Arvostelu: Dracula Untold (2014)

DRACULA UNTOLD

Ohjaus: Gary Shore

Pääosissa: Luke Evans, Sarah Gadon, Art Parkinson, Dominic Cooper, Charles Dance, William Houston, Diarmaid Murtagh, Noah Huntley, Paul Kaye, Zach McGowan, Ferdinand Kingsley, Joseph Long ja Thor Kristjansson

Genre: fantasia, toiminta, kauhu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 16

Dracula Untold perustuu löyhästi Bram Stokerin Dracula-kirjaan vuodelta 1897. Universal Studios oli tehnyt kirjan pohjalta kenties tunnetuimman elokuvaversion, Bela Lugosin tähdittämän Dracula - vanhan vampyyrin (Dracula) vuonna 1931 ja vuonna 2007 Universal ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa hahmosta, joka kulki työnimellä "Dracula: Year Zero". Alun perin Alex Proyasin oli tarkoitus ohjata leffa, mutta hänet korvattiin ensikertalaisella Gary Shorella. Päärooliin taas kaavailtiin Sam Worthingtonia, mutta Proyasin jouduttua jättämään projektin, Worthington jätti leffan ja hänen tilalle palkattiin Luke Evans. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2013 ja lopulta Dracula Untold sai maailmanensi-iltansa 30. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kuitenkin lähes totaalisen tyrmäyksen kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta myöhemmin Netflixistä, enkä pitänyt sitä kummoisena. Kun huomasin Dracula Untoldin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Turkin armeijan hyökätessä 1440-luvulla Transilvaniaan, paikallinen ruhtinas Vlad III löytää keinon suojella alamaisiaan, kun hän tekee sopimuksen vampyyrin kanssa saadakseen tämän voimat.

Sam Worthingtonin poistuttua projektista, Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Luke Evans nappasi elokuvan pääroolin ruhtinas Vlad III:na, eli Vlad "Seivästäjänä", eli Vlad Draculana, joka on muuten ihan todellinen historiallinen henkilö, josta Bram Stoker otti vaikutteita Dracula-hahmoonsa. Elokuva kuitenkin ottaa omat vapautensa hahmon suhteen, oli kyse sitten tosielämän Vladista tai Stokerin vampyyri-ikonista. Evans suoriutuu roolistaan passelisti, vakuuttaen niin vahvana hallitsijana kuin sotatantereella hurjana taistelijana. Hänen hahmoonsa yritetään kirjoittaa monimutkikasta moraalista syvyyttä, mutta toteutus muuttuu kömpelömmäksi elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Sarah Gadon Vladin vaimona Mirenana ja Art Parkinson heidän lapsenaan Ingerasina, William Houston, Diarmaid Murtagh ja Noah Huntley Vladin uskollisina seuraajina, Paul Kaye munkkina, Dominic Cooper turkkilaisia johtavana sulttaani Mehmed II:na, sekä Charles Dance läheisen vuoren luolastossa väijyvänä vampyyrinä, jolta Vlad käy pyytämässä apua turkkilaisten päihittämiseen. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa vaihtelevalla tasolla. Dance istuu passelisti katalan vampyyrin osaan, mutta Dominic Cooper tuntuu täysin väärältä valinnalta pahaksi sulttaaniksi. Puinen Gadon joutuu tyytymään osaansa neitona hädässä.

Pidin Dracula Untoldista nyt uusintakatselulla hieman enemmän kuin ensimmäisellä kerralla, mutta on elokuva mielestäni silti turhauttavan keskinkertainen, jopa aika heikko tapaus. Uumenista löytyisi jopa varsin passeli hirviöfilmi, mutta tällaisenaan toteutus ontuu. Sen sijaan, että Draculan alkuperätarinasta olisi haluttu tehdä synkkä kauhufantasia, lopputulos muistuttaa enemmänkin outoa, keskiaikaista supersankarielokuvaa. Siinä kohtaa, kun tornissa seisova Dracula muodostaa ajatuksensa voimalla lepakoista jonkin sortin pyörremyrskyn, joka tekee tuhojaan turkkilaisen armeijan keskellä ja lopulta muovautuu vielä jättimäiseksi nyrkiksi, joka iskee maahan, aloin viimeistään muistamaan, miksen piitannut leffasta.

Dracula Untold on niitä elokuvia, jotka lähinnä vain ovat, eivätkä ne oikein tarjoa yhtään mitään. Se ei ole jännittävä, se ei ole innostava, se ei ole hauska... se vain on. Puolentoista tunnin kesto on toisaalta armollinen katsojaa kohtaan, kun lopputulos on näin yhdentekevä, mutta samalla leffa tuntuu myös hutiloiden kasaan saksitulta. Leikkaushuoneen lattialle jäi muun muassa Vladin kohtaaminen Baba Jaga -noita-akan kanssa, joka olisi toki ollut aika irralliselta tuntuva, lähinnä Universalin suunnittelemaa hirviöiden yhtenäistä elokuvauniversumia pohjustava hetki. Pääasiassa elokuva käyttää aikansa maalaillakseen Draculasta jonkin sortin traagista antisankaria, jolloin ikonisen ja kauhistuttavan monsterin alkuperätarinaa odottaville luvassa on jo heti pienoinen pettymys. Leffa yrittää sanoa jotain taakasta, jota joutuu kantamaan väärien valintojen johdosta, mutta homma jää tälläkin saralla aika latteaksi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Gary Shore, joka ei ollut tätä ennen tehnyt ainuttakaan leffaa. Shoren ensikertalaisuus näkyykin Dracula Untoldista monin tavoin ja lopputulos muistuttaa usein suoraan DVD:lle tehtyä b-fantasiaa. Matt Sazaman ja Burk Sharplessin käsikirjoitus on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta kömpelö, eikä kaksikko herätä koskaan tunnetta, että tästä hahmosta muovautuisi se kaikkien tuntema verenimijä. Elokuva on muuten kelvollisesti kuvattu, mutta toimintakohtaukset äityvät ajoittain aika sillisalaatiksi. Yksikin taistelu kuvataan osittain kuolemaa tekevän turkkilaissotilaan silmien kautta ja vieläpä heijastuksena miekan terästä. Lavasteet ovat kelvolliset, samoin asut ja maskeeraukset. Erikoistehosteista kuitenkin näkyy pienehkö budjetti, etenkin eeppisiksi tarkoitettujen taistelujen aikana, kun Vlad ryhtyy hyödyntämään uusia supervoimiaan. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Game of Thronesista (2011-2019) tutun Ramin Djawadin säveltämät musiikit ovat melkeinpä leffan parasta antia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dracula Untold, 2014, Universal Pictures, Legendary Entertainment, Michael De Luca Productions, Dentsu, Fuji Television Network

Arvostelu: Abraham Lincoln: Vampire Hunter (2012)

ABRAHAM LINCOLN: VAMPIRE HUNTER

Ohjaus: Timur Bekmambetov

Pääosissa: Benjamin Walker, Dominic Cooper, Mary Elizabeth Winstead, Rufus Sewell, Anthony Mackie, Marton Csokas, Jimmi Simpson, Erin Wassom, Alan Tudyk, Joseph Mawle ja Robin McLeavy

Genre: toiminta, fantasia, kauhu

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Abraham Lincoln: Vampire Hunter perustuu Seth Grahame-Smithin samannimiseen kirjaan vuodelta 2010. Heti kirjan ilmestyttyä tuottaja Tim Burton ja ohjaaja Timur Bekmambetov yhdistivät voimansa hankkiakseen kirjan elokuvaoikeudet ja saivat samalla Grahame-Smithin työstämään elokuvasovituksen käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2011 ja lopulta Abraham Lincoln: Vampire Hunter sai maailmanensi-iltansa 18. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut kummoinen menestys taloudellisesti, minkä lisäksi niin kriitikot kuin katsojatkaan eivät erityisemmin pitäneet elokuvasta. Itsekään en pitänyt elokuvasta, kun katsoin sen vuotta myöhemmin vuokralta. Muistan olleeni todella pettynyt, sillä olin odottanut innolla elokuvan näkemistä veikeän konseptin takia. En olekaan suostunut katsomaan elokuvaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta ja päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden.

Vuonna 1818 nuori Abraham Lincoln näkee vampyyrin murhaavan hänen äitinsä. Vampyyreitä metsästävä Henry Sturgess ottaa kostonhimoisen Abrahamin hoiviinsa ja kouluttaa tästä näiden öisten verenimijöiden tappajan.

Pääroolissa Abraham Lincolnina nähdään Benjamin Walker, joka on täysin väärä valinta. Walkerista ei löydy tarpeeksi karismaa toiminnallisen kauhufantasian päätähdeksi ja vielä vähemmän häneltä löytyy karismaa täyttämään legendaarisen presidentti Lincolnin saappaita. Toisin kuin samana vuonna Lincoln-elokuvassa presidenttiä näytellyt ja rooliin täysin kadonnut Daniel Day-Lewis, Walkerin touhuja seuratessa ei koskaan tunnu siltä, että kyseessä olisi se Abraham Lincoln. Walker yrittää kovasti kohtauksissa, joissa Lincoln pitää poliittisia puheitaan, mutta silloin Abrahamista herää lähinnä mielikuvia nuoresta näyttelijänalusta, joka yrittää esittää suurta poliitikkoa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Dominic Cooper Lincolnin vampyyrimetsästäjäksi kouluttavana Henry Sturgessina, Mary Elizabeth Winstead Abraham vaimona Mary Toddina, Anthony Mackie Abrahamin lapsuudenystävänä Willinä ja Jimmi Simpson Abrahamin assistenttina Joshuana, sekä Rufus Sewell vampyyreitä johtavana 5000-vuotiaana Adamina ja Marton Csokas ja Erin Wasson tämän tärkeimpinä käskyläisinä. Siitä huolimatta, että sivurooleihin on pestattu päteviä nimiä Winsteadista Sewelliin ja Mackieen, yksikään näyttelijöistä ei vakuuta tässä leffassa. Läpikotaisin näyttelijäsuoritukset tuntuvat liikaa keikkatyöltä, josta on kääräisty helpot rahat.

Harmillisesti Abraham Lincoln: Vampire Hunter ei osoittautunut yhtään sen paremmaksi elokuvaksi kuin ensimmäisellä kerralla katsottuna. Itse asiassa, kun tässä on vuosien varrella kertynyt enemmän kokemusta ja tietoa filmeistä, elokuvan ongelmat näyttäytyivät vielä isommin kuin viimeksi. Henry Jackmanin paikoitellen oikein passelisti jumputtavien musiikkien ja muutaman oivallisen verisen vampyyritapon lisäksi elokuvasta on vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa. Yksi isoimmista ongelmista on sen ohjaus. Timur Bekmambetov ottaa tämän pöljän konseptin Yhdysvaltojen entisestä presidentistä lahtaamassa vampyyrejä aivan liian tosissaan. Tällaisen filmin kuuluisi olla hieman kieli poskessa tehty, mutta Bekmambetov on tehnyt leffasta melodramaattisesti synkistelevän ja tylsän harmaan. 

Vaikka katsojana pitäisi juurikin siitä, että elokuva on päätetty tehdä vakavasti eikä leikitellen, elokuva on täynnä muitakin ongelmia. Rakenteeltaan se on aikamoinen sotku, joka joko hyppii liiankin hurjaa vauhtia eteenpäin, oikoen mutkia suoriksi turhankin helposti tai sitten laahaa paikoillaan. Elokuvan alkupää Abrahamin lapsuudesta siihen, kun Henry ryhtyy kouluttamaan häntä, on kiirehditty läpi, jotta päästään siihen, kun Abraham pilkkoo kirveellä vampyyreitä palasiksi. Kiirehtimisen takia elokuvaan on vaikea päästä mukaan, eikä Abrahamin kostoretkeen jaksa investoida tarvittavia tunteita. Jossakin kohtaa tekijät muistavat, että "ai niin, tästä hepustahan pitäisi tulla Yhdysvaltojen presidentti" ja leffa kääntää hetkellisesti suuntaansa kohti poliittista draamaa. Nämä kohtaukset ovat väkinäisen puisevia ja saavat katsojan toivomaan, että palattaisiin takaisin siihen pöljään vampyyrimekastukseen. Onneksi siihen palataan, mutta silti loppuhuipennus on aika ponneton tuhnu.

Vaikka Bekmambetov epäonnistuu elokuvan kanssa muuten, on hän sentään saanut ujutettua mukaan muutaman ihan veikeän vampyyritapon. Nämä tappokohtaukset äityvät kuitenkin leffan edetessä yhä vain yliampuvammiksi, eivätkä ne jossain kohtaa enää sovi muuten haudanvakavaan rainaan. Asiaa eivät auta selvät 3D-hetket, joissa kohti kameraa syöstään toinen toistaan surkuhupaisampia efektejä. Muistelisin, että Abraham Lincoln: Vampire Hunterin erikoistehosteet näyttivät halvoilta jo elokuvan ilmestyessä, eivätkä ne todellakaan näytä yhtään paremmilta kymmenen vuotta myöhemmin. On täysin selvää, että suuri osa leffasta kuvattiin taustakankaan edessä, sillä sellaiselta digimössöltä kaikki tapahtumapaikat näyttävät. Yhden hevoskohtauksen aikana purskahdin nauruun muutamankin kerran, sillä kaikki kohtauksessa on niin kökösti tehty. Elokuva ei ole edes järin hyvin kuvattu. Sen puvustukset toimivat, mutta maskeeraajien yritys saada Benjamin Walker näyttämään loppuleffan ajan ikääntyneeltä Lincolnilta on kiusallinen. Äänimaailma luottaa liikaa vaivalloisiin böö-pelästysääniin, joilla yritetään luoda edes pientä kauhua jännityksettömään elokuvaan.

Yhteenveto: Abraham Lincoln: Vampire Hunter on villin vekkulimaisesta ideastaan huolimatta surkea elokuva. Vampyyreja lahtaavasta presidentti Lincolnista saisi varmasti viihdyttävän hömppäleffan, jos sen tekisi enemmän humoristisella ja itseironisella asenteella, mutta ohjaaja Timur Bekmambetov käsittelee pöljää aihettaan aivan liian vakavasti. Synkkä ja harmaa leffa on tylsää katsottavaa, vaikka parit mainiot vampyyritapot ilahduttavatkin. Tarinankerronta on todella kömpelöä ja elokuva joko kiirehtii tai laahaa. Tarinan siirtyessä poliittisemmalle puolelle, meno muuttuu jopa kiusalliseksi. Toimintakohtauksia eivät yhtään auta kehnot erikoistehosteet ja selvät yritykset leikitellä 3D-teknologialla. Elokuva ei edes näytä hyvältä, eivätkä näyttelijät ole kummoisia rooleissaan. Benjamin Walker ei istu pääosaan lainkaan ja muut hoitavat hommansa siitä, mistä aita on matalin. Abraham Lincoln: Vampire Hunteria ei voi suositella oikein kenellekään. Kenties jonain päivänä joku muu koittaa onneaan idean kanssa ja saa siitä aikaiseksi vaikka näppärän televisiosarjan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Abraham Lincoln: Vampire Hunter, 2012, Abraham Productions, Bazelevs Production, Tim Burton Productions, Genre Films, Location Gourmet

Arvostelu: Mamma Mia! Here We Go Again (2018)

MAMMA MIA! HERE WE GO AGAIN

Ohjaus: Ol Parker
Pääosissa: Lily James, Amanda Seyfried, Pierce Brosnan, Colin Firth, Stellan Skarsgård, Christine Baranski, Julie Walters, Dominic Cooper, Hugh Skinner, Josh Dylan, Jeremy Irvine, Jessica Keenan Wynn, Alexa Davies, Andy Garcia, Cher ja Meryl Streep
Genre: musikaali, romantiikka, komedia
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: S

Ruotsalaisen ABBA-yhtyeen musiikin pohjalta tehtiin musikaaliesitys nimeltä "Mamma Mia!" vuonna 1999. Esitys nousi niin suureksi hitiksi, että sen tekijät päättivät muokata esityksen elokuvamuotoon. Noin kymmenen vuotta sitten ilmestyikin musikaalileffa Mamma Mia!, joka kriitikoiden negatiivisista mielipiteistä huolimatta nousi jättimenestykseksi. Jo filmin ilmestyttyä nousi puhetta mahdollisesta jatko-osasta, mutta vasta muutaman viime vuoden aikana jatkoa on tosissaan alettu tekemään. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2017 ja nyt Mamma Mia! Here We Go Again saa vihdoin ensi-iltansa. Itse pidän kovasti ABBA:n musiikista ja se onkin mielestäni ensimmäisen elokuvan pelastava tekijä. Minulle Mamma Mia! on ns. "guilty pleasure" -teos, eli tiedän sen olevan huono, mutta silti jostain syystä viihdyn sen parissa. En kuitenkaan uskonut, että myös jatko-osa voisi olla niin kehno ja yliampuvan ärsyttävä, että se muuttuisi hauskaksi, joten en odottanut Here We Go Againin näkemistä yhtään. Ainoa asia, mistä innostuin, oli että lehdistönäytös pidettiin Finnkinon hienossa Scape-salissa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Mamma Mia!

Samalla kun Sophie järjestää avajaisjuhlia hotellilleen Bella Donnalle, hän saa tietää, miten hänen äitinsä tapasi Samin, Harryn ja Billin.

Sophie Sheridanina nähdään tietty jälleen Amanda Seyfried, joka saa harmillisen vähän hetkiä loistaa energisyydellään. Seyfriedin tehtäväksi jää lähinnä esittää stressaantunutta, sillä sitä Sophie tässä leffassa on. Sophie on tehnyt muutoksia Donna-äitinsä (Meryl Streep) hotelliin ja jännittää hullun lailla avajaisia. Tämän lisäksi hänellä on parisuhdehuolia miehensä Skyn (toistamiseen unohdettava Dominic Cooper) kanssa, joten hahmon on vaikea nostaa hymyä huulilleen.
     Muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä osasta. Pierce Brosnan on yhä puiseva Sophien Sam-isänä, joten on jälleen harmi, että hän on paljon isommassa roolissa kuin aina mainiot Colin Firth ja Stellan Skarsgård, jotka näyttelevät Sophien kahta muuta isää, Harrya ja Billiä. Skarsgård ja Firth pääsevät parissa kohtaa osoittamaan lahjakkuutensa, mutta jäävät silti liian sivuun. Onneksi sentään ilopillerikaksikko Tanya (Christine Baranski) ja Rosie (Julie Walters) saavat hyvin ruutuaikaa ja heidän välisiä keskustelujaan on aina ilo seurata. Silti heilläkään ei ole sen kummempaa tekemistä filmin aikana kuin kertoa Donnan nuoruusvuosista Sophielle.
     Elokuvan todellinen tähti onkin nuorta Donnaa näyttelevä Lily James, joka kantaa filmiä taidokkaasti harteillaan. James pursuaa energiaa ja hän vaikuttaa välillä malttamattomalta päästä esittämään taitojaan. Hän kuitenkin onnistuu muuttamaan tämän innostukseksi hahmon kokemasta vapaudesta. Tanssi syntyy häneltä kuin luonnostaan ja useaan otteeseen James osoittaa osaavansa laulaa. Meryl Streep on yksi kovimman luokan näyttelijöistä koko maailmassa, joten kenelle tahansa on haastava tehtävä seurata hänen jalanjäljissään ja esittää samaa hahmoa, mutta James antaa kyllä kaikkensa ja tekee parhaansa. Ainoa ongelma vain on, ettei James näytä yhtään nuorelta Streepiltä.

Sen sijaan nuorta Harrya esittävä Hugh Skinner kopioi erittäin taidokkaasti Firthin ilmeitä ja eleitä. Skinneristäkin välittyy suuri innostus ja hänen hahmonsa nostaa vähän väliä hymyn huulille. Onkin siis harmi, että nuoren Harryn osuus jää erittäin lyhyeksi. On myös sääli, etteivät muut tulokkaat istu yhtä hyvin rooleihinsa. Kehnohko Jeremy Irvine ei onnistu samaan tönkköyteen Samina kuin Brosnan, eikä Josh Dylanista löydy samaa henkeä kuin Stellan Skarsgårdista Billinä. Nuorukaisia kuitenkin yhdistää, että Donnan nähdessään jokainen muuttuu jollain tapaa ahdistelijaksi viettely-yrityksissään. Donnan kavereita Tanyaa ja Rosieta nuorina esittävät Jessica Keenan Wynn ja Alexa Davies, jotka ovat aivan väärät valinnat rooleihinsa. He jäävät todella kauas Baranskin ja Waltersin loistokkuudesta ja pysyvät koko leffan ajan Jamesin varjossa.
     Tuttujen hahmojen nuorien versioiden lisäksi elokuvassa esitellään myös uusia hahmoja kuten hotelli Bella Donnan johtaja Cienfuengos (todella kömpelösti hyödynnetty Andy Garcia), sekä Donnan äiti eli Sophien isoäiti Ruby, jota näyttelee laulaja Cher. Ruby on todella väkisin liitetty mukaan tarinaan, eikä Cher vakuuta näyttelijänä. Roolitus on outo myös siksi, että Cherillä ja Streepillä on ikäeroa vain kolme vuotta, mutta silti he esittävät äitiä ja tytärtä. Kaikenlaisten kauneusleikkaustensa vuoksi Cher jopa näyttää Streepiä nuoremmalta.

Siitä lähtien, kun kuulin, että Mamma Mia! saisi jatkoa, olen pitänyt ajatusta outona ja jatkoa turhana. Sen lisäksi, etten uskonut kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyvän jatko-osan voivan olla yhtä hauska kaikessa kamaluudessaan, mielestäni ensimmäinen Mamma Mia! pärjää täysin hyvin omillaan. Sophie sai isänsä ja Donna löysi uudestaan rakkauden, sen pituinen se. Tarvitsiko leffa jatkoa? Ei tarvinnut ja tämän osoittaa hienosti Mamma Mia! Here We Go Again. Vaikka elokuvan jälkeen ajattelin, että toisaalta on ihan kiva, että jatko-osa on olemassa, ei se ollut vielä tarpeeksi perustelemaan filmin olemassaoloa. Kyseessä nimittäin on aika tarpeeton tekele, mistä ei oikeastaan löydy mitään kerrottavaa. Pääasiassa filmi keskittyy nuoreen Donnaan ja tämän seikkailuihin eri miesten kanssa ja kuinka hän perusti hotellinsa. Vaikka tarina onkin kelvollisesti toteutettu, ei se tarjoa yhden yhtä yllätystä, sillä tarina selitettiin jo edellisessä osassa. Edes Lily James ei kykene energiallaan peittelemään sitä tosiasiaa, että elokuva kertoo pääasiassa asioita, jotka katsojat tiesivät jo kymmenen vuotta sitten. Tämän takia leffa käy usein pitkäveteiseksi, mitä vahvistaa vain se, ettei vanhoille tutuille näyttelijöille ole oikeastaan keksitty tekemistä. Sophien juhliin valmistautuminen ei vielä ole kovin kummoinen tarina. Loppuun on sentään saatu luotua pientä yllätystä... mikä ei kuitenkaan tule yllätyksenä kenellekään, joka on nähnyt elokuvan trailerin. Filmissä on niin vähän sisältöä, että jos on nähnyt trailerin, on periaatteessa nähnyt koko leffan.

Siinä missä ensimmäinen Mamma Mia! oli minulle paradoksi, sillä tavallaan se oli raivostuttava, mutta samalla se oli myös viihdyttävä, on Here We Go Again myös omanlaisensa paradoksi. Siitä löytyy paljon köyhempi tarina kuin edellisestä osasta ja se on aika tarpeetonta rahastusta, mutta toisaalta se on parempi elokuva kuin Mamma Mia!. Edellisessä osassa tunnelma oli luotu niin yliampuvan imeläksi, siirappiseksi ja mahdollisimman teatraaliseksi, että se tuntui enemmän show'lta kuin filmiltä. Here We Go Again on onneksi paljon maltillisemmin toteutettu. Vain muutaman musikaalinumeron aikana se vääntää nupit kaakkoon, mutta muuten kyseessä on yllättävänkin rauhallinen teos. Ja ennen kaikkea kyseessä on yllättävän surumielinen elokuva. Donnan nuoruuden jatkuvat erot, Sophien parisuhdeongelmat ja jokin muu nostavat takuuvarmasti tunteet pintaan elokuvien faneilta, joten kannattaa varata mukaan paperia, mihin pyyhkiä kyyneleitä. Itku saattaa tulla myös ilosta, sillä haikeiden hetkien vastapainona on onnellisia kohtauksia, jotka onnistuivat nostamaan jopa minun suupieleni ylöspäin. Aiemmin vain pari leffaa ohjannut Ol Parker onkin siis pätevämpi tekijä kuin edellisen osan ohjaaja Phyllida Lloyd, jonka teatteritausta selitti yliampuvan tunnelman. Parker osaa käsitellä tunteita ja kohtauksia paljon paremmin kuin Lloyd. Harmi vain, ettei hän kirjoittanut tämän monipuolisempaa käsikirjoitusta. Paremman tarinan kanssa Mamma Mia! Here We Go Again saattaisi jopa olla mainio elokuva.

Käsikirjoitusongelmia Parkerille on varmasti tuonut se, kuinka leffan täytyy kulkea ABBA:n kappaleiden ehdoilla. Jälleen isoimmat ABBA-fanit voivat aavistaa repliikkien perusteella, mikä kipale on tulossa seuraavaksi. Yksi syy lisää, miksi pidin tätä leffaa tarpeettomana, oli että ensimmäisessä elokuvassa käytettiin jo bändin suurimmat hitit, joten tämä osa joko kierrättäisi samat vanhat laulut uudestaan tai hyödyntäisi tuntemattomampia viisuja. Here We Go Again tekee molempia. Siinä kuullaan edellisen osan kappaleita, kuten tietty nimikkobiisi "Mamma Mia", "Super Trouper", "Dancing Queen", "The Name of the Game" ja "I Have a Dream", sekä "Waterloo" ja "Thank You for the Music", joiden kierrättäminen on ymmärrettävämpää, koska viimeksi ne joutuivat tyytymään paikkoihinsa lopputekstien aikana. Tässä "Waterloo" saa ihan oman tanssinumeronsa. Uusina kappaleina taas kuullaan mm. "When I Kissed the Teacher", "Andante, Andante", "Knowing Me, Knowing You", "My Love, My Life", sekä "Fernando", joka on todella väkisin tunkemalla tungettu mukaan. Musikaalinumerot ovat pääasiassa mainioita, vaikka pientä takelteluakin niistä löytyy. Edellisen osan tavoin tässäkin elokuvassa on hyödynnetty ABBA:n musiikkeja myös musikaalinumeroiden väleissa kuultavana taustamusiikkina. Säveltäjä Anne Dudley on tehnyt taitavaa työtä yhdistellessään biisejä ja luodessaan niistä eri instrumenteilla soitettavia versioita.

Mamma Mia! Here We Go Again on ohjauksen lisäksi edeltäjäänsä parempi myös tekniseltä toteutukseltaan. Filmi on paremmin kuvattu ja vaikka leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää, löytyy yhdestä kohtaa erinomaista leikkausta, kun nähdään, kuinka nuori Donna kävelee ränsistyneessä hotellissa ja siitä leikataan, kun Sophie kävelee vuosia myöhemmin samassa, mutta hienomman näköisessä talossa. Tässä on taidokkaasti myös hyödynnetty visuaalisia tehosteita. Hotellista puheenollen lavastus on oikein mainiota, etenkin menneisyyskohtauksissa. Maskeerauksessa on yhden hahmon kohdalla tehty erikoinen ratkaisu, mutta samalla se luo oikein hauskan yllätyksen. Äänimaailma on paljon maltillisemmin luotu kuin ensimmäisessä osassa, eikä mukana ole samanlaisia lastenpiirretyistä tuttuja hölmöjä ääniefektejä.

Yhteenveto: Mamma Mia! Here We Go Again on tarpeeton jatko-osa, josta ei tunnu löytyvän uutta tarinaa lainkaan. Filmi kertoo pääasiassa juonikuviota, jonka edellisen Mamma Mia! -leffan nähneet tietävät jo etukäteen, eikä yllätyksiä ole luvassa, etenkään jos on nähnyt yhdenkin trailerin. Turhuudestaan huolimatta filmi kuitenkin viihdyttää ihan tarpeeksi mukavasti, jotta sen katsoo sujuvasti läpi ainakin kerran. Musikaalinumerot nostavat väkisinkin hymyn huulille, varsinkin kun siirappisuutta ja juustoisuutta on säästelty. Uusi ohjaaja Ol Parker osoittaa olevansa parempi elokuvantekijä kuin edeltäjänsä Phyllida Lloyd, jonka olisi pitänyt pysyä teatterin puolella. Vanhat tutut näyttelijät tekevät ihan kelpo työtä sen kanssa, mitä heille on annettu (mikä ei ole kovin paljon), mutta tämä show kuuluu täysin Lily Jamesille, joka ihastuttaa energiallaan läpi leffan. Jos fanitatte ABBA:a tai edellistä Mamma Mia! -elokuvaa, toimii Here We Go Again takuuvarmasti. Kovimpien fanien kannattaa ottaa nenäliinapaketti mukaan, sillä kyynel saattaa vierähtää poskelle muutamaankin otteeseen... Jos taas inhoatte edellistä osaa, kannattaa tämä leffa jättää suosiolla väliin. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, ihan hassu kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Mamma Mia! Here We Go Again, 2018, Universal Pictures, Legendary Entertainment

Arvostelu: Mamma Mia! (2008)

MAMMA MIA!

Ohjaus: Phyllida Lloyd
Pääosissa: Amanda Seyfried, Meryl Streep, Pierce Brosnan, Colin Firth, Stellan Skarsgård, Christine Baranski, Julie Walters, Dominic Cooper, Philip Michael, Ashley Lilley ja Rachel McDowall
Genre: musikaali, romantiikka
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: S

ABBA on ruotsalainen neljän hengen yhtye, joka perustettiin vuonna 1972. Bändi nousi maailmanlaajuiseen suosioon vuonna 1974 voitettuaan Euroviisut kappaleellaan "Waterloo". Tämän jälkeen yhtye vain kasvatti suosiotaan lukuisilla hittikappaleilla ja -albumeilla. Vuonna 1982 yhtye päätti lopettaa, mutta heidän suosionsa ei kadonnut minnekään, etenkään kun heidän musiikkinsa pohjalta luotiin maailmaa kiertänyt musikaaliesitys "Mamma Mia!" vuonna 1999. 2000-luvulla esitys päätettiin muokata elokuvaksi ja kymmenen vuotta sitten, kesällä 2008 ilmestyi Mamma Mia! -elokuva. Kriitikot eivät erityisemmin välittäneet filmistä, mutta siitä huolimatta leffa nousi suurmenestykseksi. Itse en kuitenkaan nähnyt elokuvaa vielä 2008, vaan vasta loppuvuodesta 2014. Mielestäni leffa oli oikein viihdyttävä, mutten jaksanut koskaan katsoa sitä uudestaan. Kuitenkin nyt, kun leffa on yllättäen saamassa jatkoa elokuvalla Mamma Mia! Here We Go Again (2018), tiesin että olisi jälleen aika katsoa ensimmäinen osa uudestaan. Katsoinkin sen kesän alussa yhdessä tyttöystäväni kanssa ja... noh, hän piti elokuvasta paljon enemmän kuin minä.

Sophie Sheridan on menossa naimisiin, mutta hän ei tiedä, kuka hänen isänsä on. Hän löytää kolme isäehdokasta, joita hänen äitinsä Donna tapaili nuoruudessaan ja kutsuu heidät häihinsä selvittääkseen, kuka heistä on hänen oikea isänsä.

Amanda Seyfried näyttelee Sophieta, optimistista nuorta naista, joka ei malta odottaa, että hän pääsee vihdoin tietämään, kuka hänen todellinen isänsä on. Hahmoon tuodaan hieman syvyyttä mukaan sillä, että leffan aikana hänen täytyy myös selvittää, kuka hän itse oikeasti on. Seyfried on täynnä energiaa, joten hän sopii osaansa täydellisesti. Silti mitään ihmeellistä roolisuoritusta ei ole luvassa; puhuin täydellisyydestä vain, koska en osaa sanoa, voisiko joku muu sopia Sophieksi häntä paremmin.
     Vaikka filmi kertoo Sophiesta, joka yrittää keksiä, kuka hänen isänsä on, elokuvan todellinen tähti on Sophien äitiä, Donnaa esittävä Meryl Streep, joka ei varmaan koskaan tule tekemään huonoa roolityötä. Streepillä ja Seyfridillä on ikäeroa noin 36 vuotta, mutta Streep jaksaa silti painella menemään ihan yhtä innokkaasti kuin nuori vastanäyttelijänsä. Täysin luontevan esiintymistapansa ansiosta Streepiä on aina ilo seurata leffassa kuin leffassa.

Sophien isäehdokkaita taas ovat arkkitehti Sam Carmichael (entinen James Bond -tähti Pierce Brosnan), pankkiiri Harry Bright (Colin Firth) ja kirjoittaja Bill Anderson (leffan ainoa ruotsalainen näyttelijä Stellan Skarsgård). Firth ja Skarsgård ovat aina mainioita ja toimivat leffassa hyvin, vaikka näyttävätkin usein paljon nolostuneemmilta kuin elokuvan naisnäyttelijät, mutta Brosnan ei taas sovi leffaan lainkaan. Ei ole mikään ihme, että Brosnan voitti roolityöstään huonoimman miessivuosan Razzie-palkinnon - niin kehno hän osassaan on. Hänen esiintymisensä ei ole koskaan luontevaa, vaan hän näyttää jatkuvasti siltä kuin joku olisi kiristänyt hänet mukaan leffaan. Onkin siis suuri harmi, että isäehdokkaista Brosnanin hahmo saa eniten ruutuaikaa. Tämä on harmi myös sen takia, että myös hahmoina Harry ja Bill ovat kiinnostavampia.
     Muita hahmoja filmissä ovat Sophien tylsäksi tapaukseksi jäävä kihlattu Sky (mitäänsanomattoman roolityön tekevä Dominic Cooper), Skyn bestman Pepper (Philip Michael), morsiusneidot Ali (Ashley Lilly) ja Lisa (Rachel McDowall), sekä Donnan vanhat ystävät, miehestä mieheen hyppivä ja rikas Tanya (Christine Baranski) ja innokas Rosie (Julie Walters). Siinä, missä Firth, Skarsgård ja Brosnan eivät toimi luontevana kolmikkona, on Streepin, Baranskin ja Waltersin ystävyys oikein käsinkosketeltavan todellista. Naiskolmikko on täynnä iloa ja riemua, minkä takia heidän kohtauksensa ovatkin leffan parasta antia.
     Elokuvassa nähdään myös kaksi ABBA-yhtyeen jäsentä: Benny Andersson ja Björn Ulvaeus, joista ensimmäisen voi bongata pianistina ja toisen kreikkalaisena jumalana (leffa sijoittuu jostain syystä kreikkalaiselle saarelle, vaikka perustuukin ruotsalaisbändin musiikkiin). Kaksikko on myös muokannut kappaleistaan melodioita, joita kuullaan itse laulujen välissä.

Minun on siinä mielessä vaikea arvioida Mamma Mia! -leffaa, että en osaa päättää, pidänkö siitä vai en. Elokuva on nimittäin aivan kamala, mutta samalla se on äärimmäisen viihdyttävä. Mukana on paljon ihan hirveitä hetkiä, mutta samalla ne ovat parhautta. Filmi on niin ylitseampuvan ärsyttävä, ettei siitä voi olla nauttimatta. Tunnelma on lähestulkoon alusta loppuun ylihilpeää ja energistä, eikä tarina malta koskaan pysähtyä paikoilleen. Amanda Seyfriedin ja Dominic Cooperin välinen romanssi on todella imelä ja siirappinen (kuten moni muukin asia elokuvassa), mutta heidän väliltään ei vain löydy kemiaa. Vielä vähemmän kemiaa löytyy Meryl Streepin ja hänen entisten heilojensa väliltä. Silti kaikki on muka NIIN ihanaa ja täydellistä, etten usko monien pystyvän katsoa tätä läpi ilman alkoholia. Leffa on täynnä noloja ja myötähäpeällisiä hetkiä, hölmöyksiä ja puhdasta typeryyttä. Mamma Mia! on ihan kauhea teos, mutta jollain kierolla tavalla minä nautin siitä. Itselleni filmi on niitä elokuvia, jotka ovat niin kökköjä, että ne muuttuvat jopa jollain tavalla hyväksi.

Isoin pelastava tekijä Mamma Mia! -leffassa on sen musiikki. Minä pidän useista ABBA:n kappaleista todella paljon ja välillä innostun kuuntelemaan niitä. Elokuvan tekijöille oli selkeästi tärkeää tehdä kunniaa lauluille ja ne onkin saatu yhdistettyä mukaan erittäin mainiosti. Suurimmaksi osaksi kuultavien kappaleiden sanat sopivat täysin roolihahmoille ja usein tuuminkin, oliko käsikirjoitus tehty täysin laulujen ehdoilla? Parissa kohtaa hahmojen repliikeistä osaa helposti arvata, mikä laulu on seuraavaksi tulossa. Esimerkiksi filmin alkupäässä Donna puhuu ystävilleen rahahuolistaan ja jo ennen ensimmäistä säveltä voi arvata, että nyt kuullaan "Money, Money, Money". ABBA:n fanit voivat olla tyytyväisiä, sillä yhtyeen isoimmat hitit on tietty käytetty kaikki: "I Have a Dream" aloittaa leffan ja sen jälkeen kuullaan mm. "Chiquitita", "Dancing Queen", "Gimme! Gimme! Gimme! (A Man After Midnight)", "Honey, Honey", "SOS", "Super Trouper", "Take a Chance on Me", "Voulez-Vous", "The Winner Takes it All", sekä tietty nimikkokappale "Mamma Mia!". Euroviisuvoittaja "Waterloota" joutuu harmillisesti odottamaan lopputeksteihin asti.

Siitä huolimatta, että elokuvassa kuutavat laulut ovat mahtavia, ovat itse musikaalinumerot usein järkyttävää katseltavaa. Esimerkiksi kun uimaräpylöissä hyppivät nuoret miehet saapuvat tanssimaan laiturille "Lay All Your Love on Me" -kipaleen aikana, tekisi mieli peittää silmät. Useat musikaalinumerot toimisivat paremmin, jos hahmojen joukkoon ei yhtäkkiä liittyisi saaren asukkaita joraamaan. Ja vaikka pidänkin filmin biiseistä ja ymmärrän, että tekijät ovat halunneet tunkea mahdollisimman paljon lauluja leffaan, ei musikaalinumeroiden väliin tunnu mahtuvan tarpeellisia hengähdystaukoja, jolloin seuraava laulu alkaa usein lähes heti, kun edellinen päättyi. No, ainakaan ei aika käy pitkäksi leffan aikana, kun se tykittelee niin vauhdikkaasti eteenpäin. Ja onneksi näyttelijät sentään osaavat laulaa... ainakin suurin osa heistä. Naisnäyttelijät ovat erinomaisia musikaalinumeroissa, mutta Colin Firthin ja Stellan Skargårdin laulu on usein liian jännittynyttä. Dominic Cooperkaan ei onnistu vakuuttamaan katsojaa, että hänen kannattaisi hoilottaa, mutta tekee hän silti huomattavasti parempaa työtä kuin Pierce Brosnan. Jos Brosnan on näyttelijänä kehno tässä leffassa, on hän sitäkin huonompi laulaja.

Mamma Mia! -elokuvan ohjauksesta vastaa Phyllida Lloyd, joka ohjasi myös alkuperäisen lavamusikaalin. Lloyd onkin lähinnä tehnyt teatteria, mikä selittää sen, miksi näyttelijät on pistetty tekemään kaikki paljon suurieleisemmin kuin filmeissä yleensä. Vaikkei Lloyd vakuuta taidoillaan, onnistuu hän silti liki mahdottomassa ja saa huijattua katsojaa luulemaan, että ärsyttävä tykittely olisi hyvää elokuvantekoa. Isoja ongelmia löytyy myös Catherine Johnsonin käsikirjoituksesta, jonka on täytynyt luoda joka hahmolle jonkinlainen juonikuvio, eikä niitä tietenkään voi käydä loppuun asti ilman hutilointia. Elokuvan tekninen puolikaan ei ole kummoinen. Vaikka kuvaus on usein hyvää, ovat jotkut zoomailut hyvin kyseenalainen ratkaisu. Leikkauksessa olisi voinut typistää joitain hetkiä ja samalla antaa tilaa toisille, selkeästi tärkeämmille hetkille. Värimäärittelyssä olisi voinut myös hillitä saturaatiota, sillä useissa kohtauksissa näyttelijöiden naamat punertavat rumasti. Lavasteet ovat kuitenkin oivalliset, kuten myös filmin puvustus. Ääniefektit ovat muun leffan tavoin yliampuvat.

Yhteenveto: Mamma Mia! on todellinen guilty pleasure -elokuva! Se on aivan kamala. Mutta samalla nautin sen katsomisesta. Läpi leffan tekisi mieli pistää filmi pois tai peittää silmät mitä myötähäpeällisimpien, typerimpien ja imelimpien kohtausten takia, mutta silti tarinaa on pakko jatkaa. Ohjaaja Phyllida Lloydin teatteritausta näkyy selvästi teatraalisessa toteutuksessa, jossa kaiken pitää olla paljon suurieleisempää kuin leffoissa normaalisti. Näyttelijät hoitavat homman ylienergisesti ja joiltakin (Seyfried, Streep, Walters ja Baranski) se onnistuu paljon paremmin kuin toisilta (Brosnan, Firth ja Skarsgård). Musikaalikohtaukset ovat muun leffan tavoin yliampuvia, mutta niissä on isona pelastavana tekijänä ABBA:n mahtava musiikki. Jos leffa ei perustuisi juuri tämän yhtyeen kappaleisiin, vaan kaikki laulut olisivat varta vasten tätä elokuvaa varten tehtyjä, ei paketti toimisi edes näin hyvin. "Money, Money, Money", "Voulez-Vous", "Dancing Queen" sun muut hittikipaleet pitävät katsojan tarpeeksi hyvällä tuulella, jotta elokuvakokemus pysyy edes jossain määrin miellyttävänä. Kyseessä ei todellakaan ole hyvä elokuva, mutta jostain syystä Mamma Mia! onnistuu silti viihdyttämään täysillä. Tosikoille tätä ei todellakaan ole tehty, mutta ABBA:n fanit, musikaalien ystävät, sekä romanttisista hömppäleffoista pitävät tulevat aika varmasti nauttimaan tästä. Lopputekstit kannattaa tosiaan vilkaista, sillä muuten euroviisuvoittaja "Waterloo" jää kuulematta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Mamma Mia!, 2008, Universal Pictures, Relativity Media, Littlestar, Playtone, Internationale Filmproduktion Richter

Arvostelu: Captain America: The First Avenger (2011)

CAPTAIN AMERICA: THE FIRST AVENGER

Ohjaus: Joe Johnston
Pääosissa: Chris Evans, Hayley Atwell, Sebastian Stan, Tommy Lee Jones, Hugo Weaving, Dominic Cooper, Stanley Tucci, Toby Jones ja Samuel L. Jackson
Genre: supersankarielokuva, toiminta, sotaelokuva
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12

Olin erittäin innoissani Captain America: The First Avengerista, kun se ilmestyi loppukesästä 2011. Hahmo oli minulle kyllä tuttu, mutten tiennyt kunnolla hänen alkuperäänsä, joten siksi elokuva vaikutti erittäin mielenkiintoiselta. Mainoksetkin näyttivät hyviltä. Se olisi myös viimeinen Marvel Cinematic Universen (2008-) elokuva ennen The Avengersia (2012). Nyt kun MCU:n uusi tuotos, Doctor Strange (2016), on saamassa ensi-iltansa, oli hyvä palata taaksepäin ja katsoa MCU:n aiemmat osat ja arvostella ne.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää mahdollisia SPOILEREITA koskien elokuvia Iron Man 2 (2010) ja Thor (2011)!

Toisen maailmansodan aikaan ruipelo Steve Rogers herättää rohkeudellaan Yhdysvaltojen armeijan huomion ja hän päätyy mukaan supersotilaskokeeseen, jossa hänestä tehdään Captain America -niminen soturi taistelemaan natseja ja pahaa HYDRA-järjestöä vastaan.

Pääosassa Steve Rogersina, eli Captain Americana nähdään Chris Evans. Evansille tämä ei ole ensimmäinen supersankarielokuva, jossa hän on mukana, sillä hän esitti Human Torchia elokuvissa Fantastic Four (2005) ja Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer (2007). Niissä hän ei erityisemmin vakuuttanut. On siis onni, että hänet lopulta valittiin Captain American rooliin, sillä siihen hän sopii paljon paremmin. Alkupuolella Steve on pelokkaampi hahmo, mutta jaksaa silti uhmata isokokoisempiaan, jos nämä ovat haitaksi muille. Muuttuessaan supersotilaaksi, hän alkaa myös muuttua yhä vain enemmän johtajahahmoksi. Pidän todella paljon Captain American puvusta tässä, sillä se on saatu pysymään uskollisena sarjakuville, mutta se ei tunnu liian erikoiselta, jolloin se sopii elokuvan ajankuvaan mainiosti.
     Steven ystävää, kersantti James "Bucky" Barnesia näyttelee Sebastian Stan. Bucky esitetään alkupuolella kuin isoveljenä Stevelle, mutta alun jälkeen hahmo katoaa lähes täysin, kunnes tulee takaisin noin elokuvan puolessa välissä. Stanin suoritus on hyvä, etenkin alkupuolella.

Armeijassa Steve tapaa agentti Peggy Carterin, jona nähdään Hayley Atwell. Ei ole kovin yllättävää, että Stevellä ja Peggyllä alkaa olla jotain säpinää elokuvan aikana. Atwellin suoritus on erittäin hyvä ja hän on tähän mennessä MCU:n päättäväisin ja sankarillisin naishahmo.
     Armeijassa Steve tapaa myös eversti Phillipsin, jota esittää Tommy Lee Jones. Vaikka Captain America onkin siisti jne, niin kaikissa kohtauksissa, joissa Lee Jones esiintyy, hän myös varastaa shown. Tommy Lee Jonesille kirjoitetut repliikit ovat aivan mahtavia ja myös hänen asenteensa tekee hahmosta niin hauskan.
     Elokuvassa nähdään vihdoin kunnolla Iron Manin isä, Howard Stark, jota näyttelee Dominic Cooper. Cooper ei ole vakuuttanut minua missään muussa roolissa, mutta Howard Starkina hän on hyvä. Hahmosta näkyy nerokkuus, mutta hahmossa on myös selkeästi samanlaista löysempää meininkiä, kuten pojassaan - ei kuitenkaan ihan yhtä löysää.
     Kokeeseen Steven saa mukaan Stanley Tuccin esittämä tohtori Abraham Erskine. Tucci on mielestäni oiva näyttelijä ja suoriutuu tästäkin osasta hyvin, vaikka paikoitellen hahmon aksentti kuulostaa hieman hölmöltä. Harmi, ettei Erskineä nähdä kovin paljoa elokuvassa.
     Captain America: The First Avengerin pahis on Hugo Weavingin näyttelemä HYDRA-järjestön johtaja Johann Schmidt, eli Red Skull. Schmidt kuvittelee olevansa yli-ihminen, jonka eteen kaikkien kuuluisi polvistua ja vaikka olen alkanut olla enemmän pahishahmoja vastaan, jotka vain haluavat vallata maailman, niin tässä hahmo toimii yllättävän hyvin... siihen asti että Schmidt ottaa naamionsa pois ja paljastaa todelliset kasvonsa. Red Skull näyttää todella koomiselta, eikä hahmoa kykene ottamaan tosissaan enää loppuelokuvan ajan.
     Schmidtin avustajaa, tohtori Zolaa, näyttelee esimerkiksi Harry Potter and the Chamber of Secretsista (2002) Dobbyn äänenä tuttu Toby Jones. Jones on mielestäni hyvä näyttelijä ja toimii tässäkin, vaikkei kovin monipuolisessa roolissa olekaan. Elokuvassa nähdään myös The Hobbit -trilogiasta (2012-2014) tuttu Richard Armitage, sekä Samuel L. Jackson tutussa roolissaan MCU:n elokuvista.

Elokuvan tekijät ovat ottaneet riskin aloituksella. Siinä nimittäin paljastetaan, miten elokuva lopulta päättyy. Huonosti tehtynä tällainen aloitus veisi katsojan mielenkiinnon, kun tietää etukäteen, mihin tapahtumat vääjäämättä johtavat. Fanit tietysti tietäisivät muutenkin, mutta pitää ottaa huomioon myös henkilöt, joille Captain America on uusi tuttavuus. Tämä elokuva hoitaa aloituksen kuitenkin niin mallikkaasti, että katsojana odottaa innostuneena, miten loppuratkaisuun päästään. Thorin lopputekstien jälkeisessä kohtauksessa näytettiin pikaisesti Tesserakti-kuutio, joka on tässä elokuvassa erittäin tärkeässä roolissa. Alussa Johann Schmidt löytää Tesseraktin ja hyödyntää tätä aseisiinsa. Samaan aikaan Steve Rogers yrittää päästä armeijaan eri keinoin, mutta häntä ei onnista. Tohtori Erskine huomaa Steven ja saa hänet mukaansa kokeeseen, jossa Steveä parannettaisiin kaikin puolin tehokkaammaksi. Kokeen onnistuttua Steve luulee muuttuneensa kansallissankariksi, mutta totuus onkin toinen... Onneksi myös sankarin rooli on luvassa ajan kanssa.

Tämä on hyvin erilainen supersankarielokuva kuin yleensä, sillä se on samaan aikaan sotaelokuva. Captain America: The First Avenger tapahtuu 1940-luvun alussa ja mielestäni ajankuva on hyvin tuotu esille elokuvassa. Ei pelkästään puvustuksen avulla, vaan siinä on todella erilainen tunnelma kuin nykyelokuvissa. Vaikka elokuvasta löytyy värikäs musikaalinumero, joka on yksi parhaista kohtauksista elokuvassa, se on yleisesti todella ankean harmaa, mikä kuvaa sodan läsnäoloa tyylikkäästi. Ei edes koko supersotilasseerumi-juttu vie ajankuvaa erityisemmin pois, mutta paikoitellen HYDRA:n käyttämät laseraseet tuntuvat liian futuristisilta. Läpi elokuvan kulkee hyvä tunnelma ja siinä on sekä onnistuneita toimintakohtauksia, että hauskoja hetkiä. Heikko asia elokuvassa mielestäni on, että kun Steve saa vihdoin käyttöönsä kunnon Captain America -puvun, ei nähdä jotain yksittäistä, tyylikästä toimintakohtausta, vaan lyhyt montaasi, jossa hänen johdollaan Yhdysvaltain joukot hyökkäilevät HYDRA:n kimppuun ympäri Eurooppaa. Asu nähdään kunnolla vain parissa kohtauksessa, mikä on harmi, sillä asun näkemistä odottaa koko elokuvan ajan. Siitä huolimatta elokuva onnistuu viihdyttämään loppuun asti.

Elokuvan on ohjannut Joe Johnston ja hänellä on ollut selkeä visio siitä, miten Captain American alkutarina täytyy kertoa. Siihen on saatu hyvin ujutettua mukaan pohjustusta tulevaa The Avengersia varten. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu taidokkaasti. Visuaaliset tehosteet ovat pääosin tyylikkäitä, vaikka muutamia heikompiakin efektejä on nähtävissä. Paras tehoste on kuitenkin tapa, jolla Chris Evans on saatu näyttämään elokuvan alussa todella pienikokoiselta. Sen toteutukseen on käytetty useampaa tekniikkaa ja lopputulos on erittäin hieno. Musiikin sävellyksestä vastaa Alan Silvestri ja useat sävellykset on saatu kuulostamaan hyvin "isänmaallisilta" Yhdysvaltoja kohtaan.

Elokuvassa nähdään "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, asioihin jne. Captain America: The First Avengerista voivat tarkkasilmäisimmät katsojat bongata mm. alkuperäisen Human Torchin asun, alkuperäisen Captain America -sarjakuvan, Stan Leen cameon ja legendaarisen Wilhelm-kiljaisun.

Blu-rayn kuvanlaatu on oikein mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, mainoksia, lyhytelokuva "A Funny Thing Happened on the Way to Thor's Hammer", sekä elokuvan teosta kertovat pätkät "Outfitting a Hero", "Howling Commandos", "Heightened Technology", "The Transformation", "Behind the Skull", "Captain America's Origin" ja "The Assembly Begins". Katsottavaa riittää noin tunniksi.

Yhteenveto: Captain America: The First Avenger yhdistää hienosti supersankarielokuvat sotaelokuviin ja tekee erinomaisen paketin. Chris Evans on loistava valinta pääosaan, mutta shown varastaa jatkuvasti Tommy Lee Jones, jolle kirjoitetut repliikit ovat puhdasta kultaa. Pääpahis Johann Schmidt/Red Skull toimii ihan hyvin, mutta heikkenee loppua kohti. Minua häiritsee myös hieman, että kun Captain America saa vihdoin oikean pukunsa, elokuva alkaa kiirehtiä loppua kohti. Ajankuva on toteutettu upeasti ja ainoat, mitkä erityisemmin rikkovat sitä, ovat HYDRAn laseraseet. Suosittelen elokuvaa kaikille hahmon ja sarjakuvien faneille, sekä toimintaelokuvien ystäville. Jos sotaelokuvat toimivat myös, niin kannattaa vilkaista tämä, sillä Captain America: The First Avenger on hyvin erilainen kuin mikään muu sotaelokuva. Tällä kertaa lopputekstien jälkeen ei tule kohtausta, vaan mainos The Avengersille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2016 - Muokattu 30.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comicvine.com
Captain America: The First Avenger, 2011, Marvel Studios, Marvel Entertainment, Paramount Pictures

Arvostelu: Warcraft / Warcraft: The Beginning (2016)

WARCRAFT (2016)

WARCRAFT: THE BEGINNING

Ohjaus: Duncan Jones
Pääosissa: Travis Fimmel, Toby Kebbell, Paula Patton, Ben Foster, Dominic Cooper, Ben Schnetzer ja Daniel Wu
Genre: fantasia
Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 12

Olen kohta menossa katsomaan Warcraftin tai kuten se kulkee Euroopassa nimellä Warcraft: The Beginning. Ensimmäiseksi sanon suoraan, etten ole koskaan pelannut "Warcraftia" (1994-), joten kaikki mitä tiedän maailmasta perustuu tässä arvostelussa vain siihen, mitä elokuvassa kerrotaan. Kovin suurilla odotuksilla en ole menossa katsomaan sitä, sillä suurimmaksi osaksi Warcraft on kerännyt vain haukkuja, vaikka onkin esimerkiksi Kiinassa menestynyt todella hyvin. Toivon, että elokuva jaksaisi viihdyttää koko kahden tunnin kestonsa aikana. Saa nähdä, mitä tästä tulee...

Örkkien johtaja Gul'dan johdattaa armeijansa ihmisten maailmaan, Azerothiin. Ihmissoturi Lothar lähtee taistoon örkkejä vastaan kuninkaan miehien, Khadgar-velhon ja Vartija Medivhin kanssa.

Lotharia näyttelee Travis Fimmel. Vikings-sarjasta (2013-) tuttu Fimmel ei vakuuta johtajahahmona, mutta suoriutuu muuten roolistaan ihan hyvin. Häiritsevää on, että jokaisessa kohtauksessa Fimmelin silmät vetistävät, niin kuin hän olisi juuri itkenyt.
     Khadgar-velhona nähdään Ben Schnetzer. Schnetzer nousee ihmishahmoista suosikiksi, vaikkei hänen näyttelijänsuorituksensa ihmeellinen olekaan. Pääosin hän vain kulkee paikasta toiseen etsimässä tietoja asioista, mitä katsojille pitää selventää.
     Örkeistä isoimmassa roolissa on Toby Kebbellin näyttelemä Durotan. Durotan on omalla tavallaan inhimmillisin hahmo koko elokuvassa, vaikka onkin todellisuudessa lähinnä vain digimörökölli.
     Elokuvan pahiksena nähdään Gul'dan, jota esittää Daniel Wu. Onnistuneen tyylikäs pahis olisi parempi, jos ei olisi niin ontto sisällöltään. Gul'dan tuntuu vain haluavansa tuhota kaiken.
     Ben Foster näyttelee Medivh-Vartijaa, joka esitetään todella suurena ja mahtavana henkilönä. Harmi vain, että Fosterin suoritus on heikko ja paikoitellen todella koominen, eikä hahmoa osaa ottaa vakavasti. Hahmo toimisi paremmin, jos se olisi joku vanha viisas tietäjä, eikä mikään nuori kundi.
     Ihmisten kuningasta, Llanea näyttelee Dominic Cooper. Kuningas jää todella taka-alalle, mikä on sääli, sillä hahmoon olisi voitu tuoda voimaa antamalla hänelle lisäsisältöä elokuvassa.
     Paula Patton esittää puoliksi örkkiä ja puoliksi jotain muuta olevaa Garonaa. Pattonin hahmo on yksi elokuvan parhaista, vaikka alkupuolella Patton ei hirveästi vakuuta vihreän maskeerauksensa alta.

Elokuva alkaa introlla, jossa örkit lähtevät ihmisten maailmaan ja Durotanin lapsi syntyy. Sen jälkeen ruutuun ilmestyy isona elokuvan logo, mistä voisi olettaa, että tehdään aikahyppy muutama vuosi eteenpäin aikaan, jossa ihmiset ja örkit ovat sotineet jo kauan, mutta elokuva jatkaakin suoraan siitä, mihin intro loppui. Esitellään ihmishahmot ja näytetään hieman heidän maailmaansa. Pääasiassa elokuvan alkupuolisko koostuu hahmojen, paikkojen ja asioiden nimien luettelemisella. Jos ei ole "WoW"-fani, niin täytyy keskittyä kaiken aikaa, jotta muistaa tarvittavat nimet koko elokuvan loppuun saakka. Minulla onneksi oli muistiinpanovihko mukana, jotta kaikki tarvittavat nimet pysyisivät muistissa. Todella sisältörikas maailma on selkeästi kyseessä, mutta onkin harmi, että elokuva ei tunnu pystyvän hyödyntämään kaikkea.

Warcraft on selkeä yritys tuoda pelisarja pidemmäksi elokuvasarjaksi, mutta silti tuntuu kuin tekijät eivät olisi tienneet, mitä kaikkea lähdemateriaalia he käyttäisivät avausosassa, joten he ovat päättäneet tunkea mukaan kaikkea mahdollista. Siltikin elokuvan asiat ovat pelkkä pintaraapaisu pelisarjan maailmaan. Jos tekijät olisivat tarkkaan miettineet, minkä osion fanien tuntemasta tarinasta he haluavat kertoa näin aluksi, niin uskoisin, että tästä olisi saatu tehtyä paljon kompaktimpi paketti. Nyt elokuva tuntuu vain erittäin sekavalta lämmittelyltä, joka voisi mahdollisesti johtaa suurempaan kokonaisuuteen.

Hieman erikoiset roolitusvalinnat eivät myöskään tuo vahvuutta elokuvaan, jolloin parasta ovatkin toimintakohtaukset. Silloin, kun mätkitään turpaan, niin oikeasti mätkitään kunnolla, mikä on hienoa. Taisteluissa näytetään tyylikkäitä, laajoja kuvia, joissa voi katsella, miten isoissa mittakaavoissa soditaan ja välillä näytetään yksittäisiä lähitaisteluita. On sinänsä erikoista, että ihmishahmot ovat niin onttoja, että pääosin itse ainakin olin örkkien puolella, sillä juurikin Durotanin ja Garonan toimintojen motiivit on hyvin tuotu esille. Jännä asia elokuvassa on, että vaikka sekä örkkien, että ihmisten kuullaan puhuvan englantia, niin todellisuudessa kummatkin puhuvat omia kieliään, eivätkä ymmärrä toisiaan. Kohtaukset, joissa örkkien kieltä pitää tulkata ihmisille ja toisinpäin, ovat hieman oudosti toteutettuja, sillä se joka puhuu englantia vaihtuu aina välillä.

Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka suurimmaksi osaksi kaikki onkin tehty tietokoneella. En tiedä tottuivatko silmäni tehosteisiin, vai muuttuivatko digiefektit paremmiksi, mitä pidemmälle elokuva meni. Alussa nimittäin tehosteet ovat hieman heikkoja, mutta loppupuolella näyttävät jopa yllättävän hyviltä. Silti läpi elokuvan on mukana myös heikompia tehosteita. Leikkaus on kohtauksissa sujuvaa, mutta välillä kohtauksesta toiseen siirtyminen ei tunnu kovin luonnolliselta. Lopputaistelussa tulee outo hyppy leikkauksessa, mikä sai minut hämilleen ja tuntui kuin kokonainen pätkä puuttuisi. Äänimaailma taisteluissa on hyvin mietitty ja musiikki jumputtaa toimivasti taustalla. Warcraftin on ohjannut Duncan Jones, edesmenneen David Bowien poika. Jonesin aiempia elokuvaohjauksia ovat scifielokuvat Moon (2009) ja Source Code (2011). Kovin montaa elokuvaa ei herra siis ole vielä tehnyt. Näin elokuvan 3D:nä ja vaikka välillä esimerkiksi digiveri näytti lennähtävän päin katsojaa, niin oli tehoste silti aika turha. Ja pakkohan se on myöntää, että vaikka kuinka tyylikkäitä tehosteita elokuvassa onkin, niin se näyttää kuitenkin suurimmaksi osaksi vain todella kalliisti tehdyltä, pelin tasojen välissä nähtävältä videolta.

Yhteenveto: Warcraft on ihan kiva, mutta heikko aloitus mahdolliselle elokuvasarjalle. Se ei ole kovin ihmeellinen ja tuntuu pääasiassa vain introlta suuremmalle kokonaisuudelle. Näyttelijäntyö ei ole erikoista ja ihmishahmot ovat aika onttoja. Siitä kuitenkin löytyy potentiaalia jatko-osalle ja toivon, että jos sellainen tulee, niin selkeään tarinaan panostetaan paremmin. Suosittelen elokuvaa lähinnä pelisarjan faneille, sillä heille tämä aukeaa parhaiten. Jos "WoW" ei ole tuttu, niin monet asiat voivat mennä täysin ohi. Viihdyttävänä kesämäiskintäpätkänä Warcraft toimii, etenkin jos ulkona sataa kaatamalla, kuten tänään. Toimintakohtaukset ovat pääosin näyttäviä, vaikka välillä niistä on vaikea ottaa selvää, kun ruudulla tapahtuu niin paljon kaikkea. Legendaarinen Wilhelm-parkaisu on kuultavissa metsässä käytävässä taistelussa.

Kirjoittanut: Joonatan, 18.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, World of Warcraft -tiedot www.en.wikipedia.org ja juliste www.screencrush.com
Warcraft, 2016, Universal Pictures, Legendary Pictures, Atlas Entertainment, Blizzard Entertainment