Practical Magic: Lumotut sisaret (Practical Magic 2 - 2026) - elokuva-arvostelu

PRACTICAL MAGIC: LUMOTUT SISARET

PRACTICAL MAGIC 2

Ohjaus: Susanne Bier

Näyttelijät: Sandra Bullock, Nicole Kidman, Joey King, Maisie Williams, Lee Pace, Xolo Maridueña, Stockard Channing, Solly McLeod ja Dianne Wiest

Genre: fantasia, draama

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Alice Hoffmanin kirjaan perustuva fantasiaelokuva Lumotut sisaret (Practical Magic - 1998) ei saanut kriitikoilta järin positiivista vastaanottoa, eikä se menestynyt taloudellisesti, mutta leffa on kerännyt kuluneiden vuosikymmenten varrella vannoutuneen fanikuntansa. Kun Hoffman julkaisi uuden kirjan, The Book of Magicin vuonna 2021, Warner Bros. Pictures ryhtyi työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 ja nyt todella hämmentävästi suomennettu Practical Magic: Lumotut sisaret saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin ensimmäistä leffaa epätasaisena, mutta silti kelvollisena teoksena, mutten juuri odottanut jatko-osan näkemistä. Pidin elokuvaa etukäteen jälleen yhtenä epätoivoisena rahastusjatko-osana ja kävinkin varsin skeptisenä katsomassa Practical Magic: Lumotut sisaret sen ennakkonäytöksessä BioRexissä.

Kun noita Sally Owensin Kylie-tyttären poikaystävä joutuu onnettomuuden myötä koomaan, Owensit matkaavat Englantiin rikkoakseen heidän sukuaan jo vuosisatoja piinanneen kirouksen, joka tappaa kaikki miehet, joita Owensin naiset rakastavat.

Sandra Bullock ja Nicole Kidman palaavat 28 vuoden tauon jälkeen rooleihinsa Owensin noitasiskoksiksi Sallyksi ja Gillianiksi. Menetettyään toisenkin miehensä, Garyn (Aidan Quinn), Sally päätti luopua magiasta kokonaan ja vannotti siskonsa olemaan hiiskumatta sanaakaan tyttärilleen heidän kyvyistä. Sallyn tyttäriä, Kylietä ja Antoniaa eivät tällä kertaa näyttele Evan Rachel Wood ja Alexandra Artrip, vaan Netflixin The Kissing Booth -rainoista (2018-2021) tuttu Joey King ja Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Maisie Williams. Kylie nousee tällä kertaa merkittävään rooliin, koska kun hänen poikaystävänsä Gideon (Xolo Maridueña) vajoaa koomaan, Owenseja piinaava sukukirous konkretisoituu ikävällä tavalla ja nuori nainen lähteekin selvittämään, kuinka kirouksen voisi lopettaa. King on oiva roolissaan, mutta harmillisesti Williams on vetänyt huomattavasti lyhyemmän korren, eikä hänen sairaanhoitajana työskentelevä Antonia-hahmonsa pääse tekemään oikeastaan muuta kuin tarkkailemaan Gideonin tilaa. Ottaen huomioon, kuinka näissä leffoissa on nimenomaan kyse siskoksista, on sääli, että Kylie ja Antonia eivät juuri pääse tekemään mitään yhdessä. Bullock ja Kidman taas vaikuttavat toisinaan siltä, että he ovat palanneet rooleihinsa lähinnä muhkeiden palkkioiden takia, näyttämättä sen suurempaa intohimoa itse leffaa kohtaan.

     Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Dianne Wiest ja Stockard Channing Sallyn ja Gillianin täteinä Jetinä ja Francesina, kun taas uutena tuttavuutena elokuva esittelee Lee Pacen näyttelemän taikatutkija Ian Wrightin. Wiest ja Channing hoitavat tonttinsa passelisti ja Pacekin on ihan hyvä omassa roolissaan, joskin häneltä ei löydy kemiaa Bullockin kanssa.

Kuten etukäteen ounastelin, Practical Magic: Lumotut sisaret (siis kakkososa, ei alkuperäinen elokuva) osoittautui aika keskinkertaiseksi rahastukseksi, joka todennäköisesti unohtuu nopeasti mielestä. Leffassa on potentiaalia ja siinä tavallaan syvennytään ihan kiinnostavasti Owensien taikuuden täyttämään historiaan ikävän rakkauskirouksensa kera. Mutta kun päätähdet tuntuvat olevan mukana vain helppojen rahojen takia, elokuva on venytetty turhan pitkäksi, romanssi Sallyn ja Ianin välillä tuntuu pakotetulta ja mukaan on vielä loppusuoralle ahdettu kornin sarjakuvamainen pahishahmo, elokuva jätti minut aika ajoin kylmäksi. Leffa ei myöskään onnistu tavoittamaan alkuperäiselokuvan tiettyä mukavaa kotoisuutta ja lämpöä.

Mielestäni elokuvan olisi pitänyt selvemmin keskittyä Sallyn tyttäriin, siskoksiin, jotka hoksaavat omaavansa taikavoimia ja lähtevät omin nokkinensa ratkomaan kirousta, saaden toki äitinsä ja Gillian-tätinsä peräänsä siinä samalla. Elokuva olisi voinut entistä tehokkaammin kertoa Owensien uudesta sukupolvesta, mutta nyt kaikki jää vain puolitiehen. Alkuperäistä leffaa henkeen ja vereen fanittaville uusi Practical Magic: Lumotut sisaret voi toimia passelisti ja on taatusti ilo päästä vuosien jälkeen viettämään aikaa Owensien ihastuttavassa talossa tuttujen noitien kanssa. Itselleni elokuva kuitenkin näyttäytyi lähinnä jälleen yhtenä epätoivoisena yrityksenä haalia edes hieman rahaa nostalgian varjolla.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Susanne Bier, jonka tunnetuin työ taitaa olla myöskin Sandra Bullockin tähdittämä Netflix-jännäri Bird Box (2018). Bier ei saa tavoitettua alkuperäisleffan maagisuutta, mutta siihen vaikuttaa Akiva Goldsmanin, Georgia Pritchettin ja Kelly Marcelin ontuva käsikirjoitus. Sentään Practical Magic: Lumotut sisaret on osaavasti kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset oivalliset. Tietokonetehosteet eivät tosin ole kaksiset, mikä saa efektipainotteisen loppuhuipennuksen näyttäytymään entistä köykäisemmältä. Äänityöskentely toimii ja Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.9.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Practical Magic 2, Yhdysvallat, 2026, Alcon Entertainment, Blossom Films, DiNovi Pictures, Fortis Films, Warner Bros.

Lumotut sisaret (Practical Magic - 1998) - elokuva-arvostelu

LUMOTUT SISARET

PRACTICAL MAGIC

Ohjaus: Griffin Dunne

Näyttelijät: Sandra Bullock, Nicole Kidman, Stockard Channing, Dianne Wiest, Goran Visnjic, Evan Rachel Wood, Alexandra Artrip, Aidan Quinn, Mark Feuerstein, Camilla Belle, Lora Anne Criswell, Caprice Benedetti, Margo Martindale, Chloe Webb, Martha Gehman, Caralyn Kozlowski ja Lucinda Jenney

Genre: romantiikka, fantasia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Practical Magic, eli suomalaisittain Lumotut sisaret perustuu Alice Hoffmanin samannimiseen kirjaan vuodelta 1995. Turner Pictures hankki kirjan filmatisointioikeudet, mutta kun Warner Bros. hankki yhtiön vuonna 1996, projekti siirtyi kyseiselle studiolle. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 1998 ja lopulta Lumotut sisaret sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Elokuva oli kuitenkin taloudellinen pettymys, joka sai negatiivisen vastaanoton kriitikoilta. Vuosien varrella leffasta on kuitenkin muodostunut kulttiklassikko. Itse en ollut kuullutkaan koko leffasta, ennen kuin yllättäen ilmoitettiin, että se on lähes 30 vuoden jälkeen saamassa jatkoa. Katsoinkin uteliaana, mistä Lumotuissa sisarissa on oikein kyse?

Owensin suvun naiset ovat noitia, mutta taikakykyjen mukana on tullut kirous, mikä tappaa kaikki heidän rakastamansa miehet. Noitasisarukset Sally ja Gilly yrittävät päästä kirouksesta eroon, mutta aiheuttavatkin vahingossa täysin uudenlaisen ongelman.

Päärooleissa Owensin noitasisarina Sallyna ja Gillynä nähdään Sandra Bullock ja Nicole Kidman, jotka kuuluivat tuolloin Hollywoodin suosituimpien naisnäyttelijöiden kärkikahinoihin. Sally on siskoista rauhallisempi, haaveillen tavallisesta arjesta perheen kanssa ja ilman taikuutta, kun taas Gilly on paljon hurjapäisempi, mikä onkin kuljettanut naista vääriin ympäristöihin ja väärien ihmisten keskelle. Hahmot ovat persoonina sopivan erilaiset ja Bullock ja Kidman istuvat passelisti rooleihinsa. He ovat myös uskottavat siskoina ja heidän kemiansa kohtaavat mainiosti.

     Elokuvassa nähdään myös Stockard Channing ja Dianne Wiest Sallyn ja Gillyn täteinä Francesina ja Jetinä, jotka ovat huolehtineet siskoista heidän vanhempiensa kuoltua, kun tytöt olivat vielä pieniä lapsia, Mark Feuerstein Sallyn miehenä Michaelina ja Evan Rachel Woods ja Alexandra Artrip heidän tyttärinään Kylienä ja Antoniana, Goran Visnjic Gillyn vaarallisena poikaystävänä Jimmy Angelovina, sekä Aidan Quinn poliisi Gary Halletina. Näyttelijäkaartin parhaat suoritukset tarjoavat Channing ja Wiest Frances- ja Jet-täteinä, jotka ovat opettaneet päähenkilöille taikuuden salat. Visnjic onnistuu olemaan sopivan niljakas Angelovina, kun taas Quinn jää hieman puupökkelöksi poliisin roolissa. Alun perin Gary Halletia piti näytellä Timothy Olyphant, mutta kun juuri ennen kuvausten alkua Olyphant koettiin liian nuoreksi rooliinsa, hänet pistettiin vaihtoon.

En tiennyt Lumotuista sisarista juuri muuta etukäteen kuin että se kertoo kahdesta noitasiskosta, joita näyttelevät Bullock ja Kidman. Vastassani oli hitusen epätasainen leffa, joka jäi kuitenkin plussan puolelle, pääasiassa elokuvan päätähtien ja heidän hahmojensa ansiosta. Vaikka Sally ja Gilly ovatkin hyvin erilaiset persoonat, joilla on omat ongelmansa toistensa kanssa, he tulevat silti toistensa tueksi, mitä vaaditaan erityisesti siinä kohtaa, kun Gillyn mielitietty Angelov osoittautuukin ikävämmäksi tyypiksi. On kiinnostavaa seurata, kuinka siskot hoitavat tätä tilannetta, etenkin kun he hyödyntävät elokuvan edetessä yhä enemmän taikavoimiaan.

Leffan epätasaisuus syntyy Griffin Dunnen ontuvasta ohjauksesta. Dunne ei vaikuta osaavan päättää, millaista elokuvaa onkaan tekemässä. Toisinaan leffa on mainio kuvaus toisiaan tukevista siskoksista, välillä se on siirappinen rakkausleffa, jossain kohtaa se yrittää olla vakavampi draama lähisuhdeväkivallasta, paikoitellen se taas hassuttelee komediana ja loppusuoralla elokuva vielä tuo mukaan rikostutkimuspuolen. Elokuva ei myöskään ihan osaa päättää, kuinka perheystävällinen se haluaisi olla. Tämä nähtävästi johtuu Warner Brosista. Dunnen mukaan hänen alkuperäinen visionsa oli synkempi, mutta studion pakottamana hän joutui laimentamaan leffaa enemmän koko perheen noitatarinaksi. Tietystä ontuvuudestaan huolimatta Lumotut sisaret onnistuu ajoittain olemaan juuri sopivan syksyinen fantasiaa, romantiikkaa ja jännitystä yhdistelevä teos, jonka parissa kääriytyä viltin alle ja ottaa kupin kuumaa juotavaa siemailtavaksi. Se, onko jatko-osalle lähes 30 vuotta myöhemmin tarvetta, onkin sitten ihan eri kysymys, jolle vastaus saadaan ensi kuussa...

Teknisesti Lumotut sisaret on varsin pätevä. Leffa on osaavasti kuvattu ja mukana on muutamia todella tyylikkäitä kamera-ajoja. Owensin noitaperheen talon lavasteet ovat hienot. Itse talo rakennettiin onttona oikeaan ympäristöön, mutta sisätilakohtaukset kuvattiin studiossa. Lopputulos oli jopa niin ihastuttava, että Barbra Streisand yritti ostaa talon nähtyään elokuvan, vain saadakseen pettymyksekseen tietää, että kyse tosiaan oli pelkästä ulkokuoresta ja että lavaste oli purettu heti kuvausten päätyttyä. Puvustuskin on oivallista ja maskeeraus myös, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä vuosia sitten. Alan Silvestrin säveltämät musiikit tunnelmoivat miellyttävästi taustalla, mutta ne eivät suinkaan olleet elokuvan alkuperäinen melodiamaailma. Michael Nyman sävelsi leffan alkuperäiset musiikit, mutta kun testiyleisö moitti niitä, Nyman vaihdettiin hätäisesti Silvestriin juuri ennen kuin elokuva julkaistiin. Muutos tehtiin jopa niin myöhään, että Nymanin työt sisältävät soundtrack-levyt olivat jo ehtineet kauppojen hyllyille!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Practical Magic, Yhdysvallat, 1998, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, DiNovi Pictures, Fortis Films, Stargate Studios

Margo's Got Money Troubles, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

MARGO'S GOT MONEY TROUBLES - KAUSI 1

Luoja: David E. Kelley

Näyttelijät: Elle Fanning, Nick Offerman, Michelle Pfeiffer, Thaddea Graham, Greg Kinnear, Michael Angarano, Nicole Kidman, Sasha Diamond, Marcia Gay Harden, Rico Nasty, Lindsey Normington, Laura San Giacomo, Caitlin McGee, Marisela Zumbado ja Annalise Basso

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 37 minuuttia - 48 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Margo's Got Money Troubles perustuu Rufi Thorpen samannimiseen kirjaan vuodelta 2024. Jo ennen kirjan julkaisua Nicole Kidman, Elle Fanning ja David E. Kelley alkoivat työstämään sen pohjalta adaptaatiota, saatuaan käsiinsä raakaversion tekstistä. Apple TV hankki projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2025. Nyt Margo's Got Money Troublesin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu ja itse odotin sarjan katsomista positiivisin mielin. Thorpen kirja ei ollut tuttu, mutta pidän Fanningista paljon näyttelijänä ja sarjan idea vaikutti mielenkiintoiselta. Katsoinkin uudet jaksot pian niiden ilmestyttyä.

Margo Millet päätyy sänkyyn professorinsa Markin kanssa, minkä seurauksena Margo tulee raskaaksi. Kun Mark ei halua olla missään tekemisissä Margon ja lapsen kanssa, Margo keksii nopean tavan tehdä helppoa rahaa: OnlyFansin.

Elle Fanning näyttelee Margo Milletiä, parikymppistä opiskelijaa, joka ihastuu kirjallisuuden professoriinsa Mark Gableen (Michael Angarano). Kun Mark osoittaa kiinnostusta Margosta, he ajautuvat harrastamaan seksiä ja kauhukseen Margo huomaa pian odottavansa lasta. Margo on mainio päähenkilö, jolle on kirjoitettu onnistunut kehityskaari läpi tuotantokauden. Aluksi Margo säikähtää raskauttaan, mutta päättää lopulta pitää lapsen. Mutta kun naimisissa oleva Mark uhkailee Margon pois elämästään, täytyy hänen keksiä erilainen tapa elättää vauva. Margon päätöksiä ja tekoja ei aina välttämättä hyväksy, mutta katsojana haluaa silti nähdä, kuinka hän saa laadittua tien, jota pitkin kulkemalla selviäisi elämästä. Fanning näyttää taas kerran lahjansa näyttelijänä ja oivallinen on myös Angarano lipevänä professorina.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Margon äiti Shyanne (Michelle Pfeiffer) ja hänen uusi miehensä Kenny (Greg Kinnear), Margon isä, entinen painija Jinx (Nick Offerman), Margon kämppäkaveri Susie (Thaddea Graham), sekä asianajaja Linda Sawkins (Nicole Kidman). Sivunäyttelijät ja heidän hahmonsa ovat hyviä. Shyanne ja Jinx eivät todellakaan ole mitään Vuoden vanhemmat -palkinnon ehdokkaita. Shyanne hädin tuskin pystyy pitämään Margon vauvaa sylissään, kun taas Jinxiä vaivaavat vanhat päihdeongelmat. Pfeiffer ja Offerman ovat kuitenkin loistavat rooleissaan, onnistuen tuomaan erilaisia kiinnostavia vivahteita hahmoihinsa.

Kuten jo tekijätiimistä saatoin odottaa, Margo's Got Money Troubles osoittautui erittäin hyväksi uutuussarjaksi, joka yhdistelee komediaa ja draamaa onnistuneesti. Samalla se myös käsittelee onnistuneesti usein tabuna pidettyä, mutta nykypäivänä huomattavasti avoimemmin puhuttua aihetta, eli seksityöläisiä. OnlyFans - jonne ihmiset voivat itse tehdä pornograafista sisältöä ja saavat ihmiset tarttumaan heidän tilauksiinsa, joidenkin sisällöntuottajien tienatessa jopa miljoonia kuvillaan ja videoillaan - mullisti aikuisviihteen, eikä siis ihme, että paljon pinnalla ollutta sivustoa on nyt otettu kohteeksi myös fiktiivisten ohjelmien puolella. Sarja pohtii paljon sitä stigmaa, mikä näitä OnlyFans-sisällöntuottajia kohtaan kohdistuu, vaikka samalla valtavat määrät ihmisiä ovat valmiita maksamaan mojovia summia tilauksista.

On sekä mielenkiintoista, että toisinaan hyvin hupaisaa seurata Margon yritystä pitää elämäänsä kasassa. OnlyFans tuo paljon nopeammin ja enemmän rahaa tilille kuin nainen osasi odottaa, mutta sivustolle kuvaaminen tuo omat vaikeutensa Margon arkeen. Erityisen vahvoilla sarja on Margon perhedraaman kanssa. Suhde äitiin kaipaa korjausta, eikä asiaa auta yhtäkkiä vieroituksesta kotioven taakse koputtelemaan saapuva isä. Kaikkea tätä sarja pyörittelee niin viihdyttävästi kuin ajatuksia herättävästi. Kahdeksan vähän yli puolituntista jaksoa menevät nopeasti ja jo tekeillä olevaa kakkoskautta jää odottamaan positiivisin mielin.

Myös teknisesti Margo's Got Money Troublesin avauskausi on oivallinen. Sarja on taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat mainiot ja puvustajat ja maskeeraajat pääsevät leikittelemään reippaasti, kun Margo luo oman OnlyFans-persoonansa, avaruusoliohahmo HungryGhostin. Äänimaailma on onnistuneesti rakennettu ja Nathan Micayn säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Robynin esittämä Blow My Mind on mainio valinta sarjan alkutekstibiisiksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Margo's Got Money Troubles, Yhdysvallat, 2026-, A24, Apple Original Films, Blossom Films, David E. Kelley Productions, Lewellen Pictures, TFC Productions

Scarpetta, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

SCARPETTA - KAUSI 1

Luoja: Liz Sarnoff

Näyttelijät: Nicole Kidman, Bobby Cannavale, Jamie Lee Curtis, Simon Baker, Ariana DeBose, Rosy McEwen, Jacob Lumet Cannavale, Amanda Righetti, Hunter Parrish, Savannah Lumar, Tiya Sircar, Janet Montgomery, Sosie Bacon, Stephanie Faracy, Mike Vogel, Anson Mount ja Anna Diop

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 49 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia

Ikäraja: 16

Scarpetta perustuu Patricia Cornwellin Kay Scarpetta -kirjasarjaan, joka käynnistyi vuonna 1990 kirjalla Postmortem ja joka jatkuu yhä tänä päivänä. Jo 1990-luvulla suunniteltiin elokuva-adaptaatiota kirjojen pohjalta ja nimikkohahmoa oli tarkoitus näytellä Demi Moore. Vuonna 2009 taas Angelina Jolie oli hetkellisesti kiinnitetty elokuvasovitukseen, mutta kumpikaan projekti ei edennyt. Vuonna 2021 Jamie Lee Curtisin Comet Pictures -yhtiö ja Blumhouse-studio hankkivat kirjojen filmatisointioikeudet ja ilmoittivat työstävänsä televisiosarjasovituksen kirjojen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024 ja nyt Scarpettan ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itselleni Cornwellin kirjat eivät olleet ollenkaan tuttuja, mutta kiinnostuin sarjasta, kun näin siitä mainoksia. Ryhdyinkin katsomaan Scarpettaa pian sen ilmestymisen jälkeen.

Rikostekninen patologi Kay Scarpetta on juuri nimitetty Virginian johtavaksi oikeuslääkäriksi, kun hän päätyy tutkimaan murhaa, joka muistuttaa pelottavan paljon aiempaa tapausta hänen nuoruudestaan.

Kun Demi Mooren ja Angelina Jolien elokuva-adaptaatioyritykset eivät johtaneetkaan mihinkään, ensimmäiseksi oikeaksi Kay Scarpettan näyttelijäksi valikoitui Nicole Kidman. Kay Scarpetta on arvostettu rikostekninen patologi, joka sarjan alussa saa juuri ylennyksen Virginian johtavaksi oikeuslääkäriksi, kun vanha tapaus nostelee päätään Scarpettaa kauhistuttavalla tavalla. Kidman on oiva valinta rooliinsa ja hänestä löytyy oikeanlaista karismaa, mitä osa vaatii. Mainio on myös takaumissa nuorempaa Scarpettaa esittävä Rosy McEwen, joka tulkitsee hyvin vielä hieman kokemattomampaa versiota hahmosta.

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Scarpettan aviomies, FBI-profiloija Benton Wesley (Simon Baker, nuorempana Hunter Parrish), Scarpettan sisko, lastenkirjailija Dorothy Scarpetta (Jamie Lee Curtis, nuorempana Amanda Righetti), hänen tyttärensä Lucy (Ariana DeBose, lapsena Savannah Lumar), sekä Dorothyn nykyinen aviomies ja Scarpettan entinen työpari Pete Marino (Bobby Cannavale, nuorempana Cannavalen poika Jacob Lumet Cannavale). Tarkkaavaisimmat katsojat voivat myös bongata kirjailija Patricia Cornwellin cameon sarjan avausjaksosta. Sivunäyttelijät ovat huomattavasti ailahtelevampia rooleissaan. Cannavale on pätevä, Baker ja DeBose ajavat asiansa, mutta yleensä hyvä Curtis on vaivaannuttavan huono osassaan. Hänen hahmonsa Dorothy on varsin eksentrinen tapaus, mutta Curtisin villi heittäytyminen tuntuu vain siltä kuin hän luulisi olevan ihan eri sarjassa kuin hänen kollegansa.

En tosiaan ole lukenut Cornwellin Kay Scarpetta -kirjoja, joten en osaa sanoa juuta tai jaata siitä, kuinka hyvä adaptaatio tämä Amazonin sarja on. Voin vain kertoa, onko Scarpetta mielestäni hyvä rikostutkimussarja ja valitettavasti joudun pettyneenä toteamaan, että eipä se ole kovin kaksinen. Lähtökohdat ovat vielä lupaavat. Kidman on tosiaan hyvä osassaan ja on kiinnostava (joskaan ei mikään täysin omaperäinen) idea, että hahmo alkaa tutkia murhaa, joka tuo voimakkaasti mieleen tapauksen vuosien takaa. Varsinainen kahdella aikajanalla kulkeva murhatutkimus on vielä pääasiassa mielenkiintoista seurattavaa, joskin harmillisesti tietyt käänteet ja lopun paljastukset olivat mielestäni pienoisia lässähdyksiä.

Scarpettan varsinainen kompastuskivi on kuitenkin sarjan onneton perhedraama, joka alkaa jakso jaksolta käydä pahemmin hermoille. Erilaiset riidat Scarpettan ja aviomies Bentonin välillä, Scarpettan ja Dorothy-siskon välillä, Dorothyn ja aviomies Peten välillä ja Dorothyn ja Lucy-tyttären välillä ovat lähinnä rasittavaa kuunneltavaa, katkaisten niin tutkimuksen jouhevuuden kuin jännitteen. Asiaa ei auta Curtisin roolityö, joka tuntuu siltä kuin nainen luulisi olevansa komediasarjassa. Kun tähän lyödään vielä päälle Lucyn outo ja scifimäinen rakkaustarina hänen kuolleen tyttöystävänsä pohjalta tehdyn tekoälyn kanssa, Scarpetta on lopulta kummallisesti sinne ja tänne rönsyilevä tapaus. Amazonin luotto ohjelmaan on kuitenkin ollut korkea, sillä toisen kauden teko käynnistyi jo ennen ensimmäisen julkaisua. Toivon, että jatkokausi olisi koherentimpi ja muutenkin parempi paketti.

Sentään teknisesti Scarpetta on mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja tyylikkäästi valaistu öisten kohtausten aikana. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit pääsevät leikittelemään kahdella eri aikakaudella ja hoitavat tonttinsa pätevästi. Tehosteet ajavat passelisti asiansa ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Jeff Russon ja Perrine Virgilen kivasti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Scarpetta season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Scarpetta, Yhdysvallat, 2026-, Amazon Studios, Blossom Films, Blumhouse Television, Comet Pictures, P&S Projects

Arvostelu: Aquaman and the Lost Kingdom (2023)

AQUAMAN AND THE LOST KINGDOM

Ohjaus: James Wan

Pääosissa: Jason Momoa, Patrick Wilson, Yahya Abdul-Mateen II, Amber Heard, Randall Park, Temuera Morrison, Nicole Kidman, Dolph Lundgren, Vincent Regan, John Rhys-Davies ja Pilou Asbæk

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva supersankarielokuva Aquaman (2018) oli valtava menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jo ensimmäistä elokuvaa tehdessään päätähti Jason Momoa esitteli ideansa jatko-osan tarinasta ja sen pohjalta David Leslie Johnson-McGoldrick ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Samaan aikaan elokuvalle suunniteltiin lisäosaleffaa "The Trench", mutta idea lopulta kuopattiin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime jouluna, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin viivästyttämään. Nyt Aquaman and the Lost Kingdom on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ristiriitaisin odotuksin. Ensimmäinen Aquaman oli mielestäni mainio supersankarirymistely, mutta DC:n elokuvauniversumi on ollut viime aikoina erityisen hajanainen, eivätkä huhut leffan tuotanto-ongelmista tai pieleen menneistä testinäytöksistä herättäneet luottoa jatko-osan toimivuutta kohtaan. Kävin silti katsomassa Aquaman and the Lost Kingdomin heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Aquaman tarvitsee vangitun veljensä Ormin apua, kun myyttisen ja voimakkaan Mustan kolmikärjen löytänyt Black Manta palaa kostamaan isänsä kuoleman.

Lukuun ottamatta Willem Dafoen näyttelemää Vulkoa, ensimmäisestä Aquaman-elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun ja ainakin näillä näyttelijöillä nähtävästi viimeistä kertaa, Aquaman and the Lost Kingdomin lopettaessa tämänhetkisen DC-elokuvauniversumin. Jason Momoan on huhuttu palaavan tulevaan, James Gunnin johtamaan DC-leffauniversumiin uudessa roolissa Lobona, mutta hänet nähdään vielä ainakin nyt Arthur Currynä, eli Aquamanina. Karismaattinen Momoa toimii roolissa edelleen, esittäen oivallisesti niin hahmon hupsumman kuin vakavammankin puolen. Aquaman pohtii entistä enemmän paikkaansa maailmassa, saatuaan lapsen. Hänen pitäisi nyt toimia sekä isänä lapselleen, Atlantiksen kuninkaana, että niin maanpäällisen kuin merenalaisenkin maailman suojelijana.

     Ex-miehensä Johnny Deppin kanssa käytyjen oikeudenkäyntien aikana ja niiden jälkeen on puhuttu paljon Amber Heardin paluusta Aquamanin rakkaan Meran rooliin. Jotkut sanoivat, että Heard olisi saanut potkut leffasta, minkä puolesta kirjoitettiin jopa vetoomuksia. Heard itse on sanonut joutuneensa taistelemaan roolinsa puolesta ja DC Filmsiä johtava Walter Hamada on jopa myöntänyt, että Meran uudelleenroolitusta oli pohdittu. James Wan halusi kuitenkin pitää Heardin Merana. Hahmon ruutuaikaa on vähennetty huomattavasti ykkösleffaan verrattuna. Heard hoitaa roolinsa kelvollisesti kuten ykkösosassa, mutta elokuvaa katsoessa voi huomata, etteivät tekijät oikein tienneet, mitä tehdä näyttelijän ja tämän hahmon kanssa.

Sivurooleissa nähdään toistamiseen myös Temuera Morrison ja Nicole Kidman Aquamanin ihmisisä Tomina ja atlantislaisäiti Atlannana, Dolph Lundgren Meran isänä, kuningas Nereusina ja Patrick Wilson Aquamanin veljenä, Ormina, eli Ocean Masterina. Pahisroolia edustaa tälläkin kertaa Yahya Abdul-Mateen II:n näyttelemä David Kane, eli Black Manta, jonka apurina häärää ykkösleffan lopputekstikohtauksessa nähty tohtori Stephen Shin (Randall Park), joka haaveilee Atlantiksen löytämisestä. On hieman tylsää, että Black Manta toimii tälläkin kertaa pahiksena. Vaikka hahmo saakin uusia voimia Mustan kolmikärjen avulla, ei hänestä saada paljoa irti. Sen sijaan Wilsonin näyttelemästä Ormista kaivetaan uusia puolia, kun Aquaman tarvitsee tämän apua Black Mantan pysäyttämiseen. Leffan aikana on vaikea olla tuumimatta, miksei Aquaman vain soittanut kavereilleen Justice Leaguesta sen sijaan, että luottaisi veljeensä, joka tuntee syvää vihaa häntä kohtaan.

Ottaen huomioon, että ensimmäinen Aquaman on DC-elokuvien suurin kassamagneetti, olisi voinut luulla, että jatko-osan teko tapahtuisi kuin leikiten. Aquaman and the Lost Kingdomin matka valkokankaille oli kuitenkin kivikkoinen ja siihen mahtui monta mutkaa matkaan, oli kyse sitten Heardin erottamista koskevista vetoomuksista, nähtävästi vaikeasta ilmapiiristä kuvauksissa, useista uusintakuvauksista tai koko DC-leffauniversumin uudelleenkäynnistämisen ilmoittamisesta, kun vanha leffauniversumi oli edelleen käynnissä. Vaikea tuotanto näkyy lopputuloksessa, ainakin osittain.

Ei Aquaman and the Lost Kingdom huono leffa ole, se on lähinnä vain todella yhdentekevä ja keskinkertainen. Se tarjoaa silloin tällöin ihan menevää supersankaritoimintaa ja sen seikkailu viihdyttää aika ajoin, mutta eipä kokonaisuudesta tunnu jäävän käteen mitään. Mukana on niin hyvää kuin kehnoa huumoria. Pienimuotoisemmat käsirysyt ovat mainioita, mutta isommat spektaakkelitaistelut kaatuvat oman painonsa alle. Tarina on tarpeeksi kelvollinen, mutta käsikirjoitus kaipaisi silti reippaasti potkua. On aika tylsää, että viiden vuoden odotuksen jälkeen luvassa on jälleen Black Mantan kostoyritystä ja myyttisen kolmikärjen etsintää. Taustalla lymyilee ihan kiinnostava takapiru, josta ei kuitenkaan saada oikein mitään irti. Käsikirjoitus yrittää ottaa hieman kantaa ilmastonmuutokseen ja luonnonsuojeluun, mutta teema jää pintaraapaisuksi. Mielenkiintoisen merenalaisen maailman ja mytologian syventämisen ohella elokuvan kantavana voimana toimii Aquamanin ja Ormin yritys parantaa välejään - joskin veljesten naljailevista keskusteluista herää herkästi mielleyhtymiä Marvel-leffoista tuttujen ukkosenjumala Thorin ja tämän pahan Loki-veljen kanssakäymisiin. Asiaahan ei auta, että Aquaman jopa kutsuu Ormia Lokiksi yhdessä kohtaa.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa modernina kauhutaiturina pidetty James Wan, jonka kannattaisi pysytellä siellä kauhun puolella. Wanin käsissä Aquaman and the Lost Kingdom äityy toisinaan hieman turhauttavaksi mekastukseksi, eivätkä leffan dramaattisemmat ja humoristisemmat puolet kulje käsi kädessä. Tekniseltä puoleltaan elokuva näyttää keskeneräiseltä. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet ja asut oivalliset, mutta tietokonetehosteista tulee usein mieleen videopelit. Vedenalaisissa kohtauksissa hahmojen digihiukset näyttävät kummallisilta ja toimintakohtauksissa on selvää, kun näyttelijä vaihdetaan animoituun hahmoon. Äänimaailma rymistelee kovaäänisesti, oli kyse sitten efekteistä tai Rupert Gregson-Williamsin musiikeista.

Yhteenveto: Aquaman and the Lost Kingdom on harmillisen keskinkertainen ja unohdettava jatko-osa mainiolle supersankarielokuvalle. Leffan haastava tuotanto näkyy lopputuloksesta ja elokuva on rakenteeltaan hieman takkuileva. Ajoittain elokuva viihdyttää passelisti, mutta toisinaan taas se on raskassoutuista seurattavaa. Niin huumorin kuin toiminnan taso vaihtelee ja suuret, keskeneräisiltä näyttävien digitehosteiden täyttämät taistelut saavat ähkyn nopeasti aikaiseksi. On hieman tylsää, että tarina kierrättää paljon juttuja ykkösosasta pahiksesta lähtien. Tekijät kuitenkin laajentavat kiinnostavasti tätä merenalaista maailmaa. Parasta elokuvassa on Aquamanin ja Ormin välien lämpeneminen. Jason Momoa toimii edelleen nimikkoroolissa Aquamanina ja muu näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa vaihtelevin lopputuloksin. Aquaman and the Lost Kingdom ei ole huono elokuva, mutta se on todella valitettavan yhdentekevä tapaus ja erityisen iso pettymys, kun sen mieltää nykyisen DC-elokuvauniversumin päätösosaksi. Parin vuoden päästä uusi DC-leffauniversumi pyörähtää käyntiin Superman: Legacylla (2025), jossa nähdään David Corenswet Supermanina Henry Cavillin sijaan. Aquaman on takuulla mukana siinäkin leffauniversumissa, varmaan jonkun toisen näyttelijän esittämänä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Aquaman and the Lost Kingdom, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: The Northman (2022)

THE NORTHMAN

Ohjaus: Robert Eggers

Pääosissa: Alexander Skarsgård, Nicole Kidman, Claes Bang, Anya Taylor-Joy, Ethan Hawke, Björk, Willem Dafoe, Gustav Lindh, Kate Dickie, Murray McArthur, Ian Whyte ja Ralph Ineson

Genre: historia, toiminta, fantasia

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

"I will avenge you, father! I will save you, mother! I will kill you, Fjölnir!"

The Northman on The Witchin (The VVitch: A New-England Folktale - 2015) ja The Lighthousen (2019) ohjaajan Robert Eggersin uusi elokuva, joka perustuu Amleth-viikingin legendaan. Eggers ilmoitti elokuvan teosta syksyllä 2019 ja kuvausten oli tarkoitus alkaa maaliskuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia kuvauksia piti siirtää. Kuvaukset käynnistyivät lopulta elokuussa 2020 ja nyt The Northman saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvaa kiinnostuneena, pidettyäni erittäin paljon Eggersin aiemmasta leffasta, The Lighthousesta. Kävinkin katsomassa The Northmanin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 895 viikinkikuningas Aurvandill Sotakorpin veli Fjölnir murhaa kuninkaan, anastaa vallan ja sieppaa kuningatar Gudrúnin. Kuninkaan poika Amleth pääsee pakoon ja vuosien kuluessa hänen kostonhimonsa kasvaa entisestään.

Alexander Skarsgård näyttelee viikinkiprinssi Amlethia, joka päättää kostaa, kun hänen setänsä Fjölnir (Claes Bang) kääntyy veljeään vastaan, tappaen Amlethin kuningasisän Aurvandillin (Ethan Hawke) ja siepaten kuningataräiti Gudrúnin (Nicole Kidman). Skarsgård hyppää yllättävänkin vakuuttavasti kostonhimoisen Amlethin saappaisiin, tulkiten hienosti hahmon sisällä kytevää raivoa. Katsojana taas hyppää heti viikinkiprinssin kostoretkelle mukaan, haluten nähdä Amlethin onnistuvan aikomuksissaan. Bang ja erityisesti Hawke hoitavat myös roolinsa karismaattisesti, mutta Kidmanin kohdalla itselläni kesti pidemmän aikaa, kunnes hän sopi menoon mukaan.

     Elokuvassa nähdään myös Willem Dafoe narri Heimirinä, Björk Amlethia ohjaavana näkijänä, Anya Taylor-Joy Olga-orjana, sekä Gustav Lindh Fjölnir-petturin poikana Thoririna. Dafoe pääsee parissa kohtaa loistamaan hullunkiilto silmissään, Björkistä löytyy sopivaa mystisyyttä näkijäksi, Taylor-Joy näyttää jälleen lahjansa Amlethista kiinnostuvana orjana ja Lindhkin toimii passelisti ylimielisen Thoririn osassa.

Huhhuh, minkä elokuvan Robert Eggers on tällä kertaa tehnyt! The Northman on todella intensiivinen ja vangitseva kostotarina, joka pitää tiukasti otteessaan läpi vähän päälle parin tunnin kestonsa. Jos Eggersin aiempia, pienimuotoisempia kauhuleffoja fanittanut katsoja pelkää, että isomman budjetin kanssa ohjaaja päätyisi tekemään tavanomaisemman toimintaspektaakkelin, ei hätää. The Northman on kyllä omalla tavallaan spektaakkeli, mutta Eggers pitää silti hyvin omalaatuisen tyylinsä yllä läpi leffan ja tarjoaa parissa kohtaa muistutuksia kauhujuuristaan. Heti avauskohtauksesta lähtien Eggers nostaa ilmoille painostavan hengen, eikä päästä katsojaansa helpolla.

Kyseessä ei ole mikään erityisen vauhdikas teos, mutta silti elokuva tuntuu olevan nopeasti ohi. Hitaasti etenevät ja pitkät kohtaukset vievät täysin mukanaan, mykistäen katsojansa erilaisin tavoin. Suu meinaa loksahdella auki aina silloin tällöin, joko ihmetyksestä tai järkytyksestä. Eläinrakkaille varoituksen sanana, että filmissä pistetään varsin tylysti hevosia ja jopa koirakin hengiltä. Ihmisiä pilkotaan myös brutaalisti, eikä taisteluista ole todellakaan tehty lapsiystävällistä katseltavaa. The Northman on muutenkin täynnä rankkaa sisältöä ja välillä voi tuntua siltä kuin katsoisi kuumehoureista painajaista.

Tiivistunnelmaisen ohjauksen lisäksi myös Eggersin käsikirjoitus yhdessä Sjónin kanssa on vakuuttava. Kaksikko pohtii hienosti väkivallan, vihan ja koston kierrettä ja voiko sillä saavuttaa mitään. Tarina rakentuu onnistuneesti, kuten myös hahmojen väliset suhteet. Ja jos jostain syystä The Northman ei onnistu mykistämään vielä Eggersin ohjauksella, tarinalla, näyttelijäsuorituksilla tai edes verisillä taistelukohtauksilla, elokuvan teknisen toteutuksen luulisi viimeistään pystyvän siihen. Kyseessä on aivan mielettömän upeasti kuvattu teos, jonka liki jokaisen tarkkaan sommitellun, suunnitellun, valaistun ja värimääritellyn kuvan haluaisi pistää kehyksiin. Yksikään otos ei jää huolimattomaksi. Mukana on useita todella pitkiä otoksia, joissa kamera kiertää tyylikkäästi hienoissa lavasteissa mainiosti puvustettujen ja maskeerattujen näyttelijöiden kanssa. Otokset on taidokkaasti leikattu yhteen ja sekaan lisätyt erikoistehosteet toimivat. Vahvoja visuaalisuuksia on myös tukemassa voimakas äänimaailma. Niin efektejä kuin Robin Carolanin ja Sebastian Gainsborough'n säveltämiä musiikkeja ja kurkkuörinöitä myöten äänet jytisevät jylhästi.

Yhteenveto: The Northman on hieno viikinkifilmi, joka imaisee katsojan täysin mukanaan intensiiviselle kostoretkelle. Alusta alkaen painostava tunnelma ottaa katsojasta tiukan otteen ja lumoaa tarinan vietäväksi. Elokuva ei ole helppoa katsottavaa rankan materiaalinsa kanssa, mutta valkokankaasta ei vain voi irrottaa katsetta. Iso syy tähän on leffan huikea tekninen toteutus. Esimerkiksi upean kuvauksensa, lavastuksensa ja äänimaailmansa kera elokuva on todella vaikuttava. Robert Eggers todella esittelee lahjojaan niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Vaikka hänellä on ollut tällä kertaa rahaa huomattavasti enemmän käytössään, ei hän ole lähtenyt tekemään mitään perinteistä studiorainaa, vaan täysin omannäköisensä teoksen. Näyttelijät hoitavat hommansa onnistuneesti, joskin itseltäni kesti hetki lämmetä Nicole Kidmanin läsnäololle. The Northman hyppäsi saman tien vuoden parhaiden elokuvien joukkoon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Northman, 2022, New Regency Productions, Focus Features

Arvostelu: The Others (2001)

THE OTHERS

Ohjaus: Alejandro Amenábar

Pääosissa: Nicole Kidman, Alakina Mann, James Bentley, Fionnula Flanagan, Elaine Cassidy, Eric Sykes, Christopher Eccleston, Renée Asherson ja Alexander Vince

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

The Others on Nicole Kidmanin tähdittämä kauhuelokuva. Ohjaaja Alejandro Amenábar kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen aluksi äidinkielellään espanjaksi, mutta päätti lopulta tehdä elokuvan englanniksi. Filmin kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2001 ja lopulta The Others sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Kyseessä oli kriitikoiden kehuma menestys (jopa kaikkien aikojen menestynein espanjalaiselokuva), joka sai Espanjassa 15 Goya-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, uusi näyttelijä, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, minkä lisäksi se sai parhaan naispääosan BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Othersia, vaikka olen tiennyt siitä jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein juhlavuoden kunniaksi vilkaista, mistä oikein on kyse?

Vuonna 1945 Grace Stewart asuu isossa kartanossa kahden valoherkän lapsensa kanssa, Gracen miehen lähdettyä sotaan. Kun Grace palkkaa palvelusväkeä auttamaan askareissa ja lasten kanssa, alkaa kartanossa tapahtua kummia. Ovet ja verhot avautuvat ja sulkeutuvat itsekseen ja Gracen tytär kertoo nähneensä talossa ihmisiä, joihin muut eivät ole törmänneet...

Pääroolissa Grace Stewartina nähdään Nicole Kidman, joka sai roolityöstään mm. Golden Globe -ehdokkuuden. Kuitenkin kun Kidmania pyydettiin elokuvaan, hän ei aluksi halunnut olla mukana tällaisessa kauhutarinassa. Kidman on kertonut jälkikäteen, että vielä kuvaustenkin aikana hän pohti projektista poistumista, kokiessaan kertomuksen niin ahdistavaksi, että näki painajaisia. Selvästi oli kuitenkin hyvä, että hän tarttui rooliin, sillä Kidman tekee The Othersissa yhden parhaista roolisuorituksistaan. Häneltä löytyy heikommat hetkensä, erityisesti liittyen alkupään säikähtelyihin, joissa Kidmanin reaktiot ovat selvää näyttelemistä. Muuten hän kuitenkin pärjää hyvin ja tuo taidokkaasti esiin äidin kokeman vimman suojellakseen lapsiaan pahalta. Gracen lapsina, Annena ja Nicholasina nähdään Alakina Mann ja James Bentley, jotka ovat myös hyviä valintoja osiinsa. Anne ja Nicholas ovat niin herkkiä auringonvalolle, että pelkkä valon osuminen heidän ihoonsa voi koitua kuolettavaan allergiseen reaktioon.

     Perheen lisäksi elokuvassa nähdään myös Fionnula Flanagan, Elaine Cassidy ja Eric Sykes lastenhoitaja Millsinä, tämän mykkänä avustajana Lydiana ja puutarhuri Tuttlena, jotka Grace palkkaa auttamaan talon ja lasten kanssa. Cassidy ja Sykes eivät tee erityistä vaikutusta, mutta Flanagan tekee kenties jopa filmin parhaan roolityön herttaisena, joskin epäilyttävänä hoitajana.

The Others osoittautui erittäin hyväksi ja jännittäväksi kummitustarinaksi, josta kuitenkin uskon, että vasta toinen katselukerta tulee oikeasti määrittämään, toimiiko elokuva vai ei. Mitään erityisemmin paljastamatta sanon, että elokuva rakentuu lopulta niin voimakkaasti sen käänteiden varaan, jotka pyöräyttävät koko homman päälaelleen. Kyseessä todella on niitä käänteitä, jotka saavat näkemään kaiken aiemmin tapahtuneen täysin uudessa valossa. Siksi kun elokuvan katsoo uudelleen, tulee vastaan filmin todellinen koettelemus, eli toimiiko se enää, kun katsoja tietää, mistä kaikessa on kyse? Näin ensimmäisellä katselulla tarina toimii erittäin hyvin, pitäen tiukasti mukanaan läpi tunnin ja kolmen vartin keston. 

Vielä tarinaa enemmän pidin elokuvan tunnelmasta. Ohjaaja Alejandro Amenábar ei viljele filmiään täyteen kauhuelokuvien pahinta vitsausta, eli kovaäänisiä äkkisäikäytyksiä. Leffa on hyvin hiljainen ja rauhallinen, mutta sitäkin tehokkaampi jännityspuolellaan. Epämiellyttävä henki on kaiken aikaa läsnä ja tunnelmaa kasvatellaan vähitellen. Amenábar todella ymmärtää, että karmivinta on se, mitä ei näe ja niinpä näemme pääasiassa vain hahmojen reaktioita, kun nämä näkevät jotain kaameaa. Ahdistavaa ilmapiiriä lisää se, että kartano on jatkuvan sumun ympäröimä, mikä herättää nopeasti tunteen siitä, ettei pakopaikkaa ole. Lasten sairaus taas antaa hyvän syyn sille, miksi päiväsaikaankin kartano täytyy pitää pimeänä. Hiljaiset kohtaukset, joissa hahmot kulkevat pelkässä kynttilänvalossa kartanon kolkkoja käytäviä saavat katsojan olemaan täysin hievahtamatta. Elokuvan sijoittaminen toisen maailmansodan aikaan on hyvä päätös, sillä filmi ei olisi yhtä kutkuttava nykypäivään sijoittuessa kaikenlaista modernien vimpainten kera.

Sen lisäksi, että ajankuva on toteutettu hienosti lavastein ja puvustuksin, myös kuvauksessa on jotain vanhaa. Filmille kuvaaminen tuo mukaan tiettyä kuvan kohinaa ja filmikuvien pientä rätinää, mikä herättää tunnetta, että The Others olisi tehty ennen 2000-lukua. Kuvaus on kaikin puolin tyylikästä ja sitä tehostaa oiva valaisu. Lisäksi elokuvassa vallitsee hyvin alakuloinen, mutta samalla hieman kauniskin värimaailma. Leikkaus on sujuvaa ja visuaalista antia tukee mainio äänimaailma. Ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi Amenábar yllättää sillä, että hän vastaa myös leffan musiikeista! Eivät musiikit jää erityisemmin mieleen, mutta harvemmin näkee, että ohjaaja hoitaa senkin tontin, mikä on ihailtavaa.

Yhteenveto: The Others on erittäin mainio ja tunnelmallinen kummituskertomus. Ohjaaja Alejandro Amenábarin luoma henki on koukuttavan jännittävä ja elokuva on täynnä kohtauksia, joissa katsoja seuraa tapahtumia ihan hiirenhiljaa ja hievahtamatta. Amenábar ei luota mihinkään hölmöihin äkkisäikäyttelyihin, vaan saa aikaan aidosti karmivaa ilmapiiriä. Hänen työssään on jotain viehättävän vanhanaikaista ja sitä vanhanaikaisuutta vain korostaa leffan kuvaus kohisevan filmikuvan kera. Näyttelijät tekevät hyvää työtä, vain lisäten tunnelmaa. Nicole Kidman tekee yhden uransa vakuuttavimmista roolisuorituksista, mutta parhaan esityksen tarjoaa Fionnula Flanagan. Käsikirjoitus on oivallinen, mutta sen toimivuus selviää oikeastaan vasta toisella katselulla, sillä tarina rakentuu niin vahvasti käänteidensä varaan. Toisella katselulla sitten selviää, toimiiko tarina yhä, kun tietää jo, mistä kaikessa on kyse? Ensimmäisellä katselulla The Others kuitenkin osoittautui todella hyväksi filmiksi, jota suosittelen hieman hiljaisempien ja tunnelmoivien kummitustarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Others, 2001, Cruise/Wagner Productions, Sogecine, Las Producciones del Escorpión, Dimension Films, Canal+, StudioCanal, Lucky Red, Miramax

Arvostelu: Moulin Rouge! (2001)

MOULIN ROUGE!

Ohjaus: Baz Luhrmann
Pääosissa: Ewan McGregor, Nicole Kidman, Jim Broadbent, Richard Roxburgh, John Leguizamo, Jacek Koman, David Wenham, Kerry Walker, Caroline O'Connor, Garry McDonald ja DeObia Oparei
Genre: musikaali, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Moulin Rouge! on Ewan McGregorin ja Nicole Kidmanin tähdittämä musikaalielokuva, mikä pohjautuu kabaree-yökerhoon Pariisissa. Alunperin vuonna 1889 perustettu yökerho on vuosisadan varrella ollut keskiössä monissa elokuvissa, kuten vuoden 1928 Moulin Rougessa ja vuoden 1952 Punaisessa myllyssä (Moulin Rouge). Ohjaaja Baz Luhrmann sai inspiraation tehdä musikaalielokuvan, kun hän oli Intiassa ja kävi katsomassa Bollywood-elokuvan. Luhrmann ihastui elokuvan rohkeaan tyyliin, heittäytymiseen ja lajityyppien rajuun sekoitukseen, ja halusi kokeilla jotain samanlaista Hollywoodissa. Bollywoodin lisäksi Luhrmann innostui myös William Shakespearen töistä, sekä antiikin Kreikan rakkaustaruista. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1999 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo jouluna 2000, mutta koska Luhrmann ei kokenut olevansa valmis filmin kanssa, sen ensi-iltaa siirrettiin. Lopulta Moulin Rouge! saikin maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 9. toukokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri hitti, mikä sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, naispääosa, kuvaus, leikkaus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan lavastuksen ja parhaan puvustuksen palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa ja laulu), joista se voitti parhaan musikaalielokuvan, naispääosan ja musiikin palkinnot, sekä jopa 12 BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, lavastus, puvustus ja maskeeraus), joista se voitti parhaan miessivuosan, äänityksen ja musiikin palkinnot. Itse en ollut ennen nähnyt Moulin Rougea, mutta olen tiennyt siitä jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä vihdoin katsomalla ja samalla arvostelemalla Moulin Rougen.

Vuonna 1899 nuori kirjailija Christian saapuu Pariisiin, missä hän päätyy boheemiin show-ryhmään ja rakastuu Moulin Rouge -yökerhon tähteen, kurtisaani Satineen. Yökerhon omistaja Harold Zidler on kuitenkin luvannut Satinen vaimoksi rikkaalle Herttualle, jotta tämä tukisi yökerhoa rahallisesti.

Pääroolissa nuorena ja innokkaana kirjoittajana, Christianina nähdään Ewan McGregor, joka oli vielä vuonna 2001 vasta nousemassa isoksi tähdeksi. McGregor osoittaakin tässä, miksi häntä pidetään niin korkeassa arvossa. Hän hyppää taidokkaasti roolinsa vietäväksi ja näyttää suurta intoa elokuvaa kohtaan. Lisäksi McGregor myös yllättää vakuuttavalla lauluäänellään. Hahmona Christian on hyvin perinteinen rakkaudesta haaveileva runosielu. Hahmoksi vaaditaankin McGregorin kaltainen lahjakkuus, jotta tavanomainen heppu saadaan kiinnostavaksi.

     Nicole Kidman taas näyttelee Moulin Rougen suosituinta kabaree-esiintyjää, kurtisaani Satinea, johon Christian rakastuu ensisilmäyksellä. Satine on kuitenkin hyvin erilainen kuin Christian toivoisi, eikä romanssi synny noin vain. Kidman on vielä McGregoria intohimoisempi ja heittäytyvämpi roolissaan, osoittaen osaavansa, kun niin oikeasti haluaa. Kidman on urallaan tehnyt todella epätasaisesti roolitöitä, mutta Satine taitaa kuulua hänen parhaimpiin. Kidman voittikin roolisuorituksestaan parhaan naispääosan Golden Globen.

     Elokuvassa nähdään myös Jim Broadbent Moulin Rougen omistajana Harold Zidlerinä, Richard Roxburgh rikkaana Herttuana, joka on myös kiinnostunut Satinesta, sekä John Leguizamo Moulin Rougen esityksiä loihtivana Henri de Touloise-Lautrecina. Hassusti liikkuva ja hölmösti puhuva Leguizamo ei täysin vakuuta, mutta Broadbent on erittäin hilpeä teatraalisena teatterinomistajana ja Roxburgh ilmehtii oivallisesti ylimielisenä Herttuana.

Moulin Rouge! ei todellakaan ole kaikille sopiva elokuva. Jo se, että kyseessä on musikaali, on joillekin luotaantyöntävä ajatus. Elokuva on äärimmäisen teatraalinen, nopeatempoinen, suorastaan päälle vyöryvä, hurjasti säihkyvä ja kaikin tavoin voimakkaasti tyylitelty. Onkin siis oletettavaa, että täysin samoista syistä jotkut rakastuvat tähän leffaan, kun taas toiset suorastaan inhoavat näkemäänsä. Itse voin onneksi todeta, että ensimmäisen puolen tunnin hämmennyksen jälkeen aloin vähitellen todella lämpenemään filmille ja uskon tämän olevan niitä teoksia, joista tulen pitämään ajan ja uudelleenkatseluiden myötä enemmän. Jo nyt ensimmäisellä katselulla pidin Moulin Rougea erittäin hyvänä teoksena.

Väärissä käsissä elokuva lässähtäisi jo ensiminuuteilla käsiin, mutta Baz Luhrmann osaa kyllä hommansa. Hän on loihtinut mukaan todella voimakkaan tyylin, mikä yhdistelee vanhaa aikaa ja nykypäivää. Ennen kuin elokuvan tuottaneen 20th Century Foxin logo edes ilmestyy ruutuun, näemme verhoilla peitetyn teatterilavan. Kapellimestari nousee lavan eteen ja kun hän aloittaa, verhot siirtyvät syrjään, Foxin fanfaari soi ja katsoja kuljetetaan vuoden 1899 Ranskaan. Siitä alkaakin sitten sellainen musikaalipläjäys, että monet muut lajityypin teokset seuraavat ihmetellen vierestä. "Voiko noin tehdä?" kysyvät Laulavat sadepisarat (Singin' in the Rain - 1952) ja Sound of Music (1965). Se on varmasti ollut Luhrmannin tarkoitus. Boheemin teatteriryhmän tavoin Luhrmannkin on boheemi taiteilija. Hän ei missään nimessä halua tehdä tyypillistä musikaalia... tai edes kovin tavanomaista elokuvaa. Luhrmann luultavasti kokisi epäonnistuneensa, jos katsoja kokisi leffan liian tavalliseksi.

Matkallaan Intiassa Luhrmann innostui Bollywoodin tavasta tehdä elokuvia. Luhrmann koki sen vapaammaksi kuin lännessä ja halusikin rikkoa Hollywoodin rajoja. Moulin Rougea ei tunnu hillitsevän mikään, vaan se riemuitsee vapaana. Elokuva ei pysähtele alussa, vaan vaatii katsojalta tarkkaa keskittymiskykyä, jotta kaiken valon, värin ja musiikin loisteessa, sekä nopeatempoisessa rytmissä pysyy kärryillä siinä, mikä leffan juoni edes on. Etenkin ensimmäisen puolituntisensa ajan ruutu on täynnä jos jonkinnäköistä ärsykettä, joista suuri osa menee ohi, sillä pikavauhtia kulkeva leikkaus puskee koko ajan uutta ruutuun. Tapahtumia vain toljottaa suu auki. Luhrmannilta vaadittaisiin vain yksi lipsahdus ja koko elokuva sortuisi kuin hutera korttitalo. Sitä lipsahdusta ei kuitenkaan tule, vaikka Luhrmann kuinka horjuisi reunalla läpi leffan parituntisen keston.

Nopean temponsa ja hullunkurisen tykityksensä ansiosta Moulin Rouge! ei koskaan käy tylsäksi. Kun katsoja pääsee vihdoin elokuvan sisälle ja antautuu musikaalihurmoksen vietäväksi, aika kuluu kuin siivillä silloinkin, kun Luhrmann vihdoin kokee sopivaksi rauhoittua. Vähitellen kehkeytyvälle (ja paikoitellen yllättävän eroottiselle) rakkaustarinalle annetaan tilaa ja mukana on jopa kauniin herkkiä hetkiä. Kaikki johtaa jännittävään loppuhuipennukseen, mikä toimii, vaikka elokuva paljastaakin heti alussa, kuinka leffa päättyy. Tai kenties se toimii juuri siksi.

Luhrmannin ohjaus on erittäin kiehtovaa ja omaperäistä. Hän saa elokuvan muistuttamaan samanaikaisesti niin vuosikymmeniä vanhaa teatteriesitystä kuin modernimpaa musiikkivideota. Yhdistelmään vaikuttaa vahvasti se, millaisia kappaleita elokuvan musikaalikohtauksiin on valittu. Alkuperäiskappaleiden sijaan leffassa lauletaan mm. David Bowieta, Madonnaa, Queenia, Elton Johnia ja Nirvanaa, mitkä ovat veikeässä kontrastissa elokuvan tapahtumavuoteen 1899. Modernimmat biisit toimivat selvästi Luhrmannin vertauksena 2000-luvun katsojille siitä, kuinka sata vuotta ihmiset olivat täpinöissään hyvin erilaisesta musiikista. Hienot lavasteet ovat tarkoituksellisesti kuin teatterissa ja asut upeita myös. Kuvauksessa kamera oikein ihastelee tätä kaikkea, vaikka hyperaktiivinen leikkaus kovasti haluaa vaihtaa kuvakulmaa alle sekuntin välein. Osittain digitehostein toteutetuista kaupunkinäkymistä huomaa tietokone-efektit, mutta toisaalta juuri se silmiinpistävyys sopii mukaan.

Yhteenveto: Moulin Rouge! on erittäin hyvä, joskin aluksi äärimmäisen hämmentävältä ja sekopäiseltä tuntuva musikaalielokuva. Ohjaaja Baz Luhrmann ei todellakaan halua päästää katsojaa helpolla, vaan tarjoaa sellaisen tykittelevän vuoristoratakyydin, että katsoja tuntee olonsa kummalliseksi vielä lopputekstien päätyttyä. Leffa läjäyttää katsojaa huimaan tahtiin villisti säihkyvällä, värikkäällä ja vauhdikkaasti leikatulla kuvastolla, ja jo alku määrittää hyvin nopeasti, tulisiko katsoja pitämään näkemästään vai ei. Jopa musikaalien suurkuluttajat eivät välttämättä lämpene tälle boheemille toteutukselle. Kaikin puolin tarinankerronnasta musikaalikohtausten toteutukseen, sekä lavasteisiin ja efekteihin Luhrmann välttelee perinteistä elokuvantekoa, luoden filmistään teoksen, mikä todella erottuu edukseen genrestä. Näyttelijät ovat täysillä mukana mahtipontisessa menossa. Musiikkivalinnat ovat todella oivallisia ja hyvässä kontrastissa elokuvan tapahtumavuoteen. Elokuvan tapa sekoittaa vanhaa ja modernia onkin osa sen viehätystä. Moulin Rouge! on luultavasti niitä teoksia, joista joko pitää tai ei - on vaikea kuvitella mitään välimuotoa näin erikoiselle pläjäykselle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moulin Rouge!, 2001, Twentieth Century Fox, Bazmark Films

Arvostelu: Bombshell - hiljaisuuden rikkojat (Bombshell - 2019)

BOMBSHELL - HILJAISUUDEN RIKKOJAT

BOMBSHELL

Ohjaus: Jay Roach
Pääosissa: Charlize Theron, Margot Robbie, Nicole Kidman, John Lithgow, Kate McKinnon, Rob Delaney, Liv Hewson, Brigette Lundy-Paine, Connie Britton, Allison Janney, Mark Duplass ja Malcolm McDowell
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 7

Bombshell - hiljaisuuden rikkojat perustuu tositapahtumiin muutaman vuoden takaa, Fox Newsin naistyöntekijöiden paljastaessa yhtiön johtajan Roger Ailesin ahdistelleen heitä seksuaalisesti vuosia. Toukokuussa 2017 Ailesin kuoleman jälkeen Annapurna Pictures ilmoitti työstävänsä elokuvaa tapahtumista. Työryhmää alettiin kasaamaan ja Charles Randolph alkoi kirjoittamaan käsikirjoitusta. Annapurna Pictures kuitenkin jättäytyi projektista budjetin kasvaessa, jolloin mukaan tulivat Bron Studios ja Lionsgate. Leffaa alettiin kuvaamaan lokakuussa 2018 työnimellä "Fair and Balanced" ja nyt uudelleennimetty Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa ensi-iltansa Suomessa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä ja meninkin odottavaisin mielin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen puolitoista viikkoa ennen ensi-iltaa.

Fox Newsin johtaja Roger Ailes on vuosia ahdistellut yhtiön naistyöntekijöitä, uhaten potkuilla ja maineen pilaamisella, jos naiset kertovat asiasta, ja lupaillen paremmista tuloista ja tähteydestä, jos nämä suostuvat hänen uhreikseen. Kun yksi uutisreporttereista päättää vihdoin nostaa asian esille julkisuuteen, kaikki muuttuu Fox Newsilla pysyvästi...

Elokuvan päärooleissa nähdään Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie, jotka näyttelevät Fox Newsin työntekijöitä. Theron esittää uutistoimittaja Megyn Kellyä, joka on tarkka sanoissaan ja tykkää näpäytellä suorassa lähetyksessä. Kidman taas näyttelee reportteri Gretchen Carlsonia, jolla on ollut menestyksekäs ura yhtiöllä, mutta joka alkaa miettiä, onko Ailesin tapa kohdella naisia menestyksen jatkamisen arvoista. Margot Robbie esittää elokuvaa varten luotua hahmoa, Fox Newsin uutta työntekijää Kaylaa, johon on yhdistetty yhtiön naisten kokemuksia Ailesin kanssa. Kaikki kolme näyttelijää suoriutuvat rooleistaan upeasti. Robbie pistää parastaan traagisissa hetkissä, kun taas Theron ja Kidman ovat maskeerattu näyttämään täysin esikuviltaan. Theron on jopa onnistunut omaksumaan oikean Kellyn tavan puhua uutislähetyksissä.

Hienoa työtä tekee myös John Lithgow, joka luikertelee inhottavan Roger Ailesin rooliin. Yleensä sympaattisia hahmoja esittävä Lithgow on yllättävänkin ällöttävä ja ahdistava Fox Newsin johtajana, jonka katse todella tunkee naisten vaatteiden läpi. Katsoja kokee usein puistatusta hahmon ollessa läsnä. Ailes oli todella epämiellyttävä tapaus ja Lithgow tuo sen esille fantastisesti.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Allison Janney Ailesin asianajajana, Rob Delaney, Liv Hewson ja Brigette Lundy-Paine Megan Kellyn avustajina, Kate McKinnon Kaylan työkaverina, sekä Malcolm McDowell Fox Newsin omistaja Rupert Murdochina. On ilo nähdä Kellopeliappelsiinista (A Clockwork Orange - 1971) tuttu McDowell pitkästä aikaa näyttelemässä, minkä lisäksi on myös erittäin suuri ilo huomata, että yleensä äärimmäisen rasittava ja jopa raivostuttava koomikonyritys McKinnon osaa hillitä itsensä ja näytellä, jos niin haluaa! Janney on erittäin mainio, kuten aina, mutta hän jää harmillisen pieneen osaan.

Me Too -kampanjan noustessa esiin muutama vuosi sitten, oli selvää, että tästä yhteiskunnallisesti merkittävästä ja kulttuuria muovaavasta keskustelusta tehtäisiin jossain kohtaa elokuvia. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on varmasti vain ensimmäinen monista ja jos taso pysyy tällaisena, niin antaa tulla vain lisää! Kyseessä on erittäin mainio teos erittäin tärkeästä aiheesta, mikä aika lailla kaikkien pitäisi katsoa. Filmi sisältää paljon tunnetta ja on varmaa, että monille, jotka ovat itse kokeneet ahdistelua, tunteet tulevat olemaan voimakkaita. Etenkin yhdessä kohtaa kyynelhanat saattavat aueta herkästi. Leffa onnistuu välittämään naisten kokeman ahdistuksen, vaikka itse ahdistelukohtauksia siinä on lopulta yllättävänkin vähän. Sitäkin enemmän näytetään, kuinka seksististä ja tökeröä toimintaa Fox Newsilla on ollut - ja valitettavasti on edelleen. Naiset eivät saa käyttää housuja, vaan vain lyhyitä hameita. Katsojalukujen nostamiseksi vaihdetaan laajakuvaan, jotta saadaan läpinäkyvän pöydän takaa näkyvät paljaat jalat esiin. Jos tähän ei suostu, ei ole asiaa töihin seuraavana päivänä. Elokuva esittelee läpi kestonsa yhä vain enemmän vääryyksiä ja sitä katsoessa on vaikea olla tuntematta suurta kiukkua kasvamassa sisällä.

Elokuvan tarina on jo itsessään mielenkiintoinen ja kun vielä tietää, että se on suurimmaksi osaksi tositarina, on se vieläkin kiehtovampi. Bombshell - hiljaisuuden rikkojat nappaa nopeasti mukaansa ja pitää oivallisesti otteessaan loppuun saakka. Sen rytmitys on napakkaa, eikä aika käy pitkäksi. Paikoitellen katsojana toivoisi, että elokuva pysähtyisi syventämään jotain hetkeä, hahmoa tai juonikuviota pidemmäksi aikaa. Jotkut asiat hoidetaan pois alta kiirehtien ja niiden merkittävyys hieman katoaa, eikä näin pitäisi käydä. Pääasiassa elokuva kuitenkin tasapainottelee taidokkaasti kolmen päähenkilönsä juonikuvioiden välillä.

Asia, mistä Bombshell - hiljaisuuden rikkojat saa (ja onkin jo saanut) suurta kritiikkiä, on se, että elokuvan ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat molemmat miehiä. Onhan tämä kieltämättä kumma, kun leffa kertoo naisten kokemasta ahdistelusta ja onkin suuri mahdollisuus, että elokuva olisi vieläkin iskevämpi, jos siinä toimisi naistiimi puikoissa. Jay Roach ja Charles Randolph tekevät kuitenkin oivaa työtä ja kun Charlize Theron on toiminut tuottajana, olen varma, että hänellä on ollut sanavaltaa tehdä muutoksia, kun jompikumpi tai molemmat ovat olleet tekemässä jotain töksähtävästi. Elokuva on teknisestikin hyvin toteutettu. Kameratyöskentelystä löytyy televisiolähetyksille ja -ohjelmille tyypillisiä zoomailuja, minkä lisäksi leffassa on muutenkin hienovaraista, mutta veikeää visuaalista kikkailua. Lavasteet ja asut ovat onnistuneet, kuten on myös äänimaailma. Theodore Shapiron säveltämät musiikit luovat lisätunnelmaa tehokkaasti.

Yhteenveto: Bombshell - hiljaisuuden rikkojat on erittäin mainio teos tärkeästä aiheesta ja varmasti vain yksi monista tulevista Me Too -kampanjaan liittyvistä elokuvista. Leffa nappaa heti mukaansa mielenkiintoisen aiheensa vuoksi, minkä lisäksi se onnistuu hyvin nopeastikin pistää katsojan tuntemaan voimakkaitakin tuntemuksia. Tietty raivo alkaa kiehua sisällä, kun John Lithgow ällöttelee oikein antaumuksella Roger Ailesin roolissa ja kun naistyöntekijöistä alkaa yhä paremmin nähdä, mitä se tekee heidän psyykkeelleen. Ahdistus välittyy katsomoon asti, mutta leffa voisi mennä vieläkin pidemmälle epämiellyttävän tunteensa kanssa. Vaikka elokuvan rytmitys on mukavan reipas, voisi se välillä hiljentää vauhtia ja syventää tiettyjä asioita paremmin. Visuaalista kikkailua on yllättävänkin veikeästi mukana. Charlize Theron, Nicole Kidman ja Margot Robbie ovat kaikki todella hyviä rooleissaan - Theron ja Robbie ovat jopa erinomaisia. On kyllä hieman kumma, että ohjaajana ja käsikirjoittajana toimivat miehet ja toivonkin, että kun samanlaisesta tositarinasta tehdään seuraavan kerran elokuva, olisi kameran takana merkittävimmissä rooleissa huomattavasti enemmän naisia. Se todella on varmaa, että näitä tositarinoita tullaan filmatisoimaan, mutta tuskinpa tuottaja Harvey Weinsteinista onnistutaan vielä hetkeen vääntämään elokuvaa, sillä harmillisesti hänellä on yhä paljon vaikutusvaltaa elokuvamaailmassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bombshell, 2019, Lionsgate, Annapurna Pictures, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Denver and Delilah Productions, Lighthouse Management & Media