Arvostelu: Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä (The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes - 2023)

NÄLKÄPELI: BALLADI LAULULINNUISTA JA KÄÄRMEISTÄ

THE HUNGER GAMES: THE BALLAD OF SONGBIRDS AND SNAKES

Ohjaus: Francis Lawrence

Pääosissa: Tom Blyth, Rachel Zegler, Josh Andrés Rivera, Viola Davis, Peter Dinklage, Jason Schwartzman, Hunter Schafer, Fionnula Flanagan, Mackenzie Lansing, Nick Benson, Ashley Liao, Burn Gorman, Isobel Jesper Jones, Dakota Shapiro ja George Somner

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 37 minuuttia

Ikäraja: 12

The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes, eli suomalaisittain Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä perustuu Suzanne Collinsin samannimiseen kirjaan vuodelta 2020 ja se on esiosa Collinsin kirjoihin perustuville Nälkäpeli-elokuville (The Hunger Games - 2012-2015). Pian Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 2:n (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2 - 2015) ilmestyttyä Lionsgate-studion pomo Jon Feltheimer alkoi keräämään tiimiä työstämään esiosaa, joka kertoisi Nälkäpelin syntytarinan. Kun Collins ilmoitti itse kirjoittavansa esiosakirjaa, Lionsgate hankki saman tien sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja nyt Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on saapunut elokuvateattereihin. Itse innostuin sarjasta, kun ensimmäinen Nälkäpeli-elokuva (The Hunger Games) saapui teattereihin vuonna 2012. Luin kirjan yhdessä illassa ja pidin leffasta. Jatko-osaleffasta Nälkäpeli: Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) pidin vielä enemmän. Sen sijaan niin kirjatrilogian päätösosa Matkijanärhi (Mockingjay - 2010) ja sen pohjalta väännetyt kaksi elokuvaa Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014) ja Nälkäpeli: Matkijanärhi, osa 2 jättivät minut kylmäksi ja tappoivat innostukseni sarjaa kohtaan. En siis lukenut Balladi laululinnuista ja käärmeistä -kirjaa, kun se julkaistiin, eikä minulle ole herännyt kummoista mielenkiintoa sen elokuvasovitusta kohtaan. Koin Nälkäpelin ajan olevan jo ohi, eikä traileri vakuuttanut minua puolelleen. Kävin kuitenkin katsomassa: Nälkäpeli: Balladin laululinnuista ja käärmeistä sen kutsuvierasnäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Panemissa ollaan järjestämässä kymmenettä Nälkäpeli-kilpailua, missä kapinoineiden kahdentoista vyöhykkeen lapsitribuutit taistelevat kuolemaan asti. Nuori Coriolanus Snow ryhtyy valmentamaan 12. vyöhykkeen Lucy Gray Bairdia. Jos Lucy Gray voittaa, Snow'n köyhän perheen taloudellinen asema paranisi huomattavasti.

Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä keskittyy alkuperäisistä elokuvista tutun, Donald Sutherlandin näyttelemän Panemin presidentti Coriolanus Snow'n nuoruusvuosiin. Sutherlandin sijaan nuorta Snow'ta esittää lähes tuntematon Tom Blyth, joka on aiemmin esiintynyt pääasiassa teatterilavoilla. Blyth tarjoaa toisaalta kelvollisen roolisuorituksen, mutta hänestä ei vähemmän yllättäen löydy samaa karismaa kuin Sutherlandista. Blyth ei myöskään saanut ainakaan minua vakuuttuneeksi, että kyseessä olisi sama hahmo. Toki Blythin ja Sutherlandin versioiden välissä on 64 vuotta, joiden aikana Snow on voinut kehittyä häijympään suuntaan, mutta tämä elokuva tekee varsin köykäistä työtä esitelläkseen katsojille sen kipinän, joka tekee nuoresta miehestä iäkkään tyrannin, jollaisena hänet parhaiten tunnemme. Elokuva toivoo katsojan sympatioiden päätyvän Snow'n puolelle, mutta tämä on haastavaa, tietäessämme hänen tulevaisuutensa. Yritykset esittää Snow'n taustat tragedioiden kautta eivät oikein vakuuta.

     Parissa vuodessa ja ihan vain parilla elokuvaesiintymisellä West Side Story -uudelleenfilmatisoinnissa (2021) ja supersankarileffa Shazam! Fury of the Godsissa (2023) Hollywood-staraksi noussut Rachel Zegler näyttelee Lucy Gray Bairdia, köyhällä 12. vyöhykkeellä asuvaa tyttöä, joka valikoituu edustamaan vyöhykettä kymmenennessä Nälkäpelissä. Zegler esittelee jälleen niin näyttelijäntaitojaan kuin myös laululahjojaan. Laulaminen on Lucy Grayn erityisosaamista ja sitä hän pääseekin tekemään pitkin leffan. Lucy Gray ja Snow paritetaan tribuutiksi ja tämän mentoriksi, ja hahmojen välistä suhdetta rakennellaan leffan aikana oivallisesti, kunnes se lopulta kulminoituu harmillisen hosuen.

Elokuvassa nähdään myös Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu Hunter Schafer Snow'n serkkuna Tigrisinä ja Fionnula Flanagan heidän isoäitinään, myöskin uudesta West Side Storystä tuttu Josh Andrés Rivera Snow'n luokkatoverina Sejanus Plinthinä, Peter Dinklage Nälkäpelin luojana, dekaani Casca Highbottomina, Viola Davis pelisuunnittelija tohtori Gaulina, Jason Schwartzman Nälkäpelin alkuperäisenä juontajana, Lucretius "Lucky" Flickermanina, sekä Burn Gorman 12. vyöhykkeen rauhanturvaajia komentavana Hoffina. Schafer jää harmillisen pahasti sivuun Tigris-serkun osassa, mutta Rivera toimii menevästi hieman kapinoivana Sejanuksena. Yleensä mainion Dinklagen tulkinta morfiiniriippuvaisesta saa hänet näyttämään siltä kuin häntä ei kiinnostaisi olla leffassa mukana ollenkaan ja Schwartzman on ihan hupaisa kopio alkuperäisistä Nälkäpeleistä tutusta, Stanley Tuccin esittämästä Caesar Flickermanista. Viola Davis on elokuvan todellinen outolintu. Toisaalta Davis tarjoaa elokuvan vekkuleimman roolityön, mutta hänen räikeän eksentrinen hahmonsa ei sovi muuten tosikkomaiseen leffaan. Alkuperäisleffoissa panemilaiset esitettiin tällaisina oudosti pukeutuvina ja värikkäinä persoonina, mutta kun tohtori Gaul on yksinään sellainen, hän tuntuu kuuluvan eri leffaan.

Valitettavasti Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä ei onnistunut voittamaan minua puolelleen, vaan pidin elokuvaa potentiaalisena, mutta harmillisen keskinkertaisena esiosana. Kenties tarina toimii paremmin 500-sivuisen kirjan muodossa tai se olisi siirtynyt onnistuneesti minisarjaksi, mutta kahden ja puolen tunnin elokuvana käteen jää lähinnä vaisu ja hieman hutiloiden tehty pintaraapaisu. Kirja on pidempi kuin yksikään aiemmista Nälkäpeleistä ja aluksi tekijät pohtivatkin sen jakamista kahdeksi elokuvaksi. Ohjaajan penkille palaava Francis Lawrence on kuitenkin jälkikäteen ilmaissut katumusta siitä, kun Matkijanärhi-kirja jaettiin kahtia leffoissa, eikä halunnut mahdollisesti toistaa samaa virhettä. Balladi laululinnuista ja käärmeistä olisi kuitenkin kenties kaivannut tällaista jakoa.

Elokuvan päätteeksi päällimmäisenä mielessäni oli, että kun Nälkäpelin ja Panemin historiasta löytyisi varmasti kiinnostavaa kerrottavaa, miksi Suzanne Collins päätti kertoa juuri tämän tarinan? Itse sotaa edeltävää aikaa nähdään vain muutaman minuutin mittaisen prologin aikana ja Nälkäpelin syntytarina selitetään pikaisesti parilla lauseella. Leffaa katsoessa pohdin useasti, että olisin mieluummin katsonut elokuvan jostain täysin sivujuonteena esitetystä asiasta. Balladi laululinnuista ja käärmeistä esittää, että se kertoisi, kuinka Snow'sta tuli se tuntemamme presidentti, mutta tämä kehityskaari on todella ontuva. Kaikki pahat puolet hahmosta on jätetty vasta viimeiseen varttiin ja muutos on kummallisen tönkkö, aivan kuin vasta kirjoitusvaiheen lopussa olisi hoksattu, että "ai niin, hitsit, tästähän pitikin tulla se pääpahis, eikä sankari!"

Ennen viimeistä, hätäisesti kasaan pistettyä ja aika sekavaakin tuntia elokuva on vielä kelvollinen. Snow'n ja Lucy Grayn tapaamista ja heidän välien syventämistä on kiinnostavaa seurata, minkä lisäksi on mielenkiintoista nähdä menneisyyden Panemia, huomattavasti maanläheisemmän teknologian kanssa, joskin tämäkin puoli jää lähinnä pintaraapaisuksi. Itse peli on leffan viihdyttävintä antia ja kiinnostavan erilainen aiemmin nähdyistä, sillä sen ympärille ei vielä kuulu kaikenlaista säkenöivää tapahtumaa ja juhlaa. Peliareenakin on huomattavasti maltillisempi ja tavanomaisempi. Pelistä löytyy kuitenkin myös ongelmansa. Jotkut tapahtumista eivät käy järkeen, eikä leffa herätä juuri jännitettä siitä, mikä pelin lopputulos on. Aika lailla kaikki Balladissa laululinnuista ja käärmeistä jää vaisun kädenlämpöiseksi.

Francis Lawrence on tosiaan palannut ohjaamaan, tehtyään ykkösosaa lukuun ottamatta muutkin Nälkäpelit. Elokuvaa katsoessa kuitenkin toivoin, että mukaan olisi saatu tuoretta verta ja joku uusi tekijä olisi päästetty vastaamaan esiosasta. Lawrence ei panosta leffaan samalla tavalla kuin edellisiin. Michael Lesslien ja Michael Arndtin käsikirjoitus on erityisen ontuva. Pitkä kirja on väkisin puskettu yhteen leffaan, eikä kirjan ratkaisu jatkaa tarinaa vielä pitkään sen jälkeen, kun peli on jo päättynyt, ihan toimi elokuvamuodossa. Sekaan heitellyt viittaukset alkuperäisiin elokuviin ovat myös varsin kiusallisia, lähtien ylikäytetystä The Hanging Tree -laulusta. Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on kuitenkin hyvin kuvattu. Lavasteet ovat hienot, puvustukset ja maskeeraukset taas ailahtelevat tasoltaan. Erikoistehosteet ajavat ajoittain asiansa, mutta mukaan mahtuu myös yksi isompi räjähdyskohtaus, joka näyttää täysin keskeneräiseltä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit tunnelmoivat oivasti taustalla. Lucy Graylle kirjoitetut laulut ovat meneviä rallatuksia.

Yhteenveto: Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä on harmillisen keskinkertainen esiosa, joka ei oikein tunnu tietävän, mitä tarinaa se haluaa kertoa. Nälkäpelien syntyyn perehdytään todella pikaisesti ja kaikista merkittävin asia, eli Coriolanus Snow'n kehitys hyväsydämisestä nuoresta miehestä kylmäksi tyranniksi on lähes olematon. Hahmokaari on erittäin ontuvasti kirjoitettu ja muutos pahikseksi tuntuu tapahtuvan täysin äkillisesti ja vasta leffan viime minuuteilla. Elokuvan viimeinen kolmannes onkin sen ehdottomasti heikointa antia. Sitä edeltävä puolitoistatuntinen toimii pääasiassa kelvollisesti. Snow'n ja pelitribuutti Lucy Grayn välistä suhdetta kehitellään mainiosti ja on kiinnostavaa nähdä, kuinka yksi ensimmäisistä Nälkäpeleistä eroaa niistä, joihin totuimme aiemmissa leffoissa. Itse peli on elokuvan mukaansatempaavinta antia, joskin siitäkin löytyy vikansa. Tom Blyth menettelee pääroolissa, mutta ei koskaan vakuuta, että hänen hahmostaan kasvaisi tuntemamme presidentti. Rachel Zegler esittelee jälleen näyttelijä- ja laulutaitojaan. Sivunäyttelijöistä parhaiten mieleen jää Viola Davis, jonka hahmo on suorastaan sarjakuvamainen - niin hyvässä kuin pahassa. Nälkäpeli: Balladi laululinnuista ja käärmeistä olisi todennäköisesti kääntynyt paremmin minisarjan kuin elokuvan muotoon, sillä kahden ja puolen tunninkin kestossa lopputulos on pelkkä pintaraapaisu. Valitettavasti itse tarina ei ollut erityisen vahva, jotta elokuva olisi herättänyt minussa mielenkiintoa lukemaan, toimiiko homma paremmin kirjana. Jos elokuva menestyy, on todennäköistä, että Nälkäpeli-saaga jatkuu muodossa tai toisessa. Tällä maailmalla on takuulla vielä tarinoita tarjottavanaan - toivottavasti parempia kuin tämä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Hunger Games: The Ballad of Songbirds and Snakes, 2023, Lions Gate Films, Good Universe, Color Force

Arvostelu: The Others (2001)

THE OTHERS

Ohjaus: Alejandro Amenábar

Pääosissa: Nicole Kidman, Alakina Mann, James Bentley, Fionnula Flanagan, Elaine Cassidy, Eric Sykes, Christopher Eccleston, Renée Asherson ja Alexander Vince

Genre: kauhu, draama

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

The Others on Nicole Kidmanin tähdittämä kauhuelokuva. Ohjaaja Alejandro Amenábar kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen aluksi äidinkielellään espanjaksi, mutta päätti lopulta tehdä elokuvan englanniksi. Filmin kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2001 ja lopulta The Others sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2001 - tasan 20 vuotta sitten! Kyseessä oli kriitikoiden kehuma menestys (jopa kaikkien aikojen menestynein espanjalaiselokuva), joka sai Espanjassa 15 Goya-ehdokkuutta (mm. paras naispääosa, uusi näyttelijä, puvustus, maskeeraus ja musiikki), joista voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, kuvauksen, lavastuksen, leikkauksen ja äänityksen palkinnot, minkä lisäksi se sai parhaan naispääosan BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet. Itse en ollut aiemmin nähnyt The Othersia, vaikka olen tiennyt siitä jo vuosia. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin ja viimein juhlavuoden kunniaksi vilkaista, mistä oikein on kyse?

Vuonna 1945 Grace Stewart asuu isossa kartanossa kahden valoherkän lapsensa kanssa, Gracen miehen lähdettyä sotaan. Kun Grace palkkaa palvelusväkeä auttamaan askareissa ja lasten kanssa, alkaa kartanossa tapahtua kummia. Ovet ja verhot avautuvat ja sulkeutuvat itsekseen ja Gracen tytär kertoo nähneensä talossa ihmisiä, joihin muut eivät ole törmänneet...

Pääroolissa Grace Stewartina nähdään Nicole Kidman, joka sai roolityöstään mm. Golden Globe -ehdokkuuden. Kuitenkin kun Kidmania pyydettiin elokuvaan, hän ei aluksi halunnut olla mukana tällaisessa kauhutarinassa. Kidman on kertonut jälkikäteen, että vielä kuvaustenkin aikana hän pohti projektista poistumista, kokiessaan kertomuksen niin ahdistavaksi, että näki painajaisia. Selvästi oli kuitenkin hyvä, että hän tarttui rooliin, sillä Kidman tekee The Othersissa yhden parhaista roolisuorituksistaan. Häneltä löytyy heikommat hetkensä, erityisesti liittyen alkupään säikähtelyihin, joissa Kidmanin reaktiot ovat selvää näyttelemistä. Muuten hän kuitenkin pärjää hyvin ja tuo taidokkaasti esiin äidin kokeman vimman suojellakseen lapsiaan pahalta. Gracen lapsina, Annena ja Nicholasina nähdään Alakina Mann ja James Bentley, jotka ovat myös hyviä valintoja osiinsa. Anne ja Nicholas ovat niin herkkiä auringonvalolle, että pelkkä valon osuminen heidän ihoonsa voi koitua kuolettavaan allergiseen reaktioon.

     Perheen lisäksi elokuvassa nähdään myös Fionnula Flanagan, Elaine Cassidy ja Eric Sykes lastenhoitaja Millsinä, tämän mykkänä avustajana Lydiana ja puutarhuri Tuttlena, jotka Grace palkkaa auttamaan talon ja lasten kanssa. Cassidy ja Sykes eivät tee erityistä vaikutusta, mutta Flanagan tekee kenties jopa filmin parhaan roolityön herttaisena, joskin epäilyttävänä hoitajana.

The Others osoittautui erittäin hyväksi ja jännittäväksi kummitustarinaksi, josta kuitenkin uskon, että vasta toinen katselukerta tulee oikeasti määrittämään, toimiiko elokuva vai ei. Mitään erityisemmin paljastamatta sanon, että elokuva rakentuu lopulta niin voimakkaasti sen käänteiden varaan, jotka pyöräyttävät koko homman päälaelleen. Kyseessä todella on niitä käänteitä, jotka saavat näkemään kaiken aiemmin tapahtuneen täysin uudessa valossa. Siksi kun elokuvan katsoo uudelleen, tulee vastaan filmin todellinen koettelemus, eli toimiiko se enää, kun katsoja tietää, mistä kaikessa on kyse? Näin ensimmäisellä katselulla tarina toimii erittäin hyvin, pitäen tiukasti mukanaan läpi tunnin ja kolmen vartin keston. 

Vielä tarinaa enemmän pidin elokuvan tunnelmasta. Ohjaaja Alejandro Amenábar ei viljele filmiään täyteen kauhuelokuvien pahinta vitsausta, eli kovaäänisiä äkkisäikäytyksiä. Leffa on hyvin hiljainen ja rauhallinen, mutta sitäkin tehokkaampi jännityspuolellaan. Epämiellyttävä henki on kaiken aikaa läsnä ja tunnelmaa kasvatellaan vähitellen. Amenábar todella ymmärtää, että karmivinta on se, mitä ei näe ja niinpä näemme pääasiassa vain hahmojen reaktioita, kun nämä näkevät jotain kaameaa. Ahdistavaa ilmapiiriä lisää se, että kartano on jatkuvan sumun ympäröimä, mikä herättää nopeasti tunteen siitä, ettei pakopaikkaa ole. Lasten sairaus taas antaa hyvän syyn sille, miksi päiväsaikaankin kartano täytyy pitää pimeänä. Hiljaiset kohtaukset, joissa hahmot kulkevat pelkässä kynttilänvalossa kartanon kolkkoja käytäviä saavat katsojan olemaan täysin hievahtamatta. Elokuvan sijoittaminen toisen maailmansodan aikaan on hyvä päätös, sillä filmi ei olisi yhtä kutkuttava nykypäivään sijoittuessa kaikenlaista modernien vimpainten kera.

Sen lisäksi, että ajankuva on toteutettu hienosti lavastein ja puvustuksin, myös kuvauksessa on jotain vanhaa. Filmille kuvaaminen tuo mukaan tiettyä kuvan kohinaa ja filmikuvien pientä rätinää, mikä herättää tunnetta, että The Others olisi tehty ennen 2000-lukua. Kuvaus on kaikin puolin tyylikästä ja sitä tehostaa oiva valaisu. Lisäksi elokuvassa vallitsee hyvin alakuloinen, mutta samalla hieman kauniskin värimaailma. Leikkaus on sujuvaa ja visuaalista antia tukee mainio äänimaailma. Ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi Amenábar yllättää sillä, että hän vastaa myös leffan musiikeista! Eivät musiikit jää erityisemmin mieleen, mutta harvemmin näkee, että ohjaaja hoitaa senkin tontin, mikä on ihailtavaa.

Yhteenveto: The Others on erittäin mainio ja tunnelmallinen kummituskertomus. Ohjaaja Alejandro Amenábarin luoma henki on koukuttavan jännittävä ja elokuva on täynnä kohtauksia, joissa katsoja seuraa tapahtumia ihan hiirenhiljaa ja hievahtamatta. Amenábar ei luota mihinkään hölmöihin äkkisäikäyttelyihin, vaan saa aikaan aidosti karmivaa ilmapiiriä. Hänen työssään on jotain viehättävän vanhanaikaista ja sitä vanhanaikaisuutta vain korostaa leffan kuvaus kohisevan filmikuvan kera. Näyttelijät tekevät hyvää työtä, vain lisäten tunnelmaa. Nicole Kidman tekee yhden uransa vakuuttavimmista roolisuorituksista, mutta parhaan esityksen tarjoaa Fionnula Flanagan. Käsikirjoitus on oivallinen, mutta sen toimivuus selviää oikeastaan vasta toisella katselulla, sillä tarina rakentuu niin vahvasti käänteidensä varaan. Toisella katselulla sitten selviää, toimiiko tarina yhä, kun tietää jo, mistä kaikessa on kyse? Ensimmäisellä katselulla The Others kuitenkin osoittautui todella hyväksi filmiksi, jota suosittelen hieman hiljaisempien ja tunnelmoivien kummitustarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Others, 2001, Cruise/Wagner Productions, Sogecine, Las Producciones del Escorpión, Dimension Films, Canal+, StudioCanal, Lucky Red, Miramax

Arvostelu: A Christmas Carol / Saiturin joulu (2009)

A CHRISTMAS CAROL (2009)

SAITURIN JOULU

Ohjaus: Robert Zemeckis
Pääosissa: Jim Carrey, Gary Oldman, Colin Firth, Robin Wright, Ryan Ochoa, Bob Hoskins, Cary Elwes ja Fionnula Flanagan
Genre: jouluelokuva, seikkailu, jännitys, animaatio
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

A Christmas Carol, eli suomalaisittain Saiturin joulu perustuu Charles Dickensin samannimiseen kirjaan vuodelta 1843. Kirjan pohjalta on tehty erilaisia filmatisointeja tätä ennen noin kaksikymmentä kappaletta! Elokuva on Forrest Gumpin (1994) ohjaaja Robert Zemeckisin kolmas motion capture -animaatio peräkkäin, edellisten ollessa joululeffa The Polar Express (Napapiirin pikajuna - 2004) ja ikivanhoihin sankarirunoihin perustuva Beowulf (2007). Motion capture -tekniikassa näyttelijät esittävät hahmojen liikkeet, jotka kuvataan ja joiden pohjalta luodaan tietokonehahmoja. Zemeckis halusi tehdä leffan Dickensin kirjan pohjalta, sillä se on hänelle tärkeä tarina. Ja elokuvan hän tekikin. Saiturin joulu ilmestyi marraskuussa 2009 ja se oli menestys, mutta sai silti aika ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse en nähnyt leffaa teattereissa, vaan vasta seuraavana jouluna, kun vuokrasin sen äitini kanssa. Pidin filmistä, vaikkei se ollut mielestäni ihmeellinen. Katsoin sen äitini kanssa uudestaan vuonna 2014, kun se tuli jouluna televisiosta, mutta silloin en pitänyt siitä niin paljon, joten en katsonut sitä kolmatta kertaa. Kuitenkin kun pohdiskelin, minkä elokuvan arvostelisin jouluaatoksi, Saiturin joulu nousi heti ensimmäisenä mieleeni. Katsoinkin sekä Zemeckisin Napapiirin pikajunan että Saiturin joulun muutaman päivän sisällä. Ensimmäisen ollessa edelleen heikko tekele, tämä iski minuun paremmin kuin viime katselukerralla.

Joulua inhoava Ebenezer Scrooge kohtaa jouluyönä kolme henkeä, jotka näyttävät hänelle menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden joulut. Matkan varrella herra Scrooge alkaa oppimaan tärkeitä asioita sekä joulun että muiden ihmisten merkityksestä.

Yleensä hymyilevä ja naureskeleva Jim Carrey tekee uransa tympeimmän roolityön rikkaana Ebenezer Scroogena. Herra Scrooge todella vihaa joulua, sillä sen takia ihmiset eivät tee töitä tiettynä päivänä, mikä on hänelle rahan tuhlausta. Sellaista on myös ruokien ja koristeiden ostelu, minkä lisäksi hän ei viihdy ihmisten seurassa, joten hän ei ymmärrä sitäkään puolta juhlassa. Herra Scrooge on kylmä ja hieman karmiva henkilö, jonka saapuessa paikalle kuorolaiset lopettavat joululaulujen hoilaamisen. Vaikka hahmo on inhottava, on hän myös jollain tapaa huvittava ja leffan edetessä hän alkaa muuttua pidettävämmäksi. On myös hauska huomata, miten herra Scroogen pohjalta on selvästi luotu muita tunnettuja hahmoja, kuten Roope Ankka ja The Simpsons -sarjan (1989-) herra Burns. Carrey osaa onneksi olla synkkä lähes koko filmin ajan, eikä häntä voi kovin helposti tunnistaa. Paikoitellen suupielet kääntyvät ylöskin päin, jolloin Carreyn tuttu tyyli nousee esille.
     Jim Carrey esittää myös menneen, nykyisen ja tulevan joulun henkiä. Menneen joulun henki on kuin kynttilä ja hänestä löytyy hieman salaperäisyyttä. Nykyisen joulun henki on ärsyttävän hilpeä ja naureskelee lähes tauotta kaikelle. Tulevan joulun henki on oma suosikkini, sillä vaikka hän on hahmoista masentavin, tarjoaa hän voimakkaimman tunteen. Tulevan joulun henki on nimittäin mustaan kaapuun pukeutunut luuranko, jonka merkityksen kaikki voivat arvata. Hahmon täydellistää se, miten häntä hyödynnetään lähinnä varjojen kautta ja se, ettei hän puhu mitään. Hiljaisuus lisää karmivuutta, mutta on myös hienoa, että hiljaisuuden takia herra Scrooge joutuu itse tekemään päätelmiä ja ymmärtämään, eikä hänelle suoraan selitetä kaikkea tärkeää.
     Muita hahmoja leffassa ovat herra Scroogen entisen työkaveri Marleyn haamu (Gary Oldman), herra Scroogen avustaja Bob Cratchit (myös Oldman), hänen pieni poikansa Tim (Ryan Ochoa), herra Scroogen sisarenpoika (Colin Firth), Scroogen edesmennyt sisko Fan (Robin Wright) ja siivooja rouva Dilber (Fionnula Flanagan), jonka roolia olisi pitänyt tarkentaa alkupäässä, jotta yksi myöhempi kohtaus tuntuisi järkevämmältä.

Saiturin joulu on kaikin puolin parempi elokuva kuin Napapiirin pikajuna. Tässä filmissä on sentään mukana joulun henkeä ja lämmintä tunnelmaa. Napapiirin pikajunasta sellainen puuttui täysin ja se oli vain ankea ja synkkä. Tästäkin löytyy ankeutta ja synkkyyttä paljon, mutta sekin on toteutettu paljon taidokkaammin. Tässä kohtaa on sopiva hetki kertoa, ettei Saiturin joulu ole perheen pienimmille tehty joulukertomus. Elokuvan ikäraja on K12 ja sille on hyvä syy. Filmi on nimittäin yllättävän pelottava, etenkin tulevan joulun hengen ilmestyessä mukaan. Silloin elokuva sisältää jopa pari kunnon äkkisäikäytystä ja jokseenkin ahdistavaa tunnelmaa. Mukana on jännittävä takaa-ajo lumisilla kaduilla, sekä joitain hetkiä jotka saavat aikuiskatsojankin pienesti järkyttymään. Jo leffan alussa nähtävä Marleyn haamu on hieman karmiva tapaus, eikä pelkoja ole helpottamassa kuin muutama vitsi. Tämä ei ole kuitenkaan huono asia, sillä huipennus on todella vaikuttavasti toteutettu. Se on myös ihan liikuttava. Yleisestikin elokuvan aikana on koskettava nähdä muistojen kautta, miten herra Scrooge muuttui joulua vihaavaksi yrmyksi. Syy ei ole mikään yksinkertainen lapsuuden trauma, että joulupukki ei tullutkaan kylään, vaan se johtuu vuosien varrella tapahtuvasta muutoksesta.

Selkeä parannus Napapiirin pikajunaan verrattuna on jo se, että tässä päähenkilölle on luotu kehityskaari, mikä tuntui puuttuvan kokonaan Napapiirin pikajunasta. Tässä tapahtumilla on merkitystä lopputuloksen kannalta. Vaikka leffasta tuntuukin puuttuvan muutamia tärkeitä hetkiä kuten rouva Dilberin esittely ja Tim-pojaan liittyvän asian tarkentaminen, elokuva onnistuu silti kertomaan tarinansa tarpeeksi toimivasti alusta loppuun puolessatoista tunnissa. Synkkyyden keskeltä filmi onnistyy myös löytämään joulun lämpöä. Elokuva tapahtuu 1840-luvulla, joten joulun vietto on hyvin erilaista kuin nykyään. Siten leffa saa kuitenkin pois kaikenlaiset rahan tuhlailut ja isot joululahjat, ja se näyttää joulun oikeasti perheen ja ystävien juhlana. On kuitenkin pakko sanoa, että vaikka kehunkin filmiä, ei se silti ole täysin sitä mitä voisi toivoa. Se vaatisi muutamia lisäyksiä, jotta sitä voisi kutsua oikeasti todella hyväksi elokuvaksi. Kokonaisuudesta jää uupumaan jotain, mutta on se silti oivallinen teos. Sitten taas ihan lopussa nähtävän hetken, jossa yksi hahmoista kääntyy yhtäkkiä puhumaan kameralle, olisi voinut poistaa kokonaan. Neljännen seinän rikkominen viimeistä minuuttia varten tuntuu todella irralliselta ja typerältä ratkaisulta.

Saiturin joulun animointikin on parempaa kuin Napapiirin pikajunassa. Tästäkin elokuvasta löytyisi parannettavan varaa animoinnin puolelta, mutta pääasiassa filmi on tyylikäs ja yksityiskohtainen. Hahmoissa on enemmän eloa silmissä, eivätkä suiden liikkeet näytä urpoilta. Animoinnista löytyy hienoa vauhtia useaan otteeseen, mikä lisää leffan viihdyttävyyttä. Ohjaaja Robert Zemeckis on vihdoin ymmärtänyt jotain joulusta, muttei saavuta vieläkään aiempien erittäin hyvien elokuviensa tasoa. Tämä kuitenkin saa toivomaan, että Zemeckis tekisi joskus kolmannen jouluaiheisen motion capture -elokuvan. Hän on onnistunut myös käsikirjoituspuolella, vaikka olisikin voinut lisätä muutamia kohtauksia tarkentamaan tiettyjä asioita. Äänimaailma on loistava ja säveltäjä Alan Silvestri on tehnyt erittäin hyvää työtä musiikkien parissa. Hän on saanut omiin sävellyksiinsä hienosti mukaan tuttuja joulumelodioita.

Yhteenveto: Saiturin joulu on yllättävän pelottava, mutta silti lämminhenkinen jouluelokuva. Perheen pienimmille filmi ei sovi etenkään loppuhuipennuksensa takia, joka pistää aikuisetkin jännittämään ahdistavuutensa ja äkkisäikäytyksiensä ansiosta. Heti alkupäässä nähtävä Marleyn haamu on jo hieman karmiva, mikä pohjustaa hyvin sitä, ettei kovin hilpeästä pätkästä ole kyse. Kaikessa synkkyydessään tästä löytyy kuitenkin enemmän jouluhenkeä ja lämpöä kuin ankeasta Napapiirin pikajunasta. Ohjaaja Robert Zemeckis on vihdoin löytänyt tasapainon näiden teemojen välille ja hyödyntää sitä taidokkaasti. Hän on myös kirjoittanut oivan kehityskaaren päähenkilö Scroogelle, jota Jim Carrey hienosti näyttelee. Animointi filmissä on tyylikästä, vaikka välillä hieman takeltelevaa. Valitettavasti käsikirjoituksesta tuntuu puuttuvan joitain tärkeitä kohtauksia, joilla tietyt hahmot tuntuisivat enemmän joltain. Kokonaisuudesta muutenkin jää uupumaan jotain, mikä tekisi siitä todella mainion. Suosittelen silti Saiturin joulua katsottavaksi tänä jouluna. Ala-asteelta pian yläasteelle siirtyvien lasten kanssa tämän voi hyvin katsoa, mutta jos muksunne ovat vasta päiväkodissa, kannattaa heidät laittaa nukkumaan ennen tämän katselua. Emmehän halua, että he näkevät painajaisia jouluyönä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.jimcarreyonline.com
A Christmas Carol, 2009, Walt Disney Pictures, ImageMovers Digital, ImageMovers, FortyFour Studios, Reel Chefs Catering