Arvostelu: The Crow (1994)

THE CROW

Ohjaus: Alex Proyas

Pääosissa: Brandon Lee, Rochelle Davis, Ernie Hudson, Michael Wincott, Bai Ling, Tony Todd, Anna Levine, David Patrick Kelly, Laurence Mason, Angel David, Michael Massee, Jon Polito, Bill Raymond ja Sofia Shinas

Genre: toiminta, draama

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 18

The Crow perustuu James O'Barrin samannimiseen sarjakuvaan, jonka ensimmäinen numero ilmestyi helmikuussa 1989. Sarjakuvan pohjalta ryhdyttiin pian kehittelemään elokuvasovitusta, jonka ohjaksiin tarttui Alex Proyas ja jonka päärooliin valittiin legendaarisen toimintatähti Bruce Leen poika, Brandon Lee. Kuvaukset käynnistyivät ja ne olivat ihan loppusuoralla, kun niissä iski suuri tragedia. 31. maaliskuuta 1993, tasan kolmekymmentä vuotta sitten, kuvausryhmä oli epätarkka siitä, millaisia luoteja kohtauksessa käytettävään aseeseen oli laitettu. Paukkupatruunojen sekaan oli epähuomiossa lipsahtanut oikea luoti, josta oli poistettu ruuti. Silti aseella ampuessa luoti lähti liikkeelle piipusta ja osui Brandon Leetä vatsaan. Lee kiidätettiin sairaalaan, mutta siinä kohtaa oli jo liian myöhäistä ja hän menehtyi vain 28-vuotiaana. Elokuvan tekijät pohtivat, tekisivätkö elokuvan loppuun asti tragediasta huolimatta, vai keskeyttäisivätkö tuotannon kokonaan. Lopulta he päättivät työstää filmin valmiiksi Leen muistoa kunnioittaen. Siinä kohtaa elokuvan levittäjäksi tarjoutunut Paramount Pictures päätti kuitenkin jättää leffan, tuotannon keskeytymisen ja moraalisten pohdintojen takia. Miramax hyppäsi tekijöiden apuun ja lopulta The Crow saatiin valmiiksi ja elokuva ilmestyi toukokuussa 1994. Elokuva oli menestys ja keräsi paljon kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta. Vuosien varrella filmi on noussut kulttiklassikon asemaan. Itse olin tiennyt The Crow'sta jo vuosien ajan, mutten ollut nähnyt elokuvaa. En itse asiassa tiennyt elokuvasta muuta kuin sen, että Brandon Lee kuoli sen kuvauksissa. Nyt kun elokuvasta on tekeillä Bill Skarsgårdin tähdittämä uudelleenfilmatisointi ja Brandon Leen kuolemasta tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta, päätin vihdoin etsiä The Crow'n käsiini ja katsoa ja arvostella sen.

Yhdysvalloissa, Detroitissa halloweenia edeltävänä yönä joukko rikollisia tappaa Eric Dravenin ja tämän kihlatun Shelly Websterin. Tasan vuotta myöhemmin Ericin haudalle laskeutuva varis herättää kostoa janoavan miehen takaisin henkiin.

Brandon Lee oli 1990-luvun alussa nousussa uudeksi elokuvatähdeksi ja The Crow'n oli tarkoitus olla hänen todellinen läpimurtoelokuvansa. Kyseessä oli yhdysvaltalais-hongkongilaisen toimintatähti Bruce Leen poika, jolla oli suuria unelmia ja kovia paineita nousta ikonisen isänsä tasolle. Bruce-isä oli kuollut vain 32-vuotiaana Lohikäärmeen kidassa -leffaa (Enter the Dragon - 1973) työstäessään ja oliko kyse sitten puhtaasta sattumasta, kohtalosta vai julmasta ironiasta, mutta nuoren Brandonin elämä loppui liian lyhyeen ampumakohtauksen kuvausten mennessä pahasti pieleen. Lee oli kuitenkin kuvannut lähes kaikki kohtauksensa, joten elokuva voitiin saada valmiiksi tietokonetehosteiden ja stunt-näyttelijä Chad Stahelskin - joka muuten tunnetaan nykyään John Wick -elokuvien (2014-) ohjaajana - avulla. Lee on roolissaan erinomainen ja on suuri sääli, että hänen erittäin lupaava elokuvauransa päättyi juuri kun se oli tosissaan alkamassa. Hän tulkitsee vakuuttavasti hahmonsa Eric Dravenin monia puolia, kun varis herättää tämän takaisin eloon, kostamaan kihlattunsa Shellyn (Sofia Shinas) murhan. Välillä Eric on surun musertama, toisinaan taas kostonhimoinen ja jopa aika pelottava tapaus. Katsoja hyppää välittömästi Ericin kostoretkelle mukaan, palaen halusta nähdä, että paha saa palkkansa.

     Elokuvassa nähdään myös Ghostbusters-leffoista (1984-) tuttu Ernie Hudson poliisi Albrechtina, nuori Rochelle Davis ikäisekseen kovana Sarah-tyttönä ja Anna Levine tämän prostituoituna äitinä, sekä Michael Wincott rikollisjengiä johtavana Top Dollarina, jonka joukkoihin kuuluvat mm. Myca (Bai Ling), Tin Tin (Laurence Mason), T-Bird (David Patrick Kelly), Funboy (kuvauksissa kuolettavan luodin ampunut Michael Massee) ja Grange (Tony "Candyman" Todd). Sivunäyttelijöistä erityisesti Hudson vakuuttaa kyttäroolissaan, Albrechtin lämmetessä hiljalleen mystiselle oman käden oikeutta harjoittavalle kostajalle. Davis on nappivalinta nuoreksi Sarahiksi ja Wincott istuu täydellisesti niljakkaan rikollispomon osaan.

Ei ole mikään ihme, että The Crow on saavuttanut vuosien varrella kulttiklassikon aseman. Sen synkkä ja lohduttomalta tuntuva kostotarina lumoaa saman tien pauloihinsa, vaikka elokuvan maailma onkin luotaantyöntävän etova. Detroitia on vuosien aikana esitetty varsin negatiivisessa valossa elokuvissa, erityisesti scifisatiiri RoboCopissa (1987), muttei varmaan koskaan näin saastaisena ja toivottomana. Tim Burtonin Batman-elokuvien (1989-1992) tulkinta Gotham Citystä on selvästi toiminut tekijöiden esikuvana, mutta he ovat menneet vielä pidemmälle. The Crow'n Detroitissa ei ole enää mitään pelastettavaa, vaan rikollisten valtaama kaupunki on täynnä sotkuisia kujia ja ränsistyneitä rakennuksia, joihin ei haluaisi astua jalallakaan. Näyttävää ja tummanpuhuvaa goottikuvastoa pullollaan oleva elokuva on ymmärrettävästi kerännyt vannoutuneen fanikuntansa ja täytyy myöntää, että olin itsekin täysin myyty filmiin rakennetun maailman edessä.

Myös tunnelmaltaan elokuva on synkkä. Jopa muutamat huumorin rippeetkin ovat pikimustia. Alakuloinen ilmapiiri valtaa katsojan, mutta samalla filmissä on tiettyä vimmaa heti, kun Eric herää takaisin henkiin ja aloittaa kostoretkensä. Kohtauksia, joissa Eric kohtaa kihlattunsa pahoinpitelijöitä, on kierolla tavalla tyydyttävää katsoa, kun näillä julmilla rikollisilla menee pupu pöksyyn juuri ennen loppunsa kohtaamista. Toimintakohtaukset ovat sähäköitä ja niitä kasvatellaan onnistuneesti elokuvan edetessä, vaikka samalla vatsaa vääntää joka kerta, kun Eric saa luodista, katsojan tietäessä, että jokin näistä kohtauksista oli kohtalokas päätähdelle. Tietyn rosoisuuden ja melankolisen kurjuudenkin keskellä filmi osaa olla myös yllättävän kaunis ja herkkä. Kohtaukset, joissa Eric pysähtyy suremaan kuollutta rakastaan, ovat tehokkaan riipaisevia. Kestoa leffalla on vain hieman yli puolitoista tuntia, mutta siinäkin ajassa The Crow saa katsojan kulkemaan läpi tunteiden vuoristoradan.

Elokuvan kostotarina on varsin simppeli ja se vaatiikin Leen intensiivisen roolisuorituksen, vahvan teknisen toteutuksen, sekä tyylikkään ohjauksen. Alex Proyas oli ohjannut ennen The Crow'ta vain yhden elokuvan, mutta hänellä on selvästi ollut vahva visio, jota hän on halunnut lähteä ilmaisemaan, eikä vähäinen kokemus näy Proyasin työstä. Myöskään Leen kuolemaa ei oikeastaan huomaa lopullisesta teoksesta. Elokuvaa jouduttiin käsikirjoittamaan hieman uudelleen Leen menehtymisen jälkeen, mutta lopputulos on onnistuneen saumaton. The Crow on visuaalisesti erittäin komeaa katsottavaa. Se on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu, minkä lisäksi värejä, tai pitäisikö sanoa värittömyyttä hyödynnetään vakuuttavasti. Elokuvan lavasteet ovat näyttävät kaikessa inhottavuudessaan. Ericin puvustajat ja maskeeraajat ovat tehneet loistoduunia ja korkeuksissa uhrejaan vaaniva Eric on joka kerta päheä näky. Erikoistehosteet ovat hienot ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Graeme Revellin säveltämiä ja leffassa hyödynnettyjä surumielisiä kappaleita myöten.

Yhteenveto: The Crow on hieno sarjakuvasovitus, joka on ymmärrettävästi noussut kulttiklassikon asemaan. Elokuvan kostotarina nappaa heti mukaansa ja pitää tiukasti otteessaan läpi leffan tiiviin puolitoistatuntisen keston. Lyhyestä kestostaan huolimatta filmi pitää sisällään aikamoisen tunnekattauksen, elokuvan ollessa täynnä räjähtäviä toimintakohtauksia, melankolisia suremisia, jännittävää tunnelmaa ja jopa jonkinlaista kauneutta. Elokuvan maailma on inhottava kaikessa likaisuudessaan, mutta samalla se lumoaa täysin sisäänsä. Tummanpuhuva filmi on visuaalisesti erittäin komeaa katseltavaa. Kuvaus, valaisu, lavastus, puvustus ja maskeeraus ovat hienosti hoidetut ja musiikit tunnelmoivat mainiosti. Näyttelijäkaarti suoriutuu rooleistaan oivallisesti. Brandon Lee on pääroolissa Eric Dravenina vakuuttava ja onkin suuri sääli, että maailma menetti näin lupaavan näyttelijän ja vielä näin nuorena. Suosittelen The Crow'ta kaikille kostotarinoiden ystäville, sekä synkempien, aikuisempaan makuun tehtyjen sarjakuvaelokuvien faneille. Vuosien varrella leffalle on tehty muutama jatko-osa, Crow II: enkelten kaupunki (The Crow: City of Angels 1996), The Crow: Pelastus (The Crow: Salvation - 2000) ja The Crow: Wicked Prayer (2005), sekä televisiosarja The Crow: Stairway to Heaven (1998-1999), mutta ne saivat osakseen lähinnä negatiivista palautetta. Seuraavaksi luvassa on tyypilliseen Hollywood-tyyliin uudelleenfilmatisointi ja vaikka pääosaan palkatun Bill Skarsgårdin voi hyvin kuvitella Ericin roolissa, on vaikea uskoa, että tuleva leffa pääsisi mitenkään tämän alkuperäisen goottiklassikon tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Crow, 1994, Miramax, Crowvision Inc., Entertainment Media Investment Corporation, Image Comics, Jeff Most Productions, Pressman Film

Arvostelu: Scream VI (2023)

SCREAM VI

Ohjaus: Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett

Pääosissa: Melissa Barrera, Jenna Ortega, Jasmin Savoy Brown, Mason Gooding, Dermot Mulroney, Jack Champion, Courteney Cox, Hayden Panettiere, Liana Liberato, Devyn Nekoda, Josh Segarra, Henry Czerny, Tony Revolori, Samara Weaving ja Skeet Ulrich

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 16

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Scream (1996) oli valtava hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Scream 2 (1997) oli myös kehuttu menestys, mutta Scream 3 (2000) sai hyvistä lipputuloistaan huolimatta ailahtelevan vastaanoton ja niinpä Scream 4 ilmestyi vasta vuonna 2011. Viidettä elokuvaa suunniteltiin pitkään, mutta sen sijaan tehtiinkin televisiosarja Scream (2015-2019). Kun sen sarjan kolmas tuotantokausi kohtasi murskaavan vastaanoton niin kriitikoilta kuin katsojilta, sarja lopetettiin ja viidennen elokuvan teko lähti kunnolla käyntiin. Vuonna 2022 ihan vain Screamiksi nimetty viides leffa oli iso hitti, joka voitti niin fanit kuin kriitikot puolelleen ja kuudennen elokuvan teko alkoikin välittömästi. Kuvaukset käynnistyivät viime kesänä ja jo nyt, vain hieman yli vuosi edellisen osan jälkeen Scream VI saa ensi-iltansa. Alkuperäinen Scream on yksi suosikkikauhuleffoistani ja pidän myös kakkos- ja nelososasta. Viides leffa oli positiivinen yllätys ja olenkin odottanut kuudetta elokuvaa ihan hyvin mielin. Kävin katsomassa Scream VI:n sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Selvittyään Woodsboron murhista, siskokset Sam ja Tara, sekä sisarukset Mindy ja Chad ovat muuttaneet New Yorkiin, uuden ja rauhallisemman elämän toivossa. Kuitenkin halloweenin lähestyessä joku pukee jälleen Ghostface-naamion ylleen ja uusi murhavyyhti alkaa.

Viime vuoden Scream-leffassa esitellyt selviytyjähahmot tekevät paluun. Melissa Barrera nähdään Sam Carpenterina, alkuperäisen elokuvan murhaajan, Billy Loomisin (Skeet Ulrich) tyttärenä, Netflixin Wednesday-sarjan (2022-) myötä parhaillaan suuresta suosiosta nauttivan Jenna Ortegan esittäessä jälleen Samin siskopuolta, Taraa. Myös sisarukset Mindy (Jasmin Savoy Brown) ja Chad (Mason Gooding) selvisivät viime elokuvan murhista hengissä ja ovat seuranneet Carpentereja New Yorkiin rauhallisemman elämän perässä. Näyttelijänelikko suoriutuu toistamiseen oivallisesti osistaan - etenkin Barrera, jonka hahmoa vaivaa entistä enemmän hänen isänsä identiteetti. Lisäksi Samia vaivaa se, että internetissä levitellään huhuja, että hän oli Woodsboron todellinen murhaaja ja muka lavasti poikaystävänsä Richien (Jack Quaid). Tällä leffaa ottaa kantaa siihen, kuinka uhrit liiankin usein mustamaalataan pahiksiksi ja huomionhakuisiksi, kun taas todelliset syylliset saavat sympatiat osakseen.

     David Arquetten näyttelemän seriffi Deweyn kuoltua edellisleffassa ja Neve Campbellin kieltäydyttyä palaamasta Sidneyn rooliin, liian pienen palkkiotarjouksen takia, alkuperäistriosta vain Courteney Cox nähdään vanhassa osassaan journalisti Gale Weathersina. Itse en jäänyt kaipaamaan Campbellia, sillä hän näytti edellisleffassakin siltä, ettei häntä kiinnostanut yhtään olla mukana. Cox taas suoriutuu mallikkaasti roolistaan jälleen kerran. Vanhoista hahmoista mukana on myös Scream 4:stä tuttu Kirby Reed (Hayden Panettiere) ja uusina hahmoina leffassa esitellään muun muassa Samin ja Taran kämppis Quinn (Liana Liberato), tämän poliisi-isä Wayne (Dermot Mulroney), Mindyn tyttöystävä Anika (Devyn Nekoda), Chadin kämppis Ethan (Jack Champion), Samin ja Taran naapurissa asuva Danny (Josh Segarra), Samin terapeutti Stone (Henry Czerny), sekä elokuvaprofessori Crane (Samara Weaving) ja hänen oppilaansa Jason (Tony Revolori). Uudet näyttelijät pärjäävät kelvollisesti, niin potentiaalisien uhrien kuin murhaepäiltyjen rooleissa.

Viimevuotinen viides Scream-leffa ei tarjonnut mitään erityisen ihmeellistä, mutta se oli varsin kelpo (sanoisinpa, että kauhuelokuvasarjan viidenneksi osaksi jopa yllättävänkin onnistunut) kauhuraina. Kuudes elokuva pistettiinkin kiireellä tuotantoon heti, kun viides osoittautui hitiksi ja osittain sen myös huomaa. Scream VI on ihan menevä tapaus, mutta siitä paistaa läpi, että se tehtiin aikamoisella vauhdilla. Ensikohtauksessaan leffa pääsee yllättämään ja vihjailemaan täysin uudenlaisesta Scream-kokemuksesta, mutta harmillisesti sen jälkeen filmi lähtee kulkemaan turhankin tuttuja ja turvallisia latuja. Jos pidit kovasti sarjan aiemmista osista, tulet takuulla pitämään myös kuudennesta elokuvasta, mutta veikkaisin, että tässä kohtaa murhaajan henkilöllisyyden arvaaminen käy liiankin helposti.

Elokuvasta löytyy muutamia erittäin mainioita ja jännittäviä kohtauksia, joissa eri hahmot joutuvat Ghostfacen piinaamiksi. Trailereistakin tutut kohtaukset pikkukaupassa haulikolla varustetun tappajan kanssa, sekä metroajelu halloween-iltana, jolloin newyorkilaiset ovat pukeutuneet Ghostface-naamareihin, sekä ties keneksi kaikiksi kauhuikoneiksi, pistävät toimivasti sydämen hakkaamaan hieman lujempaa. Leffa viihdyttää passelisti ja yllätyin, kuinka nopeasti elokuvan kahden tunnin kesto kulkee. Murhat ovat oivan raakoja, miellyttäen varmasti slasher-faneja. Elokuva kuitenkin lässähtää ikävästi finaalissaan, kolmesta eri syystä. Ensinnäkin hahmot ottavat aivan liikaa osumaa ja painavat silti menemään, aivan kuin useampi puukonisku vatsassa ei tuntuisi missään. Toiseksi on turhauttavaa, ei, vaan raivostuttavaa, kuinka usein hahmoilla olisi mahdollisuus pistää Ghostface kumoon ja ottaa selvää, kuka maskin takaa löytyy, mutta sen sijaan he juoksevat aina karkuun. Ja kolmanneksi, menemättä spoilereihin, en pitänyt (taaskaan) siitä, kuinka murhaajan identiteetin paljastuminen hoidetaan. En voi olla ainoa, jota Screamien aikana ärsyttää, kuinka nämä pitkään viekkailta ja suunnitelmallisilta vaikuttavat murhaajat ottavat lopuksi naamarin pois ja muuttuvat ylinäytellyiksi psykopaattikarikatyyreiksi?

Elokuvan ohjaajina toimivat edellisenkin Screamin ohjanneet Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett ja käsikirjoituksesta vastaavat toistamiseen James Vanderbilt ja Guy Busick. Ohjaajaduo rakentaa tunnelmaa mainiosti, mutta Vanderbilt ja Busick kompastelevat käsikirjoituksensa kanssa. Sen lisäksi, että leffa lässähtää finaalissaan, kaksikko ei ole keksinyt oikein mitään uutta ja mielenkiintoista mukaan, eikä sarjalle ominainen meta-itsetietoisuus enää jaksa viehättää samalla lailla. Kirjoittajat eivät myöskään uskalla edetä rohkealta vaikuttavien ideoidensa kanssa. Kyllähän viides Screamkin pelasi tutuilla korteilla, mutta sen ja nelososan välissä oli sentään ehtinyt vierähtää yksitoista vuotta, samalla lailla kuin kolmannen ja neljännen elokuvan välissä. Nyt edellisestä Screamista on vierähtänyt vasta juuri ja juuri vuosi. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on kuitenkin vakuutta. Se on tyylikkäästi kuvattu ja hyvin valaistu. Lavasteet ovat hienot, maskeeraukset onnistuneen rujot ja pukusuunnittelijoita täytyy kehua Ghostfacen käyttämästä kuluneesta naamarista, mikä näyttää ihan pirun upealta. Äänimaailma toki luottaa usein koviin äkkisäikäytyksiin, Brian Tylerin ja Sven Faulconerin säveltämien musiikkien tunnelmoidessa toimivasti taustalla.

Yhteenveto: Scream VI on ihan menevä kauhuraina, joka kuitenkin kompuroi elokuvasarjan kaavoihin kangistumisen ja muutamien typerien ratkaisujen kanssa. On naurettavaa, kuinka osa hahmoista ei vaikuta olevan lähes moksiskaan, vaikka saisivat useaan otteeseen puukosta. Elokuvan alku lupailee uudenlaista Scream-elokuvaa, mutta leffa harmillisesti peruu potentiaalisia ideoitaan ja kulkee liian tuttuja ja turvallisia latuja. Niinpä murhaajan henkilöllisyydenkään arvaaminen ei tällä kertaa ole erityisen vaikea homma. Seasta löytyy joitain todella mukaansatempaavia ja jännittäviä kohtauksia, mutta valitettavasti loppuhuipennus kompuroi turhauttavasti. Elokuvasta paistaa läpi, että se pistettiin turhankin vauhdikkaasti tuotantoon ja hieman ponneton lopputulos kaipaisi hiomista, sekä lisäpotkua. New York on oiva maisemanvaihdos, uuden Ghostfacen kulunut naamari näyttää upealta, tekninen toteutus toimii ja pääasiassa näyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti. Jos pidit paljon aiemmista Scream-elokuvista, kuudes osa miellyttää takuulla. Jos taas mielestäsi elokuvasarja on turhan itseään toistava, ei tämä uutuus luultavasti muuta mieltäsi positiivisempaan suuntaan. Seitsemäs elokuva on jo nähtävästi suunnitteilla ja toivon, että kun sellainen tehdään, tekijät käyttävät enemmän aikaa hioakseen käsikirjoitusta ja tuomalla mukaan jotain uutta ja piristävää.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä todella lyhyt pätkä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scream VI, 2023, Paramount Pictures, Spyglass Media Group, Project X Entertainment, Québec Production Services Tax Credit, Radio Silence Productions

Arvostelu: Linnut (The Birds - 1963)

LINNUT

THE BIRDS

Ohjaus: Alfred Hitchcock

Pääosissa: Tippi Hedren, Rod Taylor, Jessica Tandy, Veronica Cartwright, Suzanne Pleshette, Ethel Griffies, Charles McGraw, Lonny Chapman, Karl Swenson, Malcolm Atterbury ja Ruth McDevitt 

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 16

The Birds, eli suomalaisittain Linnut on Alfred Hitchcockin ohjaama kauhuelokuva, joka perustuu löyhästi Daphne du Maurierin samannimiseen tarinaan vuodelta 1952, sekä tositapahtumiin lintujen hyökkäämisestä ihmisten kimppuun Capitolan kaupungissa Kaliforniassa elokuussa 1961. Kuukautta myöhemmin Alfred Hitchcock ja käsikirjoittaja Evan Hunter ryhtyivät suunnittelemaan filmiä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Linnut sai maailmanensi-iltansa 28. maaliskuuta 1963 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys ja se sai Oscar-ehdokkuuden parhaista erikoistehosteista ja Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta uudesta naisnäyttelijästä, mutta kriitikot suhtautuivat filmiin ristiriitaisesti. Jotkut kehuivat elokuvaa jännittäväksi taidonnäytteeksi, toiset taas kokivat Hitchcockin menettäneen otteensa. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja se on vaikuttanut syvästi kauhugenreen. Nykyään Lintuja pidetään klassikkoelokuvana. Itse näin Linnut muutama vuosi sitten, kun innostuin Hitchcockin töistä ja katsoin herran tunnetuimpia töitä, kuten Takaikkunan (Rear Window - 1954), Vaarallisen romanssin (North by Northwest - 1959) ja Psykon (Psycho - 1960). Pidin filmistä, mutta muiden rinnalla se ei vakuuttanut yhtä vahvasti. Kun huomasin Lintujen täyttävän nyt 60 vuotta, päätin katsoa ja arvostella elokuvan juhlan kunniaksi.

Melanie Daniels matkustaa pieneen Bodega Bayn rannikkokaupunkiin, yllättääkseen vastikään tapaamansa lakimiehen Mitch Brennerin kaijasilla. Reissu muuttuu pian painajaiseksi, kun linnut alkavat hyökkäillä kaupunkilaisten kimppuun.

Tippi Hedren näyttelee Melanie Danielsia, keppostelevaa seurapiirineitoa, joka tapaa lintukaupassa lakimies Mitch Brennerin (Rod Taylor). Melanien ja Mitchin välillä on niinkin vahvaa säpinää, että Melanie päättää ostaa Mitchin etsimät kaijaset ja yllättää Mitchin viemällä ne tälle tämän kotiseudulle Bodega Bayhyn. Hedrenin ja Taylorin väliltä löytyy onnistuneesti kemiaa ja tätä hassusti alkanutta romanssia ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Homma muuttuu vielä kiinnostavammaksi, kun Bodega Bayn reissu muuttuu selviytymistaisteluksi lintujen hyökätessä. Silloin etenkin Hedren vakuuttaa pelokkailla ilmeillään. Hedrenin myöhempien kertomien mukaan Lintujen kuvaukset eivät harmillisesti kuitenkaan olleet hänelle mieluisaa puuhaa, sillä hänen mukaansa ohjaaja Hitchcock ahdisteli häntä toistuvasti.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Tandy Mitchin äitinä Lydiana ja Veronica Cartwright Mitchin pikkusiskona Cathyna, Suzanne Pleshette opettaja Annie Hayworthina, sekä Ruth McDevitt lintukaupan omistajana, rouva MacGruderina. Tarkkaavaiset katsojat voivat bongata Alfred Hitchcockin poistumassa koirien kanssa kaupasta heti elokuvan alussa. Tandy, Pleshette ja nuori Cartwright suoriutuvat myös mallikkaasti rooleistaan.

En toisaalta ihmettele, että ilmestyessään Linnut sai aika ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta. Siihen aikaan hyökkäävistä eläimistä kertovat kauhuelokuvat olivat enemmän jotain b-luokan osastoa, jota ei oltu tarkoitus ottaa tosissaan. Niissä eläimet olivat myös erilaisista syistä yleensä valtavan kokoisia monstereita, mutta Hitchcock oli päättänyt ottaa täysin toisenlaisen lähestymistavan filmiinsä. Linnuissa hyökkäävät eläimet ovat tuiki tavallisia lintuja, eikä elokuvaa ole tehty mitenkään kieli poskessa. Aivan varmasti elokuva aiheutti hämmennystä monissa, että "eihän tätä näin pitäisi tehdä". Mutta niin vain Hitchcock teki niin kuin vain Hitchcock siihen aikaan osasi tehdä ja loi jotain lajityypille täysin mullistavaa, enkä todellakaan ihmettele, että elokuvaa on vuosien varrella alettu arvostamaan huomattavasti enemmän.

Pidin Linnuista ensimmäisellä katselulla, mutta se ei säväyttänyt minua samalla lailla kuin vaikkapa Hitchcockin tunnetuin kauhuteos Psyko. Nyt kun katsoin Linnut uudestaan, se teki minuun suuren vaikutuksen. Jo elokuvahistoriaa tutkien filmin saavutukset on helppo huomata. Elokuva uudisti kauhugenreä ja erityisesti monsterielokuvia ottamalla jotain täysin arkista ja jokapäiväistä kuten taivaalla lentelevät linnut ja tarjoamalla ne katsojille kauhistuttavassa valossa. Eikä Hitchcockin tarvinnut muokata linnuista mitään jättiläishirviöitä tehdäkseen niistä pelottavia. Hän hyödynsi lintujen tavanomaisuutta ja aivan varmasti moni linnuista vähät välittävä ihminen poistui teatterista tähyillen taivasta huomattavasti jännittyneemmin kuin koskaan ennen.

Hienoa on myös, ettei Hitchcock lähtenyt tekemään elokuvaa huumorimielessä, vaan hän halusi pitää imagonsa trillereiden mestarina ja tarjota katsojalle jälleen yhden järisyttävän jännitysnäytelmän. Luultavasti kaikki muut ohjaajat olisivat tehneet elokuvasta b-luokan pelleilyn ja vaadittiinkin Hitchcockin kaltainen visionääri näyttämään uutta suuntaa. Tämän suunnan vaikutukset olivat näkyvissä monissa myöhemmin ilmestyneissä kauhuelokuvissa - eritoten Steven Spielbergin Tappajahaissa (Jaws - 1975), joka on ottanut paljon vaikutteita Linnuista. Ja miksipä ei olisi ottanut? Hitchcockin työ on esimerkillisen vangitsevaa ja hiottua. Hänen rakentama tunnelmansa on erinomainen, varsinkin kohtauksessa, jossa Melanie odottelee koulun pihalla, eikä edes huomaa, kuinka hänen takana oleva kiipeilyteline alkaa täyttyä variksista. Kohtaus on yhä 60 vuotta myöhemminkin piinaava.

Yksi elokuvan monista neronleimauksista on, että jos ei tiedä, mitä on alkamassa katsomaan, Lintujen kauhupuoli voi tulla täytenä yllätyksenä. Pitkään leffa vaikuttaa nimittäin puhtaalta rakkaustarinalta, jossa toisilleen naljailevat nainen ja mies kohtaavat ja heidän välille syttyy saman tien jotain. Elokuvan nimen voi pitkään tulkita merkitsevän kaijasia, jotka Melanie hankkii Mitchille. Kaijanen kun on vieläpä englanniksi "lovebird". Vasta noin puolessa välissä filmiä Linnut paljastaa todellisen luonteensa. Koulun pihalla tapahtuvan kohtauksen lisäksi elokuvasta löytyy monia muita tiivistunnelmaisia kauhun hetkiä, joissa katsoja tuijottaa hievahtamatta tapahtumia. Ensimmäisellä katselulla minua häiritsi lähes totaalinen musiikin puute, mutta tällä kertaa pidin pitkää hiljaisuutta ja sitä seuraavaa lintujen meteliä ja ihmisten kiljumista vaikuttavana tehokeinona.

Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan oman aikansa taidonnäyte. Sen lisäksi, että Linnut on hyvin kuvattu, valaistu, leikattu, lavastettu, puvustettu ja äänitetty elokuva, lintuhyökkäysten toteutukset ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja karmivampia. Toki nykypäivänä katsottuna muutamissa kuvissa on selvää, että näyttelijät tappelevat sulkapeitteisen nuken kanssa, mutta pääasiassa oikeita lintuja, mekaanisia lintuja ja nukkeja hyödyntävät kohtaukset ovat vakuuttavia. 1960-luvun teknologialla vauhdikkaasti liitelevien lintujen irrottaminen kuvasta ja liittäminen toiseen kuvaan on ollut kova pala purtavaksi, mutta efektitiimi on hoitanut hommansa tyylikkäästi.

Yhteenveto: Linnut on mahtava kauhuelokuva, jolla Alfred Hitchcock tuttuun tapaansa mullisti kauhu- ja jännitysgenreä pysyvästi. Leffa alkaa vekkulimaisena romanttisena komediana ja paljastaa todelliset siipensä vasta vähitellen. Jännitystä kasvatellaan tehokkaasti, kunnes lintujen aiheuttama kauhu päästetään tosissaan valloilleen. Musiikittomuus voi häiritä, mutta samalla se toimii myös erinomaisena tehokeinona. Juurikin pitkät hiljaisuudet ennen äänekkäitä hyökkäyksiä ovat niitä elokuvan piinaavimpia hetkiä. Itse hyökkäyksetkin ovat toinen toistaan jännittävämpiä. Aitoja lintuja, mekaanisia lintuja ja nukkelintuja sekoitetaan sulavasti ja leffan efektit näyttävät pääasiassa yhä hyviltä. Vaikka elokuva kulkeekin rauhassa eteenpäin, Linnut pitää tiukasti kiinni katsojastaan. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan ja Hitchcock osoittaa jälleen, miksi häntä kutsutaan jännityksen mestariksi. Linnut mullisti kauhugenreä ja sen jäljet ovat näkyvissä yhä tänäkin päivänä. Jos siis olet kauhufani, etkä jostain syystä ole vielä katsonut tätä klassikkoa, katso se ensitilassa - etenkin näin 60-vuotisjuhlan kunniaksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.2.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Birds, 1963, Alfred J. Hitchcock Productions

Arvostelu: Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves (2023)

DUNGEONS & DRAGONS: HONOR AMONG THIEVES

Ohjaus: Jonathan Goldstein ja John Francis Daley

Pääosissa: Chris Pine, Michelle Rodriguez, Justice Smith, Sophia Lillis, Hugh Grant, Daisy Head, Chloe Coleman, Regé-Jean Page ja Jason Wong

Genre: fantasia, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 12

Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves perustuu Gary Gygaxin ja Dave Arnesonin luomaan roolipeliin Dungeons & Dragons, joka julkaistiin vuonna 1974. Pelin pohjalta oli jo aiemmin tehty kolme elokuvaa, Dungeons & Dragons (2000), Dungeons & Dragons: Wrath of the Dragon God (2005) ja Dungeons & Dragons 3: The Book of Vile Darkness (2012), jotka otettiin aika nuivasti vastaan. Vuonna 2013 Warner Bros. Pictures ilmoitti työstävänsä uutta elokuvasovitusta pelin pohjalta, mistä pelin oikeudet omistava Hasbro teki lakisyytteen, sillä yhtiö oli parhaillaan tekemässä Dungeons & Dragons -elokuvaa Universal Picturesin kanssa. Vuonna 2015 oikeudessa juttu kääntyi kuitenkin Warner Brosin eduksi ja Hasbro ryhtyi tekemään yhteistyötä studion kanssa. Peliä fanittava näyttelijä Joe Manganiello työsti käsikirjoituksen elokuvaa varten ja yritti viedä filmin tuotantoon ohjaaja Brad Peytonin ja näyttelijä Dwayne Johnsonin kanssa, mutta heidän projektinsa ei edennyt. Sen sijaan Hasbro siirsi elokuvan Warner Brosilta Paramount Picturesille vuonna 2017 ja elokuvan teko lähti vihdoin rullaamaan. Koronaviruspandemian takia tuotantoa jouduttiin viivästyttämään ja kuvaukset käynnistyivät vasta huhtikuussa 2021. Nyt Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa skeptisenä. En ole koskaan pelannut Dungeons & Dragonsia, vaikka se on kiinnostanut minut jo vuosia. Kun leffasta ilmoitettiin, olin aluksi toiveikas, kunnes näin elokuvan trailerin ja se näytti mielestäni kamalalta. Kävinkin varautunein mielin katsomassa Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesin ennakkoon Finnkinon järjestämässä mysteerinäytöksessä.

Harpisti, barbaari, taikuri ja muotoaan muuttava druidi lyöttäytyvät yhteen, varastaakseen muinaisen taikaesineen hävyttömältä huijarilta ja tätä auttavalta pahalta velholta.

Uusista Star Trek -elokuvista (2009-2016) tuttu Chris Pine, Fast & Furious -leffoista (2001-) tuttu Michelle Rodriguez, Pokémon: Detective Pikachusta (2019) tuttu Justice Smith ja Se-kauhuelokuvista (It - 2017-2019) tuttu Sophia Lillis näyttelevät harpisti Edgin Darvisia, barbaari Holga Kilgorea, taikuri Simon Aumaria ja druidi Doricia, jotka lähtevät yhdessä rosvohommiin. Edginille ryöstö on erittäin henkilökohtainen ja myös Holgalla on kana kynittävänään ryöstökohteen kanssa. Taikuri Simon sen sijaan on aiemmin kuulunut poppooseen ja hyppää siksi takaisin mukaan, kun kutsu käy, mutta druidi Doricin motiivit ryöstöön jäävät löyhiksi. Yleensä pidettävä Pine on kummallisen ärsyttävä roolissaan hölösuu-Edgininä, jonka haluaa onnistuvan tavoitteissaan, mutta jota ei aika ajoin jaksaisi katsoa ollenkaan. Kova-muija-rooleistaan tunnettu Rodriguez istuu täydellisesti barbaariksi ja omaa karismaa toimintakohtauksissa, mutta jää draaman saralla näyttelijänä heikoksi. Smithin yritys toimia komediahahmona on lähinnä vaivaannuttava, eikä näyttelijä omaa luontaista huumoriajoituksen taitoa. Lillis on innokkaasti mukana leffassa, muttei aina ihan vakuuta, kun hänen hahmonsa pitäisi kertoa synkkiä puolia muodonmuuttajalajinsa kärsimyksestä. Nelikkoa auttaa myös Bridgerton-sarjasta (2020-) tutun Regé-Jean Pagen esittämä paladiini Xenk Yendar. Pagen faneille on luultavasti tiedossa pettymys, sillä vaikka näyttelijä on isosti esillä mainoksissa ja jopa kolmas nimi julisteessa, jää hänen ruutuaikansa ehkä hieman päälle vartin mittaiseksi.

     Elokuvan pahisosastoa edustavat brittihurmuri Hugh Grantin näyttelemä huijari Forge Fitzwilliam, joka pitää Ikikesän kaupunkia hallussaan, sekä tätä auttava paha punainen velho Sofina (Daisy Head). Läpi elokuvan Grantista jotenkin näkee, ettei häntä paljoa kiinnostaisi olla mukana leffassa ja hänen heittäytyminen tuntuu väkinäiseltä. Head on täysillä mukana, mutta hänen hahmonsa jää todella yksiulotteiseksi ja tylsäksi.

Valitettavasti Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves ei päässyt yllättämään positiivisesti, vaan se on juurikin niin kehno fantasiaraina kuin trailerit antoivat ymmärtää. Siitä löytyy muutamia kehun arvoisia juttuja, mutta pääasiassa minulle tuotti leffan jälkeen suuria vaikeuksia keksiä siitä mitään hyvää sanottavaa. Näyttelijät eivät ole kummoisia rooleissaan, eikä yhdenkään hahmo erityisesti kiinnostanut minua. Ryöstöseikkailu ei koskaan saanut napattua mukaansa, vaan lopputuloksena on jopa aika pitkäveteinen elokuva. Tämä on niitä hassuja paradoksitapauksia, jotka tuntuvat siltä kuin kolmen tunnin filmi olisi pakolla puristettu kahteen tuntiin, jolloin kerronta on kamalan kiirehtivää ja hätäistä, mutta silti elokuva tuntuu edelleen yli kolmen tunnin mittaiselta. Kun luulin leffan olevan ihan loppusuoralla, vilkaisin kelloa ja hämmästelin, sillä siitä oli mennyt vasta puolet.

Kaikista huonointa elokuvassa on sen huumori. En edes muista, milloin olisin viimeksi nähnyt näin tuskastuttavan epähauskan leffan. Asiaa vain korosti yleisön hiljaisuus. Elokuva on alusta loppuun täynnä vitsejä, mutta voin laskea yhden käden sormilla, kuinka moni niistä nauratti yleisöä. Pääasiassa kuulin ympäriltäni turhautunutta tuhahtelua, samalla kun pyörittelin itse silmiäni. Huumori on myötähäpeällisen väkinäistä ja elokuva yrittää aivan liikaa olla hauska. Olinkin todella yllättynyt, kun leffan jälkeen huomasin, että sen käsikirjoituksesta vastaavat Jonathan Goldstein ja John Francis Daley, jonka aiemmat työt, kuten Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011), Loma (Vacation - 2015), Spider-Man: Homecoming (2017) ja Game Night (2018) ovat parhaimmillaan suorastaan hulvattomia. Seasta löytyy sentään yksi aidosti hauska pätkä hautausmaalla, sen myönnän, mutta muuten on suorastaan käsittämätöntä, kuinka ala-arvoista läppää leffa onkaan täynnä.

Eipä kaksikon teksti muutenkaan päätä huimaa. Tarina on todella kömpelösti pistetty kasaan ja se vaatii kauheasti hahmoilta selittämistä, jotta katsoja pysyy perässä, että missä oikein mennään. Tärkeitä palasia puuttuu seasta, eikä meille koskaan näytetä sitä "Forgen hirmuvaltaa", josta hahmot kovasti puhuvat. Yksinkertaisen tarinan rattaisiin tungetaan tarpeettomasti lisää palikoita, jolloin juoni kulkee siten, että hahmot jatkuvasti tarvitsevat jonkin esineen, jotta voivat saada jonkin toisen esineen, jolla voidaan ehkä ratkoa jokin juttu. Enpä ole myöskään aikoihin nähnyt näin kökösti mukaan tuotua deus ex machina -taikavimpainta, jolla voidaan ratkoa lähes kaikki hahmojen ongelmat. Turhauttavaa on myös se, kun hoksaa, ettei hahmojen oikeastaan edes tarvitsisi lähteä matkalleen, jotta voisivat saavuttaa lopputuloksen. Matkan varrella kohdattavat vaarat eivät erityisemmin säväytä, vaikka mukana onkin muun muassa vauhdikas toimintajakso lihavan lohikäärmeen kanssa. Trailereissakin nähty turnajaispätkä voisi sisältää vielä enemmän roolipelistä tuttuja mielikuvituksellisia hirviöitä. Lopputaistelu taas äityy Marvelin ja DC:n supersankarielokuvista matkituksi mäiskeeksi. Sentään elokuvan alkupäässä nähdään onnistunut takaa-ajo, jossa druidi Doric hyödyntää voimiaan, muuttuen jatkuvasti eri eläimiksi ja tämä esitetään tyylikkäällä, yhdeksi pitkäksi kuvaksi huijatulla otoksella.

Käsikirjoittamisen lisäksi Goldstein ja Daley toimivat myös ohjaajina, eivätkä onnistu silläkään saralla. He eivät saa rakennettua mukaan kunnon seikkailun henkeä, eivätkä he ole rytmittäneet elokuvaa kummoisesti. Sentään Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset, asut mainiot ja maskeeraukset näyttävät hyviltä. Erikoistehosteiden taso kuitenkin vaihtelee villisti läpi leffan. Asuin ja maskeerauksin toteutetut praktikaalihirviöt näyttävät hyviltä, mutta digimörököllit jäävät hieman muovisiksi. Taustakankaan käyttö on usein selvää ja osa tietokoneella luoduista taustoista ovat viimeistelemättömän näköisiä. Äänimaailma rymistelee ihan kivasti ja Lorne Balfe tekee ihan hyvää työtä musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on kiehtovasta lähdemateriaalistaan ja potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen kehno fantasiaelokuva. Kaikkein pahinta; se on suorastaan tuskastuttavan epähauska komedia. Vitsejä väännetään aivan koko ajan ja ne ovat toinen toistaan myötähäpeällisempiä ja surkeampia. Vain muutama juttu saa hymähtämään positiivisesti, mutta muuten leffa kuluu tuhahdellen ja silmiä pyöritellen. Yleensä mainiolta ohjaaja-käsikirjoittajakaksikolta Jonathan Goldsteiniltä ja John Francis Daleyltä voisi odottaa paljon parempaa ja hauskempaa menoa. Elokuva ei ole edes fantasiaseikkailuna järin toimiva. Tarina ei saa napattua mukaansa, eikä kunnollista seikkailuhenkeä löydy. Käsikirjoitus on täynnä kömpelyyksiä huonosti kirjoitetuista deus ex machina -taikaesineistä heikosti esitettyihin motiiveihin. Toimintakohtauksetkin jättävät hieman kylmiksi, vaikka niissä nähdään useita mielikuvituksellisia, vaihtelevalla laadulla toteutettuja hirviöitä. Tekninen puoli ei huimaa päätä, vaan efektien taso heittelee pitkin leffaa. Näyttelijätkään eivät oikein vakuuta ja Hugh Grant näyttää läpi elokuvan siltä, ettei häntä kiinnostaisi yhtään olla kuvauspaikalla. Hautausmaakohtaus on hauska, eräässä kohtauksessa hyödynnetään mainiosti Doricin muodonmuutoskykyjä, ja maskeerauksin ja asuin tehdyt praktikaalimonsterit ovat hienoja. Muuten Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves on turhauttavan kökkö fantasialeffa. Kiinnostaa kyllä nähdä, kuinka pelin fanit ottavat elokuvan vastaan.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dungeons & Dragons: Honor Among Thieves, 2022, Paramount Pictures, Hasbro, Hasbro Studios, Allspark Pictures, Entertainment One

Arvostelu: Oblivion (2013)

OBLIVION

Ohjaus: Joseph Kosinski

Pääosissa: Tom Cruise, Andrea Riseborough, Olga Kurylenko, Morgan Freeman, Nikolaj Coster-Waldau ja Melissa Leo

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Oblivion on Tom Cruisen tähdittämä scifielokuva. Leffa lähti liikkeelle Joseph Kosinskin työstämästä sarjakuvasta, joka ei kuitenkaan koskaan edennyt julkaisuun asti. Luonnostelemillaan piirustuksilla ja ideoillaan hän sai silti Walt Disney Picturesin kiinnostumaan sarjakuvan muovaamisesta elokuvaksi. Projekti kuitenkin siirtyi Universalille, Disneyn kokiessa, ettei lapsilta kielletty filmi sopinut heidän katalogiinsa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2012 ja lopulta Oblivion sai maailmanensi-iltansa 26. maaliskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse katsoin Oblivionin vasta vuokralta ja pidin sitä ihan kelvollisena tieteisleffana. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 2077 Maapallo on tuhoutunut ihmisten ja avaruusolentojen välisessä sodassa. Ihmiskunnan rippeet ovat matkustaneet Saturnuksen kuuhun, Titaniin, samalla kun valtavat koneet keräävät vettä Maasta. Jack Harperin ja Victoria Olsenin tehtävänä on suojella näitä koneita olentojen hyökkäyksiltä, mutta kun Jack tekee mullistavan löydön, koko konflikti näyttäytyy uudessa valossa.

Tom Cruise ja Andrea Riseborough näyttelevät Jack Harperia ja Victoria Olsenia, jotka ovat jääneet tuhoutuneeseen Maahan hoitamaan viimeisiä tehtäviä, ennen kuin he voivat liittyä muiden suuresta sodasta selvinneiden ihmisten joukkoon Titanilla, Saturnuksen kuulla. Jackin hommana on huoltaa aluetta kiertäviä droneja ja suojella niiden kanssa valtavia koneita, jotka keräävät vettä ihmisten käyttöön toisaalla. Victoria taas antaa ohjeita kaksikon tukikohdasta, tornista, samalla kun saa itse ohjeita Sallylta (Melissa Leo), Maata kiertävällä Tet-aluksella työskentelevältä johtajalta. Cruise on nappivalinta päärooliin, hoitaen niin teknikon kuin myöhemmin toimintasankarinkin osan taidokkaasti Riseborough on myös oiva osassaan, joskin hän ei pääse yhtä hyvin esille kuin Cruise.

     Muina hahmoina elokuvassa nähdään Olga Kurylenko, Morgan Freeman ja Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu Nikolaj Coster-Waldau. Kurylenko ja Coster-Waldau toimivat hyvin rooleissaan ja jylhä-ääninen Freeman on tietty elokuvan karismaattisin näyttelijä. Heidän hahmoistaan en lähde kuitenkaan sen enempää avaamaan...

Oblivion kuljettaa katsojansa viitisenkymmentä vuotta tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on voittanut sodan avaruuden olentoja vastaan, mutta samalla menettänyt Maan taistelun tiimellyksessä. Itse sotaa ei näytetä lainkaan, ainoastaan sen jälkipuinti. Osalle katsojista tämä voi tulla pettymyksenä, mutta itse pidän tästä hieman erilaisesta toteutuksesta. Alkupää filmistä käytetään hyvin esittelemään vuoden 2077 Maata, Jackin lennellessä ympäri aluetta, joka joskus oli New York (ainakin sortuneista Empire State Buildingista ja Vapaudenpatsaasta päätellen). Tästä dystooppisesta tulevaisuudenkuvasta on onnistuttu saamaan samanaikaisesti niin karmiva kuin jopa hieman kauniskin näky.

Elokuvan tarinaan on saatu mukaan kelpo mysteerielementti, jota Jack ryhtyy selvittämään, samalla kun Victoria haluaisi vain saada hommat nopeasti hoidettua sääntökirjan mukaisesti ja matkata sitten utopiana mainostettuun Titaniin. Mysteerin avautuessa elokuva heittää sekaan yhden jos toisen jos kolmannenkin juonenkäänteen, jotka sekoittavat pakkaa oivallisesti. Väliin ripotellaan myös mukaansatempaavia ja tyylikkäästi toteutettuja toimintakohtauksia. Loppua kohti pätevästi käynnistynyt tieteisleffa alkaa kuitenkin menettämään tehoaan ja katsoja alkaa huomata, kuinka paljon Oblivion lainailee muista scifiteoksista, aina 2001: Avaruusseikkailusta (2001: A Space Odyssey - 1968) alkaen muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneeseen WALL-E -animaatioon (2008) asti. Myös Kuu (Moon - 2009) ja I Am Legend (2007) nousevat jossain kohtaa helposti mieleen. Loppuhuipennuksesta ei myöskään ole onnistuttu saamaan niin eeppistä kuin tekijät ovat selvästi luulleet.

Elokuvan ohjauksesta vastaa idean isä Joseph Kosinski, joka oli tätä ennen ohjannut vain kasariklassikko Tronin (1982) jatko-osan Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010). Vaikka Kosinski teki kelpo työtä jo siinä scifileffassa, Oblivion on selvästi ollut hänelle isompi intohimoprojekti. Herran työ kompasteleekin lähinnä Karl Gajdusekin ja Michael deBruynin käsikirjoitukseen. Se on toimiva, mutta tarvitsisi potkua, jotta elokuva nousisi oikeasti potentiaaliinsa. Tekniseltä puoleltaan Oblivion on kuitenkin erittäin vaikuttava edelleen. Se on todella tyylikkäästi kuvattu, mitä vain vahvistaa mainio valaisu ja upeat erikoistehosteet. Lavasteet ja asut ovat hyvin toteutetut ja äänimaailma on vahvasti rakennettu efektejä ja M83:n mahtipontisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Oblivion on kelpo tieteiselokuva, joka kuitenkin kompastelee loppupäässään, lainaillessaan turhan paljon lajityypin muista teoksista. Elokuva nappaa alussa tehokkaasti mukaansa ja on kiinnostavaa tutkia tätä tuhoutunutta Maata Jack Harperin kanssa. Toimintakohtaukset ovat vauhdikkaita ja viihdyttäviä, ja mysteerinen tarina kiinnostaa yhä enemmän, kun se alkaa vähitellen aukeamaan. Elokuva ei kuitenkaan ihan kanna loppuun saakka ja aluksi mielikuvitukselliselta scifileffalta vaikuttanut filmi syyllistyy liikaan kopiointiin. Tom Cruise vakuuttaa pääroolissa ja muutkin näyttelijät hoitavat hommansa hyvin. Visuaalisesti filmi on edelleen komea ja M83:n musiikit tunnelmoivat mainiosti taustalla. Oblivionissa olisi potentiaalia iskevämpään scifielokuvaan, mutta jo tällaisenaan se on varsin kelvollinen teos ja jos se on jäänyt sinulta näkemättä ja diggaat toiminnallisesta scifistä ja/tai Tom Cruisesta, suosittelen sen vilkaisemista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oblivion, 2013, Universal Pictures, Relativity Media, Monolith Pictures, Chernin Entertainment, Radical Studios

Arvostelu: Oldboy (올드보이 - 2003)

OLDBOY

올드보이

Ohjaus: Park Chan-wook

Pääosissa: Choi Min-sik, Yoo Ji-tae, Kang Hye-jung, Ji Dae-han, Kim Byeong-ok, Yoon Jin-seo, Oh Dal-su, Oh Tae-kyung ja Yoo Yeon-seok

Genre: draama, jännitys, toiminta

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Oldboy perustuu japanilaiseen mangaan Old Boy (オールド・ボーイ), jota julkaistiin vuodesta 1996 vuoteen 1998. Ohjaaja Park Chan-wook kiinnostui tekemään mangan pohjalta elokuvasovituksen ja saikin hankittua sen oikeudet. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2003 ja lopulta Oldboy sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoilta ja voitti Grand Prix -palkinnon Cannesin elokuvajuhlilla. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä 2000-luvun parhaimmista elokuvista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Oldboyta, mutta olin kuullut siitä jo pidemmän aikaa. Luulin jo kerran ostaneeni filmin, vain huomatakseni, että kyseessä olikin sen kymmenen vuotta myöhemmin ilmestynyt uudelleenfilmatisointi (Oldboy - 2013). Nyt kun elokuva saapuu 20-vuotisjuhlansa kunniaksi takaisin elokuvateattereihin, päätin etsiä leffan käsiini ja vihdoin ja viimein katsoa ja arvostella sen.

Tyttärensä syntymäpäivänä Oh Dae-su siepataan, lavastetaan vaimonsa murhasta ja vangitaan viidentoista vuoden ajaksi. Kun hänet yhtäkkiä vapautetaan, kostoa ja vastauksia janoava Dae-su lähtee etsimään syyllisiä.

Elokuvan pääroolissa viidentoista vuoden vankeuteen joutuvana Oh Dae-suna nähdään Choi Min-sik, joka tulkitsee upeasti monenlaisia tuntemuksia läpi käyvää hahmoaan. Kun Dae-su vapautuu vankeudestaan yhtä yllättäen kuin sinne joutuikin, lähtee hän selvittämään, mistä on oikein kyse ja etsimään ne, ketkä ovat homman takana. Vaimon murha pitäisi kostaa ja tytärkin pitäisi löytää, joka on joutunut elämään viitisentoista vuotta ilman vanhempiaan. Totuuksien paljastuessa Choi vasta pääseekin loistamaan. Katsoja on yhtä lailla erittäin kiinnostunut, mistä on oikein kyse ja hahmon haluaa nähdä onnistuvan tavoitteissaan.

     Elokuvassa nähdään myös Kang Hye-jung Dae-suta auttamaan ryhtyvänä Mi-dona, Ji Dae-han Dae-sun kaverina Joo-hwanina, sekä Yoo Ji-tae, Kim Byeong-ok ja Oh Dal-su Dae-sun vankeuteen liittyvinä henkilöinä, joista en halua sen enempää paljastaa. Muutkin näyttelijät hoitavat hommansa lahjakkaasti. Kangin ja Yoon hahmoja syvennetään onnistuneesti elokuvan edetessä, mikä tuo kertomukseen paljon uusia ulottuvuuksia.

Vaikkei Oldboy ihan räjäyttänytkään tajuntaani, kuten vuosia kuulemieni hehkutuksien jälkeen olin odottanut ja toivonut, ymmärrän hyvin, miksi se on kerännyt paljon suuria kehuja. Kyseessä on todella vahva kostokertomus, joka tekee aika lailla kaiken toisin kuin sen odottaisi ja rikkoo lajityyppinsä muureja. Oldboy on itse asiassa aikamoinen genre-blenderi, joka sekoittaa perinteistä kostotrilleriä brutaaliin toimintaan, mustaan huumoriin ja jopa hempeään romantiikkaan. Epätavanomainen sekoitus voisi herkästi levitä käsiin, mutta käsikirjoittajanakin toimiva ohjaaja Park Chan-wook pitää monisävyistä pakettia tiukasti kasassa. Hän kuitenkin vaatii katsojaltaan paljon. Ajassa hyppelevää ja paikoitellen omituisesti etenevää elokuvaa ei aina ole helppo seurata. Finaali kuitenkin palkitsee kärsivällisyyden, kääntäen teoksen upeasti päälaelleen. En ihmettele, miksi monet ovat sanoneet, että Oldboyn tapahtumat näkee toisella katselulla hyvin erilaisessa valossa.

Ennen päräyttävää lopetusta (mitä en tietenkään aio spoilata), Oldboy tarjoaa monenlaista koukkua, jotka tarttuvat katsojaan yhä vain tiukemmin. Vankeudessa Dae-sun kanssa vietettävä, lähes puoli tuntia kestävä alku kulkee vauhdilla. On todella mielenkiintoista, joskin samalla myös karmaisevaa seurata miehen kärsimystä, epätoivoa ja jossain kohtaa myös kohtalonsa hyväksyvää antautumista, kun vuodet vierivät eteenpäin. Ei olekaan ihme, että yllättäen vapauduttuaan Dae-sun ainoa päämäärä on selvittää vastaus kysymykseensä: miksi? Tälle kysymykselle myös katsoja janoaa vastausta läpi nopeasti kulkevan parin tunnin keston.

Oldboy tehoaa onnistuneesti niin niihin katsojiin, jotka odottavat toiminnallisempaa kostoretkeä kuin myös niihin, jotka haluavat nauttia kostokertomuksensa pohdiskelevampana psykologisena jännärinä. Väkeviä ovat niin pitkät ja mukaansatempaavat keskustelut, joissa käydään läpi hahmojen motiiveja kuin väkivaltaiset tappelut. Mukana on yksi todella pitkä kamppailu pitkällä käytävällä, joka on toteutettu yhdellä pitkällä kuvalla. Otoksessa näyttelijät pistävät itsensä hienosti likoon, eikä ihme, että sitä kuvattiin yhä uudestaan jopa kolmen päivän ajan, kunnes tekijät kokivat saaneensa hiottua kohtauksen täydelliseksi.

Taidokkaan ohjauksen lisäksi Park tekee hyvää työtä myös käsikirjoituksen parissa, yhdessä Hwang Jo-yunin ja Lim Jun-hyungin kanssa. Kolmikko ei mene siitä, mistä aita on matalin, vaan tarjoaa katsojalleen vaikean ja pitkään mieleen jämähtävän tarinan, jonka suuret paljastukset saavat näkemään kaiken aiemmin tapahtuneen uudessa valossa. Oldboy on myös teknisesti pätevästi tehty. Se on tyylikkäästi kuvattu (syömäpuikkojen välistä kulkeva kamera-ajo on yksinkertaisuudessaan näyttävä) ja sitäkin paremmin leikattu. Mukana on useita todella nokkelia siirtymiä ja onnistuneita peilauksia eri tapahtumien välillä. Valaisu, lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainioita myös ja erikoistehosteet ovat yllättävän onnistuneet näin pienen budjetin filmiksi kahdenkymmenen vuoden takaa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Cho Young-wukin musiikit tunnelmoivat taustalla oivallisesti.

Yhteenveto: Oldboy on vaikuttava ja yllätyksellinen kostotarina, jonka todellinen hienous avautuu vasta elokuvan viime minuuteilla. Katsoja saadaan koukkuun heti alussa ja on kiinnostavaa seurata, kun Dae-su joutuu vangituksi ja mitä hän tekee vapautuessaan. Niin päähenkilöä kuin katsojaa piinaa kysymys siitä, mistä kaikki oikein johtuu? Lopputulos loksauttaa suun auki ja kääntää asiat päälaelleen. Kun elokuvan katsoo uudestaan, tapahtuu se täysin eri silmin. Elokuva kiertää taidokkaasti kliseitä ja yhdistelee onnistuneesti erilaisia lajityyppejä psykologisesta trilleristä toimintaan, mustan huumorin komediaan ja jopa romantiikkaan. Jännite on korkealla ja tappelukohtaukset tyylikkään rujoja. Park Chan-wookin ohjaus ja käsikirjoitus ovat väkevät ja teknisiltäkin ansioiltaan elokuva on onnistunut. Oldboy on aivan mahtava filmi, jota suosittelen kaikille trillereiden ystäville ja korealaiselokuvista intoileville. 20-vuotisjuhla on hyvä syy katsoa elokuva, oli kyse sitten ensimmäisestä kerrasta tai vaikkapa kymmenennestä uudelleenkatselusta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

올드보이, 2003, Show East, Egg Films

Arvostelu: Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop - 1984)

BEVERLY HILLS KYTTÄ

BEVERLY HILLS COP

Ohjaus: Martin Brest

Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, Josh Ashton, Lisa Eilbacher, Steven Berkoff, Ronny Cox, Jonathan Banks, Gilbert R. Hill, James Russo, Paul Reiser, Michael Champion ja Stephen Elliott

Genre: komedia, rikos

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

Beverly Hills Cop, eli suomalaisittain Beverly Hills kyttä on Eddie Murphyn tähdittämä rikoskomedia. 1970-luvun lopulla tuottaja Don Simpson sai idean poliisista, joka saa siirron Beverly Hillsiin tutkimaan murhia. Danilo Bach palkattiin kirjoittamaan leffan käsikirjoitus, mutta kun Simpson oli tyytymätön hänen tekstiinsä, projekti jäi hetkellisesti jumiin. Vuonna 1983 Simpson päätti kuitenkin palata leffaidean pariin ja palkkasi Daniel Petrie Jr:n työstämään uuden tekstin. Simpson innostui Petrie Jr:n käsikirjoituksesta ja sai Paramount Picturesin tarttumaan projektiin. Alun perin ohjaajaksi yritettiin pestata Martin Scorsesea ja David Cronenbergiä, mutta he kieltäytyivät ja lopulta työn sai Martin Brest. Päärooliin taas kaavailtiin muun muassa Mickey Rourkea, Al Pacinoa, Harrison Fordia, James Caania ja Sylvester Stallonea, joka oli pitkään kiinnitetty projektiin ja käsikirjoitti elokuvan uusiksi, huomattavasti toimintapainotteisemmaksi. Stallone ja Paramount eivät kuitenkaan päässeet yhteisymmärrykseen filmistä ja Stallone poistui projektista vain kaksi viikkoa ennen kuvausten suunniteltua alkamispäivää. Simpson päätyi lopulta Eddie Murphyyn, suosiessaan leffalle komediallisempaa suuntaa. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Beverly Hills kyttä sai ensi-iltansa joulukuussa 1984. Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättihitti - jopa ilmestymisvuotensa menestynein leffa - joka sai parhaan käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä voitti parhaan elokuvamusiikin Grammy-palkinnon. Itse näin Beverly Hills kytän joskus nuorempana ja pidin sitä veikeänä leffana. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan ja nyt kun leffa on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla Beverly Hills Cop: Axel Foley (2023), päätin odotellessa katsoa aiemmat osat uudelleen ja arvostella ne.

Detroitilaispoliisi Axel Foley matkustaa Beverly Hillsiin, tutkimaan ystävänsä murhaa ja päätyy epäilyttävän taidekauppiaan jäljille.

Muutaman mutkan kautta poliisi Axel Foleyn rooli päätyi Eddie Murphylle ja näin jälkikäteen on mahdotonta kuvitella ketään muuta leffan keulakuvaksi. Yrittäkääpä miettiä, millainen filmistä olisi tullut vaikkapa Stallonen kanssa. Tai Harrison Fordin. Murphy tekee kenties koko uransa huippuroolin detroitilaiskyttänä, joka matkaa Beverly Hillsiin, kun hänen ystävänsä Mikey (James Russo) murhataan kylmäverisesti. Axel on varsin omaperäinen poliisi, hoitaen hommansa tehokkaasti, mutta komentajansa Toddin (Gilbert R. Hill) mielestä liikaa oppikirjoja kierrellen. Hahmo on välittömästi pidettävä, mihin vaikuttaa Murphyn loistavan lystikkään roolityön lisäksi Axelille kirjoitetut repliikit. Hahmo heittää huulta minkä kerkeää, aiheuttaen närää kaikkialle minne meneekin. Axelin sutkautukset eivät ole koskaan ärsyttäviä, vaan aina nasevia ja hilpeitä.

     Elokuvassa nähdään myös Lisa Eilbacher Axelin vanhana ystävänä Jennynä, Judge Reinhold ja John Ashton konstaapeleina Rosewoodina ja Taggartina, Ronny Cox heidän pomonaan komisario Bogomilinä, Steven Berkoff epäilyttävänä taidekauppias Victor Maitlandina, sekä Jonathan Banks tämän kätyrinä Zackina. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös mainiosti. Bond-roistoakin Octopussy - mustekalassa (Octopussy - 1983) näytellyt Berkoff on oiva valinta katalaksi Victoriksi ja Banks toimii hyvin tämän oikeana kätenä. Reinhold ja Ashton muodostavat hyvän parivaljakon erilaisena poliisihahmoina. Rosewood on vielä aikamoinen keltanokka, Taggartin ollessa jo kokeneempi.

Beverly Hills kyttä oli vielä parempi elokuva kuin muistinkaan. Kyseessä on aivan mahtava rikoskomedia, joka pitää virneen katsojan huulilla ja naurattaa makeasti, ilman että elokuva äityy koskaan miksikään typerryttäväksi kohellukseksi, millaisena leffa luultavasti tänä päivänä tehtäisiin. Heti avauskohtaus, jossa Axelin omintakeiset metodit ja kettuileva luonne tulevat heti tutuiksi katsojalle, nappaa mukaansa ja loppuleffa pitää tiukasti otteessaan. Tunnin ja kolmen vartin kesto on vauhdilla ohi, eikä tylsää hetkeä löydy. Elokuva viihdyttää täysillä yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen ja sen päätteeksi katsojalle jää todella hyvä fiilis.

Eddie Murphy on roolissaan niin verraton, että eipä katsojalle olisi sinänsä väliä, mikä leffan tarina on - kunhan vain pääsee seuraamaan kieli poskessa heittäytyvää Murphyä Axel Foleynä. Katsoja onkin heti valmis pakkaamaan laukkunsa ja matkaamaan Axelin kanssa Beverly Hillsiin selvittämään Mikeyn murhaa ja maksamaan tekijälle potut pottuina. On erittäin hilpeää seurata Axelin menoa ja asennetta, kun tämä ihmettelee kalliin kaupungin meininkiä. Parhaimmillaan filmi on suorastaan hulvaton vitsailunsa kanssa. Elokuva ei kuitenkaan ole mikään ihan puhdas komedia, vaan siitä löytyy myös vakavammin otettavan rikosteoksen aineksia ja oivaa jännitettäkin. Olin unohtanut, kuinka tylyksi ja veriseksi leffan toiminta äityykään loppuhuipennuksessa, eikä taisteluita esitetä lapsiystävällisenä hömppänä.

Sen lisäksi, että on jännä pohtia, millainen elokuvasta olisi tullut jonkun muun tähdittämänä, on myös mielenkiintoista tuumia, millainen Beverly Hills kyttä olisi, jos sen olisi ohjannut rikosleffamaestro Martin Scorsese tai body horrorin kuningas David Cronenberg? Kenties ohjaajavaihtoehdoista vähiten tunnettu Martin Brest oli paras valinta hommaan. Brestin rakentama tunnelma on vekkulimainen, mutta hän osaa myös vakavoitua ja pistää haisemaan, kun tarve vaatii. Daniel Petrie Jr:n käsikirjoitus on lystikäs hahmoja ja heidän keskustelujaan myöten. Elokuva on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ja asut toimivat ja erikoisefektit ovat pienimuotoisuudessaan tehokkaat. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Harold Faltermeyer tekee loistotyötä musiikkien parissa. Elokuvan tunnusmelodia on suorastaan fantastinen ja aikamoinen korvamato, josta on vaikea päästä eroon moneen päivään leffan katsomisen jälkeen.

Yhteenveto: Beverly Hills kyttä on aivan mahtava komediaelokuva, joka viihdyttää täysillä yhä lähes 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Eddie Murphy on huippuvireessä pääroolissa poliisi Axel Foleynä. Erinomaisesti vitsejä vääntävää Murphyä on yksinkertaisesti suuri ilo seurata. Hän tekee Axelista välittömästi pidettävän tyypin, jonka matkalle Beverly Hillsiin lähtee mielellään. Elokuva on täynnä toinen toistaan hupaisampia hetkiä ja heittoja, joiden parissa hymy pysyy visusti katsojan huulilla. Kohtaukset ovat nokkelan hilpeitä, eivätkä äidy typerryttäväksi koheltamiseksi. Leffa kuitenkin osaa myös vakavoitua tarpeen tullen, eikä yllättävänkin veriseksi äityvästä toiminnasta ole tehty lapsille sopivaa. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia hyvän kyttäkaksikon muodostavista Judge Reinholdista ja John Ashtonista pahiksen virkaa hoitavaan Steven Berkoffiin. Martin Brestin ohjaus on mainiota ja tekninen puoli toimii. Kaiken kruunaa fantastinen korvamatotunnari, joka soi vielä pitkään päässä leffan päätyttyä. Beverly Hills kyttä on yksi kaikkien aikojen parhaista komediaelokuvista, jonka teho ei ole vuosien varrella haihtunut mihinkään ja suosittelenkin sitä erittäin lämpimästi, jos se on jostain syystä jäänyt näkemättä. Nelosleffan ilmestymistä odotellessa on myös hyvä vilkaista elokuva uusiksi, oli sen viime katselusta vierähtänyt pitkä tai vähän lyhyempikin tovi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beverly Hills Cop, 1984, Paramount Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: John Wick: Chapter 4 (2023)

JOHN WICK: CHAPTER 4

Ohjaus: Chad Stahelski

Pääosissa: Keanu Reeves, Ian McShane, Donnie Yen, Bill Skarsgård, Laurence Fishburne, Shamier Anderson, Hiroyuki Sanada, Rina Sawayama, Marko Zaror, Clancy Brown, Natalia Tena, Scott Adkins, Lance Reddick ja George Georgiou

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Keanu Reevesin tähdittämä toimintaelokuva John Wick (2014) oli kriitikoiden kehuma yllätyshitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. John Wick: Chapter 2 (2017) ja John Wick: Chapter 3 (2019) olivat kummatkin edeltäjiään isompia menestyksiä, joten neljännen elokuvan teko lähti heti liikkeelle. Tekijät suunnittelivat työstävänsä kaksi leffaa kerralla lisää, mutta päättivät lopulta keskittyä pelkkään nelososaan. Reevesin työ The Matrix Resurrectionsissa (2021) ja alkuvuodesta 2020 alkanut koronaviruspandemia kuitenkin viivästyttivät tuotantoa ja kuvaukset käynnistyivät vasta kesäkuussa 2021, yli kuukausi sen jälkeen, kun leffan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa. Nyt John Wick: Chapter 4 saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvaa innolla. Olin pitänyt kolmesta aiemmasta osasta paljon, mieltäen ne 2000-luvun parhaimpien toimintaleffojen joukkoon. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa John Wick: Chapter 4:n lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Ampumisesta ja katolta putoamisesta eloonjäänyt John Wick päättää tehdä lopun Neuvostosta lopullisesti. Palkkio hänen päästää kasvaa miljoona kerrallaan, kun John tappaa tiensä läpi Marokon, Japanin, Saksan ja Ranskan.

Keanu Reeves nähdään jo neljättä kertaa John Wickinä, tehotappajana, joka yritti siirtyä rauhallisempaan elämään, mutta palasi takaisin pyssyjen ja palkkamurhaajien maailmaan vaimonsa ja koiransa kuolemien jälkeen. Reeves pistää itsensä taas kerran täysillä likoon ja säväyttää kerta toisensa perään toimintakohtauksissa, tehdessään hahmon monet stuntit itse. Reeves tulkitsee ihailtavasti hahmonsa vimmaa ja suuttumusta, kun hän ei millään pääse eroon Neuvostosta ja tämän lähettämistä sadoista tappajista. Draamanäyttelijänä Reeves ei ole mikään erityisen kaksinen, joten hänen dialoginsa onkin tiivistetty lähinnä yhden sanan, "yeah" hokemiseen. Tai sitten Reeves on nimenomaan erinomainen näyttelijä, sillä hän saa samaan sanaan (voiko "yeahia" edes mieltää sanaksi) monia eri merkityksiä ja syvällisyyksiä äänenpainoillaan. Joka tapauksessa Reeves hoitaa hommansa kunnialla kotiin jälleen ja uhkuu karismaa toimintakohtauksissa.

     Edellisosista paluun tekevät tietty myös Ian McShane New Yorkin Continental-hotellin omistajana Winstonina, Lance Reddick (uutinen hänen menehtymisestään saapui juuri tätä arvostelua kirjoittaessa, levätköön hän rauhassa) hotellin vastaanottovirkailija Charonina ja Laurence Fishburne sotkuisempaa ja kapinahenkistä katuosastoa johtavana Bowery Kinginä. Uusina tuttavuuksina elokuvassa tavataan muun muassa Neuvoston markiisi Vincent de Gramont (Bill Skarsgård), sokea palkkatappaja Caine (Donnie Yen), Wickiä jahtaava herra Nobody (Shamier Anderson), Japanissa osakalaisen Continental-hotellin johtaja Koji (Hiroyuki Sanada) ja tämän tytär Akira (Rina Sawayama), sekä Wickin menneisyyteen liittyvä Katja (Natalia Tena). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan ansiokkaasti. Skarsgård istuu hyvin niljakkaan Neuvostojohtajan osaan, tosielämässäkin kamppailulajitaitaja Yen on huippuvedossa Cainena ja Sanadasta löytyy McShanen tavoin suurta arvokkuutta hotelliomistajan rooliin. Myös tuntemattomammat Anderson ja Sawayama pärjäävät rinnalla toimintakohtauksissa mainiosti.

John Wick -elokuvat eivät suostu pettämään vielä neljännessäkään osassa. Leffasarja on pitänyt ihailtavan tasaisesti erittäin hyvän tasonsa ja nelososa on todella tiukka jatko-osa. Meno on muuttunut yhä vain villimmäksi ja mielikuvituksellisemmaksi elokuvasarjan edetessä ja paisuessa kaiken aikaa suurempiin mittoihin. Kolmosen jälkeen olisi voinut jo luulla, ettei tekijöillä voi mitenkään olla enää mitään uutta ja siistiä annettavanaan, mutta niin he todistavat taas epäilijät vääriksi. John Wick: Chapter 4 tarjoaa toinen toistaan erinomaisempia toimintakohtauksia, jotka ällistyttävät tyylikkyydellään, stunt-työskentelyllään, sähäkkyydellään ja sillä, kuinka monin eri tavoin ihmisiä voikaan pistää hengiltä. Nyrkkien, pistoolien ja konetuliaseiden lisäksi tässä leffassa lähetetään porukkaa manan majoille muun muassa miekoilla, jousipyssyillä, nunchakuilla, autoilla, moottoripyörillä ja jopa pelikorteilla. Elokuva tarjoaa toiminnan ohessa hyvää huumoria, kun ihmisiä riepotellaan kuin piirrossarjoissa konsanaan.

Etukäteen minua jännitti, että tekijät olisivat ahmaisseet aivan liian ison palan kakkua, kun kävi ilmi, että leffalla on kestoa jopa kaksi tuntia ja 49 minuuttia. Kyllä, luit oikein, uusimmalla John Wick -rainalla on pituutta melkein kolme tuntia! Leffasta löytyy kieltämättä leikkaamisen varaa ja siitä voisi sieltä täältä napsia pikkupätkiä pois vartin edestä. Pitkä kesto takaa kuitenkin hieman pidempiä suvantovaiheita, joiden aikana katsoja voi hieman sulatella edellistä toimintatykittelyä ennen kuin hahmot pistävät taas haisemaan. Vaikka mukana on muutamia hetkiä, joita katsoessa toivoo, että leikkauspöydällä olisi näytetty saksia hieman rajummin, pääasiassa John Wick: Chapter 4 on aivan pirun viihdyttävä filmi. Elokuvan toiminnantäyteinen viimeinen tunti Pariisissa tarjoaa ällistyttäviä juttuja kerta toisensa perään ja leffa kulminoituu todella tiivistunnelmaiseen finaaliin.

John Wickillä ohjaajanuransa aloittanut Chad Stahelski toimii edelleen leffan puikoissa ja jotenkin kummasti pystyy yhä puristamaan jotain tuoretta irti tutusta aiheesta. Stahelskin rakentama tunnelma on tehokas ja häneltä löytyy edelleen silmää toinen toistaan coolimmille taisteluille. Käsikirjoituksesta ei kuitenkaan tällä kertaa vastaa Derek Kolstad, vaan kaksikko Shay Hatten ja Michael Finch. Duo hyppää onnistuneesti kärryille ja vie tarinaa toimivasti eteenpäin. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on taitavasti tehty. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu. Tarkkaan pohdittua kameratyöskentelyä sommitteluineen ja liikkeineen tukee mainio valaisu ja värimaailma. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset välillä sopivan rujot. Erikoistehosteet toimivat hyvin ja äänimaailma rymisee erinomaisesti Tyler Batesin ja Joel J. Richardin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: John Wick: Chapter 4 on erittäin mainio toimintaelokuva, joka onnistuu yhä pitämään sarjan kovaa tasoa yllä. Lähes kolmen tunnin kestosta löytyy leikkaamisen varaa, mutta samalla siitä löytyy myös toinen toistaan parempia toimintakohtauksia, jotka viihdyttävät täysillä. Tekijöiden luovuus ja stunt-näyttelijöiden heittäytyminen taisteluiden aikana huimaa jälleen päätä, eikä voi muuta kuin ihailla, kuinka esimerkillistä mättöä tämäkin John Wick -raina tarjoaa. Tarina pitää sujuvasti otteessaan ja homma kulminoituu viimeisen tuntinsa aikana erittäin tiivistunnelmaisesti. Näyttelijät ovat hyvässä vedossa ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on todella oivallinen tyylikästä kameratyöskentelyään myöten. Jos siis pidit aiemmista John Wick -elokuvista, kannattaa Chapter 4 ehdottomasti käydä katsomassa. Hieman liian pitkästä kestostaan huolimatta se on mitä mainiointa viihdettä ja pitää yllä elokuvasarjan asemaa 2000-luvun parhaimmistosta toimintagenressä. Seuraavaksi tekijöillä on aikomuksena laajentaa elokuvasarjaa lisäosien voimin. Tiedossa on ainakin Continental-televisiosarja, joka kertoo Winstonin nuoruudesta ja Ballerina-elokuva, jota tähdittää Ana de Armas.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

John Wick: Chapter 4, 2023, Lionsgate, Summit Entertainment, Thunder Road Pictures, 87Eleven Entertainment