Arvostelu: The Whale (2022)

THE WHALE

Ohjaus: Darren Aronofsky

Pääosissa: Brendan Fraser, Sadie Sink, Hong Chau, Ty Simpkins, Samantha Morton ja Sathya Sridharan

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

The Whale perustuu Samuel D. Hunterin samannimiseen näytelmään vuodelta 2012. Aluksi Tom Fordin oli tarkoitus tehdä näytelmän pohjalta elokuva, jota olisi tähdittänyt James Corden, mutta idea ei koskaan edennyt tuotantoon. Ohjaaja Darren Aronofsky näki näytelmän ja paloi halusta kääntää se elokuvamuotoon. Projekti ei kuitenkaan edennyt vuosiin, sillä Aronofsky ei tiennyt, kenet haluaisi esittämään pääosaa, ennen kuin hän näki Brendan Fraserin tähdittämän Yön pimeän puolen (Journey to the End of the Night - 2006). Fraser suostui mukaan ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2021. The Whale sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2022, minkä jälkeen sitä on esitetty eri tapahtumissa ja hiljalleen se on saanut teatterilevityksen. Nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Aronofskyn tekevän uutta filmiä ja että sitä tähdittäisi pitkään parrasvaloista poissa ollut ysäritähti Brendan Fraser. Meninkin positiivisin mielin katsomaan The Whalen sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vakavasti ylipainoinen verkkokurssiopettaja Charlie saa kuulla tekevänsä kuolemaa. Ennen menehtymistään hän päättää löytää uuden yhteyden tyttäreensä, jota hän ei ole tavannut moneen vuoteen.

1990-luvulla muun muassa Viidakon ykä -parodian (George of the Jungle - 1997) ja Muumio-seikkailuleffan (The Mummy - 1999) myötä tähdeksi noussut Brendan Fraser päätyi syöksykierteeseen 2000-luvulla. Hänen äitinsä kuolema, satoja tuhansia dollareita maksanut ero vaimostaan Afton Smithistä, ahdistelusyytökset Hollywood-journalisti Philip Berkiä kohtaan, sekä lukuisat elokuvien kuvauksista saadut vammat aiheuttivat Fraserille masennuksen, minkä takia hän hiljalleen hiipui parrasvaloista. Nyt Fraser tekee kuitenkin paluun valkokankaille The Whalessa, näytellessään Charlieta, sairaalloisen ylipainoista miestä, jonka ylensyönti johtaa tietoon pian lähestyvästä kuolemasta. Viimeisten puolen vuoden aikana roolityö on herättänyt paljon keskustelua puolesta ja vastaan. Fraserin roolityötä ylistetään ja sille heitellään palkintoehdokkuuksia yhdestä suunnasta, kun taas toisesta kuuluu kritiikkiä siitä, että Fraser on pistetty käyttämään ns. "läskipukua", sen sijaan, että rooliin olisi palkattu joku oikeasti ylipainoinen näyttelijä. Toisaalta ymmärrän kritisoijia, mutta samalla olen sitä mieltä, ettei Charlieksi voitaisi valita niin ylipainoista näyttelijää kuin rooli vaatisi - kyseessä kun on kuitenkin kuoleman kielissä oleva tapaus. Jopa reilusti ylipainoiselle näyttelijälle jouduttaisiin mitä luultavimmin pukea "läskipuku". Kritiikin ymmärtää myös siksi, koska yleensä "läskipukua" käytetään elokuvissa komediallisiin ja pilkkaaviin tarkoituksiin, mutta The Whalessa kyse ei todellakaan ole sellaisesta. Ja vaikka roolin voisikin yhtä hyvin antaa jollekulle ylipainoiselle, ei käy kieltäminen, etteikö Fraser tekisi uransa hienoimman ja koskettavimman roolityön The Whalessa. Hän on huikean erinomainen, tulkitessaan moniulotteista hahmoaan.

Elokuvassa nähdään myös Hong Chau Lizinä, Charlien teräväsanaisena hoitajana, lapsitähdestä aikuiseksi varttunut Ty Simpkins lähetyssaarnaaja Thomasina, Netflixin hittisarja Stranger Thingsistä (2016-) tuttu Sadie Sink Charlien tyttärenä Ellienä, sekä Samantha Morton tämän äitinä, Charlien ex-vaimona Maryna. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin vakuuttavasti rooleistaan, mutta heidän hahmonsa eivät ole kovin pidettäviä tapauksia. Vaikka nuori Sink osoittaa jälleen lahjansa, on hänen esittämästä rasittavasta, muita jatkuvasti solvaavasta ja heille tökerösti tekevästä Ellie-tyttärestä äärimmäisen vaikea tykätä.

Kun kyseessä on Darren Aronofskyn elokuva, on varmaan sanomattakin selvää, että kyseessä ei ole mitenkään helppo katselukokemus. Aronofskyn epätasaisesta filmografiasta löytyy mestariteoksia, kuten pirun ahdistava Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000) ja kaunis mutta kauhistuttava Black Swan (2010), emämunauksia, kuten Noah (2014) ja katsojia täysin ääripäihin jakavia leffoja, kuten Mother! (2017). Aronofsky ei päästä katsojaa helpolla The Whalessakaan, vaikka Charliesta onkin tehty lähes loputtoman optimistinen ja ihmisten pohjimmaiseen hyvyyteen uskova. Nessuvaroitus on paikoillaan, sillä elokuvasta tuskin selviää kuivin silmin. Elokuva riipaisee syvältä, vaikkakin toisinaan sen surupuoli velloo liikaa melodramaattisuudessa, aivan kuin Aronofsky pilkkoisi sipulia suoraan katsojan naaman edessä.

Ei elokuva kuitenkaan pelkkää nyyhkytystä ole, vaan siitä löytyy myös yllättävän paljon huumoria. Komediaa ei sinänsä revitä Charlien lihavuudesta, joskin hänen ympärillään olevat, aika raskaat ihmiset siitä vähän väliä huomauttavat. Sanoinko jo, kuinka paljon Ellie-tyttären suoltama törkysanaisuus kävi hermoilleni? Lihavuusaspekti tuodaan tragedian ja traagisuuden kautta. Aronofsky on aiemminkin käsitellyt elokuvissaan addiktiota ja tässä hän käsittelee aihetta liikasyönnin kautta. Muuten vahva teos kompasteleekin hieman käsittelemiinsä aiheisiin ja teemoihin, kuten rehellisen ihmisen autenttisuuteen ja väärälle polulle astuneen pelastukseen. Ensimmäinen näistä herättää varmasti ristiriitaisia tuntemuksia, kun Charlie kannustaa vähän väliä räikeiden mielipiteiden esille tuomiseen, ilman että pohtii sanomisten poliittista korrektiutta. Charlien ja hänen tyttärensä tarina lipsahtelee hieman epäuskottavan puolelle, kun miettii, kuinka lyhyen aikajakson elokuva kertoo ja kuinka monien vuosien traumoja hahmot setvivät.

Elokuvan on käsikirjoittanut Samuel D. Hunter oman näytelmänsä pohjalta ja Hunter on yhdessä Aronofskyn kanssa saanut pidettyä tiettyä näytelmän henkeä leffassa. Kun lähes koko leffa tapahtuu Charlien asunnossa, on se helppo kuvitella teatterin lavalle. Joitakin ratkaisu voi häiritä, mutta itseäni nuorisoteatteritaustaisena toteutus ihastutti. The Whale on taitavasti kuvattu ja pätevästi leikattukin. Lavasteet ovat vakuuttavat ja samoin asut ja maskeerauksetkin. "Läskipuvun" käyttöä voi toki kritisoida, mutta sitä ei voi kieltää, etteivätkö maskeeraajat olisi tehneet ällistyttävää työtä Fraserin kanssa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Rob Simonsenin kaihoisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Whale on erittäin mainio ja koskettava draamaelokuva, jossa Brendan Fraser tekee vaikuttavan paluun valkokankaille. Fraser tulkitsee hienosti hahmoaan Charlieta ja tämän moniulotteisuutta heltymättömän optimismin takana. Muutkin näyttelijät suoriutuvat mainiosti osistaan, joskin heidän hahmonsa ovat toinen toistaan ärsyttävämpiä tapauksia. Tarina pitää hyvin mukanaan läpi leffan ja katsoja uppoutuu yhä syvemmälle sen tunteikkuuteen. Toisinaan leffa käy turhan melodramaattiseksi ja välillä se kompastelee käsittelemissään teemoissa. Elokuvan näytelmällisyys voi häiritä joitakuita, mutta itseäni toteutus viehätti. Maskeeraajat tekevät erinomaista työtä Fraserin kanssa, joskin "läskipuvun" käyttö voi aiheuttaa joissain katsojissa myös pahennusta. The Whale ei päästä katsojaansa helpolla, mutta silti se on Aronofsky-leffa helpommasta päästä. Jos pidät ohjaajan aiemmasta tuotannosta, olet kaivannut Fraseria takaisin parrasvaloihin ja/tai intoilet muuten pienimuotoisista perhedraamoista, suosittelen The Whalea lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Whale, 2022, A24, Protozoa Pictures

Arvostelu: Valon valtakunta (Empire of Light - 2022)

VALON VALTAKUNTA

EMPIRE OF LIGHT

Ohjaus: Sam Mendes

Pääosissa: Olivia Colman, Micheal Ward, Colin Firth, Toby Jones, Tom Brooke, Hannah Onslow, Tanya Moodie, Crystal Clarke, Sara Stewart ja Monica Dolan

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Empire of Light, eli suomalaisittain Valon valtakunta on ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Mendesin uusi elokuva. Mendes ilmoitti elokuvan teosta keväällä 2021 ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022. Valon valtakunta sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla viime syyskuussa, minkä jälkeen se on hiljalleen levinnyt teatterikierrokselle ympäri maailman ja nyt elokuva saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Mendesin tekevän uutta filmiä ja kiinnostuin lisää, kun elokuva sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta kuvauksesta. Meninkin katsomaan Valon valtakuntaa positiivisin mielin sen lehdistönäytökseen noin kuukautta ennen ensi-iltaa.

1980-luvun alussa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava elokuvateatterityöntekijä Hilary rakastuu teatterin uuteen työntekijään, Stepheniin.

Olivia Colman näyttelee Hilary Smallia, pienen englantilaisen rantakaupungin elokuvateatterissa, Empiressä työskentelevää naista. Hilarylla on takanaan vaikea menneisyys liittyen hänen kaksisuuntaiseen mielialahäiriöönsä. Colman on tuttuun tapaansa pääasiassa erittäin mainio roolissaan. Hänestä löytyy tuttua ihastuttavaa lempeyttä ja lämpöä, mutta tällä kertaa hän myös päästää itseään räväkämmin valloilleen. Parissa kohtaa Colmanin raivokkaammat kohtaukset lipsahtelevat ylinäyttelemisen puolelle, mutta pääasiassa hän suoriutuu hyvin osastaan.

     Muita Empiren työntekijöitä ovat muun muassa elokuvateatteria johtava herra Ellis (Colin Firth), koneenhoitaja Norman (Toby Jones), lippuja myyvät Neil (Tom Brooke) ja Janine (Hannah Onslow), sekä uutena menoon mukaan hyppäävä Stephen (Micheal Ward). Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa oivallisesti. Firth suoriutuu mainiosti epämiellyttävän Elliksen osasta, Jones vakuuttaa muutamassa kohtaa todella hyvin iäkkäänä koneenhoitajana ja elokuvauraansa aloitteleva Ward pärjää oivallisesti konkareiden seurassa. Häneltä ja Colmanilta löytyy kemiaa, kun keski-ikäisen teatterityöntekijän ja nuoren tulokkaan välille muodostuu kipinöitä.

Hyvistä näyttelijäsuorituksistaan huolimatta Valon valtakunta osoittautui aikamoiseksi pettymykseksi. Elokuvan päätyttyä luin, että leffa on saanut aika nuivan vastaanoton, enkä yhtään ihmettele, että miksi. Kyseessä on äärimmäisen keskinkertainen rakkausdraama, joka kompuroi lähes kaikilla osa-alueillaan. Ensinnäkin filmin romanttinen puoli lipsahtaa jatkuvasti imelän siirappiseksi ja vaikka pääparilta löytyykin kemiaa, on heidän kuvionsa kirjoitettu hieman ontuvasti. Itse elokuvateatteripuoli on elokuvan parempaa antia ja leffateatterissa työskennelleenä löysin paljon samaistuttavia juttuja hommasta, vaikeista asiakkaista ja taukohuoneessa hupsuttelusta lähtien. Tosin loppupäässä elokuvien taian ja kauneuden kuvaus sukeltaa oikein tosissaan siirappisuuden syvään päätyyn. Vähän samanlaista, italialaisklassikko Cinema Paradison (Nuevo Cinema Paradiso - 1988) upeaa kohtausta yritettiin matkia myös vastikään ilmestyneessä Babylonissa (2022), myöskin aika kiusallisesti.

On vaikea kuvitella, että elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta on vastuussa Sam Mendes - sama herra, joka heti esikoisleffallaan, American Beautylla (1999) voitti parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen Oscar-palkinnot ja joka on sen jälkeen tehnyt muun muassa yhden parhaista James Bond -elokuvista, 007 Skyfallin (2012) ja viimeisimpänä vaikuttavan sotaelokuvan Taistelulähetit - 1917 (1917 - 2019). Valon valtakunnassa Mendesin työ jää kaikin tavoin puolitiehen. Hänen ohjauksensa on ailahtelevaa ja katsojan tunteiden tavoittelu väkinäistä. Yritys kertoa mielenterveysongelmista on erityisen kömpelö ja kuvaukset Stephenin kohtaamasta rasismista jotenkin huokuvat sitä, että valkoinen kertoo, miltä tummaihoisista tuntuu. Mendes onnistuu yksittäisissä kohtauksissa ja saa näyttelijöistä paljon irti, mutta kokonaisuus jää auttamattoman keskinkertaiseksi.

Edes teknisiltä ansioiltaan Valon valtakunta ei säväytä. Roger Deakins nappasi elokuvasta parhaan kuvauksen Oscar-ehdokkuuden ja vaikka yleensä olenkin sitä mieltä, että pysti kuuluu Deakinsille, alansa maestrolle, tässä leffassa jopa hänen työnsä tuntui innottomalta. Kuvaus näyttää hyvältä, mutta ei siitä mitään kovin erityistä tai mieleenpainuvaa löydy. Valaisu on sujuvaa, lavasteet ovat oivalliset ja asut taidokkaasti tehdyt. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Yhteenveto: Valon valtakunta on käsittämättömän keskinkertainen draamaelokuva lahjakkailta elokuvantekijöiltä. Näyttelijät konkari Olivia Colmanista nuoreen Micheal Wardiin suoriutuvat oivallisesti rooleistaan, Colmanin ajoittaisesta ylinäyttelemisestä huolimatta. Leffa kuitenkin kompuroi kaiken aikaa Sam Mendesin käsikirjoitukseen ja sen pohjalta hänen ohjaukseensa. Mendesin teksti sisältää useita juonikuvioita, jotka eivät oikein osaa yhdistyä ja jäävätkin hieman raakileiksi. Niissä käsitellään kömpelösti, ajoittain jopa kiusallisesti mielenterveysongelmia ja rasismia. Romanttinen puoli taas äityy siirappiseksi, vaikka pääparin väliltä löytyykin hyvää kemiaa. Edes teknisiltä ansioiltaan elokuva ei pahemmin säväytä ja jopa kuvaajalegenda Roger Deakinsin työ on tällä kertaa ponnetonta. Valon valtakunta sisältää silloin tällöin hyviä hetkiä ja roolisuorituksia, mutta kokonaisuutena se on harmillisen lattea leffa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Empire of Light, 2022, Searchlight Pictures, Neal Street Productions

Arvostelu: Jack the Giant Slayer (2013)

JACK THE GIANT SLAYER

Ohjaus: Bryan Singer

Pääosissa: Nicholas Hoult, Eleanor Tomlinson, Ewan McGregor, Stanley Tucci, Ian McShane, Bill Nighy, Eddie Marsan Ewen Bremner, Christopher Fairbank, John Kassir, Cornell John, Andrew Brooke, Angus Barnett, Ben Daniels, Warwick Davis, Tim Foley ja Tandi Wright

Genre: fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

"Fee-fi-fo-fum!"

Jack the Giant Slayer perustuu englantilaisiin kansantaruihin Jaakko jättiläisentappaja (Jack the Giant Killer), joka julkaistiin tekstinä ensi kertaa vuonna 1711 ja Jaakko ja pavunvarsi (Jack and the Beanstalk), joka julkaistiin tekstinä ensi kertaa vuonna 1734. Darren Lemke ehdotti New Line Cinemalle, että yhtiö tekisi elokuvan Jaakko-satujen pohjalta, mistä yhtiö kiinnostui. Elokuvaa käsikirjoitti useampi henkilö Lemkestä D. J. Carusoon, Mark Bombackiin, ohjaaja Bryan Singeriin, Christopher McQuarrieen ja Dan Studneyhyn, kunnes kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2011 työnimellä "Jack the Giant Killer". Lopulta hieman muunnetun nimen kanssa Jack the Giant Slayer sai maailmanensi-iltansa 26. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen pettymys, jolle kriitikot antoivat aika heikkoa palautetta. Itse näin leffan vasta vuotta myöhemmin, kun katsoimme sen koulussa englanninkielen tunnilla lukuvuoden loppupäässä. Pidin elokuvaa aika keskinkertaisena fantasiaseikkailuna, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin Jack the Giant Slayerin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Cloisterin valtakunnassa asuva maatilan poika Jack saa haltuunsa taikapapuja. Kun niistä kasvava valtava pavunvarsi vie valtakunnan prinsessan mennessään taivaisiin, Jack ja kuninkaan sotilaat kiipeävät etsimään häntä... ja löytävät itsensä jättiläisten maailmasta!

Poika-elokuvalla (About a Boy - 2002) näyttelijäuransa aloittanut ja 2010-luvulla muun muassa X-Men: First Classilla (2011) kuuluisuuteen noussut Nicholas Hoult nähdään pääroolissa Jackina tai suomalaisittain Jaakkona. Jack on maalaispoika, joka haaveilee seikkailuista ja päätyykin sellaiselle, kun hän myy setänsä (Christopher Fairbank) hevosen papuja vastaan. Nämä pavut eivät ole mitään tavanomaisia yksilöitä, vaan niistä kasvaa jättimäinen pavunvarsi, joka ulottuu pilviin asti. Hoult on mainio valinta Jackiksi, josta alkaa filmin mittaan muodostumaan varsinainen sankaritapaus.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Cloisterin valtakunnan kuningas Brahmwell (Ian McShane), hänen tyttärensä, prinsessa Isabelle (Eleanor Tomlinson), kuninkaankaartin kapteeni Elmont (Ewan McGregor) ja hänen uskollinen soturinsa Crawe (Eddie Marsan), kuninkaan neuvonantaja, lordi Roderick (Stanley Tucci), sekä hänen assistenttinsa Wicke (Ewen Bremner). Jättiläisten päällikkönä, kaksipäisenä Fallonina taas kuullaan Bill Nighy ja John Kassir. Muutkin näyttelijät suoriutuvat rooleistaan passelisti. McShanesta ja Tomlinsonista löytyy arvokkuutta kuninkaallisiksi, McGregorissa on karismaa sotilaiden komentajaksi ja Tucci toimii lipevänä neuvonantajana. Nighyn ääni sopii täydellisesti pahojen jättiläisten johtajalle. Sivuhahmoista useampi jää kuitenkin aika sisällöttömiksi, miksi onkin elokuvan onni, että siihen on saatu palkattua näin hyviä esiintyjiä.

Ei Jack the Giant Slayer uusintakatselulla liki kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen miksikään loistoleffaksi vieläkään osoittautunut, mutta täytyy myöntää, että viihdyin sen parissa paremmin kuin ensimmäisellä katselukerralla. Siinä on selviä ongelmia pahvisista hahmoista yllätyksettömään tarinankerrontaan ja kehnoihin erikoistehosteisiin (puhutaan niistä tarkemmin vähän myöhemmin), mutta silti kyseessä on ihan passeli fantasiaseikkailu. Erityisesti pidän siitä, ettei tätäkin klassikkosadun filmatisointia tehty ylidramaattisesti synkistellen, kuten hieman tätä ennen ilmestyneiden Red Riding Hood - Punahilkan (Red Riding Hood - 2011) ja Lumikki ja metsästäjän (Snow White and the Huntsman - 2012) kohdalla pääsi käymään. Niihin harmaissa sävyissä murjottaviin rainoihin verrattuna Jack the Giant Slayer on varsin laadukas teos.

Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi lähes parin tunnin kestonsa. Siinä alustetaan hyvin taikapapujen ja jättiläisten maailman legendat, eikä aikaakaan, kun prinsessa Isabelle tempaistaan jo korkeuksiin jättiläisten luokse ja itse vaarallinen matka alkaa. Seikkailun henki on miellyttävästi läsnä läpi leffan ja siitä löytyy oivallisesti hyvien seikkailukertomusten aineksia jännittävistä tilanteista isoihin toimintakohtauksiin, huumoriin ja tietty romantiikkaan. Ei Houltin ja Tomlinsonin väliltä erityistä kemiaa löydy, mutta nuoret näyttelijät saavat silti aikaan tarpeeksi hyvän rakkaustarinan tyngän. Välillä jättiläiset tarjoavat jännittäviä tilanteita, toisinaan niitä hyödynnetään liikaa esimerkiksi pieruvitsien kautta, jotka vesittävät niiden uhkaavuutta. Kaikki johtaa kelvolliseen lopputaisteluun, sekä hieman hämmentävään viimeiseen minuuttiin, joka saa katsojan pohtimaan, että mistäs tässä nyt oli kyse?

Elokuvan ohjauksesta vastaa Bryan Singer, joka tekee oivaa työtä tunnelman kanssa. Useiden käsikirjoittajien aikaansaamasta tekstistä ei syvällisyyksiä löydy, vaikka sitä kuinka kaivelisi, mutta se ajaa asiansa. Jack the Giant Slayer on mainiosti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat näyttävät, puvut ovat läpikotaisin oivalliset ja maskeerauksetkin oivat, joskin parissa kohtaa itseäni hieman häiritsi, kuinka vähillä ruhjeilla hahmot tietyistä hetkistä selviävät, tekijöiden yrittäessä epätoivoisesti pitää filmiä lapsiystävällisenä. Ääniefektit rymistelevät tehokkaasti ja leikkaajanakin toimivan John Ottmanin säveltämät musiikit toimivat todella hyvin. Elokuva kuitenkin kompastuu pahasti sen erikoistehosteisiin. Digitaalisesti tehdyt taustat ovat vielä ihan toimivia, mutta tietokoneilla tehdyt jättiläiset eivät missään kohtaa vakuuta. Ne ovat todella yksityiskohtaisesti tehtyjä, mutta silti jotenkin aika kökköjä. Usein näyttää siltä kuin oikeat näyttelijät taistelisivat PlayStation 3:n videopeliörkkejä vastaan. On käsittämätöntä, että elokuva maksoi lähes 200 miljoonaa dollaria, mutta efekteistä ei ole saatu tämän parempia. Kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneessä Taru sormusten herrasta -trilogiassa (The Lord of the Rings - 2001-2003) nähtiin huomattavasti uskottavammin luotuja satuolentoja.

Yhteenveto: Jack the Giant Slayer on kelpo fantasiaseikkailu, joka kompuroi pahvisiin sivuhahmoihinsa ja heikkoihin erikoistehosteisiin. Elokuva vie passelisti mukanaan ja viihdyttää toimivasti läpi parin tunnin kestonsa. Leffa alustaa kertomuksensa ja hahmonsa tarpeeksi hyvin, eikä aikaakaan, kun he jo päätyvät seikkailuunsa. Seikkailu pitää sisällään kaikki oleelliset jutut vauhdikkaasta menosta, miekkataisteluista, hurjista hirviöistä ja huumorista nuoreen romantiikkaan - joskin Nicholas Houltin ja Eleanor Tomlinsonin väliltä ei kaksista kemiaa löydy. Muuten näyttelijät suoriutuvat vähintään kelvollisesti rooleistaan ja ohuiksi jäävät hahmot hyötyvät hyvistä näyttelijöistä. Elokuva on puitteiltaan oivallinen ja sen musiikit ovat mainiot, mutta leffan erikoistehosteet eivät vakuuta. Jättiläiset näyttivät jo kymmenen vuotta sitten videopelipahiksilta. Jack the Giant Slayerista löytyy selvät vikansa, mutta niistä huolimatta se on varsin menevä satuleffa, jonka voi sujuvasti katsoa ainakin kerran.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jack the Giant Slayer, 2013, Warner Bros., New Line Cinema, Legendary Entertainment, Original Film, Bad Hat Harry Productions, Big Kid Pictures

Arvostelu: Cocaine Bear (2023)

COCAINE BEAR

Ohjaus: Elizabeth Banks

Pääosissa: Keri Russell, O'Shea Jackson Jr., Alden Ehrenreich, Christian Convery, Brooklynn Prince, Isiah Whitlock Jr., Margo Martindale, Jesse Tyler Ferguson, Aaron Holliday, Ray Liotta, Ayoola Smart, Kristofer Hivju, Hannah Hoekstra ja Matthew Rhys

Genre: komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 16

Cocaine Bear perustuu löyhästi tositapahtumiin karhusta, joka löysi vuonna 1985 Tennesseestä, Yhdysvalloista hylätyn huumelastin ja söi kilokaupalla kokaiinia. Elokuvan teko lähti liikkeelle Jimmy Wardenin kirjoittamasta käsikirjoituksesta, josta tuottajat Phil Lord ja Christopher Miller innostuivat. Alun perin ohjaamaan valittiin Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett, mutta kun he poistuivat projektista tehdäkseen Screamin (2022), Elizabeth Banks nappasi pestin itselleen. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2021 ja nyt Cocaine Bear saapuu elokuvateattereihin... ja itse olin todella innoissani leffan näkemisestä. Kun viime vuoden lopulla ryhdyin tutkimaan 2023 elokuvatarjontaa, koin lähinnä jatko-osia, esiosia, lisäosia, uudelleenfilmatisointeja ja uudelleenkäynnistyksiä sisältävän kattauksen aika tylsäksi. Elokuva kokaiinista sekoavasta karhusta kiinnitti kuitenkin huomioni ja kun leffan traileri vaikutti lupaavan vekkulilta, aloin tosissaan odottamaan elokuvan näkemistä. Meninkin positiivisin mielin katsomaan Cocaine Bearia sen lehdistönäytökseen pari päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1985 huumekuriirit pudottavat lastinsa keskelle Chattahoocheen kansallispuistoa, mistä sen löytää mustakarhu. Kokaiinia nuuhkiva ja ahmiva karhu sekoaa ja pian kaikki lähistöllä kulkevat joutuvat sen kohteiksi.

Elokuva pitää sisällään aika laajan hahmokattauksen erilaisia tyyppejä, jotka joutuvat kohtaamaan kokaiinikarhun. On Sari (Keri Russell), äiti, joka lähtee kansallispuistoon etsimään koulusta lintsaavaa tytärtään Deirdreä (Brooklynn Prince) ja tämän kaveria Henryä (Christian Convery). On rikolliskaksikko Daveed (O'Shea Jackson Jr.) ja Eddie (Alden Ehrenreich), jotka työskentelevät Eddien huumediileri-isälle, Syd Whitelle (alle vuosi sitten menehtynyt Ray Liotta yhdessä viimeisistä elokuvarooleistaan) ja lähtevät noutamaan huumelastia metsästä. On Sydiä jahtaava rikosetsivä Bob (Isiah Whitlock Jr.) ja tämän työpari Reba (Ayoola Smart). On puistonvartija Liz (Margo Martindale), tätä auttava villieläintarkastaja Peter (Jesse Tyler Ferguson), sekä heille ongelmia aiheuttava nuorukainen Stache (Aaron Holliday). Ja lisäksi on turistipariskunta Olaf (Kristofer Hivju) ja Elsa (Hannah Hoekstra). Näyttelijäkaarti suoriutuu passelisti rooleistaan ja lähes jokaiseen hahmoon tuodaan selvä ominaispiirre, vaikka osa on toki mukana vain karhunruoaksi. Katsoja voikin poimia porukasta omat suosikkinsa, joiden toivoo pääsevän pakoon kansallispuistosta. Itse tykästyin eniten roistoduo Daveediin ja Eddieen, joista jälkimmäinen yrittää toipua vaimonsa kuolemasta.

Cocaine Bear on juuri niin pöljä elokuva kuin miltä jo sen nimi kuulostaa. Karhu sekoaa kokaiinista ja aiheuttaa kauhun tunteita lähistön ihmisille. Elokuviltaan pelkkää älykästä ja henkevää kaipaaville leffa siis tuskin toimii. Jos taas kaipaa kasarin ja ysärin oikeista eläimistä kertovia monsterirainoja, jotka eivät ota itseään liian todesta, tämä niille kumarteleva teos on kuin sinulle tehty. Itselleni kyseessä oli tosiaan yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta ja vaikka Cocaine Bear tuskin yltää joulukuussa vuoden parhaiden leffojen listalle, en silti voi sanoa olevani pettynyt. Kieli visusti poskessa tehty kauhukomedia viihdyttää erittäin mukavasti.

Vaikka alkuperäinen tositarina kokaiinia ahmineesta karhusta ei ole yhtään niin lennokas kuin voisi odottaa (tosielämässä karhu vain veti yliannostuksen ja kuoli, tappamatta ainuttakaan ihmistä), sen pohjalta on saatu rakennettua mitä mainiointa hömppää. Elokuva ei turhia aikaile, vaan pistää heti alussa ensimmäiset uhrinsa huumehöyryisen mesikämmenen tielle. Siitä lähtee liikkeelle toimivan napakka puolitoistatuntinen, joka saa välillä jännittämään ja välillä taas nauramaan. Leffasta ei ole tehty lapsiystävällistä, vaan veri roiskuu, raajoja pureskellaan irti ja ihmisiä revitään riekaleiksi. Kaikessa tässä leffalla on kuitenkin pilke silmäkulmassa. Meno on tarkoituksellisen yliampuvaa ja veikeästä ideasta otetaan kaikki irti. Välillä elokuvalla on pieniä ongelmia kertoa useiden hahmojen juonikuvioita lomittain ja lopetus on hieman pliisu herkullisen tykittelyn jälkeen, mutta muuten Cocaine Bear on yksi vuoden tähän asti viihdyttävimmistä elokuvaelämyksistä.

Elokuvan on ohjannut pääasiassa komedianäyttelijänä tuttu Elizabeth Banks, joka on aiemmin ohjannut muun muassa musiikkileffa Pitch Perfect 2:n (2015) ja uuden Charlie's Angelsin (2019). Cocaine Bear on mielestäni Banksin tähän asti paras ohjaustyö. Hän tasapainottelee onnistuneesti jännityksen ja huumorin välillä, ja tiedostaa tekevänsä puhdasveristä hömppää. Jimmy Wardenin käsikirjoitus leikittelee hyvin ideallaan ja rakentaa edes osasta hahmoja tarpeeksi kiinnostavia tapauksia. Elokuva on myös pätevästi kuvattu ja valaistu. Maskeeraajat pääsevät leikittelemään rujoilla haavereilla ja lotraamaan tekoverellä. Efektitiimi suoriutuu tarpeeksi hyvin digikarhun kanssa. Joissain otoksissa karhu näyttää huomattavasti aidommalta kuin toisissa. Äänimaailma toimii hyvin, joskin Mark Mothersbaughin taustalla jumputtavista musiikeista ei jää mitään mieleen.

Yhteenveto: Cocaine Bear on mitä mainiointa hömppäviihdettä, joka ottaa kaiken irti lystikkäästä premissistään. On niin hupaisaa kuin myös ajoittain varsin jännittävääkin seurata, kun poloiset ihmiset yrittävät selviytyä kokaiinia nuuhkineen ja aineesta seonneen karhun kynsistä ja hampaista. Pöljältä kuulostavaa hommaa ei oteta vakavasti, vaan tekijöillä on ollut oivasti kieli poskessa. Ohjaaja Elizabeth Banks tasapainottelee taitavasti komedian ja jännityksen välillä. On myös hienoa, ettei leffasta ole lähdetty tekemään lapsiystävällistä. Hahmokattaus vaihtelee pidettävistä tyypeistä unohdettaviin karhunaterioihin, mutta näyttelijäkaarti heittäytyy hyvin menoon mukaan. Teknisiltä ansioiltaan leffa on ihan pätevä ja itse kokaiinikarhu on tarpeeksi uskottava digi-ilmestys. Elokuvasta löytyy ontumisensa esimerkiksi useiden juonikuvioiden kanssa jonglööratessaan ja hieman vaisulta tuntuvan loppuhuipennuksen suhteen, mutta pääasiassa Cocaine Bear on erittäin vekkuli popparihömppä, jota voi suositella lämpimästi kaikille, joihin vetoaa juoni kokaiinista sekoavasta karhusta. Ottakaa siis kaverinne mukaan ja käykää viihtymässä tämän nallen huumeseikkailujen parissa!

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyitä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Cocaine Bear, 2023, Universal Pictures, Lord Miller, Brownstone Productions

Arvostelu: Tár (2022)

TÁR

Ohjaus: Todd Field

Pääosissa: Cate Blanchett, Nina Hoss, Noémie Merlant, Sophie Kauer, Mila Bogojevic, Julian Glover, Allan Corduner, Mark Strong, Sylvia Flote, Zethphan Smith-Gneist, Lee Sellers ja Adam Gopnik

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 12

Tár on Cate Blanchettin tähdittämä draamaelokuva. Vuonna 2021 tauolla ollut ohjaaja-käsikirjoittaja Todd Field ilmoitti tekevänsä uuden elokuvan Blanchettin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden elokuussa ja Tár sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa 2022. Nyt elokuva saapuu vihdoin Suomeen ja itse olin kiinnostunut leffasta, kun se alkoi keräämään palkintoehdokkuuksia (muun muassa parhaan elokuvan, ohjauksen, naispääosan, käsikirjoituksen, kuvauksen ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet) ja voittamaan palkintoja (muun muassa parhaan naispääosan Golden Globe). Meninkin positiivisin mielin katsomaan Tária sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Arvostettu säveltäjä-kapellimestari Lydia Tár valitaan johtamaan suurta saksalaisorkesteria esittämään Mahlerin 5. sinfonia. Valmistautuessaan esitykseen, Lydian menneisyyden haamut saapuvat kummittelemaan.

Pääroolissa Lydia Tárina nähdään Cate Blanchett, joka tarjoaa uransa kenties parhaan roolisuorituksen. Blanchett on häikäisevän ilmiömäinen läpi elokuvan, uppoutuen hahmonsa vietäväksi hurjalla vimmalla. Blanchett opetteli elokuvaa varten soittamaan pianoa, johtamaan orkesteria ja puhumaan saksaa. Kaikki tämä paneutuminen ja valmistautuminen johtaa näyttelijätyöhön, joka on ehdottomasti jokaisen ehdokkuutensa ja palkintonsa ansainnut. Blanchett voitti jo Golden Globen aiemmin tänä vuonna ja on kumma, jos Lydia Tárin esittäminen ei tuo hänelle myös Oscaria. Hänen hahmonsa on äärimmäisen arvostettu säveltäjä ja kapellimestari, joka on ensimmäisenä naisena saavuttanut monia asioita klassisen musiikin piireissä. Blanchett tulkitsee täydellisesti tätä ylvästä taiderakasta, josta alkaa avautumaan uusia puolia elokuvan edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Nina Hoss Lydian vaimona Sharonina ja Mila Bogojevic pariskunnan tyttärenä Petrana, Noémie Merlant Lydian assistenttina Francescana, Julian Glover Lydian mentorina Andrisina, Allan Corduner Lydian apulaiskapellimestari Sebastianina, Mark Strong raha-asioita hoitavana Eliotina, sekä Royal Academy of Musicin opiskelija Sophie Kauer ensimmäisessä elokuvaroolissaan Olgana, joka saapuu uutena mukaan Lydian johtamaan orkesteriin. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti, mutta loppujen lopuksi Tár on ihan puhtaasti Blanchettin show.

Tässä kohtaa pitää sanoa, ettei Tár tule todellakaan toimimaan kaikille katsojille ja se tulee varmasti jakamaan yleisöään kahtia. Toiset tulevat ihastelemaan filmiä ja ylistämään sitä yhdeksi vuoden parhaista elokuvista, kun taas toiset kutsuvat sitä pitkästyttäväksi ja tekotaiteelliseksi. Itselleni elokuvasta jäi aluksi aika ristiriitainen tunne, mutta mitä enemmän sen näkemisestä on kulunut aikaa, sitä enemmän se tuntuu aukeavan ja sitä enemmän koen pitäväni siitä. Oikeastaan ainoa selkeä moitteeni on leffan ylipitkä kesto. Tárilla on kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, mistä saisi ainakin kymmenestä minuutista varttiin pois näyttämällä saksia hieman siellä ja täällä.

Muuten kyseessä on väkevä, vaikuttava ja ajatuksia herättävä teos, joka jää kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa päässä. Jossain kohtaa varmasti itse kukin tarttuu Googleen ja lähtee tutkimaan, että miten muut katsojat ovat tulkinneet tämän aspektin leffasta ja että mitä tuo kohtaus oikein merkitsi? Ovatko yölliset hiippailut asunnossa totta vai päähenkilön mielen sisällä? Kuka kiljui metsässä, Lydian ollessa juoksulenkillä? Mitä ovat mysteeriset kuviot, joita eri paikkoihin ilmestyy? Tár jättää paljon katsojan tulkinnan varaan, antaen vinkkejä silloin tällöin. Elokuva myös antaa katsojan tulkita tiettyjä asioita mielensä mukaan ja johtaa omiin päätelmiin. Leffan kompastuskivenä voisikin toimia sen tapa käsitellä aiheita, kuten MeToo-liikettä ja cancel-kulttuuria ilman, että elokuva oikeastaan edes ottaa selvää kantaa niistä. Elokuvan teemoihin kuitenkin kuuluu se, miten eri ihmiset näkevät taiteen ja taiteilijan, joten on hyvä ratkaisu, ettei leffa aseta itseään tietylle kannalle täysin mustavalkoisesti. Yksi elokuvan parhaista kohtauksista nähdään heti alussa, kun Lydia ajaa oppilaan ahtaalle tivaamalla tämän mielipidettä siitä, pitäisikö taiteilija ja taide erottaa toisistaan. Elokuva ei tässäkään ota selvää kantaa, vaan lähinnä haastaa katsojansa pohtimaan omaa tulkintaansa aiheesta. Voiko vaikkapa tietyistä klassisista sävelmistä nauttia, vaikka tietäisi niiden säveltäjän olleen seksuaalinen ahdistelija? Leffassa käsitellään onnistuneesti valtaa ja kuinka se korruptoi iästä, sukupuolesta, seksuaalisesta suuntautumisesta ja ties mistä riippumatta.

Todd Field näytteli 1980-luvulla ja 1990-luvulla useissa elokuvissa ja televisiosarjoissa, ennen kuin hän siirtyi 2000-luvun puolella ohjaajaksi. Hänen edellisestä leffastaan, Little Childrenistä (2006) on kuitenkin vierähtänyt jo lähes 20 vuotta! Tárin myötä Field tekee säväyttävän paluun ja toivonkin, että tulevaisuudessa hänestä kuultaisiin enemmän. Fieldin ohjaus on vahvaa ja hän rakentaa draaman sekaan myös psykologista trilleriä, jopa elementtejä kauhusta. Fieldin käsikirjoituskin on laadukas ja hän on työstänyt muutamia todella upeita kohtauksia. Tár on fantastisesti kuvattu elokuva. Aiemmin mainitsemani kohtaus Lydian ja oppilaan välillä on kuvattu yhdellä, todella pitkällä otoksella, mikä vain auttaa imaisemaan katsojan tilanteeseen mukaan ja antaa näyttelijöille mahdollisuuden todella tuoda itseään esille. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Kaikki hahmojen esittämät musiikit äänitettiin paikan päällä kuvauksissa, eli kun Lydian kuullaan soittavan pianoa, Blanchett oikeasti soittaa pianoa.

Yhteenveto: Tár on todella hyvä draamateos, joka herättelee ajatuksia vielä pitkään elokuvan näkemisen jälkeen. Elokuva saa katsojan jatkuvasti kyselemään ja pohtimaan näkemäänsä. Aluksi leffan päättyessä olotila on luultavasti lähinnä hämmentynyt, mutta mitä enemmän filmistä aukeaa, sitä kirkkaammaksi fiilikset muuttuvat ja sitä paremmalta elokuva tuntuu. Filmin selvä ongelma on sen hieman ylipitkä kesto. Yli kahden ja puolen tunnin leffasta olisi saanut napsittua pätkiä pois, jotta kokonaisuus tuntuisi ytimekkäämmältä. Ohjaaja-käsikirjoittaja Todd Field rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, minkä lisäksi hän on työstänyt joitain suorastaan erinomaisia kohtauksia. Fieldin käsikirjoituksen teemoja käsitellään oivaltavasti, vaikka leffa ei välttämättä edes ota selvää kantaa tiettyihin käsiteltäviin aiheisiin. Elokuva lähinnä kysyy katsojaltaan ja haastaa katsojaansa tämän tulkinnasta muun muassa taiteen saralla. Parasta leffassa on kuitenkin Cate Blanchettin fantastinen roolityö itse Lydia Tárina. Blanchett heittäytyy niin antaumuksella ja vimmalla roolinsa vietäväksi, ettei voi kuin ihailla. Parhaan naispääosan Oscar-pysti kuuluu ehdottomasti Blanchettille tänä vuonna. Tár ei todellakaan ole helppo pala purtavaksi ja monille se on luultavasti aika luotaantyöntävä teos. Itse olin aluksi hieman ristiriitainen elokuvan suhteen, mutta päivien pohdiskelun jälkeen se tuntuu kaiken aikaa paremmalta. Uskoisinkin uudelleenkatselun vain korottavan pisteitäni.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Tár, 2022, Focus Features, Standard Film Company, EMJAG Productions

Arvostelu: Gremlins 2 - uusi pesue (Gremlins 2: The New Batch - 1990)

GREMLINS 2 - UUSI PESUE

GREMLINS 2: THE NEW BATCH

Ohjaus: Joe Dante

Pääosissa: Zach Galligan, Phoebe Cates, John Glover, Robert Picardo, Christopher Lee, Robert Prosky, Haviland Morris, Dick Miller, Jackie Joseph, Gedde Watanabe, Kathleen Freeman, Keye Luke, Howie Mandel, Tony Randall, Frank Welker ja Hulk Hogan

Genre: komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 12

Joe Danten ohjaama joulunaikainen kauhukomedia Riiviöt (Gremlins - 1984) oli taloudellinen jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Dante ei kuitenkaan ollut aluksi halukas palaamaan riiviöiden pariin, kokiessaan, että tarina oli jo kerrottu. Warner Bros. päätti silti jatkaa elokuvasarjaa ja kyseli muita ohjaajia ja kirjoittajia mukaan, mutta projekti ei edennyt. Studio palasi takaisin Danten luokse, pyytämään häntä uudestaan työstämään jatko-osan ja lopulta Dante suostui sillä ehdolla, että hän saisi täysin vapaat kädet elokuvan kanssa. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1989 ja lopulta Gremlins 2 - uusi pesue sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva jakoi mielipiteitä ilmestyessään ja se oli taloudellinen pettymys. Itse näin sekä Riiviöt, että Gremlins 2 - uuden pesuen joskus lapsena, pitäen tuolloin lähinnä ykkösosasta. Olen katsonut kummatkin ainakin kerran uudestaan, mutta viime katselusta on jo aikaa. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa televisiosarjalla Gremlins: Secrets of the Mogwai (2023-), päätin odotellessa katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne.

New Yorkiin muuttanut Billy Peltzer saa tietää, että suloinen mogwai Gizmo on joutunut laboratorion koe-eläimeksi Billyn uudella työpaikalla älytalo Clampissa. Yrittäessään pelastaa Gizmon, uusi pesue riiviöitä syntyy ja pian on koko New York vaarassa ajautua kaaokseen.

Zach Galligan tekee paluun Billy Peltzeriksi, joka on muuttanut New Yorkiin tyttöystävänsä Katen (Phoebe Cates) kanssa ja saanut työpaikan hulppeasta Clamp-älytalosta. Siellä hän saa tietää entisen lemmikkinsä, Gizmo-mogwain joutuneen koe-eläimeksi laboratorioon ja päättää pelastaa suloisen ystävänsä. Matkan varrella mogwaihin liittyvät säännöt tietty unohtuvat ja pian on taas piru merrassa. Galligan - jonka ura ei oikein ottanut tuulta alleen Gremlins-leffojen myötä - on toistamiseen mainio Billynä ja Cateskin suoriutuu hyvin osastaan Katena. Gizmo varastaa show'n jälleen aina ollessaan ruudulla, päästessään esimerkiksi kanavoimaan sisäistä Ramboaan. Paluun ykkösosasta tekevät myös mystistä itämaista kauppaa pyörittävä herra Wing (Keye Luke), sekä Futtermanin pariskunta Murray (Dick Miller) ja Sheila (Jackie Joseph).

     Elokuvassa nähdään lisäksi John Glover Clamp-älytalon omistavana Daniel Clampina, Robert Picardo turvallisuuspäällikkö Forsterina, Haviland Morris Billyä työpaikalla vikittelevänä Marlana, Robert Prosky televisiojuontaja Grandpa Fredinä, sekä Christopher Lee tiedemies Katetrina, jonka laboratoriosta Gizmo löytyy. Karismaattinen Lee on tietty nappivalinta tutkijaksi. Hänen lisäksi sivunäyttelijöistä erityismaininnan ansaitsee Glover, joka on lystikäs hölmönä miljonäärinä, joka alkaa tietysti pohtia täysin vääriä seikkoja, kun hänen älytalonsa täyttyy pahantahtoisista vihreistä olennoista.

Siinä, missä Riiviöt oli välitön hitti niin taloudellisessa mielessä kuin kriitikoiden ja katsojien näkökulmasta, hassusti osittain suomentamatta jäänyt Gremlins 2 - uusi pesue on ilmestymisestään asti jakanut mielipiteitä. Monien mielestä jatko-osa on selvästi ykkösosaa huonompi, osan mielestä jatko-osa pyyhkii alkuperäisellä lattioita ja sitten on niitä, jotka eivät osaa päättää, kummasta tykkäävät enemmän. Aiemmin en ole pahemmin piitannut jatko-osasta, vaikka olenkin myös ymmärtänyt, mikä siinä viehättää monia. Ilokseni voin sanoa, että tällä katselukerralla se viehätys puri minuunkin ja pidin Gremlins 2 - uudesta pesueesta aika paljonkin. Ei se ole mielestäni yhtä mahtava kuin jouluklassikon asemaa pitävä ykkösleffa, mutta on se varsin veikeä jatkohömpötys.

Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Joe Dante suostui tekemään jatko-osan lopulta sillä ehdolla, että hän saisi täysin vapaat kädet leffan kanssa. Epätoivoinen Warner Bros. suostui ja Dante ryhtyi selvästi työstämään jatkoa sillä ajatusmallilla, että "jos tämä nyt on kerran pakko tehdä, niin tehdään tämä sitten ihan täysillä". Elokuva lähtee aika rauhallisesti liikkeelle, saaden katsojan voivottelemaan, että hellanlettas kuinka söpönöpö pieni pörrökaveri Gizmo onkaan. Kun Gizmo kastuu, virnuileva Dante ryhtyy lisäämään kierroksia ja vääntää hullunkurisuuden nuppeja visusti kohti kaakkoa. Riiviöiden ilmestyessä kehiin, elokuva muuttuu täysin sekopäiseksi. Ykkösosasta tutun riehumisen ohessa Dante on halunnut tuoda uuttakin mukaan ja tarjoaa niin erilaisia riiviöitä kuin myös aikamoista itsetietoisuutta. Leffa rikkoo neljättä seinää muutamaankin otteeseen todella lystikkäin tavoin, sekä tarjoaa useita hilpeitä parodioita ja jopa riiviöiden musikaalinumeron. Monessa jutussa ei ole mitään järkeä, mutta eipä tarvitsekaan. Dante hoitaa työnsä tyylikkäästi, eikä leffa äidy hulluttelussaan ihan aivottomaksi kohellukseksi. Vaikka elokuvasta löytyykin parit hieman karmivat hetkensä (hämähäkkikammoisille varoitus), Dante on pitänyt menon lapsiystävällisempänä ja Gremlins 2 - uusi pesue panostaa enemmän komediaan kuin kauhuelementteihin.

Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio. Taaskaan ei voi kuin ihastella tehostetiimin häikäisevää työtä Gizmon ja riiviöiden parissa. Rick Bakerin johdolla efektivastaavat ovat päästäneet luovuutensa valloilleen. Gizmosta on jollain ilveellä tehty vielä ykkösleffaa söpömpi ilmestys. Riiviöitä on luotu runsaasti erilaisia, eriin tarkoituksiin. Voin vain kuvitella, kun suunnitteluvaiheessa tekijät ovat vain heitelleet ideoita, että "hei tässä voisi olla myös tällainen". Loistotehosteiden lisäksi elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma toimii hyvin niin tehosteita kuin Jerry Goldsmithin säveltämiä musiikkeja myöten. Riiviöiden rallatustunnari jää jälleen soimaan päässä pitkäksi aikaa.

Yhteenveto: Gremlins 2 - uusi pesue ei ihan yllä alkuperäisen jouluklassikon tasolle, mutta se on silti erittäin mainiota ja hullunkurista jatkoa. Vapaat kädet saanut Joe Dante on päättänyt vääntää nupit ihan tosissaan kaakkoon ja kun riiviöt vihdoin kuoriutuvat ja ryhtyvät mellastamaan, Dante paahtaa menemään yhä vain mielikuvituksellisemmin ja sekopäisemmin. Kauhuelementit jäävät taakse ja leffa panostaa lähinnä komediapuoleen, tarjoten niin fyysistä toilailua, veikeää parodiaa kuin myös kekseliästä itsetietoisuutta muun muassa neljättä seinää rikkomalla. Väärissä käsissä meno voisi äityä typerryttäväksi koheltamiseksi, mutta Dantelta löytyy tyylitajua sekoiluun. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan oivallisesti ja erilaisilla nukeilla luodut Gizmo ja riiviöt ovat toistamiseen uskomattomia ilmestyksiä. Efektitiimi ansaitsee aplodit edelleen ja on jälleen vääryys, ettei tehosteita noteerattu Oscar-gaalassa. Jerry Goldsmithin räikeät musiikit riemastuttavat jälleen. Gremlins 2 - uusi pesue ei ole yhtä mahtava teos kuin alkuperäinen Riiviöt-leffa, mutta se on silti ilahduttava jatko-osa, joka täysin ymmärrettävästi nauttii kummallista suosiotaan. Jos siis pidit Riiviöistä, kannattaa jatko-osakin katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Gremlins 2: The New Batch, 1990, Warner Bros., Amblin Entertainment

Arvostelu: Ant-Man and the Wasp: Quantumania (2023)

ANT-MAN AND THE WASP: QUANTUMANIA

Ohjaus: Peyton Reed

Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Kathryn Newton, Michael Douglas, Michelle Pfeiffer, Jonathan Majors, Corey Stoll, Katy O'Brian, David Dastmalchian, William Jackson Harper ja Bill Murray

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Ant-Man and the Wasp: Quantumania on Marvelin elokuvauniversumin 31. elokuva ja se perustuu Marvelin samannimisiin sarjakuvahahmoihin. Elokuvien puolella hahmot tekivät ensiesiintymisensä vuoden 2015 leffassa Ant-Man ja ovat sen jälkeen olleet mukana jatko-osassa Ant-Man and the Wasp (2018), sekä muiden supersankarien kanssa elokuvissa Captain America: Civil War (2016) ja Avengers: Endgame (2019). Heti Ant-Man and the Waspin ilmestymisen jälkeen alkoi kolmannen elokuvan suunnittelu. Tuotanto kuitenkin viivästyi alkuvuodesta 2020 levinneen koronaviruspandemian takia ja kuvaukset käynnistyivät vasta helmikuussa 2021. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2022, mutta sen ensi-iltaa siirrettiin ensin helmikuulle 2023 ja sitten heinäkuulle 2023. Ensi-ilta kuitenkin aikaistettiin lopulta takaisin helmikuulle, sillä elokuva oli valmiimpi julkaisuun kuin Marvelin toinen elokuva, The Marvels (2023), joka siirtyi tämän tieltä helmikuulta heinäkuulle. Nyt Ant-Man and the Wasp: Quantumania saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä optimistisena. Pidin aiemmista Ant-Man -leffoista ja kolmososan trailerit näyttivät lupaavilta. Kävinkin katsomassa Ant-Man and the Wasp: Quantumanian heti sen ensi-iltanapäivänä Finnkinon IMAX-salissa.

Scott Lang, Hope Van Dyne, Scottin tytär Cassie ja Hopen vanhemmat Hank ja Janet päätyvät uuteen seikkailuun kvanttimaailmassa, missä he kohtaavat Kang Valloittajan.

Paul Rudd ja Evangeline Lilly palaavat rooleihinsa Scott Langiksi ja Hope Van Dyneksi, eli supersankariduo Ant-Maniksi ja Waspiksi. Avengers: Endgame -elokuvan tapahtumien jälkeen Scottista on tullut menestyskirjailija, avattuaan maailmalle, millaista on olla Kostaja ja pelastaa maailma, kun taas Hope johtaa uutta Pym-yritystä. Rudd pääsee jälleen olemaan hupaisa pienen luokan sankari, joka kuitenkin joutuu suurimman haasteensa eteen kvanttimaailmassa ja pian hymy hyytyy. Näyttelijä pärjääkin yllättävän pätevästi, kun Scott muuttuu dramaattisemmaksi. Lillykin istuu edelleen mainiosti Waspin rooliin.

     Paluun tekevät myös Michael Douglas ja Michelle Pfeiffer Hopen vanhempien, Hank Pymin ja Janet Van Dynen rooleihin. Hahmoista esille nousee erityisesti Pfeifferin näyttelemä Janet, joka esiteltiin kunnolla edellisosassa Ant-Man and the Wasp, hahmon oltua vuosikymmeniä jumissa kvanttimaailmassa. Myös Scottin tytär Cassie pääsee tällä kertaa seikkailuun mukaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole aiemmista Ant-Man -elokuvista tuttu pikkutyttö, vaan aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen, Avengers: Endgamessa tapahtuneen viiden vuoden aikahypyn takia. Jostain syystä Endgamessa hahmoa esittänyt Emma Fuhrmann on korvattu Kathryn Newtonilla. Douglas ja Pfeiffer ovat osissaan toki oivalliset ja Newton hyppää tarpeeksi sujuvasti menoon mukaan, vaikka takelteleekin roolissaan toisinaan.

Kvanttimaailmassa hahmot kohtaavat Jonathan Majorsin näyttelemän Kangin, ajassa ja multiversumissa hyppimään pystyvän valloittajan, joka hallitsee kvanttimaailmaa tyrannisella otteellaan. Majors nähtiin jo Loki-sarjan (2021-) ensimmäisellä tuotantokaudella yhtenä Kangin lukuisista varianteista ja hän tulee olemaan mukana pidempäänkin, sillä kyseessä on Avengers-joukon uusi iso vastus Thanosin jälkeen. Kyseessä on mielenkiintoinen uusi pahis, sillä Kangia ei ole vain yksi, vaan rinnakkaistodellisuuksista löytyy useita Kangeja, jotka taitavat olla kaikki halukkaita valtaamaan koko aikajatkumon. Majors on nappivalinta rooliin, luoden aidosti uhkaavan antagonistin, joka saa heti jännittämään Avengerien puolesta. Hänen rauhallinen olemuksensa viestii vallasta ja voimasta, ja kun Kang päästelee vihanpurkauksiaan, ei hänen tielle kannata todellakaan astua.

     Elokuvassa nähdään myös Katy O'Brian, William Jackson Harper ja aiemmissa Ant-Maneissa eri roolia näytellyt David Dastmalchian kvanttimaailman vastarintaliikkeen jäseninä, jotka taistelevat Kangin hirmuvaltaa vastaan ja jotka jäävät hahmoina todella alikehitetyiksi pahveiksi, Bill Murray kuvernööri Krylarina, sekä ensimmäisestä Ant-Man -elokuvasta tuttu Corey Stoll Kangin oikeana kätenä, häijynä M.O.D.O.K. -robottina. Leijuvalla tuolilla kulkeva, jättipäinen ja pieniraajainen M.O.D.O.K. on koominen näky, mutta kummallisen hahmon ulkonäköön tottuu yllättävänkin nopeasti ja kyseessä on varsin vekkuli tyyppi. Jos ette muuten ole katsoneet Disney+ -palvelusta löytyvää M.O.D.O.K. -animaatiosarjaa (2021), niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi, etenkin jos Robot Chicken (2005-) uppoaa.

Harmillisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania tuotti minulle pettymyksen ja koin elokuvan pieneksi hukatuksi mahdollisuudeksi. Hieman sinne tänne rönsyilevän ja suuntaansa etsivän Marvelin elokuvauniversumin neljännen vaiheen jälkeen viidennen vaiheen käynnistävä Quantumania tuo vihdoin valkokankaille sankaripoppoon uuden suuren vastustajan, mutta eipä leffa lopulta paljoa muuta tarjoa - lähinnä se on esittelyvideo Kangille. Lisäksi elokuvassa avataan aiemmin lähinnä vain vihjailtua kvanttimaailmaa entisestään - itse asiassa lähes koko leffa vietetään siellä. Hyvä, että katsoja ehtii edes hetkeksi tutustua uudelleen hahmoihin, kun heidät viskataan jo uuteen seikkailuun.

Yksi elokuvan isoista ongelmista onkin sen kiire. Eikä kyse ole niinkään siitä, että hahmoilla olisi kiire pysäyttää Kang, vaan käsikirjoittaja Jeff Lovenessin kiireestä pistää kvanttimatka käyntiin. Lovenessin teksti oikoo mutkia suoriksi turhankin heppoisin tavoin. Heti alussa hahmot kertovat, että "hei, me ollaan muuten rakennettu tämmöinen vempain, millä voi lähettää signaalin kvanttimaailmaan, testataanko?" ja saman tien kone imaisee hahmot miniatyyriuniversumiinsa. Loveness myös kirjoittaa konflikteja ja mysteeriä kömpelön pakotetusti, lähinnä hahmojen turhauttavien kommunikaatio-ongelmien kautta. Elokuvan yleinen hoppu laantuu onneksi leffan edetessä ja loppupäässä kerronta saa hengittää paremmin, kun taas hahmoille syntyy kiire pysäyttää katalan Kangin aikomukset. Leffa tarjoaa tasaisin väliajoin mukaansatempaavaa ja hieman jopa jännittävääkin toimintaa, hauskoja vitsejä, hutiloitua käsikirjoittamista ja myötähäpeällisen kökköjä vitsejä. Hahmokehitystä on turha odottaa. Kokonaisuudesta minulle jäi ristiriitainen fiilis. Ant-Man and the Wasp: Quantumania pohjustaa hyvin, mitä on luvassa tulevaisuudessa, mutta samalla se unohtelee keskittyä nykyhetkeen ja niinpä omana elokuvanaan Quantumania jää hieman raakileeksi. Erinomainen pahis ja ajoittain erittäin viihdyttävä supersankarimeininki auttavat kuitenkin nostamaan leffan plussan puolelle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa aiemmatkin Ant-Manit ohjannut Peyton Reed, joka suoriutui paremmin pienemmistä ja veijarimaisemmista leffoista tällaisen ison luokan tehostespektaakkelin sijaan. Tehosteista puheen ollen, visuaalisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania on aika ailahteleva paketti. Paikoitellen se on vaikuttava, toisinaan taas on selvää, että näyttelijät juoksevat taustakankaiden edessä, sillä niin videopelimäisiltä paikat näyttävät. Elokuva on kuitenkin kuvattu pätevästi ja niin lavastajat kuin maskeeraajat tekevät oivaa työtä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja säveltäjänä jälleen toimiva Christophe Beck säestää vauhdikasta scifiseikkailua toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: Ant-Man and the Wasp: Quantumania on ihan kelvollinen scifiseikkailu, joka vihjailee Marvelin elokuvauniversumin hurjasta tulevaisuudesta, mutta jää omana leffanaan hieman raakileeksi. Elokuvalla on etenkin alussa kamala kiire viskata hahmot ja katsojat uuteen seikkailuun ja käsikirjoittaja Jeff Lovenessin teksti oikoo paljon mutkia suoriksi. Lovenessin yritykset kehitellä konflikteja ja mysteeriä rakentuvat lähinnä hahmojen yhtäkkisiin vaikeuksiin kommunikoida keskenään. Hahmokehitystä ei ole mukaan rakennettu, eikä leffan tapahtumilla tunnu loppupeleissä olevan edes kauheasti merkitystä. Vioistaan huolimatta elokuva tarjoaa ajoittain erittäin viihdyttävää scifiseikkailua ja toimintaspektaakkelia, josta ei huumoriakaan puutu. Elokuva paranee edetessään ja sen huipennus on onnistuneen jännittävä, lähinnä erinomaisen pahishahmo Kangin takia. Jonathan Majors on nappivalinta Marvel-universumin uudeksi pääviholliseksi, joka tulee varmasti nostamaan hikipisarat ohimoille ja sydämet hakkaamaan jännityksestä niin Avengerien riveissä kuin teattereissa vielä useammankin leffan ajan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Paul Ruddin viedessä Ant-Man -hahmoaan dramaattisempaan suuntaan. Visuaalisten efektien taso vaihtelee läpi leffan ja katsojasta riippuen M.O.D.O.K. joko häiritsee loppuun asti tai ilahduttaa huvittavalla ulkonäöllään. Hieman suuntaa vailla olleen nelosvaiheen jälkeen Ant-Man and the Wasp: Quantumania näyttää selvän uuden suunnan Marvelin vitosvaiheelle, mutta toivon, että elokuvien taso lähtee tästä nousuun. Marvel-faneille filmi on toki pakkokatseltavaa, muiden on oikeastaan turha enää vaivautua yrittämään hypätä leffasarjaan mukaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ant-Man and the Wasp: Quantumania, 2023, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Truenorth Productions

Arvostelu: Mahtava Oz (Oz the Great and Powerful - 2013)

MAHTAVA OZ

OZ THE GREAT AND POWERFUL

Ohjaus: Sam Raimi

Pääosissa: James Franco, Mila Kunis, Michelle Williams, Rachel Weisz, Zach Braff, Joey King, Tony Cox, Bill Cobbs, Abigail Spencer ja Bruce Campbell

Genre: fantasia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Oz the Great and Powerful, eli suomalaisittain Mahtava Oz pohjautuu L. Frank Baumin Ihmemaa Oz -kirjaan (The Wizard of Oz - 1900) ja se toimii esiosana vuoden 1939 elokuvalle Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz). Walt Disney halusi jo 1900-luvun alussa tehdä elokuvan Baumin kirjan pohjalta, mutta Baum myikin kirjan elokuvaoikeudet Metro-Goldwyn-Mayerille. Vasta vuonna 1954 Disney sai hankittua oikeudet itselleen ja teki elokuvat Oz - ihmeiden maailma (Return to Oz - 1985) ja Muppettien Ihmemaa Oz (The Muppet's Wizard of Oz - 2005). 2000-luvulla Mitchell Kapner ryhtyi suunnittelemaan esiosatarinaa Ihmemaa Ozille ja sai tuottaja Joe Rothin innostumaan ideasta. Vuonna 2009 Disney päätti tehdä elokuvan Kapnerin idean pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2011 ja niiden aikana tekijät kohtasivat jatkuvia haasteita, sillä vuoden 1939 elokuvan ikonisten elementtien oikeudet kuuluivat Warner Brosille, joka ei antanut Disneylle lupaa käyttää niitä. Kierrellen ja kaarrellen filmin saatiin silti valmiiksi ja lopulta Mahtava Oz sai maailmanensi-iltansa 14. helmikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai hieman ristiriitaiset arviot kriitikoilta, mutta se oli taloudellinen hitti. Itse kävin katsomassa Mahtavan Ozin koulukavereideni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin. Pidin filmistä ja olen tainnut katsoa sen kertaalleen uudestaan, mutta viime kerrasta on useampi vuosi aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan.

Vuonna 1905 kansasilainen huijaritaikuri Oscar Diggs joutuu pyörremyrskyn kouriin ja kun myrsky laantuu, Oscar huomaa päätyneensä taianomaiseen Oziin. Ozin väki uskoo ennustukseen, jonka mukaan suuri velho saapuu pelastamaan heidät pahalta noidalta ja he luulevat Oscarin olevan se velho.

Robert Downey Jr:n ja Johnny Deppin kieltäydyttyä roolista, James Franco valittiin näyttelemään Oscar Zoroaster Phadrig Isaac Norman Henkle Emmannuel Ambroise Diggsiä tai yleisölle ihan vain Ozia, mahtavana taikurina esiintyvää huijaria, joka päätyy elämänsä seikkailulle ihmemaahan, joka on myös nimeltään Oz. Yritän arvosteluissani antaa näyttelijöiden yksityiselämän olla vaikuttamatta mielipiteeseeni heidän roolisuorituksista. En silti elokuvan alkupäässä voinut olla miettimättä Francoon kohdistuneita ahdistelusyytöksiä, kun hänen hahmonsa yrittää kerta toisensa perään huijata naisia sänkyyn "taikatempuillaan". Tästä huolimatta Franco tekee mielestäni hyvää työtä leffassa. Hän tulkitsee oivallisesti hahmoa, joka yrittää jatkuvasti puijata tietään kohti suuruuksia, mutta joka onneksi alkaa matkansa varrella oppimaankin jotain.

     Elokuvassa nähdään myös Mila Kunis Theodora-noitana, jonka Oscar ensimmäisenä tapaa Ozissa, Rachel Weisz Evanora-noitana, joka hallitsee Smaragdikaupunkia, Tony Cox kuninkaallisena palvelijana Knuckina, sekä tuplarooleissa Zach Braff Oscarin avustajana Frankina ja siivekkäänä Finley-apinana, Joey King pyörätuolissa kulkevana tyttönä ja posliinista tehtynä nukkena, ja Michelle Williams Oscarin entisenä rakkaana Anniena ja Glinda-noitana, jota syytetään Ozin kuninkaan murhasta. Lisäksi koska kyseessä on Sam Raimin elokuva, tarkkaavaiset katsojat voivat bongata Bruce Campbellin vartijana. Braffin, Kingin ja Williamsin tuplaroolit heijastavat oivallisesti toisiaan ja auttavat Oscaria tämän kasvumatkalla. Muut näyttelijät suoriutuvat rooleistaan hyvin, mutta Mila Kunis ei ihan vakuuta leffan toisella puoliskolla, minkä vuoksi hänen merkittävästä hahmosta jää uupumaan paljon.

Odotetusti Mahtava Oz ei saavuta Ihmemaa Ozin, yhden elokuvahistorian suurimman satuklassikon taianomaisuutta, mutta se toimii varsin kelvollisena esiosana leffalle - siitä huolimatta, että lakisyistä elokuva ei saanut mainostaa itseään Ihmemaa Ozin esiosana. Warner Bros. hönki tekijöiden niskaan, mistä syystä esimerkiksi ikonisia punaisia tohveleita ei saatu käyttää, mutta muuten Mahtava Oz toistaa monia juttuja vuoden 1939 elokuvasta. Klassikon tavoin myös tässä filmissä alun Kansas-osio esitetään mustavalkoisena ja liki neliömäisessä 4:3-kuvasuhteessa, monoääniraidan kera. Vasta kun Oscar pääsee Oziin, kuva laajenee ja siihen isketään värit, ja ääni muuttuu stereoksi. Vaikkei efekti olekaan yhtä mullistava kuin alkuperäisteoksessa, on se tässäkin varsin tyylikäs tehokeino, erottaen selvästi tylsän ja arkisen harmaan tosimaailman Ozin lumoavuudesta.

Elokuvasta löytyy mainiota seikkailun henkeä ja maagisuutta. Kun Oscar pääsee Oziin, hahmon tavoin myös katsoja ihailee valloittavasti luotua ja kaunista maailmaa. Hienoina yksityiskohtina ovat mm. eläinten muotoja mukailevat kallioiden seinämät ja soittimien kaltaiset vesikasvit. Kauhuelokuvista tunnettu Sam Raimi on onnistunut myös ripottelemaan mukaan pieniä kauhuelementtejä, pitäen filmin silti perheystävällisenä fantasiana. Lapsille muutamat kohtaukset voivat olla aika hurjia. Komediaa löytyy toki myös, niin sanallista huumoria kuin hieman fyysistäkin koheltamista. Siitä huolimatta, että harmillisen heikosti toteutetut pahishahmot vesittävät hieman leffan loppupäätä, huipennuksesta on silti saatu aikaiseksi mukaansatempaava ja toimiva. Erityisesti loppupäässä elokuva käyttää aikaa asetellakseen palasia oivaltavasti paikoilleen, mistä ne löydetään Ihmemaa Ozin alusta.

Sam Raimin ohjaus on tuttuun tapaan pätevää ja hän osoittaa pystyvänsä myös koko perheelle sopiviin tarinoihin noidista ja monstereista. Mitchell Kapnerin ja David Lindsay-Abairen käsikirjoitus kaipaisi hieman tiivistämistä, minkä lisäksi heidän tekstiään vaivaa tietty esiosien ongelma. Jos katsoja on nähnyt Ihmemaa Ozin, katsoja on tätä katsoessa alusta asti tietoinen siitä, minne monet filmin kuviot tulevat johtamaan. Mahtava Oz on hyvin kuvattu elokuva. Mukana on useita hienoja lavasteita, asuja ja maskeerauksia, mutta filmin erikoistehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Pitkin leffaa on selvää, milloin kohtauksia on kuvattu taustakankaan edessä. Tietokoneilla luoduista hirviöistä ja joistakin taustoista paistaa digitaalisuus, eikä tarina harmillisesti vie niin hyvin mukanaan, että näitä visuaalisia heikkouksia ei jäisi tuijottamaan. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu efektejä ja Danny Elfmanin säveltämiä seikkailullisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Mahtava Oz on kelpo fantasiaseikkailu ja esiosa yhdelle elokuvahistorian suurimmista satuklassikoista - olematta sitä kuitenkaan ihan laillisessa mielessä. Leffa toistaa monia Ihmemaa Ozille ominaisia piirteitä alun kuvasuhde- ja värikikkailusta alkaen, mutta siitä jää myös tekijänoikeuksien takia uupumaan juttuja. Tavanomaiseen esiosien tapaan alkuperäiselokuvan nähneelle jännitystä syö etukäteistieto siitä, miten tarinan ja hahmojen on pakko lopuksi kulkea. Siitä huolimatta seikkailu vie passelisti mukanaan, tarjoten niin vauhdikasta menoa ja meininkiä, monenlaista huumoria, sekä pieniä kauhuelementtejäkin, jotka saavat takuulla perheen pienemmät katsojat jännittämään. Loppuhuipennus on menevä, joskin elokuvan kehnosti esitetty ja kirjoitettu pahis latistaa elokuvan loppupäätä roimasti. Takeltelevaa Mila Kunisia lukuun ottamatta näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan. Visuaaliselta puoleltaan leffa on parhaat päivänsä nähnyt, mutta äänimaailma Danny Elfmanin musiikkeja myöten toimii mainiosti. Mahtava Ozista löytyy paljon parantamisen varaa, eikä se millään yllä Ihmemaa Oz -klassikon tasolle, mutta se on silti varsin toimiva fantasiafilmi, jonka katsoo ihan mielellään uudelleenkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oz the Great and Powerful, 2013, Walt Disney Pictures, Roth Films