Arvostelu: Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight - 2013)

RAKKAUTTA ENNEN KESKIYÖTÄ

BEFORE MIDNIGHT

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ethan Hawke, Julie Delpy, Seamus Davey-Fitzpatrick, Walter Lassally, Panos Koronis, Ariane Labed, Yiannis Papadopoulos, Xenia Kalogeropoulou, Yiannis Papadopoulos ja Athina Rachel Tsangari, Jennifer Prior ja Charlotte Prior

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Richard Linklaterin ohjaama ja Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä romanttinen draamaelokuva Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Yhdeksän vuotta myöhemmin ilmestynyt Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004) sai myös kehuja ja parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta Rakkautta ennen keskiyötä sai ensi-iltansa tammikuussa 2013. Elokuva oli trilogian menestynein osa, se keräsi jälleen kehuja kriitikoilta ja nappasi parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden. Itse olin tiennyt Rakkautta ennen -trilogiasta jo pitkään, mutten ollut aiemmin katsonut leffoja. Kuitenkin kun huomasin alkuperäisen Rakkautta ennen aamua -elokuvan täyttävän tänä vuonna 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa koko trilogian läpi. Pidin aivan valtavasti ensimmäisestä osasta ja koin jopa, että elokuvalle ei olisi tarvinnut tehdä jatkoa. Pidin silti myös jatko-osasta Rakkautta ennen auringonlaskua ja optimistisin fiiliksin aloitin Rakkautta ennen keskiyötä katselun.

Lähes vuosikymmenen suhteessa olleet Jesse ja Céline viettävät viimeistä lomapäiväänsä Kreikassa lastensa kanssa, kun pitkään muhineet konfliktit nostelevat päätään, asettaen koko suhteen vaakalaudalle.

Ethan Hawke ja Julie Delpy palaavat rooleihinsa Jesseksi ja Célineksi yhdeksän vuotta edellisen elokuvan Rakkautta ennen auringonlaskua ja kahdeksantoista vuotta alkuperäisen elokuvan Rakkautta ennen aamua ilmestymisen jälkeen. Kakkososan päätteeksi Jesse päätti hylätä vaimonsa ja päätyi vihdoin yhteen Célinen kanssa. Nyt pariskunta on ollut yhdessä lähes vuosikymmenen ja heillä on kaksostytöt Ella ja Nina (Jennifer ja Charlotte Prior). Hawke ja Delpy ovat jälleen mainiot osissaan, tulkiten jälleen kerran astetta varttuneempia Jesseä ja Célineä, jotka katsojat tapaavat jälleen pitkän ajan jälkeen. Paljon on tapahtunut yhdeksässä vuodessa, eikä rakkaus enää kukoista samalla tavalla.

     Siinä, missä kaksi edellistä elokuvaa keskittyivät täysin vain Jesseen ja Célineen, Rakkautta ennen keskiyötä sisältää muitakin hahmoja. Sen lisäksi, että elokuvassa nähdään nopeasti Jessen entisestä suhteesta syntynyt poika Hank (Seamus Davey-Fitzpatrick), siinä myös tavataan kreikkalaisia, joiden huvilalla perhe on lomaillut. On iäkäs Patrick (Walter Lassally), tämän edesmenneen veljen leskeksi jäänyt vaimo Natalia (Xenia Kalogeropoulou), Patrickin poika Achilleas (Yiannis Papadopoulos) ja tämän tyttöystävä Anna (Ariane Labed), sekä pariskunta Stefanos (Panos Koronis) ja Ariadni (Athina Rachel Tsangari). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat passelisti rooleistaan, joskin heidän hommaksi jää lähinnä esittää omia ajatusmaailmojaan rakkaudesta, jättäen Jesselle ja Célinelle pureskeltavaa.

Rakkautta ennen aamua oli rakkauselokuvien aatelia, aika lailla täydellinen paketti, joka onnistui olemaan sekä todentuntuinen että satumainen ja jätti katsojan mielikuvituksen varaan, tapaavatko Jesse ja Céline enää toisiaan. Rakkautta ennen auringonlaskua vei tältä mysteeriltä pohjan, mutta saattoi lopulta hahmot yhteen. Nyt Rakkautta ennen keskiyötä on aika raadollinen kuvaus pitkäaikaisesta parisuhteesta, orastelevasta keski-iän kriisistä ja rappeutuvasta rakkaudesta. Nuoret, sinisilmäiset, elämän intoa puhkuvat ja ikuiseen rakkauteen uskovat Jesse ja Céline ovat poissa ja tilalla ovat arjesta kyynistyneet nelikymppiset, jotka pohtivat onko tulevaisuudella enää mitään tarjottavaa heille parina.

Rakkautta ennen keskiyötä oli itselleni äärimmäisen ristiriitainen tapaus. Toisaalta se on onnistunut kuvaus pitkän suhteen tuloksesta, jossa on taatusti monille samaistumispintaa. Samalla Jessen ja Célinen elämää on tällä kertaa todella raskasta seurata. Hahmot riitelevät minkä ehtivät, sillä molemmilla on pitkään ollut jotain hampaankolossa ärsyttämässä. Oli kyse sitten eriävistä mielipiteistä vanhemmuudesta tai missä heidän pitäisi asua, hahmot ovat lähes koko leffan ajan tukkanuottasilla. Dialogi on toisaalta osuvan mainiota, sillä tosielämässäkin parit tekevät usein kärpäsestä härkäsen, uhriutuvat ja kääntävät kaiken koko ajan toisen niskoille. Juuri kun vaikuttaa siltä, että rauha on taas maassa, toinen sanoo jotain väärin ja taas mennään. Elokuvassa pohditaan mahdollista uutta rakkauden muotoa, joka ei ole enää palavaa kiihkoa, vaan erilaista, varmaa mutta työtä vaativaa. Kaikki eivät tähän todellakaan pysty ja elokuvan suurin jännite onkin, pysyvätkö Jesse ja Céline yhdessä, vai onko heidän suhteensa tuhoon tuomittu. Ottaen huomioon, minkä määrän paskaa Jesse saa niskaansa läpi leffan, itse jopa toivoin elokuvan loppupään, että hahmot eroaisivat.

Kolmososa on mielestäni selvästi trilogian heikoin lenkki, mihin vaikuttaa taatusti se, että itse olen vielä vastaavassa elämäntilanteessa kuin hahmot olivat alkuperäisessä elokuvassa. Lisäksi parin elokuvan jälkeen trilogialle ominaiset kikkailut alkavat tuntua jo vaaditulta tehokeinolta, josta on hiipunut uutuudenviehätys. Hahmojen pitkät, ajoittain filosofiset keskustelut eivät enää nappaa samalla lailla mukaansa ja lähes pariin tuntiin venytettynä katsojan ajatukset saattavat helposti harhailla muualle. Rakkautta ennen aamua on kiistaton mestariteos ja nyt koko trilogian nähneenä olen entistä enemmän sitä mieltä, että se olisi toiminut paremmin itsenäisenä filminä, joka ei olisi tarvinnut jatkoa. Voi olla, että vuosien päästä, kun itse ikäännyn, näen jatko-osat uusin silmin, mutta toivon, että tietty romantikkopuoli minussa säilyisi, joka ei olisi halunnut nähdä tämän parin suhteen rikkoutumista.

Edellisosien tapaan ohjauksesta vastaa Richard Linklater, joka saa näyttelijät jälleen irrottelemaan ja rakentaa tunnelmaa hyvin. Ongelmani on lähinnä Linklaterin, Hawken ja Delpyn työstämä, hieman väkinäinen käsikirjoitus. Erityisen turhauttava on Célinen hahmo, josta on kirjoitettu raskas toksisen feminismin perikuva, joka uhriutuu minkä ehtii, haukkuu miestään minkä kerkeää, eikä pysty yhtään hoksaamaan elämänsä positiivisia puolia ja millaisessa etuoikeutetussa asemassa hän pääsekään olemaan. Rakkautta ennen keskiyötä on pätevästi kuvattu ja pääasiassa toimivasti leikattu. Lavasteet ja puvustus ovat oivat ja äänimaailmakin hyvin työstetty Graham Reynoldsin herkkiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Before Midnight, 2013, Faliro House Productions, Venture Forth, Castle Rock Entertainment, Detour Filmproduction

Arvostelu: Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004)

RAKKAUTTA ENNEN AURINGONLASKUA

BEFORE SUNSET

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ethan Hawke ja Julie Delpy

Genre: romantiikka, draama

Kesto: 1 tunti 20 minuuttia

Ikäraja: 3

Richard Linklaterin ohjaama ja Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995) oli pienimuotoinen menestys ja kriitikoiden ylistämä elokuva, joten sille ryhdyttiin työstämään jatkoa. Aluksi Linklater suunnitteli huomattavasti isompaa filmiä, mutta kun hän ei saanut sille rahoitusta, hän pienensi leffan skaalaa huomattavasti. Linklater, Hawke, Delpy ja käsikirjoittaja Kim Krizan kirjoittivat tarinan yhdessä vanhojen ideoidensa ja omien elämänkokemustensa pohjalta ja seuraavien vuosien ajan he muovasivat käsikirjoitusta sähköpostien välityksellä. He saivat tekstin valmiiksi ja kerättyä parin miljoonan dollarin rahoituksen. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2003 ja lopulta Before Sunset, eli suomalaisittain Rakkautta ennen auringonlaskua sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Elokuva ei menestynyt taloudellisesti yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, mutta se sai runsaasti kehuja kriitikoilta ja nappasi jopa parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin Rakkautta ennen aamua vasta nyt, kun huomasin sen täyttävän tänä vuonna 30 vuotta. Pidin elokuvasta aivan valtavasti ja vaikka tiesin jatko-osienkin olevan kehuttuja, minua jännitti katsoa ne, sillä koin alkuperäisleffan toimivan täydellisesti omillaan. Minulta kestikin useita kuukausia, ennen kuin katsoin vihdoin Rakkautta ennen auringonlaskua.

On kulunut yhdeksän vuotta Jessen ja Célinen yhteisestä yöstä Itävallassa, kun he yllättäen tapaavat uudelleen kirjakaupassa Pariisissa.

Ethan Hawke ja Julie Delpy palasivat rooleihinsa Jesseksi ja Célineksi, amerikkalaismieheksi ja ranskalaisnaiseksi, jotka tapasivat sattumalta junassa ja viettivät yön Itävallan pääkaupungissa, Wienissä, kuljeskellen pitkin kaupungin katuja ja jutellen niitänäitä. Ensimmäisen elokuvan päätteeksi Jesse ja Céline lupasivat toisilleen tapaavansa juna-asemalla puoli vuotta myöhemmin ja leffa jättikin tehokkaasti auki, pitivätkö he lupauksensa, vai ajoiko elämä heidän erilleen. Kuten jo sanoin, koin Rakkautta ennen aamua toimivan täydellisesti yksittäisenä elokuvana, joka ei olisi juuri jatkoa kaivannut. Yhdeksän vuoden ajan katsojat saivatkin itse omassa päässään kuvitella, mitä hahmoille tapahtui sen jälkeen, ennen kuin Rakkautta ennen auringonlaskua saapui teattereihin vuonna 2004 ja vahvisti joidenkin teoriat todeksi. Jesse ja Céline eivät tavanneet puoli vuotta myöhemmin, eivätkä he ole nähneet toisiaan lähes vuosikymmeneen. Siinä ajassa Jesse on mennyt naimisiin, saanut lapsen ja kirjoittanut kirjan, jota hän on nyt mainostamassa Pariisissa, kun hän tapaa jälleen Célinen, jolla on poikaystävä ja joka toimii ympäristöaktivistina. Lähes vuosikymmenen tauonkin jälkeen Hawke ja Delpy hyppäävät fantastisesti takaisin rooleihinsa ja tälläkin kertaa katsoja unohtaa pian katsovan elokuvaa roolihahmojen kera, sillä kaikki tuntuu niin todelta. Hawken ja Delpyn välinen kemia ei ole vuosien varrella haihtunut mihinkään ja vaikka kummankin hahmon elämä on vienyt uusiin suuntiin, kun Jessen ja Célinen katseet kohtaavat kirjakaupassa, heidän välillä syttyy jälleen se ihastuttava liekki.

Rakkautta ennen aamua tuntui mielestäni niin aidolta, paljastavalta ja syvälliseltä, että se nousi kertaheitolla kenties jopa rakkauselokuvien suosikikseni. Auki jäävä lopetus oli mielestäni täydellinen ja minua pelotti katsoa Rakkautta ennen auringonlaskua, sillä en toisaalta edes halunnut tietää vastausta kysymykseen "tapasivatko Jesse ja Céline enää". Minun pitikin suorastaan valmistella itseäni henkisesti, että nyt minulle annettaisiin vastaus, jota en periaatteessa halunnut ja minun täytyi vain hyväksyä, että tämä jatko-osa on olemassa. Minulta kestikin hetki lämmetä jatko-osalle, mitä auttoi se, että kun Jesse elokuvan alussa markkinoi kirjaansa, joka pohjautuu yöhön Wienissä, hän itsekin pohtii sitä, onko tarinan voima siinä, että lukija saa itse päättää haluamansa lopun tarinalle.

Rakkautta ennen auringonlaskua ei todellakaan tehnyt minuun sellaista lähtemätöntä vaikutusta kuin edeltäjänsä, mutta se osoittautui lopulta oikein mainioksi jatkotarinaksi. Kun olin päässyt yli siitä, että hahmojen kohtalolle oli annettu konkreettinen vahvistus, uppouduin hiljalleen takaisin näiden kahden upeasti näytellyn ja kirjoitetun hahmon väliseen keskusteluun. Jatko-osa on rakennettu periaatteessa hyvin samanlaisista palikoista kuin edeltäjänsä, mutta sillä erolla, että tällä kertaa kuljetaan ja höpötetään Pariisissa Wienin sijaan ja elokuva tapahtuu päiväsaikaan. Yksi leffan parhaista puolista on se, että koko elokuva tapahtuu reaaliaikaisesti, näyttäen viimeisen vähän päälle tunnin, ennen kuin Jessen täytyy kiirehtiä lentokoneeseen ja seuraavaan maahan promokiertueellaan.

Elokuvalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia ja leffa tuntuukin olevan nopeasti ohi, osittain siksi, että näiden hahmojen keskusteluja on taas kerran niin kiinnostavaa kuunnella. Dialogi tuntuu tälläkin kertaa aidolta ja Jesse ja Céline avaavat onnistuneesti uudenlaisia elämiään ilman, että puhe muuttuu koskaan kömpelöksi selittämiseksi. Kiinnostavinta antia ovat tälläkin kertaa hahmojen filosofisemmat dialogit ja monologit elämästä, rakkaudesta, maailmasta ja seksistä sun muusta. Vaikka hahmot tekevät nopeasti selväksi olevansa parisuhteissa toisten ihmisten kanssa, heidän välille muodostuu saman tien vahva jännite ja katsojana toivookin, että he antaisivat tunteilleen vallan. Elokuvan lopetus on nätti ja se jättää jälleen asiat katsojan päätöksen varaan... tai jätti siihen asti, että trilogian päätösosa, Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight) sai ensi-iltansa taas yhdeksän vuotta myöhemmin, vuonna 2013.

Richard Linklaterin ohjaus on tälläkin kertaa herkkää ja intiimiä, mutta realistista. Hän ei ole halunnut tehdä jatko-osastakaan mitään tavanomaista Hollywood-siirappia, mikä näkyy myös käsikirjoituksessa, jota Hawke ja Delpy olivat tällä kertaa työstämässä ihan nimellisesti. Kolmikon teksti heijastaa tekijöidensä henkistä kasvua vuosikymmenen varrella ja se saikin ansaitusti Oscar-ehdokkuuden. Rakkautta ennen auringonlaskua on hienosti kuvattu. Ei voi muuta kuin nostaa hattua kuvaajalle; hänen on pitänyt kävellä helteisen Pariisin katuja takaperin, kantaa painavaa kameraa ja pitää näyttelijät hyvin sommitellusti kuvassa jopa yli vartin ajan kerrallaan. Otot ovat jälleen pitkiä, antaen näyttelijöille todella tilaa näytellä. Valaisutiimille ja äänittäjille tämä on ollut myös haaste, mutta oivassa lopputuloksessa pitkä pinna palkitaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Before Sunset, 2004, Warner Independent Pictures, Castle Rock Entertainment, Detour Filmproduction

Arvostelu: Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995)

RAKKAUTTA ENNEN AAMUA

BEFORE SUNRISE

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ethan Hawke ja Julie Delpy

Genre: romantiikka

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 3

Before Sunrise, eli suomalaisittain Rakkautta ennen aamua on Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä romanttinen elokuva. Richard Linklater keksi elokuvan idean oman kokemuksensa pohjalta. Vuonna 1989 hän oli tavannut philadelphialaisessa lelukaupassa naisen nimeltä Amy, jonka kanssa hän oli viettänyt yön kävellen ympäri kaupunkia ja keskustellen. Linklater ryhtyi kynäilemään käsikirjoitusta, mutta koki, että se tarvitsi enemmän naisellista näkökulmaa ja pyysi edellisissä elokuvissaan Slackerissa (1990) ja Surutta? Sekaisin (Dazed and Confused - 1993) näytellyttä Kim Krizania auttamaan tekstissä. Linklater etsi päänäyttelijöitä lähes vuoden ajan, kunnes lopulta päätyi Hawkeen ja Delpyyn. Kuvaukset käynnistyivät ja niiden aikana Delpyn mukaan näyttelijäduo kirjoitti elokuvan dialogin uusiksi, minkä väitteen Krizan taas on kieltänyt. Lopulta Rakkautta ennen aamua sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 19. tammikuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Pieneen budjettiinsa verrattuna elokuva oli menestys, jota kriitikot ylistivät. Itse olen ollut tietoinen elokuvasta ja yleisesti Rakkautta ennen -trilogiasta jo vuosia, mutten ole aiemmin katsonut niitä. Kuitenkin nyt kun huomasin Rakkautta ennen aamua täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa elokuvan ja samalla arvostella sen.

Amerikkalaismies Jesse tapaa ranskalaisnaisen Célinen junassa ja he päättävät viettää yhteisen yön Itävallan pääkaupungissa Wienissä.

Jopa yhdeksän kuukauden etsinnän jälkeen tuohon aikaan vielä aika tuntematon Ethan Hawke ja Kolme väriä -trilogiasta (Trois couleurs - 1993-1994) tuttu Julie Delpy valittiin esittämään elokuvan päärooleja. Hawke nähdään Jessenä, amerikkalaismiehenä, joka on saapunut Eurooppaan Interrail-matkailulle, viimeisenä kohteenaan Itävallan pääkaupunki Wien, ennen paluumatkaa Yhdysvaltoihin. Delpyn näyttelemä Céline taas sattuu olemaan samassa junassa, mutta hänen aikomuksenaan on jatkaa matkaa kotimaahansa Ranskaan asti. Kuitenkin kun Céline tapaa Jessen ja he päätyvät käymään elämänsä keskustelua, Céline päättää hylätä vanhat suunnitelmansa ja viettää yön Jessen kanssa Wienissä. Pitkä roolitusprosessi kyllä palkittiin, sillä Hawke ja Delpy ovat täydelliset valinnat rooleihinsa ja heidän väliltä löytyy vahvaa, suorastaan käsinkosketeltavan aitoa kemiaa. Hahmot ovat mielenkiintoisia ja niin hyvin kirjoitettuja ja esitettyjä, että välillä jopa meinaa unohtaa katsovansa roolihenkilöitä. Jessen ja Célinen yölliseen kävelyyn ja keskusteluun uppoutuu niin vahvasti, että jossain kohtaa saattaa huomata luulevansa katsovansa kahta todellista, hiljalleen rakastuvaa ihmistä.

Tämä satuun uppoutuminen ja todellisuuteen herääminen onkin yksi Rakkautta ennen aamua -elokuvan pääpiirteistä. Kaksikon kävely ympäri öistä Wieniä tuntuu tavallaan satumaiselta, kuin irtoamiselta todellisuudesta, niin katsojalle kuin hahmoillekin. Koin hyvin samaistuttavaksi tietyn tunteen siitä, aivan kuin irtautuisi yhdeksi yöksi omasta perinteisestä elämästään. Kun yhden yön aikana maailmaa pyörii jonkun toisen ympärillä niin vahvasti, että oma todellinen elämä tuntuu tylsältä, ehkä jopa vieraalta. Aamun sarastaessa on kuitenkin aika palata todellisuuteen, mutta muisto tästä yöstä elää ikuisesti.

Vaikka puhunkin tietynlaisesta satumaisuudesta, samalla haluan kuitenkin kehua, kuinka aidolta Rakkautta ennen aamua tuntui. Elokuvasta puuttuu kaikki geneeristen romanttisten leffojen kliseet ja höttöys, jota etenkin amerikkalaisissa rakkauselokuvissa on totuttu näkemään. Siirappi ja melodraama, sekä loppupään pakollinen riita, jonka aikana nyyhkytellään hetki, ennen kuin palataan takaisin yhteen mahdollisimman suurieleisesti - kaikki tämä puuttuu Rakkautta ennen aamua -elokuvasta ja hyvä niin. Kyseessä on huomattavasti pienimuotoisempi ja realistisemmalta tuntuva teos, jonka satumainen rakkaus muodostuu täysin eri asioista. Lopputuloksena onkin kertakaikkisen ihana ja kaunis filmi, joka nousi välittömästi yhdeksi ehdottomista suosikeistani romanttisten elokuvien saralla. Kaikki tuntuu niin aidolta, että minun piti ihan muistutella itseäni, että pääparin kohtaamat ihmiset ovat myös näyttelijöitä, eivätkä satunnaisia tyyppejä, jotka sattuivat kameran eteen.

Elokuva rakentuu täysin Hawken ja Delpyn kemian, sekä heidän kiinnostavien hahmojensa erinomaisesti laadittujen keskustelujen välille. Oli teksteistä vastuussa sitten ohjaaja Linklater, kirjoittaja Krizan tai päänäyttelijät itse, dialogi on aivan fantastista ja sitä lumoutuu kuuntelemaan täysillä. Näiden keskustelujen aikana katsojalle selviää valtavasti Jessestä ja Célinestä, heidän menneisyyksistään, sekä millaisia ihmisiä he ovat. Kumpikin tuo esille näkemyksiään maailmasta, ihmisistä ja rakkaudesta. Repliikit eivät koskaan tunnu kirjoitetuilta, vaan pikemminkin mitä parhaalta improvisaatiolta, mikä on myös omiaan sekoittamaan katsojan päätä siitä, että seuraako tässä nyt elokuvaa, vai todellisia tapahtumia. Keskustelu keskustelulta ja kohtaus kohtaukselta katsoja kiintyy näihin hahmoihin niin täysillä, että kun aamu vihdoin koittaa, on luvassa voimakas tunteiden purkaus. Rakkautta ennen aamua onnistui osumaan todella syvälle. Elokuvan päätteeksi olin pöyristynyt siitä, ettei sitä noteerattu Oscareissa ollenkaan. Itse olisin suonut sille vähintään ehdokkuudet parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja mies- ja naispääosista.

Richard Linklaterin ohjaus on aivan huikeaa läpi elokuvan. Hän saa näyttelijöistä kaiken irti ja saa luotua niin erittäin aidon kuin omalla tavallaan satumaisen ilmapiirin. Myös teknisiltä ansioiltaan Rakkautta ennen aamua on pätevä teos. Se on hyvin kuvattu ja osa kohtauksista pitääkin vain kameraa minuuttikaupalla paikoillaan, antaen näyttelijöille kaiken rauhan toteuttaa itseään. Leikkaus on sujuvaa ja vaikka kestoa on vain puolitoista tuntia, katsojasta tuntuu siltä kuin olisi oikeasti päässyt viettämään kokonaisen yön näiden hahmojen seurassa. Äänimaailma on myös hyvin työstetty, joskin Fred Frithin säveltämät musiikit eivät juuri lainkaan nouse esille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Before Sunrise, 1995, Columbia Pictures, Castle Rock Entertainment, Detour Filmproduction, Sunrise Production, Filmhaus Films, Filmhaus Wien Universa Filmproduktions

Arvostelu: Boyhood (2014)

BOYHOOD

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ellar Coltrane, Patricia Arquette, Ethan Hawke, Lorelei Linklater, Libby Villari, Marco Perella, Brad Hawkins, Jamie Howard, Andrew Villarreal, Jenni Tooley, Richard Andrew Jones, Karen Jones, Zoe Graham ja Jessi Mechler

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia

Ikäraja: 12

Boyhood on Richard Linklaterin ohjaama elokuva. 2000-luvun taitteessa Linklater alkoi pohtia, voisiko hän tehdä elokuvan nuoren kasvukertomuksesta, jossa näyttelijät pysyisivät samoina läpi tuotannon. Linklater ryhtyi suunnittelemaan projektia ja sai kasaan näyttelijät ja työryhmän, jotka olivat valmiit sitoutumaan yli vuosikymmenen kestävään prosessiin. IFC-tuotantoyhtiö suostui rahoittamaan filmin, antaen Linklaterille 200 tuhatta dollaria joka vuodeksi. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 2002 ja päättyivät vihdoin vuonna 2013. Lopulta Boyhood sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 19. tammikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kehuja kriitikoilta ja katsojilta. Elokuva sai myös kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen ja naissivuosan palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja naissivuosan palkinnot. Itse katsoin Boyhoodin vasta, kun se saapui vuokralle vuotta myöhemmin ja pidin elokuvasta paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Mason Evans kasvaa pienestä koulupojasta aikuisuuden kynnyksellä olevaksi mieheksi, kohdaten monenlaisia haasteita, onnistumisia ja vastoinkäymisiä nuoruusvuosiensa aikana.

Boyhoodin pääroolissa Mason Evansina nähdään Ellar Coltrane, joka nappasi roolin itselleen kuusivuotiaana ja kuvasi elokuvaa kahdeksantoistavuotiaaksi asti, ennen kuin se vihdoin julkaistiin. Asettakaapa itsenne hetkeksi Coltranen asemaan. Saat pääroolin ihka aidosta elokuvasta, jossa on sivuosissa pari isoa Hollywood-tähteä, mutta et pääse näyttämään aikaansaannostasi koko lapsuutesi ja teini-ikäsi aikana. Mitä jos tuletkin toisiin ajatuksiin ja haluatkin jättää leffan teon sikseen? Coltrane ei ole lapsena tainnut edes tajuta, mihin on suostunut ja ohjaaja-käsikirjoittaja Linklater on varmaan vain rukoillut, että poika onnistuu hoitamaan homman kotiin. Coltrane on onneksi nappivalinta rooliin, suoriutuen aidon tuntuisesti läpi filmin. On kiinnostavaa seurata pojan kasvua kohti aikuisuutta, niin Masonia kuin myös Coltranea. Linklater vakuuttui Coltranen roolisuorituksesta niin, että kesken elokuvan teon hän roolitti Coltranen myös sivuosaan leffassaan Fast Food Nation (2006).

     Masonin vanhempia, jo ennen elokuvan alkua eronneita Olivia-äitiä ja myöskin Masoniksi nimettyä isää näyttelevät Patricia Arquette ja Ethan Hawke, joista jälkimmäinen oli esiintynyt myös Linklaterin romanttisessa trilogiassa Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995), Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004) ja Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight - 2013). Parhaan naissivuosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Arquette ja parhaan miessivuosan ehdokkuuksia samoissa gaaloissa saanut Hawke ovat erittäin hyviä osissaan ja vaikka he ovat alusta asti aikuisia, voi katsoja nähdä myös heidän vanhenevan ruudulla ja heidän hahmojensa kasvavan. Linklater muuten luotti Hawkeen niin paljon, että pisti tämän lupaamaan, että jos Linklater kuolisi elokuvan teon aikana, Hawken täytyisi ohjata se loppuun. Linklaterin oma tytär Lorelei esiintyy Masonin isosiskona, Samanthana ja hänkin suoriutuu oivallisesti osastaan.

Nuorten kasvutarinoita on nähty elokuvien puolella vuosikymmenien varrella useita, muttei varmaan koskaan samalla lailla toteutettuna. Siinä, missä yleensä pidempiä aikavälejä kertovat leffat roolittavat muutamankin näyttelijän esittämään samaa lapsesta aikuisuuteen kasvavaa hahmoa, Boyhood ihan oikeasti seuraa samojen lasten kasvua yli vuosikymmenen ajan. Toki esimerkiksi Harry Potter -elokuvissa (2001-2011) pääsimme myös näkemään lasten kasvua aikuisuuteen, mutta se tapahtui useamman leffan varrella, kun taas Boyhoodissa kaikki on puristettu yhteen filmiin. Jotkut ovat kritisoineet, että elokuvan teho perustuu vain tähän pitkäjänteiseen toteutuskikkaan ja omalla tavallaan olen samaa mieltä, mutta en missään nimessä pidä sitä kritiikkinä. Homma tuntuu tavallista realistisemmalta, kun näet samojen näyttelijöiden vanhenevan yli kymmenen vuoden ajan. Vaikka mukana onkin Arquette ja Hawke, jossain kohtaa saatat jopa unohtaa katsovasi elokuvaa, sillä niin aidolta kaikki tuntuu. Välillä leffa muistuttaa hieman jopa dokumenttia.

Boyhoodissa ei varsinaista juonta ole, vaan vajaan kolmen tuntinsa aikana se vain seuraa näiden hahmojen elämää vuosien varrella. Elokuva pitää sisällään joitakin juonikuvioita, liittyen lähinnä Olivia-äidin uusiin miehiin, mutta pääasiassa kohtaukset ovat aika irrallisia toisistaan ja esittelevät hahmojen muovautumista. Kohtaukset ovat toinen toistaan parempia ja onnistuneemmin kirjoitettuja dialogia myöten, vaikka ne rakentuvatkin hyvin simppeleille perustoille. Elokuvasta löytyy paljon kaikenlaista menoa ja meininkiä, sekä runsaasti samaistumispintaa monenlaisille katsojille. Kun kaikki vielä esitetään Masonin näkökulmasta, tuntuu itse elokuvakin kypsenevän hänen mukanaan. Lapsena kaikki on vielä varsin naiivia, teininä tunnelma ailahtelee fiiliksen mukaan ja aikuistuessa asiat saattavat alkaa selkeytymään. Dragon Ballin ja Harry Potterin fanittaminen vaihtuu tytöistä kiinnostumiseen ja sääntöjen rikkomiseen, sekä vähitellen oman itsensä löytämiseen. Tämän kaiken lisäksi on myös veikeää seurata, kun ympärillä oleva maailma kehittyy. Muoti muuttuu, teknologia harppoo huimia askelia eteenpäin ja Yhdysvaltojen politiikka aaltoilee.

Elokuvan toteuttaminen oli jo näyttelijöiden ja työryhmän sitoutumisen saamisen kannalta varmasti harmaita hiuksia aiheuttava homma Linklaterille, mutta sen lisäksi oli varmasti haasteellista ryhtyä kuvaamaan elokuvaa, josta tietää kuvausten käynnistyessä vain rakenteen, mutta jonka yksityiskohdat muovautuvat vuosien varrella. Tulevaisuutta ja maailman muovautumista oli tietty vaikea ennustaa ja niinpä Linklater kirjoitti kohtauksia sitä mukaa, kun elokuvaa kuvattiin lisää. Jotkut kohtaukset olivat mielessä vuosia, jotkut taas likimain improvisoitiin vasta kuvaushetkellä. Osaamattomissa käsissä lopputulos voisi olla kaamea sekamelska, jossa tosiaan ainoa kiinnostava seikka olisi monia vuosia kestänyt tuotanto. Linklater kuitenkin tietää, mitä tekee ja hän on rakentanut todella hienon kasvukertomuksen, johon uppoutuu täysillä ja jonka lopputekstien alkaessa palaa takaisin omaan elämäänsä varsinaista kokemusta rikkaampana. Loppupään pohdinta siitä, mitä elämä oikeastaan on, pelkkiä suoritettavia virstanpylväitä ja yksittäisiä tähtihetkiä syntymän ja kuoleman välissä, vai jotain syvempää, saa pohtimaan omaa elämäänsä, mitä on jo ehtinyt tapahtua ja mitä toivoo tulevaisuudeltaan?

Boyhood on myös teknisiltä ansioiltaan taitavasti tehty, eikä siitä huomaa negatiivisella tavalla, että sitä työstettiin yli vuosikymmen. Kuvaus on onnistunutta ja leikkaus erityisen sulavaa. Leffa luottaa siihen, että katsoja pysyy kärryillä ajan kulumisesta ihan vain näyttelijöiden kasvamisen ja vähän väliä muuttuvien hiustyylien kautta, eikä tunge ruutuunsa kertaakaan tekstejä, kuten "vuotta myöhemmin". Lähes kolmen tunnin kesto tuntuu täysin perustellulta ja vaikka elokuva onkin hidas, ei mielenkiinto koskaan hiivu. Lavasteet ja asut ovat mainiot, heijastellen eri vuosia ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Elokuvan varrelta löytyy tietty musiikkia eri vuosilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Boyhood, 2014, IFC Productions, Detour Filmproduction

Arvostelu: Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri (Glass Onion: A Knives Out Mystery - 2022)

GLASS ONION: VEITSET ESIIN -MYSTEERI

GLASS ONION: A KNIVES OUT MYSTERY

Ohjaus: Rian Johnson

Pääosissa: Daniel Craig, Edward Norton, Janelle Monáe, Kathryn Hahn, Leslie Odom Jr., Kate Hudson, Dave Bautista, Jessica Henwick, Madelyn Cline, Noah Segan, Jackie Hoffman, Dallas Roberts, Ethan Hawke ja Hugh Grant

Genre: rikos, mysteeri, jännitys

Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 16

Rian Johnsonin ohjaama ja Daniel Craigin tähdittämä murhamysteeri Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä (Knives Out - 2019) oli kriitikoiden ja katsojien kehuma menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuitenkin koronaviruspandemian alkaessa keväällä 2020 ja elokuvateattereiden sulkeutuessa, tekijät kokivat, että leffa olisi fiksumpi julkaista suoratoistopalvelussa perinteisen teatterikierroksen sijaan. Netflix, Amazon ja Apple kisasivat kiivaasti elokuvan oikeuksista, mutta lopulta homman voitti Netflix korkeimman tarjouksen myötä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja lopulta nimen Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri saanut elokuva julkaistiin Netflixissä jouluaatonaattona. Itse pidin todella paljon ensimmäisestä Veitset esiin -elokuvasta ja odotinkin positiivisin mielin sen jatko-osaa. Minua harmitti, että elokuva päätettiin pistää suoraan striimipalveluun, sillä olisin ehdottomasti halunnut nähdä sen leffateatterissa, mutta päätin silti tietty katsoa Glass Onion: Veitset esiin -mysteerin heti sen julkaisupäivänä.

Yksityisetsivä Benoit Blanc päätyy tutkimaan uutta murhaa, saatuaan salaperäisen kutsun teknologiayhtiö Alphan johtajan saarelle Kreikkaan.

Daniel Craig palaa rooliinsa vekkulimaisesti puhuvaksi yksityisetsivä Benoit Blanciksi ja jatkaa ykkösleffasta tutuksi tulleella ilahduttavalla tyylillään. Poistuttuaan James Bond -elokuvasarjasta (1962-), Craig tarvitsee uuden hittiroolin esitettäväkseen ja Benoit Blanc vaikuttaisi olevan herralle mitä mieluisin valinta. Craig on niin lupsakka roolissaan, että hänen hahmonsa tutkimuksiin uppoutuu toistamiseen aivan täysin. Yksityisetsivä pääsee vielä viime kertaa paremmin esille ja hahmon taustoja ja omaa elämää avataan enemmän.

     Craigia lukuun ottamatta näyttelijäkaarti on pistetty kokonaan uusiksi. Edward Norton näyttelee Miles Bronia, ökyrikasta teknologiayhtiö Alphan johtajaa, joka kutsuu Blancin lisäksi vanhoja ystäviään kreikkalaissaarelleen viikonlopun viettoon. Mukana ovat Kathryn Hahnin näyttelemä kuvernööri Claire, Leslie Odom Jr:n esittämä tutkija Toussaint, Kate Hudsonin esittämä muotisuunnittelija Birdie ja hänen assistenttinsa Peg (Jessica Henwick), Dave Bautistan näyttelemä nettiaktivisti Duke ja hänen tyttöystävä Whiskey (Madelyn Cline), sekä Janelle Monáen näyttelemä Milesin entinen yhteistyökumppani ja Alpha-yhtiön toinen perustaja Andi. Hahmoista avautuu puolia elokuvan edetessä ja murhamysteerin käynnistyessä. Näyttelijät suoriutuvat kaikki mainiosti osistaan ja erityisesti Norton ja Monáe istuvat hyvin rooleihinsa omahyväiseksi CEO:ksi ja tämän vanhoille teoille katkeroituneeksi naiseksi.

Veitset esiin - Kaikki ovat epäiltyjä oli erittäin piristävä ja nokkela tapaus hieman ummehtuneessa murhamysteerigenressä. Jäinkin mielenkiinnolla odottamaan, pystyisivätkö ohjaaja-käsikirjoittaja Rian Johnson ja päätähti Daniel Craig toistamaan ihmeensä. Noh, joo ja ei. Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri on erittäin mainio uusi murhatutkimus, jonka pariin niin Benoit Blanc kuin katsojatkin uppoutuvat täysillä, mutta ihan ykkösosan oveluuksiin asti ei ylletä. Se, mistä pidin elokuvassa erityisen paljon, on, ettei Johnson lähtenyt tekemään samaa elokuvaa uudestaan. Vaikka mukana onkin joitain samanlaisia juttuja kuin ensimmäisessä Veitset esiin -leffassa, on Johnson selvästi halunnut ottaa eroa siihen ja pohtinut uudenlaista lähestymistapaa, kuinka voisi kirjoittaa Benoit Blancin ympärille uuden mysteerin. Siinä, missä ensimmäinen elokuva piti sisällään hyvin tavanomaisia ja vanhanaikaisia murhamysteeriaspekteja aina hulppeasta kartanosta lähtien, Glass Onionista on tehty modernimman tuntuinen.

Vaikkei jatko-osa olekaan ihan edeltäjänsä veroinen oveluudessaan, Johnson on silti saanut rakennettua nokkelan tapauksen, jonka avautuminen saa innostuneen katsojan myhäilemään tyytyväisenä. Kertomus vie niin hyvin mennessään, että vajaa kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Johnson johdattelee katsojaa sopivasti harhaan ja paljastaa vähän väliä puolitotuuksia, jotka täydentyvät myöhemmässä vaiheessa. Hän hyödyntää pätevästi takaumia mysteerin avaamiseksi ja palaa näyttämään kohtauksia joko pidennettyinä tai eri vinkkeleistä, jolloin kohtausten merkitys muuttuu täysin. Johnson myös asettaa selviä johtolankoja täysin näkyville, viitaten hyvin elokuvan nimeen. Elokuvasta löytyy kyllä konkreettinen lasisipuli, mutta kuten Blanc toteaa, lasisipulia on turha lähteä kuorimaan, koska käytetyn materiaalin takia katsoja voi nähdä suoraan sipulin sisälle - jos siis osaa ja ymmärtää katsoa. Loppuhuipennus on pienoinen pettymys tehokkaan rakentelun jälkeen, mutta silti varsin tyydyttävä finaali tarinalle.

Kekseliään tarinankuljetuksen lisäksi Johnsonin käsikirjoitus sisältää myös paljon hyvää ja hilpeää dialogia. Koin erikoiseksi ratkaisuksi, että elokuvaan on sisällytetty koronaviruspandemia mukaan ja varsinkin leffan alkupäässä hahmot nähdään maskit naamoillaan. Ohjaajana Johnson onnistuu hyvin tunnelman luomisessa. Ajoittain Glass Onion on kepeä ja veijarimainen, toisinaan taas sopivan jännittävä. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on toimiva. Se on visuaalisesti tyylikäs kameratyöskentelyä ja valaistusta myöten, joskin muutamat erikoistehosteet pistävät silmään digitaalisuudessaan. Leikkaus on sulavaa ja pitää pitkää leffaa reippaana. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaailmakin on pätevästi työstetty. Rianin serkku Nathan Johnson vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja vaikkei hän saakaan aikaiseksi yhtä hyviä melodiallisia maalailuja kuin viimeksi, hän tehostaa hyvin tunnelmaa.

Yhteenveto: Glass Onion: Veitset esiin -mysteeri on mainio uusi murhamysteeri Rian Johnsonilta, vaikka hän ei onnistukaan toistamaan ensimmäisen elokuvan nerokkuutta. Johnsonin käsikirjoitus on silti varsin kekseliäs ja näppärä. Hän pyörittelee kertomusta ovelasti ja yrittää kivasti johdattaa harhaan. Kertomuksen rakenne on veikeä ja on hyvä veto tarjota katsojalle aluksi puolitotuuksia ja täyttää ne kokonaisiksi myöhemmin. Samoja kohtauksia nähdään uusista vinkkeleistä ja pidennettyinä, jolloin niiden merkitykset muuttuvat. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto kulkee pääasiassa vauhdilla ja vaikka loppuhuipennus tuottaakin pienoisen pettymyksen, on kokonaisuus silti oikein oivallinen. Näyttelijät ovat hyvässä vedossa leffassa. Daniel Craig on toistamiseen mahtava yksityisetsivä Benoit Blancina, jonka seikkailuja haluaisi nähdä mielellään lisääkin. Kolmas Veitset esiin -elokuva on jo suunnitteilla ja toivon, että sen pariin päästäisiin jo parin vuoden päästä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Glass Onion: A Knives Out Mystery, 2022, Lionsgate, T-Street

Arvostelu: The Black Phone (2021)

THE BLACK PHONE

Ohjaus: Scott Derrickson

Pääosissa: Mason Thames, Madeleine McGraw, Ethan Hawke, Jeremy Davies, E. Roger Mitchell, Troy Rudeseal, Rebecca Clarke, James Ransone, Miguel Cazarez Mora, Tristan Pravong, Jacob Moran, Brady Hepner, Banks Repeta, J. Gaven Wilde, Spencer Fitzgerald, Jordan Isaiah White ja Brady Ryan

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

The Black Phone perustuu Joe Hillin samannimiseen novelliin vuodelta 2004. Ohjaaja Scott Derrickson oli pitkään halukas tekemään elokuvan Hillin tekstin pohjalta ja kun hän poistui Doctor Strange in the Multiverse of Madnessista (2022) Marvel-studion kanssa koituneiden taiteellisten erimielisyyksien takia, hän päätti vihdoin toteuttaa haaveensa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2021 tiukkojen koronarajoitusten alla ja The Black Phone sai maailmanensi-iltansa jo saman vuoden syyskuussa Fantastic Festillä Texasissa. Nyt elokuva saapuu myös Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin sen näkemistä innokkaasti, etenkin kun leffa alkoi kerätä kehuja maailmalta vuoden alussa. Meninkin positiivisin mielin katsomaan The Black Phonen sen lehdistönäytökseen viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1978 Denverissä joku sieppaa lapsia. Eräänä päivänä koulupoika Finney joutuu tämän sieppaajan uhriksi. Vankilanaan toimivasta kellarista Finney löytää rikkinäisen puhelin, joka alkaa yhtäkkiä soida.

Elokuvadebyyttinsä tekevä Mason Thames näyttelee 13-vuotiasta Finneytä, koulukiusattua ja vaikeasta perheestä tulevaa poikaa, joka joutuu karmivia naamioita käyttävän sieppaajan (Ethan Hawke) uusimmaksi uhriksi. Thames on yllättävänkin hyvä löytö osaansa, tulkiten taidokkaasti hahmonsa tuntemuksia elokuvan edetessä. Katsoja on täysillä Finneyn puolella, toivoen ja jännittäen, että hahmo pääsisi pakoon Hawken näyttelemältä naamiomieheltä. Ohjaaja Derricksonin aiemmassakin kauhuleffassa, Sinisterissä (2012) nähty Hawke on odotetusti erinomainen vastenmielisenä hahmona. Naamion takaa Hawke tekee paljon eleillään ja äänellään, mutta myös silmillään, kun niitä pääsee näkemään.

     Elokuvassa nähdään myös Madeleine McGraw Finneyn siskona Gweninä, Jeremy Davies sisarusten alkoholisti-isänä, E. Roger Mitchell ja Troy Rudeseal kadonneiden lasten tapausta tutkivina etsivinä, sekä J. Gaven Wilde, Spencer Fitzgerald, Jordan Isaiah White ja Brady Ryan Finneyn kiusaajina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin. Vaikka Thames ja erityisesti Hawke ovatkin todella mainioita rooleissaan, show'n varastaa nuori McGraw sanavalmiin siskon osassa. Hän ja hänen hahmonsa tuovat paljon leffaan, kuten yllättävänkin toimivaa huumoria jännityksen keskelle.

The Black Phone ei ole turhaan kerännyt kehuja viime kuukausien aikana. Kyseessä on erittäin tiivistunnelmainen kauhuelokuva, joka nousee jopa vuoden parhaiden filmien joukkoon. Se käynnistää kertomuksensa tehokkaasti, kasvattaen jännitystä yhä vain enemmän, katsojan odottaessa, milloin vääjäämätön tapahtuu ja Finney löytää itsensä sieppaajan kellarista lukkojen takana. Filmi pitää läpi liki tunnin ja 45 minuutin keston otteensa tiukasti kiinni katsojastaan ja tarjoaa yhä vain ahdistavampia ja jännittävämpiä hetkiä. Jossain puolen välin tienoilla on erinomaisen piinaava kohtaus, jossa koko kehoni oli jännittynyt paikoilleen ja pidätin hengitystä, sillä kohtaus oli niin vakuuttavasti tehty.

Ilmapallojen kanssa lapsia sieppaamaan saapuvan antagonistin, 1970-luvun amerikkalaisen ja ongelmaisen pikkukaupunkinsa ja yliluonnollisten elementtiensä kanssa The Black Phone tuntuu vahvasti siltä kuin se pohjautuisi Stephen Kingin teokseen. Hillin novellin pohjalta Derricksonin ja C. Robert Cargillin työstämä käsikirjoitus on väkevä ja mielenkiintoinen, eikä siitä oikeastaan turhaa löydy. Finneyn perheen välinen draama on onnistunut lisä kaikessa inhottavuudessaan. Tekstin pohjalta Derrickson tekee vahvaa työtä ohjauksen kanssa. Tunnelma on kaiken aikaa painostava, mihin vaikuttaa Mark Korvenin synkkä musiikki. Epätoivon tunne kasvaa leffan edetessä, eikä vaadi edes kesähelteitä, että hikipisarat valuvat katsojan ohimoita pitkin Finneyn pakoyrityksiä seuratessa.

On hienoa, että Derrickson nimenomaan panostaa ahdistavan ja karmivan ilmapiirin luomiseen, eikä luota tylsiin äkkisäikäytyksiin. Parit kovaääniset böö-pelottelutkin mahtuu mukaan, mutta ne istuvat filmiin hyvin ja niitä on syytäkin säikähtää. Äänimaailma on mainiosti rakennettu. The Black Phone on myös tyylikkäästi kuvattu ja sujuvasti leikattu. Visuaalisessa ilmeessä hyödynnetään hyvin 1970-luvun estetiikkaa. Sen lisäksi, että lavasteet ja asut huokuvat aikakautta, myös aika ajoin filmin rakeilu ja tyylittely toistavat onnistuneesti 70-lukua.

Yhteenveto: The Black Phone on loistava kauhuelokuva, joka pitää tiukasti otteessaan läpi kestonsa. Tunnelma on tehokkaasti rakennettu ja jännitettä kasvatetaan taiturimaisesti, luottamatta tylsiin äkkisäikäyttelyihin. Parhaimmillaan meno on jopa piinaavan painostavaa. Tarina nappaa hyvin mukaansa ja mysteerinen puhelinkuvio pitää mielenkiintoa yllä. Finneyn todella haluaa pääsevän pakoon ja hänen yrityksensä muuttuvat kerta toisensa perään jännittävämmiksi. Nuori Mason Thames on hyvä valinta siepatuksi pojaksi ja Ethan Hawke on hyytävä sieppaajana. Show'n kuitenkin varastaa Finneyn siskoa esittävä Madeleine McGraw. Scott Derrickson tekee hyvää työtä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistunut. The Black Phone nousee ainakin toistaiseksi vuoden kauhutarjonnan parhaaksi suorittajaksi ja suosittelen sitä kaikille genren faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Black Phone, 2021, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Crooked Highway

Arvostelu: The Northman (2022)

THE NORTHMAN

Ohjaus: Robert Eggers

Pääosissa: Alexander Skarsgård, Nicole Kidman, Claes Bang, Anya Taylor-Joy, Ethan Hawke, Björk, Willem Dafoe, Gustav Lindh, Kate Dickie, Murray McArthur, Ian Whyte ja Ralph Ineson

Genre: historia, toiminta, fantasia

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

"I will avenge you, father! I will save you, mother! I will kill you, Fjölnir!"

The Northman on The Witchin (The VVitch: A New-England Folktale - 2015) ja The Lighthousen (2019) ohjaajan Robert Eggersin uusi elokuva, joka perustuu Amleth-viikingin legendaan. Eggers ilmoitti elokuvan teosta syksyllä 2019 ja kuvausten oli tarkoitus alkaa maaliskuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronaviruspandemian takia kuvauksia piti siirtää. Kuvaukset käynnistyivät lopulta elokuussa 2020 ja nyt The Northman saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvaa kiinnostuneena, pidettyäni erittäin paljon Eggersin aiemmasta leffasta, The Lighthousesta. Kävinkin katsomassa The Northmanin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 895 viikinkikuningas Aurvandill Sotakorpin veli Fjölnir murhaa kuninkaan, anastaa vallan ja sieppaa kuningatar Gudrúnin. Kuninkaan poika Amleth pääsee pakoon ja vuosien kuluessa hänen kostonhimonsa kasvaa entisestään.

Alexander Skarsgård näyttelee viikinkiprinssi Amlethia, joka päättää kostaa, kun hänen setänsä Fjölnir (Claes Bang) kääntyy veljeään vastaan, tappaen Amlethin kuningasisän Aurvandillin (Ethan Hawke) ja siepaten kuningataräiti Gudrúnin (Nicole Kidman). Skarsgård hyppää yllättävänkin vakuuttavasti kostonhimoisen Amlethin saappaisiin, tulkiten hienosti hahmon sisällä kytevää raivoa. Katsojana taas hyppää heti viikinkiprinssin kostoretkelle mukaan, haluten nähdä Amlethin onnistuvan aikomuksissaan. Bang ja erityisesti Hawke hoitavat myös roolinsa karismaattisesti, mutta Kidmanin kohdalla itselläni kesti pidemmän aikaa, kunnes hän sopi menoon mukaan.

     Elokuvassa nähdään myös Willem Dafoe narri Heimirinä, Björk Amlethia ohjaavana näkijänä, Anya Taylor-Joy Olga-orjana, sekä Gustav Lindh Fjölnir-petturin poikana Thoririna. Dafoe pääsee parissa kohtaa loistamaan hullunkiilto silmissään, Björkistä löytyy sopivaa mystisyyttä näkijäksi, Taylor-Joy näyttää jälleen lahjansa Amlethista kiinnostuvana orjana ja Lindhkin toimii passelisti ylimielisen Thoririn osassa.

Huhhuh, minkä elokuvan Robert Eggers on tällä kertaa tehnyt! The Northman on todella intensiivinen ja vangitseva kostotarina, joka pitää tiukasti otteessaan läpi vähän päälle parin tunnin kestonsa. Jos Eggersin aiempia, pienimuotoisempia kauhuleffoja fanittanut katsoja pelkää, että isomman budjetin kanssa ohjaaja päätyisi tekemään tavanomaisemman toimintaspektaakkelin, ei hätää. The Northman on kyllä omalla tavallaan spektaakkeli, mutta Eggers pitää silti hyvin omalaatuisen tyylinsä yllä läpi leffan ja tarjoaa parissa kohtaa muistutuksia kauhujuuristaan. Heti avauskohtauksesta lähtien Eggers nostaa ilmoille painostavan hengen, eikä päästä katsojaansa helpolla.

Kyseessä ei ole mikään erityisen vauhdikas teos, mutta silti elokuva tuntuu olevan nopeasti ohi. Hitaasti etenevät ja pitkät kohtaukset vievät täysin mukanaan, mykistäen katsojansa erilaisin tavoin. Suu meinaa loksahdella auki aina silloin tällöin, joko ihmetyksestä tai järkytyksestä. Eläinrakkaille varoituksen sanana, että filmissä pistetään varsin tylysti hevosia ja jopa koirakin hengiltä. Ihmisiä pilkotaan myös brutaalisti, eikä taisteluista ole todellakaan tehty lapsiystävällistä katseltavaa. The Northman on muutenkin täynnä rankkaa sisältöä ja välillä voi tuntua siltä kuin katsoisi kuumehoureista painajaista.

Tiivistunnelmaisen ohjauksen lisäksi myös Eggersin käsikirjoitus yhdessä Sjónin kanssa on vakuuttava. Kaksikko pohtii hienosti väkivallan, vihan ja koston kierrettä ja voiko sillä saavuttaa mitään. Tarina rakentuu onnistuneesti, kuten myös hahmojen väliset suhteet. Ja jos jostain syystä The Northman ei onnistu mykistämään vielä Eggersin ohjauksella, tarinalla, näyttelijäsuorituksilla tai edes verisillä taistelukohtauksilla, elokuvan teknisen toteutuksen luulisi viimeistään pystyvän siihen. Kyseessä on aivan mielettömän upeasti kuvattu teos, jonka liki jokaisen tarkkaan sommitellun, suunnitellun, valaistun ja värimääritellyn kuvan haluaisi pistää kehyksiin. Yksikään otos ei jää huolimattomaksi. Mukana on useita todella pitkiä otoksia, joissa kamera kiertää tyylikkäästi hienoissa lavasteissa mainiosti puvustettujen ja maskeerattujen näyttelijöiden kanssa. Otokset on taidokkaasti leikattu yhteen ja sekaan lisätyt erikoistehosteet toimivat. Vahvoja visuaalisuuksia on myös tukemassa voimakas äänimaailma. Niin efektejä kuin Robin Carolanin ja Sebastian Gainsborough'n säveltämiä musiikkeja ja kurkkuörinöitä myöten äänet jytisevät jylhästi.

Yhteenveto: The Northman on hieno viikinkifilmi, joka imaisee katsojan täysin mukanaan intensiiviselle kostoretkelle. Alusta alkaen painostava tunnelma ottaa katsojasta tiukan otteen ja lumoaa tarinan vietäväksi. Elokuva ei ole helppoa katsottavaa rankan materiaalinsa kanssa, mutta valkokankaasta ei vain voi irrottaa katsetta. Iso syy tähän on leffan huikea tekninen toteutus. Esimerkiksi upean kuvauksensa, lavastuksensa ja äänimaailmansa kera elokuva on todella vaikuttava. Robert Eggers todella esittelee lahjojaan niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Vaikka hänellä on ollut tällä kertaa rahaa huomattavasti enemmän käytössään, ei hän ole lähtenyt tekemään mitään perinteistä studiorainaa, vaan täysin omannäköisensä teoksen. Näyttelijät hoitavat hommansa onnistuneesti, joskin itseltäni kesti hetki lämmetä Nicole Kidmanin läsnäololle. The Northman hyppäsi saman tien vuoden parhaiden elokuvien joukkoon!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Northman, 2022, New Regency Productions, Focus Features

Arvostelu: Training Day (2001)

TRAINING DAY

Ohjaus: Antoine Fuqua
Pääosissa: Ethan Hawke, Denzel Washington, Scott Glenn, Eva Mendes, Cliff Curtis, Raymond Cruz, Noel Gugliemi, Dr. Dre, Peter Greene, Nick Chinlund, Charlotte Ayanna, Harrin Yulin, Tom Berenger, Raymond J. Barry, Macy Gray ja Snoop Dogg
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Training Day on Denzel Washingtonin tähdittämä rikoselokuva, mikä lähti liikkeelle David Ayerin käsikirjoituksesta. Ayer oli jo työstämässä filmin tarinaa, kun hän kiehtoutui Los Angelesissa jengejä vastaan taistelevasta CRASH-poliisiyksiköstä, joka oli paljastunut korruptoituneeksi ja jengien kanssa yhteistyötä tekeväksi. Tämä muokkasi tekstin lopulliseen muotoonsa, minkä pohjalta ohjaaja Antoine Fuqua aloitti kuvaukset kesällä 2000. Leffaa jopa saatiin kuvattua oikeilla jengikaduilla Los Angelesissa, mihin jengit eivät olleet aiemmin antaneet lupaa. Lopulta Training Day sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 2. syyskuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys ja se sai paljon kehuja kriitikoilta. Leffa myös sai kaksi Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon. Itse olin tiennyt Training Daysta jo pidemmän aikaa, mutten ollut koskaan ennen nähnyt sitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa sen ja samalla myös arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Huumepoliisiksi pyrkivä Jake Hoyt määrätään etsivä Alonzo Harrisin arvioitavaksi. Koulutuspäivänään Jake joutuu kohtaamaan kaikenlaista ja hänen käsityksensä koko työstä alkaa vähitellen muuttua.

Elokuvasta Oscar-ehdokkuuden saanut Ethan Hawke näyttelee konstaapeli Jake Hoytia, joka on innokkaasti siirtymässä huumepoliisin hommiin, uskoen voivansa tehdä sankaritekoja ja parantaa Los Angelesia. Jo ensimmäisen vartin aikana Jake saa kuitenkin huomata olleensa aivan liian sinisilmäinen. Koulutuspäivänsä aikana hahmo alkaakin kokea suurta muutosta ja on mielenkiintoista seurata, kun naiivista keltanokasta alkaa kuoriutua katu-uskottavampi kyttä.

     Hawke on erittäin hyvä roolissaan, mutta jää lopulta täysin Denzel Washingtonin varjoon, joka on elokuvan todellinen tähti. Washington voitti Oscar-palkinnon roolityöstään etsivä Alonzo Harrisina ja täysin ansaitusti. Washington huokuu karismaa eksentrisenä huumekyttänä, joka ei todellakaan tee asioita ohjekirjan mukaisesti. Hän on hauska, uhkaava, viihdyttävä ja karmiva, luoden hahmon, jota on aivan mahtavaa seurata elokuvassa, mutta jollaista ei koskaan haluaisi tavata tosielämässä. Olisikin kiinnostavaa tietää, kuinka iso osa Alonzosta oli käsikirjoituksessa ja kuinka paljon Washington improvisoi mukaan. Hän valtaa elokuvan itselleen heti saapuessaan mukaan kuvioihin ja jo yksinään tekee filmistä vangitsevaa seurattavaa.

     Leffasta löytyy muutenkin paljon hyviä roolisuorituksia. Scott Glenn on mainio huumediilerinä ja Cliff Curtis, Raymond Cruz ja Noel Gugliemi veikeät rikoskolmikkona. Eva Mendes tekee yhden uransa ensimmäisistä elokuvarooleista Alonzon tyttöystävänä, minkä lisäksi rap-artisti Snoop Dogg ja laulaja Macy Gray tekevät pienet roolit rikollisina.

Training Day osoittautui erinomaiseksi rikosjännäriksi, joka piti minut tiukasti mukanaan läpi parin tunnin kestonsa. Nimensä mukaisesti elokuva kertoo yhden koulutuspäivän tapahtumat, mihin mahtuu kaikenlaista tappeluista ampumavälikohtauksiin ja takaa-ajoista suuriin paljastuksiin. Hienoa on, kuinka upeasti ja uskottavasti päähenkilön kehityskaari on saatu kirjoitettua. Kehitys on suuri, vaikka kaikki tapahtuukin yhden päivän aikana. Hawken ja Washingtonin kemiat kohtaavat täydellisesti ja katsojana on heti valmis hyppäämään heidän matkaansa pidättämään päihderikollisia. Mutta pian niin Jakelle kuin katsojallekin isketään esiin totuus. Kun Jake kertoo Alonzolle, miksi hän haluaa huumepoliisiksi, Alonzo nauraa tälle päin naamaa. Ei Los Angelesin rikollisuutta päihitetä leikkimällä sankaripoliisia. Poliisit tekevät kyseenalaisia ja jopa rikollisia tekoja, jotta saavat rikollisia päihitettyä ja Jaken moraali pistetään kaiken aikaa koetukselle.

Juurikin tämä moraalin tökkiminen pitkin leffaa pitää homman kutkuttavana. Yrittääkö Jake kaikesta huolimatta hoitaa hommat rehdisti ja lain mukaan, vai taipuuko hän käyttämään Alonzon arveluttavia metodeja? Poliisien ja rikollisten välistä suhdetta pohdiskellaan kiehtovasti ja iskevän lisäyksen elokuvaan tuo viime vuosien aikana yhä vain isommin uutisiin nousseet tapaukset poliisien vallan väärinkäytöstä. Korruptio on kuitenkin niin syvälle uppoutunut, että katsoja alkaa vähemmästäkin pohtimaan, mitä asialle voi edes tehdä, jos lainvalvojat ovat pahoja? Kuka pistää heidät vastuuseen teoistaan? Jännitettä pääkaksikon välillä rakennetaan vakuuttavasti, kunnes kaikki eskaloituu erittäin tiivistunnelmaisessa loppuhuipennuksessa.

Ohjaaja Antoine Fuqua rakentaa loistokkaasti tunnelmaa, kasvattaen jännitettä vähitellen. Fuqua syventyy hienosti rikollisiin henkiin ja saa näyttelijöistään kaiken irti. Käsikirjoituksesta vastaava David Ayer saattaa tehdä tässä uransa parasta työtä, sillä tämän jälkeen hänen filmografiaansa on kuulunut aikamoisia epäonnistumisia (köh, vuoden 2016 Suicide Squad, köh). Teknisestikin Training Day on onnistunut. Kuvaus on tyylikästä, mitä tukee oiva valaisu etenkin loppuleffassa. Värimaailmakin on oivallisesti tyylitelty. Lavasteet ovat hienot, kuten myös asut. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit tuovat oman panoksensa leffan tunnelmaan.

Yhteenveto: Training Day on loistokas rikosjännäri, joka saa pelkän yhden päivän tapahtumista kerrottua vaikuttavan tarinan. Ethan Hawke ja Denzel Washington ovat nappivalinnat rooleihinsa keltanokkapoliisiksi ja konkarikytäksi, joiden ajatusmaailmat ja moraalit kohtaavat useasti koulutuspäivän aikana. Molemmat hahmot ovat kiinnostavia ja näyttelijöiden kemiat osuvat täysillä yhteen. Washington ehdottomasti ansaitsi Oscar-pystinsä. Elokuva pitää todella tiukasti mukanaan, tarjoten oivaa huumoria, sekä jännittäviä vaaratilanteita sopivassa suhteessa. Meno käy kaiken aikaa tiivistunnelmaisemmaksi, kunnes kaikki eskaloituu väkevässä lopetuksessa. Antoine Fuquan ohjaus on lahjakasta ja David Ayerin käsikirjoitus yllättävänkin hyvä. Kaiken kaikkiaan Training Day on kova teos, joka toimii täysillä yhä 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Training Day, 2001, Warner Bros., Village Roadshow Pictures, NPV Entertainment, Outlaw Productions, WV Films II

Arvostelu: Puhdistuksen yö (The Purge - 2013)

PUHDISTUKSEN YÖ

THE PURGE

Ohjaus: James DeMonaco
Pääosissa: Ethan Hawke, Lena Headey, Max Burkholder, Adelaide Kane, Edwin Hodge, Rhys Wakefield, Tony Oller, Arija Bareikis, Chris Mulkey, Tisha French ja Dana Bunch
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 16

The Purge, eli suomalaisittain Puhdistuksen yö on James DeMonacon ohjaama ja käsikirjoittama trilleri. DeMonaco sai idean elokuvaan, kun hän oli joutunut tappeluun humaltuneen miehen kanssa, joka oli lähes törmännyt häneen autollaan. Tappelun jälkeen DeMonacon vaimo oli todennut, että pitäisikö joka vuosi olla kerran laillista murhata joku ja DeMonaco kiinnostui tästä pohdinnasta. Hän alkoi työstämään käsikirjoitusta ja sai tuottaja Jason Blumin kiinnostumaan ideasta. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Puhdistuksen yö sai ensi-iltansa kesällä 2013. Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli massiivinen hitti pieneen, vain kolmen miljoonan dollarin budjettiinsa verrattuna. Itse katsoin leffan ensimmäisen kerran vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasin sen ja jatko-osan Puhdistuksen yö: Anarkian (The Purge: Anarchy - 2014) serkkujeni kanssa. En pitänyt leffoista, enkä ole katsonut niiden jälkeen tehtyjä jatko-osia tai televisiosarjaa The Purge (2018-2019). Olen kuitenkin pohtinut, että antaisin leffoille uuden mahdollisuuden ja kun huomasin, että sarja oli jälleen saamassa jatkoa elokuvalla The Forever Purge (2021), päätin aloittaa koko homman alusta. Kuitenkin kun The Forever Purge siirrettiin koronaviruksen takia ensi vuodelle, päätin katsoa ja arvostella alkuperäisen Puhdistuksen yön nyt 10. heinäkuuta, jolloin uuden elokuvan oli alunperin tarkoitus ilmestyä.

Tulevaisuuden Yhdysvalloissa rikollisuus on laillista yhtenä päivänä vuodesta 12 tunnin ajan. 21. maaliskuuta 2022 rikas Sandinin perhe valmistautuu tähän "puhdistukseen", kun heidän kotiinsa hyökkää joukko psykopaatteja.

Sandinin perheeseen kuuluvat Ethan Hawken näyttelemä James-isä, Game of Thronesista (2011-2019) tutun Lena Headeyn esittämä Mary-äiti, sekä heidän kaksi lastaan, Charlie (Max Burkholder) ja Zoey (Adelaide Kane). Hawke ja Headey ovat mainioita vanhempina ja tuovat hyvin esille hahmojen pelon, kun puhdistus alkaa, mutta heidän hahmonsa eivät harmillisesti ole kiinnostavat. Burkholder ja Kane ovat tarpeeksi kelvolliset valinnat perheen lapsiksi, mutta valitettavasti heidän hahmonsa ovat jopa raivostuttavan ärsyttäviä. Charlie aiheuttaa pelkästään ongelmia ja pian katsoja huomaa toivovansa, että vanhemmat potkisivat tämän kadulle, jotta rellestävät puhdistautujat voisivat listiä kakaran. Zoey ei ole yhtä rasittava, mutta kyllä hänkin alkaa ärsyttämään, kun hahmon on kaiken aikaa pakko lähteä jonnekin - etenkin silloin, kun turvallisinta olisi pysyä yhdessä.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Tony Oller Zoeyn poikaystävänä Henrynä (jonka ohjaaja DeMonaco on sanonut studion pakottaneen lisäämään mukaan ja sen kyllä huomaa, sillä hahmo on niin surkeasti tungettu tarinaan), Edwin Hodge puhdistautujia pakenevana miehenä, sekä Rhys Wakefield Sandinin perhettä piinaavan joukon johtajana. Oller on kehno roolissaan, mutta Hodge ja Wakefield toimivat hyvin omissa osissaan. Wakefield etenkin on nappivalinta psykoottisen ylemmistönuoren rooliin, joka uskoo olevansa muiden yläpuolella ja pyhällä tehtävällä, tappaessaan "alempiarvoisia".

Puhdistuksen yön konsepti on äärimmäisen kiehtova ja jopa karmiva. Yhdysvaltojen vanhan hallituksen tuhouduttua ja uuden noustessa valtaan, maahan on luotu kiero kokeilu rikollisuuden poistamiseksi, eli rikollisuuden salliminen kerran vuodessa 12 tunnin ajaksi. Elokuvan aikana kuullaan radiolähetyksiä, joissa puhutaan kokeilun kyseenalaisuudesta. Rikollisuusluvut ovat ennätyksellisen alhaiset, mutta vain koska kaikki murhaavat, raiskaavat ja ryöstelevät silloin, kun se on hetken aikaa laillista. Työttömyys on lähes kadonnut, mutta vain koska puhdistuksen aikana tapetaan pois ne, joita ei pidetä yhteiskunnalle merkittävinä. Perheet jopa kerääntyvät yhteen seuraamaan puhdistusta televisiosta kuin se olisi parasta viihdettä. Kertomus selvästi toimii DeMonacon kritiikkinä Yhdysvaltoja kohtaan: kuinka aseiden hankkiminen siellä on arkipäiväisen helppoa, kuinka maa korostaa erilaisia lukemiaan, kuinka luokkaerot ovat surullisen selkeitä ja kuinka tällainen olisi mitä luultavimmin mahdollista juuri siellä. Lisäksi hän pohtii myös ihmisluonnetta. Onko meidän jokaisen sisällä tarve päästä tekemään näitä pahoja asioita? Tekisimmekö niitä, jos se olisi kerran vuodessa laillista, eikä seuraamuksia tulisi? Aluksi mukavat naapurit nähdään myöhemmin psykoottisissa tiloissa. Vaikka DeMonaco saa katsojan kiehtoutumaan ajatuksista, hän myös painottaa, että tällainen kokeilu olisi vain väärin ja sairasta.

Koska elokuvan idea on näin mielenkiintoinen, on surullista, ettei DeMonaco ole saanut tämän parempaa filmiä aikaiseksi. On ymmärrettävää, että budjettisyistä hän ei voi näyttää valtavaa tuhoa ympäri Yhdysvaltoja, vaan joutuu keskittymään vain yhden perheen selviytymisyritykseen. Ongelmana on, ettei DeMonaco ole tehnyt kummoista työtä perhettä kirjoittaessaan, joten kenenkään kohtalosta ei ole kiinnostunut, eikä kenenkään puolesta jaksa jännittää. DeMonaco myös pistää hahmonsa tekemään idioottimaisia asioita, mikä saa katsojan lähinnä tuumimaan, että he itse aiheuttavat ongelmansa. Elokuvalla kestää kauan lähteä oikeasti käyntiin. Ei siinä mitään, jos DeMonaco osaisi rakentaa jännitettä. Hän on selvästi yrittänyt kasvattaa tunnelmaa, ennen kuin päästää helvetin valloilleen, mutta hän epäonnistuu. Jännite perustuu lähinnä kömpelöihin äkkisäikäytyksiin. Meno on yllättävänkin mitäänsanomatonta loppuhuipennuksessa. Lisäksi itse lopetus on aika antikliimaksinen. Vaikka toisaalta on kiinnostavaa nähdä, kuinka tämä maailma pystyy palaamaan normaaliin puhdistuksen päätyttyä, saa se katsojan tuumimaan, että tässäkö tämä nyt oli?

Tekniseltä toteutukseltaan Puhdistuksen yö on myös aika keskinkertainen. Kuvauksesta huomaa, että elokuvaa on tehty vauhdilla ja tekijöillä on harvemmin ollut aikaa ottaa oikeasti näyttäviä otoksia. Kun paniikki alkaa, kameran heilumisella ymmärrettävästi korostetaan hermostunutta olotilaa, mutta kamera heiluu jo ennen puhdistusta. Leikkauskaan ei ole kaksista, mutta ajaa sentään asiansa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja hyökkääjien naamarit karmivia. Valaistusta hyödynnetään mainiosti... paitsi silloin kun idiootti-Charlie päättää piileskellä päällä olevan taskulampun kanssa. On hämmentävää, että Charlie on edes selvinnyt hengissä aiempien vuosien puhdistuksista näillä älynlahjoilla. Äkkisäikäytyksiä tukevia pamauksia ja säveltäjä Nathan Whiteheadin mitäänsanomattomia musiikkeja lukuunottamatta äänimaailma on tarpeeksi kelvollinen.

Yhteenveto: Puhdistuksen yö sisältää erittäin kiehtovan ja kieron idean, mutta hukkaa sen heikossa toteutuksessa. Ohjaaja-käsikirjoittaja James DeMonacolla on paljon sanottavaa Yhdysvalloista ja hän esittääkin kritiikkinsä äärimmäisyyksiin vedetyssä skenaariossa. DeMonaco heittelee ilmoille mielenkiintoisia ajatuksia ja pistää pohtimaan ihmisluonnetta. Tämän kaiken aidosti kiehtovan hän on kuitenkin pistänyt mukaan aika mitäänsanomattomaan trilleriin. Hahmoihin ei ole jaksettu panostaa ja etenkin perheen lapset raivostuttavat typeryydellään. Perheen kohtalosta ei jaksa piitata, joten jännitettäkään ei onnistuta luomaan. Suurimmaksi osaksi jännitys perustuukin lähinnä pöhköihin äkkisäikäytyksiin. Elokuvalla kestää lähteä käyntiin ja alle puolentoista tunnin filmiksi se ehtii jopa tylsistyttämään parissa kohtaa. Lopetus saa lähinnä kohauttamaan olkiaan. Tarina tuntuu hätäiseltä, aivan kuin DeMonacon olisi pitänyt kirjoittaa teksti ideansa pohjalta alle päivässä. Lopputulos on sen mukainen ja Puhdistuksen yö kadottaa suuren potentiaalinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Purge, 2013, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Why Not Productions, Overlord Productions