
     Elokuvassa nähdään myös kaksi ABBA-yhtyeen jäsentä: Benny Andersson ja Björn Ulvaeus, joista ensimmäisen voi bongata pianistina ja toisen kreikkalaisena jumalana (leffa sijoittuu jostain syystä kreikkalaiselle saarelle, vaikka perustuukin ruotsalaisbändin musiikkiin). Kaksikko on myös muokannut kappaleistaan melodioita, joita kuullaan itse laulujen välissä.

Minun on siinä mielessä vaikea arvioida Mamma Mia! -leffaa, että en osaa päättää, pidänkö siitä vai en. Elokuva on nimittäin aivan kamala, mutta samalla se on äärimmäisen viihdyttävä. Mukana on paljon ihan hirveitä hetkiä, mutta samalla ne ovat parhautta. Filmi on niin ylitseampuvan ärsyttävä, ettei siitä voi olla nauttimatta. Tunnelma on lähestulkoon alusta loppuun ylihilpeää ja energistä, eikä tarina malta koskaan pysähtyä paikoilleen. Amanda Seyfriedin ja Dominic Cooperin välinen romanssi on todella imelä ja siirappinen (kuten moni muukin asia elokuvassa), mutta heidän väliltään ei vain löydy kemiaa. Vielä vähemmän kemiaa löytyy Meryl Streepin ja hänen entisten heilojensa väliltä. Silti kaikki on muka NIIN ihanaa ja täydellistä, etten usko monien pystyvän katsoa tätä läpi ilman alkoholia. Leffa on täynnä noloja ja myötähäpeällisiä hetkiä, hölmöyksiä ja puhdasta typeryyttä. Mamma Mia! on ihan kauhea teos, mutta jollain kierolla tavalla minä nautin siitä. Itselleni filmi on niitä elokuvia, jotka ovat niin kökköjä, että ne muuttuvat jopa jollain tavalla hyväksi.

Isoin pelastava tekijä Mamma Mia! -leffassa on sen musiikki. Minä pidän useista ABBA:n kappaleista todella paljon ja välillä innostun kuuntelemaan niitä. Elokuvan tekijöille oli selkeästi tärkeää tehdä kunniaa lauluille ja ne onkin saatu yhdistettyä mukaan erittäin mainiosti. Suurimmaksi osaksi kuultavien kappaleiden sanat sopivat täysin roolihahmoille ja usein tuuminkin, oliko käsikirjoitus tehty täysin laulujen ehdoilla? Parissa kohtaa hahmojen repliikeistä osaa helposti arvata, mikä laulu on seuraavaksi tulossa. Esimerkiksi filmin alkupäässä Donna puhuu ystävilleen rahahuolistaan ja jo ennen ensimmäistä säveltä voi arvata, että nyt kuullaan "Money, Money, Money". ABBA:n fanit voivat olla tyytyväisiä, sillä yhtyeen isoimmat hitit on tietty käytetty kaikki: "I Have a Dream" aloittaa leffan ja sen jälkeen kuullaan mm. "Chiquitita", "Dancing Queen", "Gimme! Gimme! Gimme! (A Man After Midnight)", "Honey, Honey", "SOS", "Super Trouper", "Take a Chance on Me", "Voulez-Vous", "The Winner Takes it All", sekä tietty nimikkokappale "Mamma Mia!". Euroviisuvoittaja "Waterloota" joutuu harmillisesti odottamaan lopputeksteihin asti.

Siitä huolimatta, että elokuvassa kuutavat laulut ovat mahtavia, ovat itse musikaalinumerot usein järkyttävää katseltavaa. Esimerkiksi kun uimaräpylöissä hyppivät nuoret miehet saapuvat tanssimaan laiturille "Lay All Your Love on Me" -kipaleen aikana, tekisi mieli peittää silmät. Useat musikaalinumerot toimisivat paremmin, jos hahmojen joukkoon ei yhtäkkiä liittyisi saaren asukkaita joraamaan. Ja vaikka pidänkin filmin biiseistä ja ymmärrän, että tekijät ovat halunneet tunkea mahdollisimman paljon lauluja leffaan, ei musikaalinumeroiden väliin tunnu mahtuvan tarpeellisia hengähdystaukoja, jolloin seuraava laulu alkaa usein lähes heti, kun edellinen päättyi. No, ainakaan ei aika käy pitkäksi leffan aikana, kun se tykittelee niin vauhdikkaasti eteenpäin. Ja onneksi näyttelijät sentään osaavat laulaa... ainakin suurin osa heistä. Naisnäyttelijät ovat erinomaisia musikaalinumeroissa, mutta Colin Firthin ja Stellan Skargårdin laulu on usein liian jännittynyttä. Dominic Cooperkaan ei onnistu vakuuttamaan katsojaa, että hänen kannattaisi hoilottaa, mutta tekee hän silti huomattavasti parempaa työtä kuin Pierce Brosnan. Jos Brosnan on näyttelijänä kehno tässä leffassa, on hän sitäkin huonompi laulaja.

Mamma Mia! -elokuvan ohjauksesta vastaa Phyllida Lloyd, joka ohjasi myös alkuperäisen lavamusikaalin. Lloyd onkin lähinnä tehnyt teatteria, mikä selittää sen, miksi näyttelijät on pistetty tekemään kaikki paljon suurieleisemmin kuin filmeissä yleensä. Vaikkei Lloyd vakuuta taidoillaan, onnistuu hän silti liki mahdottomassa ja saa huijattua katsojaa luulemaan, että ärsyttävä tykittely olisi hyvää elokuvantekoa. Isoja ongelmia löytyy myös Catherine Johnsonin käsikirjoituksesta, jonka on täytynyt luoda joka hahmolle jonkinlainen juonikuvio, eikä niitä tietenkään voi käydä loppuun asti ilman hutilointia. Elokuvan tekninen puolikaan ei ole kummoinen. Vaikka kuvaus on usein hyvää, ovat jotkut zoomailut hyvin kyseenalainen ratkaisu. Leikkauksessa olisi voinut typistää joitain hetkiä ja samalla antaa tilaa toisille, selkeästi tärkeämmille hetkille. Värimäärittelyssä olisi voinut myös hillitä saturaatiota, sillä useissa kohtauksissa näyttelijöiden naamat punertavat rumasti. Lavasteet ovat kuitenkin oivalliset, kuten myös filmin puvustus. Ääniefektit ovat muun leffan tavoin yliampuvat.

Yhteenveto: Mamma Mia! on todellinen guilty pleasure -elokuva! Se on aivan kamala. Mutta samalla nautin sen katsomisesta. Läpi leffan tekisi mieli pistää filmi pois tai peittää silmät mitä myötähäpeällisimpien, typerimpien ja imelimpien kohtausten takia, mutta silti tarinaa on pakko jatkaa. Ohjaaja Phyllida Lloydin teatteritausta näkyy selvästi teatraalisessa toteutuksessa, jossa kaiken pitää olla paljon suurieleisempää kuin leffoissa normaalisti. Näyttelijät hoitavat homman ylienergisesti ja joiltakin (Seyfried, Streep, Walters ja Baranski) se onnistuu paljon paremmin kuin toisilta (Brosnan, Firth ja Skarsgård). Musikaalikohtaukset ovat muun leffan tavoin yliampuvia, mutta niissä on isona pelastavana tekijänä ABBA:n mahtava musiikki. Jos leffa ei perustuisi juuri tämän yhtyeen kappaleisiin, vaan kaikki laulut olisivat varta vasten tätä elokuvaa varten tehtyjä, ei paketti toimisi edes näin hyvin. "Money, Money, Money", "Voulez-Vous", "Dancing Queen" sun muut hittikipaleet pitävät katsojan tarpeeksi hyvällä tuulella, jotta elokuvakokemus pysyy edes jossain määrin miellyttävänä. Kyseessä ei todellakaan ole hyvä elokuva, mutta jostain syystä Mamma Mia! onnistuu silti viihdyttämään täysillä. Tosikoille tätä ei todellakaan ole tehty, mutta ABBA:n fanit, musikaalien ystävät, sekä romanttisista hömppäleffoista pitävät tulevat aika varmasti nauttimaan tästä. Lopputekstit kannattaa tosiaan vilkaista, sillä muuten euroviisuvoittaja "Waterloo" jää kuulematta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Mamma Mia!, 2008, Universal Pictures, Relativity Media, Littlestar, Playtone, Internationale Filmproduktion Richter