Arvostelu: Aquaman and the Lost Kingdom (2023)

AQUAMAN AND THE LOST KINGDOM

Ohjaus: James Wan

Pääosissa: Jason Momoa, Patrick Wilson, Yahya Abdul-Mateen II, Amber Heard, Randall Park, Temuera Morrison, Nicole Kidman, Dolph Lundgren, Vincent Regan, John Rhys-Davies ja Pilou Asbæk

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva supersankarielokuva Aquaman (2018) oli valtava menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jo ensimmäistä elokuvaa tehdessään päätähti Jason Momoa esitteli ideansa jatko-osan tarinasta ja sen pohjalta David Leslie Johnson-McGoldrick ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Samaan aikaan elokuvalle suunniteltiin lisäosaleffaa "The Trench", mutta idea lopulta kuopattiin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime jouluna, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin viivästyttämään. Nyt Aquaman and the Lost Kingdom on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ristiriitaisin odotuksin. Ensimmäinen Aquaman oli mielestäni mainio supersankarirymistely, mutta DC:n elokuvauniversumi on ollut viime aikoina erityisen hajanainen, eivätkä huhut leffan tuotanto-ongelmista tai pieleen menneistä testinäytöksistä herättäneet luottoa jatko-osan toimivuutta kohtaan. Kävin silti katsomassa Aquaman and the Lost Kingdomin heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Aquaman tarvitsee vangitun veljensä Ormin apua, kun myyttisen ja voimakkaan Mustan kolmikärjen löytänyt Black Manta palaa kostamaan isänsä kuoleman.

Lukuun ottamatta Willem Dafoen näyttelemää Vulkoa, ensimmäisestä Aquaman-elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun ja ainakin näillä näyttelijöillä nähtävästi viimeistä kertaa, Aquaman and the Lost Kingdomin lopettaessa tämänhetkisen DC-elokuvauniversumin. Jason Momoan on huhuttu palaavan tulevaan, James Gunnin johtamaan DC-leffauniversumiin uudessa roolissa Lobona, mutta hänet nähdään vielä ainakin nyt Arthur Currynä, eli Aquamanina. Karismaattinen Momoa toimii roolissa edelleen, esittäen oivallisesti niin hahmon hupsumman kuin vakavammankin puolen. Aquaman pohtii entistä enemmän paikkaansa maailmassa, saatuaan lapsen. Hänen pitäisi nyt toimia sekä isänä lapselleen, Atlantiksen kuninkaana, että niin maanpäällisen kuin merenalaisenkin maailman suojelijana.

     Ex-miehensä Johnny Deppin kanssa käytyjen oikeudenkäyntien aikana ja niiden jälkeen on puhuttu paljon Amber Heardin paluusta Aquamanin rakkaan Meran rooliin. Jotkut sanoivat, että Heard olisi saanut potkut leffasta, minkä puolesta kirjoitettiin jopa vetoomuksia. Heard itse on sanonut joutuneensa taistelemaan roolinsa puolesta ja DC Filmsiä johtava Walter Hamada on jopa myöntänyt, että Meran uudelleenroolitusta oli pohdittu. James Wan halusi kuitenkin pitää Heardin Merana. Hahmon ruutuaikaa on vähennetty huomattavasti ykkösleffaan verrattuna. Heard hoitaa roolinsa kelvollisesti kuten ykkösosassa, mutta elokuvaa katsoessa voi huomata, etteivät tekijät oikein tienneet, mitä tehdä näyttelijän ja tämän hahmon kanssa.

Sivurooleissa nähdään toistamiseen myös Temuera Morrison ja Nicole Kidman Aquamanin ihmisisä Tomina ja atlantislaisäiti Atlannana, Dolph Lundgren Meran isänä, kuningas Nereusina ja Patrick Wilson Aquamanin veljenä, Ormina, eli Ocean Masterina. Pahisroolia edustaa tälläkin kertaa Yahya Abdul-Mateen II:n näyttelemä David Kane, eli Black Manta, jonka apurina häärää ykkösleffan lopputekstikohtauksessa nähty tohtori Stephen Shin (Randall Park), joka haaveilee Atlantiksen löytämisestä. On hieman tylsää, että Black Manta toimii tälläkin kertaa pahiksena. Vaikka hahmo saakin uusia voimia Mustan kolmikärjen avulla, ei hänestä saada paljoa irti. Sen sijaan Wilsonin näyttelemästä Ormista kaivetaan uusia puolia, kun Aquaman tarvitsee tämän apua Black Mantan pysäyttämiseen. Leffan aikana on vaikea olla tuumimatta, miksei Aquaman vain soittanut kavereilleen Justice Leaguesta sen sijaan, että luottaisi veljeensä, joka tuntee syvää vihaa häntä kohtaan.

Ottaen huomioon, että ensimmäinen Aquaman on DC-elokuvien suurin kassamagneetti, olisi voinut luulla, että jatko-osan teko tapahtuisi kuin leikiten. Aquaman and the Lost Kingdomin matka valkokankaille oli kuitenkin kivikkoinen ja siihen mahtui monta mutkaa matkaan, oli kyse sitten Heardin erottamista koskevista vetoomuksista, nähtävästi vaikeasta ilmapiiristä kuvauksissa, useista uusintakuvauksista tai koko DC-leffauniversumin uudelleenkäynnistämisen ilmoittamisesta, kun vanha leffauniversumi oli edelleen käynnissä. Vaikea tuotanto näkyy lopputuloksessa, ainakin osittain.

Ei Aquaman and the Lost Kingdom huono leffa ole, se on lähinnä vain todella yhdentekevä ja keskinkertainen. Se tarjoaa silloin tällöin ihan menevää supersankaritoimintaa ja sen seikkailu viihdyttää aika ajoin, mutta eipä kokonaisuudesta tunnu jäävän käteen mitään. Mukana on niin hyvää kuin kehnoa huumoria. Pienimuotoisemmat käsirysyt ovat mainioita, mutta isommat spektaakkelitaistelut kaatuvat oman painonsa alle. Tarina on tarpeeksi kelvollinen, mutta käsikirjoitus kaipaisi silti reippaasti potkua. On aika tylsää, että viiden vuoden odotuksen jälkeen luvassa on jälleen Black Mantan kostoyritystä ja myyttisen kolmikärjen etsintää. Taustalla lymyilee ihan kiinnostava takapiru, josta ei kuitenkaan saada oikein mitään irti. Käsikirjoitus yrittää ottaa hieman kantaa ilmastonmuutokseen ja luonnonsuojeluun, mutta teema jää pintaraapaisuksi. Mielenkiintoisen merenalaisen maailman ja mytologian syventämisen ohella elokuvan kantavana voimana toimii Aquamanin ja Ormin yritys parantaa välejään - joskin veljesten naljailevista keskusteluista herää herkästi mielleyhtymiä Marvel-leffoista tuttujen ukkosenjumala Thorin ja tämän pahan Loki-veljen kanssakäymisiin. Asiaahan ei auta, että Aquaman jopa kutsuu Ormia Lokiksi yhdessä kohtaa.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa modernina kauhutaiturina pidetty James Wan, jonka kannattaisi pysytellä siellä kauhun puolella. Wanin käsissä Aquaman and the Lost Kingdom äityy toisinaan hieman turhauttavaksi mekastukseksi, eivätkä leffan dramaattisemmat ja humoristisemmat puolet kulje käsi kädessä. Tekniseltä puoleltaan elokuva näyttää keskeneräiseltä. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet ja asut oivalliset, mutta tietokonetehosteista tulee usein mieleen videopelit. Vedenalaisissa kohtauksissa hahmojen digihiukset näyttävät kummallisilta ja toimintakohtauksissa on selvää, kun näyttelijä vaihdetaan animoituun hahmoon. Äänimaailma rymistelee kovaäänisesti, oli kyse sitten efekteistä tai Rupert Gregson-Williamsin musiikeista.

Yhteenveto: Aquaman and the Lost Kingdom on harmillisen keskinkertainen ja unohdettava jatko-osa mainiolle supersankarielokuvalle. Leffan haastava tuotanto näkyy lopputuloksesta ja elokuva on rakenteeltaan hieman takkuileva. Ajoittain elokuva viihdyttää passelisti, mutta toisinaan taas se on raskassoutuista seurattavaa. Niin huumorin kuin toiminnan taso vaihtelee ja suuret, keskeneräisiltä näyttävien digitehosteiden täyttämät taistelut saavat ähkyn nopeasti aikaiseksi. On hieman tylsää, että tarina kierrättää paljon juttuja ykkösosasta pahiksesta lähtien. Tekijät kuitenkin laajentavat kiinnostavasti tätä merenalaista maailmaa. Parasta elokuvassa on Aquamanin ja Ormin välien lämpeneminen. Jason Momoa toimii edelleen nimikkoroolissa Aquamanina ja muu näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa vaihtelevin lopputuloksin. Aquaman and the Lost Kingdom ei ole huono elokuva, mutta se on todella valitettavan yhdentekevä tapaus ja erityisen iso pettymys, kun sen mieltää nykyisen DC-elokuvauniversumin päätösosaksi. Parin vuoden päästä uusi DC-leffauniversumi pyörähtää käyntiin Superman: Legacylla (2025), jossa nähdään David Corenswet Supermanina Henry Cavillin sijaan. Aquaman on takuulla mukana siinäkin leffauniversumissa, varmaan jonkun toisen näyttelijän esittämänä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Aquaman and the Lost Kingdom, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: The Northman (2022)

THE NORTHMAN

Ohjaus: Robert Eggers

Pääosissa: Alexander Skarsgård, Nicole Kidman, Claes Bang, Anya Taylor-Joy, Ethan Hawke, Björk, Willem Dafoe, Gustav Lindh, Kate Dickie, Murray McArthur, Ian Whyte ja Ralph Ineson

Genre: historia, toiminta, fantasia

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

"I will avenge you, father! I will save you, mother! I will kill you, Fjölnir!"

The Northman on The Witchin (The VVitch: A New-England Folktale - 2015) ja The Lighthousen (2019) ohjaajan Robert Eggersin uusi elokuva, joka perustuu Amleth-viikingin legendaan. Eggers ilmoitti elokuvan teosta syksyllä 2019 ja kuvausten oli tarkoitus alkaa maaliskuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia kuvauksia piti siirtää. Kuvaukset käynnistyivät lopulta elokuussa 2020 ja nyt The Northman saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvaa kiinnostuneena, pidettyäni erittäin paljon Eggersin aiemmasta leffasta, The Lighthousesta. Kävinkin katsomassa The Northmanin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 895 viikinkikuningas Aurvandill Sotakorpin veli Fjölnir murhaa kuninkaan, anastaa vallan ja sieppaa kuningatar Gudrúnin. Kuninkaan poika Amleth pääsee pakoon ja vuosien kuluessa hänen kostonhimonsa kasvaa entisestään.

Alexander Skarsgård näyttelee viikinkiprinssi Amlethia, joka päättää kostaa, kun hänen setänsä Fjölnir (Claes Bang) kääntyy veljeään vastaan, tappaen Amlethin kuningasisän Aurvandillin (Ethan Hawke) ja siepaten kuningataräiti Gudrúnin (Nicole Kidman). Skarsgård hyppää yllättävänkin vakuuttavasti kostonhimoisen Amlethin saappaisiin, tulkiten hienosti hahmon sisällä kytevää raivoa. Katsojana taas hyppää heti viikinkiprinssin kostoretkelle mukaan, haluten nähdä Amlethin onnistuvan aikomuksissaan. Bang ja erityisesti Hawke hoitavat myös roolinsa karismaattisesti, mutta Kidmanin kohdalla itselläni kesti pidemmän aikaa, kunnes hän sopi menoon mukaan.

     Elokuvassa nähdään myös Willem Dafoe narri Heimirinä, Björk Amlethia ohjaavana näkijänä, Anya Taylor-Joy Olga-orjana, sekä Gustav Lindh Fjölnir-petturin poikana Thoririna. Dafoe pääsee parissa kohtaa loistamaan hullunkiilto silmissään, Björkistä löytyy sopivaa mystisyyttä näkijäksi, Taylor-Joy näyttää jälleen lahjansa Amlethista kiinnostuvana orjana ja Lindhkin toimii passelisti ylimielisen Thoririn osassa.

Huhhuh, minkä elokuvan Robert Eggers on tällä kertaa tehnyt! The Northman on todella intensiivinen ja vangitseva kostotarina, joka pitää tiukasti otteessaan läpi vähän päälle parin tunnin kestonsa. Jos Eggersin aiempia, pienimuotoisempia kauhuleffoja fanittanut katsoja pelkää, että isomman budjetin kanssa ohjaaja päätyisi tekemään tavanomaisemman toimintaspektaakkelin, ei hätää. The Northman on kyllä omalla tavallaan spektaakkeli, mutta Eggers pitää silti hyvin omalaatuisen tyylinsä yllä läpi leffan ja tarjoaa parissa kohtaa muistutuksia kauhujuuristaan. Heti avauskohtauksesta lähtien Eggers nostaa ilmoille painostavan hengen, eikä päästä katsojaansa helpolla.

Kyseessä ei ole mikään erityisen vauhdikas teos, mutta silti elokuva tuntuu olevan nopeasti ohi. Hitaasti etenevät ja pitkät kohtaukset vievät täysin mukanaan, mykistäen katsojansa erilaisin tavoin. Suu meinaa loksahdella auki aina silloin tällöin, joko ihmetyksestä tai järkytyksestä. Eläinrakkaille varoituksen sanana, että filmissä pistetään varsin tylysti hevosia ja jopa koirakin hengiltä. Ihmisiä pilkotaan myös brutaalisti, eikä taisteluista ole todellakaan tehty lapsiystävällistä katseltavaa. The Northman on muutenkin täynnä rankkaa sisältöä ja välillä voi tuntua siltä kuin katsoisi kuumehoureista painajaista.

Tiivistunnelmaisen ohjauksen lisäksi myös Eggersin käsikirjoitus yhdessä Sjónin kanssa on vakuuttava. Kaksikko pohtii hienosti väkivallan, vihan ja koston kierrettä ja voiko sillä saavuttaa mitään. Tarina rakentuu onnistuneesti, kuten myös hahmojen väliset suhteet. Ja jos jostain syystä The Northman ei onnistu mykistämään vielä Eggersin ohjauksella, tarinalla, näyttelijäsuorituksilla tai edes verisillä taistelukohtauksilla, elokuvan teknisen toteutuksen luulisi viimeistään pystyvän siihen. Kyseessä on aivan mielettömän upeasti kuvattu teos, jonka liki jokaisen tarkkaan sommitellun, suunnitellun, valaistun ja värimääritellyn kuvan haluaisi pistää kehyksiin. Yksikään otos ei jää huolimattomaksi. Mukana on useita todella pitkiä otoksia, joissa kamera kiertää tyylikkäästi hienoissa lavasteissa mainiosti puvustettujen ja maskeerattujen näyttelijöiden kanssa. Otokset on taidokkaasti leikattu yhteen ja sekaan lisätyt erikoistehosteet toimivat. Vahvoja visuaalisuuksia on myös tukemassa voimakas äänimaailma. Niin efektejä kuin Robin Carolanin ja Sebastian Gainsborough'n säveltämiä musiikkeja ja kurkkuörinöitä myöten äänet jytisevät jylhästi.

Yhteenveto: The Northman on hieno viikinkifilmi, joka imaisee katsojan täysin mukanaan intensiiviselle kostoretkelle. Alusta alkaen painostava tunnelma ottaa katsojasta tiukan otteen ja lumoaa tarinan vietäväksi. Elokuva ei ole helppoa katsottavaa rankan materiaalinsa kanssa, mutta valkokankaasta ei vain voi irrottaa katsetta. Iso syy tähän on leffan huikea tekninen toteutus. Esimerkiksi upean kuvauksensa, lavastuksensa ja äänimaailmansa kera elokuva on todella vaikuttava. Robert Eggers todella esittelee lahjojaan niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Vaikka hänellä on ollut tällä kertaa rahaa huomattavasti enemmän käytössään, ei hän ole lähtenyt tekemään mitään perinteistä studiorainaa, vaan täysin omannäköisensä teoksen. Näyttelijät hoitavat hommansa onnistuneesti, joskin itseltäni kesti hetki lämmetä Nicole Kidmanin läsnäololle. The Northman hyppäsi saman tien vuoden parhaiden elokuvien joukkoon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Northman, 2022, New Regency Productions, Focus Features

Arvostelu: The Others (2001)

THE OTHERS

Ohjaus: Alejandro Amenábar

Pääosissa: Nicole Kidman, Alakina Mann, James Bentley, Fionnula Flanagan, Elaine Cassidy, Eric Sykes, Christopher Eccleston, Renée Asherson ja Alexander Vince

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

The Others on Nicole Kidmanin tähdittämä kauhuelokuva. Ohjaaja Alejandro Amenábar kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen aluksi äidinkielellään espanjaksi, mutta päätti lopulta tehdä elokuvan englanniksi. Filmin kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2001 ja lopulta The Others sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Kyseessä oli kriitikoiden kehuma menestys (jopa kaikkien aikojen menestynein espanjalaiselokuva), joka sai Espanjassa 15 Goya-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, uusi näyttelijä, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, minkä lisäksi se sai parhaan naispääosan BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Othersia, vaikka olen tiennyt siitä jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein juhlavuoden kunniaksi vilkaista, mistä oikein on kyse?

Vuonna 1945 Grace Stewart asuu isossa kartanossa kahden valoherkän lapsensa kanssa, Gracen miehen lähdettyä sotaan. Kun Grace palkkaa palvelusväkeä auttamaan askareissa ja lasten kanssa, alkaa kartanossa tapahtua kummia. Ovet ja verhot avautuvat ja sulkeutuvat itsekseen ja Gracen tytär kertoo nähneensä talossa ihmisiä, joihin muut eivät ole törmänneet...

Pääroolissa Grace Stewartina nähdään Nicole Kidman, joka sai roolityöstään mm. Golden Globe -ehdokkuuden. Kuitenkin kun Kidmania pyydettiin elokuvaan, hän ei aluksi halunnut olla mukana tällaisessa kauhutarinassa. Kidman on kertonut jälkikäteen, että vielä kuvaustenkin aikana hän pohti projektista poistumista, kokiessaan kertomuksen niin ahdistavaksi, että näki painajaisia. Selvästi oli kuitenkin hyvä, että hän tarttui rooliin, sillä Kidman tekee The Othersissa yhden parhaista roolisuorituksistaan. Häneltä löytyy heikommat hetkensä, erityisesti liittyen alkupään säikähtelyihin, joissa Kidmanin reaktiot ovat selvää näyttelemistä. Muuten hän kuitenkin pärjää hyvin ja tuo taidokkaasti esiin äidin kokeman vimman suojellakseen lapsiaan pahalta. Gracen lapsina, Annena ja Nicholasina nähdään Alakina Mann ja James Bentley, jotka ovat myös hyviä valintoja osiinsa. Anne ja Nicholas ovat niin herkkiä auringonvalolle, että pelkkä valon osuminen heidän ihoonsa voi koitua kuolettavaan allergiseen reaktioon.

     Perheen lisäksi elokuvassa nähdään myös Fionnula Flanagan, Elaine Cassidy ja Eric Sykes lastenhoitaja Millsinä, tämän mykkänä avustajana Lydiana ja puutarhuri Tuttlena, jotka Grace palkkaa auttamaan talon ja lasten kanssa. Cassidy ja Sykes eivät tee erityistä vaikutusta, mutta Flanagan tekee kenties jopa filmin parhaan roolityön herttaisena, joskin epäilyttävänä hoitajana.

The Others osoittautui erittäin hyväksi ja jännittäväksi kummitustarinaksi, josta kuitenkin uskon, että vasta toinen katselukerta tulee oikeasti määrittämään, toimiiko elokuva vai ei. Mitään erityisemmin paljastamatta sanon, että elokuva rakentuu lopulta niin voimakkaasti sen käänteiden varaan, jotka pyöräyttävät koko homman päälaelleen. Kyseessä todella on niitä käänteitä, jotka saavat näkemään kaiken aiemmin tapahtuneen täysin uudessa valossa. Siksi kun elokuvan katsoo uudelleen, tulee vastaan filmin todellinen koettelemus, eli toimiiko se enää, kun katsoja tietää, mistä kaikessa on kyse? Näin ensimmäisellä katselulla tarina toimii erittäin hyvin, pitäen tiukasti mukanaan läpi tunnin ja kolmen vartin keston. 

Vielä tarinaa enemmän pidin elokuvan tunnelmasta. Ohjaaja Alejandro Amenábar ei viljele filmiään täyteen kauhuelokuvien pahinta vitsausta, eli kovaäänisiä äkkisäikäytyksiä. Leffa on hyvin hiljainen ja rauhallinen, mutta sitäkin tehokkaampi jännityspuolellaan. Epämiellyttävä henki on kaiken aikaa läsnä ja tunnelmaa kasvatellaan vähitellen. Amenábar todella ymmärtää, että karmivinta on se, mitä ei näe ja niinpä näemme pääasiassa vain hahmojen reaktioita, kun nämä näkevät jotain kaameaa. Ahdistavaa ilmapiiriä lisää se, että kartano on jatkuvan sumun ympäröimä, mikä herättää nopeasti tunteen siitä, ettei pakopaikkaa ole. Lasten sairaus taas antaa hyvän syyn sille, miksi päiväsaikaankin kartano täytyy pitää pimeänä. Hiljaiset kohtaukset, joissa hahmot kulkevat pelkässä kynttilänvalossa kartanon kolkkoja käytäviä saavat katsojan olemaan täysin hievahtamatta. Elokuvan sijoittaminen toisen maailmansodan aikaan on hyvä päätös, sillä filmi ei olisi yhtä kutkuttava nykypäivään sijoittuessa kaikenlaista modernien vimpainten kera.

Sen lisäksi, että ajankuva on toteutettu hienosti lavastein ja puvustuksin, myös kuvauksessa on jotain vanhaa. Filmille kuvaaminen tuo mukaan tiettyä kuvan kohinaa ja filmikuvien pientä rätinää, mikä herättää tunnetta, että The Others olisi tehty ennen 2000-lukua. Kuvaus on kaikin puolin tyylikästä ja sitä tehostaa oiva valaisu. Lisäksi elokuvassa vallitsee hyvin alakuloinen, mutta samalla hieman kauniskin värimaailma. Leikkaus on sujuvaa ja visuaalista antia tukee mainio äänimaailma. Ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi Amenábar yllättää sillä, että hän vastaa myös leffan musiikeista! Eivät musiikit jää erityisemmin mieleen, mutta harvemmin näkee, että ohjaaja hoitaa senkin tontin, mikä on ihailtavaa.

Yhteenveto: The Others on erittäin mainio ja tunnelmallinen kummituskertomus. Ohjaaja Alejandro Amenábarin luoma henki on koukuttavan jännittävä ja elokuva on täynnä kohtauksia, joissa katsoja seuraa tapahtumia ihan hiirenhiljaa ja hievahtamatta. Amenábar ei luota mihinkään hölmöihin äkkisäikäyttelyihin, vaan saa aikaan aidosti karmivaa ilmapiiriä. Hänen työssään on jotain viehättävän vanhanaikaista ja sitä vanhanaikaisuutta vain korostaa leffan kuvaus kohisevan filmikuvan kera. Näyttelijät tekevät hyvää työtä, vain lisäten tunnelmaa. Nicole Kidman tekee yhden uransa vakuuttavimmista roolisuorituksista, mutta parhaan esityksen tarjoaa Fionnula Flanagan. Käsikirjoitus on oivallinen, mutta sen toimivuus selviää oikeastaan vasta toisella katselulla, sillä tarina rakentuu niin vahvasti käänteidensä varaan. Toisella katselulla sitten selviää, toimiiko tarina yhä, kun tietää jo, mistä kaikessa on kyse? Ensimmäisellä katselulla The Others kuitenkin osoittautui todella hyväksi filmiksi, jota suosittelen hieman hiljaisempien ja tunnelmoivien kummitustarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Others, 2001, Cruise/Wagner Productions, Sogecine, Las Producciones del Escorpión, Dimension Films, Canal+, StudioCanal, Lucky Red, Miramax

Arvostelu: Moulin Rouge! (2001)

MOULIN ROUGE!

Ohjaus: Baz Luhrmann
Pääosissa: Ewan McGregor, Nicole Kidman, Jim Broadbent, Richard Roxburgh, John Leguizamo, Jacek Koman, David Wenham, Kerry Walker, Caroline O'Connor, Garry McDonald ja DeObia Oparei
Genre: musikaali, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Moulin Rouge! on Ewan McGregorin ja Nicole Kidmanin tähdittämä musikaalielokuva, mikä pohjautuu kabaree-yökerhoon Pariisissa. Alunperin vuonna 1889 perustettu yökerho on vuosisadan varrella ollut keskiössä monissa elokuvissa, kuten vuoden 1928 Moulin Rougessa ja vuoden 1952 Punaisessa myllyssä (Moulin Rouge). Ohjaaja Baz Luhrmann sai inspiraation tehdä musikaalielokuvan, kun hän oli Intiassa ja kävi katsomassa Bollywood-elokuvan. Luhrmann ihastui elokuvan rohkeaan tyyliin, heittäytymiseen ja lajityyppien rajuun sekoitukseen, ja halusi kokeilla jotain samanlaista Hollywoodissa. Bollywoodin lisäksi Luhrmann innostui myös William Shakespearen töistä, sekä antiikin Kreikan rakkaustaruista. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1999 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo jouluna 2000, mutta koska Luhrmann ei kokenut olevansa valmis filmin kanssa, sen ensi-iltaa siirrettiin. Lopulta Moulin Rouge! saikin maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 9. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mikä sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, kuvaus, leikkaus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan lavastuksen ja parhaan puvustuksen palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja laulu), joista se voitti parhaan musikaalielokuvan, naispääosan ja musiikin palkinnot, sekä jopa 12 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan miessivuosan, äänityksen ja musiikin palkinnot. Itse en ollut ennen nähnyt Moulin Rougea, mutta olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä vihdoin katsomalla ja samalla arvostelemalla Moulin Rougen.

Vuonna 1899 nuori kirjailija Christian saapuu Pariisiin, missä hän päätyy boheemiin show-ryhmään ja rakastuu Moulin Rouge -yökerhon tähteen, kurtisaani Satineen. Yökerhon omistaja Harold Zidler on kuitenkin luvannut Satinen vaimoksi rikkaalle Herttualle, jotta tämä tukisi yökerhoa rahallisesti.

Pääroolissa nuorena ja innokkaana kirjoittajana, Christianina nähdään Ewan McGregor, joka oli vielä vuonna 2001 vasta nousemassa isoksi tähdeksi. McGregor osoittaakin tässä, miksi häntä pidetään niin korkeassa arvossa. Hän hyppää taidokkaasti roolinsa vietäväksi ja näyttää suurta intoa elokuvaa kohtaan. Lisäksi McGregor myös yllättää vakuuttavalla lauluäänellään. Hahmona Christian on hyvin perinteinen rakkaudesta haaveileva runosielu. Hahmoksi vaaditaankin McGregorin kaltainen lahjakkuus, jotta tavanomainen heppu saadaan kiinnostavaksi.

     Nicole Kidman taas näyttelee Moulin Rougen suosituinta kabaree-esiintyjää, kurtisaani Satinea, johon Christian rakastuu ensisilmäyksellä. Satine on kuitenkin hyvin erilainen kuin Christian toivoisi, eikä romanssi synny noin vain. Kidman on vielä McGregoria intohimoisempi ja heittäytyvämpi roolissaan, osoittaen osaavansa, kun niin oikeasti haluaa. Kidman on urallaan tehnyt todella epätasaisesti roolitöitä, mutta Satine taitaa kuulua hänen parhaimpiin. Kidman voittikin roolisuorituksestaan parhaan naispääosan Golden Globen.

     Elokuvassa nähdään myös Jim Broadbent Moulin Rougen omistajana Harold Zidlerinä, Richard Roxburgh rikkaana Herttuana, joka on myös kiinnostunut Satinesta, sekä John Leguizamo Moulin Rougen esityksiä loihtivana Henri de Touloise-Lautrecina. Hassusti liikkuva ja hölmösti puhuva Leguizamo ei täysin vakuuta, mutta Broadbent on erittäin hilpeä teatraalisena teatterinomistajana ja Roxburgh ilmehtii oivallisesti ylimielisenä Herttuana.

Moulin Rouge! ei todellakaan ole kaikille sopiva elokuva. Jo se, että kyseessä on musikaali, on joillekin luotaantyöntävä ajatus. Elokuva on äärimmäisen teatraalinen, nopeatempoinen, suorastaan päälle vyöryvä, hurjasti säihkyvä ja kaikin tavoin voimakkaasti tyylitelty. Onkin siis oletettavaa, että täysin samoista syistä jotkut rakastuvat tähän leffaan, kun taas toiset suorastaan inhoavat näkemäänsä. Itse voin onneksi todeta, että ensimmäisen puolen tunnin hämmennyksen jälkeen aloin vähitellen todella lämpenemään filmille ja uskon tämän olevan niitä teoksia, joista tulen pitämään ajan ja uudelleenkatseluiden myötä enemmän. Jo nyt ensimmäisellä katselulla pidin Moulin Rougea erittäin hyvänä teoksena.

Väärissä käsissä elokuva lässähtäisi jo ensiminuuteilla käsiin, mutta Baz Luhrmann osaa kyllä hommansa. Hän on loihtinut mukaan todella voimakkaan tyylin, mikä yhdistelee vanhaa aikaa ja nykypäivää. Ennen kuin elokuvan tuottaneen 20th Century Foxin logo edes ilmestyy ruutuun, näemme verhoilla peitetyn teatterilavan. Kapellimestari nousee lavan eteen ja kun hän aloittaa, verhot siirtyvät syrjään, Foxin fanfaari soi ja katsoja kuljetetaan vuoden 1899 Ranskaan. Siitä alkaakin sitten sellainen musikaalipläjäys, että monet muut lajityypin teokset seuraavat ihmetellen vierestä. "Voiko noin tehdä?" kysyvät Laulavat sadepisarat (Singin' in the Rain - 1952) ja Sound of Music (1965). Se on varmasti ollut Luhrmannin tarkoitus. Boheemin teatteriryhmän tavoin Luhrmannkin on boheemi taiteilija. Hän ei missään nimessä halua tehdä tyypillistä musikaalia... tai edes kovin tavanomaista elokuvaa. Luhrmann luultavasti kokisi epäonnistuneensa, jos katsoja kokisi leffan liian tavalliseksi.

Matkallaan Intiassa Luhrmann innostui Bollywoodin tavasta tehdä elokuvia. Luhrmann koki sen vapaammaksi kuin lännessä ja halusikin rikkoa Hollywoodin rajoja. Moulin Rougea ei tunnu hillitsevän mikään, vaan se riemuitsee vapaana. Elokuva ei pysähtele alussa, vaan vaatii katsojalta tarkkaa keskittymiskykyä, jotta kaiken valon, värin ja musiikin loisteessa, sekä nopeatempoisessa rytmissä pysyy kärryillä siinä, mikä leffan juoni edes on. Etenkin ensimmäisen puolituntisensa ajan ruutu on täynnä jos jonkinnäköistä ärsykettä, joista suuri osa menee ohi, sillä pikavauhtia kulkeva leikkaus puskee koko ajan uutta ruutuun. Tapahtumia vain toljottaa suu auki. Luhrmannilta vaadittaisiin vain yksi lipsahdus ja koko elokuva sortuisi kuin hutera korttitalo. Sitä lipsahdusta ei kuitenkaan tule, vaikka Luhrmann kuinka horjuisi reunalla läpi leffan parituntisen keston.

Nopean temponsa ja hullunkurisen tykityksensä ansiosta Moulin Rouge! ei koskaan käy tylsäksi. Kun katsoja pääsee vihdoin elokuvan sisälle ja antautuu musikaalihurmoksen vietäväksi, aika kuluu kuin siivillä silloinkin, kun Luhrmann vihdoin kokee sopivaksi rauhoittua. Vähitellen kehkeytyvälle (ja paikoitellen yllättävän eroottiselle) rakkaustarinalle annetaan tilaa ja mukana on jopa kauniin herkkiä hetkiä. Kaikki johtaa jännittävään loppuhuipennukseen, mikä toimii, vaikka elokuva paljastaakin heti alussa, kuinka leffa päättyy. Tai kenties se toimii juuri siksi.

Luhrmannin ohjaus on erittäin kiehtovaa ja omaperäistä. Hän saa elokuvan muistuttamaan samanaikaisesti niin vuosikymmeniä vanhaa teatteriesitystä kuin modernimpaa musiikkivideota. Yhdistelmään vaikuttaa vahvasti se, millaisia kappaleita elokuvan musikaalikohtauksiin on valittu. Alkuperäiskappaleiden sijaan leffassa lauletaan mm. David Bowieta, Madonnaa, Queenia, Elton Johnia ja Nirvanaa, mitkä ovat veikeässä kontrastissa elokuvan tapahtumavuoteen 1899. Modernimmat biisit toimivat selvästi Luhrmannin vertauksena 2000-luvun katsojille siitä, kuinka sata vuotta ihmiset olivat täpinöissään hyvin erilaisesta musiikista. Hienot lavasteet ovat tarkoituksellisesti kuin teatterissa ja asut upeita myös. Kuvauksessa kamera oikein ihastelee tätä kaikkea, vaikka hyperaktiivinen leikkaus kovasti haluaa vaihtaa kuvakulmaa alle sekuntin välein. Osittain digitehostein toteutetuista kaupunkinäkymistä huomaa tietokone-efektit, mutta toisaalta juuri se silmiinpistävyys sopii mukaan.

Yhteenveto: Moulin Rouge! on erittäin hyvä, joskin aluksi äärimmäisen hämmentävältä ja sekopäiseltä tuntuva musikaalielokuva. Ohjaaja Baz Luhrmann ei todellakaan halua päästää katsojaa helpolla, vaan tarjoaa sellaisen tykittelevän vuoristoratakyydin, että katsoja tuntee olonsa kummalliseksi vielä lopputekstien päätyttyä. Leffa läjäyttää katsojaa huimaan tahtiin villisti säihkyvällä, värikkäällä ja vauhdikkaasti leikatulla kuvastolla, ja jo alku määrittää hyvin nopeasti, tulisiko katsoja pitämään näkemästään vai ei. Jopa musikaalien suurkuluttajat eivät välttämättä lämpene tälle boheemille toteutukselle. Kaikin puolin tarinankerronnasta musikaalikohtausten toteutukseen, sekä lavasteisiin ja efekteihin Luhrmann välttelee perinteistä elokuvantekoa, luoden filmistään teoksen, mikä todella erottuu edukseen genrestä. Näyttelijät ovat täysillä mukana mahtipontisessa menossa. Musiikkivalinnat ovat todella oivallisia ja hyvässä kontrastissa elokuvan tapahtumavuoteen. Elokuvan tapa sekoittaa vanhaa ja modernia onkin osa sen viehätystä. Moulin Rouge! on luultavasti niitä teoksia, joista joko pitää tai ei - on vaikea kuvitella mitään välimuotoa näin erikoiselle pläjäykselle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moulin Rouge!, 2001, Twentieth Century Fox, Bazmark Films

Arvostelu: Bombshell - hiljaisuuden rikkojat (Bombshell - 2019)

BOMBSHELL - HILJAISUUDEN RIKKOJAT

BOMBSHELL

Ohjaus: Jay Roach
Pääosissa: Charlize Theron, Margot Robbie, Nicole Kidman, John Lithgow, Kate McKinnon, Rob Delaney, Liv Hewson, Brigette Lundy-Paine, Connie Britton, Allison Janney, Mark Duplass ja Malcolm McDowell
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 7

Bombshell - hiljaisuuden rikkojat perustuu tositapahtumiin muutaman vuoden takaa, Fox Newsin naistyöntekijöiden paljastaessa yhtiön johtajan Roger Ailesin ahdistelleen heitä seksuaalisesti vuosia. Toukokuussa 2017 Ailesin kuoleman jälkeen Annapurna Pictures ilmoitti työstävänsä elokuvaa tapahtumista. Työryhmää alettiin kasaamaan ja Charles Randolph alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta. Annapurna Pictures kuitenkin jättäytyi projektista budjetin kasvaessa, jolloin mukaan tulivat Bron Studios ja Lionsgate. Leffaa alettiin kuvaamaan lokakuussa 2018 työnimellä "Fair and Balanced" ja nyt uudelleennimetty Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä ja meninkin odottavaisin mielin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Fox Newsin johtaja Roger Ailes on vuosia ahdistellut yhtiön naistyöntekijöitä, uhaten potkuilla ja maineen pilaamisella, jos naiset kertovat asiasta, ja lupaillen paremmista tuloista ja tähteydestä, jos nämä suostuvat hänen uhreikseen. Kun yksi uutisreporttereista päättää vihdoin nostaa asian esille julkisuuteen, kaikki muuttuu Fox Newsilla pysyvästi...

Elokuvan päärooleissa nähdään Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie, jotka näyttelevät Fox Newsin työntekijöitä. Theron esittää uutistoimittaja Megyn Kellyä, joka on tarkka sanoissaan ja tykkää näpäytellä suorassa lähetyksessä. Kidman taas näyttelee reportteri Gretchen Carlsonia, jolla on ollut menestyksekäs ura yhtiöllä, mutta joka alkaa miettiä, onko Ailesin tapa kohdella naisia menestyksen jatkamisen arvoista. Margot Robbie esittää elokuvaa varten luotua hahmoa, Fox Newsin uutta työntekijää Kaylaa, johon on yhdistetty yhtiön naisten kokemuksia Ailesin kanssa. Kaikki kolme näyttelijää suoriutuvat rooleistaan upeasti. Robbie pistää parastaan traagisissa hetkissä, kun taas Theron ja Kidman ovat maskeerattu näyttämään täysin esikuviltaan. Theron on jopa onnistunut omaksumaan oikean Kellyn tavan puhua uutislähetyksissä.

Hienoa työtä tekee myös John Lithgow, joka luikertelee inhottavan Roger Ailesin rooliin. Yleensä sympaattisia hahmoja esittävä Lithgow on yllättävänkin ällöttävä ja ahdistava Fox Newsin johtajana, jonka katse todella tunkee naisten vaatteiden läpi. Katsoja kokee usein puistatusta hahmon ollessa läsnä. Ailes oli todella epämiellyttävä tapaus ja Lithgow tuo sen esille fantastisesti.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Allison Janney Ailesin asianajajana, Rob Delaney, Liv Hewson ja Brigette Lundy-Paine Megan Kellyn avustajina, Kate McKinnon Kaylan työkaverina, sekä Malcolm McDowell Fox Newsin omistaja Rupert Murdochina. On ilo nähdä Kellopeliappelsiinista (A Clockwork Orange - 1971) tuttu McDowell pitkästä aikaa näyttelemässä, minkä lisäksi on myös erittäin suuri ilo huomata, että yleensä äärimmäisen rasittava ja jopa raivostuttava koomikonyritys McKinnon osaa hillitä itsensä ja näytellä, jos niin haluaa! Janney on erittäin mainio, kuten aina, mutta hän jää harmillisen pieneen osaan.

Me Too -kampanjan noustessa esiin muutama vuosi sitten, oli selvää, että tästä yhteiskunnallisesti merkittävästä ja kulttuuria muovaavasta keskustelusta tehtäisiin jossain kohtaa elokuvia. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on varmasti vain ensimmäinen monista ja jos taso pysyy tällaisena, niin antaa tulla vain lisää! Kyseessä on erittäin mainio teos erittäin tärkeästä aiheesta, mikä aika lailla kaikkien pitäisi katsoa. Filmi sisältää paljon tunnetta ja on varmaa, että monille, jotka ovat itse kokeneet ahdistelua, tunteet tulevat olemaan voimakkaita. Etenkin yhdessä kohtaa kyynelhanat saattavat aueta herkästi. Leffa onnistuu välittämään naisten kokeman ahdistuksen, vaikka itse ahdistelukohtauksia siinä on lopulta yllättävänkin vähän. Sitäkin enemmän näytetään, kuinka seksististä ja tökeröä toimintaa Fox Newsilla on ollut - ja valitettavasti on edelleen. Naiset eivät saa käyttää housuja, vaan vain lyhyitä hameita. Katsojalukujen nostamiseksi vaihdetaan laajakuvaan, jotta saadaan läpinäkyvän pöydän takaa näkyvät paljaat jalat esiin. Jos tähän ei suostu, ei ole asiaa töihin seuraavana päivänä. Elokuva esittelee läpi kestonsa yhä vain enemmän vääryyksiä ja sitä katsoessa on vaikea olla tuntematta suurta kiukkua kasvamassa sisällä.

Elokuvan tarina on jo itsessään mielenkiintoinen ja kun vielä tietää, että se on suurimmaksi osaksi tositarina, on se vieläkin kiehtovampi. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat nappaa nopeasti mukaansa ja pitää oivallisesti otteessaan loppuun saakka. Sen rytmitys on napakkaa, eikä aika käy pitkäksi. Paikoitellen katsojana toivoisi, että elokuva pysähtyisi syventämään jotain hetkeä, hahmoa tai juonikuviota pidemmäksi aikaa. Jotkut asiat hoidetaan pois alta kiirehtien ja niiden merkittävyys hieman katoaa, eikä näin pitäisi käydä. Pääasiassa elokuva kuitenkin tasapainottelee taidokkaasti kolmen päähenkilönsä juonikuvioiden välillä.

Asia, mistä Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa (ja onkin jo saanut) suurta kritiikkiä, on se, että elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat molemmat miehiä. Onhan tämä kieltämättä kumma, kun leffa kertoo naisten kokemasta ahdistelusta ja onkin suuri mahdollisuus, että elokuva olisi vieläkin iskevämpi, jos siinä toimisi naistiimi puikoissa. Jay Roach ja Charles Randolph tekevät kuitenkin oivaa työtä ja kun Charlize Theron on toiminut tuottajana, olen varma, että hänellä on ollut sanavaltaa tehdä muutoksia, kun jompikumpi tai molemmat ovat olleet tekemässä jotain töksähtävästi. Elokuva on teknisestikin hyvin toteutettu. Kameratyöskentelystä löytyy televisiolähetyksille ja -ohjelmille tyypillisiä zoomailuja, minkä lisäksi leffassa on muutenkin hienovaraista, mutta veikeää visuaalista kikkailua. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet, kuten on myös äänimaailma. Theodore Shapiron säveltämät musiikit luovat lisätunnelmaa tehokkaasti.

Yhteenveto: Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on erittäin mainio teos tärkeästä aiheesta ja varmasti vain yksi monista tulevista Me Too -kampanjaan liittyvistä elokuvista. Leffa nappaa heti mukaansa mielenkiintoisen aiheensa vuoksi, minkä lisäksi se onnistuu hyvin nopeastikin pistää katsojan tuntemaan voimakkaitakin tuntemuksia. Tietty raivo alkaa kiehua sisällä, kun John Lithgow ällöttelee oikein antaumuksella Roger Ailesin roolissa ja kun naistyöntekijöistä alkaa yhä paremmin nähdä, mitä se tekee heidän psyykkeelleen. Ahdistus välittyy katsomoon asti, mutta leffa voisi mennä vieläkin pidemmälle epämiellyttävän tunteensa kanssa. Vaikka elokuvan rytmitys on mukavan reipas, voisi se välillä hiljentää vauhtia ja syventää tiettyjä asioita paremmin. Visuaalista kikkailua on yllättävänkin veikeästi mukana. Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie ovat kaikki todella hyviä rooleissaan - Theron ja Robbie ovat jopa erinomaisia. On kyllä hieman kumma, että ohjaajana ja käsikirjoittajana toimivat miehet ja toivonkin, että kun samanlaisesta tositarinasta tehdään seuraavan kerran elokuva, olisi kameran takana merkittävimmissä rooleissa huomattavasti enemmän naisia. Se todella on varmaa, että näitä tositarinoita tullaan filmatisoimaan, mutta tuskinpa tuottaja Harvey Weinsteinista onnistutaan vielä hetkeen vääntämään elokuvaa, sillä harmillisesti hänellä on yhä paljon vaikutusvaltaa elokuvamaailmassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bombshell, 2019, Lionsgate, Annapurna Pictures, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Denver and Delilah Productions, Lighthouse Management & Media

Arvostelu: Destroyer (2018)

DESTROYER

Ohjaus: Karyn Kusama
Pääosissa: Nicole Kidman, Sebastian Stan, Toby Kebbell, Jade Pettyjohn, Tatiana Maslany, James Jordan, Bradley Whitford, Zach Villa, Beau Knapp ja Scoot McNairy
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Destroyer on Karyn Kusaman ohjaama ja Nicole Kidman tähdittämä rikosdraama. Elokuvan teko lähti liikkeelle muutama vuosi sitten Phil Hayn ja Matt Manfredin käsikirjoituksen pohjalta. Kuvaukset alkoivat joulukuussa 2017 ja Destroyer sai ensiesityksensä Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2018. Sen jälkeen leffaa on näytetty muissakin filmitapahtumissa, kunnes se alkoi vähitellen saamaan teatterilevitystä ympäri maailman. Suomeen elokuva saapui vasta tämän vuoden helmikuussa. Itse kiinnostuin leffasta kovasti, kun näin sen trailerin loppuvuodesta 2018. En ole koskaan pitänyt Kidmania kovinkaan hyvänä näyttelijänä, mutta tässä hän vaikutti tekevänsä elämänsä roolityötä. Minun olikin tarkoitus käydä katsomassa elokuva, kun se ilmestyi teattereihin, mutta koska tulin kipeäksi ensi-iltaviikonloppuna, jäi se siinä kohtaa väliin ja sitten alkoi jo ilmestyä muita elokuvia, mitkä täytyi käydä katsomassa, enkä valitettavasti löytänyt aikaa ja rahaa tälle. Kuitenkin nyt kun Destroyer on saapunut myyntiin ja vuokralle, päätin vihdoin katsoa sen. Eräänä sateisena maanantai-iltana hankinkin sen leffapalvelu Blockbusterista.

Etsivä Erin Bell saa selville, että vaarallinen rikollinen Silas on tehnyt paluun. Vuosia aiemmin Silas livahti häneltä pakoon, mutta nyt Erin on valmis tekemään kaikkensa napatakseen hänet.

Kaikki Nicole Kidmanin saamat kehut tästä leffasta ovat täysin ansaittuja - hän on roolissaan aivan jäätävän upea! En ole koskaan aiemmin nähnyt Kidmanin todella uppoutuvan näin syvälle rooliinsa ja kun kyseessä on alkoholisoitunut kyttä, jonka elämä hajoaa palasiksi, olin jatkuvasti täysin äimänä siitä, kuinka vakuuttavaa työtä hän osaa tehdä. Erin Bell ei todellakaan ole sellainen ihminen, johon haluaisi tutustua, mutta hänen tarinaansa on kyllä äärimmäisen kiehtovaa seurata vierestä. Erin on täysin rikki ja paikoitellen katsojana jännittää ihan vain sitä, pysyykö hän edes pystyssä. Alkoholisoituneet poliisihahmot eivät tietenkään ole mikään uusi juttu elokuvissa, mutta pääasiassa ne ovat mieshahmoja. Onkin todella kiinnostavaa ja virkistävää nähdä, kuinka tällainen hahmo tehdään naisena ja lopputulos on erittäin pysäyttävä. Kun Kidman on vielä maskeerattu niin karun näköiseksi kelmeän ihon ja pistävien, luihin ja ytimiin tuijottavien silmiensä kanssa, hän katoaa täysin roolihahmonsa taakse, jolloin on vaikea muistaa, kuka Eriniä näyttelee. Tämä on ehdottomasti paras roolityö, minkä olen Kidmanilta nähnyt ja nyt kun tiedän, mihin hän parhaimmillaan pystyy, en malta odottaa näkeväni toisen vastaavan suorituksen häneltä.
     Elokuvassa nähdään myös Jade Pettyjohn Erinin tyttärenä Shelbynä, Beau Knapp Shelbyn mulkvistina poikaystävänä, Scoot McNairy Erinin ex-miehenä ja Shelbyn isänä, Bradley Whitford rikkaana DiFrancona, Toby Kebbell pankkeja ryöstävänä Silasina, sekä Tatiana Maslany, James Jordan ja Zach Villa tämän kätyreinä. Erinin kapinoiva tytär täytyy nähdä vain kerran nopeasti, jotta tietää, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Erinin ja Shelbyn väleistä saadaankin aikaiseksi iskevää draamaa, kun Shelby ei ymmärrettävästi haluaisi olla missään tekemisissä juopuneen äitinsä kanssa, kun taas Erin yrittää korjata tilannettaan ja olla hyvä äiti lapselleen. Kebbell ei ole aiemmin erityisemmin onnistunut vakuuttamaan minua lahjoillaan ja aluksi olinkin epävarma hänen roolittamisesta vaarallisen rikollisen rooliin. Kuitenkin leffan päätyttyä pidin Kebbelliä erittäin passelina valintana. Tässä elokuvassa keskinkertaisista näyttelijöistä saadaan näköjään aikaiseksi jotain enemmän. Marvel-elokuvista tuttu Sebastian Stan nähdään takaumissa Erinin työparina Chrisinä.

Ei hemmetti, kun minua nyt kaduttaa, että jätin Destroyerin väliin, kun se pyöri teattereissa! Pidin tästä elokuvasta nimittäin todella paljon. Kyseessä on todella vangitseva jännitysdraama, mikä imaisee yhä vain syvemmälle mukaansa, mitä pidemmälle tarina kulkee. Aluksi elokuva naulitsi huomioni Kidmanin huikean roolisuorituksen ansiosta, mutta sitten aloin ihailla leffan erinomaista tarinankerrontaa. Tavalliseen etsivätarinaan on tuotu twistinsä monikerroksisella tavalla kuljettaa tarinaa, missä Erin pysähtyy jatkuvasti muistelemaan menneisyyttään, mikä näyttää vähitellen katsojalle, miksi hän on niin vimmaisesti Silaksen perässä. Nykyhetken tapauksen tutkinta ja takaumat menneisyydestä kulkevat täydellisesti käsi kädessä ja leffa osaa juuri oikeilla hetkillä vaihtaa ajasta toiseen. Kahden tunnin kesto tuntui menevän hujauksessa ohi, sillä jäin niin pahasti koukkuun.

Koukuttavuuteen vaikuttaa vahvasti leffan painostava tunnelma. Painostavuuteen taas vaikuttaa niin Erinin tutkima tapaus kuin Erin itse. Hahmolla todella on elämä täysin hajallaan ja sen seuraamista on karua katsoa. Takaumat saavat paremmin ymmärtämään, miksi Erinistä on tullut sellainen kuin on, eikä niitäkään ole helppoa seurata. Muutamaan otteeseen leffa onnistuu myös pysäyttämään katsojan hengityksen, kun Erin vain jämähtää paikoilleen ja tuijottaa tyhjin silmin eteenpäin. Erinin ja hänen tyttärensä osio taas saa hieman jopa liikuttumaan ja leffan loppua kohti olin häkeltynyt siitä, kuinka paljon aloinkaan välittämään tästä hahmosta. Lisäksi itse elokuvan loppu sai minut häkeltymään. Mitään paljastamatta kyseessä on sellainen loppu, mikä pistää katsojan näkemään koko filmin täysin uusin silmin, enkä malta odottaa, että katson sen uudestaan, nyt kun tiedän, mikä onkin koko homman juju. Destroyer nousi omissa silmissäni kevyesti vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon ja se on jälleen todella hyvä esimerkki siitä, kuinka minun pitäisi vain käydä katsomassa kaikki itseäni vähänkin kiinnostavat teokset. Tällaiset helmet löytyvät yleensä juuri siten.

Elokuvan on ohjannut Karyn Kusama, joka on aiemmin tehnyt mm. scifitoimintaleffa Æon Fluxin (2005) ja kauhukomedian Jennifer's Body (2009), joista olen nähnyt vain jälkimmäisen, eikä se ollut mielestäni kummoinen. Tässä Kusama tekee kuitenkin ison vaikutuksen ohjaajana ja luo taidokkaasti tiivistä tunnelmaa - mitä vain vahvistaa Theodore Shapiron musiikki - ja pyörittelee tarinaa vahvasti käsissään. Käsikirjoituksen tehneet Phil Hay ja Matt Manfredi ovat saaneet aikaiseksi nokkelan tekstin, mikä avautuu upeasti vähitellen. Fantastisessa leikkauksessa käsikirjoitus vasta pääseekin oikeuksiinsa. Lisäksi Destroyer on myös hyvin kuvattu. Kuvaaja on aina tiennyt tasan tarkkaan, milloin Kidmania pitää kuvata mistäkin suunnasta. Suuret kehut ansaitsee myös maskeeraus, joka tekee kauniista Kidmanista ikävää elämää nähneen naisen, jonka silmät ovat kaivautuneet syvemmälle kallon sisälle ja jonka verisuonet alkavat näkyä kalpean ihon alta. Muutkin näyttelijät ovat nykypäivän kohtauksissa taiturimaisesti meikattuja.

Yhteenveto: Destroyer on hieno ja vangitseva jännäri, missä Nicole Kidman tekee uransa parhaan roolisuorituksen. Kidman todella uppoutuu osaansa alkoholisoituneena etsivänä ja hänen tarinaansa on todella kiehtovaa seurata. Useammalla tasolla kulkeva tarina on erinomaisesti rakennettu ja päällekäin kulkevat aikajanat leikkaantuvat mestarillisesti yhteen. Tunnelma vain tiivistyy, mitä pidemmälle leffa kulkee ja loppu saakin säväytettyä oikein kunnolla. Leffa onnistuu myös liikuttamaan sen äiti-tytär-puolen ansiosta. Kidmanin lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä ja maskeeraustiimiä pitää kehua oikein kunnolla. Ohjaaja Karyn Kusama pitää kokonaisuutta todella taidokkaasti kasassa. Destroyer nousi omissa silmissäni vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon ja suosittelenkin sitä kaikille, jotka nauttivat koukuttavista jännäreistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Destroyer, 2018, 30West, Automatik

Yhteistyössä

Arvostelu: Batman Forever (1995)

BATMAN FOREVER

Ohjaus: Joel Schumacher
Pääosissa: Val Kilmer, Chris O'Donnell, Jim Carrey, Tommy Lee Jones, Nicole Kidman, Michael Gough, Pat Hingle, Drew Barrymore, Debi Mazar ja Elizabeth Sanders
Genre: toiminta, supersankarielokuva
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 12

Bob Kanen luoma DC Comics -hahmo Batman, eli suomalaisittain Lepakkomies, on yksi kaikkien aikojen suosituimmista supersankareista. Hahmo teki ensiesiintymisensä sarjakuvissa, mutta on kasvattanut suosiotaan leluilla, muilla oheistuotteilla, animaatioilla, peleillä, televisiosarjoilla ja elokuvilla. Ensimmäinen kunnon leffa hahmosta oli koomiseksi tarkoitettu Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966), jossa nimihahmoa esitti Adam West. Kesti vuosia, kunnes hahmo saapui takaisin valkokankaille, mutta tällä kertaa synkempänä, Tim Burtonin teoksessa Batman (1989), jossa sankaria esitti Michael Keaton. Elokuva oli suuri menestys, joten se sai tietysti jatkoa. Batman - paluu (Batman Returns - 1992) oli kuitenkin monien mielestä liian synkkä filmi, jonka takia Warner Bros. Pictures halusi viedä sarjaa kevyempään suuntaan. Burtonia ei enää kiinnostanut naamiosankarileffat, joten hän jätti ohjaajan hommat, minkä takia myös Keaton luopui päähenkilön roolista. Uudeksi ohjaajaksi valittiin Joel Schumacher ja uudeksi Batmaniksi otettiin Val Kilmer, joka suostui rooliin lukematta edes käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat syksyllä 1994 ja Batman Forever sai ensi-iltansa kesällä 1995. Elokuva oli suuri menestys ja oli jopa vuotensa toiseksi menestynein leffa Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) jälkeen, mutta sekä kriitikot että hahmon fanit eivät pääasiassa pitäneet elokuvasta, sillä tunnelmaa oli kevennetty liikaa. Vuosien varrella inho leffaa kohtaan on kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista supersankarielokuvista. Itse näin Batman Foreverin lapsena, joko esikoulussa tai ensimmäisellä luokalla. Kyseessä oli ensimmäinen Batman-leffa, jonka näin, sekä yksi ensimmäisistä sarjakuvaelokuvista, jonka näin, joten tavallaan voisi ajatella, että teos olisi minulle jollain tapaa tärkeä. Noh, silloin Batman Forever oli kova pätkä ja katsoin sen muistaakseni heti uudestaan, mutta vuosien varrella olen pitänyt elokuvasta yhä vain vähemmän ja vähemmän. Kun katsoin teoksen viimeksi kesällä 2015, mietin, etten välttämättä halua nähdä sitä enää uudestaan. Kuitenkin toisin kävi, sillä kun pohdin, mitä leffoja arvostelisin vuodelle 2019, vanhat Batmanit tulivat mieleeni, joten oli jälleen aika katsoa myös Batman Forever...

Batman kohtaa uudet pahikset, Kaksinaaman ja Arvuuttajan, joilla on ikävät suunnitelmat viittasankarin pään menoksi. Samalla Batmanin alter ego Bruce Waynen täytyy kohdata kaksi muuta ongelmaa: nuori orpo Dick Grayson, joka saapuu asumaan Waynen luokse ja tohtori Chase Meridian, johon Bruce iskee silmänsä.

Viittasankari Batmanina, eli miljonääri Bruce Waynena nähdään tosiaan Val Kilmer, joka on aivan väärä valinta rooliin. Kilmerillä on hetkensä, mutta lähinnä hän vain epäonnistuu. Bruce Waynena hän on jokseenkin puuduttava, eikä hän ole uskottava rahakkaana miehenä, jota painavat hänen menneisyytensä traumat. Batmanina hän on taas hölmön näköinen, mikä johtuu hänen asustaan. Jostain syystä Batmanin asun lihaksikasta miesvartaloa on haluttu korostaa lisäämällä mukaan nännit! Tämä on yksi typerimmistä ratkaisuista supersankarin asulle ikinä, eikä sille voi mitenkään löytää järkevää perustelua. Bat-nännit tekevät hahmosta typerän näköisen, minkä takia sankari tuottaa usein myötähäpeää pelkästään seisomalla paikoillaan. Kilmeristä puuttuu todella usein energia ja hän tuntuu kulkevan monet kohtaukset läpi puoliunessa kuin häntä ei kiinnostaisi olla mukana projektissa.
     Elokuvassa esitellään sarjaan uusi tärkeä hahmo, nimittäin Chris O'Donnellin näyttelemä Dick Grayson, joka on tottakai Batmanin apuri Robin. Dick on orpo nuori, jonka Bruce ottaa asumaan kotiinsa, koska näkee Dickissä itsensä lapsena. Dick tietty innostuu sankarihommista, ymmärtäessään, kuka Batman todella on ja haluaa päästä mukaan. Hahmosta löytyy paljon energiaa, minkä O'Donnell tuo toimivasti esille, mutta paikoitellen hahmon tunnetilat vaihtelevat niin nopeasti, että se tuottaa hämmennystä. Välillä hahmo haluaa leikkiä sankaria ja välillä taas hän on vihainen Batmanille. Kai se kuuluu nuoruuteen, mutta leffassa mielialan vaihtelu on toteutettu tönkösti.
     Pääasiassa komedioista tunnettu Jim Carrey esittää sekopäistä tiedemies Edward Nygmaa, eli Arvuuttaja-pahista, jolla on erikoinen suunnitelma, johon liittyy ihmismielien tutkimista. Hahmo on todella hullu, mitä olisi muuten mielenkiintoista seurata, mutta valitettavasti Carrey vetää koko homman läskiksi, jolloin Arvuuttaja on lähinnä äärimmäisen rasittava. Yleisesti Carrey on mielestäni mainio komedioissa, mutta tähän hänen sekoilunsa eivät sovi lähes lainkaan. Hahmon hulluuden Carrey tuo tavallaan hyvin esille, mutta hän on liian paljon oma ilmeilevä kovaääninen itsensä, jota tekisi mieli vain pamauttaa päin näköä. Arvuuttajasta on yritetty tehdä uutta Jokeria, mutta siinä on epäonnistuttu täysin.
     Leffan toista pahista, Harvey Dentiä, eli Kaksinaamaa näyttelee Tommy Lee Jones, joka on pääasiassa hyvä näyttelijä. Valitettavasti Carreyn tavoin myös Lee Jones antaa liiaksikin asti kaikkensa ja muuttuu nopeasti uhkaavasta typeräksi. Pahiskaksikon hölmöillessä unohtaa välillä, mitä elokuvaa edes katsoo ja kun molemmat ovat erittäin kovaäänisiä, käsi hakeutuu usein kaukosäätimelle pienentämään television äänenvoimakkuutta. Kaksinaama on saanut tietty nimensä siitä, että puolet hänen naamastaan on normaali, kun taas toinen puoli on syöpynyt hapon takia hieman epämuotoutuneeksi.

Batman tuntuu olevan aika samanlainen naistenmies kuin agentti 007 James Bond, sillä hänellä on taas uusi neitokainen. Tällä kertaa viittasankarista on kiinnostunut tohtori Chase Meridian, jona nähdään Nicole Kidman. Ja tottakai Brucen ja Chasen välillä tapahtuu jotain, vaikkei tohtori olekaan tietoinen naamiomiehen todellisesta henkilöllisyydestä. Kidman on välillä ihan hyvä, mutta usein hän tuntuu liian vanhalta fanitytöltä, joka ihannoi kaikkea Batmanissa. Näissä kohdissa hahmo ei tunnu toimivan, minkä lisäksi Kidmanissa on paikoitellen samaa vikaa kuin Kilmerissä, eli energian puuttuminen.
     Vaikka muuten elokuva tuntuu käynnistävän uuden version Batmanin tarinasta, on mukana pari tuttua naamaa, nimittäin Michael Goughin näyttelemä hovimestari Alfred ja Pat Hinglen esittämä poliisikomisario Gordon. Alfred on yhä sama sympaattinen itsensä, mutta saa hieman enemmän tekemistä kuin aiemmin. Myös Gordonilla on vähän enemmän ruutuaikaa, mutta hahmo jää silti selvästi taka-alalle. Uusina hahmoina pahisten, Robinin ja tohtori Meridianin lisäksi nähdään Kaksinaaman heilat, hyvä Sugar (E.T. - the Extra-Terrestrialista, 1982, tuttu Drew Barrymore) ja paha Spice (Debi Mazar), sekä Gotham Cityn juorutoimittaja Gerty (Elizabeth Sanders).

Batman Forever todella on kevyempi teos kuin kaksi edeltäjäänsä. Ihan Adam Westin Batmanin aikaisiin hölmöilyihin ei onneksi vajota, mutta erityisen kaukana ei siitä olla. Kaksinaaman ja Arvuuttajan ilkeät puuhailut muuttuvat usein pelkäksi urpoiluksi, jota on ärsyttävää katsoa. Vielä leffan alussa on pientä uhkaavuutta ilmassa, kun Kaksinaama yrittää tappaa Batmanin, mutta sen jälkeen uhkaavuus katoaa. Edes pientä jännitystä on turha odottaa, sillä jutusta on haluttu mahdollisimman lapsiystävällinen. Toimintaa on toki mukana, mutta siinä ei ole oikein mitään tunnetta, vaikka paljon tapahtuukin. Vielä kun mukaan on tungettu huonoja vitsejä ja yliampuvia kohtia, kuten outo laivanupotuskohtaus, ei leffa edes viihdytä kovin paljoa. Vain alkupuolella nähtävässä sirkuskohtauksessa on ihan menevää tunnelmaa ja jonkinlaista jännitettä, mutta koko elokuvan finaalissa ei ole enää mitään toimivaa. Toisaalta mitä voikaan odottaa elokuvalta, jonka alussa nähdään lähikuvia Batmanista pukeutumassa ja ensimmäiset repliikit ovat: "Otatteko mukaan sämpylän, herra Bruce?" "Ei kiitos, ostan jostain matkalla." Tämän jälkeen Batman lähtee kaahailemaan uudella - kauhean näköisellä - lepakkoautollaan ja katsojana alkaa miettiä, mitä alkoi juuri katsomaan?

Yllättävää kyllä, sen lisäksi että elokuvassa on paljon toimintaa, kohellusta, vitsejä ja äänekkyyttä, Batman Forever on paikoitellen tylsä filmi. Vaikka Bruce Waynen vanhempien kuolema käsiteltiin jo Burtonin Batmanissa, on tässä sarjan kolmannessa osassa päätetty käyttää turhaa aikaa sen uudelleenkäsittelyyn. Ja ne käsittelykohtaukset ovat lähestulkoon puuduttavia, sillä niistä puuttuu kokonaan energia, jolloin mukana ei ole ollenkaan surua tai mitään muutakaan asiaan liittyvää tunnetta. Eivätkä nämä muistelut edes johda yhtään mihinkään, jolloin niillä ei tunnu olevan mitään tarkoitusta tarinassa. Näiden lisäksi jatkuva hölmöily käy tylsäksi ennemmin tai myöhemmin ja toivoisi, että tarina liikkuisi nopeammin kohti loppuhuipennusta, jotta elokuva päättyisi nopeammin. Usein elokuvan aikana on epäselvää, kumpi pahiksista on kaksikon pomo, sillä se tuntuu vaihtelevan vähän väliä. Mukana on täysin tarpeettomia hetkiä, joilla leffan kestoa on pidennetty ja jotka saisi helposti leikattua pois lopputuloksesta. Hyvällä tuurilla pilkkomisen jälkeen kyseessä olisi parempi teos.

Batman Forever ei ole hyvä elokuva. Parhaimmillaan se on vain ihan kiva ja harmiton tai jokseenkin viihdyttävä. Huonoimmillaan leffa on ihan kauhea. Onneksi oikeassa mielentilassa monet kököt kohdat voi miettiä niin, että ne ovat niin kökköjä, että ne ovat jo ihan toimivia. Kokonaisuus ei kuitenkaan millään pääse ihan kivalle tasolle, eikä se ole edes heikko. Kyseessä on huono teos, jonka katsoo juuri ja juuri lävitse joidenkin hetkien takia, mutta jota ei erityisen mielellään vilkaise uudestaan. Leffan kevyempi teema ei myöskään sovi yhtään hahmoon, etenkään kun kyseessä on jatko-osa Batman - paluulle. Paikoitellen värikkyydessä sun muussa on onnistuttu saamaan leffa näyttämään kuin sarjakuvalta, mikä on ihan hienoa, mutta se ei auta pelastamaan lopputulosta. Batman Forever voisikin toimia paremmin lasten sarjakuvana tai animaatioleffana, jolloin hauskoiksi tarkoitetut hahmot ja kevyempi tunnelma pääsisivät oikeuksiinsa. Tällä toteutuksella ne syöksevät Batman-elokuvasarjan kohti supersankarileffojen pimeää puolta, vaikka onkin paljon valoisampi kuin edeltäjänsä.

Sarjan uutena ohjaajana toimiva Joel Schumacher ei tunnu lainkaan tietävän, mitä hän tekee. Hän on kai ollut niin innoissaan Batman-elokuvan teosta, että on vain väsännyt kasaan jotain ja pistänyt sen teattereihin välittömästi. Onhan se toki vaikea tehdä onnistunutta elokuvaa, kun pohjana on Lee Batchlerin, Janet Scott Batchlerin ja Akiva Goldsmanin hirveä käsikirjoitus. Kaksi ensimmäistä henkilö saivat aikaan ihan toimivan pohjatarinan, mutta siihen ympärille kynäilty teksti on todella huonoa. Kolmikko on tunkenut elokuvan täyteen surkeita vitsejä ja repliikkejä, jotka eivät kuulosta mitenkään hyvältä ääneen lausuttuina. Kun niin moni asia leffassa on pielessä, on harmi, että edes tekninen toteutus ei toimi. Batman Forever on nimittäin täynnä rumia, vinoja kuvia, minkä lisäksi leffa on tosiaan leikattu huonosti ja siitä olisi pitänyt pätkiä monia juttuja pois. Jotkut lavasteet ovat ihan kivoja, mutta loput taas eivät erityisemmin miellytä silmää. Maskeeraus on toteutettu hölmön yliampuvasti ja esimerkiksi Kaksinaama näyttää lähinnä naurettavalta. Hahmon asu on kuitenkin tyylikäs. Myös Arvuuttajan vihreä, kysymysmerkkejä täynnä oleva puku on ihan hauska, mutta Batmanin ja ennen kaikkea Robinin puvut ovat kauhean näköisiä. Valaistuksessa on myös menty joissain kohtauksissa minne sattuu. Kenen lie viisas idea ollut laittaa heiluvia spottivaloja ympäri lavasteita kuin kyseessä olisi jonkinlainen show... Visuaaliset tehosteet ovat eläneet parhaat päivänsä, minkä lisäksi mukana on useita typeriä ääniefektejä, jotka ovat kuin lastenohjelmista repäistyjä. Musiikeista vastaa tällä kertaa Elliot Goldenthal, joka on pääasiassa tehnyt hyvää työtä, mutta valitettavasti leffan tunnusmusiikki on monta tahtia liian hidastempoinen.

Elokuva sisältää muutamia "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, sarjoihin, hahmoihin jne. mikä on hyvin yleistä nykypäivän supersankarielokuvissa. Esimerkiksi yhdessä kohtaa Dick miettii itselleen sankarinimeä ja ehdottaa Nightwingiä, millä nimellä hahmo kulki sarjakuvissa, lopetettuaan Robinin hommat ja loppupäässä leffaa Robin sanoo Batmanille ikonisen lausahduksen "Pyhä ____, Batman!" Elokuvassa on myös lyhyesti esiintyvä hahmo nimeltä tohtori Burton (René Auberjonois), joka on takuuvarmasti viittaus ohjaaja Tim Burtoniin.

Blu-rayn kuvanlaatu on ihan hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, elokuvan teosta kertova "Shadows of the Bat: The Cinematic Saga of the Dark Knight Part 5: Reinventing a Hero", hahmoista kertovat pätkät "Heroes", "Villains", "The Many Faces of Gotham" ja "Riddle Me This: Why is Batman Forever?", jossa pohdiskellaan myös hahmon suosion syytä, sekä pätkät lavastukselle, stunteille, musiikille ja efekteille. Mukana on myös Sealin musiikkivideo "Kiss from a Rose". Katsottavaa on hieman yli kahdeksi tunniksi.

Yhteenveto: Batman Forever on huono elokuva. Tunnelmaa on kevennetty ihan liikaa, jolloin meininki äityy usein pelleilyksi pahisten osalta. Pientä synkkyyttä on yritetty luoda sillä, että Bruce muistelee jälleen kuolleita vanhempiaan, mutta nämä kohdat ovat lähinnä tylsiä. Elokuva on usein liian typerä, kovaääninen ja ärsyttävä, jolloin tuottaa vaikeuksia katsoa se loppuun. Mukana ei ole lähes ollenkaan jännitettä, eikä toimintakohtauksissa ole kovin hyvää tunnetta mukana. Parhaimmillaan leffa on ihan viihdyttävä tai silloin kun se on niin kehno, että se muuttuu jopa ihan hauskaksi. Vitsit eivät kuitenkaan ole hauskoja, vaan surkeita ja leffan käsikirjoitus on huono. Val Kilmer on kehno Batman ja tylsä Bruce Wayne. Jim Carrey ja Tommy Lee Jones vetävät homman läskiksi Arvuuttajana ja Kaksinaamana. Nicole Kidman ja Chris O'Donnell eivät myöskään ole kovin hyviä. Paras hahmoista on sympaattinen Alfred, jota tekisi mieli nähdä lisää. Ohjaaja Joel Schumacher ei ole tiennyt yhtään, mitä tehdä leffan kanssa. Valitettavasti tekninen toteutus ei myöskään ole onnistunut. Joitain poikkeuksia lukuunottamatta kuvaus, lavastus, puvustus, maskeeraus, visuaaliset efektit, äänitehosteet ja valaisu on huonosti toteutettu ja vain ihan hyvä musiikki on toimivaa. Batman Forever kannattaa katsoa, jos supersankarileffat ovat teille iso juttu tai jos fanitatte Batmania. En usko, että pidätte tästä, mutta tiedättepähän, että hienosta hahmosta saa tällaistakin kuraa väännettyä. Lapsille tämä voi toimia ja tämän kautta he voivat minun tapaani tutustua Batmanin maailmaan. Muuten en leffaa suosittele kenellekään, enkä halua pitkään aikaan katsoa sitä uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.6.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.batman.wikia.com
Batman Forever, 1995, Warner Bros. Pictures, PolyGram Filmed Entertainment

Arvostelu: Aquaman (2018)

AQUAMAN

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Jason Momoa, Amber Heard, Patrick Wilson, Yahya Abdul-Mateen II, Willem Dafoe, Dolph Lundgren, Nicole Kidman, Temuera Morrison, Djimon Hounsou, Randall Park ja Julie Andrews
Genre: toiminta, seikkailu, komedia
Kesto: 2 tuntia 23 minuuttia
Ikäraja: 12

Aquaman perustuu DC Comicsin samannimiseen supersankariin, joka teki ensiesiintymisensä "More Fun Comics #73" -lehdessä vuonna 1941. Kyseessä on myös DC:n elokuvauniversumin kuudes filmi Man of Steelin (2013), Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squadin (2016), Wonder Womanin (2017) ja Justice Leaguen (2017) jälkeen, joista jälkimmäisessä Aquaman nähtiin yhtenä pääsankareista. Hahmo on vuosikausia ollut pilkattu koomisen asunsa ja tyylinsä takia, minkä takia monien hymyt hyytyivät, kun Jason Momoan näyttelemästä hahmon elokuvaversiosta julkaistiin ensimmäinen kuva ja Aquamanista oltiin tehty karski taistelija. Aquamanista suunniteltiin jo vuonna 2004 omaa filmatisointia, mutta projekti lähti kunnolla käyntiin vasta, kun DC aloitti oman elokuvauniversuminsa. Leffan teosta ilmoitettiin vuonna 2014 ja sen kuvaukset alkoivat keväällä 2017. Itse en erityisemmin innostunut, kun kuulin Aquaman-elokuvan olevan tekeillä. Hahmo ei ole koskaan kiinnostanut minua ja mielenkiintoni leffaa kohtaan heräsikin lähinnä, kun huomasin, että ohjaajana toimisi kauhukonkari James Wan. Kiinnostukseni kasvoi, kun näin Justice Leaguen ja pidin Aquamania yhtenä elokuvan paremmista puolista. En kuitenkaan sen kummemmin jäänyt odottamaan filmin ilmestymistä, mutta tämä taas johtuu siitä, että minulla on suuri haikammo ja pääasiassa veden alle sijoittuvassa elokuvassa olisi varmasti haita uiskentelemassa. Minulle tulee muutenkin epämiellyttävä olo katsoessani vedenalaisia kohtauksia, minkä vuoksi olin erittäin jännittynyt, kun menin tyttöystäväni kanssa katsomaan Aquamania sen lehdistö/kutsuvierasnäytökseen Finnkinon uudelta jättimäiseltä IMAX-valkokankaalta ja vieläpä 3D:nä.

Kun Atlantiksen kuningas Orm julistaa sodan maanpäällistä ihmiskuntaa kohtaan, Arthur Curryn eli Aquamanin täytyy löytää myyttinen kuningas Atlanin kolmikärki, noustakseen todelliseksi merten hallitsijaksi ja päättääkseen koko maailmaa uhkaavan sodan.

Jason Momoa palaa Arthur Curryn eli Aquamanin rooliin ja osoittaa jälleen olevansa oikea mies rooliin. Momoalta löytyy roolin vaatimaa lihaksikkuutta, mutta myös itseironista huumoria ja hölmöyttä, mikä tekee hänestä pidettävän hahmon. DC:n sankareissa tuntuu paikoitellen olevan ongelmana, että he ovat liiankin voittamattomia jumalolentoja, mikä tekee heistä vaikeasti lähestyttäviä, mutta Aquamanista on onneksi luotu maanläheinen (vai pitäisikö sanoa "vedenläheinen", heh heh) tyyppi ja siten helposti tykättävä. Justice Leaguessa Aquamanin taustat jäivät lähes täysin pimentoon ja hahmo vain saapui mukaan yrmyilemään tai virnuilemaan, riippuen toimiko kuvauksissa ohjaajana Zack Snyder vai Joss Whedon. Tässä leffassa Aquaman on enemmän vitsiniekka, mutta hänestä löytyy synkempääkin puolta. Hahmon taustoja avataan lisää ja hänelle kirjoitettu matka todelliseksi sankariksi on tuttu ja turvallinen, mutta hyvin toteutettuna erittäin kiinnostava.
     Justice Leaguessa nopeasti näyttäytynyt Amber Heardin esittämä atlantislainen Mera nähdään tämän elokuvan naispäähenkilönä. Mera tulee kuninkaallisesta suvusta, muttei ole täysin sinut roolinsa kanssa, jolloin hänen on helpompi lähteä etsintäreissulle Aquamanin kanssa. Heard on mainio osassaan ja hänen hahmonsa pääsee vähän väliä toimintaan erikoisten kykyjensä kanssa. Elokuvan tekijät eivät kuitenkaan ole osanneet päättää, onko hahmon tarkoitus olla nainen joka ei tarvitse miestä selvitäkseen, vai pelkkä neito hädässä, sillä taistelukyvyistään huolimatta Mera tarvitsee oudonkin usein Aquamanin pelastamaan hänet pinteestä.
     Atlantiksen johtajana, kuningas Ormina nähdään ohjaaja James Wanin vakionäyttelijä Patrick Wilson. Kuningas Orm on vallan sokaisema ja julma johtaja, ja Wilson sopii osaan kelvollisesti. Onkin vain valitettavaa, että hyvistä lähtökohdista huolimatta hahmosta on lopulta kirjoitettu todella tylsä ja hieman rasittava pahis, joka geneerisyydellään saa katsojan lähinnä pyörittelemään silmiään. Hahmolle on onnistuttu luomaan motiivi teoilleen, mutta Orm on silti unohdettava roisto, vaikka Wilson yrittääkin parhaansa.

Paljon kuningas Ormia kiinnostavampi vastus on Yahya Abdul-Mateen II:n näyttelemä Black Manta, huipputeknologisia aseita käyttävä piraatti, jolla on kalavelkoja (ehe ehe) maksettavana Aquamanin kanssa. Lähes purskahdin nauruun, kun traileria katsoessani näin Black Mantan asun, mutta itse leffassa se on yllättävänkin toimiva ja hahmosta on saatu uhkaava. On kiinnostavaa nähdä, kuinka tavallinen ihminen yrittää luoda tekniikkaa taistellakseen jumalolentoa vastaan ja Abdul-Mateen II suoriutuu osastaan erittäin oivallisesti. Harmi vain, että hahmo jätetään kuningas Ormin varjoon, eikä häntä päästetä näyttämään täyttä potentiaaliaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Aquamanin isä Thomas Curry (Temuera Morrison), kuninkaan neuvonantaja Vulko (Willem Dafoe), sekä Meran kuningasisä Nereus (Dolph Lundgren). Morrison on oikein sympaattinen tapaus sankarin ihmisisänä, joka kaipaa rakasta vaimoaan, Atlantiksen kuningatarta (Nicole Kidman). Dafoe on hieman hölmö valinta omaan rooliinsa, eikä osoita tavallista lahjakkuuttaan, mutta Lundgren on yllättäen nappivalinta arvokkaan kuninkaan osaan.

Jason Momoan ohessa elokuvan parasta antia on ehdottomasti sen maailma. Vedenalaisia maailmoja harvemmin nähdään leffoissa ja silloinkin ne ovat aika pienessä osassa. Justice Leaguessa nähtiin todella pieni vilaus tästä maailmasta, mikä herätti kiinnostuksen ja Aquaman avaa Atlantiksen maailmaa vielä enemmän. Merenpohjaan sijoittuvat kohtaukset ovat kiehtovia ja ne tekevät elokuvasta ennennäkemättömän ja raikkaan tuntuisen supersankarigenressä. Lisäksi leffa poikkeaa perinteisistä supersankarileffoista lisäämällä mukaan enemmän seikkailuelokuvan tuntua, hahmojen etsiessä myyttistä objektia ympäri maailman. Toki mukaan mahtuu perinteistä supersankarimäiskettä, mutta elokuva löytää uusia suuntia, mitkä tekevät tästä yllättävänkin tuoreen oloisen. Mäiskeestä puheenollen toimintakohtaukset ovat todella näyttäviä ja kekseliäitä. Vettä hyödynnetään taidokkaasti ja esimerkiksi Italiaan sijoittuva pitkä taisto on erinomaisesti rakennettu. DC-leffojen tapaan lopputaistelu on todella massiivinen, mutta tällä kertaa suuri sota jopa sopii mukaan, eikä käy puuduttavaksi.

Tämän lisäksi Aquaman ei ota itseään kovin vakavasti. Se on itse asiassa jopa itsetietoisen hölmö elokuva. Lähivuosina ilmestyneitä DC-leffoja, kuten Man of Steeliä ja Batman v Superman: Dawn of Justicea kritisoitiin paljon siitä, kuinka synkkiä ja ilottomia ne ovat, ja Aquaman onkin täysin niiden vastakohta. Vaikka mukana onkin synkemmät ja vakavammat hetkensä, on leffa pääasiassa todella pöhkö, värikäs ja huumorintajuinen. Tekijät ovat ymmärtäneet, etteivät he voi haudanvakavina pistää merihevosarmeijaa taistelemaan haiarmeijaa vastaan ja pistää sekaan vielä laserammuskelua merenpohjassa, vaan elokuva tiedostaa hölmöytensä ja painelee menemään oikein kunnolla. Elokuva koettelee rajojaan yllättävänkin paljon, testaten kuinka pitkälle se voi mennä hölmöydessään. Itse nautin todella paljon leffan kevyemmästä hengestä ja se tukee hienosti filmin seikkailumeininkiä. Elokuva jaksaa jatkuvasti yllättää sillä, kuinka pöhköksi se voikaan muuttua, ilman että se menettää kasvonsa kokonaan.

Vaikka elokuva onnistuukin hölmöytensä ansiosta viihdyttämään ja tarjoamaan useat naurut, eivät sen vitseiksi tarkoitetut repliikit ole kovin hyviä. Vitsirepliikit ovat itse asiassa lähes surkeita. Itse hymähdin kerran jollekin vitseistä, mutta muuten vitsit ovat lähinnä myötähäpeällisiä, sillä ne eivät ole läheskään yhtä nokkelia kuin tekijät kuvittelevat, eivätkä ne ole kummoisesti ajoitettuja. Lisäksi Aquamanilla on ongelmia kestonsa kanssa. Elokuvalla on pituutta lähes kaksi ja puoli tuntia, mistä saisi helposti noin vartin pois. Esimerkiksi Saharaan sijoittuva osio tuntuu ylipitkältä ja etenkin siinä vitsit tuottivat suurta häpeän tunnetta. Suurin ongelma leffassa kuitenkin on, että sen olisi pitänyt ilmestyä ennen Justice Leagueta. Nyt Aquamanin täytyy olla jatkoa sille, mutta samalla sen täytyy avata sankarin taustatarina niille katsojille, jotka eivät ole sarjakuvia lukeneet. Tämän elokuva tekee todella kömpelösti. Leffan menneisyyteen sijoittuva alku on vielä toimiva, mutta läpi leffan nähtävät takaumat ovat tönkösti mukaan tungettuja. Tekijät ovat selvästi halunneet kertoa omaa tarinaansa, mutta ovat tajunneet, että hahmon menneisyyttä on pakko avata. Se onkin johtanut todella innottomiin takaumiin, jotka keskeyttävät elokuvan rytmityksen joka ikinen kerta.

Elokuvan ohjauksesta vastaa pääasiassa kauhuleffoja, kuten Saw (2004), Riivattu (Insidious - 2010) ja Kirottu (The Conjuring - 2013) tehnyt James Wan. Wan on jo kerran aiemmin hypännyt pois mukavuusalueeltaan tehdessään toimintaviihdepläjäyksen Fast & Furious 7 (Furious 7 - 2015) ja Aquamanissa hän jatkaa samalla tyylillä. Wanilla on selvästi ollut hauskaa leffaa tehdessään, minkä lisäksi hän on todella panostanut toimintakohtauksiin. Taistelut ovat erinomaisesti kuvattuja ja koreografioituja. Muutenkin leffa on oivallisesti kuvattu, mutta leikkauksessa olisi voitu panostaa enemmän kokonaisuuden rytmitykseen. David Leslie Johnson-McGoldrickin ja Will Beallin työstämä käsikirjoitus vaatisi myös selkeää hiomista, etenkin repliikkien osalta. Visuaaliset tehosteet ovat suurimmaksi osaksi näyttävät. Atlantis ja erilaiset merenelävät on hienosti toteutettu, mutta paikoitellen hahmojen hiusten liike veden alla näyttää liiankin digitaaliselta. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet taidokasta työtä luodessaan yksityiskohtaista Atlantista, minkä lisäksi äänitiimi pistää parastaan jyrisevillä ääniefekteillä. Elokuvan musiikkivalinnat ovat kuitenkin aika kamalat. Leffassa kuullaan välillä kappaleita, jotka eivät tunnu kuuluvan mukaan lainkaan ja Saharakohtauksien sävellykset tuntuvat enemmän puhtaalta komedialta ja häiritsevät tunnelmaa liikaa.

Yhteenveto: Aquaman on erittäin viihdyttävä ja hauskan pöhkö supersankariseikkailu, mikä kärsii kuitenkin hieman kehnosta rytmityksestä. Tietty elokuvan täytyy avata päähenkilön taustoja katsojille, mutta mukaan tungetut takaumat ovat erittäin kömpelösti toteutettuja. Lisäksi elokuvaa voisi tiivistää, sillä sen ei tarvitsisi kestää melkein kahta ja puolta tuntia. Tarinan roistot eivät ole mitä parhaiten kirjoitettuja, kuningas Ormin ollessa hyvin geneerinen tapaus, ja Black Mantan ollessa harmillisen alikäytetty. Elokuvaan kirjoitetut vitsit ovat yllättävänkin huonoja, mutta muuten filmi onnistuu hauskuuttamaan hölmöydellään. On aivan mahtavaa, ettei ohjaaja James Wan ole seurannut Zack Snyderin yrmyilevissä jalanjäljissä, vaan pitää oikeasti hauskaa elokuvan kanssa ja tarjoaa jatkuvasti mitä hulluimpia juttuja. Elokuva onnistuu monessa kohtaa yllättämään, kuinka pitkälle se uskaltaa mennä hölmöytensä kanssa. Jason Momoa on erinomainen nimikkoroolissa Aquamanina ja hän osaa hyvin vitsailla omalla kustannuksellaan. Amber Heard on kelpo naispääroolissa, mutta Willem Dafoe on hieman kummallinen valinta omaan osaansa. Elokuvan merenalainen maailma on äärimmäisen kiehtova ja fantastisesti luotu, minkä lisäksi leffan seikkailuhenki tekee tästä hyvin poikkeuksellisen supersankariteoksen. Toimintakohtaukset ovat todella tyylikkäät ja ongelmistaan huolimatta Aquaman onnistuu viihdyttämään erittäin mainiosti. Supersankari- ja popcornviihteen ystäville tämä filmi toimii takuulla, mutta Snyderin synkkää DC-maailmaa ihannoivat saattavat pettyä tähän pahasti. Kovin fiksua leffaa ei kannata odottaa näkevänsä, vaikka mukana onkin sanomaa saastuttamisesta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Aquaman, 2018, Warner Bros. Pictures, DC Comics, DC Entertainment, Panoramic Pictures