Arvostelu: Schindlerin lista (Schindler's List - 1993)

SCHINDLERIN LISTA

SCHINDLER'S LIST

Ohjaus: Steven Spielberg

Pääosissa: Liam Neeson, Ben Kingsley, Ralph Fiennes, Caroline Goodall, Jonathan Sagall, Embeth Davidtz, Małgorzata Gebel, Mark Ivanir, Beatrice Macola, Andrzej Seweryn, Friedrich von Thun, Jerzy Nowak, Norbert Weisser, Albert Misak, Michael Gordon, Aldona Grochal, Uri Avrahami, Michael Schneider, Miri Fabian, Anna Mucha, Adi Nitzan, Jacek Wójcicki, Beata Paluch, Piotr Polk, Elina Löwensohn ja Oliwia Dąbrowska

Genre: draama, historia

Kesto: 3 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 16

"Whoever saves one life saves the world entire."

Schindler's List, eli suomalaisittain Schindlerin lista perustuu Thomas Keneallyn samannimiseen kirjaan (Schindler's Ark - 1982), joka taas pohjautuu tositapahtumiin Oskar Schindlerin yrityksestä auttaa vainottuja juutalaisia natsi-Saksan valloittamassa Puolassa. Yksi Schindlerin pelastamista juutalaisista, Poldek Pfefferberg halusi saada kerrottua tarinan pelastajastaan ja yrittikin saada tehtyä elokuvan Metro-Goldwyn-Mayerin kanssa 1960-luvulla, mutta projekti ei edennyt. 1980-luvulla juutalaiseen perheeseen syntynyt Steven Spielberg sai Keneallyn kirjan käsiinsä ja kiinnostui sen tarinasta niin, että vakuutti Universal Picturesin hankkimaan sen elokuvaoikeudet. Spielberg kävi pitkiä keskusteluja Pfefferbergin kanssa leffaa suunnitellessaan, mutta koki silti, ettei ollut oikea ihminen itse ohjaamaan elokuvaa. Hän yritti saada Roman Polanskia ja Brian De Palmaa tekemään leffan, mutta he kieltäytyivät, jolloin Spielberg kääntyi Martin Scorsesen puoleen. Scorsese oli hetkellisesti kiinnitettynä elokuvan ohjaajaksi, mutta lopulta Spielberg päätti itse tehdä leffan. Itse Keneally palkattiin aluksi leffan kirjoittajaksi, mutta tekstistä tuli liian pitkä ja Kurt Luedtke sai tehtäväksi tiivistää käsikirjoitusta, mutta Luedtke luovutti kesken kaiken. Steven Zaillian otti lopulta vastuulleen filmin kirjoittamisen ja hänen tekstinsä kanssa kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1993, Spielbergin odotellessa toisen elokuvansa, Jurassic Parkin (1993) erikoistehosteiden valmistumista. Lopulta Schindlerin lista sai maailmanensi-iltansa 30. marraskuuta 1993 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä jättihitti, joka sai kaksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, puvustus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, sovitetun käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä kolmetoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, lavastus, puvustus, maskeeraus ja äänitys), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miessivuosan, kuvauksen, leikkauksen ja musiikin palkinnot. Itse katsoin Schindlerin listan vasta noin kymmenen vuotta sitten, kun isoäitini näytti sen minulle ja muistan, että minulle nousi korkea kuume elokuvan aikana, minkä takia minun piti katsoa se muutamassa osassa. Heikon olotilankin kanssa pidin elokuvaa todella hienona ja olen katsonut sen kerran uudestaan. Kun huomasin Schindlerin listan täyttävän nyt 30 vuotta, tiesin heti, että minun on katsottava ja arvosteltava elokuva sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1939 natsi-Saksa pakottaa Puolan juutalaiset muuttamaan maan suurkaupunkeihin valvotuille gettoalueille. Samaan aikaan Krakovaan saapuu natsipuolueeseen kuuluva ja rikkauksista haaveileva Oskar Schindler, joka perustaa keittiötarviketehtaan, jonka kautta hän ryhtyykin salaa auttamaan juutalaisia.

Liam Neeson tekee uransa hienoimman roolityön Oskar Schindlerinä, natsipuolueeseen kuuluvana miehenä, joka saapui toisen maailmansodan aikaan Puolan pääkaupunkiin Krakovaan, toiveenaan rikastua sodan keskellä. Hän perusti keittiötarvikkeita valmistavan tehtaan ja palkkasi sinne kaupungin juutalaisia töihin. Kun muut natsit näkivät tämän pelkkänä Schindlerin yrityksenä tahkota isoja rahoja juutalaisia hyödyntäen, todellisuudessa Schindler pyrki monin tavoin auttamaan juutalaisia, pistäen oman elämänsä suureen vaaraan. Neeson tulkitsee upeasti tätä monisävyistä henkilöä, jonka todelliset teot ja motiivit alkavat vähitellen aueta. On jopa aika sääli, että Neeson tekee nykyään pelkkiä tusinatoimintarainoja, kun Schindlerin lista osoitti, että hänellä on suurta potentiaalia myös vakavasti otettavana draamanäyttelijänä. Ei hän turhaan saanut useita parhaan miespääosan ehdokkuuksia eri gaaloissa Oskar Schindlerin roolista.

     Loistotyötä tekee myös muu näyttelijäkaarti - erityisesti Ben Kingsley Schindleriä avustavana juutalaismiehenä Itzhak Sterninä ja Ralph Fiennes inhottavana natsikomentaja Amon Göthinä. Kingsley tekee vaikuttavaa työtä todella pieninkin elein ja ilmein, kun taas Fiennes hyppää vimmalla sellaisen mulkvistin rooliin, että katsoja toivoo todella pian Göthin löytävän itsensä kaasukammiosta. Fiennes voittikin työllään parhaan miessivuosan BAFTA-palkinnon.

Lisäksi elokuvassa nähdään myös Caroline Goodall Schindlerin vaimona Emilienä, sekä muun muassa Jonathan Sagall, Embeth Davidtz, Małgorzata Gebel, Jerzy Nowak, Albert Misak, Michael Gordon, Aldona Grochal, Uri Avrahami, Michael Schneider, Miri Fabian, Anna Mucha, Adi Nitzan, Jacek Wójcicki, Beata Paluch, Piotr Polk, Elina Löwensohn ja Oliwia Dąbrowska juutalaisina, joita elokuvan aikana seurataan, Sagallin näytellessä Poldek Pfefferbergiä, joka yritti tosiaan jo 1960-luvulla saada tehtyä elokuvan Oskar Schindleristä.

Vaikka Steven Spielbergin ohjaustöihin kuuluu useita aivan fantastisia elokuvia, kuten Tappajahai (Jaws - 1975), alkuperäinen Indiana Jones -trilogia (1981-1989), E.T. The Extra-Terrestrial (1982), Jurassic Park ja Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998), Schindlerin lista taitaa jopa olla Spielbergin paras filmi. Kyseessä on sydäntä särkevä mestariteos, jonka katselu ei todellakaan ole helppo kokemus, mutta jonka jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. Elokuva pistää katsojansa tiukille esimerkiksi todella pitkässä osiossaan, jossa natsi-Saksa päättää tuhota Krakovan juutalaisgeton ja pakottaa juutalaiset junilla keskitysleireille. Osio oli alun perin lyhyempi, mutta Spielberg halusi pidentää sitä, todella näyttääkseen, millaisiin barbaarimaisiin tekoihin natsit syyllistyivät tätä ihmisryhmää tuhotessaan. Todellisuus oli vielä hirviömäisempää, eikä Spielberg halunnut kaunistella sitä. Katsoja ei voi muuta kuin suu auki tuijottaa epäuskoisena ja epätoivoisena tuhoa ja teloitusta. Jos se ei vielä riitä kyynelhanojen avautumiseen, niin se tapahtuu, kun muuten mustavalkoisessa leffassa pieni, viaton tyttö kävelee punaisessa takissaan kaaoksen ja hävityksen keskellä.

Itkun pidättelyä onkin tiedossa sen jälkeen kaiken aikaa ja katsoja pistetään sellaisen tunnemyllerryksen valtaan, että lopputekstien alkaessa voi kestää pidempikin hetki kerätä itsensä ja toipua kokemastaan. Sillä Schindlerin lista todella on kokemus. Ei miellyttävä sellainen, mutta sitä katsoessa todella tuntuu silti, että nyt on kokemassa jotain suurempaa kuin pelkän leffan. Kaiken hirvittävyyden, epätoivon, tuskan, kuoleman ja ahdistuksen keskellä elokuvasta löytyy onneksi kauneutta ja toivoa. Esimerkiksi kohtaus, jossa keskitysleirillä juutalaiset juhlistavat salaa kahden vangin häitä saa katsojan herkistymään kyyneliin täysin toisella tavalla. Kurjuuden keskeltäkin löytyy rakkautta. Schindlerin lista pitää myös sisällään yhden elokuvahistorian hienoimmista finaaleista. Viimeistä varttia seuratessa katsojan on ihan turha yrittää vastustella painostavaa tunnekuohua.

Kestoa Schindlerin listalla on jopa kolme tuntia ja viisitoista minuuttia. Vaikka elokuva kyllä tuntuu pitkältä, on tarina niin vangitseva, ettei pitkä kesto todellakaan haittaa. Lyhyempänä lopputulos olisi luultavasti kiirehditty, mutta näin elokuva saa rauhan kertoa ja antaa painoarvoa monille hetkille. Erityisen vaikuttavia ovat muutamat kerrat, kun leffassa leikataan ristiin useampien, samanaikaisesti tapahtuvien kohtausten välillä, jotka ovat tilanteina täysin erilaisia toisistaan. Elokuva on muutenkin esimerkillisen hienosti rakennettu ja vaikea kertomus soljuu eteenpäin todella luontevasti. Steven Spielberg pelkäsi täysin turhaan, että hän olisi väärä ohjaaja elokuvaan tai että hän ei olisi tarpeeksi kypsä tekemään tällaista filmiä. Schindlerin listan teko oli kuitenkin Spielbergille niin rankka kokemus, että hänen seuraavaa elokuvaansa, Kadonnut maailma - Jurassic Parkia (The Lost World: Jurassic Park - 1997) piti odottaa muutamakin vuosi.

Spielbergin ohjaus on kertakaikkisen erinomaista läpi elokuvan. Hän kohtelee jokaista kohtausta äärimmäisen tärkeänä, eikä missään kohtaa mene siitä, mistä aita on matalin - luultavasti tietäessään tekevänsä kenties uransa merkittävintä filmiä. Häntä ei pelota pistää katsojaa ahtaalle epämiellyttävien kohtausten kanssa. Omalla tavallaan Schindlerin lista on jopa pelottavampi elokuva kaikessa piinaavuudessaan kuin Spielbergin Tappajahai, joka aiheutti minulle pitkään painajaisia katsottuani sen liian nuorena. Spielberg voittikin täysin ansaitusti parhaan ohjauksen Oscar-palkinnon tällä filmillä. Myös Steven Zaillianin riipaiseva käsikirjoitus ansaitsi pystinsä. Zaillianin teksti on pitkä, mutta se pitää sisällään tarkkaan työstettyjä osioita ja koukuttavia keskusteluja, sekä psykologista pohdintaa siitä, miten ihminen voikaan toimia näin? Miten ihminen voi sortaa toisia tällä tavalla ja miten ihminen voi uhrata kaikkensa auttaakseen sorrettuja?

Elokuva on teknisiltä ansioiltaankin huikea. Kuvauksen ja lavastuksen Oscar-palkinnot menivät myös oikeaan osoitteeseen. Leffa on visuaalisesti häikäisevän hieno kaikkien karmeuksiensakin kanssa, joita ruudulla tapahtuu. Kuvaus on tarkkaa ja mukana on useita vangitsevan pitkiä otoksia. Päätös tehdä elokuva mustavalkoisena oli oikea. Värittömyys kuvastaa elokuvan lohduttomuutta ja siksi aiemmin mainittu punatakkinen tyttö onkin sitä voimakkaampi näky. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi ovat tehneet hienoa työtä herättäessään tätä aikakautta takaisin eloon valkokankaille, joskin ei varmasti ole ollut helppoa hommaa tehdä mitään keskitysleireihin liittyvää. Erikoistehosteet ovat myös mainiot ja äänimaailma on onnistuneesti rakennettu. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin luottosäveltäjä John Williams, joka voitti Schindlerin listasta jopa viidennen Oscar-palkintonsa - jälleen täysin ansaitusti. Williamsin musiikit vain vahvistavat tunnelmaa. Hänen säveltämänsä herkkä tunnusmusiikki Itzhak Perlmanin viulunsoiton kera herättää jo itsessään monenlaisia tuntemuksia. Lapsikuoron laulama Oyfn Pripetshik on riipaiseva valinta säestämään pitkää osiota, jossa natsit tuhoavat juutalaisgettoa.

Yhteenveto: Schindlerin lista on yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Kyseessä on riipaiseva mestariteos, joka jokaisen pitäisi katsoa edes kerran elämänsä aikana. Steven Spielberg ei päästä katsojaansa helpolla, vaan hän on luonut useita aivan järkyttäviä kohtauksia, joissa natsien hirviömäisyyttä ei kaunistella tippaakaan. Läpi filmin katsojan on vaikea pidätellä kyyneleitä ja viimeistään viimeisen vartin aikana murtuminen on taattua. Elokuva ei ole kuitenkaan vain kurjuuksissa vellomista, vaan se sisältää myös joitain todella kauniita ja toiveikkaita hetkiä, jotka herkistävät katsojan täysin toisesta syystä. Yli kolmen tunnin kesto on pitkä, muttei silti sekuntiakaan liian pitkä. Tarinaan jää täysin koukkuun ja katsojan on pakko nähdä, miten lopuksi käy. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin lahjakas, Liam Neesonin tarjotessa uransa parhaan roolityön Oskar Schindlerinä. Ralph Fiennes on hyytävä natsikomentaja Göthinä ja Ben Kingsley vakuuttaa Itzhakina. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on erinomainen ja kaiken kruunaa John Williamsin surumielinen ja kaunis musiikki. Schindlerin lista on kiistaton, sydäntä särkevä mestariteos ja 30-vuotisjuhla on mitä parhain syy katsoa elokuva, jos se on jostain syystä jäänyt aiemmin näkemättä tai sitten katsoa elokuva uudestaan, vaikka sen olisikin katsonut jo useampaan otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Schindler's List, 1993, Universal Pictures, Amblin Entertainment

Arvostelu: Toive (Wish - 2023)

TOIVE

WISH

Ohjaus: Chris Buck ja Fawn Veerasunthorn

Pääosissa: Ariana DeBose, Chris Pine, Alan Tudyk, Jennifer Kumiyama, Angelique Cabral, Victor Garber, Natasha Rothwell, Harvey Guillén, Niko Vargas, Evan Peters, Ramy Youssef, Jon Rudnitsky ja Della Saba

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, musikaali

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 7

Wish, eli suomalaisittain Toive on Disneyn uusi animaatioelokuva. Leffan kehittely käynnistyi vuonna 2018 käsikirjoittaja Jennifer Leen toimesta ja projektista päätettiin tehdä väline juhlistamaan Disney-yhtiön satavuotisjuhlaa. Tekijät ottivat runsaasti inspiraatiota yhtiön vanhoista piirrosklassikoista, kuvasuhteesta, alkutekstien fontista ja satukirja-aloituksesta lähtien. Alun perin elokuva haluttiin animoida perinteisesti käsin piirrettynä, mutta tekijät tulivat pian siihen tulokseen, että jotkut kohtaukset olisivat liian monimutkikkaita vanhaan tyyliin, joten tietokonetta päätettiin hyödyntää tehostamaan animaatiota. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Toive saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvaa innoissani. Minua on harmittanut, kuinka Disney on viime vuosina keskittynyt lähinnä vanhojen klassikoidensa uudelleenfilmatisointeihin ja tarpeettomiin jatko-osiin, joten sydäntäni lämmitti ajatus siitä, että yhtiöltä oli tulossa jotain uutta. Kävinkin toiveikkaana (heh heh) katsomassa Toiveen sen lehdistönäytöksessä noin kuukautta ennen ensi-iltaa.

Rosasin valtakunnassa asuva nuori Asha-tyttö saa selville toiveita taikavoimillaan toteuttavan kuningas Magnificon petoksen ja päättää paljastaa tämän muillekin kansalaisille, saaden apua itse toivomustähdeltä.

Toive sijoittuu Välimerellä sijaitsevan saaren Rosasin valtakuntaan, jota hallitsee kuningas Magnifico (äänenä Chris Pine), joka pystyy taikavoimillaan suomaan jokaiselle kansalaiselle heidän kaikista suurimman ja merkittävimmän toiveensa. Jokainen esittää toiveensa täytettyään 18 vuotta, mutta koukkuna on, että toiveen unohtaa heti sen esittämisen jälkeen, eikä se välttämättä toteudu. Tarinan päähenkilö on 17-vuotias Asha-tyttö (Ariana DeBose), joka odottaa innolla täysi-ikäisyyttään ja toiveensa esittämistä. Kuitenkin kun hänelle selviää kuninkaan katalat aikomukset toiveiden kanssa, Asha päättää paljastaa tämän toiminnan rosasilaisille. Asha on oiva päähahmo, hyvin perinteikäs Disneyn sankarityttö ja katsojana lähteekin mielellään hänen mukaansa paljastamaan valtakunnan suurinta huijausta. Kuningas Magnifico on toimiva pahis tarinalle, joskin leffalla kestää oma aikansa perustella hahmon motiivit ja oikeasti näyttää, mikä hänen toiminnassaan niin kauhistuttaa Ashaa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Ashan äiti Sakina (Natasha Rothwell) ja isoisä Sabino (Victor Garber), linnassa työskentelevät viisas Dahlia (Jennifer Kumiyama), jörö Gabo (Harvey Guillén), unelias Simon (Evan Peters), lystikäs Hal (Niko Vargas), ujo Bazeema (Della Saba), nuhanenä Safi (Ramy Youssef) ja vilkas Dario (Jon Rudnitsky), sekä kuningatar Amaya (Angelique Cabral), taianomainen toivomustähti ja Ashan perheen vuohi Valentino (Alan Tudyk), jolle Tähti suo puhekyvyn. Sivuhahmot toimivat kelvollisesti, vekkulin ja suloisen Valentinon noustessa helposti monien suosikiksi.

Toive on selvästi tehty Disneyn satavuotisjuhlan kunniaksi. Elokuva on haluttu tehdä kunnioittaen studion alkuperäisiä piirrosklassikoita, mutta omaksuen myös mukaan muita puolia studion rikkaan historian varrelta. Siitä löytyy paljon tuttuja Disney-juttuja isänsä menettäneestä päähenkilöstä vihreitä taikavoimia käyttävään pahikseen ja puhuvista eläimistä musikaalinumeroihin. Elokuva on myös pakattu täyteen viittauksia aiempiin leffoihin. Kuten jo ehkä hoksasit, linnan työntekijöiltä löytyy samat piirteet kuin Disneyn ensimmäisen täyspitkän animaation, Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarf - 1937) kääpiöiltä. Osa näistä silmäniskuista ovat veikeitä, kuten Lumikissa nähty myrkkyomena ja erään hahmon päästämä Tarzan-kiekaus, mutta toiset taas ovat kiusallisen väkinäisiä. Yksi hahmoista sanoo suoraan "Kerro, kerro kuvastin..." ja kaurista kutsutaan pikaisesti Bambiksi.

Jennifer Leen ja Allison Mooren rustaama käsikirjoitus jättää toivomisen varaa ja tietyillä viilauksilla siitä olisi saanut vahvemman paketin. Erityisesti konfliktin käynnistyminen Ashan ja kuningas Magnificon välille on hieman kömpelösti rustattu. Meno paranee onneksi elokuvan edetessä ja loppupää onkin jo varsin pätevä, sekä jopa hieman tunteikas. Toive hyötyy siitä, kuinka vaisua Disneyn tarjonta on muuten ollut viime vuosina. Parasta elokuvassa on sen tuottama tunne. Elokuva onnistuu jäljittelemään vanhojen satuleffojen fiilistä, millaista yhtiö ei ole hetkeen tarjonnut. Taianomainen henki, hauskat jutut, seikkailun tunne ja lapsille ajoittain jännittävät hetket toimivat oivallisesti. Turhat rakkausjutut on jätetty pois, eikä Asha tarvitse urheaa prinssiä pelastamaan päivää. Tarinasta löytyy syvempää teemaa valinnanvapaudesta ja unelmien jahtaamisesta. Toiveesta ei tule mitään modernia Disney-klassikkoa, kuten Frozen - huurteisesta seikkailusta (Frozen - 2013), mutta se näyttää, mihin studio yhä pystyy, kun se vain viitsii ja valaa toivoa, etteivät Disneyn seuraavat sata vuotta koostuisi vain sieluttomista uudelleenfilmatisoinneista ja rahastusjatko-osista.

Visuaalisesti Toive on tietty varsinaista silmäkarkkia. Sen perinteistä käsin piirrettyä jälkeä ja modernimpaa tietokonetoteutusta yhdistelevä animaatiotyyli on nättiä. Hahmoista näkyy selvät ääriviivat, mutta samalla he ovat kolmiulotteiset. Yksityiskohtaiset taustat taas mukailevat upeasti satukirjojen maalauksellisuutta. Elokuva on miellyttävän värikäs ja valojen ja varjojen käyttö on komeaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Tehosteet toimivat ja Dave Metzgerin säveltämät musiikit säestävät kertomusta mukavasti. Julia Michaelsin ja Benjamin Ricen työstämät laulut ovat tasoltaan vaihtelevia. Esittelybiisi Welcome to Rosas, duetto At All Costs ja eläinten laulama I'm A Star ovat hieman unohdettavat, mutta kuningas Magnificon laulama This Is The Thanks I Get?! ja kapinallinen Knowing What I Know Now ovat toimivat rallatukset. Parasta antia lauluista on kuitenkin trailerissakin soinut This Wish, jonka kasvattelu loppupäässä meinaa nostaa ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Toive ei ole käsikirjoituksensa puolesta erityisen vahva, mutta se tarjoaa pitkästä aikaa klassista Disney-fiilistä ja jättää erittäin hyvän mielen. Elokuvan merkittävän konfliktin rakentaminen tapahtuu hieman kömpelösti, mutta meno onneksi paranee leffan edetessä ja tarinan kehittyessä. Asha on hyvä päähenkilö, jonka matkaan hyppää mielellään ja kuningas Magnificosta muovautuu hiljalleen kelpo pahis. Seikkailun henki on hyvin läsnä, huumori on pääasiassa hupaisaa ja jotkut kohtaukset ovat takuulla jännittäviä lapsikatsojille. Loppuhuipennuksesta on jopa saatu hieman tunteikas. Jatkuvat viittaukset Disneyn aiempiin leffoihin ailahtelevat voimakkaasti kekseliäiden ja kiusallisten välillä. Musikaalinumerot taas ailahtelevat menevien rallatusten ja välittömästi unohdettavien laulujen välillä. Elokuvan miltei parasta antia on sen lumoava visuaalisuus. Perinteistä käsin piirrettyä jälkeä ja modernia tietokoneanimaatiota yhdistelevä toteutus näyttää henkiin heränneeltä satukirjalta. Toiveesta löytyy selvät vikansa, mutta heikkouksineenkin se on oikein mainio uusi satuanimaatio Disneyltä ja osoitus siitä, että studio osaisi vielä tehdä muutakin kuin sieluttomia uudelleenfilmatisointeja ja rahastusjatko-osia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wish, 2023, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Kummituskartano (The Haunted Mansion - 2003)

KUMMITUSKARTANO

THE HAUNTED MANSION

Ohjaus: Rob Minkoff

Pääosissa: Eddie Murphy, Marsha Thomason, Aree Davis, Marc John Jefferies, Terence Stamp, Nathaniel Parker, Wallace Shawn, Jennifer Tilly ja Dina Spybey

Genre: fantasia, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

The Haunted Mansion, eli suomalaisittain Kummituskartano perustuu löyhästi Walt Disneyn samannimiseen huvipuistolaitteeseen. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 1980-luvulla Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) aloittaneen haamubuumin takia. Kesti kuitenkin vuosia, ennen kuin projekti alkoi oikeasti edetä ja kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2002. Lopulta Kummituskartano sai maailmanensi-iltansa 26. marraskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta kriitikot lyttäsivät sen. Itse näin Kummituskartanon joskus nuorempana, kun se tuli televisiosta. Muistan katseluhetken hyvin, mutten oikeastaan mitään itse filmistä - vain sen, että tuolloin pidin näkemästäni. Nyt kun huomasin Kummituskartanon täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.

Kiinteistönvälittäjäperhe Eversit saavat työkeikan suuresta kartanosta. Pian kartanoon päästessään he huomaavat paikan kummittelevan. Heidän täytyy selvittää, mitä aaveet haluavat, päästäkseen itse pois.

Eddie Murphy nähdään elokuvan pääroolissa Jim Eversinä, kiinteistönvälittäjänä, joka on niin innokas työstään, ettei hänellä tunnu jäävän aikaa perheelleen. Marsha Thomason näyttelee Jimin vaimoa, myös kiinteistönvälittäjänä työskentelevää Saraa, joka haluaisi, että Eversit voisivat viettää enemmän aikaa yhdessä. Pariskunnan lapsia ovat kärsimätön Megan (Aree Davis) ja hämähäkkikammoinen Michael (Marc John Jefferies). Murphy on tietty roolissaan hupaisa, muiden hoitaessa tonttinsa vakavammin. Eversien perhedynamiikka toimii ihan passelisti, joskin Murphyn ja Thomasonin väliltä ei erityistä kemiaa löydy.

     Lisäksi elokuvassa nähdään muun muassa Nathaniel Parker kartanon omistavana herra Graceynä, Terence Stamp hovimestari Ramsleynä, Wallace Shawn kartanon lakeijana Ezrana, Dina Spybey piikana Emmana, sekä Jennifer Tilly ennustajaeukko Madame Leotana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hommistaan toimivasti. Parasta työtä tekee jylhä-ääninen Stamp, joka sopii täydellisesti kolkon ja karmivan hovimestarin osaan.

Kummituskartano ei millään yllä Disneyn toisen samana vuonna ilmestyneen huvipuistolaiteleffan, Pirates of the Caribbean: Mustan helmen kirouksen (Pirates of the Caribbean: The Curse of the Black Pearl - 2003) tasolle, mutta omillaan se toimii kyllä ihan kivana koko perheen kauhukomediana. Se pitää menon pääasiassa kepeänä ja perheystävällisenä, mutta seasta löytyy myös pari yllättävänkin karmivaa hetkeä, joita katsoessa moni lapsi saattaa herkästi vetäytyä vanhempansa kainaloon suojaan. Elokuvan ilmapiiri on sen parasta antia. Leffa uskaltaa olla jännittävä ja tarjota aika hurjiakin näkyjä, mutta samalla se on hupsua hömppää, joka pitää hymyä huulilla.

Elokuvan kompastuskiveksi koituu sen käsikirjoitus, joka on aika mitäänsanomaton. Kertomus ei ole kovinkaan kaksinen, eivätkä hahmot erityisen kiinnostavia. Vaikka tunnelma on oivallinen ja mukana on hyviä kohtauksia siellä täällä, käsikirjoitus tuntuu jäävän hieman puolitiehen. Erityisesti loppuhuipennus tuntuu varsinaiselta antikliimaksilta. Konseptissa olisi potentiaalia enemmän ja mukana voisi olla lisää villejä ideoita. Kestoa voisi olla vaikka kymmenen minuuttia enemmän ja lisäminuutit voitaisiin hyödyntää tehokkaasti kartanon lisätutkimuksiin.

Leffan ohjauksesta vastaa Rob Minkoff, joka oli aiemmin tehnyt muun muassa Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) ja Stuart Littlen (1999). Minkoff tekeekin työnsä kelvollisesti, rakentaessaan tunnelmaa, mutta hänkään ei saa lopulta paljoa aikaiseksi David Berenbaumin käsikirjoituksen pohjalta. Kummituskartano on hyvin kuvattu ja pääasiassa toimivasti leikattu. Valaisua hyödynnetään oivallisesti ja lavasteet ovat upeat. Asut ovat parhaimmillaan todella hienot - erityisesti elävien luurankojen kohtauksessa - ja maskeerauksiakin hyödynnetään hyvin. Leffan erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kummoisesti kestäneet aikaa ja muutamat digiefektit ovat silmiinpistävän huonot. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Mark Mancina tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.

Yhteenveto: Kummituskartano on ihan kiva koko perheen "kauhuelokuva". Se tarjoaa joitain jännittävämpiä kummittelukohtauksia, jotka saattavat olla hurjia perheen pienimmille, mutta se pitää kuitenkin lupsakan menon yllä alusta loppuun. Tunnelma on hyvin rakennettu, mutta tarina kaipaisi jotain enemmän. Tällaisena käsikirjoitus jää aika raakileeksi ja etenkin loppuhuipennus tuntuu hätäisten kyhätyltä. Eddie Murphy on hyvässä vedossa pääroolissa ja muukin näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa vähintään kelvollisesti. Puitteiltaan leffa näyttää hienolta, mutta tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Kummituskartano sopii oikein passelisti koko perheen yhteiseen leffailtaan, jossa halutaan katsoa jotain hieman jännittävämpää, mutta ihan kunnon kauhuelokuvien pariin ei voida vielä mennä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Haunted Mansion, 2003, Walt Disney Pictures, Gunn Films, Doom Buggy Productions

Arvostelu: Prinsessa Kaguyan taru (かぐや姫の物語 - 2013)

PRINSESSA KAGUYAN TARU

かぐや姫の物語

Ohjaus: Isao Takahata

Pääosissa: Aki Asakura, Takeo Chii, Nobuko Miyamoto, Kengo Kora, Atsuko Takahata, Tomoko Tabata, Tatekawa Shinosuke, Takaya Kamikawa, Hikaru Ijūin, Ryudo Uzaki, Nakamura Shichinosuke II, Isao Hashizume ja Tamaki Kojo

Genre: anime, draama

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 7

Prinsessa Kaguyan taru on Studio Ghiblin anime-elokuva ja se perustuu japanilaiseen kansansatuun prinsessa Kaguyasta satojen vuosien takaa. Ohjaaja Isao Takahata luki lapsena satua usein ja 1960-luvulla aikuisena hän ryhtyi työstämään siitä elokuvasovitusta. Projekti ei kuitenkaan edennyt, kunnes Studio Ghibli, jolle Takahata oli tehnyt muun muassa Tulikärpästen haudan (火垂るの墓 - 1988) ja Pom pokon (平成狸合戦ぽんぽこ - 1994), kiinnostui sadun kääntämisestä animen muotoon. Näyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, piirrostyö alkoi ja lopulta Prinsessa Kaguyan taru sai maailmanensi-iltansa 23. marraskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli isoon budjettiinsa verrattuna taloudellinen pettymys, mutta se keräsi paljon ylistystä kriitikoilta ja katsojilta, ja oli ehdolla parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Prinsessa Kaguyan tarua, vaikka se on kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa erikoisen animaatiotyylinsä vuoksi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa Prinsessa Kaguyan tarun ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Bambunleikkaaja Miyatsuko löytää bambun sisältä pienen tytön, joka alkaa kasvamaan hurjaa vauhtia. Bambunleikkaaja on varma, että tytön kohtalona on tulla prinsessaksi ja päättää viedä tytön suurkaupunkiin siitä huolimatta, että tyttö rakastaa maaseutua ja luontoa.

Aki Asakura kuullaan bambun sisältä löytyvän tytön äänenä, tytön, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan prinsessa Kaguyana. Kyseessä ei todellakaan ole mikään tavallinen ihmistyttö, Kaguyan kasvaessa vauvasta aikuiseksi hurjalla vauhdilla. Hahmo on kiehtova ja on kiinnostavaa seurata hänen kertomuksensa etenemistä ja millaisia muutoksia hän kokee elämänsä varrella. Kaguya rakastaa luontoa ja maaseutua, jossa hän viettää lapsuutensa, mutta hänen isänsä, bambunleikkaaja Miyatsuko (Takeo Chii) uskoo, että erikoisen tytön kohtalona on johtaa prinsessana ja niinpä hän ryhtyy valmistelemaan tytölle tulevaisuutta, josta tyttö itse ei pahemmin innostu, kuten ei innostu bambunleikkaajan vaimokaan (Nobuko Miyamoto).

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Kaguyan paras ystävä Sutemaru (Kengo Kora), Kaguyalle ylhäisen elämästä oppeja antava Sagami (Atsuko Takahata), enteidentuntija Inbe no Akita (Tatekawa Shinosuke), sekä Kaguyan monet kilpakosijat, kuten prinssi Ishitsukuri (Takaya Kamikawa), ministeri Abu (Hikaru Ijūin) ja pääneuvonantaja Otomo (Ryudo Uzaki). Sivuhahmot toimivat hyvin tarinassa. Prinsessa Kaguyan ja "rahvaan" Sutemarun pakolla lopetettu ystävyys harmittaa ja tyly Sagami tympii nopeasti.

Jos jotain Prinsessa Kaguyan tarussa ei voi kritisoida, niin sen animaatiota. Elokuva on visuaalisesti henkeäsalpaavan kaunis, aivan kuin eloon herännyt maalaus. Piirustusjälki on hieman luonnostelevaa, aivan kuin se olisi tarkoituksellisesti jätetty viimeistelemättä. Tämä jollain tavalla yksinkertaistettu ulkonäkö sopii elokuvaan täydellisesti. Hahmot liikkuvat sulavasti ja kaikkien kasvot ovat todella eläväiset. Visuaalisuutta vain parantaa värien käyttö. Taustat ovat vesivärein maalattuja ja näiden värien taiturimainen hyödyntäminen saa asiat näyttämään yksityiskohtaisemmilta. Piirrosten ja vesivärien haalistuminen kuvan reunoja kohti saa elokuvan näyttämään siltä kuin kuvat olisivat suoraan satukirjasta revittyjä, millaista ilmettä tekijät ovat varmasti hakeneetkin, elokuvan perustuessa vuosisatoja vanhaan satuun.

Kyse ei kuitenkaan ole mistään lastensadusta, ainakaan tämän elokuvan tapauksessa. Prinsessa Kaguyan taru voi olla lasten silmissä raskassoutuinen - jopa pitkästyttävä. Taiteellinen piirrosjälki, hiljaa etenevä kertomus ja temaattisesti kypsä elokuva on enemmänkin animaatiosatu aikuiseen makuun. Leffassa käsitellään esimerkiksi elämää, velvollisuuksia, materialismia ja naisen asemaa. Kun Kaguyalle esitellään mahdollisuus prinsessan elämästä, hän uskoo sen tarkoittavan vapauksia ja juhlallisuuksia, kunnes hänen eteensä läimäistään yhä vain isompia rajoituksia, jotka saavat hänet lopulta tuntemaan olonsa kurjaksi. Varttuva nainen esineellistetään täysin, eivätkä hänen vanhempansakaan enää näe häntä henkilönä, jolla on omat halut ja toiveet.

Fantastisesta visuaalisesta ilmeestä ja rikkaista teemoistaan huolimatta koin itsekin Prinsessa Kaguyan tarun aika ajoin raskassoutuiseksi. Se on kyllä erittäin hyvä filmi - paikoitellen loistava - mutta välillä se olisi mielestäni voinut kulkea aavistuksen verran reippaammin eteenpäin. Yli kahden tunnin ja vartin kestossaan se on animaatioelokuvaksi aikamoisen pituinen ja sitä olisi saanut erityisesti puolestavälistä tiivistettyä hieman. Puoliväli sisältää merkittäviä teemoja, mutta tarinan kuljetus on hieman liian seesteistä ja verkkaista. Elokuvan alku on vangitseva satumaisten tapahtumiensa ansiosta ja loppu on mielenkiintoinen ja aika surumielinenkin. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Isao Takahata, joka oli aiemmin tehnyt sydäntä särkevän animedraaman Tulikärpästen hauta, joka on oma suosikkini Studio Ghibliltä, sekä ylipäätään yksi parhaista elokuvista, minkä olen nähnyt. Prinsessa Kaguyan taru ei yllä sen tasolle, mutta on se silti jälleen yksi taidonnäyte Takahatalta, joka ei tyydy tekemään tavanomaisia "piirroselokuvia". Hänen ja Riko Sakaguchin käsikirjoitus on mainio, oivaltava ja syvällinen, mutta jotain jää hieman uupumaan. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Joe Hisaishin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin.

Yhteenveto: Prinsessa Kaguyan taru on erittäin hyvä satuelokuva aikuisempaan makuun. Sen tarinankerronta on ajoittain turhankin hidasta, jopa raskassoutuista ja kahden tunnin ja vartin kesto kaipaisi hieman tiivistämistä. Muuten kyseessä on loistofilmi, jonka tarina on kiinnostava, teemat vahvoja ja joka ennen kaikkea näyttää häkellyttävän kauniilta. Luonnostelmainen piirrosjälki ja maalauksellinen värien käyttö johtaa lumoavaan visuaaliseen ilmeeseen, joka loksauttaa suun kerran jos toisenkin auki. Kaguyan vaikea matka pitää pääasiassa hyvin mukanaan ja matka sisältää kiinnostavia teemoja muun muassa naiseudesta ja velvollisuuksista. Loppupää onnistuu iskemään hieman tunteisiin. Prinsessa Kaguyan taru on kaunis teos, joka pienellä tiivistämisellä toimisi entistä paremmin. Se ei nouse suosikkieni joukkoon Studio Ghibliltä, mutta poikkeuksellisen visuaalisen toteutuksensa ansiosta se on ehdotonta pakkokatsottavaa animen ystäville. Vaikkei noin muuten katsoisi animea tai piirrettyjä, voi Prinsessa Kaguyan tarua suositella lämpimästi taiteen ystäville, sillä välillä tuntuu siltä kuin katsoisi museossa maalauksen heräämistä henkiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

かぐや姫の物語, 2013, Studio Ghibli, Dentsu, Hakuhodo DY Media Partners, KDDI Corporation, Mitsubishi, Nippon Television Network, Toho

Arvostelu: Napoleon (2023)

NAPOLEON

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Vanessa Kirby, Tahar Rahim, Ben Miles, Ludivine Sagnier, Matthew Needham, John Hollingworth, Youssef Kerkour, Phil Cornwell, Édouard Philipponnat, Ian McNeice, Rupert Everett, Anna Mawn, Scott Handy, Mark Bonnar ja Catherine Walker

Genre: draama, historia, sota

Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Napoleon perustuu tositapahtumiin Ranskaa 1800-luvun alussa hallinneen Napoleon Bonaparten elämästä ja teoista. Miehestä oli jo aiemmin tehty muun muassa elokuvat Napoléon (1927) ja Waterloo (1970), sekä minisarja Napoléon (2002). Työstäessään historiallista elokuvaansa, The Last Duelia (2021), ohjaaja Ridley Scott ilmoitti tekevänsä seuraavaksi leffan Napoleonista. Alun perin Scottin oli tarkoitus tehdä elokuva 20th Century Studiosin kanssa, mutta projekti päätyi lopulta Apple Studiosille. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt Napoleon saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvan näkemistä innolla, vaikka samalla minua jännitti, että elokuva tuottaisi samanlaisen pettymyksen kuin The Last Duel. Elokuvan trailerit näyttivät kuitenkin vaikuttavilta ja kävinkin positiivisin ennakko-odotuksin katsomassa Napoleonin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1789 Ranskassa koittaa vallankumous. Nuori ja päättäväinen tykistöupseeri Napoleon Bonaparte näkee tilaisuutensa koittaneen nousta maan johtajaksi.

Joaquin Phoenix nähdään toistamiseen Ridley Scottin ohjaamassa historiallisessa elokuvassa, Phoenixin esitettyä häijyä Commodusta Gladiaattorissa (Gladiator - 2000). Phoenix näyttelee tässäkin hallitsijahahmoa, itse Napoleon Bonapartea - siitä huolimatta, että Napoleon oli vasta parikymppinen mies, kun hän aloitti matkansa kohti valtaa ja Phoenix on jo lähes 50-vuotias. Phoenix on tuttuun tapaansa karismaattinen ja hän dominoi kohtauksia kaiken aikaa väkevällä lahjakkuudellaan. Phoenix syventyy hahmonsa esitettyihin ristiriitoihin, joskin hän painottuu Napoleonissa pääasiassa miehen epäonniseen rakkauselämään, sekä strategianerouteen sotatantereella. Napoleonista on usein puhuttu varsinaisena hurmurina, mutta tämä puoli jää täysin piiloon leffan tulkinnassa. Naisten seurassa Napoleon esitetään kiusaantuneena puupökkelönä.

     Toinen merkittävä hahmo elokuvassa on Napoleonin vaimo, Joséphine, jota näyttelee Vanessa Kirby. Myös Kirbyn kohdalla näyttelijäsuoritus on erittäin vahva ja hänen ja Phoenixin väliltä löytyy voimakasta kemiaa, niin suhteen myötätuulissa kuin vastoinkäymisissäkin. Mutta myös Kirbyn kohdalla näyttelijävalinta on iän puolesta hieman vinksallaan. Näyttelijä on yli kymmenen vuotta nuorempi kuin Phoenix, kun todellisuudessa Joséphine oli itse asiassa kuusi vuotta Napoleonia vanhempi.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Matthew Needham Napoleonin veljenä Lucienina, Ben Miles Napoleonin neuvonantaja Caulaincourtina, Tahar Rahim Ranskaa vallankumouksen jälkeen hallinneen Direktorion johtajana Paul Barrasina, Rupert Everett Wellingtonin herttuana, Édouard Philipponnat Venäjän tsaari Aleksanteri I:nä ja Catherine Walker lyhyessä roolissa Ranskan entisenä kuningattarena Marie Antoinettena.

Ilokseni voin todeta, että Napoleon on Ridley Scottin paras historiaan (enemmän tai vähemmän) perustuva elokuva sitten Gladiaattorin. Eipä se toisaalta paljoa vaadi, että ylittää Kingdom of Heaven - Taivaan maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005), Robin Hoodin (2010), Exodus: Gods and Kingsin (2014) ja The Last Duelin, joskin minun täytyy tunnustaa, etten ole nähnyt Kingdom of Heavenin yli kolmituntista ohjaajan versiota, jota monet kutsuvat huomattavaksi parannukseksi teatteriversioon nähden. Harmikseni joudun kuitenkin sanomaan, ettei Napoleon ole yhtä vakuuttava teos kuin toivoin sen olevan ja veikkaisinkin, että myös tämä elokuva tulee hyötymään Scottin ilmoittamasta, noin neljän tunnin versiosta, joka julkaistaan myöhemmin Apple TV+ -palvelussa. Vaikka vähän päälle kahden ja puolen tunnin kesto on pitkä (joskin tänä vuonna se tuntuu jopa hassun lyhyeltä moniin muihin elokuviin verrattuna), ei se lopulta ole tarpeeksi kertomaan yli kolmen vuosikymmenen tapahtumat.

Päänäyttelijöiden ja heidän hahmojensa iästä ja historiallisista epätarkkuuksista viis, Napoleonin merkittävin synti tuntuukin olevan sen turhan kiirehtivä kerronta. Muutamassa kohtaa ruutuun ilmestyy todella nopealla aikavälillä uusi vuosiluku, kun elokuva yrittää tunkea kaiken mukaan. Toivonkin, että tuleva, yli puolitoista tuntia pidempi versio antaisi nimenomaan näille osioille enemmän tilaa hengittää. Mutta kun Napoleon sitten toimii, niin se myös toimii täysillä. Napoleonin ja Joséphinen oikukas ja vuosi vuodelta myrkyllisempi suhde on pääasiassa hyvin kuvattu ja ennen kaikkea näytelty. Henkilödraama on toimivaa, joskin seasta löytyy myös koomiset, niin tahalliset kuin tahattomat, hetkensä.

Elokuvan melkeinpä parasta antia ovat sen komeat sotakohtaukset. Vaikka Ridley Scottin historiallisten eeposleffojen tasot heittelisivät muuten, on varmaa, että ne tarjoavat näyttäviä taisteluita, eikä Napoleon todellakaan ole tässä poikkeus. Scottin loihtimia eeppisiä sotatantereita katsellessa tulee ikävä vastaavaa vanhaa kunnon elokuvantekoa. Ei tällaista pääse enää näkemään muuten kuin tällaisten vanhan koulukunnan ohjaajien tarjoamana. Taistelut ovat valtavia, hurjan hienojen puitteiden, satapäisten taustanäyttelijöiden ja vaikuttavien käytännön tehosteiden kera. Erityisesti talvinen Austerlitzin taistelu on toteutukseltaan läpikotaisin erinomainen ja huipennuksena toimiva Waterloon taistelu on myös hienosti työstetty.

Napoleon on muutenkin teknisiltä ansioiltaan vaikuttava teos. Se on tyylikkäästi kuvattu, oli kyse sitten massiivisista ja yksityiskohtaisista maisemaotoksista tai tiukemmista ja henkilökohtaisemmista lähikuvista. Värimäärittelyssä leffasta on tehty perin ankea harmaan ja sinisen sävyin, jolloin Egyptiin sijoittuvat kohtaukset ensimmäisen tunnin aikana korostuvat keltaisuudessaan. Lavastustiimi on tehnyt huikeaa työtä ja puvustustiimikin pistää parastaan. Käytännön efektit ovat hienoja ja pääasiassa myös tietokonetehosteet toimivat. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Martin Phippsin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Napoleon on erittäin mainio eeposelokuva yhdestä kaikkien aikojen tunnetuimmasta hallitsijasta, joskin jopa yli kahden ja puolen tunnin kestossaan leffa kärsii hieman kiirehtivästä kerronnasta, jotta yli kolmen vuosikymmenen tapahtumat saadaan käytyä läpi. Veikkaisinkin, että tuleva neljän tunnin leikkausversio tasoittaisi kerrontaa ja olisi massiivisesta kestostaan huolimatta vieläkin parempi paketti. Joaquin Phoenix ja Vanessa Kirby ovat ikäongelmista huolimatta hyvät valinnat Napoleon Bonaparteksi ja tämän vaimoksi Joséphineksi. Parin haastavaa draamaa käydään hyvin läpi elokuvan halki. Taistelukohtaukset ovat toinen toistaan vaikuttavampia ja niitä katsoessa ei voi kuin harmitella, että tällaiset vastaavat eeppisyydet ovat jäämässä elokuvamaailmassa historiaan. Elokuva on teknisiltä ansioiltaan todella komea kuvausta, lavasteita ja tehosteita myöten. Ridley Scott suoriutuu ansiokkaasti ohjaajana ja uskoisin David Scarpan käsikirjoituksen pääsevän paremmin oikeuksiinsa, kun täyspitkä leikkausversio saapuu katseltavaksi. Vaikka siis toisaalta veikkaisin sen olevan parempi, kehotan silti kaikkia kiinnostuneita käymään katsomassa Napoleonin elokuvateatterissa. Erityisesti näyttävät sotakohtaukset ovat tarkoitettuja katseltavaksi isolta kankaalta kunnon äänentoiston kera. Jos Napoleonkin osoittautuu taloudelliseksi pettymykseksi, on se yksi naula lisää historiallisten eeposelokuvien hauta-arkkuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Napoleon, 2023, Apple Studios, Scott Free Productions

Arvostelu: Viimeinen samurai (The Last Samurai - 2003)

VIIMEINEN SAMURAI

THE LAST SAMURAI

Ohjaus: Edward Zwick

Pääosissa: Tom Cruise, Ken Watanabe, Koyuki Kato, Shin Koyamada, Hiroyuki Sanada, Timothy Spall, Masato Harada, Tony Goldwyn, Shichinosuke Nakamura, Seizo Fukumoto ja Billy Connolly

Genre: sota, draama

Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia

Ikäraja: 16

The Last Samurai, eli suomalaisittain Viimeinen samurai on Tom Cruisen tähdittämä historiallinen sotaelokuva. John Logan kirjoitti elokuvan tarinan, ottaen vaikutteita samurai Saigō Takamorin johtamasta vuoden 1877 Satsuman kapinasta ja ranskalaisen kapteeni Jules Brunetin osallisuudesta Boshin-sotaan vuonna 1868. Logan sai tuottaja Vincent Wardin kiinnostumaan ideastaan ja tämä palkkasi Edward Zwickin ohjaamaan elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Viimeinen samurai sai maailmanensi-iltansa 20. marraskuuta 2003 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joskin kriitikot eivät ihan innostuneet siitä. Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras miessivuosa, lavastus, puvustus ja äänitys), sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras miespääosa, miessivuosa ja musiikki). Itse en ollut aiemmin nähnyt Viimeistä samuraita, vaikka minun on pitänyt katsoa se jo useamman vuoden ajan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ryhtyä tuumasta toimeen ja katsoa ja arvostella leffan juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1876 Yhdysvaltain asevoimien kapteeni Nathan Algren palkataan kouluttamaan Japanin Keisarillista armeijaa sotaan kapinoivia samuraita vastaan. Taistelun aikana samurait kuitenkin vangitsevat Nathanin, mutta tappamisen sijaan he haluavat oppia häneltä länsimaisesta kulttuurista, samalla kun Nathan ihastuu heidän elämäntapoihinsa.

Tom Cruise nähdään elokuvassa kapteeni Nathan Algrenina, intiaanisotien veteraanina, joka on taisteluiden ja tekojensa takia syvästi traumatisoitunut ja alkoholisoitunut. Hän kiertää osavaltioita esittelemässä uusia kivääreitä eri tapahtumissa aika pienehköä palkkiota vastaan. Niinpä kun hänelle tarjotaan isoa summaa rahaa japanilaissotilaiden kouluttamisesta, Nathan päättää tarttua tilaisuuteen. Cruise tekee yhden uransa vakuuttavimmista roolitöistä Viimeisessä samuraissa. Hän heittäytyy hienosti mieleltään rikkinäisen sotaveteraanin osaan, joka alkaa elokuvan aikana hiljalleen löytämään uutta merkitystä elämälleen. Olen aina ihaillut Cruisen omistautumista leffojaan kohtaan ja sen lisäksi, että hän teki tietty omat stunttinsa tässä, hän myös opetteli rooliaan varten japaninkieltä.

     Elokuvassa nähdään myös Tony Goldwyn Nathanin entisenä komentajana Bagleyna, Billy Connolly Nathanin mukaan lähtevänä sotaveteraani Gantina, Timothy Spall brittivalokuvaaja Grahamina, Masato Harada Nathanille työtarjouksen tekevänä herra Omurana, Shichinosuke Nakamura Japanin keisari Meijinä, Ken Watanabe kapinoivia samuraita johtavana Katsumotona, Koyuki Kato hänen siskonaan Takana, Shin Koyamada hänen poikanaan Nobutadana, sekä Hiroyuki Sanada hänen uskollisena soturinaan Ujiona. Näyttelijäkaarti suoriutuu läpikotaisin rooleistaan mallikkaasti. Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut Watanabe tarjoaa filmin parhaan roolityön samuraina, joka rakastaa maataan ja keisariaan niin syvästi, että on valmis hyökkäämään niitä kohtaan, kokiessaan länsimaisen kulttuurin uhkaavan vanhoja japanilaisia arvoja. Samalla häntä kuitenkin kiehtoo länsimainen kulttuuri suuresti, mikä tekee Katsumodosta kiinnostavan hahmon.

Miksi olinkaan viivästyttänyt näin kauan Viimeisen samurain näkemistä? Hitaasti mutta varmasti olin täysin myyty näkemälleni ja vartti vartilta pidin elokuvasta enemmän ja enemmän. Aluksi olin vaikuttunut Cruisen roolisuorituksesta, sitten näyttävistä puitteista ja brutaaleista taistelukohtauksista, mutta lopulta ennen kaikkea elokuvan tarinasta. Leffan juonta voi helposti verrata Kevin Costnerin Oscar-voittajaan Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990), joissa kummassakin amerikkalaissotilas otetaan mukaan kulttuuriin, jota hän piti ennen raakalaismaisena ja vihollisena, ja päätyy lopulta auttamaan tätä kulttuuria taistelussa aiempia liittolaisiaan vastaan. Mutta miksi edes lähteä keksimään pyörää uusiksi, kun tällainen kertomus toimii hienosti? Amerikan alkuperäiskansojen ja Japanin samuraiden kulttuurit ovat kuitenkin hyvin erilaisia, mikä tekee Viimeisestä samuraista omanlaisensa elämyksen.

Elokuvasta löytyy todella vaikuttavia taistelukohtauksia ja erityisesti loppuhuipennuksena toimiva sota on suorastaan eeppinen. Menoa ei ole tehty lapsiystävälliseksi, vaan veri roiskuu ja raajoja katkotaan. Miksikään raakuuksilla mässäilyksi homma ei kuitenkaan äidy. Sekaan mahtuu toki pientä romanssintynkää ja muutama hauskakin hetki. Kuitenkin kaiken keskellä minut nappasi mukaansa parhaiten kuvaus kulttuurien kohtaamisesta. Hiljalleen vangiksi otettu Nathan lämpenee samuraille ja alkaa kiinnostua heidän tavoistaan. Vaikka Katsumodo onkin Japanin länsimaalaistamista vastaan, länsimainen kulttuuri kuitenkin kiehtoo häntä - eikä vain siksi, että hän voisi ymmärtää vihollistaan paremmin. Nathanin ja Katsumodon välille vähitellen muodostuva liki veljellinen ystävyys on suorastaan kaunis. Jos jostain yllätyin, niin siitä, kuinka liikuttava Viimeinen samurai lopulta onkaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Edward Zwick, joka tekee upeaa työtä kerronnan ja tunnelman parissa. Hänellä on silmää niin näyttävälle toiminnalle kuin myös nätille maisemaesittelylle. John Loganin ohella käsikirjoitusta on ollut laatimassa niin Zwick kuin Marshall Herskovitz. Kolmikko tekee taidokasta työtä rakentaessaan tarinaa ja ystävyyttä, kuten myös esitellessään ihailemaansa kulttuuria. Viimeinen samurai on myös visuaalisesti erinomainen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu ja taidokkaasti leikattu kasaan. Kahden ja puolen tunnin kesto menee varsin nopeasti, sillä katsoja jää niin täysillä kertomuksen vietäväksi. Valaisua hyödynnetään oivallisesti. Lavasteet ja asut ovat huikeat. Taistelukohtauksissa on hieno nähdä, kuinka paljon on tehty käytännöin tehostein ja satojen näyttelijöiden kera. Nykyään tämä kaikki tehtäisiin viherkankaan edessä digiefektien kanssa. Ääniefektit ovat myös vakuuttavat ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat tietty väkevän mahtipontiset - mitäpä muuta herralta voisi odottaa?

Yhteenveto: Viimeinen samurai on hieno elokuva, joka tarjoaa niin komeita taistelukohtauksia kuin yllättävänkin liikuttavaa henkilödraamaa, eri kulttuureista tulevien miesten välille muodostuvan veljellisen ystävyyden kautta. Tom Cruise tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista alkoholisoituneena sotaveteraani Nathan Algrenina ja Ken Watanabe pistää parastaan kapinoivia samuraita johtavana Katsumotona. Kulttuurien yhteentörmäystä käsitellään mielenkiintoisesti läpi leffan ja kaunista Japania päästään ihastelemaan oikein koko rahan edestä. Kertomus on vangitseva ja seasta löytyy myös oivaa romantiikkaa ja huumoria. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on vaikuttava, oli kyse sitten kuvauksesta, puitteista tai tehosteista. Hans Zimmerin säveltämät musiikit tunnelmoivat mahtipontisesti taustalla. Viimeinen samurai on mahtava filmi, jota suosittelen japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneille, eeppisten historiaan nojaavien elokuvien ystäville kuin myös näiden näyttelijöiden faneille. 20-vuotisjuhla on hyvä syy vihdoin katsoa elokuva, jos se on jäänyt näkemättä tai sitten katsoa leffa uudestaan, vaikka sen olisikin aiemmin nähnyt useamman kerran.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Samurai, 2003, Warner Bros., Radar Pictures, The Bedford Falls Company, Cruise/Wagner Productions

Arvostelu: Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä (The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes - 2023)

NÄLKÄPELI: BALLADI LAULULINNUISTA JA KÄÄRMEISTÄ

THE HUNGER GAMES: THE BALLAD OF SONGBIRDS AND SNAKES

Ohjaus: Francis Lawrence

Pääosissa: Tom Blyth, Rachel Zegler, Josh Andrés Rivera, Viola Davis, Peter Dinklage, Jason Schwartzman, Hunter Schafer, Fionnula Flanagan, Mackenzie Lansing, Nick Benson, Ashley Liao, Burn Gorman, Isobel Jesper Jones, Dakota Shapiro ja George Somner

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 37 minuuttia

Ikäraja: 12

The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes, eli suomalaisittain Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan vuodelta 2020 ja se on esiosa Collinsin kirjoihin perustuville Nälkäpeli-elokuville (The Hunger Games - 2012-2015). Pian Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 2:n (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2 - 2015) ilmestyttyä Lionsgate-studion pomo Jon Feltheimer alkoi keräämään tiimiä työstämään esiosaa, joka kertoisi Nälkäpelin syntytarinan. Kun Collins ilmoitti itse kirjoittavansa esiosakirjaa, Lionsgate hankki saman tien sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja nyt Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin sarjasta, kun ensimmäinen Nälkäpeli-elokuva (The Hunger Games) saapui teattereihin vuonna 2012. Luin kirjan yhdessä illassa ja pidin leffasta. Jatko-osaleffasta Nälkäpeli: Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) pidin vielä enemmän. Sen sijaan niin kirjatrilogian päätösosa Matkijanärhi (Mockingjay - 2010) ja sen pohjalta väännetyt kaksi elokuvaa Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014) ja Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 2 jättivät minut kylmäksi ja tappoivat innostukseni sarjaa kohtaan. En siis lukenut Balladi laululinnuista ja käärmeistä -kirjaa, kun se julkaistiin, eikä minulle ole herännyt kummoista mielenkiintoa sen elokuvasovitusta kohtaan. Koin Nälkäpelin ajan olevan jo ohi, eikä traileri vakuuttanut minua puolelleen. Kävin kuitenkin katsomassa: Nälkäpeli: Balladin laululinnuista ja käärmeistä sen kutsuvierasnäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Panemissa ollaan järjestämässä kymmenettä Nälkäpeli-kilpailua, missä kapinoineiden kahdentoista vyöhykkeen lapsitribuutit taistelevat kuolemaan asti. Nuori Coriolanus Snow ryhtyy valmentamaan 12. vyöhykkeen Lucy Gray Bairdia. Jos Lucy Gray voittaa, Snow'n köyhän perheen taloudellinen asema paranisi huomattavasti.

Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä keskittyy alkuperäisistä elokuvista tutun, Donald Sutherlandin näyttelemän Panemin presidentti Coriolanus Snow'n nuoruusvuosiin. Sutherlandin sijaan nuorta Snow'ta esittää lähes tuntematon Tom Blyth, joka on aiemmin esiintynyt pääasiassa teatterilavoilla. Blyth tarjoaa toisaalta kelvollisen roolisuorituksen, mutta hänestä ei vähemmän yllättäen löydy samaa karismaa kuin Sutherlandista. Blyth ei myöskään saanut ainakaan minua vakuuttuneeksi, että kyseessä olisi sama hahmo. Toki Blythin ja Sutherlandin versioiden välissä on 64 vuotta, joiden aikana Snow on voinut kehittyä häijympään suuntaan, mutta tämä elokuva tekee varsin köykäistä työtä esitelläkseen katsojille sen kipinän, joka tekee nuoresta miehestä iäkkään tyrannin, jollaisena hänet parhaiten tunnemme. Elokuva toivoo katsojan sympatioiden päätyvän Snow'n puolelle, mutta tämä on haastavaa, tietäessämme hänen tulevaisuutensa. Yritykset esittää Snow'n taustat tragedioiden kautta eivät oikein vakuuta.

     Parissa vuodessa ja ihan vain parilla elokuvaesiintymisellä West Side Story -uudelleenfilmatisoinnissa (2021) ja supersankarileffa Shazam! Fury of the Godsissa (2023) Hollywood-staraksi noussut Rachel Zegler näyttelee Lucy Gray Bairdia, köyhällä 12. vyöhykkeellä asuvaa tyttöä, joka valikoituu edustamaan vyöhykettä kymmenennessä Nälkäpelissä. Zegler esittelee jälleen niin näyttelijäntaitojaan kuin myös laululahjojaan. Laulaminen on Lucy Grayn erityisosaamista ja sitä hän pääseekin tekemään pitkin leffan. Lucy Gray ja Snow paritetaan tribuutiksi ja tämän mentoriksi, ja hahmojen välistä suhdetta rakennellaan leffan aikana oivallisesti, kunnes se lopulta kulminoituu harmillisen hosuen.

Elokuvassa nähdään myös Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Hunter Schafer Snow'n serkkuna Tigrisinä ja Fionnula Flanagan heidän isoäitinään, myöskin uudesta West Side Storystä tuttu Josh Andrés Rivera Snow'n luokkatoverina Sejanus Plinthinä, Peter Dinklage Nälkäpelin luojana, dekaani Casca Highbottomina, Viola Davis pelisuunnittelija tohtori Gaulina, Jason Schwartzman Nälkäpelin alkuperäisenä juontajana, Lucretius "Lucky" Flickermanina, sekä Burn Gorman 12. vyöhykkeen rauhanturvaajia komentavana Hoffina. Schafer jää harmillisen pahasti sivuun Tigris-serkun osassa, mutta Rivera toimii menevästi hieman kapinoivana Sejanuksena. Yleensä mainion Dinklagen tulkinta morfiiniriippuvaisesta saa hänet näyttämään siltä kuin häntä ei kiinnostaisi olla leffassa mukana ollenkaan ja Schwartzman on ihan hupaisa kopio alkuperäisistä Nälkäpeleistä tutusta, Stanley Tuccin esittämästä Caesar Flickermanista. Viola Davis on elokuvan todellinen outolintu. Toisaalta Davis tarjoaa elokuvan vekkuleimman roolityön, mutta hänen räikeän eksentrinen hahmonsa ei sovi muuten tosikkomaiseen leffaan. Alkuperäisleffoissa panemilaiset esitettiin tällaisina oudosti pukeutuvina ja värikkäinä persoonina, mutta kun tohtori Gaul on yksinään sellainen, hän tuntuu kuuluvan eri leffaan.

Valitettavasti Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä ei onnistunut voittamaan minua puolelleen, vaan pidin elokuvaa potentiaalisena, mutta harmillisen keskinkertaisena esiosana. Kenties tarina toimii paremmin 500-sivuisen kirjan muodossa tai se olisi siirtynyt onnistuneesti minisarjaksi, mutta kahden ja puolen tunnin elokuvana käteen jää lähinnä vaisu ja hieman hutiloiden tehty pintaraapaisu. Kirja on pidempi kuin yksikään aiemmista Nälkäpeleistä ja aluksi tekijät pohtivatkin sen jakamista kahdeksi elokuvaksi. Ohjaajan penkille palaava Francis Lawrence on kuitenkin jälkikäteen ilmaissut katumusta siitä, kun Matkijanärhi-kirja jaettiin kahtia leffoissa, eikä halunnut mahdollisesti toistaa samaa virhettä. Balladi laululinnuista ja käärmeistä olisi kuitenkin kenties kaivannut tällaista jakoa.

Elokuvan päätteeksi päällimmäisenä mielessäni oli, että kun Nälkäpelin ja Panemin historiasta löytyisi varmasti kiinnostavaa kerrottavaa, miksi Suzanne Collins päätti kertoa juuri tämän tarinan? Itse sotaa edeltävää aikaa nähdään vain muutaman minuutin mittaisen prologin aikana ja Nälkäpelin syntytarina selitetään pikaisesti parilla lauseella. Leffaa katsoessa pohdin useasti, että olisin mieluummin katsonut elokuvan jostain täysin sivujuonteena esitetystä asiasta. Balladi laululinnuista ja käärmeistä esittää, että se kertoisi, kuinka Snow'sta tuli se tuntemamme presidentti, mutta tämä kehityskaari on todella ontuva. Kaikki pahat puolet hahmosta on jätetty vasta viimeiseen varttiin ja muutos on kummallisen tönkkö, aivan kuin vasta kirjoitusvaiheen lopussa olisi hoksattu, että "ai niin, hitsit, tästähän pitikin tulla se pääpahis, eikä sankari!"

Ennen viimeistä, hätäisesti kasaan pistettyä ja aika sekavaakin tuntia elokuva on vielä kelvollinen. Snow'n ja Lucy Grayn tapaamista ja heidän välien syventämistä on kiinnostavaa seurata, minkä lisäksi on mielenkiintoista nähdä menneisyyden Panemia, huomattavasti maanläheisemmän teknologian kanssa, joskin tämäkin puoli jää lähinnä pintaraapaisuksi. Itse peli on leffan viihdyttävintä antia ja kiinnostavan erilainen aiemmin nähdyistä, sillä sen ympärille ei vielä kuulu kaikenlaista säkenöivää tapahtumaa ja juhlaa. Peliareenakin on huomattavasti maltillisempi ja tavanomaisempi. Pelistä löytyy kuitenkin myös ongelmansa. Jotkut tapahtumista eivät käy järkeen, eikä leffa herätä juuri jännitettä siitä, mikä pelin lopputulos on. Aika lailla kaikki Balladissa laululinnuista ja käärmeistä jää vaisun kädenlämpöiseksi.

Francis Lawrence on tosiaan palannut ohjaamaan, tehtyään ykkösosaa lukuun ottamatta muutkin Nälkäpelit. Elokuvaa katsoessa kuitenkin toivoin, että mukaan olisi saatu tuoretta verta ja joku uusi tekijä olisi päästetty vastaamaan esiosasta. Lawrence ei panosta leffaan samalla tavalla kuin edellisiin. Michael Lesslien ja Michael Arndtin käsikirjoitus on erityisen ontuva. Pitkä kirja on väkisin puskettu yhteen leffaan, eikä kirjan ratkaisu jatkaa tarinaa vielä pitkään sen jälkeen, kun peli on jo päättynyt, ihan toimi elokuvamuodossa. Sekaan heitellyt viittaukset alkuperäisiin elokuviin ovat myös varsin kiusallisia, lähtien ylikäytetystä The Hanging Tree -laulusta. Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on kuitenkin hyvin kuvattu. Lavasteet ovat hienot, puvustukset ja maskeeraukset taas ailahtelevat tasoltaan. Erikoistehosteet ajavat ajoittain asiansa, mutta mukaan mahtuu myös yksi isompi räjähdyskohtaus, joka näyttää täysin keskeneräiseltä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivasti taustalla. Lucy Graylle kirjoitetut laulut ovat meneviä rallatuksia.

Yhteenveto: Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on harmillisen keskinkertainen esiosa, joka ei oikein tunnu tietävän, mitä tarinaa se haluaa kertoa. Nälkäpelien syntyyn perehdytään todella pikaisesti ja kaikista merkittävin asia, eli Coriolanus Snow'n kehitys hyväsydämisestä nuoresta miehestä kylmäksi tyranniksi on lähes olematon. Hahmokaari on erittäin ontuvasti kirjoitettu ja muutos pahikseksi tuntuu tapahtuvan täysin äkillisesti ja vasta leffan viime minuuteilla. Elokuvan viimeinen kolmannes onkin sen ehdottomasti heikointa antia. Sitä edeltävä puolitoistatuntinen toimii pääasiassa kelvollisesti. Snow'n ja pelitribuutti Lucy Grayn välistä suhdetta kehitellään mainiosti ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka yksi ensimmäisistä Nälkäpeleistä eroaa niistä, joihin totuimme aiemmissa leffoissa. Itse peli on elokuvan mukaansatempaavinta antia, joskin siitäkin löytyy vikansa. Tom Blyth menettelee pääroolissa, mutta ei koskaan vakuuta, että hänen hahmostaan kasvaisi tuntemamme presidentti. Rachel Zegler esittelee jälleen näyttelijä- ja laulutaitojaan. Sivunäyttelijöistä parhaiten mieleen jää Viola Davis, jonka hahmo on suorastaan sarjakuvamainen - niin hyvässä kuin pahassa. Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä olisi todennäköisesti kääntynyt paremmin minisarjan kuin elokuvan muotoon, sillä kahden ja puolen tunninkin kestossa lopputulos on pelkkä pintaraapaisu. Valitettavasti itse tarina ei ollut erityisen vahva, jotta elokuva olisi herättänyt minussa mielenkiintoa lukemaan, toimiiko homma paremmin kirjana. Jos elokuva menestyy, on todennäköistä, että Nälkäpeli-saaga jatkuu muodossa tai toisessa. Tällä maailmalla on takuulla vielä tarinoita tarjottavanaan - toivottavasti parempia kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes, 2023, Lions Gate Films, Good Universe, Color Force

Arvostelu: The Karate Kid (2010)

THE KARATE KID

Ohjaus: Harald Zwart

Pääosissa: Jaden Smith, Jackie Chan, Taraji P. Henson, Wenwen Han, Zhenwei Wang, Yu Rongguang, Luke Carberry, Ji Wang, Zhensu Wu ja Zhiheng Wang

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Kasariklassikko The Karate Kid (1984) oli kehuttu menestys, joka sai useamman jatko-osan, sekä animaatiosarjan. Vuonna 1994 ilmestynyt Karate Kid saa seuraajan (The Next Karate Kid) oli kuitenkin haukuttu jättifloppi, joten elokuvasarja jätettiin yli vuosikymmenen ajaksi siihen. 2000-luvun alkupäässä alkoi kuitenkin uuden Karate Kid -leffan työstäminen, joka vuosituhannelle perinteisesti olisi uudelleenfilmatisointi alkuperäisestä. Hollywood-tähdet Will Smith ja Jada Pinkett Smith ryhtyivät elokuvan tuottajiksi, sillä ehdolla, että pääroolissa nähtäisiin heidän poikansa Jaden. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2009 ja koko työryhmä viittasi elokuvaan nimellä "The Kung Fu Kid", sillä karaten sijaan siinä harjoitetaan kungfua. Sony-studiolla jopa pohdittiin, että se jäisi elokuvan viralliseksi nimeksi, mutta alkuperäisen elokuvan tuottaja Jerry Weintraub vaati, että vanha nimi pidettäisiin. Niinpä The Karate Kid -nimen pitänyt uudelleenfilmatisointi julkaistiin toukokuussa 2010 ja se oli niin kriitikoilta kuin alkuperäisleffojen faneilta saamista ristiriitaisista arvioistaan huolimatta taloudellinen hitti. Itse en ollut aiemmin nähnyt tätä The Karate Kid -leffaa, ainoastaan alkuperäisen. Kuitenkin nyt, kun alkuperäiselokuvia jatkanut Cobra Kai -televisiosarja (2018-) on saamassa viimeisen tuotantokautensa ja tämä uudelleenfilmatisointi on saamassa jatko-osan ensi vuonna, päätin katsoa koko leffasarjan läpi. Puolitoista kuukautta Karate Kid saa seuraajan -elokuvan jälkeen pistin vihdoin The Karate Kid -uudelleenfilmatisoinnin pyörimään.

Amerikkalaispoika Dre Parker muuttaa äitinsä töiden takia Kiinaan, missä hän joutuu paikallisten poikien kiusaamaksi. Maansa myynyt Dre saa apua yllättävältä taholta, kun perheen talonmies Han ryhtyy opettamaan hänelle kungfua.

Pääroolissa Daniel LaRussona... ei kun siis Dre Parkerina nähdään tosiaan näyttelijäpariskunta Will Smithin ja Jada Pinkett Smithin poika Jaden Smith. Tämä oli sitä aikaa, kun pariskunta yritti todella kovasti luoda pojalleen uraa Hollywoodissa. Smithien tuottaman The Karate Kidin lisäksi Jaden näytteli isänsä kanssa leffoissa Onnen potkuja (The Pursuit of Happyness - 2006) ja After Earth (2013). Ei ole mikään ihme, ettei Jadenista tullut koskaan vanhempiensa kaltaista leffastaraa. Ilman nepotismia hän ei olisi luultavasti saanut yhtäkään näistä rooleista - niin huono näyttelijä Jaden on. The Karate Kidissä hänen esiintymisensä on ajoittain tuskastuttavan myötähäpeällistä seurattavaa. Hän yrittää kopioida alkuperäisleffoja tähdittänyttä Ralph Macchiota, sekä vekkuleita rooleja tekevää isäänsä, mutta kiusallisin lopputuloksin. Jaden ei saa tehtyä jatkuvasti valittavasta hahmostaan pidettävää, eikä hän myöskään saa luotua tunnetta yhtenäisestä persoonasta, vaan Dre saattaa olla täysin erilainen tyyppi kohtauksesta riippuen. Ainoa kehuttava juttu Jadenin työssä onkin hänen rankka fyysinen valmistautumisensa roolia varten.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Taraji P. Henson Dren äitinä, Wenwen Han Dren ihastuksenkohteena Alina, ei kun siis Meiyinginä, Zhenwei Wang Dretä kiusaavana Johnnynä, ei kun siis Chenginä, Yu Rongguang karatea, ei kun siis kungfua Cobra Kai -ryhmälle, ei kun siis Fighting Dragon -ryhmälle kouluttavana Kreesenä, ei kun siis mestari Linä, sekä elokuvan jonkin sortin pelastavana enkelinä toimiva Jackie Chan Drelle kungfua opettavana talonmies Miyagina, ei kun siis Hanina. Chan on elokuvan parasta antia, vaikkei hän tee mentorihahmostaan yhtä tykättävää kuin Pat Morita. Henson on myös kelpo valinta äidin rooliin, mutta muut näyttelijät, etenkin lapset Han ja Wang ovat aika kehnoja osissaan.

Kuten etukäteen odotin, en pahemmin piitannut The Karate Kid -uudelleenfilmatisoinnista. Jackie Chan ansaitsee leffalle lisäpisteen ja tarinan siirtäminen Yhdysvalloista Kiinaan tuo edes hieman kulttuurista eroa, mutta muuten kyseessä on todella pitkästyttävä ja ponneton kierrätysversio mahtavasta kasariklassikosta. Vaikka hahmojen nimet on muutettu ja kamppailulajikin on vaihdettu karatesta kungfuun (mutta silti elokuvan nimessä on pidetty sana "Karate"), leffa kulkee tylsän orjallisesti alkuperäiselokuvan latuja. Pari selvästi uutta juttua on tuotu mukaan Dren ja Hanin luostarivisiitin ja Meiyingin viulunsoittokuvion kautta, mutta muuten alkuperäiselokuvan nähnyt vain tuijottaa tapahtumia ja toteaa, että "seuraavaksi tapahtuu näin ja sitten tapahtuu noin, minkä jälkeen tapahtuu sillä lailla". Ikoninen "wax on, wax off" -kohtaus on pistetty uuteen uskoon, mutta eipä uusi versio tarjoa vastaavaa huvittuneisuutta mentorin koulutuksen nokkeluudesta.

Yksi elokuvan käsittämättömimmistä jutuista on, että se on venytetty lähes kahden ja puolen tunnin mittaiseksi. Leffasta löytyisi jatkuvasti karsittavaa ja vaikka alkuperäinenkin elokuva kulki seesteisesti ja rauhassa omalla painollaan eteenpäin, se imaisi mukaansa ja sai katsojan kiinni tunnepuoleen. Vuoden 2010 The Karate Kid ei tarjoa juuri mitään. Jaden Smith ei tee Drestä pidettävää, eikä hänen edesottamuksiaan siis jaksa seurata. Komediapuoli jättää erityisen kylmäksi, eikä draamaosastokaan toimi kaksisesti. Loppuhuipennuksena toimiva kungfu-turnaus kopioi niin tarkkaan alkuperäisleffan finaalia, ettei siitä löydy pienintäkään jännityksen ripettä. Jos alkuperäiselokuvaa ei ole katsonut, voi tämä The Karate Kid tarjota edes jotain, mutta en millään lähtisi suosittelemaan katsomaan tätä ensin. Asiaa ei auta yhtään se, kuinka selvää on, että koko elokuva tehtiin vain, jotta Smithit saisivat tehtyä pojastaankin Hollywood-tähden.

Elokuvan on ohjannut Harald Zwart, joka oli tätä ennen tehnyt muun muassa koko perheen vakoojaseikkailu Agentti Cody Banksin (Agent Cody Banks - 2003) ja vanhojen hittikomedioiden pohjalta tehdyn uudelleenfilmatisoinnin jatko-osan Vaaleanpunainen pantteri 2:n (The Pink Panther 2 - 2009). Zwart ei vakuuta The Karate Kidillään yhtään sen enempää kuin noilla. Hänen työtään ei ole varmasti helpottanut, että hänen on pitänyt ohjata puhtaan nepotismin takia keulakuvana potkivaa Jaden Smithiä ja että tietyistä muutoksistaankin huolimatta Christopher Murpheyn käsikirjoitus on tylsä kopio alkuperäisleffasta. Sentään The Karate Kid -uudelleenfilmatisointi on hyvin kuvattu. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät, ja tappeluissa nähtävä stunt-työ taidokasta. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja James Horner tunnelmoi ihan kivasti taustalla, vaikkei hän saakaan yhtä mainioita melodioita aikaiseksi kuin alkuperäiselokuvan säveltänyt Bill Conti.

Yhteenveto: Vuoden 2010 The Karate Kid -uudelleenfilmatisointi on maisemanvaihdoksesta, itse kamppailulajin vaihdoksesta ja hahmojen nimien muutoksesta huolimatta tylsä ja laiska uudelleenfilmatisointi mahtavasta kasariklassikosta. On selvää, että elokuva tehtiin lähinnä Jaden Smithille toivotun uran ponnahduslaudaksi. Smith on kiusallisen kehno roolissaan ja tekee Dre-hahmostaan usein tuskastuttavan ärsyttävän. Jackie Chan pelastaa sen, minkä pystyy Dretä kouluttavana Hanina, mutta muuten näyttelijöissä ei ole paljoa kehumista. Käsikirjoituksesta löytyy pieniä muutoksia, mutta pääasiassa se seuraa tylsän orjallisesti alkuperäisleffaa. Harald Zwartin ohjaus on ponnetonta ja leffa muuttuu nopeasti pitkäveteiseksi. Asiaahan ei auta täysin tarpeeton kahden ja puolen tunnin kesto. Sentään tekniseltä puolelta löytyy ansionsa esimerkiksi kuvauksesta, mutta siihen se sitten jääkin. The Karate Kid vuosimallia 2010 on osa tarpeettomien ja kehnojen uudelleenfilmatisointien pitkää jonoa, enkä käsitä, miksi sille nähtävästi tehdään nyt yli kymmenen vuoden jälkeen jatkoa. Ennen kuin päästään siihen, on aika kuitenkin hypätä elokuvista television puolelle ja katsoa, onko alkuperäistrilogiaa jatkanut Cobra Kai -sarja askel kohti parempaa, vai olisiko koko Karate Kid -saaga kannattanut lopettaa jo vuosia sitten...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Karate Kid, 2010, Columbia Pictures, Overbrook Entertainment, Sony Pictures Releasing, China Film Group Corporation, Emperor Film Production, Jerry Weintraub Productions