Halloween II (2009) - elokuva-arvostelu

HALLOWEEN II

Ohjaus: Rob Zombie

Näyttelijät: Scout Taylor-Compton, Malcolm McDowell, Tyler Mane, Brad Dourif, Danielle Harris, Brea Grant, Angela Trimbur, Sheri Moon Zombie, Margot Kidder, Richard Brake, Octavia Spencer ja "Weird Al" Yankovic

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia - Director's Cut: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 18

Rob Zombien ohjaama Halloween-uudelleenfilmatisointi (2007) oli taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Hetkellisesti Julien Maurya ja Alexandre Bustilloa kaavailtiin jatko-osan tekijöiksi, kunnes Zombie päätti itse käsikirjoittaa ja ohjata kakkososan - siitäkin huolimatta, että oli ykkösosan jälkeen sanonut jättävänsä sarjan. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2009 ja lopulta Halloween II sai ensi-iltansa jo puoli vuotta myöhemmin, elokuussa 2009. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen menestys, eikä se saanut hyvää palautetta kriitikoilta tai leffasarjan faneilta. Jopa Zombie haukkui elokuvan jälkikäteen, sanoen sen epäonnistumisen johtuneen jatkuvasti häirinneistä Weinsteinin tuottajaveljeksistä. Itse olin nähnyt elokuvan ensimmäisen vartin joskus paljon nuorempana, mutta tuolloin koin sen liian hurjaksi ja jätin loppuleffan katsomatta. Vuonna 2017 katsoin ja arvostelin alkuperäisen Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) halloweenin kunniaksi ja päätin ottaa perinteeksi jatkaa elokuvasarjaa joka halloweenina. Nyt, lähes vuosikymmenen jälkeen on aika huipentaa tämä perinne Halloween II:lla. 

On kulunut kaksi vuotta siitä, kun Michael Myers karkasi vankimielisairaalasta ja tappoi monta ihmistä, kunnes Laurie Strode ampui hänet ja Michaelin luultiin kuolleen. Kuitenkin kun halloween taas koittaa, ihmisiä löytyy raa'asti murhattuina ja näyttää siltä, että Michael on palannut Haddonfieldiin.

Scout Taylor-Compton palaa rooliinsa Laurie Strodeksi, joka selvisi ensimmäisessä Halloweenissa sarjamurhaaja Michael Myersin (Tyler Mane) hyökkäykseltä, ampumalla miestä päin näköä. Kaksi vuotta myöhemmin Laurie näkee yhä painajaisia tapahtuneesta, mutta luulee olleensa vain yksi satunnaisista uhreista, tietämättä olevansa todellisuudessa Michaelin pikkusisko. Taylor-Compton hoitaa roolinsa menevästi, mutta hänen hahmostaan on kirjoitettu todella ärsyttävä, Laurien purkaessa ahdistustaan olemalla aika inhottava kaikille ympärillään. Se on kuitenkin vielä pientä verrattuna siihen, millaisen totaalisen pohjanoteerauksen elokuva tekee Michael Myersin kanssa. Jostain syystä ikoninen naamari ja haalari ovat vaihtuneet johonkin, mikä näyttää metallifestarilta toiselle reppureissaavalta hevarilta, joka ei ole käynyt aikoihin suihkussa. Pitkätukkainen ja tuuheapartainen Michael ärjyy ja näkee hallusinaatioita äidistään (ohjaajan vaimo Sheri Moon Zombie) ja itsestään lapsena (näyttelijä vaihtunut Chase Wright Vanekiin), jotka ohjailevat häntä tekemään ikävyyksiä. Elokuvan tulkinta Michael Myersista ärsytti itseäni koko ajan enemmän ja enemmän, kunnes lopussa hahmon kanssa tehdään totaalinen lässähdys.

     Elokuvassa nähdään myös Danielle Harris Laurien kanssa selvinneenä Anniena, Brad Dourif tämän sheriffi-isänä Leenä, sekä Malcolm McDowell tohtori Loomisina, jonka kanssa on myös tehty pöyristyttäviä päätöksiä. Halloween II:n Loomis on Michaelin uhreista rahaa tekevä kirjailija, joka on äkäinen kaikille ympärillään ja jonka toivoin jossain kohtaa pääsevän hengestään. Haastattelujen perusteella McDowell itse halusi tehdä hahmosta villisti erilaisen jatko-osassa, mikä näytti sopivan Rob Zombien visioon, missä vanhat tutut ikoniset hahmot pilataan tyystin.

Kuten Rob Zombien ensimmäisen Halloweenin arvosteluni lukevat kenties muistavat, en pitänyt kyseisestä uudelleenfilmatisoinnista juuri yhtään. Zombien visio traagisen lapsuuden läpikäyneestä Michael Myersista vei paljon hahmon koko pointista ja leffa oli muutenkin aika sotkuinen, kun Zombie ei vaikuttanut osaavan päättää, pitäisikö katsojan sympata Michaelia vai pelätä tätä. Halloween II onkin jo sitten aikamoinen pohjakosketus, josta on vaikea keksiä mitään hyvää sanottavaa. Brad Dourif ajaa asiansa sheriffinä ja... öö... siinäpä se. Positiivisiin puoliin voisi kai laskea myös sen, ettei Zombie ole lähtenyt tekemään uusintaversiota alkuperäisestä Halloween II - tappajan paluusta (Halloween II - 1981), vaan täysin omaa jatkotarinaansa, jossa on kuitenkin alussa silmäniskuja vanhaan kakkososaan. Eipä Zombien tarina kuitenkaan ole parempi, joten sinne meni sekin vähä.

Sen lisäksi, että elokuva pilaa hahmojen pääkolmikon, on se myös hämmentävän tylsä raina. Kauhukohtaukset rakentuvat raakuuksilla mässäilyyn, eivätkä jännittävän tunnelman luontiin. Jo pelkkä Zombien luoman yleisilmapiirin ankeus tuntui pitkästyttävältä. Michaelin näkemät visiot mulkosilmillä tuijottelevasta äidistään taas tuovat sekaan tahatonta komiikkaa. Kaikki ratkaisut tuntuvat vain toinen toistaan ärsyttävämmiltä ja typerämmiltä. Zombie on itsekin jälkikäteen todennut, ettei ollut tyytyväinen lopputulokseen, mutta hän pisti syyt Weinsteinin tuottajaveljesten niskoille. Niin tai näin, lopputulos on kamala elokuva ja on onni, että suunniteltu "Halloween 3D" jäi tekemättä, Zombien lähdettyä kävelemään ja lipputulojen jäätyä kauas siitä, mitä studiot toivoivat. Homma päätettiin aloittaa taas alusta ja seuraavaksi päätettiin tehdä suora jatko-osa alkuperäiselle Halloween - naamioiden yölle, joka unohtaisi kaikki välissä ilmestyneet leffat.

Jos jotain, niin Halloween II on sentään pääasiassa kelvollisesti kuvattu, joskin värimaailma velloo jopa turhankin paljon masentavassa harmaudessa. Lavasteet näyttävät hyviltä ja maskeeraajat pääsevät kyllä läträämään tekoverta oikein koko rahan edestä. Inhosin kuitenkin sitä, mitä puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet Michael Myersin kanssa, yrittäessään väkisin olla todella erilaisia. Äänimaailma luottaa paljon koviin hyppysäikyttelyihin ja eipä Tyler Batesin musiikeista jää muuta mieleen kuin John Carpenterin klassisen pianopimputuksen kierrätys, joka sekin on säästetty ihan loppuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Halloween II, Yhdysvallat, 2009, Dimension Films, Spectacle Entertainment Group, Trancas International Films

Undertone (2025) - elokuva-arvostelu

UNDERTONE

Ohjaus: Ian Tuason

Näyttelijät: Nina Kiri, Adam DiMarco, Michèle Duquet, Keana Lyn Bastidas, Jeff Yung, Sarah Beaudin ja Brian Quintero

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Undertone on ensikertalaisohjaaja Ian Tuasonin tekemä kauhuelokuva. Hoitaessaan syöpää sairastavia vanhempiaan kotonaan, Tuason sai idean tarinasta, joka lähti liikkeelle radiokuunnelmana, kunnes hän ryhtyi työstämään siitä elokuvakäsikirjoitusta. Elokuva kuvattiin helmikuussa 2025 Tuasonin lapsuudenkodissa ja maailmanensi-iltansa Undertone sai jo muutamaa kuukautta myöhemmin, heinäkuussa 2025 Fantasia-festivaaleilla Kanadassa. Maailmalla leffa sai teatterikierroksen keväällä 2026, mutta Suomeen elokuva saapui suoraan digimyyntiin ja vuokralle. Itse kiinnostuin elokuvasta, kun se nousi keväällä puheenaiheeksi sosiaalisessa mediassa ja minua harmittikin, kun sitä ei tuotu täällä teattereihin. Halloween-sesongin alkaessa päätin vihdoin vuokrata Undertonen.

Sairasta äitiään kotonaan hoitava Evy pitää ystävänsä Justinin kanssa podcastia, jossa he keskustelevat löytämistään taltioiduista paranormaaleista ilmiöistä. Kun heille lähetetään erään pariskunnan kymmenen äänitiedostoa, Evystä alkaa tuntua, että jokin paha voima on siirtynyt niiden mukana hänen kotiinsa.

The Handmaid's Tale - Orjattaresi -televisiosarjasta (The Handmaid's Tale - 2017-2025) tuttu Nina Kiri näyttelee Evangeline Babicia, tutuille ihan vain Evyä, joka huolehtii vakavasti sairaasta äidistään (Michèle Duquet), samalla kun hän pitää paranormaaleihin tapauksiin keskittyvää podcastia ystävänsä Justinin (Adam DiMarco) kanssa. Justinin rooli on uskoa omituisiin ilmiöihin, kun taas Evy toimii kaksikon skeptikkona, yrittäen järkeillä asiat. Kirin harteilla lepää paljon, koska hän on lähes koko elokuvan ajan ainoa näyttelijä ruudulla. Duquet lähinnä makaa sängyssä ja DiMarco on mukana pelkkänä äänenä. Kiri on nappivalinta rooliin, tulkiten hyvin hahmonsa vaikeita tuntemuksia ja kuinka Evy kokee yhä isompia vaikeuksia keksiä järkevää selitystä, kun hänen ja Justinin kuuntelemat äänitiedostot alkavat aiheuttamaan omituisuuksia myös Evyn kodissa.

Undertone sisältää hyvän idean ja kelpo päähenkilön, mutta elokuvan vahvuus ei ole niinkään Ian Tuasonin käsikirjoituksessa, vaan hänen ohjauksessaan. Teksti ajaa asiansa, mutta se myös turhauttaa toisinaan ja itse olisin pitänyt enemmän siitä, että leffa tapahtuisi reaaliaikaisesti yhden yön aikana. Nyt Evy ja Justin nauhoittavat podcastiaan muutaman illan aikana, jättäen turhia suvantokohtia äänitysten väliin. Tuskinpa moni edes pystyisi lopettamaan näiden äänitiedostojen kuuntelua, jos hommaan oikeasti ryhtyisi.

Mutta sen, missä Tuasonin teksti jätti mielestäni toisinaan toivomisen varaa, hän kyllä korvaa ohjauksellaan. Hän rakentaa ihon alle hiipivää karmivaa ilmapiiriä todella taidokkaasti. Vaikka Evy lähinnä vain istuu olohuoneessa tietokoneensa ääressä kuulokkeet korvillaan, tietty vainoharhaisuus ja epämukavuus ovat läsnä yhä voimakkaammin. Tuason ymmärtää usein jättää kameran kauas Evystä, jolloin katsojan katse harhailee väkisinkin taustoille, pimeään eteiskäytävään, keittiöön ja yläkertaan johtavaan portaikkoon. Veikkaisin, että jos Undertonesta haluaa saada parhaan kokemuksen irti, se kannattaa katsoa keskellä yötä, yksin kotona ja kuulokkeilla. Silloin Evyn tapaan myös katsojalle muodostuu takuulla tunne siitä, että kotiin on hivuttautunut jotain pahaa. Tunnelmansa puolesta kyseessä on siis aidosti ahdistava kauhuelokuva, jota suosittelen lämpimästi, vaikka tarina ei olekaan samalla tasolla.

Teknisesti Undertone on pääasiassa oivallinen. Elokuva on taitavasti kuvattu ja pitkät otokset ovat jo itsessään omiaan saadakseen katsojan jännittymään. Valaisu näyttää hyvältä, lavasteet ovat mainiot ja puvustus toimivaa. Tehosteita käytetään säästeliäästi, mutta pätevästi. Äänimaailma on erittäin hyvin rakennettu Shanika Lewis-Waddellin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Undertone, Kanada, 2025, Black Fawn Films, Slaterverse Pictures

Ali G: Who Iz I? (2026) - elokuva-arvostelu

ALI G: WHO IZ I?

Ohjaus: Sacha Baron Cohen

Näyttelijät: Sacha Baron Cohen, Morgana Robinson ja Alpha Miknas

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Sacha Baron Cohenin luoma sketsihahmo Ali G esiintyi alun perin The 11 O'Clock Show'ssa vuonna 1998, ennen kuin hän sai oman sarjansa Da Ali G Show'n (2000-2004) ja sitten oman elokuvansa Ali G Indahousen (2002). Vuonna 2025 Baron Cohen bongattiin pitkästä aikaa Ali G:nä Oxfordshiressä ja keväällä 2026 mies paljasti kuvanneensa salaa uuden elokuvan hahmosta ja tekevänsä samalla debyyttinsä ohjaajana. Alun perin Ali G: Who Iz I? -elokuvan oli tarkoitus saapua ihan teattereihin, mutta viime hetkellä sen teatterikierros peruttiin Suomessa ja se saapuikin yllättäen suoraan Amazon Prime Videoon. Itse katsoin Ali G Indahousen ensi kertaa vasta tänä vuonna, kun jatko-osasta ilmoitettiin. Pidin näkemääni hauskana ja petyinkin, kun ilmoitettiin, ettei jatko-osa saakaan teatterikierrosta Suomessa. Katsoinkin Ali G: Who Iz I? -leffan heti sen julkaisupäivänä Prime Videosta.

Kun Ali G saa tietää hänen Juliensa olevan raskaana, hän matkustaa Yhdysvaltoihin, aikomuksenaan nousta takaisin huipulle.

Sacha Baron Cohen palaa rooliinsa Ali G:ksi, sketsihahmoksi, joka alun perin nosti hänet suosituksi. Vuosien varrella hahmo on herättänyt voimakkaita tunteita, koska kyseessä on valkoinen mies, joka käyttäytyy kuin tummaihoinen rap-artisti, kielenkäyttöä myöten. Hahmo on usein leimattu ongelmalliseksi ja Baron Cohen onkin rakentanut uuden elokuvan tarinan näiden kohujen ympärille. Uutuuselokuvassa Ali G on nimittäin vuosien varrella menettänyt suosionsa, koska häntä syytetään kulttuurilliseksi omijaksi ja hän tekee nyt hanttihommia, odotellessaan että joku merkittävä noteeraisi hänet. Hahmo on yhtä vulgaari, röyhkeä ja sovinistinen idiootti kuin ennen, mutta pointtina onkin koko ajan näyttää, kuinka säälittävä tyyppi hän on, eikä Baron Cohen yritä idolisoida hahmoaan. Ali G:n lisäksi mies esittää myös tohtori Nira Cain-N'Degeocelloa, joka haluaa cancellata Ali G:n, sekä sotilas Erran Moradia, jota tohtori päättää hyödyntää katalissa aikomuksissaan. Ali G:nä Baron Cohen onnistuu olemaan lystikäs, mutta nämä kaksi muuta aiheuttavat lähinnä vaivaantunutta tuhahtelua.

     Elokuvassa nähdään myös Morgana Robinson, joka korvaa Kellie Brightin Ali G:n tyttöystävänä Juliena, sekä joukko huono-onnisia poloisia, jotka Baron Cohen on höynäyttänyt mukaan elokuvaan ja jotka eivät tiedä, mihin ovat ryhtyneet. Robinson sujahtaa hyvin Julieksi, joka on hieman bimbo, mutta kuitenkin huomattavasti miestään fiksumpi.

Ali G: Who Iz I? muistuttaa toteutustavaltaan enemmän alkuperäistä Da Ali G Show'ta kuin edellistä Ali G Indahouse -elokuvaa. Eli täysin fiktiivisen elokuvan sijaan leffa tekee heti kättelyssä selväksi, että mukana on vain muutama näyttelijä ja loput ruudulla näkyvät ihmiset ovat luulleet Ali G:n olevan oikea julkisuuden persoona ja lähteneet mukaan, tietämättä tulevansa höynäytetyiksi. Vaikka osa näistä höynäytyksistä tarjoaakin hyviä nauruja, sekä saa myös huolestumaan siitä, mihin jotkut näistä tyypeistä ovat valmiita ryhtymään, vitsi ei jaksa kantaa läpi puolentoista tunnin kestoa, toisin kuin Baron Cohenin parhaassa työssä Boratissa (Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan - 2006). Laiskimmillaan huumori on sitä, että Ali G menee jonnekin jättimäisen takin kanssa ja tietysti kaataa vahingossa eri esineitä lattialle. Homma heikkenee erityisesti, kun tohtori Nira Cain-N'Degeocello tuodaan mukaan ilkikurisen juonensa kera.

Elokuva pyrkii ronskilla huumorillaan piikittelemään vähän joka suuntaan. Elokuvan ensimmäinen puolikas käytetään cancel-kulttuurille nauramiselle ja vasemmiston suuntaan keskisormen heiluttelulle. Yhtäkkiä toinen puolikas vaihtaakin suuntaa kokonaan ja ryhtyy nauramaan MAGA-porukalle. Pitkään leffa tuntuu sanovan, että "yrittäkääpä lumihiutaleet pysäyttää minut", mutta oudosti loppusuoralla elokuva haluaa ottaa kantaa Yhdysvaltojen nykymenon ja natsi-Saksan huolestuttaviin yhtäläisyyksiin. Sitten taas parissa kohtaa leffa rikkoo illuusionsa, kun esimerkiksi Baron Cohenilla selvästi pettää pokka ja kun yhdessä kohtaa Baron Cohen varmistaa Robinsonilta, onko hän varmasti valmis seuraavaan kohtaukseen. Melkein jopa odotin, että lopulta Ali G olisi lopussa riisunut valeasunsa ja paljastanut itsensä koomikoksi. Kaiken kaikkiaan luvassa on todella epätasainen ja yhä vain oudommin rönsyilevä komedia, jonka huumoriosasto laukoo valitettavasti enemmän huteja kuin osumia.

Ali G: Who Iz I? on myös osoitus siitä, että Cohenin kannattaisi pysyä kameran edessä, koska ohjaajana hänen työnsä on aika levällään. Teknisesti elokuva ajaa asiansa. Paikoitellen kameratyöskentelystä huomaa, mitkä ovat harjoiteltuja kohtauksia ja mitkä improvisaatiota, mutta se ei oikeastaan häiritse. Puvustus on oivallista, mutta Baron Cohenin kahden muun hahmon maskeeraukset ovat niin päivänselvät naamiot, että on kumma, ettei kukaan muka hoksaa asiaa. Äänityöskentelykin toimii kelvollisesti ja taustalla soivat useat Ali G:n hupaisat rap-kappaleet.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Ali G: Who Iz I? www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Ali G: Who Iz I?, Iso-Britannia, 2026, Four by Two Films, Amazon MGM Studios

Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic - 1977) - elokuva-arvostelu

MANAAJA II: LUOPIO

EXORCIST II: THE HERETIC

Ohjaus: John Boorman

Näyttelijät: Linda Blair, Kitty Winn, Richard Burton, Louise Fletcher, Max von Sydow, Paul Henreid, James Earl Jones, Joey Green, Ned Beatty, Rose Portillo, Barbara Cason ja Karen Knapp

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 16

William Peter Blattyn kirjaan perustuva kauhuelokuva Manaaja (The Exorcist - 1973) oli kriitikoiden kehuma taloudellinen jättimenestys, joka sai parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Blatty ja ohjaaja William Friedkin olivat kuitenkin riitautuneet sekä toistensa että Warner Bros. Picturesin kanssa liittyen muun muassa palkkioihin, joten kumpikaan heistä ei suostunut mukaan jatko-osaan. Aluksi yhtiö pohti tekevänsä suoran kopion alkuperäiselokuvasta, joka olisi jopa kierrättänyt käyttämätöntä kuvamateriaalia edellisestä osasta, mutta lopulta William Goodhart palkattiin kirjoittamaan täysin uusi tarina. Ohjaajaksi taas valittiin John Boorman, jota oltiin kosiskeltu jo alkuperäisen ohjaajaksi, mutta joka oli kieltäytynyt, pidettyään käsikirjoitusta vastenmielisenä. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1976 ja niiden aikana Boorman ja Rospo Pallenberg muokkasivat Goodhartin käsikirjoitusta roimasti, mitä päätähti Linda Blair jälkikäteen kritisoi. Kuvaukset olivat myös täynnä ongelmia, oli kyse sitten ohjaajan sairastumisesta, mikä pysäytti tuotannon kuukaudeksi, kuvamateriaalin turmeltumisesta, mikä johti mittaviin lisäkuvauksiin tai siitä, että tekijät eivät saaneet käyttöönsä monia haluamiaan kuvauspaikkoja, lähtien alkuperäiselokuvan talon ympäristöstä, joten ne piti rakentaa kopioina Warner Brosin studiolle. Lopulta Manaaja II: Luopio sai ensi-iltansa kesäkuussa 1977, mutta toivotun uuden hitin sijaan kyseessä olikin valtava taloudellinen epäonnistuminen, joka tienasi vain murto-osan alkuperäisen elokuvan lipputuloista ja joka sai lähes pelkkiä haukkuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Nykyään Manaaja II: Luopiota pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista jatko-osista ja ohjaaja Boorman on jopa pyytänyt elokuvaa jälkikäteen anteeksi. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain alkuperäisen klassikon, sekä viimeisimmän osan, kamalan Manaaja: Uskon merkin (The Exorcist: Believer - 2023), mutta välissä ilmestyneet jatko- ja esiosat olivat jääneet näkemättä. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa jälleen uuden osan, The Exorcist: Martyrsin (2027), päätin sitä odotellessa katsoa ja arvostella aiemmin näkemättä jääneet leffat, lähtien tietysti Manaaja II: Luopiosta.

Isä Lamont lähetetään kirkon toimesta haastattelemaan Regan MacNeiliä, liittyen isä Merrinin kuolemaan neljä vuotta aiemmin. Tavatessaan Reganin, isä Lamont tajuaa, ettei paha Pazuzu olekaan jättänyt tyttöä rauhaan.

Alun perin Manaaja II: Luopion piti jatkaa ensimmäisestä elokuvasta tutun isä Dyerin tarinaa, mutta kun näyttelijä William O'Malley kieltäytyi, tilalle kirjoitettiin uusi hahmo, isä Philip Lamont, jota esittää Richard Burton. Aluksi rooliin oli kiinnitetty Jon Voight, mutta hän jätti elokuvan juuri ennen kuvauksia taiteellisten erimielisyyksien takia, jolloin Burton palkattiin pikaisesti korvaamaan hänet. Kun kirkko on alkanut pohtia isä Merrinin (Max von Sydow) kuoleman hämäriä olosuhteita, isä Lamont lähetetään selvittämään asiaa, haastattelemalla isä Merrinin manaamaa, Pazuzu-demonin riivaamaa Regan-tyttöä (Linda Blair, joka suostui palaamaan rooliinsa sillä ehdolla, ettei hänen tarvitsisi käyttää demonimaskeerauksia). Regan väittää, ettei muista mitään neljän vuoden takaisista tapahtumista ja riivauksestaan, mutta isä Lamont uskoo, että tyttö peittelee totuutta. Blair on osassaan ihan hyvä, joskin hän ei heittäydy yhtä ihailtavan villisti roolinsa pyörteisiin kuten viimeksi. Burton taas on omituisen jäykkä isä Lamontina. Hänestä ei löydy samaa monipuolisuutta kuin O'Malleysta, eikä samaa karismaa kuin von Sydow'sta.

     Ellen Burstyn kieltäytyi myös palaamasta rooliinsa Reganin äidiksi, eikä häntä haluttu vaihtaa uuteen näyttelijään, joten Regan asuu nyt New Yorkissa Sharon Spencerin (Kitty Winn) luona ja viettää päivänsä lähinnä psykoterapiassa tohtori Gene Tuskinin (Louise Fletcher) kanssa. Fletcher tarjoaa leffan parhaan roolityön - eipä muuta juuri voikaan odottaa näyttelijältä, joka oli juuri voittanut Oscar-palkinnon Yksi lensi yli käenpesän -elokuvan (One Flew Over the Cuckoo's Nest - 1975) häikäilemättömänä hoitaja Ratchedina. Gene on huomattavasti mukavampi hahmo, joskin nainen ei millään usko, että Regan olisi ollut paholaisen riivaama.

Ottaen huomioon, että alkuperäinen kirjailija, ohjaaja ja sivunäyttelijät eivät suostuneet palaamaan rooleihinsa, alkuperäinen päätähti vaati ettei hän enää joutuisi viettämään tunteja joka päivä maskeerattavana ja uudeksi ohjaajaksi palkattiin mies, joka inhosi ensimmäistä elokuvaa ja muokkasi käsikirjoitusta kuvausten aikana antiteesiksi alkuperäisestä osasta, Manaaja II: Luopio oli suorastaan tuomittu epäonnistumaan. Elokuva on taas niitä esimerkkejä siitä, kun kaikki ennusmerkit näyttävät huonoilta, mutta rahanahneet studiopomot vähät välittävät tuotantoa varjostavista synkistä pilvistä, koska silmissä hohtavat vain haaveet edellisestä leffasta saatujen tienestien uusinnasta.

Muistatteko alkuperäisen Manaajan esimerkillisesti luodun piinaavuuden ja kasvavan epätoivon tunteen? Muistatteko ne kaikki ikoniset kohtaukset riivatun Reganin kanssa, sekä toinen toistaan unohtumattomat repliikit? Joo, kaikki ne ovat enää kaukainen muisto Manaaja II: Luopiota katsellessa. Leffaa on vaikea luonnehtia kauhuksi, koska siinä ei ole oikeastaan mitään pelottavaa muistuttavaa. Kun elokuva vielä matelee eteenpäin, vajaa parituntinen tuntuu lopulta huomattavasti kestoaan pidemmältä. Lähinnä leffa on jopa tahattoman koominen, kun ruutuun aletaan puskea huvittavia heinäsirkkoja liihottelemassa kameran edessä. Toki heinäsirkoilla on oma uskonnollinen merkityksensä yhtenä Jumalan lähettämistä vitsauksista, mutta kun kauhistuttavan riivatun tytön sijaan Pazuzu nähdään lähinnä heinäsirkkanukkena, on hommaa vaikea ottaa tosissaan.

Elokuvassa on kieltämättä myös oma potentiaalinsa, liittyen Reganin terapiaan, johon kuuluu uudenlaisen hypnotisoivan transsilaitteen käyttö, joilla tohtori Tuskin ja isä Lamont yrittävät tunkeutua tytön mieleen ja selvittää, onko vanhasta piinasta jäänyt jotain kummittelemaan. Tämä periaatteessa kiinnostava idea kuitenkin hukkuu, kun leffa vaipuu pitkäveteiseksi haahuiluksi, kun isä Lamont yrittää selvittää Pazuzun alkuperää ja todellisia aikomuksia. Luvassa on jälleen teemoja uskosta ja sen menetyksestä, mutta paljon haaleammin toteutettuna kuin viimeksi. Loppuhuipennus taas jättää köykäisyydellään kylmäksi ja kun Pazuzu manifestoituu jonain muuna kuin heinäsirkkana, on luvassa aikamoinen antikliimaksi. Kaiken kaikkiaan Manaaja II: Luopio on aika lailla juuri sellainen katastrofi kuin sen ikävä maine antaa ymmärtää ja suorastaan surkea jatko-osa yhdelle kaikkien aikojen hienoimmista kauhuelokuvista.

John Boormanin työ elokuvan parissa on kertakaikkisen kehnoa, ajoittain jopa kornia ja lopputuloksesta paistaa läpi miehen negatiivinen suhtautuminen alkuperäisleffaan. Käsikirjoittajaksi on tosiaan merkitty William Goodhart, mutta jos Linda Blairia on uskominen, Goodhartin työstä ei ole valmiissa elokuvassa juuri jälkeäkään, Boormanin sörkittyä tekstiä reippaalla kädellä läpi kuvausten. Teknisestikään Manaaja II: Luopio ei vakuuta. Mukana on hyvää kameratyöskentelyä, mutta myös useita epätarkkoja otoksia. Lavasteet, asut ja käytännön tehosteet sentään pääasiassa ajavat asiansa, mutta Blairin sijaisnäyttelijän riivausmaskeeraukset eivät näytä läheskään niin hirvittäviltä kuin aikaansaannokset alkuperäisessä leffassa. Elokuvan varsinaisen pettymyksen kuitenkin tuottaa musiikeista vastaava Ennio Morricone. Manaajan tunnusmelodiana pidettyä Tubular Bellsiä ei kuulla lainkaan, mutta eipä Morricone ole keksinyt tilalle oikeastaan mitään mielenkiintoista. Tältä alansa legendalta olisi odottanut jotain paljon enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Exorcist II: The Heretic, Yhdysvallat, 1977, Warner Bros.

Chucky, kausi 3 (2023-2024) - sarja-arvostelu

CHUCKY - KAUSI 3

Luoja: Don Mancini

Näyttelijät: Zackary Arthur, Alyvia Alyn Lind, Björgvin Arnarson, Brad Dourif, Devon Sawa, Jennifer Tilly, Fiona Dourif, Callum Vinson, Lara Jean Chorostecki, Annie M. Briggs, K. C. Collins, Michael Therriault, Ayesha Mansur Gonsalves, Gil Bellows, Alex Vincent ja Carina London Battrick

Genre: kauhu, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 42 minuuttia - 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 56 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli hitti ja synnytti ajan saatossa kokonaisen franchisen, johon kuuluu niin jatko-osia kuin uudelleenfilmatisointi. Mancini päätti siirtää nukketappajan television puolelle ja lopputuloksena oli Chucky-televisiosarja, jonka ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin syksyllä 2021. Toinen kausi piti suosiota tarpeeksi hyvin yllä, joten sarjalle päätettiin tehdä lisää jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2023, mutta tuotanto keskeytyi kesällä Hollywoodin näyttelijöiden lakon takia. Tästä syystä Chuckyn kolmas tuotantokausi päätettiin esittää kahdessa osassa, ensimmäisen puolikkaan ilmestyessä syksyllä 2023 ja toisen puolikkaan keväällä 2024. Katsojaluvut kuitenkin laskivat ja niinpä Syfy-kanava päätti lopettaa sarjan teon tähän. Itse katsoin sarjan pari ensimmäistä kautta muutama vuosi sitten, kun sarja näkyi C Moressa. C More kuitenkin siirtyi MTV Katsomon alle, eikä kolmas kausi ikinä ilmestynyt sinne. Kaksi ensimmäistä kautta ovat tässä välissä käyneet muun muassa Netflixissä, mutta jostain syystä kolmoskausi ei ole ollut saatavilla Suomessa, kunnes nyt se ilmestyi kaikessa hiljaisuudessa SkyShowtimeen. Pistinkin Chuckyn kolmannen ja samalla viimeiseksi jääneen kauden heti pyörimään kun sain vihiä, että se on vihdoin ja viimein katsottavissa.

Jake, Devon ja Lexy yrittävät löytää Lexyn pikkusiskon Carolinen, jonka Chucky vei mennessään ja hoksaavat kauhukseen, että Chucky on päässyt ujuttamaan itsensä Valkoiseen taloon presidentin pojan leluksi.

Chuckyn tutut hahmot tekevät jälleen paluun ja jotkut kenties viimeistä kertaa, koska sarjan teko päätettiin lopettaa tähän kolmanteen kauteen. Nuori kolmikko Jake (Zackary Arthur), Devon (Björgvin Arnarson) ja Lexy (Alyvia Alyn Lind) asuvat nyt neiti Fairchildin (Annie M. Briggs) luona, menetettyään kaikki vanhempansa. Kolmikko yrittää keksiä keinon löytää Lexyn pikkusiskon Carolinen (Carina London Battrick), sekä toki myös tämän sieppaajan, Chucky-tappajanuken (Brad Dourif), joka on omituisesti kadonnut kuin tuhka tuuleen. Kuitenkin kun Valkoisessa talossa alkaa tapahtua omituisia kuolemia ja trio näkee uutisissa presidentin (Devon Sawa) pojan Henryn (Callum Vinson) pitelevän sylissään Good Guy -nukkea, he ryhtyvät töihin. Jake, Devon ja Lexy ovat edelleen oivallisia hahmoja, joiden turhautumista tähän nukkeen on äärimmäisen helppoa ymmärtää. Arthur, Arnarson ja Alyn Lind ovat hyviä osissaan, mutta onhan Dourif sarjan selvä tähti. Chucky on oma ilahduttavan ilkikurinen itsensä, joka pistää ihmisiä luovilla tavoilla hengiltä, nauraa räkättäen siihen päälle.

     Myös Jennifer Tillyn näyttelemä Tiffany Valentine ja Dourifin tyttären Fiona Dourifin esittämä Nica Pierce ovat menossa mukana ja heillä on oma sivujuonikuvionsa, johon liittyy oikeudenkäyntiä, metatasoilla kikkailua ja mielisairaalaa. Tällä kaudella koin heidän osuutensa jopa aika vaivaannuttavaksi sivukuvioksi, joka tuntui lähinnä vievän aikaa paljon mielenkiintoisemmalta päätarinalta. Tiffany ja Nica ikään kuin roikkuvat mukana vain siksi, että olivat mukana aiemmillakin kausilla. Tilly ja Dourif heittäytyvät kuitenkin energisesti osiinsa ja pääseepä Fiona Dourif esittämään myös nuorta Charles Lee Rayta.

En toisaalta valitettavasti edes ihmettele, miksi Chuckyn katsojaluvut laskivat ja sarjan teko päätettiin lopettaa tähän. Kolmas tuotantokausi sisältää hyviä juttuja ja on kierolla tavalla erittäin lystikästä seurata, kun Chucky alkaa hissuksiin pistämään Valkoisen talon henkilökuntaa aikaiseen hautaan luovin keinoin. On myös kiinnostavaa seurata, kun nuori pääkolmikko ryhtyy punomaan juonta, jonka avulla he pääsisivät livahtamaan Valkoisen talon tiukkojen turvatoimien ohi ja käsiksi tähän viheliäiseen nukkeen.

Tiffanyn ja Nican sivujuonikuvio tuntuu kuitenkin ärsyttävän irralliselta ja sen komedia on vaivaannuttavan yliyritteliäistä. Heidän jaksonsa ovat myös kiusallisen tyylitajuttomia, kun meno yrittää rönsyillä vähän joka suuntaan. Lisäksi mielestäni kauden loppusuora heikkeni tasonsa puolesta, kun sarja pyrkii tunkeutumaan Charles Lee Rayn mieleen, sekä laajentamaan mytologiaansa eri satanistisilla riiteillä. Syvyys on toki paperilla hyvä asia, mutta tämän kolmoskauden kohdalla tämä syvyyden tuominen teki jollain tavalla jopa hallaa. Chuckyn kolmoskausi on siis varsin epätasainen paketti, joka viihdyttää aika ajoin tarpeeksi, jotta voin laskea lopputuloksen jopa keskinkertaiseksi. Toisaalta kausi jättää hahmot tiukkaan paikkaan, mistä olisi helppo jatkaa, mutta jos taso on tällaista, odotan mieluummin, että vuosien päästä joku toinen löytää uuden ja kiinnostavamman kulman lähestyä tätä aihetta.

Tuotantokauden ohjaajien ja käsikirjoittajien aikaansaannokset heittelevät siis reippaasti, eivätkä he mielestäni todellakaan tee mitään napakymppejä kaikilla ratkaisuillaan, vaan osa ideoista olivat aikamoisia huteja. Sentään teknisesti Chucky pysyy pääasiassa oivallisena, joskin tietokonetehosteet ovat todella halvan näköisiä. Esimerkiksi ulkokuvat Valkoisesta talosta näyttävät kiusallisen epäaidoilta. Kolmas kausi on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus toimii ja maskeeraukset äityvät sopivan verisiksi. Itse Chucky on toteutettu ihastuttavasti vanhoilla kunnon käytännön efekteillä ja aitona nukkena. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Joseph LoDucan säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.10.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Chucky, Yhdysvallat, 2021-2024, Universal Content Productions, David Kirschner Productions, Eat the Cat, NBCUniversal Content Studios

Pinocchio: Unstrung (2026) - elokuva-arvostelu

PINOCCHIO: UNSTRUNG

Ohjaus: Rhys Frake-Waterfield

Näyttelijät: Cameron Bell, Jude-Evan Lloyd, Richard Brake, Jessica Balmer, Jack Art Gray, Robert Englund, Elliott Spilling, Toni Olabanji, Luca Marandola, Mya Brown, Karolina Knight, Belinda Fenty, Charlotte Jackson, Jay Robertson, Scott Chambers ja Peter DeSouza-Feighoney

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 22 minuuttia

Ikäraja: 16

Pinocchio: Unstrung perustuu Carlo Collodin kirjaan Pinokkio (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883 ja se on Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyn (2023), Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:n (2024), Peter Pan's Neverland Nightmaren (2025) ja Bambi: The Reckoningin (2025) jälkeen The Twisted Childhood Universen viides elokuva. Pikkubudjetilla tehdyn Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyn menestyksen myötä ohjaaja Rhys Frake-Waterfield ryhtyi tehtailemaan vastaavia kauhuversioita tutuista saduista ja yksi valikoiduista oli Pinokkio. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa Pinocchio: Unstrung sai teatterikierroksen heinäkuussa 2026 ja nyt elokuva on saapunut myös Suomeen, suoraan vuokrattavaksi. Itse en ole pahemmin piitannut The Twisted Childhood Universen elokuvista ja olin melkeinpä luovuttamassa leffasarjan suhteen, kun yllättäen Pinocchio: Unstrung saikin positiivista palautetta niin katsojilta kuin jopa kriitikoilta. Halloweensesongin alkaessa päätin uteliaana antaa elokuvalle mahdollisuuden.

Vanhempiensa kuoltua nuori Peter-poika muuttaa keksijäisoisänsä Geppetton luokse asumaan. Geppetto on rakentanut puisen pojan, Pinocchion, joka osaa puhua ja kävellä... sekä joka huomaa nauttivansa ihmisten tappamisesta.

Cameron Bell näyttelee Jamesia, koulupoikaa, joka menetti vanhempansa auto-onnettomuudessa ja joka muutti isoisänsä Geppetton (Richard Brake) luokse asumaan. Geppetto on rikas keksijä, jonka uusin luomus on puinen nukkepoika Pinocchio (äänenä Jude-Evan Lloyd), josta muodostuu nopeasti Jamesin hyvä ystävä. James on ihan kelvollinen hahmo, mutta kiinnostavampia ovat toki isoisä Geppetto ja ennen kaikkea hänen luomuksensa. Pinocchio haluaisi olla Jamesin tavoin oikea poika ja hänen pääkoppaansa tunkeutuneen kieron Samu Sir... ei kun siis ihan vain Heinäsirkan (Robert Englund) opastamana Pinocchio lähtee veriselle retkelle tehdäkseen itsestään sellaisen. Jo alkuperäisessä tarinassa naiivi nukke oli helposti hämäräheppujen ohjailtavissa ja siten tarinasta saakin helposti väännettyä huomattavasti vinksahtaneemman. Ilahduttavintahan on, että Pinocchio on toteutettu nukkena, eikä kyse ole mistään halvasta tietokonetehosteesta, toisin kuin Heinäsirkan kohdalla. Lloyd onnistuu pitämään tietyn sinisilmäisyyden äänessään, kun taas Painajainen Elm Streetillä -leffojen (A Nightmare on Elm Street - 1984-1994) Freddy Kruegerina tuttu Englund on passeli valinta käkättävän Heinäsirkan osaan. Bell hoitaa menevästi tonttinsa Jamesina ja Brake istuu mainiosti lämpimäksi isoisäksi.

     Elokuvassa nähdään myös Jack Art Gray ja Jessica Balmer Jamesin kavereina Dudleyna ja Miana, sekä Toni Olabanji Jamesin kiusaajana Treynä. Lisäksi leffassa on mukana pari The Twisted Childhood Universen aiemmista osista tuttua hahmoa. Nuoret näyttelijät ajavat asiansa, mutta on leffan etu, että mukaan on saatu Braken ja Englundin tapaisia konkareitakin.

Enpä olisi uskonut, että heti kättelyssä pohjamudista käynnistyneen The Twisted Childhood Universen viides elokuva olisi sarjan heittämällä paras osa. Siinä, missä aiemmat leffat ovat kärsineet halpuudesta, tyylitajuttomuudesta, korniudesta ja amatöörimäisyydestä, Pinocchio: Unstrung on yllättävänkin osaavasti pistetty kasaan. Kun ensimmäinen Winnie-the-Pooh: Blood and Honey oli kökköydessään tahattoman koominen ja Peter Pan's Neverland Nightmare oli tuskastuttavan yltiövakava, Pinocchio: Unstrung löytää juuri oikean polun, missä se onnistuu olemaan niin sopivan karmiva kuin tarkoituksellisesti hauska. Kyseessä on nimittäin todella synkän huumorin kauhukomedia ja hämmentävän viihdyttävä sellainen.

Vielä alkusuorallaan elokuva pyrkii olemaan totisempi kauhuleffa, mutta kun Pinocchio ryhtyy pistämään ihmisiä kylmäksi, leffa pääsee tosissaan vauhtiin. Tapot ovat todella verisiä ja brutaaleja, mutta samalla myös niin yliampuvia groteskiudessaan, että niille on vaikeaa olla nauramatta. Nukkepoika tappaa erilaisin luovin keinoin, käyttäen jopa valehdellessa kasvavaa nenäänsä murhavälineenä. Parasta on, että itse Pinocchion tapaan myös tapot on toteutettu käytännön tehosteilla ja kuvottavilla maskeerauksilla. Leffaa on tehty juuri sopivan kieli poskessa, minkä ansiosta vajaan puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Tämä on juuri se asenne, mitä The Twisted Childhood Universe kovasti kaipasi ja ensimmäistä kertaa olen oikeasti kiinnostunut näkemään, mitä tuleva, aiemmat leffat yhteen niputtava Poohniverse: Monsters Assemble -elokuva (2027) tuo tullessaan.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Rhys Frake-Waterfield, joka ohjasi kaksi ensimmäistä Winnie-the-Pooh: Blood and Honey -rainaa. Hänen työnsä noiden leffojen parissa oli pääasiassa niin kehnoa, etten odottanut häneltä mitään Pinocchio: Unstrungin suhteen. Frake-Waterfield pääsi kuitenkin yllättämään. Hän on selvästi kehittynyt muutamassa vuodessa ja löytänyt sopivan lähestymiskulman luomaansa universumiin. Elokuva on myös teknisesti varsin pätevä; ammattitaitoisemmin tehty kuin edeltäjänsä. Kameratyöskentely toimii, lavasteet ovat mainiot ja puvustus on oivallista. Itse Pinocchion toteutus ihastuttaa kotikutoisuudellaan ja olinkin ilahtunut, kun lopputekstien aikana näytetään materiaalia kulissien takaa ja kuinka paljon elokuvasta onkaan tehty käsityönä, alkuteksteistä lähtien. Äänimaailma on menevästi rakennettu ja Andrew Scott Bellin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla, yhdistellen tietynlaista satumaisuutta karmivuuteen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pinocchio: Unstrung, Iso-Britannia, 2026, ITN Studios, Jagged Edge Productions

Late Lammas -elokuva: Hämäräpuuhissa (Shaun the Sheep: The Beast of Mossy Bottom - 2026) - elokuva-arvostelu

LATE LAMMAS -ELOKUVA: HÄMÄRÄPUUHISSA

SHAUN THE SHEEP: THE BEST OF MOSSY BOTTOM

Ohjaus: Steve Cox ja Matthew Walker

Näyttelijät: Justin Fletcher, John Sparkes, Nina Sosanya, Kate Harbour, Richard Webber, Paul Whitehouse, Emma Tate, Simon Greenall, Andy Nyman ja Dani Dyer

Genre: animaatio, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 21 minuuttia

Ikäraja: 7

Wallace & Gromit -lyhytelokuva Läheltä piti (A Close Shave - 1995) voitti parhaan lyhytanimaation Oscar-palkinnon, minkä lisäksi siinä esiintyvästä lampaasta, Latesta päätettiin tehdä oma sarjansa. Nick Parkin luoma Late Lammas -sarja (Shaun the Sheep - 2007) on pyörinyt televisioissa vuodesta 2007 lähtien jo 190 jakson ajan, minkä lisäksi sarjan pohjalta on aiemmin tehty leffat Late Lammas -elokuva (Shaun the Sheep Movie - 2015) ja Late Lammas -elokuva: Farmageddon (A Shaun the Sheep Movie: Farmageddon - 2019). Keväällä 2025 Aardman-animaatioyhtiö ilmoitti työstävänsä kolmatta leffaa Latesta. Animaattorit kävivät töihin pienoismallien ja miniatyyrihahmojen kanssa, ja nyt Late Lammas -elokuva: Hämäräpuuhissa on saapumassa elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt parista aiemmasta Late Lammas -leffasta, minkä lisäksi tykkäsin lapsena katsoa alkuperäistä sarjaa. Olenkin odottanut ilomielin uutta Hämäräpuuhissa -leffaa ja kävinkin katsomassa sen Finnkinon järjestämässä syysloman ennakkonäytöksessä.

Kun halloweenin lähestyessä lampaiden kasvattamat kurpitsat tallotaan, Late yrittää korjata tilanteen, mutta luokin vahingossa hurjimman hirviön, jonka Sammalperä on koskaan nähnyt.

Sammalperän tutut hahmot nähdään jälleen, lähtien tietty nimikkohahmosta - tai siis lampaasta - Latesta (äänenä Justin Fletcher). Late ja muut lampaat ovat jo pitkään kasvattaneet kurpitsoja suunnittelemiinsa halloweenjuhliin, mutta valitettavasti juuri muutamaa päivää ennen halloweenia, ikävä tapahtumaketju johtaa siihen, että kurpitsat tallotaan. Late on kuitenkin neuvokas lammas, joten hän päättää korjata tilanteen tieteen voimin, mutta jokin menee pahasti vikaan... Late on aina mainio tapaus, jonka uusiin seikkailuihin hyppää ilomielin mukaan. Vaikka Late periaatteessa aiheuttaakin tämänkertaisen dilemman, hän ryhtyy tietysti tositoimiin korjatakseen asiat.

     Menossa ovat mukana myös lampaiden Isäntä (John Sparkes), tälle aina uskollinen vahtikoira Vuhku (Sparkes), sekä Isännän uusi ihastuksenkohde eläinlääkäri (Nina Sosanya) ja halloweenpuodin pitäjä (Paul Whitehouse), jotka kiinnostuvat eri syistä Sammalperässä haahuilevasta hurjasta hirviöstä. Sivuhahmotkin ovat lystikkäitä, heidän reagoidessa eri tavoin tämänkertaiseen kommellukseen.

Late Lammas -leffat ovat onnistuneet vekkulisti heittämään hahmojaan erilaisiin skenaarioihin ja vieläpä vaihtamaan joka kerta genreä, pysyen silti koko perheelle sopivana hassutteluna. Ensimmäinen Late Lammas -elokuva oli vielä aika maanläheinen seikkailu, kun taas Late Lammas -elokuva: Farmageddon oli scifileffa avaruusolioineen. Late Lammas -elokuva: Hämäräpuuhissa on puolestaan mitä parhainta katseltavaa perheen yhteiseen halloween-leffailtaan. Kyseessä on nimittäin "kauhuelokuva", joskin täysin lapsiystävällinen sellainen.

Lapsille elokuva voi olla ajoittain varsin jännittävä, vaikka seassa on kosolti hersyvää huumoria. Aikuiset taas voivat bongailla läpi leffan paljon viittauksia eri kauhuklassikoihin, aina Frankensteinista (1931), Psykosta (Psycho - 1960) ja Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981) lähtien. Ja mukailevatpa alkutekstit Michael Jacksonin Thriller-musiikkivideota. Vajaan puolentoista tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta ja teatterista poistuu leveä hymy huulillaan. Ihailen myös jälleen Late Lammas -tarinoissa paljon sitä, että tekijät luottavat täysillä visuaalisen tarinankerronnan voimaan. Hahmot vain mumisevat tai määkivät, mutta katsojana pysyy silti helposti kärryillä juonesta kaiken aikaa. Tämä on erittäin ilahduttavaa aikakautena, kun katsojan keskittymiskykyä tunnutaan monissa aikuistenkin leffoissa aliarvioitavan.

Ja pakkohan minun on kehua myös elokuvan visuaalista jälkeä. Kuten aiemmatkin Late Lammas -elokuvat, myös Hämäräpuuhissa on toteutettu stop motion -animaationa nukeilla ja pienoismalleilla. Aardmanin animaattoreille nostaa taas kerran hattua, sillä niin mainiolta kaikki näyttää, oli kyse sitten veikeistä hahmoista tai yksityiskohtaisista taustoista. Värien, valojen ja varjojen käyttökin on tyylikästä ja niillä on haluttu mukaan todella vanhanaikaista kauhuestetiikkaa, joka näyttää toki nykypäivänä enemmän huvittavan ylidramaattiselta. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja Natalie Holtin säveltämät musiikit säestävät tätä määkivän karmivaa seikkailua toimivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shaun the Sheep: The Beast of Mossy Bottom, Iso-Britannia, 2026, Aardman Animations, Canal+, Sky, StudioCanal Films

William Shakespearen Romeo ja Julia (William Shakespeare's Romeo + Juliet - 1996) - elokuva-arvostelu

WILLIAM SHAKESPEAREN ROMEO JA JULIA

WILLIAM SHAKESPEARE'S ROMEO + JULIET

Ohjaus: Baz Luhrmann

Näyttelijät: Leonardo DiCaprio, Claire Danes, Dash Mihok, Diane Venora, Harold Perrineau, John Leguizamo, Miriam Margolyes, Paul Rudd, Pete Postlethwaite, Brian Dennehy, Christina Pickles, Paul Sorvino, Vondie Curtis-Hall, Jesse Bradford, Zak Orth, Jamie Kennedy ja Edwina Moore

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 

Ikäraja: 12

William Shakespeare's Romeo + Juliet, eli suomalaisittain William Shakespearen Romeo ja Julia perustuu William Shakespearen näytelmään Romeo ja Julia (The Tragedy of Romeo and Juliet) vuodelta 1597. Baz Luhrmann oli kiinnostunut tekemään modernisoivan adaptaation näytelmän pohjalta. Elokuva tehtiin Australian, Yhdysvaltojen, Meksikon ja Kanadan yhteistyöprojektina ja Luhrmann sai vakuutettua 20th Century Foxin leffan potentiaalista kuvaamalla omalla rahallaan testipätkän. Päärooleihin valittiin aluksi Leonardo DiCaprio ja Natalie Portman, mutta koska 14-vuotias Portman koettiin liian nuoreksi vastanäyttelijäksi 21-vuotiaalle DiCapriolle, naistähti päätettiin pistää vaihtoon. Juliaksi kaavailtiin Sarah Michelle Gellaria, mutta hän joutui jättämään elokuvan muiden kiireiden takia, joten rooli meni lopulta Claire Danesille, tämän vakuutettua DiCaprion koekuvauksissa. Kuvaukset käynnistyivät ja niissä koettiin pelottava tapahtuma, kun rikollisjengi sieppasi hiustenmuotoilija Aldo Signorettin ja vaati tästä lunnaita. Baz Luhrmann maksoi lunnaat, Signoretti palautettiin kuvauksiin ja elokuva saatiin tehtyä loppuun. Lopulta William Shakespearen Romeo ja Julia sai maailmanensi-iltansa 27. lokakuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta ja parhaan lavastuksen Oscar-ehdokkuuden, sekä voitti parhaan ohjauksen, sovitetun käsikirjoituksen, lavastuksen ja musiikin BAFTA-palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt tätä sovitusta Romeosta ja Juliasta, mutta tarina on ollut tuttu lapsesta asti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kauniissa Veronan kaupungissa Montaguen ja Capuletin suvut ovat olleet riidoissa vuosikaudet. Kun Romeo Montague ja Julia Capulet rakastuvat, on mahdollista, että sukujen erimielisyydet voitaisiin vihdoin sopia. Tai sitten viha on juurtunut niin syvälle, että se tuhoaa nuoret rakastavaiset.

Päärooleihin Romeoksi ja Juliaksi valikoituivat lopulta tosiaan Leonardo DiCaprio ja Claire Danes, jotka vielä tuolloin vasta aloittelivat uriaan. DiCaprion todellinen nousu Titanicin (1997) myötä oli vasta edessä ja hauskasti miehelle itse asiassa tarjottiin ikonista roolia William Shakespearen Romeon ja Julian kuvausten aikana. Juliasta myös kiinnostunutta Dave Parisia esittävä Paul Rudd oli nimittäin ollut erittäin kiinnostunut Titanicin tragediasta ja hän lopulta vakuuttikin DiCaprion tarttumaan rooliin. Kuten myöhemmin Titanic osoitti, DiCaprio istui tuolloin erinomaisesti nuoren hurmurin osaan, sopien siis hyvin myös Romeoksi, joka kokee suurta tuskaa rakastuessaan Juliaan, jota Danes tulkitsee mainiosti. DiCaprion ja Danesin väliltä löytyy oivaa kemiaa ja lähellä muuten oli, että Daneskin olisi nähty Titanicissa, mutta Kate Winslet onnistui nappaamaan pestin.

     Elokuvassa nähdään myös Brian Dennehy ja Christina Pickles Romeon vanhempina Ted ja Caroline Montaguena, Dash Mihok ja Jesse Bradford Romeon serkkuina Benvoliona ja Balthasarina, sekä Harold Perrineau Romeon parhaana ystävänä Mercutiona, vastapuolella Diane Venora ja Paul Sorvino Julian vanhempina Gloria ja Fulgencio Capuletina, John Leguizamo Julian serkkuna Tybaltina ja Miriam Margolyes Julian hoitajana, sekä Pete Postlethwaite isä Laurencena ja Vondie Curtis-Hall poliisipäällikkö Princenä, joka yrittää pitää järjestystä, kun Montagueiden ja Capuletien kiistat aiheuttavat kaaosta Veronan kaduilla. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä osissaan. Perrineau ja Leguizamo heittäytyvät hyvin osiinsa tanssahtelevana Mercutiona ja herkän liipaisinsormen omaavana Tybaltina.

Elokuvan nimi voi olla William Shakespearen Romeo ja Julia, mutta todellisuudessa se on nimenomaan Baz Luhrmannin Romeo ja Julia. Elokuva on nimittäin niin tekijänsä näköinen tuotos, ettei ihme että se aiheuttaa ihmisissä voimakkaita mielipiteitä puolesta ja vastaan. Sanoisinpa, että kyseessä on sellainen "rakastat tai vihaat" -tapaus, sillä niin teatraalinen, räväkkä ja eksentrinen tämä teos on. Luhrmann on siirtänyt klassikkotarinan nykypäivään, mutta pitänyt Shakespearen ajalle tyypillisen runollisen puhetavan. Kun kilpailevina mafiaperheinä kuvatut Montaguet ja Capuletit leffan alussa ottavat huoltoasemalla miehestä mittaa pistoolein miekkojen sijaan, mutta puhuvat vanhoillisesti ja riimitellen, katsoja pääsee heti kättelyssä hoksaamaan, mihin on ryhtymässä. Luhrmann ei juuri itseään pidättele, vaan tähän vyörytykseen pitää olla oikeassa mielentilassa tai leffan katselun saattaa herkästi lopettaa lyhyeen.

Vaikka minulta kesti tottua leffan räikeyteen ja voimakkaaseen kontrastiin nykypäivän juttujen ja shakespearemaisen puheenparren välillä, elokuva vei lopulta onnistuneesti mennessään. Nimenomaan tämä häpeilemätön räikeys ja rohkea kontrasti tekevät siitä niin kiinnostavan adaptaation. Vaikka juttuja on modernisoitu, tarina on toki vanha tuttu ja teemat vihan keskelle syntyvästä rakkaudesta, sen voimasta ja tuhosta ovat tallella. Romeon ja Julian rakkaus on suloinen, muttei imelän siirappinen. Sekaan mahtuu hauskoja juttuja, mutta myös tarinalle ominaista tragediaa, loppuratkaisusta puhumattakaan. Romeota ja Juliaa on vuosisatojen varrella adaptoitu lukemattomia kertoja, jopa kyllästymiseen asti, eivätkä modernisoinnitkaan ole uusi juttu - olihan Oscar-rohmu West Side Storykin (1961) omanlaisensa sovitus tästä klassikkonäytelmästä. Tykkäsi elokuvasta tai ei, on Baz Luhrmannin Romeo ja Julia ehdottomasti yksi mieleenpainuvimmista sovituksista ja sellainen adaptaatio, josta haluaisi kyllä kuulla itse Shakespearen mielipiteen.

Tekniseltä puolelta elokuva on myös täysin Luhrmannin näköinen. Leffa on monin paikoin kuin ysärillä suursuosiota nauttineen MTV:n musiikkivideo, sillä niin villisti elokuva tykittelee menemään, oli kyse sitten sähäkästä kameratyöskentelystä, toisinaan jopa pienesti nopeutetusta kuvasta tai äkkipikaisesta leikkauksesta. Lavasteet ovat hienot ja puvustus mainiota. Äänimaailma on räväkkä Nellee Hopperin, Marius de Vriesin ja Craig Armstrongin musiikkeja myöten. Eikä pidä unohtaa lopputeksteissä kuultavaa Exit Music (For a Film) -kappaletta, jonka Radiohead teki elokuvaa varten ja joka on oma suosikkini yhtyeen katalogista. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

William Shakespeare's Romeo + Juliet, Yhdysvallat, Australia, Kanada, Meksiko, 1996, Bazmark Films, Estudios Churubusco Azteca S.A., Twentieth Century Fox

Tenacious D: Maailman paras rokkibändi (Tenacious D in The Pick of Destiny - 2006) - elokuva-arvostelu

TENACIOUS D: MAAILMAN PARAS ROKKIBÄNDI

TENACIOUS D IN THE PICK OF DESTINY

Ohjaus: Liam Lynch

Näyttelijät: Jack Black, Kyle Gass, Ben Stiller, Tim Robbins, Ronnie James Dio, Dave Grohl, Meat Loaf, JR Reed, Paul F. Tompkins, John C. Reilly, Amy Poehler, Colin Hanks, Amy Adams ja Fred Armisen

Genre: komedia, musikaali

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Tenacious D in The Pick of Destiny, eli suomalaisittain Tenacious D: Maailman paras rokkibändi kertoo Jack Blackin ja Kyle Gassin yhtyeen Tenacious D:n fiktiivisen historian. Black ja Gass perustivat yhtyeen vuonna 1994 ja tekivät HBO:lle kolmen jakson mittaisen komediasarjan sen tiimoilta, jota esitettiin vuodesta 1997 vuoteen 2000. He kuitenkin kokivat ongelmia HBO:n kanssa taiteellisista vapauksista, jolloin he alkoivat ideoimaan kokonaista elokuvaa bändistään. Alkuperäinen käsikirjoitus rakentui heidän debyyttialbuminsa Tenacious D:n (2001) ympärille, mutta pitkän pyörittelyn jälkeen he päättivät aloittaa kirjoitusprosessin alusta. Black ja Gass melkein tekivät diilin Working Title Filmsin kanssa, mutta kun he eivät tykänneet yhtiön vaatimuksista ja ideoista, he hylkäsivät tarjouksen. Vuonna 2003 kaksikko solmi vihdoin sopimuksen New Line Cineman kanssa, joka oli valmis antamaan duolle taiteellisen vapauden. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä jo saman vuoden lopulla, mutta niitä jouduttiin siirtämään, jotta Black ehti King Kongin (2005) kuvauksiin. Kuvaukset käynnistyivät lopulta keväällä 2005 ja lopulta Tenacious D: Maailman paras rokkibändi sai maailmanensi-iltansa 26. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, joka sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta. Leffa on kuitenkin vuosien varrella saanut oman vannoutuneen faniryhmänsä ja nykyään sitä pidetäänkin kulttiklassikkona. Itse katsoin Tenacious D: Maailman parhaan rokkibändin kymmenisen vuotta sitten ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen.

Nuoret, rocklegendoja fanittavat JB ja KG päättävät perustaa maailman parhaan bändin, Tenacious D:n. Noustakseen maailmankuuluiksi, heidän kuitenkin pitäisi onnistua kirjoittamaan mestariteoskappale. Kaksikko lähtee etsimään myyttistä Kohtalon plektraa, joka on valmistettu itse Saatanan lohjenneesta hampaasta ja jonka kerrotaan tekevän käyttäjistään rockin jumalia.

Jack Black ja Kyle Gass näyttelevät elokuvassa itseään - tai no, hyvin fiktiivisiä versioita itsestään. Black on JB, äärikristillisen perheen poika, jota ei jeesustelu kiinnosta, vaan joka haluaa seurata Ozzy Osbournen ja muiden legendojen jalanjäljissä ja nousta rockjumalten joukkoon. Niinpä hän karkaa kotoaan ja matkaa Hollywoodiin, missä hän kohtaa Gassin esittämän KG:n, jolla on myös samanlainen visio tulevaisuudestaan. Alkusooloilujen jälkeen miehet ystävystyvät ja perustavat bändin nimeltä Tenacious D. Black ja Gass ovat lystikkäässä vedossa, esittäessään periaatteessa omia itseään. Tämä antaakin Blackille mahdollisuuden olla juuri niin Jack Black kuin mies vain osaa olla. Kaksikon kemiat ovat kohdillaan ja niin heidän ystävyytensä syventymistä kuin myös heidän uskaliasta retkeään löytää myyttinen Kohtalon plektra on kiinnostavaa seurata.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Ben Stiller JB:lle ja KG:lle Kohtalon plektrasta kertovana musiikkikaupan myyjänä, Tenacious D:n todelliseen historiaan liittyvä Tim Robbins kaksikolle plektrasta lisätietoja antavana muukalaisena, laulaja Ronnie James Dio omana itsenään, Nirvanan entinen rumpali ja Foo Fightersin perustaja Dave Grohl Saatanana, minkä lisäksi ruudulla käyvät kääntymässä nykyään huomattavasti isommat nimet, kuten John C. Reilly, Amy Poehler ja Amy Adams. Stiller ja Robbins onnistuvat olemaan rooleissaan niin mystisen salaperäisiä ja jopa hieman uhkaavia kuin myös varsin huvittavia.

Eri yhtyeiden ja artistien elämistä kertovia elokuvia putkahtelee teattereihin nykyään pari kolme vuodessa. Niiden, pääasiassa todellisia tapahtumia kertaavien elokuvien joukosta Tenacious D: Maailman paras rokkibändi erottuukin edukseen täysin omalaatuisena tapauksena, joka jaksaa ilahduttaa ja naurattaa mainiosti vielä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Leffa on juuri tekijöidensä näköinen historiikki, joka saattaa ihan pikkiriikkisen väritellä totuutta silloin tällöin. Elokuva on myös erinomainen mainos itse bändille, joka ei halunnut tehdä asioita kuten muut.

Musikaalikomedia nappaa välittömästi mukaansa hauskalla Kickapoo-prologilaululla, näyttäen heti elokuvan hengen ja asenteen. Ei aikaakaan, kun JB ja KG jo tutustuvat ja lähtevät rohkealle matkalleen, joka voi potentiaalisesti johtaa maailmankuuluisuuteen. Kohtalon plektran etsiminen vie kaksikkoa monenmoiseen kommellukseen ja leffassa nähdäänkin runsaasti hauskoja, usein varsin absurdejakin tilanteita, puhumattakaan suuresta loppuhuipennuksesta. Nauraa saa vähän väliä, minkä lisäksi elokuva on ympätty täyteen Tenacious D:n biisejä, jotka vaihtelevat lystikkäistä kunnon korvamatoihin, joita voi huomata hyräilevänsä vielä pitkään leffan päätyttyä. On kumma ja sääli, että leffa sai niin vaisun vastaanoton ilmestyessään, mutta on mahtavaa, että elokuva on vuosien varrella noussut ansaitsemaansa asemaan ehtana kulttiklassikkona. Elokuvan uudelleenkatselu sai minut myös moittimaan itseäni siitä, etten lähtenyt Ruotsiin katsomaan Tenacious D:tä livenä huhtikuussa 2024.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Liam Lynch, joka pitää vekkulia ilmapiiriä yllä läpi leffan ja pistää haisemaan kun tarve sitä vaatii. Hänen, Blackin ja Gassin käsikirjoitus on myös riemastuttava. Tenacious D: Maailman paras rokkibändi on lisäksi hyvin kuvattu ja napakasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat oivalliset ja puvustuksen ja maskeerauksen huippu on totta kai loppuhuipennuksessa esiintyvä Saatana. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Tenacious D:n kappaleiden ohessa Andrew Grossin ja John Kingin säveltämät musiikit säestävät tätä seikkailua mainiosti.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tenacious D in the Pick of Destiny, Yhdysvallat, 2006, Red Hour Films, MACRON Filmproduktion

Supernatural, kausi 14 (2018-2019) - sarja-arvostelu

SUPERNATURAL - KAUSI 14

Luoja: Eric Kripke

Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Alexander Calvert, Mark Pellegrino, Samantha Smith, Danneel Ackles, Ruth Connell, Katherine Evans, Jim Beaver, DJ Qualls, Dean Armstrong, Meganne Young, Kim Rhodes, Briana Buckmaster, Yadira Guevara-Prip, Genevieve Buechner, Felicia Day, Veronica Cartwright, Lisa Berry, Adam Beach, Rob Benedict ja Jeffrey Dean Morgan

Genre: fantasia, jännitys, draama

Jaksomäärä: 20

Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 13 tuntia 36 minuuttia

Ikäraja: 16

Eric Kripken luoma televisiosarja Supernatural nousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä syksyllä 2005. Seuraavat kaudet pitivät suosiota yllä, joten sarjaa päätettiin jatkaa vielä pitkään alkuperäiseksi päätökseksi suunnitellun viidennen kauden jälkeen. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2018 ja Supernaturalin neljännentoista tuotantokauden esitys alkoi jo muutamaa kuukautta myöhemmin, lokakuussa 2018. Kausi sai positiivista palautetta kriitikoilta, mutta sen katsojaluvut jäivät sarjan siihen mennessä alhaisimmiksi. Itse olin jo vuosia pohtinut sarjan katselua ja kun viime syksynä huomasin Supernaturalin täyttävän 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen. Pidin sarjan ensimmäisistä kausista paljon, mutta sitten sarjan taso lähti laskuun, enkä paljoa pitänyt edellisestä kaudesta. Aloitinkin neljännentoista kauden katselun skeptisenä.

Arkkienkeli Mikaelin avulla Dean onnistui tappamaan Luciferin, mutta samalla Mikael valtasi Deanin kehon. Yrittäessään auttaa Deania, Sam ja Castiel etsivät samalla keinoa palauttaakseen Jackin voimat.

Supernaturalin tutut hahmot tekevät jälleen paluun, joidenkin, kuten Bobbyn (Jim Beaver), ollessa maailmanlopun maailman rinnakkaistodellisuusversioita. Edelliskauden päätteeksi Dean (Jensen Ackles) teki diilin Mikaelin (Christian Keyes) kanssa, jotta he saivat voitettua pahan Luciferin (Mark Pellegrino), mutta Mikael huiputti Winchesterejä ja otti Deanin kehon valtaansa. Samalla Luciferin poika Jack (Alexander Calvert) menetti voimansa. Deanin veli Sam (Jared Padalecki) ja Castiel-enkeli (Misha Collins) yrittävät parhaansa mukaan auttaa molempia. Ackles, Padalecki ja Collins hoitavat tonttinsa tuttuun tapaansa passelisti, joskin esittäen suuren osan jaksoista sellaisella perusvaihteella, mikä ei vaadi keneltäkään heistä juuri mitään enempää. Sarja ja hahmot ovat varmasti tärkeitä jokaiselle kolmikosta, mutta he jaksavat vain pari kertaa kauden aikana väläyttää aitoa paloa hommaa kohtaan. Calvert on kuitenkin mainio sinisilmäisenä Jackina ja Pellegrino pääsee uudella tavalla esille, esittäessään Nickiä, miestä, jonka kehon Lucifer valtasi vuosikymmen aiemmin ja joka joutuu nyt kohtaamaan paholaisen tekojen seuraukset elämässään.

     Myös muun muassa veljesten äiti Mary (Samantha Smith), noita Rowena (Ruth Connell), ihmissudeksi muutettu Garth (DJ Qualls), seriffi Jody (Kim Rhodes) ja hakkerinero Charlie (Felicia Day) ovat menossa mukana. Hahmoista ei saada paljoa kaivettua uutta irti, mutta näyttelijät ovat vähintään mukiinmeneviä osissaan.

Supernaturalin neljännentoista tuotantokauden katselu kävi jo työstä. Tässä kohtaa käy kyllä erittäin selväksi, että sarjaa on julkaistu yli kolmensadan jakson edestä. Päänäyttelijöistä on puhti loppu ja käsikirjoittajat lähinnä kierrättävät aiemmin nähtyjä juttuja. Mikaelin valtaama Dean tuntuu juonikuviona aika samalta kuin Kainin merkkiä kantanut Dean, tällä kertaa Jensen Ackles on vain puettu Peaky Blinders - gangsteriklaani -sarjan (Peaky Blinders - 2013-2022) fanipojaksi. Kun vielä tähän päälle aiemmin kuolleet hahmot tuodaan maailmanlopun maailman rinnakkaistodellisuusversioina takaisin kuvioihin, tuntuu paikoitellen siltä kuin aiemmilla uhrauksillakaan ei olisi ollut väliä.

Aiempia kausia pari jaksoa lyhyempi neljästoista kausi ei onnistunut missään kohtaa nappaamaan mukaansa. Päätarinoista Mikael-kuvio on tylsä ja muutenkin kömpelösti hoidettu. Jackiin liittyvä tarina toimii paremmin, joskin sekin aaltoilee tasonsa puolesta pitkin kautta. Sekaan mahtuu myös yksittäisiä "viikon hirviö" -jaksoja, mutta niissä ei ollut oikeastaan ainuttakaan sellaista, joka olisi säväyttänyt tai jäänyt mieleen. Viihdearvokin on kadoksissa, koska suuri osa kaudesta käytetään murjottamiseen ja mököttämiseen. Omalla kohdallani mielenkiinto heräsi oikeastaan vasta viimeisillä minuuteilla, kun sarja ryhtyy pohjustamaan viidettätoista ja samalla (onneksi) viimeistä tuotantokauttaan. Heikkenevästä tasosta huolimatta on pakko myöntää, että odotan kyllä näkeväni, miten Winchesterin veljesten (turhan pitkäksi venytetty) saaga viedään päätökseensä.

Tuotantokauden ohjaajat eivät saa tuotua enää juuri minkäänlaista potkua sarjaan, minkä lisäksi jännitys jää tällä kaudella hyvin vähäiseksi. Liikuttaviksi tarkoitetut hetketkin tuntuvat aika halvoilta. Käsikirjoittajatiimin työ huutaa jo sitä, että sarja olisi pitänyt osata lopettaa aiemmin. Teknisesti Supernatural sentään pitää tasonsa, niin hyvässä kuin huonossa. Neljästoista kausi on kelvollisesti kuvattu ja mukaan mahtuu hyviä lavasteita, asuja, sekä maskeerauksia. Tietokonetehosteista paistaa kuitenkin pieni budjetti. Äänimaailma on ihan menevästi rakennettu ja Christopher Lennertzin ja Jay Gruskan säveltämät musiikit toimivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films