Arvostelu: Whiplash (2014)

WHIPLASH

Ohjaus: Damien Chazelle

Pääosissa: Miles Teller, J. K. Simmons, Paul Reiser, Melissa Benoist, Austin Stowell, Nate Lang ja Chris Mulkey

Genre: musiikki, draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Whiplash on Damien Chazellen ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Yrittäessään saada musikaalielokuvaansa La La Land (2016) tehtyä, Chazelle työsti tarinan omien kokemustensa pohjalta Princetonin koulussa, missä hänen musiikinopettajansa oli erittäin vaativa ja häijy persoona. Saadakseen rahoituksen täyspitkään elokuvaan, Chazelle tiivisti käsikirjoituksensa pohjalta 18-minuuttisen lyhytelokuvan, joka esitettiin tammikuussa 2013 Sundancen elokuvajuhlilla. Siellä lyhäristä innostuttiin niin paljon, että Chazelle sai kerättyä tuotantotiimin ympärilleen ja täyspitkän leffan teko käynnistyi. Kuvaukset pyörähtivät käyntiin syyskuussa 2013 ja lopulta Whiplash sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 16. tammikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Hiljalleen leffa sai festivaalien lisäksi kunnon teatterikierroksen ja Suomeen filmi saapui vasta alkuvuodesta 2015. Elokuva oli ylistetty menestys, joka sai muun muassa viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja sovitettu käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miessivuosan, leikkauksen ja äänen palkinnot, sekä parhaan miessivuosan Golden Globe -palkinnon ja parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden. Itse katsoin Whiplashin vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin siitä paljon. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen.

Andrew Neiman opiskelee Shafferin konservatoriossa New Yorkissa, haaveenaan nousta seuraavaksi rumpalisuuruudeksi. Hän pääsee osaksi arvostetun, mutta julman opettajan, Terence Fletcherin bändiä, missä hänen haaveensa joutuu todelliselle koetukselle.

Pääroolissa rumpalipyrkyri Andrew Neimanina nähdään Miles Teller, joka tekee elokuvassa uransa tähän asti parhaan roolisuorituksensa. Teller on aivan mahtava itseään ääriraajoille puskevana nuorukaisena, jonka matka alkaa varsin sinisilmäisenä haaveilijana, mutta joka muovautuu elokuvan edetessä onnistuneesti hurjempaan suuntaan. Teinistä asti rumpuja soittanut Teller hikoilee ja hakkaa menemään rumpusetin äärellä läpi leffan ja voin kuvitella, että pitkien, itseään toistavien kuvauspäivien jälkeen hänen kätensä olivat oikeastikin verillä.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin J. K. Simmons, joka voitti roolityöllään parhaan miessivuosan palkinnot muun muassa Oscar-, Golden Globe-, BAFTA-, Satellite- ja Screen Actors Guild -gaaloissa, ihan vain muutaman merkittävimmän mainitakseni - ja kaikki täysin ansaitusti. Simmons on häkellyttävän upeassa vedossa, näytellessään Shafferin konservatoriossa jazz-bändiä opettavaa Terence Fletcheriä, jonka metodit ovat lievästi sanottuna kyseenalaisia, käyttäytyminen vähätellysti ilmaistuna tökeröä ja ego niin iso, ettei huoneeseen toista vastaavaa mahtuisi. Ravintolaohjelmien kokki-ikoni Gordon Ramsayta hieman muistuttava Fletcher on aivan hirvittävä mulkero, joka ei kuitenkaan muutu millään lailla vihattavaksi, pääasiassa Simmonsin ansiosta. Simmons suoltaa aikamoisia kamaluuksia oppilailleen ja vieläpä aikamoisella tahdilla, eikä katsojana voi muuta kuin pöyristyä ja nauraa. Simmons herkuttelee inhottavalla hahmollaan oikein tosissaan, vetäen menon niin intensiiviseksi, että kotikatsomossakin nousee hiki ohimoille. Fletcheriin on onneksi kirjoitettu muitakin puolia, jotka inhimillistävät muuten mahdollisesti liian hirviömäistä kusipäätä.

Näiden kahden hahmon välisen vastakkainasettelun ympärille on rakennettu aivan fantastinen elokuva, joka säväyttää katselukerta toisensa jälkeen. Whiplash nappaa heti mukaansa kohtauksella, jossa Fletcher sattuu bongaamaan Andrew'n harjoittelemassa rumpusooloaan ja rakentuu siitä sitten yhä vain koukuttavammaksi tahtojen taisteluksi, joka käy ajoittain jopa psykologisen jännärin rajoilla. Kaikki rakentuu tehokkaasti kuin kaiken aikaa menoaan kasvatteleva kappale, johtaen lopulta täydelliseen finaaliin, jossa näiden hahmojen vaikea suhde huipennetaan päräyttävästi. Se on esimerkillisen onnistunut nostatus, jonka päätteeksi katsojan on helppo sanoa hymyssä suin, että "Huh huh, mikä leffa!" Finaali haastaa myös katsojansa moraalin. Fletcher perustelee kyseenalaisia toimintatapojaan, joilla on useanlaisia vaikutuksia. Onko oikein rikkoa nuorten mieliä kerta toisensa perään, kunnes seasta löytyy se lannistumaton lahjakkuus, jolla on potentiaalia saavuttaa korkeudet?

Huipennuksen lisäksi elokuva on täynnä muitakin täydellisyyteen asti hiottuja kohtauksia, joista tunnetuin on takuulla ensimmäinen treenisessio Fletcherin bändin kanssa, jonka aikana opettaja paljastaa todellisen luonteensa. Yhä vain intensiivisemmäksi nouseva kohtaus on ensimmäinen osoitus siitä, kuinka hyvää työtä Miller ja Simmons tekevät ja kuinka täydellisesti heidän kemiansa kohtaavat. Näyttelijäsuorituksia vain vahvistaa Damien Chazellen erinomainen käsikirjoitus, joka on täynnä nasevaa dialogia ja sellainen määrä erilaisia solvauksia, että niistä olisi riittänyt useampaankin leffaan. Simmonsin ärjymistä olisi helposti voinut katsoa yksinään parin tunnin ajan. Chazellen tekstin ainoa kauneusvirheeksi laskettava puoli on hieman turhalta tuntuva romanssi Andrew'n ja Supergirl-sarjasta (2015-2021) tutun Melissa Benoistin esittämän elokuvateatterityöntekijän kanssa. Sitä lukuun ottamatta Whiplash on aika lailla täydellinen elokuva.

Käsikirjoituksen lisäksi Chazellen ohjaus on erittäin väkevää ja vaikka miehellä oli taustalla vain yksi täyspitkä filmi, lähes täysin unholaan jäänyt indie-elokuva Guy and Madeline on a Park Bench (2009), Chazelle suoriutuu kuin kokenut ammattilainen. Chazelle ällistyttää monella tapaa ja hänellä on myös silmää vahvoille visuaalisuuksille ja korvaa voimakkaalle äänimaailmalle. Whiplash on todella tyylikkäästi kuvattu ja kuvaaja Sharone Meir uskaltaa mennä lähelle kohteitaan, tehden filmistä entistä intiimimmän ja jännittävämmän. Loppuhuipennuksen kamerapyöritykset ovat myös vakuuttavaa seurattavaa. Leffa on onnistuneesti leikattu ja rytmitetty - pakkohan sen on olla, jos Chazelle on täyttänyt käsikirjoituksensa repliikillä "not quite my tempo". Puitteet ovat mainiot, valaisu tyylikästä, värimäärittely räikeän leikittelevä ja äänimaailma tietty täynnä rumpujen hengästyttävää pauketta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Whiplash, 2014, Bold Films, Blumhouse Productions, Right of Way Films, Sierra / Affinity

Arvostelu: Captain Phillips (2013)

CAPTAIN PHILLIPS

Ohjaus: Paul Greengrass

Pääosissa: Tom Hanks, Barkhad Abdi, Michael Chernus, David Warshofsky, Corey Johnson, Chris Mulkey, Barkhad Abdirahman, Faysal Ahmed, Mahat M. Ali, Yul Vasquez, Omar Berdouni, Max Martini ja Catherine Keener

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

Captain Phillips perustuu kapteeni Richard Phillipsin kirjaan A Captain's Duty: Somali Pirates, Navy SEALs, and Dangerous Days at Sea vuodelta 2010, joka perustuu Phillipsin omiin kokemuksiin merirosvojen hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Maersk Alabama -rahtilaivan kapteenina. Sony Pictures hankki välittömästi kirjan elokuvaoikeudet ja Paul Greengrass nappasi ohjaajan pestin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2012 ja lopulta Captain Phillips sai maailmanensi-iltansa 27. syyskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai muun muassa kuusi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, leikkaus, äänitys ja äänitehosteet), neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa ja miessivuosa), sekä yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, sovitettu käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, ääni ja musiikki), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon. Itse en ollut aiemmin nähnyt Captain Phillipsiä, vaikka olin tiennyt siitä sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa, mistä on kyse ja arvostella leffan sen juhlavuoden kunniaksi.

Richard Phillips pestataan kapteeniksi rahtilaiva Maersk Alabamalle, jonka on määrä kulkea Etu-Aasian Omanista Kenyan Mombasaan. Afrikan sarvella rahtilaiva joutuu somalimerirosvojen hyökkäyksen kohteeksi.

Pääroolissa kapteeni Phillipsinä nähdään Tom Hanks, joka tarjoaa elokuvassa yhden uransa huippurooleista. Hanks istuu erinomaisesti kapteeniksi, joka yrittää pitää päänsä kylmänä ja miehistönsä turvassa, kun merirosvot iskevät hänen komentamalleen rahtialukselle. Mitä pidemmälle tapahtumaketju etenee, sitä paremmin Hanks vakuuttaa, tulkitessaan kovia kokeneen Phillipsin monenlaisia tuntemuksia. Maersk Alabaman miehistöön kuuluvat myös muun muassa Michael Chernusin esittämä Shane, David Warshofskyn näyttelemä Mike, Corey Johnsonin näyttelemä Ken, Chris Mulkeyn esittämä Cronan ja Mark Holdenin näyttelemä Rios. Catherine Keener tekee elokuvan alussa todella lyhyen roolityön Phillipsin vaimona Andreana.

     Rahtilaivan kimppuun käyvinä merirosvoina, Musena, Bilalina, Najeena ja Elminä taas nähdään Barkhad Abdi, Barkhad Abrirahman, Faysal Ahmed ja Mahat M. Ali. Erityisen hienoa elokuvassa on, etteivät piraatit jää vain yksiulotteisiksi roistoiksi, vaan heistä on saatu kirjoitettua selvästi toisistaan erottuvia persoonia, joiden motiiveja rosvohommiin ryhdytään vähitellen puimaan. Barkhad Abdi sai ymmärrettävästi parhaan miessivuosan ehdokkuuksia useissa palkintogaaloissa - niin mahtava hän on merirosvo Musena. Vaikka hahmo onkin pesunkestävä rikollinen, katsoja voi huomata ymmärtävänsä häntä aina silloin tällöin, sekä jopa kokemaan kummaa sympatiaa Musea kohtaan. Hanksin ja Abdin lisäksi muutkin näyttelijät hoitavat tonttinsa mainiosti.

Nyt kyllä turhauttaa, etten ollut älynnyt katsoa Captain Phillipsiä aiemmin. Kyseessä on äärimmäisen painostava jännitysnäytelmä, joka pitää täysillä otteessaan läpi kestonsa. Elokuva esittelee alussa lyhyillä kohtauksia itse Phillipsin, Maersk Alabaman miehistön tärkeimmät henkilöt ja merirosvonelikon, ja pian ollaankin jo jännän äärellä, piraattien jahdatessa rahtilaivaa. Tästä lähtee käyntiin todella vangitseva parituntinen, joka saa katsojansa sydämen takomaan ja hikipisarat valumaan. Captain Phillips on niitä filmejä, joihin katsoja uppoutuu niin täysillä, että tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana. Esimerkiksi kun merirosvot tutkivat rahtilaivaa, katsoja pidättää hengitystään piileskelevien miehistön jäsenten kanssa. Helposti voi myös käydä niin, että katsoja ryhtyy ääneen antamaan hätäisiä neuvoja televisioruudulla näkyville tapahtumille ja valittaa ääneen, kun yritykset päihittää merirosvot epäonnistuvat kerta toisensa perään.

Ohjaaja Paul Greengrass kasvattaa jännitettä erinomaisesti kohtaus kohtaukselta, kunnes meininki muuttuu jossain kohtaa jopa piinaavaksi. Tunnelmaa vain tiivistää tieto siitä, että tämä on tapahtunut oikeasti. Greengrass työryhmineen teki paljon taustatyötä, jotta he saisivat tehtyä filmistä mahdollisimman autenttisen ja kulkemaan mahdollisimman tarkkaan tositapahtumien mukaan. Greengrass onnistuu hienosti säilyttämään jännitteen myös hieman hiljaisempina hetkinä. Yksi elokuvan huippukohdista on, kun kapteeni Phillips kyselee Muselta, miksi tämä tekee niin kuin tekee. Phillips miehistöineen oli välittömästi valmis antamaan merirosvoille rahtilaivan kassakaapin sisällön, mutta miksei se riittänyt ja homman piti eskaloitua pidemmälle? Kaikki johtaa tiukkaan huipennukseen, jonka jälkeen tuntuu siltä, että on kokenut varsinaisen matkan.

Captain Phillips on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä. Etukäteen pelkäsin, että Bourne-leffat Medusan isku (The Bourne Supremacy - 2004), Medusan sinetti (The Bourne Ultimatum - 2007) ja Jason Bourne (2016) ohjannut Greengrass täyttäisi filmin tyylilleen ominaisella ärsyttävän heiluvalla kameratyöskentelyllä, mutta elokuva on oikeasti tyylikkäästi tehty. Käsivarakamera huojuu kyllä, mutta meno ei koskaan äidy niin hektiseksi kuin Bourneissa. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja maskeeraukset taidokkaasti tehdyt. Leffa on myös leikattu osaavasti. Äänimaailma on tehokkaasti rakennettu säveltäjä Henry Jackmanin tunnelmaa nostattavien musiikkien kera.

Yhteenveto: Captain Phillips on hieno ja todella tiivistunnelmainen jännitysnäytelmä. Elokuva alustaa napakasti lähtökohtansa ja aloittaa sitten yhä jännittävämmäksi kasvavan tapahtumaketjunsa, joka eskaloituu ajoittain jopa piinaavaksi asti. Katsojana tuntuu usein siltä kuin olisi itsekin menossa mukana ja niinpä hahmojen onnistumiset ja epäonnistumiset aiheuttavat voimakkaita reaktioita kotisohvalla. Parin tunnin ja vartin kesto kulkee kuin siivillä, sillä niin täysillä kertomus vie mukanaan. Tätä vain vahvistaa tieto siitä, että nämä asiat tapahtuivat oikeasti. Tom Hanks vakuuttaa pääroolissa kapteeni Phillipsinä ja väkevää työtä tekee myös merirosvoja johtavaa Musea näyttelevä Barkhad Abdi. Paul Greengrassin ohjaus on taidokasta ja elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan mainio. Jos et ole vielä nähnyt Captain Phillipsiä ja kaipaat jännittävää elokuvaelämystä, suosittelen sen katsomista lämpimästi. Kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisi jo nähnyt aiemmin useampaankin otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Captain Phillips, 2013, Scott Rudin Productions, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions

Arvostelu: Puhdistuksen yö (The Purge - 2013)

PUHDISTUKSEN YÖ

THE PURGE

Ohjaus: James DeMonaco
Pääosissa: Ethan Hawke, Lena Headey, Max Burkholder, Adelaide Kane, Edwin Hodge, Rhys Wakefield, Tony Oller, Arija Bareikis, Chris Mulkey, Tisha French ja Dana Bunch
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 16

The Purge, eli suomalaisittain Puhdistuksen yö on James DeMonacon ohjaama ja käsikirjoittama trilleri. DeMonaco sai idean elokuvaan, kun hän oli joutunut tappeluun humaltuneen miehen kanssa, joka oli lähes törmännyt häneen autollaan. Tappelun jälkeen DeMonacon vaimo oli todennut, että pitäisikö joka vuosi olla kerran laillista murhata joku ja DeMonaco kiinnostui tästä pohdinnasta. Hän alkoi työstämään käsikirjoitusta ja sai tuottaja Jason Blumin kiinnostumaan ideasta. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Puhdistuksen yö sai ensi-iltansa kesällä 2013. Elokuva ei voittanut kriitikoita puolelleen, mutta se oli massiivinen hitti pieneen, vain kolmen miljoonan dollarin budjettiinsa verrattuna. Itse katsoin leffan ensimmäisen kerran vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasin sen ja jatko-osan Puhdistuksen yö: Anarkian (The Purge: Anarchy - 2014) serkkujeni kanssa. En pitänyt leffoista, enkä ole katsonut niiden jälkeen tehtyjä jatko-osia tai televisiosarjaa The Purge (2018-2019). Olen kuitenkin pohtinut, että antaisin leffoille uuden mahdollisuuden ja kun huomasin, että sarja oli jälleen saamassa jatkoa elokuvalla The Forever Purge (2021), päätin aloittaa koko homman alusta. Kuitenkin kun The Forever Purge siirrettiin koronaviruksen takia ensi vuodelle, päätin katsoa ja arvostella alkuperäisen Puhdistuksen yön nyt 10. heinäkuuta, jolloin uuden elokuvan oli alunperin tarkoitus ilmestyä.

Tulevaisuuden Yhdysvalloissa rikollisuus on laillista yhtenä päivänä vuodesta 12 tunnin ajan. 21. maaliskuuta 2022 rikas Sandinin perhe valmistautuu tähän "puhdistukseen", kun heidän kotiinsa hyökkää joukko psykopaatteja.

Sandinin perheeseen kuuluvat Ethan Hawken näyttelemä James-isä, Game of Thronesista (2011-2019) tutun Lena Headeyn esittämä Mary-äiti, sekä heidän kaksi lastaan, Charlie (Max Burkholder) ja Zoey (Adelaide Kane). Hawke ja Headey ovat mainioita vanhempina ja tuovat hyvin esille hahmojen pelon, kun puhdistus alkaa, mutta heidän hahmonsa eivät harmillisesti ole kiinnostavat. Burkholder ja Kane ovat tarpeeksi kelvolliset valinnat perheen lapsiksi, mutta valitettavasti heidän hahmonsa ovat jopa raivostuttavan ärsyttäviä. Charlie aiheuttaa pelkästään ongelmia ja pian katsoja huomaa toivovansa, että vanhemmat potkisivat tämän kadulle, jotta rellestävät puhdistautujat voisivat listiä kakaran. Zoey ei ole yhtä rasittava, mutta kyllä hänkin alkaa ärsyttämään, kun hahmon on kaiken aikaa pakko lähteä jonnekin - etenkin silloin, kun turvallisinta olisi pysyä yhdessä.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Tony Oller Zoeyn poikaystävänä Henrynä (jonka ohjaaja DeMonaco on sanonut studion pakottaneen lisäämään mukaan ja sen kyllä huomaa, sillä hahmo on niin surkeasti tungettu tarinaan), Edwin Hodge puhdistautujia pakenevana miehenä, sekä Rhys Wakefield Sandinin perhettä piinaavan joukon johtajana. Oller on kehno roolissaan, mutta Hodge ja Wakefield toimivat hyvin omissa osissaan. Wakefield etenkin on nappivalinta psykoottisen ylemmistönuoren rooliin, joka uskoo olevansa muiden yläpuolella ja pyhällä tehtävällä, tappaessaan "alempiarvoisia".

Puhdistuksen yön konsepti on äärimmäisen kiehtova ja jopa karmiva. Yhdysvaltojen vanhan hallituksen tuhouduttua ja uuden noustessa valtaan, maahan on luotu kiero kokeilu rikollisuuden poistamiseksi, eli rikollisuuden salliminen kerran vuodessa 12 tunnin ajaksi. Elokuvan aikana kuullaan radiolähetyksiä, joissa puhutaan kokeilun kyseenalaisuudesta. Rikollisuusluvut ovat ennätyksellisen alhaiset, mutta vain koska kaikki murhaavat, raiskaavat ja ryöstelevät silloin, kun se on hetken aikaa laillista. Työttömyys on lähes kadonnut, mutta vain koska puhdistuksen aikana tapetaan pois ne, joita ei pidetä yhteiskunnalle merkittävinä. Perheet jopa kerääntyvät yhteen seuraamaan puhdistusta televisiosta kuin se olisi parasta viihdettä. Kertomus selvästi toimii DeMonacon kritiikkinä Yhdysvaltoja kohtaan: kuinka aseiden hankkiminen siellä on arkipäiväisen helppoa, kuinka maa korostaa erilaisia lukemiaan, kuinka luokkaerot ovat surullisen selkeitä ja kuinka tällainen olisi mitä luultavimmin mahdollista juuri siellä. Lisäksi hän pohtii myös ihmisluonnetta. Onko meidän jokaisen sisällä tarve päästä tekemään näitä pahoja asioita? Tekisimmekö niitä, jos se olisi kerran vuodessa laillista, eikä seuraamuksia tulisi? Aluksi mukavat naapurit nähdään myöhemmin psykoottisissa tiloissa. Vaikka DeMonaco saa katsojan kiehtoutumaan ajatuksista, hän myös painottaa, että tällainen kokeilu olisi vain väärin ja sairasta.

Koska elokuvan idea on näin mielenkiintoinen, on surullista, ettei DeMonaco ole saanut tämän parempaa filmiä aikaiseksi. On ymmärrettävää, että budjettisyistä hän ei voi näyttää valtavaa tuhoa ympäri Yhdysvaltoja, vaan joutuu keskittymään vain yhden perheen selviytymisyritykseen. Ongelmana on, ettei DeMonaco ole tehnyt kummoista työtä perhettä kirjoittaessaan, joten kenenkään kohtalosta ei ole kiinnostunut, eikä kenenkään puolesta jaksa jännittää. DeMonaco myös pistää hahmonsa tekemään idioottimaisia asioita, mikä saa katsojan lähinnä tuumimaan, että he itse aiheuttavat ongelmansa. Elokuvalla kestää kauan lähteä oikeasti käyntiin. Ei siinä mitään, jos DeMonaco osaisi rakentaa jännitettä. Hän on selvästi yrittänyt kasvattaa tunnelmaa, ennen kuin päästää helvetin valloilleen, mutta hän epäonnistuu. Jännite perustuu lähinnä kömpelöihin äkkisäikäytyksiin. Meno on yllättävänkin mitäänsanomatonta loppuhuipennuksessa. Lisäksi itse lopetus on aika antikliimaksinen. Vaikka toisaalta on kiinnostavaa nähdä, kuinka tämä maailma pystyy palaamaan normaaliin puhdistuksen päätyttyä, saa se katsojan tuumimaan, että tässäkö tämä nyt oli?

Tekniseltä toteutukseltaan Puhdistuksen yö on myös aika keskinkertainen. Kuvauksesta huomaa, että elokuvaa on tehty vauhdilla ja tekijöillä on harvemmin ollut aikaa ottaa oikeasti näyttäviä otoksia. Kun paniikki alkaa, kameran heilumisella ymmärrettävästi korostetaan hermostunutta olotilaa, mutta kamera heiluu jo ennen puhdistusta. Leikkauskaan ei ole kaksista, mutta ajaa sentään asiansa. Lavasteet ovat tyylikkäät ja hyökkääjien naamarit karmivia. Valaistusta hyödynnetään mainiosti... paitsi silloin kun idiootti-Charlie päättää piileskellä päällä olevan taskulampun kanssa. On hämmentävää, että Charlie on edes selvinnyt hengissä aiempien vuosien puhdistuksista näillä älynlahjoilla. Äkkisäikäytyksiä tukevia pamauksia ja säveltäjä Nathan Whiteheadin mitäänsanomattomia musiikkeja lukuunottamatta äänimaailma on tarpeeksi kelvollinen.

Yhteenveto: Puhdistuksen yö sisältää erittäin kiehtovan ja kieron idean, mutta hukkaa sen heikossa toteutuksessa. Ohjaaja-käsikirjoittaja James DeMonacolla on paljon sanottavaa Yhdysvalloista ja hän esittääkin kritiikkinsä äärimmäisyyksiin vedetyssä skenaariossa. DeMonaco heittelee ilmoille mielenkiintoisia ajatuksia ja pistää pohtimaan ihmisluonnetta. Tämän kaiken aidosti kiehtovan hän on kuitenkin pistänyt mukaan aika mitäänsanomattomaan trilleriin. Hahmoihin ei ole jaksettu panostaa ja etenkin perheen lapset raivostuttavat typeryydellään. Perheen kohtalosta ei jaksa piitata, joten jännitettäkään ei onnistuta luomaan. Suurimmaksi osaksi jännitys perustuukin lähinnä pöhköihin äkkisäikäytyksiin. Elokuvalla kestää lähteä käyntiin ja alle puolentoista tunnin filmiksi se ehtii jopa tylsistyttämään parissa kohtaa. Lopetus saa lähinnä kohauttamaan olkiaan. Tarina tuntuu hätäiseltä, aivan kuin DeMonacon olisi pitänyt kirjoittaa teksti ideansa pohjalta alle päivässä. Lopputulos on sen mukainen ja Puhdistuksen yö kadottaa suuren potentiaalinsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Purge, 2013, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Why Not Productions, Overlord Productions

Arvostelu: Taistelija (First Blood - 1982)

TAISTELIJA

FIRST BLOOD

Ohjaus: Ted Kotcheff
Pääosissa: Sylvester Stallone, Brian Dennehy, Richard Crenna, Jack Starrett, Bill McKinney, John McLiam, Alf Humphreys, Chris Mulkey, Michael Talbott ja David Caruso
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 16

First Blood, eli suomalaisittain Taistelija, eli tutummin tunnettuna ensimmäinen Rambo-elokuva perustuu David Morrellin kirjaan "Ajojahti" ("First Blood") vuodelta 1972. Samana vuonna kirjailija myi kirjan elokuvaoikeudet Columbia Picturesille, joka taas myi ne lopulta Warner Bros. -yhtiölle, mistä ne siirtyivät seuraavina vuosina parin pienemmän yhtiön kautta Orion Picturesin käsiin. Ohjaaja Ted Kotcheffiä kalasteltiin filmin tekijäksi ja lopulta hän suostuikin, kun tuottajat Mario Kassar ja Andrew G. Vajna päättivät rahoittaa jonkin hänen projekteistaan. Pääroolia tarjottiin Rocky-tähti Sylvester Stallonelle, joka otti osan ilomielin vastaan, minkä ansiosta tuotanto lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset sujuivat hyvin, mutta jälkituotannossa syntyi ongelmia, kun Stallone ei ollut tyytyväinen lopputulokseen. Ensimmäiset leikkausversiot kestivät kolme tuntia ja Stallone ehti jo pelätä sen tuhoavan hänen uransa, kunnes filmi leikattiin oikein kunnolla uuteen puolentoista tunnin kestoon, minkä Stallone hyväksyi. Taistelija sai lopulta ensi-iltansa syksyllä 1982 (Suomessa vasta alkuvuodesta 1983) ja se oli jättihitti. Aluksi elokuva sai nihkeän vastaanoton kriitikoilta, mutta lopulta hekin ovat lämmenneet leffalle ja nykyään sitä pidetään toimintaklassikkona. Itse näin elokuvan jo monta vuotta sitten ja muistelisin pitäneeni siitä paljon. En ole kuitenkaan koskaan katsonut filmiä uudestaan, vaikka mieli onkin tehnyt jo pidemmän aikaa. Nyt kun Rambo-sarja on saamassa päätöksensä elokuvalla Rambo V: Last Blood (2019), päätin käydä sarjan läpi uudestaan ja keväällä katsoinkin ensimmäisen Taistelijan.

Vietnamin sodan veteraani John Rambo saapuu pieneen kaupunkiin tapaamaan vanhaa armeijatuttuaan, mutta joutuukin ongelmiin paikallisten lainvalvojien kanssa. Ennen kuin Rambo huomaakaan, häntä ajetaan takaa koirien kanssa ja hän joutuu hyödyntämään armeijataustaansa lymyillessään metsässä ja napsiessaan lainvalvojia pois pelistä yksi kerrallaan...

Pääosassa John Rambona nähdään tietty Sylvester Stallone, joka on täysi nappivalinta rooliin. Stallone tekee hahmosta välittömästi omansa, eikä olekaan ihme, että nykypäivänä hänet muistetaan lähes tasapuolisesti kahdesta isoimmasta roolistaan, tästä ja Rocky Balboasta. Rambo on muutama vuosi sitten päässyt pois Vietnamista, mutta voisi sanoa, ettei Vietnam on lähtenyt hänestä, eikä sopeutuminen normaaliin elämään luonnistu Rambolta lainkaan. Ei siis ole ihme, että hän joutuu helposti ongelmiin ja kun jahti alkaa, on paikoitellen vaikea sanoa, eikö Rambo vain tajua, mitä oikeasti tapahtuu hänen ympärillään, vai haluaako hän jopa elää uudelleen sota-aikaansa? Hahmo rakennetaan hienosti pikkuhiljaa ja vähitellen katsoja alkaa ymmärtämään, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on. Vaikka Rambo mielletään yleensä kovana toimintaäijänä, on hän itse asiassa yllättävänkin sympaattinen tapaus, jota jopa hieman säälii. Stallone hoitaa homman kotiin rautaisella otteellaan ja loistaa läpi leffan.
     Elokuvan muut hahmot koostuvat lähinnä Ramboa jahtaavista lainvalvojista, joita ovat mm. Ramboa heti ensisilmäyksellä inhoava sheriffi Will Teasle (Brian Dennehy), vanha Galt (Jack Starrett), vainukoirien kanssa kulkeva Orval (John McLiam), sekä osavaltion poliisi Dave Kern (Bill McKinney). Lainvalvojista parhaiten esille nousee sheriffi Teasle, jota itse alkaa inhoamaan hyvin nopeasti, sillä tämä on valmis pistämään Rambon putkaan mitä naurettavimmista syistä. Kuitenkin mitä pidemmälle tilanne äityy, sitä helpommin katsoja alkaa ymmärtämään myös Teaslen puolta tarinassa. Dennehy on mahtava roolissaan, sillä hänestä löytyy sopivaa arvokkuutta sheriffiksi, mutta tarpeeksi ilkeyttä, jottei häneen luota koskaan.
     Mainio Richard Crenna taas näyttelee eversti Samuel Trautmania, Rambon entistä komentajaa, joka pyydetään paikalle, kun tilanne leviää käsiin. Hahmo on oiva lisäys, vaikka hänen tehtäväksi jääkin lähinnä kertoa Rambon kyvyistä lainvalvojille.

Taistelijan alku saattaa tuntua hieman hölmöltä, Rambon joutuessa ongelmiin lainvalvojien kanssa ihan vain siksi, ettei sheriffi Teasle pidä Rambosta tämän ulkonäön ja olemuksen perusteella. Tilanne muuttuu todella absurdiksi, mitä pidemmälle filmi kulkee, kun paikalle saapuu jopa armeijan sotilaita etsimään Ramboa metsän syövereistä. Vaikka lähtökohtaisesti koko leffa vaikuttaa todella pöhköltä toimintapätkältä ja Rambosta tulee yleensä mieleen typerä macho-pullistelu, ei tätä voi mitenkään kutsua aivottomaksi hötöksi, sillä niin nerokkaasti elokuva on tosiasiassa rakennettu. Absurdit lähtökohdat ajojahdille unohtaa nopeasti, kun meno ja meininki alkavat, sillä elokuva muuttuu niin koukuttavaksi takaa-ajoksi, että katsoja oikein jämähtää paikoilleen tuijottamaan tapahtumia. Leffasta on karsittu kaikki turha pois ja se on pelkkää asiaa alusta loppuun, jolloin aika ei millään käy pitkäksi. Metsään päädyttäessä elokuva alkaa jopa hipomaan täydellisyyttä - niin mestarillisesti tunnelma rakennetaan. Nopeasti sekä lainvalvojat että katsoja tajuaa, että tilanne alkaa kääntyä päälaelleen ja Rambo ei olekaan enää jahdattava, vaan jahtaaja. On aivan mahtavaa nähdä, kuinka Rambo suorastaan sulautuu metsään ja sen sijaan, että katsoja jännittäisi, milloin Rambo saadaan kiinni, sitä alkaakin jännittämään, selviävätkö lainvalvojat hengissä pois metsästä...

Kaikki metsässä tapahtuva on erinomaisesti toteutettu kaikin puolin. Jännitettä ei suostuta laskemaan, vaikka parissa kohtaa leffa malttaakin rauhoittua hieman syventämään paremmin hahmojaan. Elokuva tasapainottelee hienosti hahmojensa kanssa ja keskittyy välillä näyttämään kunnolla lainvalvojien pähkäilyä siitä, kuinka saisivat sekopäiseltä vaikuttavan Rambon telkien taakse ja välillä näytetään, kuinka Rambo kyhäilee erilaisia ansoja jahtaajiensa pään menoksi. Toiminta ei ole aivotonta tulitusta, vaan elokuva keskittyy paljon enemmän tunnelman tiivistämiseen ja jännityksen lisäämiseen. Loppupäässä taso valitettavasti laskee hieman, kun hahmot siirtyvät pois metsästä ja mukaan otetaan enemmän aseita. Elokuvan loppukaan ei onneksi muutu hurjaksi tulitaisteluksi, mutta itse olisin toivonut, että filmi olisi malttanut olla loppuun saakka äärimmäisen vangitsevaa ja sykettä nostattavaa hiippailua metsässä. Siinä Taistelija on ehdottomasti parhaimmillaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ted Kotcheff, joka on tehnyt upeaa työtä tunnelman kanssa. Kotcheff rakentaa taiturimaisesti jännitystä ja kasvattaa fiilistä vähitellen, päästäen sen parissa kohtaa hillitysti valloilleen. Michael Kozollin, William Sackheimin ja päätähti Stallonen työstämä käsikirjoitus pitää kertomuksen yksinkertaisena ja juuri siksi homma toimii niin napakasti. Vaikka monissa pienissä kaupungeissa katsotaankin ulkopuolisia nenänvartta pitkin, olisi kolmikko kenties voinut keksiä jonkin uskottavamman syyn sille, että tämän kokoluokan ajojahti syntyy. Leikkauksessa filmin napakkuus pääse parhaiten esille, kun kaikki ylimääräinen on karsittu pois. Silti itseäni kiinnostaisi tietää, mitä kaikkea jätettiin leikkaamon lattialle, jos alkuperäinen leikkausversio oli oikeasti yli kolmetuntinen. Visuaalisesti Taistelija on kestänyt hämmästyttävän hyvin ajan hammasta, eikä mukana ole mitään, minkä tehokkuus olisi haihtunut vuosien varrella. Elokuva on todella taidokkaasti kuvattu. Laajat metsäkuvat ovat henkeäsalpaavia ja eri kuvaustyyleillä metsä saadaan näyttämään joko kauniilta, ylhäiseltä tai jopa pelottavalta. Maskeeraustiimi on päässyt peittämään Stallonen kuraan ja multaan, kun taas puvustustiimin on täytynyt löytää ja valmistaa useita univormuja Ramboa jahtaaville sotilaille ja poliiseille. Äänimaailma on myös erinomaisesti rakennettu ja Jerry Goldsmithin säveltämät musiikit luovat hienon lisän jännittävään tunnelmaan.

Yhteenveto: Taistelija on mahtava toimintajännäri, mikä on ansainnut paikkansa genrensä klassikoiden joukossa. Elokuvan ajojahti lähtee liikkeelle hieman hömelöstä syystä, mutta sen unohtaa nopeasti, sillä leffa imaisee niin hienosti mukaansa ja rakentaa tiivistä tunnelmaansa mestarillisesti. Kun päästään metsään, filmi hipoo usein jopa täydellisyyttä. Jännitys on usein huipussaan ja on ovelaa, kuinka jossain kohtaa voi huomata asetelman kääntyneen päälaelleen. Elokuva tuo hyvin esille molempien osapuolten hyvät ja huonot puolet, ja tavallaan molempia voi kannustaa. Tarina kerrotaan todella iskevästi ja vasta loppu heikkenee hieman, kun koukuttava hiippailu metsässä päättyy ja mukaan tuodaan enemmän aseita. Sylvester Stallone on loistava pääroolissa John Rambona, joka on tehokas taistelija, mutta myös mielenkiintoinen henkilö. Brian Dennehyn erinomaisesti esittämä sheriffi Teasle on todella hyvä vastus hahmolle. Suosittelen Taistelijaa kaikille toiminnan ja jännityksen ystäville. Ne, jotka eivät ole ennen leffaa nähneet, mutta tuntevat Rambon maineen machopullistelijana, saattavat pettyä, ettei tämä ole vielä sellaista meininkiä, mutta kun siitä pääsee yli, voi huomata, kuinka fantastinen jännitysnäytelmä onkaan kyseessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
First Blood, 1982, Anabasis N.V., Elcajo Productions