Arvostelu: The Great Gatsby - Kultahattu (The Great Gatsby - 2013)

THE GREAT GATSBY - KULTAHATTU

THE GREAT GATSBY

Ohjaus: Baz Luhrmann

Pääosissa: Tobey Maguire, Leonardo DiCaprio, Carey Mulligan, Joel Edgerton, Elizabeth Debicki, Jason Clarke, Isla Fisher, Jack Thompson, Adelaine Clements ja Amitabh Bachchan

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia

Ikäraja: 12

The Great Gatsby - Kultahattu perustuu F. Scott Fitzgeraldin kirjaan Kultahattu (The Great Gatsby) vuodelta 1925. Kirjan pohjalta oli tehty useita näytelmäsovituksia, sekä filmatisointeja, vuoden 1926 kadonnut elokuva The Great Gatsby, vuoden 1949 Kohtalokasta valtaa (The Great Gatsby) ja vuoden 1974 Kultahattu (The Great Gatsby). Vuonna 2008 ohjaaja Baz Luhrmann ilmoitti tekevänsä uutta elokuvasovitusta kirjan pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta The Great Gatsby - Kultahattu sai maailmanensi-iltansa 1. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen menestys. Lisäksi leffa voitti parhaan lavastuksen ja puvustuksen Oscar- ja BAFTA-palkinnot. Itse katsoin The Great Gatsby - Kultahatun pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlavuoden kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen.

Vuonna 1922 Nick Carroway muuttaa New Yorkiin, aloittaakseen uudenlaisen elämän. Siellä hän tapaa mysteerisen naapurinsa Gatsbyn, jonka menneisyys kiehtoo Nickiä suuresti.

Sam Raimin Spider-Man -trilogiasta (2002-2007) parhaiten tunnettu Tobey Maguire nähdään Nick Carrowayna, entisenä kirjailijana, joka muuttaa 1920-luvun alussa New Yorkiin työskennelläkseen Wall Streetilla. Nickin elämä alkaa kokemaan mullistuksia, kun hän kohtaa naapurinsa, ökyrikkaan ja hulppeita juhlia järjestävän Jay Gatsbyn, jota näyttelee Spider-Manin rooliin lapsuudenystävänsä Maguiren kanssa ehdolla ollut Leonardo DiCaprio. On kiinnostavaa seurata Nickiä, kun tämä saapuu suurkaupunkiin aloittaakseen uuden elämän, mutta pian katsojan mielenkiinto siirtyy täysin menneisyyttään salailevaan Gatsbyyn. Nick jääkin suurimmaksi osaksi harmillisesti taka-alalle pelkäksi sivustakatsojaksi ja kertojaääneksi. Maguire suoriutuu hyvin osastaan, mutta jää lopulta täysin DiCaprion varjoon, joka tulkitsee erinomaisesti rikasta Gatsbya.

     Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Nickin serkkuna Daisy Buchananina, Joel Edgerton tämän miehenä Tomina, Elizabeth Debicki Daisyn ystävänä Jordanina, Jason Clarke ja Isla Fisher huoltoasemaa pyörittävänä Wilsonin pariskuntana, sekä Jack Thompson psykiatrina, jolle Nick kertoo tarinaansa kohtaamisestaan Gatsbyn kanssa. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti, istuen hyvin rooleihinsa niin rikkaina kuin köyhinä. Varsinkin Edgerton vakuuttaa itsevarmana Tomina, joka haluaa repiä Nickiä kaikenlaisiin tempauksiinsa mukaan.

Minulle F. Scott Fitzgeraldin alkuperäiskirja Kultahattu ei ole tuttu, enkä ole nähnyt muita sovituksia kirjan pohjalta, joten tästä arviosta ei tule löytymään minkäänlaista pohdiskelua, kuinka onnistunut adaptaatio Baz Luhrmannin The Great Gatsby - Kultahattu on. Tämä on ihan vain arvio siitä, kuinka onnistunut elokuva kyseessä on. Harmillisesti The Great Gatsby - Kultahattu ei ollut mielestäni toisellakaan katselukerralla kelvollista parempi. Se lähtee varsin nasevasti liikkeelle, heittäen katsojan 1920-luvun pyörteeseen. Tai siihen, mitä eksentrisestä tyylistään tunnettu Baz Luhrmann tulkitsee 1920-luvuksi. Moulin Rouge! -musikaalin (2001) ja viimeisimpänä Elviksen (2022) ohjaaja esittelee jälleen vahvaa visuaalista jälkeään, sekä voimakasta anakronistista leikittelyään musiikkien kanssa. Moderneja hittikappaleita on muovattu svengaamaan jazz-tyylillä, mikä joko toimii iskevästi tai särähtelee ikävästi korvaan.

Ei olekaan ihme, että The Great Gatsby - Kultahattu jakoi vahvasti mielipiteitä ilmestyessään ja sitä periaatteessa kehuttiin että haukuttiin täysin samoilla perusteilla. Elokuvan ensimmäinen tunti on tekijälleen ominaista audiovisuaalista tykitystä, jossa riepotellaan niin Maguiren hahmoa kuin katsojaa menemään. Itseeni tämä ärhäkkäämpi meno toimi mainiosti ja pisteeni olisivat luultavasti korkeammat, jos Luhrmann onnistuisi pitämään saman energian ja sähäkkyyden loppuun asti. Elokuva kuitenkin lässähtää hieman, kun se muuttuu toisen puoliskonsa aikana enemmän draamapainotteiseksi. Siinä Luhrmann ei ole yhtä vahvoilla ja tuntuu kuin juosten matkaan lähtenyt The Great Gatsby - Kultahattu olisi kompastunut matkan varrella ja ontuisi sitten loppuajan. Leffa kyllä pääsee lopulta maaliinsa ja taso nousee hieman viime minuuteilla, mutta kokonaisuutena elokuva jättää toivomisen varaa.

Tekniseltä puoleltaankin elokuva on hieman ailahteleva. Se on kuvattu erittäin tyylikkäästi ja varsinkin elokuvan alkupäässä juhlat Gatsbyn kartanossa ovat todella komeaa katseltavaa kameratyöskentelynsä ja väriloisteensa kera. Monista ulkokuvista kuitenkin huomaa, että elokuva on kuvattu studiossa vihreän taustakankaan edessä, sillä monista rakennuksista paistaa digitaalisuus. Upeiden autojen kanssa toteutetut kaahailukohtaukset menettävät tehoaan, kun on päivänselvää, että kaikki auton ympärillä on epäaitoa. Efektit ovat siis parhaat päivänsä nähneet. Aidot lavasteet ja asut ovat kuitenkin upeat. Äänitehosteet toimivat, mutta elokuvan musiikkimaailma on paikoitellen kummallinen eri aikakausia yhdistelevien kappaleidensa kanssa.

Yhteenveto: The Great Gatsby - Kultahattu on kelvollinen, mutta harmillisen epätasainen elokuva. Sen ensimmäinen puolisko on onnistuneen energinen ja sähäkkä, mutta tämä energia hiipuu leffan edetessä. Ohjaaja Baz Luhrmann on huomattavasti taidokkaampi värikkäässä tykittelyssä kuin rauhallisemmassa ihmisdraamassa, jolloin jälkimmäiseen rakentuva toinen puolisko on ensimmäistä heikompi. Filmin lopetus on mainio, mutta sitä ennen taso on ehtinyt tipahdella alkupään loistosta. Näyttelijät ovat rooleissaan erittäin hyviä ja etenkin Leonardo DiCaprio suoriutuu mallikkaasti itse Jay Gatsbyn osasta. Elokuva on todella tyylikkäästi kuvattu, mutta erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Monesta kohtauksesta paistaa läpi, että ne on kuvattu studiossa vihreää taustakangasta vasten ja että taustat ovat digitaalisesti luotuja. The Great Gatsby - Kultahattua voi suositella Luhrmannin ja DiCaprion faneille, mutta jos ohjaajan räväkkä tyyli ja eri aikakausien musiikeilla leikittely tuntuu luotaantyöntävältä, leffa tuskin voittaa puolelleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.en.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Great Gatsby, 2013, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, A+E Networks, Bazmark Films, Red Wagon Entertainment, Spectrum Films

Arvostelu: Elvis (2022)

ELVIS

Ohjaus: Baz Luhrmann

Pääosissa: Austin Butler, Tom Hanks, Helen Thomson, Richard Roxburgh, Olivia DeJonge, Luke Bracey, Natasha Bassett, David Wenham, Kodi Smit-McPhee, Kelvin Harrison Jr., Xavier Samuel, Dacre Montgomery, Leon Ford, Kate Mulvany, Shonka Dukureh, Gary Clark Jr., Nicholas Bell ja Yola Quartey

Genre: draama, musiikki, historia

Kesto: 2 tuntia 40 minuuttia

Ikäraja: 7

Elvis perustuu maailman myydyimmän artistin, edesmenneen Elvis Presleyn elämään ja uraan. Vuonna 2014 Baz Luhrmann ilmoitti ohjaavansa laulajan tarinasta elokuvan ja hän kirjoitti leffan käsikirjoituksen yhdessä Sam Bromellin, Craig Pearcen ja Jeremy Donerin kanssa. Kesti kuitenkin muutamia vuosia, kunnes tuotanto lähti tosissaan liikkeelle ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2020. Kuvaukset jouduttiin kuitenkin keskeyttämään pari kuukautta myöhemmin alkaneen koronaviruspandemian takia ja niitä päästiin jatkamaan vasta syksyllä. Elvis sai maailmanensi-iltansa tänä keväänä Cannesin elokuvajuhlilla, missä se sai yli kymmenminuuttiset aplodit yleisöltä. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin ja itse odotin innolla elokuvan näkemistä. Olen lapsesta asti pitänyt Elviksen kappaleista, joskin en ole koskaan fanittanut herraa tai aktiivisesti kuunnellut hänen musiikkiaan. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa Elviksen sen kutsuvierasnäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

1950-luvun alussa eversti Tom Parkeriksi itseään kutsuva mies on kiertämässä countrytähti Hank Snow'n promoottorina, kun hän näkee nuoren Elvis Presleyn esiintymässä ja villitsemässä yleisön nuoria naisia. Eversti Parker uskoo voivansa nostaa Elviksen maailmankuuluksi, mutta lisääntyvä suosio ei tule ilman ongelmia...

Päärooliin Elvis Presleyksi kaavailtiin mm. Harry Stylesia, Miles Telleriä, Ansel Elgortia ja Aaron Taylor-Johnsonia, ennen kuin Austin Butler nappasi osan itselleen. Viisikosta vähiten tunnettu Butler osoittautui suorastaan täydelliseksi valinnaksi rooliin. Konserttikohtauksissa Butler kanavoi uskomattomalla vimmalla rock and rollin kuninkaan intohimoista ja karismaattista esiintymistapaa, sekä esittelee lahjakkuuttaan myös draamanäyttelijänä läpi muun leffan. Butler katoaa täysin Elvikseksi, selvästi opeteltuaan tarkasti puhumaan ja liikkumaan kuin hän. Hän pisti itsensä likoon niinkin voimalla, että joutui sairaalahoitoon kuvausten päätyttyä. Huhhuh! Olin aiemmin nähnyt Butleria vain lyhyissä sivurooleissa The Dead Don't Diessa (2019) ja Once Upon a Time... in Hollywoodissa (2019), joissa hän ei erottunut tunnettujen kollegoidensa joukosta yhtään, mutta Elviksenä Butler on niin vaikuttava, että hänen tuskin tarvitsee tyytyä muutaman minuutin sivuosiin enää jatkossa. En malta odottaa näkeväni lisää tältä nuorelta lahjakkuudelta ja suutun, jos Butler ei saa parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuutta roolityöllään.

     Merkittävässä roolissa on myös Elviksen bongannut promoottori ja myöhemmin laulajan manageri, eversti Tom Parker, jota näyttelee voimakkaasti maskeerattu ja veikeällä korostuksella puhuva Tom Hanks. Yleensä mukavia tyyppejä esittävä Hanks onnistuu olemaan todella epämiellyttävä tapaus eversti Parkerina, joka Elviksen nähdessään alkaa miettiä vain miljoonia dollareita, joita hän pystyisi lupaavalla artistinuorella tienaamaan. Paikoitellen Hanksin roolityö on varsin koomista, mutta hän toimii silti mainiosti Butlerin rinnalla. Butlerin roolityön hienoutta vain korostaa, että hän onnistuu jopa jättämään Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hauskasti tämä ei ole muuten ensimmäinen leffa, jossa Hanksin näyttelemä roolihahmo auttaa Elvistä nousemaan kuuluisuuteen. Jo Oscar-voittajaelokuvassa Forrest Gump (1994) Hanksin esittämän nimikkohahmon tanssahtelu toimii Presleyn inspiraationa lavaesiintymiseensä.

Elokuvassa nähdään myös mm. Helen Thomson ja Richard Roxburgh Elviksen vanhempina, Gladys ja Vernon Presleynä, Olivia DeJonge Elviksen tyttöystävänä Priscillana, Luke Bracey Elvistä urallaan auttaneena Jerry Schillinginä, David Wenham countrylaulaja Hank Snow'na, Kodi Smit-McPhee tämän poikana Jimmienä, Kelvin Harrison Jr. laulaja B.B. Kinginä, sekä Dacre Montgomery musiikkiohjelmien tuottajana Steve Binderina. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös oivallisesti. Thomson ja Roxburgh hyppäsivät tuotantoon mukaan vasta, kun kuvauksia saatiin jatkettua 2020 syksyllä, alkuperäisten näyttelijöiden, Maggie Gyllenhaalin ja Rufus Sewellin jouduttua jättämään elokuvan kesken kaiken viivästyneen tuotannon takia.

Erittäin mainion Queen-leffa Bohemian Rhapsodyn (2018) ja omasta mielestäni vielä paremman Elton Johnista kertovan Rocketmanin (2019) jälkeen minulla oli korkeat odotukset Elvistä kohtaan, toiveenani, että laulajalegendan tarinalle onnistuttaisiin tekemään kunniaa elokuvamuodossa. Ja en totta vie pettynyt näkemääni. Elvis on aivan mahtava elämäkertadraama. Itse laulajan ja hänen musiikkinsa tavoin intohimolla ja vimmalla tehty elokuva tarjoaa elämää suurempia tunteita, jotka nostattavat katsojan ihon kananlihalle. Austin Butlerin roolisuoritus on jo yksinään niin mieletön, että hän voisi kantaa harteillaan hieman heikompaa leffaa, mutta onneksi Baz Luhrmann on saanut rakennettua vahvan teoksen Butlerin ympärille.

Elvis-leffa on kuitenkin aika lailla juuri niin Luhrmannia, kun voikin odottaa. Ei kyseessä ole ihan yhtä villi musiikkiteos kuin Moulin Rouge! (2001), mutta ei tämä siitä kauas jää voimakkaassa tyylittelyssään. Jos ohjaajan aiemmista teoksista ei ole tykännyt, voi Elviskin ole paikoitellen luotaantyöntävä luhrmanniudessaan. Luhrmann takoo elokuvansa täyteen energiaa, jonka ansiosta filmi vie täysin mennessään. Elviksen nousua esitellään räiskyvästi, valot välkkyen ja rockmestarin kappaleiden pauhatessa taustalla. Esiintymiskohtaukset ovat toinen toistaan parempia, eikä ihme, jos katsojana huomaa tanssijalan rupeavan vipattamaan tai alkaneensa laulamaan ääneen mukana. Meno vie niin hyvin mukanaan, että yli kahden ja puolen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi, vaikka meiningin hidastuessa viimeisellä kolmanneksella pitkä pituus alkaakin tuntua hieman.

Riemastuttavuudessaan ja mukaansatempaavassa energisyyssäänkin Elvis sisältää synkkiä sävyjä ja voimakasta draamaa. Kuuluisuus ei tule ilman varjopuolia, eikä Elviksen elämä todellakaan ollut pelkkää onnea ja auvoa. Moni varmasti tietää, että vaikka monet riemastuivat laulajan villeistä liikkeistä lavalla, monet muut paheksuivat häntä. Elviksen hyvät suhteet tummaihoisiin aiheuttivat myös pahennusta ja moni tekikin töitä tuhotakseen Elviksen uraa. Kaikista pahinta oli kuitenkin eversti Parkerin työ, josta en itse ollut etukäteen tiennyt. Elviksen ja everstin välille on rakennettu onnistunut konflikti ja läpi leffan katsojaa pistää yhä enemmän vihaksi everstin tavat hyötyä "suojatistaan". Aluksi sitä naureskelee, kun eversti painaa Elviksen nimeä ja naamaa ihan kaikkeen, luoden pelkästä oheiskrääsästä ison bisneksen. Mutta mitä enemmän käy selväksi, että everstiä kiinnostaa enemmän artistin tuoma raha kuin artisti itse tai tämän mielenterveys, elokuvan katsominen muuttuu välillä jopa vaikeaksi. Loppupäässä leffa iskee lujaa katsojan tunteisiin ja myönnän, että koin vaikeuksia pidätellä kyyneliä.

Luhrmannin, Bromellin, Pearcen ja Donerin käsikirjoitus on oikein mainio, joskin nelikko olisi voinut antaa ensimmäisellä puoliskolla enemmän aikaa joillekin hetkille ja loppupäässä taas tiivistää paria hetkeä hieman. Muuten teksti toimii ja Luhrmann on ohjannut sen pohjalta sähäkän leffan, joka myös näyttää todella hyvältä. Elvis on upeasti kuvattu ja valaistu, ja kaikkea vain korostetaan värien käytöllä. Lavasteet ovat hienot ja puvustustiimi on tehnyt huipputyötä Elviksen ikonisten asujen toistamisessa. Maskeeraajat ovat saaneet Butlerin näyttämään Presleyltä ja saaneet Hanksin lähes katoamaan eversti Parkerin vahvojen meikkien ja proteesien taakse. Elokuva on myös taidokkaasti leikattu ja siinä hyödynnetään todella tyylikkäitä siirtymiä. Äänimaailma on oivallisesti kasattu ja musiikit ovat toki täynnä Elvistä niin alkuperäisinä Presleyn esityksinä kuin myös Butlerin laulamina, sekä omasta mielestäni aika tarpeettomasti muutamien muiden artistien ja yhtyeiden, kuten Eminemin, Måneskinin ja CeeLo Greenin esittäminä.

Yhteenveto: Elvis on hieno ja sähäkkä elämäkertadraama, joka vie täysin mukanaan energisessä loistossaan. Austin Butler on täydellinen valinta nimikkorooliin Elvis Presleyksi, kanavoiden legendan maneereja ja puhetapaa fantastisesti. Butler vetää lavaesiintymiskohtaukset häikäisevällä vimmalla, lanne hytkyen ja hikipisarat lentäen. Palkintovyöryn ansaitseva näyttelijänuori jättää jopa Tom Hanksin kaltaisen konkarin varjoonsa. Hanks on mainio Elviksen katalana managerina, jota inhoaa yhä enemmän elokuvan edetessä. Hahmojen välille rakentuu vahva konflikti, mistä saadaan sydäntä särkevää draamaa elokuvan loppupäässä. Kyynelhanat aukeavat herkästi, joten nenäliinat kannattaa varata mukaan teatterireissulle - sillä Elvis totta vie pitää nähdä isolta kankaalta yleisön kera! Baz Luhrmannin ohjaus on ohjaajalle tyypillisen räiskyvää ja voimakkaasti tyyliteltyä. Elokuva onkin hienosti kuvattu ja veikeästi leikattu kasaan. Paikoitellen joitain hetkiä olisi voinut näyttää pidempään ja toisia taas typistää hieman, mutta pääasiassa filmi soljuu onnistuneesti ja yli kahden ja puolen tunnin kesto on vauhdilla ohi. Elvis ei onnistunut vain täyttämään odotukseni, vaan se myös ylitti ne. Yksi vuoden parhaista elokuvista tähän mennessä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Elvis, 2022, Warner Bros., Bazmark Films, Roadshow Entertainment, The Jackal Group, Whalerock Industries

Arvostelu: Moulin Rouge! (2001)

MOULIN ROUGE!

Ohjaus: Baz Luhrmann
Pääosissa: Ewan McGregor, Nicole Kidman, Jim Broadbent, Richard Roxburgh, John Leguizamo, Jacek Koman, David Wenham, Kerry Walker, Caroline O'Connor, Garry McDonald ja DeObia Oparei
Genre: musikaali, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Moulin Rouge! on Ewan McGregorin ja Nicole Kidmanin tähdittämä musikaalielokuva, mikä pohjautuu kabaree-yökerhoon Pariisissa. Alunperin vuonna 1889 perustettu yökerho on vuosisadan varrella ollut keskiössä monissa elokuvissa, kuten vuoden 1928 Moulin Rougessa ja vuoden 1952 Punaisessa myllyssä (Moulin Rouge). Ohjaaja Baz Luhrmann sai inspiraation tehdä musikaalielokuvan, kun hän oli Intiassa ja kävi katsomassa Bollywood-elokuvan. Luhrmann ihastui elokuvan rohkeaan tyyliin, heittäytymiseen ja lajityyppien rajuun sekoitukseen, ja halusi kokeilla jotain samanlaista Hollywoodissa. Bollywoodin lisäksi Luhrmann innostui myös William Shakespearen töistä, sekä antiikin Kreikan rakkaustaruista. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1999 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo jouluna 2000, mutta koska Luhrmann ei kokenut olevansa valmis filmin kanssa, sen ensi-iltaa siirrettiin. Lopulta Moulin Rouge! saikin maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 9. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mikä sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, kuvaus, leikkaus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan lavastuksen ja parhaan puvustuksen palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja laulu), joista se voitti parhaan musikaalielokuvan, naispääosan ja musiikin palkinnot, sekä jopa 12 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan miessivuosan, äänityksen ja musiikin palkinnot. Itse en ollut ennen nähnyt Moulin Rougea, mutta olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä vihdoin katsomalla ja samalla arvostelemalla Moulin Rougen.

Vuonna 1899 nuori kirjailija Christian saapuu Pariisiin, missä hän päätyy boheemiin show-ryhmään ja rakastuu Moulin Rouge -yökerhon tähteen, kurtisaani Satineen. Yökerhon omistaja Harold Zidler on kuitenkin luvannut Satinen vaimoksi rikkaalle Herttualle, jotta tämä tukisi yökerhoa rahallisesti.

Pääroolissa nuorena ja innokkaana kirjoittajana, Christianina nähdään Ewan McGregor, joka oli vielä vuonna 2001 vasta nousemassa isoksi tähdeksi. McGregor osoittaakin tässä, miksi häntä pidetään niin korkeassa arvossa. Hän hyppää taidokkaasti roolinsa vietäväksi ja näyttää suurta intoa elokuvaa kohtaan. Lisäksi McGregor myös yllättää vakuuttavalla lauluäänellään. Hahmona Christian on hyvin perinteinen rakkaudesta haaveileva runosielu. Hahmoksi vaaditaankin McGregorin kaltainen lahjakkuus, jotta tavanomainen heppu saadaan kiinnostavaksi.

     Nicole Kidman taas näyttelee Moulin Rougen suosituinta kabaree-esiintyjää, kurtisaani Satinea, johon Christian rakastuu ensisilmäyksellä. Satine on kuitenkin hyvin erilainen kuin Christian toivoisi, eikä romanssi synny noin vain. Kidman on vielä McGregoria intohimoisempi ja heittäytyvämpi roolissaan, osoittaen osaavansa, kun niin oikeasti haluaa. Kidman on urallaan tehnyt todella epätasaisesti roolitöitä, mutta Satine taitaa kuulua hänen parhaimpiin. Kidman voittikin roolisuorituksestaan parhaan naispääosan Golden Globen.

     Elokuvassa nähdään myös Jim Broadbent Moulin Rougen omistajana Harold Zidlerinä, Richard Roxburgh rikkaana Herttuana, joka on myös kiinnostunut Satinesta, sekä John Leguizamo Moulin Rougen esityksiä loihtivana Henri de Touloise-Lautrecina. Hassusti liikkuva ja hölmösti puhuva Leguizamo ei täysin vakuuta, mutta Broadbent on erittäin hilpeä teatraalisena teatterinomistajana ja Roxburgh ilmehtii oivallisesti ylimielisenä Herttuana.

Moulin Rouge! ei todellakaan ole kaikille sopiva elokuva. Jo se, että kyseessä on musikaali, on joillekin luotaantyöntävä ajatus. Elokuva on äärimmäisen teatraalinen, nopeatempoinen, suorastaan päälle vyöryvä, hurjasti säihkyvä ja kaikin tavoin voimakkaasti tyylitelty. Onkin siis oletettavaa, että täysin samoista syistä jotkut rakastuvat tähän leffaan, kun taas toiset suorastaan inhoavat näkemäänsä. Itse voin onneksi todeta, että ensimmäisen puolen tunnin hämmennyksen jälkeen aloin vähitellen todella lämpenemään filmille ja uskon tämän olevan niitä teoksia, joista tulen pitämään ajan ja uudelleenkatseluiden myötä enemmän. Jo nyt ensimmäisellä katselulla pidin Moulin Rougea erittäin hyvänä teoksena.

Väärissä käsissä elokuva lässähtäisi jo ensiminuuteilla käsiin, mutta Baz Luhrmann osaa kyllä hommansa. Hän on loihtinut mukaan todella voimakkaan tyylin, mikä yhdistelee vanhaa aikaa ja nykypäivää. Ennen kuin elokuvan tuottaneen 20th Century Foxin logo edes ilmestyy ruutuun, näemme verhoilla peitetyn teatterilavan. Kapellimestari nousee lavan eteen ja kun hän aloittaa, verhot siirtyvät syrjään, Foxin fanfaari soi ja katsoja kuljetetaan vuoden 1899 Ranskaan. Siitä alkaakin sitten sellainen musikaalipläjäys, että monet muut lajityypin teokset seuraavat ihmetellen vierestä. "Voiko noin tehdä?" kysyvät Laulavat sadepisarat (Singin' in the Rain - 1952) ja Sound of Music (1965). Se on varmasti ollut Luhrmannin tarkoitus. Boheemin teatteriryhmän tavoin Luhrmannkin on boheemi taiteilija. Hän ei missään nimessä halua tehdä tyypillistä musikaalia... tai edes kovin tavanomaista elokuvaa. Luhrmann luultavasti kokisi epäonnistuneensa, jos katsoja kokisi leffan liian tavalliseksi.

Matkallaan Intiassa Luhrmann innostui Bollywoodin tavasta tehdä elokuvia. Luhrmann koki sen vapaammaksi kuin lännessä ja halusikin rikkoa Hollywoodin rajoja. Moulin Rougea ei tunnu hillitsevän mikään, vaan se riemuitsee vapaana. Elokuva ei pysähtele alussa, vaan vaatii katsojalta tarkkaa keskittymiskykyä, jotta kaiken valon, värin ja musiikin loisteessa, sekä nopeatempoisessa rytmissä pysyy kärryillä siinä, mikä leffan juoni edes on. Etenkin ensimmäisen puolituntisensa ajan ruutu on täynnä jos jonkinnäköistä ärsykettä, joista suuri osa menee ohi, sillä pikavauhtia kulkeva leikkaus puskee koko ajan uutta ruutuun. Tapahtumia vain toljottaa suu auki. Luhrmannilta vaadittaisiin vain yksi lipsahdus ja koko elokuva sortuisi kuin hutera korttitalo. Sitä lipsahdusta ei kuitenkaan tule, vaikka Luhrmann kuinka horjuisi reunalla läpi leffan parituntisen keston.

Nopean temponsa ja hullunkurisen tykityksensä ansiosta Moulin Rouge! ei koskaan käy tylsäksi. Kun katsoja pääsee vihdoin elokuvan sisälle ja antautuu musikaalihurmoksen vietäväksi, aika kuluu kuin siivillä silloinkin, kun Luhrmann vihdoin kokee sopivaksi rauhoittua. Vähitellen kehkeytyvälle (ja paikoitellen yllättävän eroottiselle) rakkaustarinalle annetaan tilaa ja mukana on jopa kauniin herkkiä hetkiä. Kaikki johtaa jännittävään loppuhuipennukseen, mikä toimii, vaikka elokuva paljastaakin heti alussa, kuinka leffa päättyy. Tai kenties se toimii juuri siksi.

Luhrmannin ohjaus on erittäin kiehtovaa ja omaperäistä. Hän saa elokuvan muistuttamaan samanaikaisesti niin vuosikymmeniä vanhaa teatteriesitystä kuin modernimpaa musiikkivideota. Yhdistelmään vaikuttaa vahvasti se, millaisia kappaleita elokuvan musikaalikohtauksiin on valittu. Alkuperäiskappaleiden sijaan leffassa lauletaan mm. David Bowieta, Madonnaa, Queenia, Elton Johnia ja Nirvanaa, mitkä ovat veikeässä kontrastissa elokuvan tapahtumavuoteen 1899. Modernimmat biisit toimivat selvästi Luhrmannin vertauksena 2000-luvun katsojille siitä, kuinka sata vuotta ihmiset olivat täpinöissään hyvin erilaisesta musiikista. Hienot lavasteet ovat tarkoituksellisesti kuin teatterissa ja asut upeita myös. Kuvauksessa kamera oikein ihastelee tätä kaikkea, vaikka hyperaktiivinen leikkaus kovasti haluaa vaihtaa kuvakulmaa alle sekuntin välein. Osittain digitehostein toteutetuista kaupunkinäkymistä huomaa tietokone-efektit, mutta toisaalta juuri se silmiinpistävyys sopii mukaan.

Yhteenveto: Moulin Rouge! on erittäin hyvä, joskin aluksi äärimmäisen hämmentävältä ja sekopäiseltä tuntuva musikaalielokuva. Ohjaaja Baz Luhrmann ei todellakaan halua päästää katsojaa helpolla, vaan tarjoaa sellaisen tykittelevän vuoristoratakyydin, että katsoja tuntee olonsa kummalliseksi vielä lopputekstien päätyttyä. Leffa läjäyttää katsojaa huimaan tahtiin villisti säihkyvällä, värikkäällä ja vauhdikkaasti leikatulla kuvastolla, ja jo alku määrittää hyvin nopeasti, tulisiko katsoja pitämään näkemästään vai ei. Jopa musikaalien suurkuluttajat eivät välttämättä lämpene tälle boheemille toteutukselle. Kaikin puolin tarinankerronnasta musikaalikohtausten toteutukseen, sekä lavasteisiin ja efekteihin Luhrmann välttelee perinteistä elokuvantekoa, luoden filmistään teoksen, mikä todella erottuu edukseen genrestä. Näyttelijät ovat täysillä mukana mahtipontisessa menossa. Musiikkivalinnat ovat todella oivallisia ja hyvässä kontrastissa elokuvan tapahtumavuoteen. Elokuvan tapa sekoittaa vanhaa ja modernia onkin osa sen viehätystä. Moulin Rouge! on luultavasti niitä teoksia, joista joko pitää tai ei - on vaikea kuvitella mitään välimuotoa näin erikoiselle pläjäykselle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moulin Rouge!, 2001, Twentieth Century Fox, Bazmark Films