Arvostelu: Red Riding Hood - Punahilkka (Red Riding Hood - 2011)

RED RIDING HOOD - PUNAHILKKA

RED RIDING HOOD

Ohjaus: Catherine Hardwicke

Pääosissa: Amanda Seyfried, Gary Oldman, Shiloh Fernandez, Max Irons, Virginia Madsen, Billy Burke, Julie Christie, Lukas Haas, Michael Shanks, Adrian Holmes ja Archie Rice

Genre: fantasia, kauhu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Red Riding Hood - Punahilkka perustuu kansantaruihin ja satuihin pienestä Punahilkasta 1600-luvulta, joista tunnetuimmat ovat kirjoittaneet Charles Perrault ja Grimmin veljekset. 2000-luvulla Appian Way Productions -yhtiö alkoi suunnittelemaan uutta elokuvasovitusta kansantarujen ja satujen pohjalta. Sen kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2010 ja lopulta Red Riding Hood - Punahilkka sai maailmanensi-iltansa 7. maaliskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kriitikot lyttäsivät elokuvan, eikä se ollut myöskään kovin kummoinen hitti. Itse en käynyt katsomassa leffaa teatterissa, mutta muistan kun sen mainos pyöri ilmestymisvuoden alussa kaikkialla. Katsoinkin elokuvan vasta muutamia vuosia myöhemmin, kun se esitettiin televisiossa, mutten pitänyt siitä. Kun huomasin Red Riding Hood - Punahilkan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pienessä kylässä asuva Valerie on rakastunut lapsuudenystäväänsä Peteriin, mutta Valeria on vanhempien toimesta sovittu varakkaan Henryn vaimoksi. Parisuhteet eivät jää Valerien ainoaksi huoleksi, sillä vuosia kuolleeksi luultu ihmissusi on palannut metsästä vainoamaan kylää...

Mamma Mia! -musikaalista (2008) tuttu Amanda Seyfried nähdään elokuvan pääosassa Valeriena, jolle tämän isoäiti (Julie Christie) antaa tietty ikonisen punaisen hilkan. Loppuleffan Valerien täytyy pitää hilkkaa päällään, jotta leffa voisi edes jotenkin perustella nimensä. Näyttelijänä Seyfried on paikoitellen näyttänyt osaavansa, mutta tässä hän jää aika vaisuksi - lähinnä koska käsikirjoitus ei paljoa hänelle tarjoa. Lähinnä Valerien täytyy pohdiskella kahden pojan välillä ja sitten vaihtelun vuoksi säikkyä ihmissutta. Nämä pojat ovat Valerien pitkäaikainen rakkauden kohde, muka-paha poika Peter (Shiloh Fernandez) ja Valerien vaimokseen haluava Henry (Jeremy Ironsin poika Max Irons). Fernandez ja Irons ovat aika surkuhupaisat puupökkelöt rooleissaan, joista tulee väkisinkin mieleen Twilight-elokuvien (2008-2012) Edward Cullen ja Jacob Black. Mielikuvaa vain vahvistaa se, että Fernandez oli ehdolla Edwardin rooliin, ennen kuin Robert Pattinson nappasi sen.

Elokuvassa nähdään myös mm. Billy Burke ja Virginia Madsen Valerien vanhempina, sekä Gary Oldman ihmissusia metsästävänä isä Solomonina. Oldman on näyttelijöistä ehdottomasti paras, mutta valitettavasti edes hän ei onnistu pelastamaan filmiä, vaikka kuinka yrittääkin kantaa sitä harteillaan. Lähinnä tämä johtuu siitä, kuinka ärsyttäväksi isä Solomon muuttuu leffan aikana. Madsen ja Burke eivät erityisemmin vakuuta rooleissaan. Burke on muuten filmin toinen linkki Twilight-sarjaan, sillä hän esitti niissäkin elokuvissa päähahmon isää.

Iso yhteys Red Riding Hood - Punahilkan ja Twilight-sarjan välillä on myös se, että elokuvan on ohjannut Twilight - Houkutuksen (Twilight - 2008) ohjaaja Catherine Hardwicke. Ohjaajavalinta on ymmärrettävä, sillä studio on selvästi halunnut toistaa Twilightin suosion, joten kaikella logiikalla sen pitäisi onnistua edes muutamien samojen tekijöiden kera. No, eipä oikeastaan. Red Riding Hood - Punahilkasta ei tullut toivottua jättimenestystä - ei, vaikka se kuinka häpeilemättömästi yrittääkin ratsastaa Twilightin suosiolla ja tyylillä. Vertausta on mahdoton olla tekemättä, jos molemmat filmit on nähnyt. Kopiointi lähtee jo ensimmäisistä maisemaotoksista. Sentään Red Riding Hood - Punahilkka ei yritä siirtää susitarinaa nykypäivään, vaan pitää menon keskiajalla, mutta modernisointia silti riittää. 

Suuren osan ajasta koko ihmissusipuoli tuntuu vain kehykseltä, jotta tekijät saisivat tahkottua rahaa uuden teini-kolmiodraaman kautta. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa, valitseeko Valerie Peterin vai Henryn - molemmat ovat ihan yhtä tylsiä tapauksia. Elokuvan kohderyhmää ei kuitenkaan taida näyttelemistaito kiinnostaa, kunhan ulkonäkö miellyttää silmää. Ja onhan leffassa toki se mysteeri, että onko jompikumpi näistä pojista se ihmissusi? Valitettavasti tämä mysteerikään ei kiinnosta. Hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä, jolloin katsoja huomaa ajattelevansa, että oli susi kuka tahansa, hän voisi saapua kylään ja pistää aivan kaikki hengiltä. Kauhua elokuvassa on oikeastaan vain esiteineille. Aikuisen kokema vähäinenkin jännite katoaa, kun videopelitehostein toteutettu digisusi vihdoin paljastetaan katsojille. Eikä susi jää ainoaksi vakavasti tarkoitetuksi, mutta lähinnä aika huvittavaksi osuudeksi leffassa.

Jo leffan imelän siirappinen romanttinen lässyttely saa herkästi kieriskelemään myötähäpeässä, mutta vielä pahempia ovat elokuvan pakotetut yritykset pitää sisällään tuttuja juttuja Punahilkan sadusta. Leffaan kirjoitettu "isoäiti, onpas sinulla isot silmät" - "jotta voisin nähdä sinut paremmin" jne. -dialogi tarjoaa mojovat naurut kammottavan toteutuksensa kanssa. Lisäksi kyseessä on kai sama susi, joka piinasi myös kolmea pientä porsasta, sillä mukaan on ängetty myös "minä puhkun ja puhallan ja kaadan talosi kumoon". Tietyistä hilpeyksistä huolimatta Red Riding Hood - Punahilkka ei edes ole niin kehno, että se tekisi siitä viihdyttävän. Itse esimerkiksi viihdyn Twilight - Houkutuksen parissa, koska se on niin naurettavan huono. Tämä leffa on lähinnä erittäin pitkäveteinen. Hieman yli puolitoistatuntiseksi teokseksi Red Riding Hood - Punahilkka tuntuu reilusti yli parituntiselta.

Hardwicke ei ole erityisemmin kehittynyt ohjaajana Twilight - Houkutuksen jälkeen tai sitten hän on studion määräyksestä tehnyt juurikin samanlaista työtä. Mukana on samaa amatöörimäistä elokuvantekoa ja leffalla on paikoitellen opiskelijatyömäinen tai televisiosarjamainen ulkonäkö. Asiaa ei auta David Leslie Johnsonin surkea käsikirjoitus kehnojen hahmojen, pökkelön dialogin ja tylsästi kulkevan tarinan kera. Kuvauskaan ei ole kovin kaksista, vaikka mukana muutama tyylikäs otos onkin, eikä hieman töksähtelevä leikkaus tee vaikutusta. Kylän lavasteet ovat näyttävät, mutta liiankin monessa maisemaotoksessa on selvää, että kylä on tietokonetehostein toteutettu. Asut ovat tarpeeksi oivalliset Peterin paha poika -pukua lukuunottamatta. Äänimaailma on muuten sujuva, mutta säveltäjäduo Brian Reitzell ja Alex Heffes eivät saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikkien puolella.

Yhteenveto: Red Riding Hood - Punahilkka on surkea yritys ratsastaa Twilight -sarjan suosiolla. Saman ohjaajan kautta tyyli pidetään samana, eikä ällösiirappista kolmiodraamaa voi olla linkittämättä Bellan, Edwardin ja Jacobin rakkauskuvioihin. Tässä kolmiodraama on todella tympivästi tehty, eikä katsojaa voisi vähempää kiinnostaa, kumman pojan Valerie valitsee. Amanda Seyfried -paran työksi jääkin lähinnä haikailla kahden pojan välillä ja sitten aina välillä pelätä ihmissutta. Katsojasta tosin katoaa vähäinenkin jännite, kun kököillä tietokonetehosteilla tehty digisusi saapuu ruutuun murisemaan. Yritykset toistaa klassikkosadun repliikkejä ovat myötähäpeällisiä ja osa leffasta meneekin epämiellyttävässä kiusallisuudessa pyöriskelyyn. Suuri osa menee tylsistyessä, sillä vain hieman yli puolentoista tunnin leffa tuntuu yli kaksituntiselta. Gary Oldmanin puolesta harmittaa, että hän on suostunut projektiin. Lopputulos kun ei vakuuta edes tekniseltä puoleltaan ja filmissä vallitsee tietty halpa ja televisiosarjamainen ulkonäkö. Red Riding Hood - Punahilkka saattaa kolahtaa kohderyhmäänsä, eli rakkauden perään haikaileviin teinityttöihin, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä kammotuksesta. Jopa Twilightit näyttävät laadukkailta näihin verrattuna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Red Riding Hood, 2011, Warner Bros., Appian Way, Random Films