Toy Story 5 (2026) - elokuva-arvostelu

TOY STORY 5

Ohjaus: Andrew Stanton

Näyttelijät: Joan Cusack, Tim Allen, Tom Hanks, Greta Lee, Scarlett Spears, Conan O'Brien, Shelby Rabara, Craig Robinson, Mykal-Michelle Harris, Lori Alan, Jay Hernandez, Wallace Shawn, John Ratzenberger, Jeff Bargman, Blake Clark, Anna Vocino, Bonnie Hunt, Kristen Schaal, Tony Hale, John Hopkins, Ernie Hudson, Annie Potts, Keanu Reeves ja Alan Cumming

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 7

Pixarin ensimmäinen täyspitkä animaatioelokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Toy Story 2 (1999) oli myös menestys ja Toy Story 3 (2010) tienasi lippuluukuilla yli miljardin, voitti parhaan animaatioelokuvan Oscarin ja oli jopa ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Kolmas osa oli tarkoitettu trilogian huipennukseksi, mutta vuonna 2019 ilmestyi vielä Toy Story 4, jonka päätähti Tom Hanks totesi jäävän sarjan viimeiseksi. Elokuvasarjaa päätettiin laajentaa leffalla Lightyear (2022), mutta kun se osoittautui suureksi taloudelliseksi flopiksi, sen jatko-osa päätettiin kuopata ja Pixar ilmoittikin työstävänsä jälleen uutta Toy Storya. Ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan repliikkejä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Toy Story 5 on saapunut elokuvateattereihin. Itse pidän valtavan paljon alkuperäisestä Toy Story -trilogiasta, mutta mielestäni myös neljäs osa ja Lightyear olivat hyviä. Minua jopa harmitti paljon, että Lightyearin jatko-osa jätettiin tekemättä, sillä olisin mieluummin katsonut lisää sitä ja jättänyt varsinaisen Toy Storyn rauhaan. Kuitenkin kun viidennen osan juonikuvaus paljastettiin, pidin sitä kekseliäänä ja ajankohtaisena ideana. Vähitellen olen alkanut innostua leffasta ja kävinkin positiivisin odotuksin katsomassa Toy Story 5:n ja vieläpä IMAX-salissa.

Kun Bonnie-tyttö saa käsiinsä huippusuositun Lilypad-älytabletin, Jessie, Buzz Lightyear ja muut pelkäävät lelujen ajan lopun koittaneen.

Tutut Toy Story -hahmot tekevät jälleen kerran paluun - jopa sheriffi Woody (äänenä Tom Hanks), joka neljännen osan päätteeksi lähti omille teilleen, kokiessaan polkunsa johdattaneen pois Bonnie-tytön (Scarlett Spears) luota. Woody jää kuitenkin tällä kertaa enemmän sivuhenkilöksi, kuten tekee myös avaruusranger Buzz Lightyear (Tim Allen), sillä keskiöön nousee nimittäin lehmityttö Jessie (Joan Cusack), joka yrittää keksiä keinon saada Bonnien innostumaan jälleen leluista, kun älylaitevillitys tarttuu lapsiin kaikkialla. Jessie nousee onnistuneesti leffan keulakuvaksi ja elokuva syventää entisestään hahmon aiempaa traumaa hänet hylänneen Emilyn tiimoilta, tuoden tälle kuviolle vuosikymmenten jälkeen tunteikkaan päätöksen.

     Menossa ovat mukana myös jo alkuperäisessä leffassa esitellyt herra Perunapää (Jeff Bergman), Slinky-koira (Blake Clark), Rex-dinosaurus (Wallace Shawn) ja Röh-säästöporsas (John Ratzenberger), sekä myöhemmin sarjan varrella matkaan tarttuneet uskollinen hevonen Napakymppi, Dolly-nukke (Bonnie Hunt) ja Kahveli-haarukka (Tony Hale), kun taas uusina hahmoina Toy Story 5 esittelee Lilypad-älytabletin (Greta Lee), joka korvaa välittömästi lelut Bonnien huomion keskipisteenä, hevosia rakastavan Blaze-tytön (Mykal-Michelle Harris), vessa-apulelu Smartypantsin (Conan O'Brien), lelukamera Snappyn (Shelby Rabara) ja GPS-paikantimenakin toimivan virtahepolelu Atlasin (Craig Robinson). Monet vanhoista tutuista käyvät lähinnä näyttäytymässä, mutta uudet hahmot toimivat oivallisesti. Smartypants on joko hupaisa tai ärsyttävä, riippuen siitä, kuinka hyvin katsojalle uppoavat vessapaperilta näyttävän lelun vessatoimiin liittyvät kymmenet vitsit.

Pixaria ja Toy Story -elokuvasarjaa ei nähtävästi koskaan pitäisi epäillä. Toy Story 5 voi olla syntynyt Disneyn ja Pixarin epätoivoisesta yrityksestä tienata helpot rahat tutulla ja suositulla franchisella, kun uudet ideat eivät vedä tarpeeksi katsojia teattereihin. Mutta kun puikkoihin pistää Andrew Stantonin kaltaisen tekijän, joka on aiemmin ohjannut Pixarille huikeat Nemoa etsimässä (Finding Nemo - 2003) ja WALL-E:n (2008), epätoivoinen rahastuskin muuttuu loistavaksi elokuvaksi. Toy Story 5 on jälleen kerran taattua Pixar-laatua, tarjoten monikerroksisen seikkailun, josta niin perheen pienimmät kuin aikuiset voivat nauttia. Aika ei käy missään kohtaa pitkäksi, huumoria riittää moneen makuun ja elokuva iskee tietty salakavalasti parikin kertaa tunteisiin. Moni raavas mieskin poistuu teatterista kyyneliä poskiltaan pyyhkien.

Elokuvan tarina on todella nokkela ja hyvin ajankohtainen. Nykyään yhä vain nuorempia lapsia näkee kaikkialla älylaitteiden lumoissa ja lelut unohtuvatkin siinä samalla nurkkaan pölyyntymään. Mutta miltä tämä teknologian aalto näyttäytyy sitten lelujen silmissä, etenkin Jessien, jota aiempi hylkäys kummittelee edelleen? Tilannetta tarkastellaan onnistuneesti eri vinkkeleistä, eikä homma ole niin mustavalkoinen kuin aluksi voisi luulla. Elokuvalla on erinomainen teema yhteydestä ja sen tärkeydestä. Toisaalta älyluurit saavat samassa tilassakin olevat ihmiset täysin erilleen, mutta samalla luurin kautta voi löytää yhteyden johonkuhun, jota ei välttämättä olisi koskaan muuten tavannut. Aihe on osuva niin lapsiin kuin aikuisiinkin. Toy Story 5 on hauska, jännittävä, kaunis, syvällinen, koskettava ja kaikin puolin mahtava lisäys yhteen kaikkien aikojen parhaista elokuvasarjoista.

On varmaan sanomattakin selvää, että visuaalisesti Toy Story 5 on puhdasta silmäkarkkia. Hahmot ovat tietty veikeän näköisiä ja liikkuvat sulavasti, kun taas taustat ovat pullollaan ällistyttäviä yksityiskohtia. Valoja, varjoja ja värejä hyödynnetään näyttävästi ja esimerkiksi Woodysta näkee kaikki vuosien varrella tapahtuneet kolhut ja kulumiset. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja vanha kunnon Randy Newman tunnelmoi jälleen mahtavasti musiikeillaan, tuoden vahvan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Toy Story 5, Yhdysvallat, 2026, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures

Outcome (2026) - elokuva-arvostelu

OUTCOME

Ohjaus: Jonah Hill

Näyttelijät: Keanu Reeves, Jonah Hill, Cameron Diaz, Matt Bomer, Martin Scorsese, Cary Christopher, David Spade, Laverne Cox, Kaia Gerber, Roy Wood Jr. ja Drew Barrymore

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Outcome on Jonah Hillin ohjaama ja käsikirjoittama komedia. Hill työsti tekstin Ezra Woodsin kanssa ja sai Apple Studiosin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024, heti kun päätähti Keanu Reeves oli saanut edellisen leffansa, Good Fortunen (2025) kuvattua ja nyt Outcome on julkaistu Apple TV:ssä. Itse kiinnostuin heti, kun näin mainoksen Hillin ohjaamasta ja Reevesin tähdittämästä komediasta. Pidinkin julkaisuviikonloppuna Keanu Reeves -päivän ja katsoin Suomeen vasta nyt saapuneen Good Fortunen ja Outcomen putkeen.

Kun Hollywoodin mukavimpana näyttelijänä pidettyä Reef Hawkia kiristetään paljastusvideolla, Reef lähtee anteeksipyyntökierrokselle, selvittääkseen kuka häntä kiristää.

Outcomea tähdittää tosiaan Keanu Reeves, joka näyttelee elokuvassa tietynlaista metaversiota itsestään. Reevesiä pidetään usein Hollywoodin kilteimpänä näyttelijänä, joka on aina ystävällinen ja huomaavainen kaikille, sekä muistaa aina tilaisuuden tullen osoittaa kiitoksensa faneilleen. Reef Hawk on samanlainen tyyppi... julkisuudessa. Elokuva kuitenkin paljastaa nopeasti, että kulisseissa Reef on päihdeongelman kanssa kamppaillut narsisti, joka on puskenut ihmiset pois lähipiiristään, kun heistä ei ole enää hyötyä. Reeves on paperilla nappivalinta rooliin ja on kiva nähdä hänet esittämässä niin ylimukavaa heppua kuin myös ikävämpää tyyppiä, kun kamerat eivät enää kuvaa... joskin mielestäni leffa olisi voinut mennä aavistuksen pidemmälle ja näyttää enemmän Reefin huonoa käytöstä, sen sijaan että hahmot lähinnä puhuvat siitä, millainen hän on ollut.

     Elokuvassa nähdään myös ohjaaja-käsikirjoittaja Jonah Hill Reefin kriisimanageri Irana, Cameron Diaz ja Matt Bomer Reefin ystävinä Kylena ja Xanderina, David Spade Reefin naapurina Buddyna, Laverne Cox asianajaja Virginiana, Susan Lucci Reefin äitinä Dinahina, sekä Martin Scorsese Reefin entisenä agenttina Redinä. Sivunäyttelijät ovat muuten ihan hyviä rooleissaan, mutta Hill tekee uransa surkeimman roolityön eksentrisenä kriisimanagerina, jonka röyhkeä käytös muuttuu nopeasti jopa raivostuttavaksi. Hill yrittää varastaa kaikki kohtauksensa, mutta hänen yliampuva esiintymisensä on alusta asti vaivaannuttavaa, muuttuen hetki hetkeltä vain ärsyttävämmäksi. Ja tietäen, että Hill oli myös leffan ohjaaja, hänen näyttelijätyönsä heijastelee yksinomaan hänen visiotaan.

Outcome vaikutti etukäteen lupaavalta. Hillin esikoisohjaus Mid90s (2018) oli erittäin hyvä, Reeves istuu tosiaan oman maineensa puolesta täydellisesti tällaiseen metatason rooliin ja lähtökohdiltaan elokuvan tarinakin on oivallinen. Hollywoodin kultapoju, jonka mahtava imago onkin pelkkää kulissia ja todellisuudessa hahmo on aikamoinen mulkvisti, jonka oikea käytös saattaa vihdoin vuotaa julkisuuteen. Tässä olisi ainekset erittäin hyvään ja itsetietoiseen komediaan, mutta Outcome onkin pitkästyttävä egotrippi, jonka huumoriosasto jättää täysin kylmäksi.

Sen sijaan, että leffa olisikin hupaisa leikittely Reevesin imagon kustannuksella, elokuva tuntuu Hillin kömpelöltä yritykseltä pahoitella omaa uraansa viime vuosina varjostaneita ikäviä tekoja. Kommentaari cancel-kulttuurista jää todella löyhäksi ja leffan satiiri ylipäätään aiheuttaa lähinnä myötähäpeää, eikä ovelia oivalluksia. Anteeksipyytelykohtaukset eivät aiheuta toivottuja tunnereaktioita, oli kyse sitten nauruista, haikeudesta tai sydämellisyydestä ja kaikki kohtaukset Ira-hahmon kanssa pistävät lähinnä pyörittelemään silmiä. Vaikka kestoa on alle puolitoista tuntia, Outcome ehtii outoa kyllä jopa tylsistyttämään, eikä lopulta varsinainen huipennus tunnu odotuksen ja rakentelun arvoiselta.

Outcome ei ole edes visuaalisesti erityisen miellyttävä teos. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet, asut  ja maskeeraukset ovat oivalliset, mitä nyt Iran tyyli on tarkoituksellisen kiusallinen ja hänen toimistonsa seiniä koristavat taulut esimerkiksi Kanye Westistä ja Kevin Spaceysta ovat huutavat varoitusmerkit, että Reefin kannattaisi ehkä vaihtaa kriisimanageriaan. Visuaalisuuden viaksi muodostuu kuitenkin omituinen valaisu, missä lähes jokainen kohtaus on päätetty esittää kuin isoista ikkunoista paistaisi sisään kirkkaan oranssina hohkaava auringonlasku. Kun tähän kikkaan kiinnittää huomiota, on sitä mahdotonta olla huomaamatta loppuleffan ajan. Myös toisinaan päivänselvät taustakankaan käytöt häiritsevät. Jon Brionin säveltämät musiikitkin särähtävät ajoittain korvaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Outcome, Yhdysvallat, 2026, Apple Original Films, Apple Studios, Strong Baby

Good Fortune (2025) - elokuva-arvostelu

GOOD FORTUNE

Ohjaus: Aziz Ansari

Näyttelijät: Keanu Reeves, Aziz Ansari, Seth Rogen, Keke Palmer, Sandra Oh, Matt Rogers, Felipe Garcia Martinez ja Stephen McKinley Henderson

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 12

Good Fortune on koomikko Aziz Ansarin esikoisohjaus. Ansari oli kuvaamassa eri elokuvaa, "Being Mortalia", kun tuotanto keskeytettiin sen päätähti Bill Murrayhin kohdistuneiden ahdistelusyytösten takia. Ansarilla oli jo toinen idea mielessään ja hän sai myytyä sen Lionsgatelle, kun kävi selväksi, ettei "Being Mortal" tulisi näkemään päivänvaloa. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2023 ja lopulta Good Fortune sai ensi-iltansa maailmalla syksyllä 2025. Elokuva sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta, mutta se menestyi taloudellisesti niin heikosti, että Suomen teatterikierros peruttiin. Nyt Good Fortune on saapunut Amazon Prime Videoon ja itse olin ollut pitkään kiinnostunut leffan näkemisestä. Pistinkin uteliaana elokuvan pyörimään.

Enkeli Gabriel päättää auttaa huonosti elämässä pärjäävää Arjia, vaihtamalla Arjin tietoisuuden rikkaan Jeffin kanssa, näyttääkseen ettei ruoho ole aina vihreämpää aidan toisella puolen.

"Being Mortalin" päädyttyä jäihin päätähti Bill Murrayn potkujen takia, Aziz Ansari päätti hyödyntää elokuvan muuta näyttelijäkaartia Good Fortunessa. Ansari itse näyttelee Arjia, jonka elämä ei millään ota tuulta siipiensä alle. Arj työskentelee yrityksessä, jossa hänen hommansa on tehdä erilaisia askareita niistä maksaville ja eräänä päivänä hän päätyy auttamaan Seth Rogenin esittämää Jeffiä, joka tykästyy Arjiin niin, että palkkaa hänet omaksi assistentikseen. Jeff on todella rikas mies, joka on omien sanojensa mukaan tehnyt itse omaisuutensa sijoitusprojektiensa avulla, mutta jonka apuna ovat kyllä olleet rikkaat vanhemmat. Ansari ja Rogen ovat hyviä rooleissaan, niin silloin kun Arj on puilla paljailla ja Jeff nautiskelee rahoistaan, kuin myös silloin, kun heidän tietoisuutensa vaihdetaan päikseen ja Arj pääsee tutustumaan leveään elämään ja Jeff huomaa jääneensä tyhjän päälle.

     Elokuvassa nähdään myös Keke Palmer Arjin mielenkiinnonkohteena Elenana, sekä Keanu Reeves enkeli Gabrielina, joka on kyllästynyt työhönsä autoa ajavien ja samaan aikaan puhelimiaan räpläävien ihmisten pelastajana ja haluaa oikeasti auttaa jotakuta saamaan elämänsä raiteilleen. Palmer on kelpo osassaan, mutta Reeves on vaivaannuttavan jäykkä puupökkelö Gabrielina. Asiaa auttaa hieman se, että kyse on enkelistä, eikä ihmisestä, mutta Reevesin tönkkö esiintyminen ja ulosanti tekevät Gabrielista yhden miehen uran huonoimmista roolisuorituksista.

Ihmeellinen on elämä -klassikosta (It's a Wonderful Life - 1946) selvästi inspiraationsa saaneessa Good Fortunessa on hyvät lähtökohdat, mutta valitettavasti itse elokuva jäi mielestäni aika keskinkertaiseksi. Sen sijaan, että tämän tarinan enkeli näyttäisi päähenkilölle, millainen maailma olisi, jos hän ei olisi koskaan syntynyt, enkeli haluaakin saada päähenkilön olemaan tyytyväinen elämäänsä toisella tapaa - vaihtamalla hänen tietoisuutensa rikkaan miehen kanssa. Hyvä idea kuitenkin kompastuu omaan nilkkaansa, kun Gabrielin opetus ei mene Arjilla perille, vaan hän alkaakin nauttia rikkaasta elämästä täysin rinnoin, samalla kun Jeff joutuu opettelemaan elämään tili tyhjänä ja auto nukkumapaikkanaan.

Kelpo tarina ei kuitenkaan kanna erityisen pitkälle, kun Ansarin käsikirjoitus jää harmillisen vaisuksi. Siitä löytyy hetkensä, etenkin kun Gabriel päätyy kokeilemaan ihmiselämää ja löytää iloa esimerkiksi tanssimisesta ja kananugeteista. Tekstiä kuitenkin vaivaa merkittävästi se, ettei se ole järin hauska. Good Fortune tarjosi minulle satunnaisia huvittuneita hymähdyksiä, mutta varsinaiset naurut jäivät saamatta. Lisäksi Reevesin jäykän roolityön lisäksi pidin vaivaannuttavana myös leffan äärimmäisen sinisilmäistä ja naiivia tapaa käsitellä teemojaan rikkaan elämän nurjista puolista ja köyhän elämän "todellisista rikkauksista". Ei Good Fortune huono ole, mutta se jäi mielestäni kauas potentiaalistaan.

Teknisesti Good Fortune on kuitenkin oikein mukiinmenevä. Elokuva on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet näyttävät hyviltä ja puvustus on oivallista enkelien tarkoituksellisen epäaidon näköisiä siipiä myöten. Tehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on kelvollisesti työstetty. Carter Burwellin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla ihan kivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Good Fortune, Yhdysvallat, 2025, Lionsgate, Media Capital Technologies, Oh Brudder Productions

Arvostelu: From the World of John Wick: Ballerina (Ballerina - 2025)

FROM THE WORLD OF JOHN WICK: BALLERINA

BALLERINA

Ohjaus: Len Wiseman

Pääosissa: Ana de Armas, Anjelica Huston, Gabriel Byrne, Ian McShane, Sharon Duncan-Brewster, Norman Reedus, Catalina Sandino Moreno, Ava McCarthy, Lance Reddick, Keanu Reeves ja David Castañeda

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 16

Keanu Reevesin tähdittämä toimintaelokuva John Wick (2014) oli yllätyshitti, jonka ympärille rakentui kokonainen franchise, johon kuuluu jatko-osien John Wick: Chapter 2 (2017), John Wick: Chapter 3 - Parabellum (2019) ja John Wick: Chapter 4 (2023) lisäksi televisiosarja The Continental: From the World of John Wick (2023). 2010-luvulla Shay Hatten oli työstänyt toimintaelokuvan käsikirjoituksen nimeltä Ballerina, jota hän yritti kaupitella eri studioille. Lionsgate-yhtiö tarttui tekstiin, joskin sillä ehdolla, että elokuva muovattaisiin osaksi John Wickin maailmaa. Hatten itse muovasi käsikirjoitusta yhdessä John Wick -ohjaaja Chad Stahelskin kanssa, jotta elokuva saataisiin sovitettua aikajanalle. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista jo kesällä 2024, mutta kun studiolla oltiin tyytymättömiä lopputulokseen, Stahelski pyydettiin työstämään muutaman kuukauden mittaiset uusintakuvaukset, joissa elokuvaa muovattiin uuteen uskoon. Nyt From the World of John Wick: Ballerina on saapunut teattereihin ja itse olen odottanut leffaa todella skeptisenä. Pidän John Wick -leffoista, mutta The Continental -sarja jätti minut pahasti kylmäksi. Kun kuulin, että itsenäinen toimintaelokuva oli muovattu osaksi John Wick -maailmaa ja että sen murskaavien testinäytösten jälkeen lähes koko kuvattu leffa tehtäisiin uusiksi, luottoni Ballerinaa kohtaan ovat olleet todella matalat. Kävinkin katsomassa From the World of John Wick: Ballerinan sen ensi-iltanäytöksessä varsin skeptisenä.

Todistettuaan lapsena isänsä murhan, Eve Macarrosta koulitaan palkkatappaja Ruska Roma -järjestölle. Kun Eve kokee olevansa valmis, hän lähtee jahtaamaan isänsä tappajia.

Ana de Armas näyttelee Eve Macarroa, joka lapsena näki, kun hänen isänsä (David Castañeda) murhattiin. Hänet otti siipiensä alle John Wick -elokuvista tuttu Ruska Roma -järjestö, joka kouli tytöstä tehotappajan... ja noh, siinä sivussa myös jostain syystä ballerinan, joskin nämä taidot eivät oikeastaan pääse missään kohtaa käyttöön Even kostoretken aikana. De Armas istuu rooliinsa kuin valettu. Hänestä löytyy uskottavaa ärhäkkyyttä ja sinnikkyyttä, sekä todellista vimmaa toimintakohtausten aikana. Eve on heti tykättävä hahmo ja on hienoa, ettei hänestä ole kirjoitettu nykypäivälle tyypillistä naissankaria, joka pieksee vaivattomasti kolme kertaa isompia äijiä, vaan joka ottaa itsekin runsaasti turpiinsa ja joutuu käyttämään muita keinoja ja neuvokkuuttaan, kun vastustaja on fyysisesti ylivoimainen.

     Elokuvassa nähdään myös Gabriel Byrne Even isän murhanneen järjestön johtajana Kanslerina, Catalina Sandino Moreno tämän läheisimpänä kätyrinä, Norman Reedus tappaja Daniel Pinena ja Sharon Duncan-Brewster Eveä kouluttavana Nogina, sekä John Wick -elokuvista tutut Anjelica Huston Ruska Roman johtajana, Ian McShane Continental-hotellin johtajana Winstonina, Lance Reddick viimeisessä elokuvaroolissaan hotellin vastaanottovirkailija Charonina, sekä toki Keanu Reeves pikaisesti itse John Wickinä. Byrne on mainio valinta pääviholliseksi, kun taas The Walking Dead -sarjoista (2010-) tutun Reedusin osuus jää harmillisen suppeaksi. Huston ja McShane ovat tutusti hyvässä vedossa hahmoinaan, mutta Reeves vaikuttaa olevan mukana melkein pakotetusti. Jos jokin leffassa tuntuu tulleen mukaan pitkien lisäkuvausten myötä, niin John Wickin osuudet loppusuoralla ja tämäkin vain markkinointikikkana.

Joskus on todella ilahduttavaa olla väärässä. Ennakkoon kaikki tuntui puhuvan sen puolesta, että From the World of John Wick: Ballerina olisi samanlainen lattea rahastuslisäys John Wick -maailmaan kuin The Continental -sarja. Alkuperäisellä käsikirjoituksella ei ollut mitään tekemistä John Wickin kanssa ja siitä suostuttiin tekemään leffa vasta, kun se muovattiin osaksi John Wick -leffoja. Studio ja John Wickien ohjaaja Chad Stahelski olivat nähtävästi tyytymättömiä ohjaaja Len Wisemanin työhön ja leffa kuvattiin monilta osin uusiksi, minkä johdosta ensi-iltaa siirrettiin jopa vuodella eteenpäin. Testiyleisöistäkin internetiin kantautuneet reaktiot olivat lähinnä negatiivisia. Mutta ihme ja kumma, From the World of John Wick: Ballerina onkin yllättävän eheä ja erittäin viihdyttävä elokuva, joka ei toimintansa puolesta juuri yhtään kalpene muiden John Wick -leffojen vierellä.

Isänsä murhaa kostavan tytön tarina ei juuri häikäise omaperäisyydellään, mutta se tarjoaa passelit raamit ja pitää Eveä jatkuvassa liikkeessä, heittäen tämän verisestä taistelusta toiseen. Toimintakohtaukset ovat sopivan erilaisia toisistaan, joidenkin keskittyessä käsirysyihin ja toisten ammuskeluun. Ihmisiä pistetään hengiltä kekseliäin keinoin ja kun nyrkeistä loppuu puhti ja pyssyistä luodit, niin veitset, kirveet, lautaset ja luistimetkin ajavat asian. Puolenvälin kranaattikohtaus ja lopun liekinheitinosio ovat aivan mahtavaa menoa ja paikoin toiminta äityy niin yliampuvaksi mäiskeeksi, että virne leviää väkisinkin genrefanin kasvoille. Muutama kauneusvirhe mahtuu mukaan, kuten aika ylimääräiseltä tuntuva juonikuvio siepatusta tytöstä, jolla yritetään temaattisesti verrata Even kokemuksiin, mutta joka jää täysin puolitiehen, mutta muuten Ballerina on erittäin toimiva lisäys John Wickin maailmaan. Paljon mieluummin katsoisinkin tälle jatkoa kuin väkisin väännettyä viidettä John Wick -leffaa. Seuraavaksi tosin on luvassa elokuva Donnie Yenin näyttelemästä Cainesta, joka esiteltiin John Wick: Chapter 4:ssä.

Lopputuloksesta on vaikea sanoa, mikä on alkuperäisohjaaja Len Wisemanin kädenjälkeä ja mitkä kaikki Chad Stahelskin työtä. Kun katsoo Wisemanin tunnetuimman elokuvan, vampyyriraina Varjojen valtakunnan (Underworld - 2003) taisteluita, voisi ainakin päätellä, että toimintakohtaukset ovat pääasiassa Stahelskin työstämiä. Niin tuttua John Wick -laatua ne ovat. Shay Hattenin käsikirjoitus on kiinnostava lähinnä sen puolesta, että miltä teksti näytti ennen kuin se muovattiin osaksi tätä maailmaa? Käsikirjoitus ajaa asiansa, mutta ilman tyylitajuista visiota toiminnan saralla teksti ei jaksaisi kannatella elokuvaa yksin. Teknisiltä ansioiltaan From the World of John Wick: Ballerina on pätevä, vaikka osa tietokonetehosteista ovatkin silmiinpistäviä. Elokuva on hyvin kuvattu, tarpeeksi sulavasti leikattu, lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset rujoja. Äänimaailma tykittelee hyvin menemään ja lyönnit meinaavat tuntua katsomossa asti. Tyler Batesin ja Joel J. Richardin säveltämät musiikit pyörittävät lähinnä tuttuja melodioita John Wick -leffoista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ballerina, 2025, Lionsgate, Thunder Road Pictures, 87Eleven Entertainment, Summit Entertainment

Arvostelu: Sonic the Hedgehog 3 (2024)

SONIC THE HEDGEHOG 3

Ohjaus: Jeff Fowler

Pääosissa: Ben Schwartz, Jim Carrey, Idris Elba, Colleen O'Shaughnessey, Keanu Reeves, James Marsden, Tika Sumpter, Krysten Ritter, Tom Butler, Shemar Moore, Natasha Rothwell, Lee Madjoub, Alyla Browne ja Adam Pally

Genre: seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 7

Segan hittipeleihin perustuva elokuva Sonic the Movie (Sonic the Hedgehog - 2020) oli fanien kehuma taloudellinen hitti, joten jatkoa oli luvassa. Sonic the Movie 2 (Sonic the Hedgehog 2 - 2022) oli vielä isompi menestys, joten kolmannen elokuvan teko käynnistyi heti. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2023 ja nyt Sonic the Hedgehog 3 saapuu elokuvateattereihin. Omasta mielestäni kaksi ensimmäistä elokuvaa olivat kelvollisia, mutta en voinut sietää tässä välissä ilmestynyttä Knuckles-televisiosarjaa (2024). Odotukseni kolmatta elokuvaa kohtaan eivät olleet korkeat, mutta kävin silti ihan positiivisin mielin katsomassa Sonic the Hedgehog 3:n sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.

Sonicin, Tailsin ja Knucklesin täytyy tehdä yhteistyötä entisen vihamiehensä Eggmanin kanssa, pysäyttääkseen 50 vuoden horroksestaan heränneen, kostoa janoavan Shadow'n.

Aiemmista Sonic-elokuvista tutut hahmot tekevät paluun, lähtien tietty itse sinisestä vauhtisiili Sonicista (äänenä Ben Schwartz), joka tasapainottelee jälleen hauskan ja ärsyttävän välillä. Jatkuvasti vitsailevasta Sonicista saadaan onneksi leffan loppua kohti kaivettua hieman syvyyttäkin. Sonicin ei tarvitse toimia enää yksin, vaan hänen rinnallaan kulkevat toistamiseen lentävä tekniikkavelho Tails (Colleen O'Shaughnessey), sekä tällä kertaa myös äksy ja nyrkkejään heilutteleva Knuckles (Idris Elba), eikä pidä toki unohtaa ihmishahmoja, James Marsdenin näyttelemää Tomia ja Tika Sumpterin esittämää Maddieta, jotka toimivat kummallisten olioiden huoltajina. Myös Jim Carrey saatiin takaisin rooliinsa tohtori Ivo "Eggman" Robotnikiksi, siitäkin huolimatta, että Carrey ilmaisi kakkosleffan jälkeen jäävän eläkkeelle näyttelemisestä. Tällä kertaa Carrey nähdään tuplaroolissa, sillä hän esittää myös Eggmanin isoisää, Gerald Robotnikia, joka on vähintään yhtä mielipuolinen tiedemies kuin lapsenlapsensa. Aiemmin hupaisa Carrey lipsahtaa harmillisesti tällä kertaa ärsyttävyyden ja myötähäpeän puolelle, mitä ei auta, että hän näyttelee kahta hyvin samankaltaista hahmoa.

     Vastaansa hahmot saavat mustan, kaaosenergialla ladatun siilin Shadow'n (Keanu Reeves), kuten kakkosleffan lopputekstien aikana vihjailtiinkin. Shadow on kirkkaasti parasta elokuvassa ja on hienoa, että leffa ei väännä myös tätä hahmoa puhtaaksi vitsiksi. Hahmon taustatarina on onnistuneen traaginen ja katsoja voi ymmärtää raivon, mikä puskee Shadow'ta eteenpäin. Reeves on nappivalinta hahmon ääneksi.

Sonic the Hedgehog 3 jatkaa mallikkaasti kahden ensimmäisen elokuvan kelpo linjalla, saaden antamaan anteeksi pöyristyttävän surkean Knuckles-sarjan. Jos pidit edellisistä leffoista, pidät takuulla tästäkin, mutta jos et välittänyt aiemmista, ei tämä elokuva voita sinua puolelleen. Eipä tämäkään Sonic-leffa erityisen ihmeellinen elokuvana ole, mutta epätasaisenakin paketti viihdyttää pääasiassa mukavasti. Etenkin Sonicin ja Shadow'n kohtaamiset ovat mainiot, kuten trailereissakin mainostettu takaa-ajokohtaus Tokiossa, Akira-animea (アキラ - 1988) mukailevien moottoripyöräotosten kera. Shadow'n menneisyyteen pureutuvat takaumat ovat myös kiinnostavaa seurattavaa. Tapa, jolla hahmoa käsitellään, tuskin tuottaa faneille pettymystä.

Siinä, missä toimintakohtaukset toimivat ja Shadow'n takaumat olivat jopa hitusen liikuttavia, pakollinen ja överiksi vedetty huumoripuoli jätti kuitenkin minut pääasiassa kylmäksi ja useat vitsit aiheuttivat lähinnä myötähäpeää naurujen sijaan. Parit ihan hauskat heitot mahtuu sekaan, mutta etenkin Carreyn koheltaminen oli mielestäni todella vaivaannuttavaa. Useat kohtaukset rakentuvat täysin kahden tohtori Robotnikin välille ja jossain kohtaa jopa toivoin, että olisin voinut kelata vaikkapa kiusallisen tanssinumeron yli ja siirtyä takaisin Sonicin, Shadow'n ja muiden pariin.

Jeff Fowler jatkaa edelleen ohjaajan penkillä. Fowler työskenteli parikymmentä vuotta sitten Shadow the Hedgehog -videopelin (2005) parissa, mikä selittää sen, miksi hän on hoitanut kaiken Shadow'iin liittyvän niin onnistuneesti. Fowler kuitenkin kokee vaikeuksia tasapainotella vakavien ja hupsujen juttujen välillä, jolloin katsojaa heitellään välillä varsin armottomasti tunnetilasta toiseen. Sonic the Hedgehog 3 on kelvollisesti kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus menevää ja Robotnikien maskeeraukset veikeät. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu Tom Holkenborgin säveltämiä musiikkeja myöten. Musiikeista löytyy faneille bongailtavaa läpi leffan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet, jatko-osaa pohjustavat kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Sonic the Hedgehog 3, 2024, Paramount Pictures, Sega Sammy Group, Original Film, Marza Animation Planet, Blur Studio

Arvostelu: Speed - kuoleman kyydissä (Speed - 1994)

SPEED - KUOLEMAN KYYDISSÄ

SPEED

Ohjaus: Jan de Bont

Pääosissa: Keanu Reeves, Sandra Bullock, Dennis Hopper, Joe Morton, Jeff Daniels, Alan Ruck, Hawthorne James, Beth Grant, Glenn Plummer, Carlos Carrasco ja David Kriegel

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

Speed - kuoleman kyydissä on Keanu Reevesin ja Sandra Bullockin tähdittämä toimintaelokuva. Leffan idea lähti siitä, kun käsikirjoittaja Graham Yost katsoi isänsä Elwy Yostin kehotuksesta elokuvan Pakojuna (Runaway Train - 1985), jossa Yostin mukaan juna joutuu matkaamaan kovaa vauhtia sinne asennetun pommin takia. Kävi ilmi, että isä oli sekoittanut leffan japanilaiselokuvaan The Bullet Train (新幹線大爆破 - 1975), mutta tästä huolimatta Graham-poika piti kovasti ideasta, että kulkuneuvo joutuisi kaahaamaan pommin takia. Yost kuitenkin koki, että linja-auto olisi parempi kulkuneuvo tarinaan kuin juna ja ryhtyi tältä pohjalta työstämään käsikirjoitusta. Hän vei tekstinsä Paramount Picturesille, jonka pomot innostuivat ideasta. Alun perin ohjaajaksi pyydettiin John McTiernania, mutta tämä kieltäytyi ja ehdotti sen sijaan hänen elokuvansa Die Hard - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard - 1988) ja Punaisen lokakuun metsästys (The Hunt for Red October - 1990) kuvannutta Jan de Bontia. Ohjaajan hommista haaveillut de Bont hyppäsi innokkaasti projektiin mukaan, mutta samaan aikaan Paramount luopui elokuvasta, jolloin 20th Century Fox nappasi sen itselleen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Speed - kuoleman kyydissä sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli valtava menestys, jota myös kriitikot kehuivat ja joka voitti Oscar-palkinnot parhaasta äänityksestä ja parhaista äänitehosteista. Nykyään elokuvaa pidetään toimintagenren klassikkona. Itse katsoin Speedin joskus nuorempana ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Los Angelesin poliisi Jack Traven saa tietää vaarallisen psykopaatin asentaneen pommin linja-autoon. Jos bussi ajaa alle 50 mailin tuntivauhtia, pommi räjähtää. Jackin täytyy keksiä, kuinka saisi matkustajat pelastettua ja roiston pysäytettyä, ennen kuin on liian myöhäistä.

Bill & Ted -komedioista kuuluisaksi ponkaissut ja Myrskyn ratsastajilla (Point Break - 1991) toimintaelokuvien pariin hypännyt Keanu Reeves nähdään elokuvan pääroolissa losangelesilaisena poliisina, Jack Travenina, joka erikoistuu pommien purkamiseen. Jackin kyvyt pääsevätkin todelliseen koetukseen, kun hän hyppää linja-auton kyytiin, johon on asennettu pommi. Jos bussi ajaa yli 50 mailin (noin 80 kilometriä) tuntinopeutta, pommi virittyy päälle ja jos nopeus laskee alle 50 mailin, pommi ja samalla koko bussi räjähtävät. Reeves istuu jälleen erittäin passelisti lainvalvojan rooliin ja tulkitsee hyvin sinnikästä hahmoaan, joka joutuu käyttämään kaikkea kekseliäisyyttään noustakseen huippustressaavassa tilanteessa niskan päälle.

     Elokuvassa nähdään myös Jeff Daniels Jackin työparina Harrynä, Joe Morton heidän pomonaan Macina ja Dennis Hopper sekopäisenä pommimiehenä, joka on aiheuttanut Jackille haasteita aiemminkin. Linja-auton kyydissä olevista merkittävimmäksi nousee Sandra Bullockin näyttelemä Annie, joka päätyy ajamaan bussia, kun oikea kuski (Hawthorne James) saa luodista. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin osistaan. Daniels on passeli valinta Reevesin rinnalle, Mortonista löytyy karismaa poliisikomentajaksi ja Bullock pärjää mainiosti kauheaan tilanteeseen ajautuneena Anniena. Hullunkiilto silmissään varustettu Hopper on nappivalinta psykopaatiksi, joka on päättänyt pitää karmaisevaa kivaa ihmiselämien kustannuksella.

Speed - kuoleman kyydissä sisältää erittäin yksinkertaisen, mutta sitäkin tehokkaamman konseptin. Kukapa ei olisi joskus matkustanut linja-auton kyydissä? Päällisin puolin bussimatkat mieltää turvalliseksi ja mieluisaksi tavaksi kulkea paikasta A paikkaan B. Mutta mitä jos siihen bussiin olisi asennettu pommi? Ja mitä jos pommin räjähtämiseen vaikuttaa bussin nopeus? Hyvin simppelistä ideasta on saatu aikaan erittäin sähäkkä, suorastaan mahtava toimintajännäri, joka pitää äärimmäisen tiukasti otteessaan läpi lähes parin tunnin kestonsa. Jo ennen bussiin pääsemistä elokuva nostattaa hikipisarat katsojan ohimoille erittäin tiivistunnelmaisella hissikohtauksella, viestien, millaista stressaavaa menoa olisi luvassa. Kun vihdoin siirrytään linja-autoon ja mittarin näyttäessä viittäkymppiä pommi virittyy päälle, on luvassa sellaista menoa, että voi pojat.

Stressitasot kasvavat tehokkaasti elokuvan edetessä niin linja-autossa kuin kotisohvallakin. Mutkia tulee jatkuvasti matkaan, oli kyse sitten edessä olevasta ruuhkasta, jonka takia ei voi jarruttaa, bussissa panikoivista matkustajista tai ulkopuolisista tekijöistä. Sydän hakkaa yhä vain kovempaa, kun seuraa tämän jännitysnäytelmän etenemistä. Turhat on riisuttu pois ja elokuva keksii kaiken aikaa uusia keinoja hyödyntää ideaansa, jolloin homma ei käy koskaan tylsäksi. Hurja ajelu vie kohti väkevää finaaliaan ja vasta lopputekstien alkaessa voi vihdoin hengähtää. Huh huh, mikä kyyti!

Väärissä käsissä Speed - kuoleman kyydissä vajoaisi helposti täysin tyhjänpäiväiseksi tusinarainaksi, mutta ensikertalainen Jan de Bont on pistänyt kaikkensa peliin ja saa pyöriteltyä yhden kaikkien aikojen parhaista toimintafilmeistä. De Bont oli tätä ennen toiminut tosiaan kuvaajana ja hän on selvästi ottanut vaikutteita työskenneltyään Die Hardin parissa. Harmillisesti miehen ohjaajaura lähti vakuuttavan debyytin jälkeen heti aikamoiseen laskuun. Katastrofileffa Twister (1996) on vielä kelpo pätkä, mutta Speedin jatko-osa Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) mielletään usein yhdeksi kaikkien aikojen huonoimmista leffoista. Vuoden 2003 kehnon videopelileffa Lara Croft Tomb Raider - Elämän lähteen (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life) jälkeen de Bont ei olekaan ohjannut yhtäkään elokuvaa. Speed - kuoleman kyydissä on myös teknisiltä ansioiltaan pätevästi tehty. Se on erittäin hyvin kuvattu ja tiukasti leikattu. Lavastajat ja efektitiimi ovat tehneet hyvää työtä bussin ja siihen liittyvän tuhon kanssa. Äänimaailma jylisee tehokkaasti ja Mark Mancina tunnelmoi erinomaisesti musiikeillaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Speed, 1994, Twentieth Century Fox, The Mark Gordon Company

Arvostelu: John Wick: Chapter 4 (2023)

JOHN WICK: CHAPTER 4

Ohjaus: Chad Stahelski

Pääosissa: Keanu Reeves, Ian McShane, Donnie Yen, Bill Skarsgård, Laurence Fishburne, Shamier Anderson, Hiroyuki Sanada, Rina Sawayama, Marko Zaror, Clancy Brown, Natalia Tena, Scott Adkins, Lance Reddick ja George Georgiou

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Keanu Reevesin tähdittämä toimintaelokuva John Wick (2014) oli kriitikoiden kehuma yllätyshitti, jolle tehtiin tietty jatkoa. John Wick: Chapter 2 (2017) ja John Wick: Chapter 3 (2019) olivat kummatkin edeltäjiään isompia menestyksiä, joten neljännen elokuvan teko lähti heti liikkeelle. Tekijät suunnittelivat työstävänsä kaksi leffaa kerralla lisää, mutta päättivät lopulta keskittyä pelkkään nelososaan. Reevesin työ The Matrix Resurrectionsissa (2021) ja alkuvuodesta 2020 alkanut koronaviruspandemia kuitenkin viivästyttivät tuotantoa ja kuvaukset käynnistyivät vasta kesäkuussa 2021, yli kuukausi sen jälkeen, kun leffan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa. Nyt John Wick: Chapter 4 saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvaa innolla. Olin pitänyt kolmesta aiemmasta osasta paljon, mieltäen ne 2000-luvun parhaimpien toimintaleffojen joukkoon. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa John Wick: Chapter 4:n lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Ampumisesta ja katolta putoamisesta eloonjäänyt John Wick päättää tehdä lopun Neuvostosta lopullisesti. Palkkio hänen päästää kasvaa miljoona kerrallaan, kun John tappaa tiensä läpi Marokon, Japanin, Saksan ja Ranskan.

Keanu Reeves nähdään jo neljättä kertaa John Wickinä, tehotappajana, joka yritti siirtyä rauhallisempaan elämään, mutta palasi takaisin pyssyjen ja palkkamurhaajien maailmaan vaimonsa ja koiransa kuolemien jälkeen. Reeves pistää itsensä taas kerran täysillä likoon ja säväyttää kerta toisensa perään toimintakohtauksissa, tehdessään hahmon monet stuntit itse. Reeves tulkitsee ihailtavasti hahmonsa vimmaa ja suuttumusta, kun hän ei millään pääse eroon Neuvostosta ja tämän lähettämistä sadoista tappajista. Draamanäyttelijänä Reeves ei ole mikään erityisen kaksinen, joten hänen dialoginsa onkin tiivistetty lähinnä yhden sanan, "yeah" hokemiseen. Tai sitten Reeves on nimenomaan erinomainen näyttelijä, sillä hän saa samaan sanaan (voiko "yeahia" edes mieltää sanaksi) monia eri merkityksiä ja syvällisyyksiä äänenpainoillaan. Joka tapauksessa Reeves hoitaa hommansa kunnialla kotiin jälleen ja uhkuu karismaa toimintakohtauksissa.

     Edellisosista paluun tekevät tietty myös Ian McShane New Yorkin Continental-hotellin omistajana Winstonina, Lance Reddick (uutinen hänen menehtymisestään saapui juuri tätä arvostelua kirjoittaessa, levätköön hän rauhassa) hotellin vastaanottovirkailija Charonina ja Laurence Fishburne sotkuisempaa ja kapinahenkistä katuosastoa johtavana Bowery Kinginä. Uusina tuttavuuksina elokuvassa tavataan muun muassa Neuvoston markiisi Vincent de Gramont (Bill Skarsgård), sokea palkkatappaja Caine (Donnie Yen), Wickiä jahtaava herra Nobody (Shamier Anderson), Japanissa osakalaisen Continental-hotellin johtaja Koji (Hiroyuki Sanada) ja tämän tytär Akira (Rina Sawayama), sekä Wickin menneisyyteen liittyvä Katja (Natalia Tena). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan ansiokkaasti. Skarsgård istuu hyvin niljakkaan Neuvostojohtajan osaan, tosielämässäkin kamppailulajitaitaja Yen on huippuvedossa Cainena ja Sanadasta löytyy McShanen tavoin suurta arvokkuutta hotelliomistajan rooliin. Myös tuntemattomammat Anderson ja Sawayama pärjäävät rinnalla toimintakohtauksissa mainiosti.

John Wick -elokuvat eivät suostu pettämään vielä neljännessäkään osassa. Leffasarja on pitänyt ihailtavan tasaisesti erittäin hyvän tasonsa ja nelososa on todella tiukka jatko-osa. Meno on muuttunut yhä vain villimmäksi ja mielikuvituksellisemmaksi elokuvasarjan edetessä ja paisuessa kaiken aikaa suurempiin mittoihin. Kolmosen jälkeen olisi voinut jo luulla, ettei tekijöillä voi mitenkään olla enää mitään uutta ja siistiä annettavanaan, mutta niin he todistavat taas epäilijät vääriksi. John Wick: Chapter 4 tarjoaa toinen toistaan erinomaisempia toimintakohtauksia, jotka ällistyttävät tyylikkyydellään, stunt-työskentelyllään, sähäkkyydellään ja sillä, kuinka monin eri tavoin ihmisiä voikaan pistää hengiltä. Nyrkkien, pistoolien ja konetuliaseiden lisäksi tässä leffassa lähetetään porukkaa manan majoille muun muassa miekoilla, jousipyssyillä, nunchakuilla, autoilla, moottoripyörillä ja jopa pelikorteilla. Elokuva tarjoaa toiminnan ohessa hyvää huumoria, kun ihmisiä riepotellaan kuin piirrossarjoissa konsanaan.

Etukäteen minua jännitti, että tekijät olisivat ahmaisseet aivan liian ison palan kakkua, kun kävi ilmi, että leffalla on kestoa jopa kaksi tuntia ja 49 minuuttia. Kyllä, luit oikein, uusimmalla John Wick -rainalla on pituutta melkein kolme tuntia! Leffasta löytyy kieltämättä leikkaamisen varaa ja siitä voisi sieltä täältä napsia pikkupätkiä pois vartin edestä. Pitkä kesto takaa kuitenkin hieman pidempiä suvantovaiheita, joiden aikana katsoja voi hieman sulatella edellistä toimintatykittelyä ennen kuin hahmot pistävät taas haisemaan. Vaikka mukana on muutamia hetkiä, joita katsoessa toivoo, että leikkauspöydällä olisi näytetty saksia hieman rajummin, pääasiassa John Wick: Chapter 4 on aivan pirun viihdyttävä filmi. Elokuvan toiminnantäyteinen viimeinen tunti Pariisissa tarjoaa ällistyttäviä juttuja kerta toisensa perään ja leffa kulminoituu todella tiivistunnelmaiseen finaaliin.

John Wickillä ohjaajanuransa aloittanut Chad Stahelski toimii edelleen leffan puikoissa ja jotenkin kummasti pystyy yhä puristamaan jotain tuoretta irti tutusta aiheesta. Stahelskin rakentama tunnelma on tehokas ja häneltä löytyy edelleen silmää toinen toistaan coolimmille taisteluille. Käsikirjoituksesta ei kuitenkaan tällä kertaa vastaa Derek Kolstad, vaan kaksikko Shay Hatten ja Michael Finch. Duo hyppää onnistuneesti kärryille ja vie tarinaa toimivasti eteenpäin. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on taitavasti tehty. Se on erittäin tyylikkäästi kuvattu. Tarkkaan pohdittua kameratyöskentelyä sommitteluineen ja liikkeineen tukee mainio valaisu ja värimaailma. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset välillä sopivan rujot. Erikoistehosteet toimivat hyvin ja äänimaailma rymisee erinomaisesti Tyler Batesin ja Joel J. Richardin musiikkeja myöten.

Yhteenveto: John Wick: Chapter 4 on erittäin mainio toimintaelokuva, joka onnistuu yhä pitämään sarjan kovaa tasoa yllä. Lähes kolmen tunnin kestosta löytyy leikkaamisen varaa, mutta samalla siitä löytyy myös toinen toistaan parempia toimintakohtauksia, jotka viihdyttävät täysillä. Tekijöiden luovuus ja stunt-näyttelijöiden heittäytyminen taisteluiden aikana huimaa jälleen päätä, eikä voi muuta kuin ihailla, kuinka esimerkillistä mättöä tämäkin John Wick -raina tarjoaa. Tarina pitää sujuvasti otteessaan ja homma kulminoituu viimeisen tuntinsa aikana erittäin tiivistunnelmaisesti. Näyttelijät ovat hyvässä vedossa ja teknisiltä ansioiltaan elokuva on todella oivallinen tyylikästä kameratyöskentelyään myöten. Jos siis pidit aiemmista John Wick -elokuvista, kannattaa Chapter 4 ehdottomasti käydä katsomassa. Hieman liian pitkästä kestostaan huolimatta se on mitä mainiointa viihdettä ja pitää yllä elokuvasarjan asemaa 2000-luvun parhaimmistosta toimintagenressä. Seuraavaksi tekijöillä on aikomuksena laajentaa elokuvasarjaa lisäosien voimin. Tiedossa on ainakin Continental-televisiosarja, joka kertoo Winstonin nuoruudesta ja Ballerina-elokuva, jota tähdittää Ana de Armas.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

John Wick: Chapter 4, 2023, Lionsgate, Summit Entertainment, Thunder Road Pictures, 87Eleven Entertainment

Arvostelu: Bram Stokerin Dracula (Bram Stoker's Dracula - 1992)

BRAM STOKERIN DRACULA

BRAM STOKER'S DRACULA

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Gary Oldman, Winona Ryder, Keanu Reeves, Anthony Hopkins, Richard E. Grant, Cary Elwes, Billy Campbell, Sadie Frost, Tom Waits, Michaela Bercu, Florina Kendrick ja Monica Bellucci
Genre: kauhu, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Bram Stokerin Dracula perustuu nimensä mukaisesti Bram Stokerin Dracula-vampyyrikirjaan vuodelta 1897. Viimeisen vuosisadan varrella kirjan pohjalta on tehty useita filmatisointeja, kuten laittomasti tehty Nosferatu (Nosferatu, eine Symphonie des Grauens - 1922), Bela Lugosin tähdittämä Dracula - vanha vampyyri (Dracula - 1931) ja Christopher Leen tähdittämä Pimeyden prinssi (Dracula - 1958). 1980-luvun lopulla Stokerin kirjasta kiehtoutunut James V. Hart kirjoitti uuden elokuvakäsikirjoituksen, joka olisi mahdollisimman uskollinen lähdemateriaalille. Samaan aikaan näyttelijä Winona Ryder oli äkillisesti poistunut Francis Ford Coppolan ohjaamasta Kummisetä osa III:sta (The Godfather Part III - 1990) ja pelkäsi sen jälkeen, ettei Coppola pitänyt hänestä. Ryder sai Hartin käsikirjoituksen haltuunsa ja koska hän halusi päästä tekemään Coppolan kanssa yhteistyötä, hän vei Hartin tekstin Coppolalle, siinä toivossa, että tämä tarttuisi projektiin ja haluaisi Ryderin naispäärooliin. Coppola kiinnostui käsikirjoituksesta ja päätti tehdä sen pohjalta elokuvan. Filmin tuotanto oli vaikea, näyttelijöiden jouduttua riitoihin keskenään ja monien kokiessa Coppolan tyylin kummalliseksi, mitä ei auttanut yhtään, kun testiversioita nähneet alkoivat levittää puhetta siitä, että kyseessä olisi kamala floppi. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja Bram Stokerin Dracula sai maailmanensi-iltansa 10. marraskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin leffasta aluksi luultiin, se osoittautuikin kriitikoiden ja katsojien kehumaksi jättihitiksi, joka voitti parhaan maskeerauksen, puvustuksen ja äänitehosteiden Oscar-palkinnot, sekä oli ehdolla parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja erikoistehosteiden BAFTA-palkinnoista. Itse näin Bram Stokerin Draculan ensi kertaa joitain vuosia sitten Netflixistä, mutta silloin elokuva ei erityisemmin kolahtanut. Ajan kuluessa olen kuitenkin pohtinut uuden mahdollisuuden antamista filmille ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa Bram Stokerin Draculan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi!

Vuonna 1897 Jonathan Harker matkustaa Transylvaniaan, auttamaan paikallista kreivi Draculaa selvittämään kiinteistöasioita Lontoossa. Välittömästi Jonathan huomaa synkän pahuuden vallitsevan kreivin linnassa ja pian todelliset kauhut pääsevät valloilleen...

Elokuvan ilmestymisen aikaan pääasiassa Billin ja Tedin uskomaton seikkailu -komediasta (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) tunnettu, mutta myöhemmin leffojen, kuten Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), The Matrix (1999) ja John Wick (2014) kautta toimintastaraksi noussut Keanu Reeves näyttelee Jonathan Harkeria ja hoidetaan nyt ikävät sanat pois alta: Reeves on ehdottomasti huonointa elokuvassa. Sen lisäksi, että hänen brittiaksenttinsa on lähinnä surkuhupaisaa takeltelua, hän on todella tönkkö ja puinen läpi leffan. Eipä Jonathan hahmonakaan lopulta kovin kaksinen ole - lähinnä hänen tehtävänsä on viedä katsoja elokuvan todellisen tähden luokse.

     Itse kreivi Draculana, eli tietty vampyyrien ruhtinaana nähdään Gary Oldman, joka tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Oldmanissa on arvokkuutta ylvään kreivin rooliin, hän osaa olla pelottava hurjana hirviönä, mutta myös viettelevän hurmaava. Hän istuu rooliin kuin valettu, nousten jo ensikohtauksessaan Dracula-legendojen Bela Lugosin ja Christopher Leen vierelle. Oldmanista on ällistyttävän moneksi filmin aikana, mutta hän saa silti kaiken tuntumaan yhtenäiseltä hahmolta, joka on elänyt jo useamman vuosisadan. Toisin kuin useimmat Dracula-teokset, tässä syvennytään hahmon alkuperään enemmän ja avataan syytä, miksi hän on ajautunut pahuuden tielle. Tavallaan Draculasta saadaan sympaattinen, vaikka samalla häntä myös kammoksuu.

Muissa rooleissa nähdään elokuvan vireille pistänyt Winona Ryder Jonathanin vaimona Minana, Sadie Frost tämän ystävänä Lucyna, Cary Elwes Lucyn miesvalintana lordi Holmwoodina, Richard E. Grant tohtori Jack Sewardina, sekä Anthony Hopkins professori Abraham Van Helsinginä. Lisäksi laulaja Tom Waits esittää Draculaa palvelevaa Renfieldiä, sekä Monica Bellucci yhtä Draculan vampyyrivaimoista. Vaikka myös Ryder takeltelee roolissaan paikoitellen, sivunäyttelijät tekevät hyvää työtä - erityisesti aina upea Hopkins, joka vakuuttaa täysillä vampyyreita metsästävänä Van Helsinginä.

Nyt toisella katselukerralla Bram Stokerin Dracula kolahti minuun todella lujaa ja taisi jopa nousta suosikkiadaptaatiokseni Stokerin kirjasta. En ole itse kirjaa lukenut, mutta olen lukenut siitä paljon muita kautta ja sen perusteella sanoisin, että tämä elokuva ymmärtää ja visualisoi Stokerin työtä parhaiten. Yksi parhaista esimerkeistä on, kuinka filmi taidokkaasti hyödyntää Stokerin kirjan kerrontaa. Kirja on kerrottu kuvitteellisten kirjeiden, päiväkirjamerkintöjen, lokien sun muiden kautta ja se on onnistuttu siirtämään elokuvaan. Useat hahmoista toimivat filmin kertojina ja heidän puheensa ovat juurikin sitä, mitä heidän hahmonsa kirjoittavat joko itselleen muistiin tai toisilleen kirjeinä. Vaikka tekniikka toimii hyvin, luo se joitain rytmitysongelmia elokuvaan. Paikoitellen tuntuu kuin muutamia palasia puuttuisi seasta, joita sitten pyritään paikkailemaan näillä hahmojen selityksillä siitä, mitä on tapahtunut. Pari merkittävämpää tarinan iskua tuntuvat hyppäävän vähän liian hurjasti eteenpäin. Reevesin roolityön lisäksi nämä muutamat tarinankerronnalliset töksähdykset olivat ainoita asioita, jotka häiritsivät katselukokemustani.

Kirjeitä, päiväkirjoja jne. hyödyntävä kerronta ei kuitenkaan ole ainoa asia, minkä filmi siirtää kirjasta hyvin elokuvan muotoon, vaan elokuva ymmärtää hienosti tarinan monisävyisyyden. Kyseessä on karmiva kauhukertomus hirviöstä, mutta samalla myös nimikkohahmon traaginen ja goottinen rakkauskertomus. Elokuva onnistuu olemaan aidosti jännittävä ja siinä on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia. Etenkin alkupäässä, kun Jonathan saapuu kreivin linnaan, mukana on kutkuttavaa kuvastoa liittyen esimerkiksi Draculan varjoon, joka vaikuttaisi elävän täysin omaa elämäänsä. Samalla leffa osaa kuitenkin olla herkkä rakkaustarina. Kaikki tämä esitetään mahdollisimman mahtipontisesti ja teatraalisesti. Puista Reevesiä lukuun ottamatta kaikki on tyylitellyn suurta, jylhää ja hulppeaa. Kaiken aikaa läsnä oleva goottihenki vain lisää filmin viehätystä.

Ohjaaja Francis Ford Coppola ja käsikirjoittaja James V. Hart todella ymmärtävät tarinan syvälliset puolet ja teemat. Kertomuksessa on tietty paljon uskonnollisuutta, onhan Dracula jo itsessään hahmo, joka haistatteli Jumalalle ja saatanallisten voimien kautta hän kävelee kuolemattomana maan päällä pahuuden ilmentymänä. Samalla Dracula haluaa selvästi murtaa tiettyjä kirkon asetuksia erityisesti naisten suhteen. Erityisesti tuohon aikaan uskonnon takia naisten täytyi käyttäytyä täysin siveellisesti ja Draculan voikin käsittää vertauskuvana sille, mikä laukaisee ja vapauttaa näissä naisissa seksuaalisen viettinsä. Filmissä onkin muutamia hyvin eroottisia kohtauksia. Lopulta varmaan hienointa on, että Coppola on tehnyt itse elokuvasta sen päähenkilön kaltaisen. Filmi on karmiva ja välillä haluaisi peittää silmät tai katsoa muualle, mutta samalla elokuva on myös todella viettelevä ja vangitseva, ja siihen jää täysin koukkuun.

Myös teknisiltä ansioiltaan Bram Stokerin Dracula on hyvin onnistunut elokuva. Se on todella tyylikkäästi ja tyylitellysti kuvattu. Kaikki kuvasommitteluista kamera-ajoihin ovat näyttävää ja filmi hyödyntää taidokkaasti päällekkäin näkyviä kuvia tukemassa toisiaan. Myös värien, valojen ja varjojen käyttö on näyttävää. Lavasteet ovat suorastaan hulppeat aina Lontoon kaduista kreivi Draculan jylhään linnaan. Coppola halusi hyödyntää mahdollisimman vanhanaikaisia elokuvanteon keinoja filmissään ja mukana onkin mm. useita todella hienoja pienoismalleja. Puvustajat tekevät huipputyötä asujen kanssa ja maskeeraajat päällystävät Oldmanin milloin minkälaisiin maskeihin satavuotiaasta ukolta näyttävästä Draculasta tämän petomaisiin olomuotoihin ihmisen ja suden tai lepakon sekoituksina. Erikoistehosteet ovat vaikuttavat ja äänimaailma on hienosti rakennettu. Wojciech Kilarin säveltämät musiikit tuovat valtavan panoksen elokuvan tunnelmaan ja Kilarin lumoavan jännittäviä melodioita kuuntelee mielellään yksinäänkin, irrallaan itse leffasta.

Yhteenveto: Bram Stokerin Dracula on vaikuttava ja tyylikäs filmatisointi yhdestä kauhukirjallisuuden suurimmista merkkiteoksista. Elokuva hyödyntää tehokkaasti lähdemateriaalin omaperäistä kerrontatyyliä kirjeistä päiväkirjamerkintöihin. Paikoitellen leffa tuntuu tekevän outoja aikahyppyjä, jotka rikkovat kerronnan soljuvuutta, mutta muuten filmi pitää tiukasti mukanaan. Nimikkovampyyrinsä tavoin itse elokuva on jännittävä ja hurja, mutta myös viettelevä ja lumoava. Kauhupuoli on onnistuneen karmivaa, kun taas romanttisesta puolesta löytyy tehokasta eroottisuutta. Francis Ford Coppolan ohjaus on väkevää ja sitä vain tehostavat Wojciech Kilarin mahtipontisen teatraaliset musiikit. Gary Oldman on täydellinen pääroolissa kreivi Draculana, tulkiten monipuolista hahmoa ihailtavalla antaumuksella. Puista Keanu Reevesiä lukuun ottamatta muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan oivallisesti - etenkin loistava Anthony Hopkins. Myös visuaaliselta anniltaan filmi on säväyttävä tyylikästä kuvausta ja upeita puitteita myöten. Suosittelenkin Bram Stokerin Draculaa kaikille goottisten vampyyritarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bram Stoker's Dracula, 1992, Columbia Pictures, American Zoetrope, Osiris Films

Arvostelu: DC Superlemmikkien liiga (DC League of Super-Pets - 2022)

DC SUPERLEMMIKKIEN LIIGA

DC LEAGUE OF SUPER-PETS

Ohjaus: Jared Stern

Pääosissa: Dwayne Johnson, Kevin Hart, Kate McKinnon, John Krasinski, Vanessa Bayer, Natasha Lyonne, Diego Luna, Marc Maron, Thomas Middleditch, Ben Schwartz, Keanu Reeves, Olivia Wilde, Jameela Jamil, Jemaine Clement, John Early, Daveed Diggs, Dascha Polanco, Winona Bradshaw, Keith David, Dan Fogler, Alfred Molina ja Lena Headey

Genre: animaatio, seikkailu, komedia, toiminta

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 7

DC League of Super-Pets, eli suomalaisittain DC Superlemmikkien liiga perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2018 Warner Bros. alkoi kehitellä elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä toukokuussa 2021, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua päätettiin siirtää. Nyt DC Superlemmikkien liiga on saapunut elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan kiinnostunut leffasta. Päätin kuitenkin toki käydä vilkaisemassa, mistä on oikein kyse. Pääsin tosin katsomaan elokuvan vasta ensi-iltaviikonlopun jälkeen, sillä siitä oli niin heikosti näytöksiä alkuperäisellä englanninkielellä.

Superman ja hänen koiransa Krypto ovat olleet parhaat ystävät siitä asti, kun heidät lähetettiin vauvana ja pentuna Maahan tuhoutuvalta Krypton-planeetalta. Kun ilkikurinen marsu Lulu onnistuu sieppaamaan Supermanin, Krypton ja hänen uusien eläinkaveriensa täytyy pelastaa sankari pulasta.

Myöhemmin syksyllä ilmestyvää Black Adam -elokuvaa (2022) tähdittävä Dwayne Johnson tekee DC-debyyttinsä DC Superlemmikkien liigassa Kryptona, Supermanin (äänenä John Krasinski) koirana. Krypto seuraa ikonista sankaria uskollisesti kaikkialle ja ollessaan itsekin kotoisin Krypton-planeetalta, myös hauva omaa supervoimat lentämisestä vahvuuteen, laserkatseeseen ja hyytävään henkäykseen. Krypto on omaksunut monia omistajansa maneereista, yrittäen siviilissä naamioitua itsekin silmälasien taakse Bark Kentinä. Koira on hupaisa tapaus ja Johnson tekee hyvää työtä hännänheiluttajan äänenä. Superman itse jää taka-alalle, vaikka hänellä on oma juonikuvionsa, hahmon aikoessa kosia rakastaan, toimittaja Lois Lanea (Olivia Wilde).

     Elokuvan pahisosastoa edustavat Supermanin arkkivihollinen Lex Luthor (Marc Maron), sekä suuruudenhullu marsu Lulu (Kate McKinnon), joka kidnappaa Supermanin ja jonka pelastamiseen Krypto tarvitsee apua. Mutta kun Justice Leaguen jäsenet, eli Batman (Keanu Reeves), Wonder Woman (Jameela Jamil), Aquaman (Jemaine Clement), Flash (John Early), Cyborg (Daveed Diggs) ja Green Lantern (Dascha Polanco) osoittautuvat hyödyttömiksi, koiran täytyy kääntyä muiden supervoimaisten eläinten, Ace-koiran (Kevin Hart), PB-possun (Vanessa Bayer), Merton-kilpikonnan (Natasha Lyonne) ja Chip-oravan (Diego Luna) puoleen. Ikonisten sankareiden muuttaminen lähes kyvyttömiksi marsun edessä on ratkaisu, joka saa katsojan herkästi kohottelemaan kulmiaan - etenkin kun Lulu on pahiksena aika rasittava. Onneksi kuitenkin Krypton tapaamat eläinhahmot toimivat hyvin. Acella on onnistunut taustatarina ja Merton tarjoaa aikuiskatsojalle parhaat naurut.

Minulla ei ollut ennakkoon mitään odotuksia DC Superlemmikkien liigaa kohtaan. Tuumin, että onhan se kiva, että lapsillekin saadaan tarjottua leffa Supermanin, Batmanin jne. kera, mutta ajatus supervoimaisten eläinten seikkailuista ei herättänyt minussa kiinnostusta. Nyt elokuvan nähtyäni täytyy kuitenkin todeta, että olen positiivisesti yllättynyt. Ei DC Superlemmikkien liiga erityisen säväyttävä ja hieno teos ole, mutta se on oikein kelpo viihdettä, joka onnistuu naurattamaan usein. Leffa ei mene ihan samoille meta-tasoille kuin muutaman vuoden takainen Lego Batman Elokuva (The LEGO Batman Movie - 2017), mutta hieman sen tapaan tässäkin heitetään oivaltavaa piikittelyä DC:n hahmoja, tarinoita ja yleisesti supersankarileffoja kohtaan.

Elokuvasta löytyy heikkoutensa esimerkiksi ärsyttävään pahikseen liittyen, mutta muuten leffa toimii varsin passelisti. Eläinten seikkailu vie sujuvasti mukanaan ja jaksaa pääasiassa kantaa läpi keston. Mukana on kaikenlaista kommellusta, joka onnistuu ilahduttamaan eri-ikäisiä katsojia ja vaikka filmi onkin pääasiassa lapsiyleisölle tehty, ei siinä ole onneksi unohdettu vanhempia. Leffassa nähdään ihan kekseliäitä ja vauhdikkaita toimintakohtauksia, joissa eläinten erilaisia voimia hyödynnetään sopivan tasaisesti. Itseäni ilahdutti erityisesti hahmojen kohtaaminen psykopaattisen Whiskers-kissan (Winona Bradshaw) kanssa. Lopputaistelu äityy hieman liian massiiviseksi, mutta silti elokuva pitää katsojan tyytyväisenä viime minuuteille asti.

Elokuvan animaatiojälki on oivallista, joskin se ei yllä samalle tasolle kuin Disneyn ja Pixarin näyttävissä luomuksissa. Hahmot ovat veikeän näköiset ja taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia. Valoja ja varjoja hyödynnetään taitavasti ja elokuva on miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Steve Jablonsky tunnelmoi kelvollisesti musiikeillaan. Jared Sternin ohjaus, sekä käsikirjoitus yhdessä John Whittingtonin kanssa toimivat mainiosti. Kaksikko on saanut kirjoitettua useita hauskoja vitsejä, jotka naurattavat lapsia ja aikuisia joko yhdessä tai vuorotellen.

Yhteenveto: DC Superlemmikkien liiga on oikein passelia supersankariviihdettä koko perheelle. Elokuva on oivallisen mukaansatempaava ja onnistuu naurattamaan niin lapsia kuin aikuisia kommelluksellaan ja monitulkintaisilla vitseillään. Supereläimistä on saatu toinen toistaan lystikkäämpiä hahmoja ja niiden seikkailua seuraa mielellään, vaikka se tarkoittaakin, että ikonisista sankareista, kuten Supermanista ja Wonder Womanista tehdään liki hyödyttömiä kömpelyksiä. Elokuvan pahis ei oikein vakuuta ja loppuhuipennus äityy turhankin isoksi mekastukseksi, mutta muuten filmi toimii todella passelina hömppänä. Animaatiojälki on oivallista ja ääninäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin hommastaan. DC Superlemmikkien liiga sopii täydellisesti lasten ensiaskeleeksi ikonisten supersankarien maailmaan, tarjoten samalla myös vanhemmille hyvää hupia.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

DC League of Super-Pets, 2022, Warner Animation Group, DC Entertainment, Seven Bucks Productions, A Stern Talking To