Spider-Noir, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

SPIDER-NOIR - KAUSI 1

Luoja: Oren Uziel

Näyttelijät: Nicolas Cage, Karen Rodriguez, Lamorne Morris, Li Jun Li, Brendan Gleeson, Jack Huston, Abraham Popoola, Lukas Haas, Andrew Lewis Caldwell, Cary Christopher, Cameron Britton, Jack Mikesell, Amy Aquino, Scott MacArthur, Joe Massingill, Andrew Robinson ja Amanda Schull

Genre: toiminta, jännitys, komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 43 minuuttia - 50 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 16

Spider-Noir perustuu Marvelin sarjakuvahahmo Spider-Man Noiriin, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 2009. Hahmo nähtiin elokuvien puolella ensi kertaa animaatiossa Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018), Nicolas Cagen ääninäyttelemänä. Vuonna 2019 Sonyn tuolloinen johtaja Tony Vinciquerra aikoi laajentaa Spider-Man -teemaisia projektejaan elokuvista myös television puolelle ja vuonna 2020 Sony teki diilin Amazonin kanssa sarjojen levittämisestä. Helmikuussa 2023 Sony paljasti työstävänsä näyteltyä televisiosarjaa Spider-Man Noirista, toiveenaan että Cage palaisi rooliin ja toukokuussa 2024 Cage vihdoin ilmoitti näyttelevänsä hahmoa "Noir"-nimellä kulkeneessa projektissa. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden elokuussa ja nyt Spider-Noirin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazon Prime Videossa, hahmolle sopien mustavalkoisena, sekä vaihtoehtoisesti värillisenä versiona. Itse mielsin Spider-Man Noirin hauskaksi vaihtoehtoversioksi tutusta seittisankarista Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffassa, mutten juuri nähnyt tarvetta hahmon omalle sarjalle. Kuitenkin sarjan tyylikkäät mainosmateriaalit ovat herättäneet intoani pikkuhiljaa ja lopulta olin erittäin kiinnostunut näkemään tämän erilaisen supersankarisarjan. Katsoinkin lopulta koko Spider-Noirin avauskauden yhdessä päivässä ja tietysti mustavalkoisena versiona.

Vaihtoehtoisen ulottuvuuden 1930-luvun New Yorkissa Ben Reilly on luopunut supersankariminästään Hämähäkistä ja työskentelee yksityisetsivänä. Kuitenkin kun rikollispomo Silvermane kiristää otettaan kaupungista, samalla kun New Yorkiin ilmestyy supervoimaisia roistoja, Hämähäkin täytyy tehdä paluu.

Nicolas Cage tekee paluun Spider-Man: Kohti Hämähäkkiversumia -leffasta tuttuun rooliinsa... tai no, ainakin melkein. Kyseisessä elokuvassa hahmo oli mustavalkoisesta maailmasta tuleva Peter Parker, eli Spider-Man Noir, kun taas tässä uutuussarjassa Cage esittää Ben Reillyä, joka tunnetaan sarjakuvissa yleensä Scarlet Spiderina, mutta jonka hämähäkkimäinen alter ego onkin sarjassa Hämähäkki. Ben toimi vuosia New Yorkin suojelijana, mutta kun eräs missio päättyi hänen rakkaan Rubynsä (Amanda Schull) kuolemaan, Ben päätti jättää supersankaroinnin ja on viimeiset viisi vuotta tehnyt uraa yksityisetsivänä. Cage on mainio roolissaan. Tietyt tutut sekopäiset maneerit nostelevat ajoittain päätään, mutta suurimmaksi osaksi ajasta mies tulkitsee hyvin miestä, jolle on muodostunut ristiriitainen asenne työhönsä. Osa Benistä haikailee pukemaan Hämähäkin hynttyyt ylleen, mutta kun mies päättää vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen, käy selväksi ettei ikä ole tullut yksin, eikä Ben ole enää yhtä notkea seittisinkoilija kuin nuorempana.

     Sarjassa nähdään myös Karen Rodriguez Benin assistenttina Janetina, Lamorne Morris Benin reportteriystävänä Robbiena, Brendan Gleeson rikollispomo Silvermanena, Li Jun Li tämän yöklubilla laulavana Catina, sekä Jack Huston ja Abraham Poopola roistoina Flint "Hiekkamies" Markona ja Lonnie "Hautakivi" Lincolnina. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan, Gleesonin ollessa nappivalinta katalaksi Silvermaneksi, joka hallitsee New Yorkia varjoista, päättäen esimerkiksi pormestarinvaalien lopputuloksesta.

Marvelin sarjakuvien pohjalta on vuosien varrella tehty ties kuinka monta kymmentä elokuvaa ja televisiosarjaa, ja vaikka tietty ähky tavoittaa ajoittain myös minut, Spider-Noir on osoitus siitä, että tutuista sankareista on yhä vuonna 2026 mahdollista tehdä raikkaalta tuntuvia ja ilahduttavia projekteja. Sarjasta on tosiaan olemassa värillinenkin versio, mutta suosittelen paljon mieluummin kääntymään sen mustavalkoisen version puoleen, koska vain siten sarjan todellinen fiilis pääsee tosissaan vauhtiin. Kuten sarjan nimestä voikin jo päätellä, on se nykypäiväisen supersankaroinnin sijaan enemmän 1930-luvun mustavalkoisille noir-dekkareille kumarteleva teos. Spider-Noir on rakkauskirje kyseiselle aikakaudelle, samalla myös leikitellen noir-kliseillä. Samalla sarja myös leikittelee ikonisilla Hämähäkkimies-hahmoilla, muovaten heitä onnistuneesti aikakauteen sopivammiksi.

On erittäin mielenkiintoista hypätä vuoden 1932 New Yorkiin ja ryhtyä seuraamaan Ben Reillyn puuhia. Hyvin nopeasti käy selväksi, että kaupunki on muuttunut läpensä mädäksi Hämähäkin kadottua kuvioista, eikä aikaakaan kun olosuhteet pakottavat Benin jälleen tositoimiin. Perinteistä supersankaritoimintaa on luvassa, mutta sarja ei onneksi missään kohtaa unohda yksityisetsiväpuoltaan, mikä tuokin siihen vahvan viehätyksensä. Tarinan etenemistä on mielenkiintoista katsoa ja tunnelmakin on kohdillaan. Huumoria ripotellaan sopivasti sekaan ja toiminta on passelia. Erityisen ytimekäs on takaumajakso, joka syventyy kuumehoureisen painajaisen tavoin siihen, miten Ben alun perin sai voimansa - eikä kyse tosiaan ole mistään luokkaretkestä Peter Parkerin tapaan. Katsoin erittäin sujuvasti Spider-Noirin kahdeksan vajaan tunnin mittaista jaksoa saman päivän aikana ja jäin innolla toivomaan jatkoa.

Tekniseltä toteutukseltaan Spider-Noir on todella tyylikäs. Kameratyöskentely on tarkkaan suunniteltua valaisua myöten, tehostaen komeaa noir-estetiikkaa entisestään. Parissa jaksossa vaihdoin hetkeksi värilliseen versioon, mikä söi heti valtavan paljon visuaalisesta näyttävyydestä. Kaikki salamyhkäisyys ja rosoisuus katosivat välittömästi kuvasta. Lavasteet ovat myös hienot ja puvustus on taidokasta. Hämähäkin omalaatuinen asu on erinomainen yhdistelmä ikonista verkkoveijaria ja varjoissa lymyilevää yksityisetsivää. Tehosteet ovat myös vakuuttavat ja äänimaailmakin on osaavasti rakennettu. Kris Bowersin ja Michael Dean Parsonsin säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä 1930-luvun fiilikseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Spider-Noir season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Spider-Noir, Yhdysvallat, 2026-, Sony Pictures Television, Amazon MGM Studios, MGM Television, Marvel Entertainment, Pascal Pictures, Lord Miller, Bohemian Risk, Oren

Arvostelu: The Revenant (2015)

THE REVENANT

Ohjaus: Alejandro G. Iñárritu

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hardy, Domhnall Gleeson, Will Poulter, Forrest Goodluck, Paul Anderson, Kristoffer Joner, Duane Howard, Melaw Nakehk'o, Arthur Redcloud, Lukas Haas, Brendan Fletcher ja Grace Dove

Genre: seikkailu, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 36 minuuttia minuuttia

Ikäraja: 16

The Revenant perustuu Michael Punken samannimiseen kirjaan vuodelta 2002, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin Hugh Glassin kohtaamisesta harmaakarhun kanssa vuonna 1823. Elokuvan teko käynnistyi jo vuonna 2001, kun tuottaja Akiva Goldsman sai Punken kirjan käsiinsä ennen sen julkaisua ja innostui tarinasta niin paljon, että hankki heti sen filmatisointioikeudet. David Rabe ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, Park Chan-wook pestattiin ohjaajaksi ja Samuel L. Jacksonin oli tarkoitus tähdittää elokuvaa. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan. Vuonna 2010 Mark L. Smith kirjoitti uuden käsikirjoituksen, John Hillcoat valittiin ohjaajaksi ja Christian Balea kaavailtiin päärooliin. Vuotta myöhemmin Alejandro G. Iñárritu korvasi Hillcoatin ohjaajana ja tämä valitsi Leonardo DiCaprion päätähdeksi. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2014 ja niiden aikana koettiin useita takaiskuja, kun monet työryhmän jäsenet lähtivät kävelemään vaativien työolosuhteiden takia, minkä takia budjetti paisui lopulta yli kaksinkertaiseksi. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta The Revenant sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miessivuosa, lavastus, puvustus, maskeeraus, leikkaus, äänitys, äänitehosteet ja erikoistehosteet), joista se voitti parhaan ohjauksen, miespääosan ja kuvauksen palkinnot, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja miespääosan palkinnot. Itse kävin katsomassa The Revenantin, kun se saapui Suomen teattereihin tammikuussa 2016. Pidin elokuvasta paljon ja olen katsonut sen kerran uudestaan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Jouduttuaan harmaakarhun hyökkäyksen kohteeksi ja todistettuaan poikansa murhan, kuolemaan jätetty Hugh Glass taistelee tiensä erämaan halki, vannoen kostoa.

Monien vuosien hartaan odotuksen jälkeen Leonardo DiCaprio voitti vihdoin ja viimein parhaan miespääosan Oscar-palkinnon The Revenantista - ja täysin ansaitusti. DiCaprio näyttelee Hugh Glassia, tosielämän turkisansastajaa, joka joutui erään työkeikan aikana harmaakarhun hyökkäyksen kohteeksi ja päätti kostaa niille, jotka jättivät hänet kuolemaan. Elokuvassa tähän on vielä lisätty se, että Hugh'n poika, puoliksi pawnee-intiaani Hawk (Forrest Goodluck) tapettiin, koska tämä aikoi kertoa tapahtuneesta viranomaisille, mikä toki vain lisää Hugh'n vimmaa entisestään. DiCaprio tulkitsee hahmonsa selviytymistaistelua erinomaisesti ja ihailtavalla antaumuksella. Hänen valmistautumisensa rooliin ei ollut suinkaan helppo prosessi. DiCaprion täytyi opetella arikaran kieltä ja totutella uimaan hyytävässä vedessä, minkä lisäksi hän kokeili itse selviytymistä erämaassa syömällä vain raakaa biisonia ja nukkumalla eläimen ruhon sisällä. Katsoja voi tuntea Hugh'n tuskan ja vannoutuneisuuden, ja katsojana on täysillä mukana, kun mies aloittaa selviytymistaistelunsa ja kostoretkensä.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Domhnall Gleeson joukkoa johtaneena kapteeni Andrew Henrynä, Tom Hardy Hugh'ta inhoavana John Fitzgeraldina, sekä Will Poulter nuorena Jim Bridgerinä, joka joutuu ikävässä tilanteessa välikäteen. Sivunäyttelijätkin ovat mainiot rooleissaan, etenkin Hardy, joka sai parhaan miessivuosan Oscar-ehdokkuuden, ansaitusti. Hardy on mahtavan kiero roolissaan, toimien täydellisenä vastakappaleena rehdille, mutta petettynä julmaksi äityvälle Hugh'lle.

The Revenant oli yhä kolmannellakin katselukerrallaan, kymmenisen vuotta myöhemmin todella vangitseva kostotarina, jonka säväyttävyyteen vaikuttaa toki paljon se, kun tietää, että monilta osin elokuva perustuu tositarinaan. Elokuva on täynnä kohtauksia, jotka meinaavat loksauttaa katsojan suun auki, sillä niin upeita ne ovat - lähtien harmaakarhun hyökkäyksestä, joka pistää tämän piinaavan selviytymiskamppailun aluilleen. Muistan selvästi, kuinka pirun jännittävä kohtaus oli ensi kertaa katseltuna ja vielä nytkin tekee pahaa seurata sivusta, kun suuri karhuemo käsittelee Hugh'ta kuin ylienerginen lapsi räsynukkea. Kohtaus on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka ikävän rujoja hetkiä mahtuu tämän vaikean taipaleen varrelle.

Vaikka elokuva kulkee eteenpäin hitaammanpuoleisesti ja kestoa on hieman yli kaksi ja puoli tuntia, ei The Revenantin parissa juuri missään kohtaa ehdi tylsistyä. Puolenvälin paikkeille Hugh'n matka alkaa hieman tuntua venytetyltä, mutta toisaalta tosielämässä mies raahasi itseään läpi erämaan jopa kuusi viikkoa. Loppua kohti leffa saa kuitenkin taas uutta puhtia ja onkin todella mielenkiintoista nähdä, miten tämä intensiivinen kertomus saa loppunsa. Sen lisäksi, että elokuva on varsinainen jännitysnäytelmä, on siitä myös muuhunkin. Selviytymistaistelunsa lisäksi Hugh käy myös mielensä sisäistä kamppailua ja leffan unenomaiset kohtaukset tuovat tiettyä mystiikkaa mukaan. Seassa on myös joitain todella kauniita hetkiä ja näkyjä, kaiken karuuden keskellä.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Alejandro G. Iñárritu teki aikamoisen tempun 2010-luvun puolessavälissä. Ensin hän nappasi parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-pystit Birdman or (The Unexpected Virtue of Ignorancella) (2014) ja sitten heti vuotta myöhemmin hän voitti uudelleen parhaan ohjauksen palkinnon The Revenantilla. Hienoa myös on, että Birdman ja The Revenant ovat kuin yö ja päivä, täysin erilaiset teokset toisistaan. Niitä kuitenkin yhdistää Iñárritun väkevä näyttelijäohjaus, taiturimainen tunnelmanluonti ja tarkka silmä tyylikkäälle tekniselle toteutuksella. Siis pyhä jysäys, The Revenant on visuaalisesti järisyttävän hieno. Se on henkeäsalpaavan komeasti kuvattu. Kamera liikkuu pitkät ajat täysin sulavasti näyttelijöiden ympärillä, todella heittäen katsojan näiden tapahtumien keskelle. Leffa on myös fantastisesti valaistu, etenkin kun ottaa huomioon, ettei siinä käytetty lainkaan studiolamppuja, vaan pelkästään luonnonvaloa ja tulta. Lavastus on oivaa, puvustus mainiota ja maskeeraajat ovat tehneet todella rujoa työtä karhun aiheuttamien vammojen kanssa. Itse karhu on yllättävänkin vakuuttava digiluomus, näyttävämpi ilmestys kuin monissa nykypäivän Hollywood-efektispektaakkeleissa. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Ryuichi Sakamoton ja Alva Noton säveltämät musiikit tuovat vahvan lisänsä ilmapiiriin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Revenant, 2015, New Regency Productions, RatPac Entertainment, Anonymous Content, M Productions, Appian Way, Alpha Pictures, CatchPlay, Taiwanese Revenant

Arvostelu: Jobs (2013)

JOBS

Ohjaus: Joshua Michael Stern

Pääosissa: Ashton Kutcher, Josh Gad, Lukas Haas, Victor Rasuk, Eddie Hassell, Ron Eldard, Dermot Mulroney, Paul William Henke, J. K. Simmons, Matthew Modine, Nelson Franklin, Ahna O'Reilly, Elden Henson, Lenny Jacobson, Brett Gelman, Annika Bertea ja Kevin Dunn

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Jobs perustuu Applen edesmenneen toimitusjohtaja Steve Jobsin elämään ja uraan. Samoihin aikoihin, kun Jobsilla todettiin syöpä, Matt Whiteley ryhtyi työstämään elokuvakäsikirjoitusta tämän elämän pohjalta. Tekstiä varten Whiteley tutki Jobsin elämää tarkkaan mm. haastattelemalla tälle läheisiä ihmisiä. Whiteley sai rahoituksen idealleen ja Joshua Michael Stern hyppäsi projektiin mukaan ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta Jobs sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 25. tammikuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti lippuluukuilla, mutta kriitikot eivät lämmenneet sille, eikä lämmennyt myöskään Jobsin pitkäaikainen yhteistyökumppani Steve Wozniak, joka koki leffan olevan täynnä historiallisia epätarkkuuksia. Itse en ollut aiemmin nähnyt Jobsia, vaikka olenkin tiennyt elokuvasta sen ilmestymisestä lähtien. En itse pahemmin käytä tai edes piittaa Applen laitteista, joten en kokenut erityistä vetoa leffan katsomiseen. Kuitenkin kun huomasin Jobsin täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa elokuvan sen juhlavuoden kunniaksi ja samalla myös arvostella sen.

1970-luvulla elämälleen suuntaa etsivä Steve Jobs tapaa Steve Wozniakin, joka on kehittelemässä uudenlaista tietokonetta. Jobs ja Woz päättävät luoda keksinnön pohjalta itselleen uraa ja perustavat tietokonefirma Applen.

Pääroolissa Steve Jobsina nähdään Ashton Kutcher, jonka elokuvaura tuntui suorastaan tyssäävän tähän leffaan. Hän palasi elokuvabisnekseen mukaan vasta viime vuonna jännärissä Vengeance (2022). En ole koskaan erityisemmin piitannut Kutcherista näyttelijänä, eikä hän tee erityistä vaikutusta tässäkään elokuvassa. Kutcher on roolissaan ihan hyvä, mutta varsin karismaton. Hän ei myöskään onnistu tekemään Steve Jobsista kovinkaan pidettävää tyyppiä, mihin vaikuttaa toki myös käsikirjoitus, sekä kenties se, millainen Jobs tosielämässä oli. Hahmoa (sekä itse elokuvaa) on helppo verrata pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen The Social Networkiin (2010), joka kertoi Facebookin perustajasta Mark Zuckerbergistä. Siinäkin leffassa multimiljardibisneksen nuori perustaja esitettiin ylimielisenä mulkvistina, mutta Jesse Eisenberg onnistui tekemään Zuckerbergistä monisävyisemmän hahmon, jonka puolella katsoja pysyy, vaikka hahmo kohtelisikin muita ikävästi. Kutcherin tulkitsemaa Steve Jobsia on usein vaikea nähdä muuna kuin mulkkuna. Mieshän jopa parkkeeraa liikkumisesteisen pysäköintiruutuun työpaikallaan!

     Elokuvassa nähdään myös Ahna O'Reilly Jobsin tyttöystävänä Chrisannina, Josh Gad uudenlaisen tietokoneen suunnittelijana Steve Wozniakina, Lukas Haas, Victor Rasuk, Eddie Hassell ja Ron Eldard Apple-firman perustamisessa auttaneina Daniel Kottkena, Bill Fernandezina, Chris Espinosana ja Rod Holtina, Brad William Henke Applen ensimmäisenä asiakkaana, bisnesmies Paul Terrellinä, Dermot Mulroney ja J. K. Simmons Appleen sijoittaneina suomalaistaustaisena Mike Markkulana ja Arthur Rockina, Matthew Modine markkinointipäällikkö John Sculleynä, sekä Kevin Dunn Applen johtokuntaan kuuluneena Gil Ameliona. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan kelvollisesti, mutta edes yleensä erinomainen Simmons ei pääse säväyttämään.

Harmillisesti itse elokuvakaan ei onnistunut tekemään minuun vaikutusta. Ei Jobs huono leffa ole, mutta se on aika keskinkertainen kuvaus visionäärisen henkilön elämästä ja teoista. Vaikken tosiaan paljoa perusta Applen tuotteista, enkä varmaan koskaan suostuisi sellaisia ostamaan jo pelkkien laatuun verrattuna naurettavan yliampuvien hintojen takia, olin lopulta ihan kiinnostunut katsomaan, kuinka firma perustettiin ja millainen mies puraistun omenalogon takaa paljastuisi. Vaikka tarina onkin mielenkiintoinen, ei elokuva ole kovinkaan mukaansatempaava. Vähän päälle kahden tunnin kestossa leffa tuntuu aika ajoin pitkäveteiseltä, mutta silti moni asia myös tuntuu jäävän täysin pinnalliseksi. On toki ymmärrettävää, että kun elokuva käsittelee liki kolmen vuosikymmenen tapahtumia, täytyy sen tiivistää asioita mahdollisimman paljon, mutta välillä tuntuu siltä, että tiivistystä on tehty väärissä osa-alueissa. Merkittävimpänä esimerkkinä Jobsin tyttäreen Lisaan liittyvä kuvio hoidetaan kömpelösti.

Jobsista uupuu tietty sähäkkyys ja imu, joita The Social Network tarjosi David Fincherin vahvalla ohjauksella ja Aaron Sorkinin näppärällä käsikirjoituksella. Sen sijaan, että filmi keskittyisi rakentamaan nimikkohahmoaan ja kertoisi luontevasti ja sulavasti tarinaansa, elokuva tuntuu paikoitellen kuin filmatulta Wikipedia-tekstiltä Steve Jobsista. Ohjaaja Joshua Michael Sternin ja käsikirjoittaja Matt Whiteleyn olisi pitänyt kaivaa syvemmältä. Whiteleyn tarinankerronta ja dialogi kaipaisivat lisäpotkua ja Stern taas voisi välillä hieman hillitä ohjauksensa kanssa. Häiritsevää ovat erityisesti leffan alku, jossa vuonna 2001 Jobs esittelee iPodin ja kohtaus tarjotaan mahtipontisesti kuin Jeesuksen toisena tulemisena, sekä leffan loppu, joka muuttuu turhankin sentimentaaliseksi siirapiksi. Lopussa turhauttavaa on myös, kuinka elokuva tuntuu loppuvan kesken. Siinä kohtaa, kun leffaa tehtiin, oli Steve Jobs jo kuollut. Elokuva olisi voinut kertoa Jobsin elämäntarinan loppuun asti, eikä taputella hommaa tehdyksi, kun se on vielä keskeneräinen yhden Applen isoimman läpimurron kohdalla.

Leffa on kuvattu kelvollisesti, mutta mitään erityistä kameratyöskentely ei tarjoa. Valaisu on kuitenkin paikoitellen häiritsevän yliampuvaa ja monet kohtaukset ovat suorastaan ylivalottuneita, mikä tekee elokuvan yleisilmeestä hieman ruman. Lavasteet ovat oivalliset ja asut henkivät hyvin vuosikymmeniä. Vasta 2000-luvulle siirryttäessä maskeeraajat saavat Ashton Kutcherin katoamaan ja Steve Jobsin nousemaan esille. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka John Debneyn musiikit eivät koskaan erotu edukseen.

Yhteenveto: Jobs on harmillisen keskinkertainen ja keskeneräiseksi jäävä kuvaus teknologiaa edistäneen miehen kiinnostavasta elämästä. Elokuva tuntuu keskittyvän välillä vääriin asioihin Steve Jobsin elämässä, painottuen tylsempiin juttuihin ja sysäten mielenkiintoisia puolia sivuun. Erityisesti miehen vaikea suhde tyttäreensä on kuin pelkkä kömpelö sivujuonne. Leffa käy aika ajoin raskassoutuiseksi ja pitkäveteiseksi. Sen alku tuntuu myötähäpeällisen ylidramaattiselta ja huipennuksessaan filmi taas tuntuu loppuvan kesken kaiken. Seasta löytyy onnistuneita hetkiä ja kohtauksia sieltä ja täältä, mutta kokonaisuus on hieman ontuva. Ashton Kutcher pärjää ihan passelisti Steve Jobsin roolissa, muttei koskaan tee mitään erityistä vaikutusta. Tekninenkään puoli ei säväytä ja leffan ylivalottunut kuva häiritsee hieman. Jobs ei ole kovin kummoinen elokuva, mutta sen katsoo kyllä kerran, jos aihe kiinnostaa. Seuraavaksi pitää varmaan vilkaista pari vuotta myöhemmin ilmestynyt, Michael Fassbenderin tähdittämä Steve Jobs -elokuva (2015), jota on useasti kehuttu tätä paremmaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jobs, 2013, Open Road Films, Five Star Institute, IF Entertainment, Venture Forth, Silver Reel, Endgame Entertainment, Devoted Consultants, Digital Image Associates, Virgin Produced

Arvostelu: Red Riding Hood - Punahilkka (Red Riding Hood - 2011)

RED RIDING HOOD - PUNAHILKKA

RED RIDING HOOD

Ohjaus: Catherine Hardwicke

Pääosissa: Amanda Seyfried, Gary Oldman, Shiloh Fernandez, Max Irons, Virginia Madsen, Billy Burke, Julie Christie, Lukas Haas, Michael Shanks, Adrian Holmes ja Archie Rice

Genre: fantasia, kauhu, romantiikka

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 12

Red Riding Hood - Punahilkka perustuu kansantaruihin ja satuihin pienestä Punahilkasta 1600-luvulta, joista tunnetuimmat ovat kirjoittaneet Charles Perrault ja Grimmin veljekset. 2000-luvulla Appian Way Productions -yhtiö alkoi suunnittelemaan uutta elokuvasovitusta kansantarujen ja satujen pohjalta. Sen kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2010 ja lopulta Red Riding Hood - Punahilkka sai maailmanensi-iltansa 7. maaliskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kriitikot lyttäsivät elokuvan, eikä se ollut myöskään kovin kummoinen hitti. Itse en käynyt katsomassa leffaa teatterissa, mutta muistan kun sen mainos pyöri ilmestymisvuoden alussa kaikkialla. Katsoinkin elokuvan vasta muutamia vuosia myöhemmin, kun se esitettiin televisiossa, mutten pitänyt siitä. Kun huomasin Red Riding Hood - Punahilkan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Pienessä kylässä asuva Valerie on rakastunut lapsuudenystäväänsä Peteriin, mutta Valeria on vanhempien toimesta sovittu varakkaan Henryn vaimoksi. Parisuhteet eivät jää Valerien ainoaksi huoleksi, sillä vuosia kuolleeksi luultu ihmissusi on palannut metsästä vainoamaan kylää...

Mamma Mia! -musikaalista (2008) tuttu Amanda Seyfried nähdään elokuvan pääosassa Valeriena, jolle tämän isoäiti (Julie Christie) antaa tietty ikonisen punaisen hilkan. Loppuleffan Valerien täytyy pitää hilkkaa päällään, jotta leffa voisi edes jotenkin perustella nimensä. Näyttelijänä Seyfried on paikoitellen näyttänyt osaavansa, mutta tässä hän jää aika vaisuksi - lähinnä koska käsikirjoitus ei paljoa hänelle tarjoa. Lähinnä Valerien täytyy pohdiskella kahden pojan välillä ja sitten vaihtelun vuoksi säikkyä ihmissutta. Nämä pojat ovat Valerien pitkäaikainen rakkauden kohde, muka-paha poika Peter (Shiloh Fernandez) ja Valerien vaimokseen haluava Henry (Jeremy Ironsin poika Max Irons). Fernandez ja Irons ovat aika surkuhupaisat puupökkelöt rooleissaan, joista tulee väkisinkin mieleen Twilight-elokuvien (2008-2012) Edward Cullen ja Jacob Black. Mielikuvaa vain vahvistaa se, että Fernandez oli ehdolla Edwardin rooliin, ennen kuin Robert Pattinson nappasi sen.

Elokuvassa nähdään myös mm. Billy Burke ja Virginia Madsen Valerien vanhempina, sekä Gary Oldman ihmissusia metsästävänä isä Solomonina. Oldman on näyttelijöistä ehdottomasti paras, mutta valitettavasti edes hän ei onnistu pelastamaan filmiä, vaikka kuinka yrittääkin kantaa sitä harteillaan. Lähinnä tämä johtuu siitä, kuinka ärsyttäväksi isä Solomon muuttuu leffan aikana. Madsen ja Burke eivät erityisemmin vakuuta rooleissaan. Burke on muuten filmin toinen linkki Twilight-sarjaan, sillä hän esitti niissäkin elokuvissa päähahmon isää.

Iso yhteys Red Riding Hood - Punahilkan ja Twilight-sarjan välillä on myös se, että elokuvan on ohjannut Twilight - Houkutuksen (Twilight - 2008) ohjaaja Catherine Hardwicke. Ohjaajavalinta on ymmärrettävä, sillä studio on selvästi halunnut toistaa Twilightin suosion, joten kaikella logiikalla sen pitäisi onnistua edes muutamien samojen tekijöiden kera. No, eipä oikeastaan. Red Riding Hood - Punahilkasta ei tullut toivottua jättimenestystä - ei, vaikka se kuinka häpeilemättömästi yrittääkin ratsastaa Twilightin suosiolla ja tyylillä. Vertausta on mahdoton olla tekemättä, jos molemmat filmit on nähnyt. Kopiointi lähtee jo ensimmäisistä maisemaotoksista. Sentään Red Riding Hood - Punahilkka ei yritä siirtää susitarinaa nykypäivään, vaan pitää menon keskiajalla, mutta modernisointia silti riittää. 

Suuren osan ajasta koko ihmissusipuoli tuntuu vain kehykseltä, jotta tekijät saisivat tahkottua rahaa uuden teini-kolmiodraaman kautta. Itseäni ei voisi vähempää kiinnostaa, valitseeko Valerie Peterin vai Henryn - molemmat ovat ihan yhtä tylsiä tapauksia. Elokuvan kohderyhmää ei kuitenkaan taida näyttelemistaito kiinnostaa, kunhan ulkonäkö miellyttää silmää. Ja onhan leffassa toki se mysteeri, että onko jompikumpi näistä pojista se ihmissusi? Valitettavasti tämä mysteerikään ei kiinnosta. Hahmot ovat toinen toistaan tylsempiä, jolloin katsoja huomaa ajattelevansa, että oli susi kuka tahansa, hän voisi saapua kylään ja pistää aivan kaikki hengiltä. Kauhua elokuvassa on oikeastaan vain esiteineille. Aikuisen kokema vähäinenkin jännite katoaa, kun videopelitehostein toteutettu digisusi vihdoin paljastetaan katsojille. Eikä susi jää ainoaksi vakavasti tarkoitetuksi, mutta lähinnä aika huvittavaksi osuudeksi leffassa.

Jo leffan imelän siirappinen romanttinen lässyttely saa herkästi kieriskelemään myötähäpeässä, mutta vielä pahempia ovat elokuvan pakotetut yritykset pitää sisällään tuttuja juttuja Punahilkan sadusta. Leffaan kirjoitettu "isoäiti, onpas sinulla isot silmät" - "jotta voisin nähdä sinut paremmin" jne. -dialogi tarjoaa mojovat naurut kammottavan toteutuksensa kanssa. Lisäksi kyseessä on kai sama susi, joka piinasi myös kolmea pientä porsasta, sillä mukaan on ängetty myös "minä puhkun ja puhallan ja kaadan talosi kumoon". Tietyistä hilpeyksistä huolimatta Red Riding Hood - Punahilkka ei edes ole niin kehno, että se tekisi siitä viihdyttävän. Itse esimerkiksi viihdyn Twilight - Houkutuksen parissa, koska se on niin naurettavan huono. Tämä leffa on lähinnä erittäin pitkäveteinen. Hieman yli puolitoistatuntiseksi teokseksi Red Riding Hood - Punahilkka tuntuu reilusti yli parituntiselta.

Hardwicke ei ole erityisemmin kehittynyt ohjaajana Twilight - Houkutuksen jälkeen tai sitten hän on studion määräyksestä tehnyt juurikin samanlaista työtä. Mukana on samaa amatöörimäistä elokuvantekoa ja leffalla on paikoitellen opiskelijatyömäinen tai televisiosarjamainen ulkonäkö. Asiaa ei auta David Leslie Johnsonin surkea käsikirjoitus kehnojen hahmojen, pökkelön dialogin ja tylsästi kulkevan tarinan kera. Kuvauskaan ei ole kovin kaksista, vaikka mukana muutama tyylikäs otos onkin, eikä hieman töksähtelevä leikkaus tee vaikutusta. Kylän lavasteet ovat näyttävät, mutta liiankin monessa maisemaotoksessa on selvää, että kylä on tietokonetehostein toteutettu. Asut ovat tarpeeksi oivalliset Peterin paha poika -pukua lukuunottamatta. Äänimaailma on muuten sujuva, mutta säveltäjäduo Brian Reitzell ja Alex Heffes eivät saa mitään mielenkiintoista aikaiseksi musiikkien puolella.

Yhteenveto: Red Riding Hood - Punahilkka on surkea yritys ratsastaa Twilight -sarjan suosiolla. Saman ohjaajan kautta tyyli pidetään samana, eikä ällösiirappista kolmiodraamaa voi olla linkittämättä Bellan, Edwardin ja Jacobin rakkauskuvioihin. Tässä kolmiodraama on todella tympivästi tehty, eikä katsojaa voisi vähempää kiinnostaa, kumman pojan Valerie valitsee. Amanda Seyfried -paran työksi jääkin lähinnä haikailla kahden pojan välillä ja sitten aina välillä pelätä ihmissutta. Katsojasta tosin katoaa vähäinenkin jännite, kun kököillä tietokonetehosteilla tehty digisusi saapuu ruutuun murisemaan. Yritykset toistaa klassikkosadun repliikkejä ovat myötähäpeällisiä ja osa leffasta meneekin epämiellyttävässä kiusallisuudessa pyöriskelyyn. Suuri osa menee tylsistyessä, sillä vain hieman yli puolentoista tunnin leffa tuntuu yli kaksituntiselta. Gary Oldmanin puolesta harmittaa, että hän on suostunut projektiin. Lopputulos kun ei vakuuta edes tekniseltä puoleltaan ja filmissä vallitsee tietty halpa ja televisiosarjamainen ulkonäkö. Red Riding Hood - Punahilkka saattaa kolahtaa kohderyhmäänsä, eli rakkauden perään haikaileviin teinityttöihin, mutta muita suosittelen pysymään kaukana tästä kammotuksesta. Jopa Twilightit näyttävät laadukkailta näihin verrattuna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Red Riding Hood, 2011, Warner Bros., Appian Way, Random Films

Arvostelu: Ensimmäisenä Kuussa (First Man - 2018)

ENSIMMÄISENÄ KUUSSA

FIRST MAN

Ohjaus: Damien Chazelle
Pääosissa: Ryan Gosling, Claire Foy, Jason Clarke, Kyle Chandler, Corey Stoll, Ciarán Hinds, Olivia Hamilton ja Lukas Haas
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12

"Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle."

First Man, eli suomalaisittain Ensimmäisenä Kuussa perustuu James R. Hansenin kirjaan "First Man: The Life of Neil A. Armstrong" (2005), mikä taas pohjautuu tositapahtumiin. Jo kaksi vuotta ennen kirjan ilmestymistä näyttelijä-ohjaaja Clint Eastwood osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi suunnittelemaan filmiä. Projekti ei kuitenkaan edennyt toivotulla tavalla, jolloin se päätyi Universal-yhtiön käsiin muutama vuosi sitten. Universal käynnisti leffan työstämisen tosissaan ja palkkasi kehutun Damien Chazellen ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset lähtivät vihdoin käyntiin ja lopulta Ensimmäisenä Kuussa sai ensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa, ja nyt se on saapumassa myös Suomeen. Itse innostuin välittömästi, kun kuulin filmistä. Ensinnäkin sen tarina on äärimmäisen kiehtova, minkä lisäksi innostuin myös elokuvan tekijöistä. Chazelle on todella lahjakas nuori tekijä ja olin varma, että hän tekisi huikeaa työtä myös tämän projektin kanssa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen.

1960-luvulla NASA pistää kaikkensa peliin saadakseen ihmisen kävelemään Kuun pinnalla. Astronautti Neil Armstrong pyrkii projektiin mukaan, samalla kun hän yrittää pitää perhe-elämäänsä kasassa.

Pääroolissa astronautti Neil Armstrongina nähdään Ryan Gosling, joka tekee jälleen kerran upean roolisuorituksen. Gosling pystyy näyttämään huiman määrän tunteita pelkillä silmillään, mikä on tärkeä taito, kun kyseessä on hahmo, joka ei kykene puhumaan tunteistaan. Heti leffan alussa käy selväksi, että ennen Kuussa käymistä Armstrongin elämä oli erittäin raskasta ja jopa traagista, minkä takia Goslingin lahja tulee tarpeeseen. Armstrongista alkaa välittämään filmin alusta alkaen ja katsoja pääsee täydellisesti hahmon pään sisälle.
     Armstrongin vaimoa, Janetia näyttelee Claire Foy, joka on myös aivan huikea roolissaan. Janet näyttää tunteitaan paljon voimakkaammin, mutta yrittää pitää niitä sisällään. Kyseessä on kannustava vaimo, mutta kun hänen miehensä ei vaikuta olevan kiinnostunut perheestään, vaan tähyilee kaiken aikaa avaruuteen, Janet kyllä huomauttaa Neilin toimivan väärin. Foy pääsee useaan otteeseen näyttämään lahjansa ja pitämään pari aivan uskomattoman hienosti näyteltyä puhetta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. astronautti Ed White (mainio Jason Clarke) ja tämän vaimo Patricia (Olivia Hamilton), Armstrongin kanssa Kuuhun lähtevä Buzz Aldrin (harmillisen unohdettava Corey Stoll), sekä NASA:n avaruusohjelmaa johtavat herra Slayton (Kyle Chandler) ja herra Gilruth (Ciarán Hinds). Sivunäyttelijät eivät tee läheskään yhtä isoa vaikutusta kuin pääpari, eikä heille edes anneta samalla lailla tekemistä. Jokainen kuitenkin suoriutuu menevästi osastaan.

Viime kuukauden aikana Ensimmäisenä Kuussa on saanut paljon kritiikkiä siitä, ettei siinä ole mukana kuvaa, missä Neil Armstrong ja Buzz Aldrin pystyttävät Yhdysvaltain lipun Kuun kamaralle. Tämä on mennyt jopa siihen pisteeseen asti, että Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump totesi elokuvan loukkaavan tätä amerikkalaista saavutusta, eikä hän aio tämän takia katsoa leffaa. Ja tämähän on täysin naurettavaa. Ensinnäkin, jos kritisoijat oikeasti katsoisivat elokuvan, he ymmärtäisivät, ettei se kerro niinkään Kuussa käymisestä, vaan Neil Armstrongin elämästä. Kuussa käynti on toki iso osa leffaa, mutta se on kuvattu Armstrongin näkökulmasta. Toiseksi, elokuvalle kannattaa antaa mahdollisuus jo ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että se on aidosti todella hieno teos. Ohjaaja Damien Chazellen voittoputki jatkuu ja viimeistään tässä vaiheessa hän todistaa olevansa lahjakkuus, jonka jokainen tuleva leffa on tapaus, mikä täytyy kokea. Chazelle on saanut aikaiseksi hyvin vaikuttavan kokonaisuuden ja sanon jo nyt, että on kumma, jos filmille ei laskeudu useita palkintoehdokkuuksia ja voittoja.

Yksi tärkeimmistä asioista, minkä Chazelle on saavuttanut, on tosiaan se, kuinka nerokkaasti elokuva kerrotaan Armstrongin näkökulmasta. Isoimpana esimerkkinä on avaruuslennot, mitkä kuvataan pääasiassa alusten sisäpuolelta, eikä perinteiseen tapaan ulkopuolelta. Tietty mukana on näyttäviä kuvia avaruudesta käsin, missä alus nähdään pienenä täplänä maailmankaikkeuden keskellä, mutta pääasiassa avaruutta joutuu kurkkimaan Armstrongin kanssa aluksen ikkunasta. Tämä on mielettömän nerokas päätös, sillä tämän ansiosta katsojana todella kokee olevansa mukana avaruuslennoilla. Niissä pääse ihastelemaan avaruuden mahtavuutta, mutta samalla ne myös osoittavat, kuinka epämiellyttävä ja ahdistava matkustustapa on kyseessä. Avaruusaluksia ei ole koolla pilattu ja katsojaa puistattaa pelkkä ajatuskin siitä, että sellaiseen metallipurkkiin pitäisi ahtautua päiviksi.

Vaikka avaruusmatkailu on äärimmäisen kiehtovaa ja avaruuskohtauksia jaksaisi katsoa paljon kauemminkin, on hienoa, että leffa keskittyy myös täysillä Neilin ja Janetin suhteeseen. Heidän väliset kohtauksensa eivät onneksi käy tylsiksi, vaan pitävät kiinnostuksen jatkuvasti yllä - pääasiassa tietysti erinomaisten roolitöiden ansiosta. Yksi pysäyttävimmistä hetkistä on, kun Janet pakottaa Neilin kertomaan lapsilleen sen faktan, ettei hän välttämättä palaa takaisin kotiin. Kohtaus koskettaa aidosti ja luo hyvää jännitystä operaation onnistumisesta. Toki kaikkien kuuluisi tietää, että kuulento onnistuu - onhan kyseessä yksi ihmiskunnan suurimmista saavutuksista - mutta silti katsojana jännittää, pääsevätkö hahmot ehjin nahoin takaisin. Ja se itse Kuussa käynti... voi pojat, kuinka uskomattoman hienosti se onkaan toteutettu! Kuu-osio on henkeäsalpaavan vaikuttava ja koskettava, sekä kenties ennen kaikkea, häkellyttävän todellisen tuntuinen. Kohtaus tuntuu siltä kuin hahmot ihan oikeasti olisivat Kuussa. Se ei tunnu ja näytä lavasteelta tai studiolta, vaan ihan oikealta paikalta. Kuinka niin eloton paikka voikaan olla niin mielettömän kaunis näky? Kohtaus nostattaa helposti tunteet pintaan jo pelkän vaikuttavuutensa ansiosta. Aivan uskomaton suoritus tekijätiimiltä!

Vielä on kuitenkin pakko todeta, ettei Ensimmäisenä Kuussa mikään ongelmaton elokuva ole, vaikka se onkin suurimmaksi osaksi erinomainen teos ja yksi vuoden parhaista elokuvista. Filmillä on kestoa lähes kaksi ja puoli tuntia, ja vaikka avaruusosioissa ja pääparin suhteen näyttämisessä pitkäkestoiset kohtaukset ovat mukaansatempaavaa katseltavaa, ovat jotkut tieteeseen painottuvat hetket ja Kuuhun haikailut hieman pitkäveteisempää seurattavaa. Niihin käytettyä aikaa olisi ihan hyvin voinut siirtää avaruuskohtauksiin ja vaikkapa lisätä sen Yhdysvaltain lipun pystyttämisen Kuuhun, jotta presidentti Trumpkin voi hyvillä mielin katsoa leffan. Elokuvasta saisi pilkottua pieniä pätkiä sieltä täältä ja typistää kestoa noin kymmenellä minuutilla. Siten kyseessä olisi entistäkin paremmin otteessaan pitävä kokemus.

Ensimmäisenä Kuussa poikkeaa tyylillisesti todella vahvasti ohjaaja Chazellen aiemmista töistä, Whiplashista (2014) ja La La Landista (2016). Siinä, missä ne pohjautuvat hyvin paljon musiikkiin, tässä on pitkiä pätkiä, joissa ei kuulla melodian melodiaa. Justin Hurwitzin sävellyksiä käytetään erittäin maltillisesti, jolloin kun musiikit pärähtävät käyntiin, ne lisäävät vaikutuksen tuntua. Chazelle tekee loistotyötä tunnelman kanssa ja kyseessä on myös teknisesti upea teos. Elokuva on kuvattu uskomattoman hyvin - etenkin Kuussa tapahtuvan kohtauksen kuvaus on ällistyttävää. Valastuskin on äärimmäisen taidokkaasti toteutettu. Lavasteilla ja puvustuksella on hienosti tuotu esille 1960-luvun ajankuvaa, minkä lisäksi molemmat tiimit ovat onnistuneet avaruusalusten ja -asujen kanssa. Visuaaliset tehosteet ovat erinomaisesti toteutetut, enkä osaa yhtään sanoa, ovatko avaruudessa lentävät alukset pienoismalleja, vai digiefekti. Äänimaailma on myös mahtava ja rakettien noustessa ilmaan teatterin penkit tärisevät ja tuottavat kylmiä väreitä.

Yhteenveto: Ensimmäisenä Kuussa on erinomainen elokuva, mikä osoittaa Damien Chazellen olevan oikeasti lahjakas tekijä. Chazelle on pyrkinyt tekemään täysin erilaisen filmin kuin pari aiempaa teostaan ja onkin saanut aikaiseksi häkellyttävän hienon leffan, mikä tulee varmasti keräämään useita palkintoehdokkuuksia. Chazelle vie katsojan täydellisesti Neil Armstrongin pään sisään, mitä vain vahvistaa Ryan Goslingin huikea roolisuoritus. Avaruuslennot ovat aivan mahtavasti toteutetut ja katsojana tuntuu siltä kuin olisi aluksessa mukana Armstrongin kanssa. Itse Kuussa käynti on myös aivan uskomattomasti luotu ja loi minuun suuren vaikutuksen kauneudellaan. Goslingin lisäksi myös Claire Foy tarjoaa loistokkaan roolityön ja on ihme, jos pari ei saa mies- ja naispääosa-ehdokkuuksia. Muutamassa tiedehöpötyskohtauksessa leffa käy hieman pitkäveteiseksi, mutta muuten yli kahden tunnin kesto ei haittaa, sillä mukana on niin vangitsevia kohtauksia. Ensimmäisenä Kuussa todella on yksi vuoden parhaista elokuvista ja suosittelen kaikkia katsomaan sen. Joidenkin mielestä se saattaa olla tylsä erittäin rauhallisen temponsa takia, mutta kun siihen keskittyy, leffa vie oikein kunnolla mukanaan. Tämän perään on muuten hauska katsoa Apollo 13 (1995), joka alkaa aika lailla siitä, mihin Ensimmäisenä Kuussa päättyy. Tiedän, koska kokeilin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
First Man, 2018, Universal Pictures, Amblin Entertainment, DreamWorks, Perfect World Pictures, Temple Hill Entertainment