Näyttelijät: Rashida Jones, Kate McKinnon, Daveed Diggs, Jorge Vargas, Tanaya Beatty, Skywalker Hughes, Tatyana Rose Baptiste, Karin Konoval, Yeji Kim, Aria Kim, Diana Tsoy, Andrea Bang ja Rhona Rees
Genre: scifi, draama
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 14
In the Blink of an Eye on Andrew Stantonin ohjaama tieteiselokuva. Colby Day kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo vuosia sitten ja hänen tekstinsä liikkui 2020-luvun taitteessa Hollywoodin mustalla listalla tykätyimmistä käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Lokakuussa 2022 ilmoitettiin, että Stanton ohjaisi Dayn tekstistä leffan Searchlight Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja maailmanensi-iltansa In the Blink of an Eye sai Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa. Nyt elokuva on julkaistu suoraan Disney+ -palvelussa ja itse kiinnostuin leffasta, kun luin sen olevan Stantonin ohjaama. Katsoinkin In the Blink of an Eyen muutama päivä sen julkaisun jälkeen.
Päällekkäin kulkevat kolme tarinaa eri aikakausilta heijastelevat rakkautta, toivoa ja elämän kiertokulkua.
In the Blink of an Eye seuraa kolmea tarinakaarta. Niistä ensimmäinen sijoittuu 47 000 vuotta menneisyyteen, neandertalinihmisten aikaan ja kertoo perheestä, Thorn-isästä (Jorge Vargas), Hera-äidistä (Tanaya Beatty) ja heidän lapsistaan, teini-ikäisestä Larkista (Skywalker Hughes) ja Ebb-vauvasta, jotka yrittävät selviytyä karuissa olosuhteissa. Toinen tarina taas hyppää nykyhetkeen ja seuraa antropologi Clairea (Rashida Jones), joka tutkii löytyneen neandertalilaisen jäännöksiä ja joka on ajautunut suhteeseen samalla yliopistolla työskentelevän Gregin (Daveed Diggs) kanssa, samalla kun hän jännittää sairaan äitinsä (Karin Konoval) tilannetta. Kolmas tarina taas vie katsojan tulevaisuuteen, vuoteen 2417, kun mystinen virus on tappanut ihmiset ja jäljelle jäänyt tutkija Coakley (Kate McKinnon) matkaa avaruuden halki uutta elinkelpoista planeettaa kohti, seuranaan vain tekoäly ROSCO (äänenä Rhona Rees). Kaikki kolme kuviota ovat lähtökohtaisesti kiinnostavia, mutta kaikkien kohdalla hahmot jäävät puolitiehen ja varsin pinnallisiksi. Näyttelijät tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa ja positiivisena yllätyksenä koin yleensä todella ärsyttävän McKinnoninkin ihan hyvänä hillitymmässä roolissa.
Valitettavasti myös elokuvana In the Blink of an Eye jäi lopulta varsin ohkaiseksi ja vajaaksi. Siitä löytyy hyviä aihioita, mutta mistään ei saada oikeasti kypsyteltyä mitään erityistä. Elokuva tuntuu usein haukanneen aivan liian isoja paloja kakusta kuin mitä sillä on kykenevyyttä sulatella, mikä tekee menon sivusta seuraamisen paikoitellen jopa hieman kiusalliseksi. Elokuvaksi, joka periaatteessa pohtii ihmisyyttä, elämää, kuolemaa, rakkautta sun muuta mojovaa, In the Blink of an Eye on aivan liian vaisu ja jopa yhdentekevä. Leffa myös kalpenee totaalisesti selkeiden esikuviensa, kuten vaikkapa scifin mestariteoksen 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968) rinnalla, joka sekin sisältää esi-ihmisiä ja avaruudessa matkaavan, joka juttelee seinässä valona esitetylle tekoälylle.
Ei In the Blink of an Eye mikään täysi pohjakosketus tai mitenkään erityisen huono ole, vaan se jää vain harmillisen latteaksi. Osasyy tähän on tiukka puolentoista tunnin kesto, mikä ei ole tarpeeksi näin isojen pohdintojen tarinan kertomiseksi. Etenkin loppusuoralla tuntuu, että elokuvalle tulee kiire viedä kaikki pakettiin ja vielä jollain tapaa yhdistää nämä kolme tarinakaarta toisiinsa. Toiveena on taatusti ollut, että kaiken päätteeksi katsoja olisi syvästi liikuttunut ja miettisi maailmaa uusin silmin, mutta In the Blink of an Eye ei vain hetkauta juuri suuntaan tai toiseen. Lopputekstien rullatessa ruutuun, koko homma tuntuu vain valitettavasti hukatulta mahdollisuudelta.
Voi olla, että pitkään Hollywoodin mustalla listalla pyörinyt Colby Dayn käsikirjoitus oli väkevämpi ja kenties sitä jouduttiin muokkaamaan reippaasti kuvausten alettua tai sitten teksti oli jo itsessään hieman raakile. Jälkimmäinen tuntuu uskottavammalta vaihtoehdolta, sillä ohjaaja Andrew Stantonin filmografiaan kuuluu yksi 2000-luvun parhaista scifielokuvista, WALL-E (2008), joka tarjoaa oikeastaan kaikkea sitä, mikä In the Blink of an Eyesta jää uupumaan. Teknisesti elokuva on ailahteleva. Neandertalilaisia seuraavat osiot ovat näyttävästi kuvattuja, mutta nykyhetkeen ja tulevaisuuteen sijoittuvat osiot ovat paljon tavanomaisemmin ja rajatummin filmattuja. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja neandertalilaisten maskeeraukset oivalliset. Efektit ajavat asiansa ja jos jostain leffassa oikeasti pidin, niin Thomas Newmanin säveltämistä näteistä musiikeista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
In the Blink of an Eye, Yhdysvallat, 2026, Searchlight Pictures, Mighty Engine
Pääosissa: Ethan Herisse, Brandon Wilson, Aunjanue Ellis-Taylor, Hamish Linklater, Fred Hechinger, Daveed Diggs, Luke Tennie ja Jimmie Fails
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 16
Nickel Boys, eli suomalaisittain Nickelin pojat perustuu Colson Whiteheadin samannimiseen kirjaan vuodelta 2019. Vuonna 2022 ilmoitettiin, että kirjan pohjalta on tekeillä elokuvasovitus ja kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Nickelin pojat sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2024 ja nyt elokuva on saapunut myös Suomeen Amazon Prime Video -palvelun kautta, juuri sopivasti ennen Oscar-gaalaa, missä elokuva kilpailee parhaan elokuvan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnoista. Itse en ollut kuullutkaan Nickelin pojista, ennen kuin se sai Oscar-ehdokkuudet ja koska pyrin katsomaan kaikki parhaan elokuvan ehdokkaat, minun oli tietty nähtävä tämäkin. Ilokseni Nickelin pojat ilmestyi Prime Videon valikoimaan juuri muutamaa päivää ennen Oscareita.
Vuonna 1962 lupaava nuori tummaihoinen poika Elwood Curtis pidätetään rikoksesta, kun hän liftaa kyydin varastetusta autosta, eikä poliiseja kiinnosta se, ettei Elwood tunne kuskia. Poika passitetaan Nickel-akatemiaan, missä hän tapaa samassa jamassa olevan Turnerin.
Ethan Herisse näyttelee Elwood Curtisia, teini-ikäistä poikaa, jolla uskotaan olevan lupaava tulevaisuus edessään, Elwoodin pärjätessä koulussa erittäin hyvin. Eräänä päivänä epäonnekseen hän kuitenkin liftaa kyydin ja kyseinen auto osoittautuu varastetuksi. Poliiseja ei kiinnosta tippaakaan, että Elwood oli pelkkä sattumalta kyytiin hypännyt pojankloppi, vaan häntä syytetään rikoskumppaniksi. Nuoren ikänsä takia Elwoodia ei lukita vankilaan, vaan hänet lähetetään Nickel-akatemiaan, missä pyritään koulimaan rikollisista nuorista kuuliaisia kansalaisia. Herisse on roolissaan oivallinen, tulkiten hyvin ujo poikaa, jolla on sydän paikallaan, mutta joka ei uskalla haastaa systeemiä rangaistuksestaan. Vielä parempi on Brandon Wilson Turnerina, joka on ollut Nickelissä jo pidemmän aikaa ja tietää kuinka homma toimii. Turner on reippaampi heppu, joka yrittää tsempata Elwoodia ja pojista muodostuukin nopeasti ystävykset, jotka auttavat toisiaan ikävässä tilanteessa.
Elokuvassa nähdään myös Aunjanue Ellis-Taylor Elwoodin isoäitinä, joka on kasvattanut Ellisiä tämän vanhempien menehtymisen jälkeen, Hamish Linklater Nickel-akatemian katalana johtajana Spencerinä, sekä lyhyen ajan sisällä useammassakin leffassa, kuten Gladiator II:ssa(2024) jaKraven the Hunterissa (2024) nähty Fred Hechinger Harperina, joka tekee Nickelissä erilaisia hommia. Sivunäyttelijätkin ovat hyvät rooleissaan, etenkin Ellis-Taylor, joka pursuaa suurta energiaa ja ottaa kaikki kohtauksensa täysin haltuunsa.
Nickelin pojilla on hyvin omanlainen tapa kertoa tarinaansa. Kun tekijät ovat pohtineet, kuinka he saisivat katsojan samaistumaan entistä enemmän päähenkilön tilanteeseen, he päättivät repäistä kunnolla ja lähes kirjaimellisesti pistää katsojan Elwoodin saappaisiin. Lähes koko leffa on nimittäin kuvattu pojan silmien kautta, vaihdellen välillä myös Turnerin vinkkeliin, sekä erilaisiin videopätkiin muun muassa Martin Luther Kingin puheista ja Yhdysvaltojen kiivaasta yrityksestä päästä Kuuhun ennen Neuvostoliittoa. Samanlaista kikkailua on käytetty aiemmin esimerkiksi toimintaleffassa Hardcore Henry (2015), joka kuvattiin kokonaan päähahmon silmien kautta, mutta tässä kikkaa on sovellettu hyvin erilaiseen tarkoitukseen.
Tähän "point of view" -toteutukseen voi kestää hetki tottua, minkä lisäksi läpi leffan on ajoittain vaikea sanoa, seurataanko tapahtumia nyt Elwoodin vai Turnerin vinkkelistä. Kun tähän tyyliin pääsee sisälle, edessä avautuu mainio kuvaus ystävyydestä ja sen merkityksestä ikävässä tilanteessa. Nickel-akatemia pohjautuu floridalaiseen Dozier School for Boysiin, joka paljastui myöhemmin oppilaitaan hirvein tavoin kohdelleeksi opinahjoksi. Nickelin pojat ei lähde kaunistelemaan asioita, vaan se lisää kierroksia edetessään. Aluksi Nickel vaikuttaa ikävältä vain siksi, että valkoiset pojat saavat mukavammat nukkumispaikat ja pääsevät tekemään erilaisia aktiviteetteja, mutta hissuksiin koulun kierommat puolet nousevat pinnalle. Leffaa ei voi suositella herkemmille katsojille, etenkin loppusuoransa aikana, jolloin elokuva muuttuu jopa varsin tunteikkaaksi. Helppo elokuva Nickelin pojat ei todellakaan ole, osittain myös sen takia, että vajaan kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu toisinaan liialliselta ja leffa siten hitusen raskassoutuiselta.
Elokuvan on ohjannut ensikertalainen RaMell Ross, joka on myös käsikirjoittanut Nickelin pojat yhdessä Joslyn Barnesin kanssa. Ross on heti haukannut aimo palan kakkua, sillä hän ei ole halunnut työstää debyyttileffaansa helpoimman kautta. Näyttelijöiden on täytynyt kaiken aikaa katsoa kameraa kuin vastanäyttelijäänsä ja kuvaaja puolestaan joutuu periaatteessa näyttelemään aina sen henkilön puolesta, jonka vinkkelistä tapahtumia esitetään. Teknisesti tämä kikka on taitavasti toteutettu, etenkin silloin, kun jostain vaikkapa peilistä tai ikkunasta näemme hahmon heijastuksen, mutta kamera loistaa poissaolollaan. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivaa ja äänityöskentely onnistunutta. Alex Somersin ja Scott Alarion säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Nickel Boys, 2024, Orion Pictures, Plan B Entertainment, Louverture Films, Anonymous Content
Pääosissa: Justin Timberlake, Anna Kendrick, Eric André, Kenan Thompson, Kid Cudi, Daveed Diggs, Troye Silvan, Camila Cabello, Amy Schumer, Andrew Rannells, Zosia Mamet, Zooey Deschanel, Christopher Mintz-Plasse, Kunal Nayyar, Icona Pop ja Walt Dohrn
Genre: animaatio, musikaali, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7
Thomas Damin luomiin peikkonukkeihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Trolls(2016) oli taloudellinen jättimenestys, joten jatkoa oli luvassa. Korona-aikana julkaistu Trolls: Maailmankiertue(Trolls World Tour - 2020) oli teatterikierroksellaan tappiollinen, mutta teki suuret voitot kotijulkaisun myötä, joten kolmannen leffan suunnittelu lähti heti käyntiin. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi alkoi ja nyt Trolls Band Together, eli suomalaisittain Trolls: Bändi koossa on saapunut elokuvateattereihin. Omasta mielestäni ensimmäinen Trolls on DreamWorksin huonoin leffa ja vaikka Maailmankiertue oli mielestäni siihen verrattuna parannus, jäi se todella keskinkertaiseksi tapaukseksi. Odotukseni olivat matalat kolmososaa kohtaan, mutta päätin silti käydä katsomassa sen muutamaa päivää ensi-illan jälkeen.
Risu ja Poppy lähtevät pelastamaan Risun veljiä, entisen poikabändi BroZonen jäseniä katalilta artistipyrkyrisisaruksilta, Velvetiltä ja Veetiltä, jotka aikovat varastaa heidän laulutaitonsa.
Tuttu trollipari Risu (äänenä Justin Timberlake) ja Poppy (Anna Kendrick) tekevät jälleen paluun. Risu peruuttaa taas kerran hahmokehityksessään takaisin äksyksi tyypiksi, joka käy jo kolmatta kertaa läpi samanlaista kehityskaarta rennompaan suuntaan. Poppy taas pysyy samana ilopillerinä itsenään, ilman sen kummempaa kehitystä suuntaan tai toiseen. Siinä, missä kakkosleffa keskittyi enemmän Poppyyn, kolmosleffassa Risu nousee valokeilaan, kun hän lähtee pelastamaan veljiään, jotka kuuluivat ennen poikabändi BroZoneen. Näitä veljiä ovat poppoon keulahahmo John Dory (Eric André), Clay Spruce (Daveed Diggs), Clay (Kid Cudi) ja jo vangittu Floyd (Troye Sivan). Hahmot ovat selviä vertauskuvia Risua ääninäyttelevän Timberlaken entiseen poikabändiin, NSYNCiin.
Elokuvassa tavataan myös muita vanhoja tuttuja, sekä uusia tuttavuuksia. Bergen-pariskunta Bridget (Zooey Deschanel) ja Runko (Christopher Mintz-Plasse) ovat menossa naimisiin, kun taas Mini Timantti (Kenan Thompson) pakottaa itsensä pelastusretkelle mukaan. Vastaansa hahmot saavat Velvetin (Amy Schumer) ja Veetin (Andrew Rannells), jotka haluavat nousta maailman kuuluisimmiksi artisteiksi. Ongelmana vain on, ettei sisaruksilla ole laululahjoja lainkaan ja he ovatkin kehittäneet katalan suunnitelman varastaa BroZonen talentit. Matkansa varrella Risu ja Poppy kohtaavat myös Viva-trollin (Camila Cabello), joka johtaa omaa trollilinnoitustaan. Sivuhahmot eivät ole kaksisia, erityisesti Mini Timantin käydessä kaiken aikaa hermoille muka-hauskoilla jutuillaan. Velvet ja Veeti eivät ole kummoiset pahikset, vaikka heidän häijy suunnitelmansa onkin ihan vekkuli.
Trolls: Bändi koossa ei valitettavasti jatka kakkososa Maailmankiertueen viitoittamaa suuntaa ylöspäin, vaan ottaa tasossaan takapakkia. Tekijöiden tarkoituksena on varmaan ollut luoda kaikkien aikojen hyvän mielen elokuva, joka hakkaa katsojansa niin täyteen pirteyttä, että elokuvanäytöksestä poistuisi muikea hymy huulillaan, tanssijalka vipattaen. Itselleni jatkuva hektisyys, yliampuva energisyys, toinen toistaan villimmät tanssinumerot, sekä räjähtävien värien ja kimalteiden tulva olivat lähinnä uuvuttavaa seurattavaa. Joo, taidanhan minä olla liian vanha tällaiseen ja kohderyhmälle, eli perheen pienimmille lapsille Bändi koossa on takuulla viihdyttävä paketti. Silti minua harmittaa, että aiemmin mahtaviakin koko perheen elokuvia, kuten Shrekin(2001), Madagascarin (2005), Kung Fu Pandan (2008) ja Näin koulutat lohikäärmeesi(How to Train Your Dragon - 2010) tehnyt DreamWorks-yhtiö sortuu tasaisin väliajoin tekemään tällaisia audiovisuaalisia ärsykkeitä, joilla on helppo höynäyttää rahaa lapsiperheiltä.
Edellisosien tapaan myös Trolls: Bändi koossa on aikamoinen huvipuistoajelu, joka pakottaa katsojansa ahmimaan hattaraa samaan aikaan, kun roikkuu pää alaspäin ja naaman edessä oleva tykki pamauttaa sateenkaariglitteriä päin näköä viiden minuutin välein. Ähky tähän kaikkeen iskee jo puolen tunnin kohdalla, mutta leffahan vain vääntää nuppejaan isommin kohti kaakkoa edetessään. Pääasiassa koheltamisesta koostuva huumori naurattaa varmaan perheen pienempiä, kun taas aikuiset saattavat löytää jotain hupia viittauksista vanhoihin poikabändeihin. Ja siis viittauksilla tarkoitan sitä, kun yksi hahmoista pohtii esityksen epäonnistumista sanoilla "emme olleet synkassa (NSYNC), joten meillä on vain yksi suunta (One Direction) jäljellä: syrjäkadut (Backstreet Boys)!" Kaikessa hektisyydessään ja tekopirteydessäänkin leffa on aika laiska.
Tämänkin Trolls-rainan ohjauksesta vastaa Walt Dohrn, jonka rakentama yliampuva energisyys alkaa tuntua yhä enemmän väkinäiseltä. Elizabeth Tippetin käsikirjoituksesta löytyy menevä tarina, joka kuitenkin peittyy toistuvien tai olemattomien hahmokaarten, sekä hutaisten laaditun kerronnan alle. Elokuvasarjaan ei tunnuta vieläkään keksivän sen syvällisempää sanomaa kuin että "jos kaikki olisivat kivempia toisiaan kohtaan, maailma olisi kivempi paikka". Visuaalisesti Trolls: Bändi koossa näyttää ihan hyvältä, joskin sen hurja värikkyys ja kimalteen määrä voi herkästi aiheuttaa päänsärkyä. Äänimaailma on myös mahdollisimman räiskyvä. Theodore Shapiron säveltämät musiikit eivät tälläkään kertaa nouse lainkaan esille, sillä elokuva on tungettu niin täyteen eri artistien kappaleita, kuten myös uusia lauluja musikaalinumeroita varten, joista isoin tärppi on NSYNCin ensimmäinen biisi yli kahteenkymmeneen vuoteen, Better Place. Kun Maailmankiertueessa yritettiin edes hieman tuoda mukaan musiikkia eri genreistä, on tylsää, kuinka pop-painotteista tämän leffan tarjonta on.
Yhteenveto:Trolls: Bändi koossa on perheen pienimpiä viihdyttävä energiapaukku, joka ei kuitenkaan tarjoa oikein mitään kenellekään muulle. Aikuiselle sen jatkuva hektisyys ja päin näköä puskevat värikkäät ärsykkeet käyvät pian raskaaksi seurattavaksi, eikä ihme, jos teatterista poistuu päänsäryn, eikä hyvän mielen kanssa. Tarinassa olisi aineksia menevään koko perheen seikkailuun, mutta toteutus on uuvuttava jatkuvassa koheltamisessa ja mekastuksessa. Vähäiset syvyydet jäävät latteaksi peruskauraksi ja huumorikin on varsin laiskaa. Animaattorit ovat täyttäneet ruudun väriloisteella ja glitterillä, jolla yritetään harhauttaa katsojaa esimerkiksi siitä, että Risu tuntuu käyvän läpi samaa kehityskaarta uudestaan. Lopputulos on turhauttava ja elokuvaa on vaikea suositella kenellekään yli kymmenvuotiaalle. Ei siinä vielä mitään, jos leffa ei aliarvioisi lapsia näin pahasti. Elokuvan ainoa funktio tuntuu olevan se, että kun elokuvan pistää pyörimään, lapset saa puoleksitoista tunniksi pois pyörimästä jaloista. Niin ja tarjoaahan Trolls: Bändi koossa sentään NSYNC-faneille uuden kappaleen yli 20 vuoden odotuksen jälkeen. Sen toki voi kuunnella katsomatta itse elokuvaa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Halle Bailey, Jonah Hauer-King, Daveed Diggs, Awkwafina, Jacob Tremblay, Javier Bardem, Melissa McCarthy, Noma Dumezweni, Ark Malik ja Jessica Alexander
Genre: seikkailu, romantiikka, musikaali
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 12
The Little Mermaid, eli suomalaisittain Pieni merenneito on näytelty uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn animaatioklassikosta Pieni merenneito(The Little Mermaid - 1989), joka puolestaan perustuu Hans Christian Andersenin samannimiseen satuun (Den lille havfrue) vuodelta 1837. 2010-luvulla Disney-yhtiö ryhtyi työstämään näyteltyjä versioita useista animaatioelokuvistaan ja vuonna 2016 studio ilmoitti tekevänsä näytellyn Pienen merenneidon. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä keväällä 2020, mutta alkaneen koronaviruspandemian takia kuvauksia jouduttiin viivästyttämään. Kuvaukset alkoivat vihdoin tammikuussa 2021 ja nyt uusi Pieni merenneito on saanut ensi-iltansa. Paria poikkeusta lukuun ottamatta en ole pahemmin piitannut Disneyn näytellyistä uudelleenfilmatisoinneista, enkä siis innostunut, kun kuulin uuden Pieni merenneito -elokuvan olevan tulossa. Elokuvan trailerit ja uutiset leffan monista muutoksista eivät voittaneet minua puolelleen ja kävinkin katsomassa uuden Pienen merenneidon skeptisin ennakko-odotuksin sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.
Ihmisten maailmasta intoileva merenneito Ariel haaveilee olevansa ihminen, erityisesti pelastettuaan ihmisprinssi Erikin eräänä yönä myrskyn kourista. Arielin katala täti, noita Ursula päättää hyödyntää naiivia merenneitoa kaapatakseen vallan Arielin isältä, merten kuningas Tritonilta.
Pääroolissa pienenä merenneitona, eli Arielina nähdään Halle Bailey, jonka roolitus on herättänyt paljon mielipiteitä puolesta ja vastaan siitä lähtien, kun hänen valinnastaan ilmoitettiin muutama vuosi sitten. Sosiaalisen median kommenttikenttien keskustelut tummaihoisen näyttelijän roolittamisesta valkoisena tutun hahmon osaan ovat äityneet usein varsin ilkeämielisiksi. Myönnän olleeni skeptinen etukäteen, mutta päätin kuitenkin antaa itselleni tuntemattomalle Baileylle mahdollisuuden. Nyt elokuvan nähtyäni täytyy todeta, että Bailey on yllättävänkin hyvä valinta rooliin ja hänellä voi olla edessään lupaava ura Hollywoodissa. Bailey tulkitsee mainiosti Arielin sinisilmäisyyttä ja hänen katseestaan paistaa hahmolle ominainen haaveilu ja kaipaus. Ennen kaikkea Bailey omaa voimakkaan lauluäänen, enkä ihmettele, jos katsojan iho nousee kananlihalle, kun hän pääsee vauhtiin Part of Your World -kappaleen loppupäässä. Hahmona Arielia on hieman muutettu modernimpaan suuntaan. Tässä elokuvassa hänen motiivinaan ei niinkään toimi joku mies, vaan hänen haaveidensa toteuttaminen ja itsensä löytäminen. Arielissa minua jäi lähinnä harmittamaan hahmolle ominaisten punaisten hiusten uupuminen lähes kokonaan.
Lukuun ottamatta kokki Louisia, tutut hahmot Disneyn Pieni merenneito -animaatiosta ovat mukana myös näytellyssä sovituksessa. Javier Bardem nähdään Arielin tiukkana isänä, eli merten kuninkaana Tritonina, kun taas pahaa, vallanahnetta Ursula-noitaa (josta on tässä leffassa tehty Tritonin sisko, eli Arielin täti) esittää Melissa McCarthy. Ihmisprinssi Erikiä näyttelee aika pienelle huomiolle jäänyt Jonah Hauer-King, kun taas Jacob Tremblay, Daveed Diggs ja Awkwafina kuullaan Arielin eläinkavereina, Pärsky-kalana, Sebastian-rapuna ja Loiske-lokkina (alkuperäiselokuvassa Joonas-lokki). Uutena hahmona taas esitellään prinssi Erikin äitipuoli, kuningatar Selina (Noma Dumezweni). Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan ailahtelevasti. Hieman hukassa oleva Bardem jää alikäytetyksi, eikä Hauer-King oikein vakuuta, mutta McCarthy taas yllättää positiivisesti katalana noita-akkana. Pärsky jää harmillisen vähälle huomiolle, enkä piitannut hahmon uudesta, haaleasta värityksestä. Sebastian on leffan hauskinta antia, kun taas kovaääninen Awkwafina tekee Loiskeesta hieman ärsyttävän.
Uusi Pieni merenneito on varsin ailahteleva paketti, mutta silti täytyy todeta, että olin positiivisesti yllättynyt, odotettuani elokuvan suunnilleen möyrivän pohjamudissa. Elokuvasta löytyy omat onnistumisensa, mutta myös selvät heikkoutensa, jotka estävät sitä nousemasta potentiaaliinsa. Leffa lähtee hieman takkuillen käyntiin, mutta alkaa hiljalleen voittamaan katsojaa puolelleen. Toisinaan elokuva viihdyttää mukavasti, välillä se taas saa katselemaan kelloa. Rytmitys on hieman ontuva ja jostain kumman syystä kahteen tuntiin ja varttiin venytetty leffa (kestoa on siis lähes tunti enemmän kuin alkuperäisessä animaatiossa) kaipaisi tiivistämistä. Jotkut turhat lisäykset olisi voitu heittää menemään, kun taas jotkut animaatiosta tutut jutut kiidetään nopeasti pois alta ja ne kaipaisivat enemmän aikaa. Ihmismaailman tutkitaan pidemmän kaavan kautta, mutta sitten taas lopputaistelu Ursulaa vastaan hoidetaan kaiken jälkeen oudon vauhdikkaasti.
Suuri osa Disneyn animaatioklassikoiden uudelleenfilmatisoinneista ovat tuntuneet sieluttomilta ja turhauttavilta rahastuksilta, jotka on tehty hutiloiden, nostalgiannälkäisten fanien lompakonsisältöjä himoiten. Pienestä merenneidosta löytyy onneksi sydäntä ja sielua, ja on selvää, että siihen on panostettu astetta enemmän. Osa kohtauksista tuntuu siltä, että ne ovat mukana vain, koska ne ovat vanhassa leffassa, mutta päällisin puolin leffaa on selvästi ollut tekemässä tyyppejä, jotka eivät ole mukana vain rahan takia. Yllätyksekseni tekijät ovat päättäneet tehdä elokuvasta jopa aika synkän, eikä se sovi perheen pienimmille Disney-faneille. Pienelle merenneidolle on Suomessa pistetty K12-ikäraja ja paikoin ihan syystä, sillä esimerkiksi alkupään kohtaaminen hain kanssa voi olla jännittävä aikuiskatsojallekin. Filmi on myös paikoin visuaalisesti pimeä ja etenkin Tritonin valtakunnasta on tehty kummallisen ankea ja kolkko paikka, animaatiosta tutun loisteliaan palatsin sijaan. Synkkyyden vastapainona toimii toki aimo annos komediaa, niin hassua sanailua kuin fyysistä kohellusta, sekä tietty romantiikkaa.
Animaatioklassikon tapaan myös uusi Pieni merenneito on musikaali. Arielin siskojen laulama Daughters of Triton ja kokki Louisin Les Poissons on poistettu tästä versiosta, mutta muut tutut kappaleet ovat mukana. Useaan otteeseen kuultavassa Part of Your Worldissa Bailey tosiaan esittelee äänilahjojaan ja Ursulan Poor Unfortunate Souls -biisissä McCarthykin näyttää osaavansa laulaa. Yhä vain isommaksi ja värikkäämmäksi paisuva Under the Sea on elokuvan huippuhetki ja pienesti muovattu Kiss the Girl esitetään ihan söpösti. Mukana on myös uusia lauluja, jotka eivät kuitenkaan oikein vakuuta. Prinssi Erikin laulama Wild Uncharted Waters on aika unohdettava ja ihmismaailmaan päästessä kuultava For the First Time tuntuu tarpeettomalta. Elokuvan pohjanoteeraus on kuitenkin Loiske-lokin räppäämä Scuttlebutt, josta oikein huokuu, että uusista biiseistä vastaa alkuperäisleffan biisintekijä Alan Menkenin sijaan Disneyn uusi vakiomusisoija Lin-Manuel Miranda.
Elokuvan on ohjannut Rob Marshall, jolle musikaalit ja merenneidot eivät ole mikään uusi juttu, olihan hän tehnyt aiemmin parhaan elokuvan Oscar-voittajan Chicago(2002), sekä Pirates of the Caribbean: Vierailla vesillä -seikkailun (Pirates of the Caribbean: On Stranger Tides - 2011). Tässä Marshallin työ on epätasaista. Joissain jutuissa hän onnistuu ja toisissa taas kompastelee. David Mageen laatima käsikirjoitus on turhan pitkäksi venähtänyt ja kaipaisi tiivistämistä. Teemat luonnonsuojelusta jäävät hieman löyhiksi, minkä lisäksi tärkeänä juonikuviona toimiva Arielin äänenmenetys on hieman kömpelösti rustattu mukaan. Leffa on kuvattu hyvin ja ihmismaailman lavasteet ovat hienot. Asut jättävät kuitenkin välillä hieman toivomisen varaa ja erikoistehosteiden taso heittelee läpi leffan. Välillä merenalainen maailma näyttää hyvältä, toisinaan taas on liian selvää, että näyttelijät ovat huojuneet studiotiloissa taustakankaan edessä, eikä leffa millään onnistu huijaamaan, että he olisivat veden alla. Efektitiimin olisi varmaan kannattanut pyytää neuvoa merenalaisilla tehosteillaan ällistyttäneen Avatar: The Way of Waterin (2022) tekijöiltä. Äänimaailma on passelisti rakennettu ja Alan Menkenin tutut sävelmät ihastuttavat edelleen.
Yhteenveto: Vuoden 2023 Pieni merenneito on epätasainen uudelleenfilmatisointi animaatioklassikosta, josta jää sentään vähän parempi maku suuhun kuin Disneyn useammasta aiemmasta vastaavasta, esimerkiksi täysin ymmärrettävästi suoraan striimipalveluun dumpatuista Pinocchiosta (2022) ja Peter Pan ja Leenasta (Peter Pan & Wendy - 2023). Halle Bailey yllättää positiivisesti Arielina, omaten hahmolle sopivan haaveilevan katseen, naiiviuden ja vaikuttavan lauluäänen. Melissa McCarthy yllättää myös pahana Ursulana, mutta omaksi suosikikseni nousi hauska Sebastian-rapu. Muut näyttelijät eivät kuitenkaan pahemmin vakuuta ja Awkwafina on lähinnä ärsyttävä Loiske-lokkina. Elokuva viihdyttää ajoittain passelisti ja toisinaan se taas laahaa paikoillaan. Kahden tunnin ja vartin kestoon venytetty leffa on aivan liian pitkä. Elokuva on myös oudossa epätasapainossa värikkyytensä ja lapsellisuutensa, sekä synkkyytensä kanssa. Tutut laulut esitetään oivallisesti ja varsinkin Under the Sea riemastuttaa. Sen sijaan uudet biisit tuntuvat tarpeettomilta ja elokuvan huonointa antia on Loiskeen Scuttlebutt-räppi. Visuaalisen ilmeenkin taso vaihtelee läpi leffan. Välillä elokuva näyttää hienolta, toisinaan taas viimeistelemättömältä ja halvalta. Jos olet todella kovasti odottanut uutta Pientä merenneitoa, käy ihmeessä katsomassa se teatterissa. Muuten suosittelen säästämään lippurahanne johonkin muuhun ja odottamaan, että leffa saapuu Disney+ -palveluun. Itselleni uusi Pieni merenneito oli ihan kiva kertakäyttöleffa, jonka pariin tuskin enää palaan. Näitä vastaavia rahastuksia on tulossa vieläkin lisää. Seuraavana on luvassa uudelleenfilmatisointi Lumikista ja seitsemästä kääpiöstä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) ja tekovaiheessa ovat muun muassa myös näytellyt versiot Aristokateista (The Aristocats - 1970), Lilosta ja Stitchistä (Lilo & Stitch - 2002) ja kaikkein turhimpana Vaianasta (Moana - 2016). On yhtiöltä onneksi jotain uuttakin tulossa, nimittäin loppuvuodesta ilmestyvä animaatioelokuva Toive (Wish - 2023), jota odotan paljon.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Little Mermaid, 2023, Walt Disney Pictures, Marc Platt Productions, Lucamar Productions
Pääosissa: Dwayne Johnson, Kevin Hart, Kate McKinnon, John Krasinski, Vanessa Bayer, Natasha Lyonne, Diego Luna, Marc Maron, Thomas Middleditch, Ben Schwartz, Keanu Reeves, Olivia Wilde, Jameela Jamil, Jemaine Clement, John Early, Daveed Diggs, Dascha Polanco, Winona Bradshaw, Keith David, Dan Fogler, Alfred Molina ja Lena Headey
Genre: animaatio, seikkailu, komedia, toiminta
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 7
DC League of Super-Pets, eli suomalaisittain DC Superlemmikkien liiga perustuu DC Comicsin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2018 Warner Bros. alkoi kehitellä elokuvaa sarjakuvien pohjalta. Näyttelijät äänittivät repliikkinsä, animointiprosessi käynnistyi ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä toukokuussa 2021, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua päätettiin siirtää. Nyt DC Superlemmikkien liiga on saapunut elokuvateattereihin ja itse en ollut kovinkaan kiinnostunut leffasta. Päätin kuitenkin toki käydä vilkaisemassa, mistä on oikein kyse. Pääsin tosin katsomaan elokuvan vasta ensi-iltaviikonlopun jälkeen, sillä siitä oli niin heikosti näytöksiä alkuperäisellä englanninkielellä.
Superman ja hänen koiransa Krypto ovat olleet parhaat ystävät siitä asti, kun heidät lähetettiin vauvana ja pentuna Maahan tuhoutuvalta Krypton-planeetalta. Kun ilkikurinen marsu Lulu onnistuu sieppaamaan Supermanin, Krypton ja hänen uusien eläinkaveriensa täytyy pelastaa sankari pulasta.
Myöhemmin syksyllä ilmestyvää Black Adam -elokuvaa (2022) tähdittävä Dwayne Johnson tekee DC-debyyttinsä DC Superlemmikkien liigassa Kryptona, Supermanin (äänenä John Krasinski) koirana. Krypto seuraa ikonista sankaria uskollisesti kaikkialle ja ollessaan itsekin kotoisin Krypton-planeetalta, myös hauva omaa supervoimat lentämisestä vahvuuteen, laserkatseeseen ja hyytävään henkäykseen. Krypto on omaksunut monia omistajansa maneereista, yrittäen siviilissä naamioitua itsekin silmälasien taakse Bark Kentinä. Koira on hupaisa tapaus ja Johnson tekee hyvää työtä hännänheiluttajan äänenä. Superman itse jää taka-alalle, vaikka hänellä on oma juonikuvionsa, hahmon aikoessa kosia rakastaan, toimittaja Lois Lanea (Olivia Wilde).
Elokuvan pahisosastoa edustavat Supermanin arkkivihollinen Lex Luthor (Marc Maron), sekä suuruudenhullu marsu Lulu (Kate McKinnon), joka kidnappaa Supermanin ja jonka pelastamiseen Krypto tarvitsee apua. Mutta kun Justice Leaguen jäsenet, eli Batman (Keanu Reeves), Wonder Woman (Jameela Jamil), Aquaman (Jemaine Clement), Flash (John Early), Cyborg (Daveed Diggs) ja Green Lantern (Dascha Polanco) osoittautuvat hyödyttömiksi, koiran täytyy kääntyä muiden supervoimaisten eläinten, Ace-koiran (Kevin Hart), PB-possun (Vanessa Bayer), Merton-kilpikonnan (Natasha Lyonne) ja Chip-oravan (Diego Luna) puoleen. Ikonisten sankareiden muuttaminen lähes kyvyttömiksi marsun edessä on ratkaisu, joka saa katsojan herkästi kohottelemaan kulmiaan - etenkin kun Lulu on pahiksena aika rasittava. Onneksi kuitenkin Krypton tapaamat eläinhahmot toimivat hyvin. Acella on onnistunut taustatarina ja Merton tarjoaa aikuiskatsojalle parhaat naurut.
Minulla ei ollut ennakkoon mitään odotuksia DC Superlemmikkien liigaa kohtaan. Tuumin, että onhan se kiva, että lapsillekin saadaan tarjottua leffa Supermanin, Batmanin jne. kera, mutta ajatus supervoimaisten eläinten seikkailuista ei herättänyt minussa kiinnostusta. Nyt elokuvan nähtyäni täytyy kuitenkin todeta, että olen positiivisesti yllättynyt. Ei DC Superlemmikkien liiga erityisen säväyttävä ja hieno teos ole, mutta se on oikein kelpo viihdettä, joka onnistuu naurattamaan usein. Leffa ei mene ihan samoille meta-tasoille kuin muutaman vuoden takainen Lego Batman Elokuva(The LEGO Batman Movie - 2017), mutta hieman sen tapaan tässäkin heitetään oivaltavaa piikittelyä DC:n hahmoja, tarinoita ja yleisesti supersankarileffoja kohtaan.
Elokuvasta löytyy heikkoutensa esimerkiksi ärsyttävään pahikseen liittyen, mutta muuten leffa toimii varsin passelisti. Eläinten seikkailu vie sujuvasti mukanaan ja jaksaa pääasiassa kantaa läpi keston. Mukana on kaikenlaista kommellusta, joka onnistuu ilahduttamaan eri-ikäisiä katsojia ja vaikka filmi onkin pääasiassa lapsiyleisölle tehty, ei siinä ole onneksi unohdettu vanhempia. Leffassa nähdään ihan kekseliäitä ja vauhdikkaita toimintakohtauksia, joissa eläinten erilaisia voimia hyödynnetään sopivan tasaisesti. Itseäni ilahdutti erityisesti hahmojen kohtaaminen psykopaattisen Whiskers-kissan (Winona Bradshaw) kanssa. Lopputaistelu äityy hieman liian massiiviseksi, mutta silti elokuva pitää katsojan tyytyväisenä viime minuuteille asti.
Elokuvan animaatiojälki on oivallista, joskin se ei yllä samalle tasolle kuin Disneyn ja Pixarin näyttävissä luomuksissa. Hahmot ovat veikeän näköiset ja taustoista löytyy hyvin yksityiskohtia. Valoja ja varjoja hyödynnetään taitavasti ja elokuva on miellyttävän värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Steve Jablonsky tunnelmoi kelvollisesti musiikeillaan. Jared Sternin ohjaus, sekä käsikirjoitus yhdessä John Whittingtonin kanssa toimivat mainiosti. Kaksikko on saanut kirjoitettua useita hauskoja vitsejä, jotka naurattavat lapsia ja aikuisia joko yhdessä tai vuorotellen.
Yhteenveto:DC Superlemmikkien liiga on oikein passelia supersankariviihdettä koko perheelle. Elokuva on oivallisen mukaansatempaava ja onnistuu naurattamaan niin lapsia kuin aikuisia kommelluksellaan ja monitulkintaisilla vitseillään. Supereläimistä on saatu toinen toistaan lystikkäämpiä hahmoja ja niiden seikkailua seuraa mielellään, vaikka se tarkoittaakin, että ikonisista sankareista, kuten Supermanista ja Wonder Womanista tehdään liki hyödyttömiä kömpelyksiä. Elokuvan pahis ei oikein vakuuta ja loppuhuipennus äityy turhankin isoksi mekastukseksi, mutta muuten filmi toimii todella passelina hömppänä. Animaatiojälki on oivallista ja ääninäyttelijät suoriutuvat pääasiassa hyvin hommastaan. DC Superlemmikkien liiga sopii täydellisesti lasten ensiaskeleeksi ikonisten supersankarien maailmaan, tarjoten samalla myös vanhemmille hyvää hupia.
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
DC League of Super-Pets, 2022, Warner Animation Group, DC Entertainment, Seven Bucks Productions, A Stern Talking To
Ohjaus: Pete Docter Pääosissa: Jamie Foxx, Tina Fey, Questlove, Angela Bassett, Phylicia Rashad, Graham Norton, Rachel House, Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Daveed Diggs Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia, musiikki
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia Ikäraja: 7
Elokuvan taikaa -sivun tuhannes elokuva-arvostelu!
Soul - Sielun syövereissä on Pixar-animaatioyhtiön uusi elokuva. Sen ohjaaja-käsikirjoittaja Pete Docter alkoi työstämään uutta ideaansa, kun oli saanut valmiiksi animaationsa Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015). Vähitellen leffan teko lähti kunnolla liikkeelle; näyttelijät äänittivät repliikkinsä ja animaattorit ryhtyivät rakentamaan filmin visuaalista ilmettä. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa jo tänä kesänä, mutta koronaviruksen levitessä maailmalla, leffan julkaisua päätettiin siirtää. Aluksi Soul - Sielun syövereissä siirrettiin marraskuulle, mutta koronan toisen aallon alkaessa elokuva päätettiin julkaista suoraan Disney+ -suoratoistopalvelussa joulupäivänä. Itse aloin odottamaan elokuvaa erittäin innokkaasti, kun näin sen mielenkiintoisen trailerin. Minua ärsyttikin, kun leffaa on siirrelty eteenpäin ja vaikka olinkin iloinen, kun kävi selväksi, että elokuvan näkisi varmasti jouluna, minua harmitti suuresti, etten pääsisi kokemaan elokuvaa valkokankaalta, minne se on tarkoitettukin. Katsoinkin Soul - Sielun syövereissä heti sen ilmestymispäivänä.
Musiikinopettaja Joe Gardner saa unelmiensa mahdollisuuden esiintyä jazzklubilla menestyksekkään bändin pianistina. Kertoessaan uutiset tästä puhelimessa, Joe ei kadulla katso, minne astuu ja putoaa kaivoon ja kuolee. Joen sielu ei kuitenkaan ole valmis matkaamaan tuonpuoleiseen, vaan päättää keksiä keinon palata takaisin ruumiiseensa ja soittaa unohtumattoman konsertin.
Jamie Foxxin ääninäyttelemä Joe Gardner on erittäin intohimoinen muusikko, joka ei kuitenkaan ole päässyt esiintymään lavoilla, kuten on nuoruudesta asti toivonut. Hän onkin päätynyt musiikinopettajaksi ja vaikka hänestä on hienoa herättää muissa intoa soittamista kohtaan, hän silti haluaisi päästä todistamaan kykynsä kunnon yleisölle. Ei siis olekaan ihme, että kun Joe kuolee juuri sen jälkeen, kun saa mahdollisuuden toteuttaa unelmansa, hän päättää tehdä kaikkensa muovatakseen kohtaloaan. Hahmo on välittömästi pidettävä ja katsojana haluaa nähdä Joen onnistuvan haaveessaan. Niinpä hänen seikkailuunsa henkimaailmassa uppoutuu heti täysillä.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Joen rumpalikaveri Curley (Questlove), joka saa järjestettyä Joelle keikan, Joen ihailema jazztähti Dorothea Williams (Angela Bassett), Joen äiti (Phylicia Rashad), sekä henkimaailman hahmot Terry (Rachel House), Jerryt (mm. Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Fortune Feimster) ja tärkeimpänä 22 (Tina Fey), joka päätyy Joen kanssa seikkailemaan. 22 voi aluksi vaikuttaa hieman ärsyttävältä, mutta nopeasti hänestäkin alkaa välittämään suuresti. Joe ja 22 ovat erinomainen parivaljakko.
Pixar teki sen taas!Soul - Sielun syövereissä on fantastisen erinomainen animaatioelokuva, jolla Pixar pistää jälleen muut animaatiostudiot nurkkaan häpeämään (kyllä, jopa Pixarin omistavan Disneyn), sekä saa monet ns. "aikuisten elokuvat" tuntumaan vähäisemmiltä. En voi muuta kuin ihailla Pixarin elokuvantekijöiden mielikuvituksen määrää, tarinankerronnallista lahjakkuutta, kykyä iskeä katsojan tunteisiin, sekä rohkeutta tarjota todella erilaisia ja kypsiä animaatioita. Kaikenlaisten sekopäisten ja sisällöltään tyhjien animaatiorainojen keskellä Soulin kaltaiset filmit ovat helmiä, joita pitää varjella. Tämä on niitä teoksia, jotka todella kuljettavat katsojansa täysin uusiin ulottuvuuksiin ja sfääreihin, ja kun se lopputekstien alkaessa palauttaa takaisin maan pinnalle, on katsojassa jokin muuttunut. Olikin siis sääli, ettei näin hienoa teosta päässyt kokemaan elokuvateatterissa, vaan tylsästi kotisohvalta. Edes monikymmentätuumainen 4K Ultra HD -älytelevisio ei tee lopulta oikeutta näin hienolle filmille, kun sen kokee ensimmäisen kerran.
Kyseessä on jälleen erittäin monikerroksinen ja -ulotteinen teos animaatioiden mestareilta.Soulissa pohdiskellaan mm. elämää ja kuolemaa, ihmisyyttä, sielua ja elämän tarkoitusta. Ei kuitenkaan elämän tarkoitusta siinä mittakaavassa, että miksi tässä maailmankaikkeudessa on sellainen asia kuin elämä, vaan mikä on jokaisen ihmisen tarkoitus omassa elämässään? Onko se sitä, että saa jotain erityistä aikaiseksi ennen kuolemaa? Ainakin niin Joe uskoo, eikä siksi ole valmis siirtymään tuonpuoleiseen. Syntyykö ihmisen tarkoitus intohimosta jotain tiettyä asiaa kohtaan? Vai onko kyseessä jotain suurempaa? Perheen pienimmille katsojille elokuvan seuraaminen voi vaatia teemoja avaavan vanhemman apua, jotta leffan kertomuksen ymmärtää. Vielä yläasteikäisellekin elokuva voi olla haastava. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kritiikki Soulia kohtaan, sillä minä vain ihailen sitä, että tekijöillä on rohkeutta tarjota katsojilleen haastetta. Pixar ei istuta katsojaansa syöttötuoliin ja sitten tarjoa lusikan kanssa vastauksia, vaan se odottaa kärsivällisesti, että katsoja on valmis ottamaan lautasen herkut vastaan. Siten leffasta avautuu jatkuvasti uusia puolia, kun sen näkee varttuessaan aina uusin silmin.
Vaikkei elokuvaa täysin ymmärtäisikään, se ei silti tarkoita, etteikö siitä voisi nauttia suuresti. Pixarin tekijät pohdiskelevat syviä elokuvissaan, mutta mikä parasta, he osaavat tehdä sen niin valloittavan viihdyttävästi, ettei katsoja välttämättä edes ehdi miettiä leffan aikana, mitä juuri tuli hoksattua elämän syvimmistä saloista. Soul - Sielun syövereissä on kaikessa filosofisuudessakin äärimmäisen mukaansatempaava ja lumoava leffa. Huumoria riittää jokaiseen makuun ja elokuva tarjoaa monen monet makeat naurut. Jännitettäkin löytyy, kun Joen tilanne monimutkistuu entisestään ja henkimaailmassakin aletaan huomaamaan, ettei hän kuulu sinne sellaisenaan. Ja Pixarin tuttuun tapaan mukana on tietysti herkkyyttäkin. Ei Soul - Sielun syövereissä saanut minua itkemään, kuten vaikka leffaa osittain vahvasti muistuttava Docterin edellinen teos Inside Out - mielen sopukoissa, mutta kyllä se silti sai minut liikuttumaan. Filmi on monin tavoin kaunis ja jo se saa herkistymään.
Kun kyseessä on Pixarin elokuva, on varmaan jopa turha todeta, että Soul - Sielun syövereissä on visuaalisesti häikäisevän upea teos. No sitä se todella on. Oli kyse sitten lähes fotorealistisesta New Yorkista tai lumoavasta ja abstraktista henkimaailmasta, elokuva on täynnä hienoa animaatiota, mikä loksauttaa helposti katsojan suun auki. Kuvat pursuavat yksityiskohtia, joita bongaa varmasti uusilla katseluilla lisää ja lisää. Värien, valojen ja varjojen käyttö on erinomaista. Kun elokuva sijoittuu tavalliseen maailmaan, sitä saattaa jopa unohtaa katsovansa animaatiota, sillä leffaa käsitellään kuin se olisi kuvattu paikan päällä näyttelijöiden kera. Pete Docterin ohjaus on erittäin taidokasta ja hänen työstämänsä käsikirjoitus on erittäin kiehtova ideoidensa ja teemojensa kera. Myös äänimaailma on loistokas äänitehosteista Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämiin musiikkeihin, joissa yhdistellään tyylikkäästi reipasta jazzia unenomaisiin sointuihin.
Yhteenveto:Soul - Sielun syövereissä on jälleen hurja taidonnäyte Pixarin animaatiovelhoilta niin visuaalisesti kuin tarinaltaan ja teemoiltaan. Elokuvassa käsitellään ihmisen sielua ja pohdiskellaan elämän tarkoitusta sekä kuolemaakin, mikä voi tehdä filmistä paikoitellen vaikean katselukokemuksen perheen pienemmille katsojille. Vaikkei elokuvan filosofisuuksista mitään ymmärtäisikään, pitää se silti mukanaan mainioiden hahmojensa, kiinnostavan tarinansa ja lumoavan tunnelmansa ansiosta. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon kaikenikäisille. Herkkyyttäkin on tiedossa, vaikkei Soul - Sielun syövereissä kuulukaan Pixarin syviten tunteisiin meneviin teoksiin, joita katsoessa vollottaa kerta toisensa perään. Visuaalisesti leffa on tietty häikäisevän hieno todella aidon näköisestä New Yorkista fantasiamaiseen henkimaailmaan asti. Kaikin puolin kyseessä on upea elokuva, jota suosittelen erittäin lämpimästi aivan kaikille!
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä todella lyhyt, jokseenkin ironinen kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Soul, 2020, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios
Ohjaus: Carlos Saldanha Pääosissa: John Cena, Kate McKinnon, Lily Day, Bobby Cannavale, Anthony Anderson, Peyton Manning, David Tennant, Gina Rodriguez, Daveed Diggs, Gabriel Iglesias, Tim Nordquist, Miguel Ángel Silvestre, Juanes, Flula Borg, Boris Kodjoe, Sally Phillips, Raúl Esparza ja Jerrod Carmichael Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 7
Ferdinand perustuu kirjailija Munro Leafin ja kuvittaja Robert Lawsonin lastenkirjaan "The Story of Ferdinand" (1936). Ferdinand-härkä on vuosien varrella esiintynyt elokuvissa pienissä rooleissa, mutta vasta nyt hahmosta on tehty oma leffansa. Vuonna 2011 20th Century Fox osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä animaatiota Blue Skyn kanssa. Alunperin leffan oli tarkoitus ilmestyä jo keväällä 2017, mutta sen tuotanto viivästyi hieman ja ensi-ilta siirrettiin joulukuulle. Ferdinand sai aika positiiviset arviot, muttei mitään erityisempää ylistystä. Se oli ehdolla mm. kahdesta Golden Globe -palkinnosta (paras animaatioelokuva ja paras alkuperäislaulu), muttei voittanut kumpaakaan. Itse en käynyt katsomassa Ferdinandia, kun sille järjestettiin lehdistönäytös, sillä se oli suomeksi dubattu ja haluan nähdä aina kaikki filmit alkuperäiskielellä. Ajattelin odottaa siihen, että elokuva ilmestyy vuokrattavaksi, mutta tammikuun lopulla päätinkin toisin. Olin ostanut useita Finnkinon sarjalippuja joulukuussa, koska minun oli tarkoitus mennä armeijaan tammikuussa, enkä sen takia pääsisi lehdistönäytöksiin. Noh, se armeija meni miten meni, joten huomasin jälleen istuvani presseissä, kasa lippuja vailla käyttöä. Niinpä kun eräänä iltana tuumin, mitä tekisin seuraavana päivänä, mieleeni juolahti, etten ole vielä nähnyt Ferdinandia. Varasin heti liput ja seuraavana aamuna istuin Kinopalatsin salissa, odottamassa elokuvan alkamista. Hauskinta oli, ettei näytöksessä ollut ketään muuta, joten sain nauttia filmistä yksin. Lempeän Ferdinand-härän mokatessa pahasti, hänet viedään takaisin kurjaan lapsuudenkotiinsa. Siellä hänen täytyy tehdä valinta taisteluhäräksi kouluttamisen ja teurastamon välillä.
Ferdinand (äänenä showpainija John Cena) on todella sympaattinen härkä, jota eivät taistelut kiinnosta. Hän haluaisi mieluummin katsella ja nuuhkia kukkia, ja loikoilla ruohikolla auringonpaisteessa. Katsojan käykin heti sääliksi, kun Ferdinand joutuu takaisin muiden härkien luokse, jotka kiusasivat häntä koko hänen lapsuutensa ajan. On kiinnostavaa seurata, kun nuori härkä alkaa kokoamaan rohkeutta, jotta voisi selvitä elossa takaisin rakkaidensa luokse, jotka hyväksyvät hänet kukkia haistelevana pehmona. Ferdinand on suloinen sekä henkisesti että ulkoisesti, etenkin Colin H. Murphyn ääninäyttelemänä vasikkana. Lapsuudenkodissaan Casa del Torossa Ferdinand tapaa Lulu-vuohen, jota ääninäyttelee inhokkini Kate McKinnon. En voi käsittää, miten hän pystyy olemaan raivostuttavan ärsyttävä jo pelkällä äänellään?! Lulu on vähän väliä äänessä ja hänestä on tehty mahdollisimman energinen ja typerä, koska se on kai lapsien mielestä hauskaa. Vaikka hahmosta löytyy hieman sydäntäkin, kun hän osaa vihdoin olla hiljaa, on hänelle silti annettu ihan liikaa ruutuaikaa. Muita härkähahmoja elokuvassa ovat ylimielinen Urho (Bobby Cannavale), joka ei pidä Ferdinandista yhtään; laiha Luikki (Anthony Anderson), joka on nopea, muttei mikään taistelija; Hottis (Peyton Manning), joka kuvittelee olevansa taitava, mutta joka kärsii voimakkaasta ramppikuumeesta; skotlantilainen Angus (Doctor Who -sarjasta, 2005-, tuttu David "kymmenes Tohtori" Tennant), joka ei näe otsatukkansa takaa mitään; sekä suuri Masi (Tim Nordquist), joka käyttäytyy kuin mikäkin Frankensteinin hirviö. Härkähahmoista on tehty mainiosti erilaiset ja muistettavat. Angus ja Masi ovat aika yksiulotteisia tapauksia, mutta Urholle, Luikille ja Hottikselle on annettu hyvin erilaisia puolia. Ihmishahmoja leffassa taas ovat Ferdinandia rakastava pieni tyttö Nina (Lily Day) ja hänen isänsä Juan (muusikko Juanes), Casa del Toron omistaja Moreno (Raúl Esparza) ja matadori eli härkätaistelija Kingi (Miguel Ángel Silvestre), joka saapuu Casa del Toroon valitsemaan itselleen vastuksen. Urho-härän tavoin matadori Kingi vaikuttaa todella ylimieliseltä tyypiltä, jolloin toivoo kaksikon tekevän toisistaan selvää areenalla. Moreno ja Juan-isä jäävät pahasti taustalle, kuten jää harmillisesti myös Nina, joka on Ferdinandin tavoin sympaattinen hahmo. Ottaen huomioon, kuinka paljon Ferdinand ja Nina kaipaavat toisiaan, Ninaa olisi pitänyt näyttää enemmän. Härkien (ja vuohen) lisäksi elokuvassa nähdään muitakin eläimiä, kuten siilikolmikko Eka (Gina Rodriguez), Toka (Daveed Diggs) ja Nelkku (Gabriel Iglesias), joista on välillä hyötyä, mutta jotka jäävät aika unohdettaviksi; hevoskolmikko Hans (Flula Borg), Klaus (Boris Kodjoe) ja Kreetta (Sally Phillips), jotka muuttavat ylimielisyytensä hauskuudeksi; sekä Ninan ja Juanin koira Paco (Jerrod Carmichael), jonka olemassa olon ehtii unohtaa, kun häntä ei näe pitkään aikaan alun jälkeen.
Nimikkohahmonsa tavoin itse Ferdinand-elokuva on suloinen ja sympaattinen. Katsoja on heti pienen Ferdinandin puolella, kun hän saapuu tarinaan ja katsojana pysyy hänen puolellaan loppuun asti, jossa hän on selkeästi isompi kuin muut härät. Ferdinandin kokohan on tehty tietysti huumorin vuoksi, sillä suuren härän ei uskoisi nuuhkivan kukkia ja ihailevan kaunista luontoa. Ei se siis mitenkään erityisen hauskaa ole, mutta on se huvittava idea. Elokuva ei muutenkaan ole kovin hauska, mikä on mielestäni harmillista. Ei sen toisaalta tarvitsisi olla hauska - pelkkä suloinen tarina riittäisi, mutta kun leffa sisältää useita juttuja, jotka on tarkoitettu vitseiksi, huumorin kehnous jää häiritsemään. Lapsia Lulu-vuohen sekoilut saattavat naurattaa, mutta aikuisille ne ovat aika myötähäpeällistä seurattavaa. Suurimman myötähäpeän aiheuttaa kuitenkin irrallinen tanssikohtaus, jossa nähdään mm. däbbääviä hevosia ja twerkkaavia härkiä. Muuten hölmöt hevoset onnistuvat tarjoamaan parit makeat naurut, mutta tanssimisen olisi voinut jättää poistettuihin kohtauksiin. Hauskinta filmissä olivat mielestäni kylän nunnat, joiden tarjoamia vitsejä lapset eivät välttämättä ymmärrä. Myhäilin myös pienille yksityiskohdille, joita elokuva sisältää ja kauhistelin, kun ensimmäistä kertaa näytetään, kun härkä viedään kohti teurastamoa. Ferdinand ei ole kovin ihmeellinen teos, mutta se on oiva satu koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Se ei tarjoa vanhemmille ihan samanlaisia syvällisyyksiä ja aikuisteemoja kuten useat Pixar-animaatiot, mutta se ei ole myöskään liian lapsellinen filmi, jotta aikuisetkin voivat nauttia siitä. Leffan syvällisyydet syntyvät siitä teemasta, että jokaisen pitäisi kuunnella omaa sydäntään ja tehdä sitä mitä itse haluaa, eikä vain kuunnella, mitä muut haluavat sinun tekevän. Aikuiset huomaavat tarinasta myös synkkiä totuuksia siitä, kuinka härkiä kohdellaan. On traaginen hetki, kun tajuaa, ettei härkien unelma päästä areenalle olisikaan sellainen tähtihetki kuin he uskovat. Harmi vain, että noin puolessa välissä elokuva alkaa laahaamaan, jolloin katsojana toivoisi tarinan etenevän nopeasti johonkin suuntaan. Elokuvalla on kestoa tunti ja kolme varttia, ja siitä saisi helposti leikattua minuutteja pois. Puolentoista tunnin teoksena Ferdinand olisi tiiviimpi ja viihdyttävämpi paketti. Mukaan on kuitenkin saatu mukavaa seikkailuhenkeä, pari ihan jännittävääkin hetkeä, sekä pientä liikuttavuutta, jolloin leffan katsoisi mielellään uudestaankin.
Vaikka eläinhahmot ovat aika kulmikkaasti suunniteltuja ja ihmisille on päätetty pistää jättimäiset nenät, on Ferdinand tyylikkäästi animoitu elokuva. Taustat ovat kauniita ja pidän äärimmäisen paljon siitä, kuinka värikäs leffa on. Laajoista kuvista on kiinnostavaa tutkia kaikenlaisia yksityiskohtia. Elokuvan ohjauksesta vastaa Carlos Saldanha, joka on aiemmin ohjannut Blue Sky -yhtiölle mm. kolme ensimmäistä Ice Agea (2002-2009) ja molemmat Rio-animaatiot (2011-2014). Tässä Saldanha osoittaa, etteivät hänen taitonsa kadonneetkaan Ice Age 3: Dinosaurusten ajan (Ice Age: Dawn of the Dinosaurs - 2009) jälkeen, minkä lisäksi Ferdinand on osoitus myös siitä, että koko yhtiöllä saattaakin olla positiivinen tulevaisuus tiedossa. En nimittäin erityisemmin välitä Riosta (2011), enkä varsinkaan Rio 2:sta (2014) tai fantasialeffa Salaisesta valtakunnasta (Epic - 2013). Tenavat-elokuva (The Peanuts Movie - 2015) on kyllä todella mainio, mutta muuten en ole pitänyt Blue Skyn muista leffoista kuin Ice Ageista ja senkin sarjan uusin osa, Ice Age 5: Törmäyskurssilla (Ice Age: Collision Course - 2016) oli pieni pettymys. Äänimaailma Ferdinandissa on todella oivallinen ja yllättävää kyllä, John Powell on saanut sävellettyä mainiota musiikkia, joka luo hienosti espanjalaista henkeä elokuvaan.
Yhteenveto:Ferdinand on sympaattinen animaatioseikkailu koko perheelle. Se nostaa usein hymyn huulille, muttei valitettavasti saa oikeasti nauramaan. Lapset saattavat kokea riemua ylienergisestä Lulu-vuohesta, mutta itse pidin hahmoa vain rasittavana. Päähahmo Ferdinand on kuitenkin mainio tapaus, jolle ei haluaisi nähdä mitään pahaa tapahtuvan, sillä hahmo itse ei halua mitään pahaa kenellekään. Siinä missä lapsille on tarjolla suloisia hetkiä ja pöhköilyä, aikuiset saavat hämmästellä, kuinka yllättävän karuja teemoja elokuvaan on saatu mukaan. Noin puolessa välissä leffa muuttuu hieman pitkäveteiseksi, mutta muuten se onnistuu viihdyttämään hyvin. Visuaalisesti filmi näyttää hienolta ja se on ihanan värikäs. John Powellin musiikit tuovat erinomaisen lisänsä leffan espanjalaisympäristöön. Kokonaisuudessaan Ferdinand ei ole mitä ihmeellisin elokuva, mutta se on juuri sopiva satuhetki koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Tietyt karuudet eivät täysin sovi pienimmille lapsille, mutta kyllä leffan voi katsoa ihan sujuvasti jo ennen ala-asteen aloitusta. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten sitä ennen ei kannata poistua teatterista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.foxmovies.com
Ferdinand, 2017, Blue Sky Studios, Twentieth Century Fox Animation, Davis Entertainment
Ohjaus: Stephen Chbosky Pääosissa: Jacob Tremblay, Izabela Vidovic, Julia Roberts, Owen Wilson, Noah Jupe, Bryce Gheisar, Nadji Jeter, Danielle Rose Russell, Mandy Patinkin, Daveed Diggs ja Millie Davis Genre: draama Kesto: 1 tunti 53 minuuttia Ikäraja: S
Wonder perustuu R. J. Palacion samannimiseen esikoiskirjaan vuodelta 2012. Jo samana vuonna Lionsgate-yhtiö osti sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmiä. Aluksi ohjaajaksi valittiin John Krokidas, mutta hänet korvattiin parin kuukauden päästä Paul Kingillä. King kuitenkin jätti projektin ohjatakseen Paddington 2:n (2017), jolloin uudeksi ohjaajaksi pestattiin Stephen Chbosky. Elokuvan kuvaukset alkoivat loppukesästä 2016 ja Wonder ilmestyi Yhdysvalloissa sekä monessa muussa maassa marraskuussa 2017. Suomeen elokuva saapui vasta nyt tammikuussa. Itse kiinnostuin leffasta heti todella paljon kun kuulin siitä. Filmin tarina vaikutti todella kiehtovalta ja minua jännitti hieman, ilmestyykö elokuva lainkaan Suomessa. Huojennuin, kun leffalle ilmoitettiin lehdistönäytös juuri ennen joulua, joten kävin katsomassa sen toiveikkaana, sillä olin kuullut siitä paljon kehuja.
Nuori Auggie Pullman on muuten kuin kuka tahansa ikäisensä poika, mutta hänen kasvonsa ovat olleet syntymästä asti epämuodostuneet. Niinpä hänen koulunkäyntinsä ei ole lainkaan helppoa tuijottavien oppilaiden ja inhottavien kiusaajien takia. Onneksi löytyy myös niitä, jotka pysyvät Auggien tukena.
Pääroolissa August "Auggie" Pullmanina nähdään Roomista (2015) tuttu Jacob Tremblay, joka tekee aivan huikean roolisuorituksen! Häntä ei ikinä voisi tunnistaa voimakkaan maskeerauksen takia, mutta se tuntuu tuovan hänelle lisävoimaa, joka nostaa hänen esiintymisensä tasoa vielä korkeammalle. Tremblay tuo täydellisesti Auggien kokemat tunteet esille, eikä katsojana voi olla kokematta suurta empatiaa Auggieta kohtaan. Hahmo ei ole kuitenkaan pelkkää surua, vaan hänestä löytyy suurta iloakin. Auggie tuo usein hymyn katsojan huulille kuvitellessaan itsensä suosittuna ja kun hän innostuu asioista. Hän rakastaa Star Warsia (1977-), mikä tulee jatkuvasti esille leffan ajan. Hänellä on esimerkiksi jedipadawanletti, Millennium Falcon -matto, sekä leluja aiheesta, minkä lisäksi hän unelmoi välillä tapaavansa Chewbaccan, joka olisi hänen hyvä ystävänsä. Auggiella on isosisko nimeltä Via, jota näyttelee Izabela Vidovic. Via välittää pikkuveljestään suuresti, mutta silti voi useasti nähdä, kuinka hän kadehtii kaikkea sitä huomiota, jonka Auggie saa. Via jää usein täysin ulkopuolelle, minkä takia hänelle luotu sivujuoni käsittelee sitä, kuinka hän yrittää löytää itsensä. Vidovic on oikein mainio osassaan ja hän saa tuotua tunteensa esille todella pienillä asioilla. Hänen ilmeitään on helppo lukea, sillä Vidovic saa silmiinsä paljon tunnetta mukaan. Auggien ja Vian vanhempia näyttelevät Julia Roberts ja Owen Wilson. Roberts sopii tietty aivan täydellisesti äidin rooliin, mutta Wilsonin roolituksesta olin aluksi erittäin huolissani. Olinkin todella huojentunut, sillä Wilson on todella oivallinen valinta isähahmoksi, eikä hän vedä osaansa koskaan yli. Häneltä löytyy jopa muutamia hauskoja juttuja, kun hän osaa hillitä itsensä. Vaikka vanhemmistakin näkyy, kuinka paljon he välittävät Auggiesta ja yrittävät tukea häntä, he jäävät hahmoina aika etäisiksi. Muita tärkeitä hahmoja elokuvassa ovat rikas ja ylimielinen kiusaaja Julian (Bryce Gheisar), Auggien kanssa ystävystyvä Jack Will (Noah Jupe), Vian ihastus Justin (Nadji Jeter), sekä Vian entinen paras ystävä Miranda (Danielle Rose Russell), joka ei vaikuta enää huomaavankaan Viaa. Miranda tietenkin lisää Vian tunnetta siitä, että hän on jäänyt ulkopuolelle, jolloin onkin mukava katsoa, mitä hänen ja Justinin välillä tapahtuu. Filmiin on saatu valittua yllättävän hyvät lapsinäyttelijät, sillä Gheisar ja Jupe suoriutuvat loistokkaasti osistaan. Heiltä ei löydy ainuttakaan heikkoa hetkeä leffan aikana. Vaikka Gheisarin esittämä Julian muodostuu nopeasti katsojien inhokiksi, hän tuo hahmoon tarpeeksi ihmisyyttä, jolloin hänestä löytyy muitakin puolia. Leffassa nähdään myös Mandy Patinkin koulun rehtorina herra Tushmanina, Daveed Diggs ja Ali Liebert koulun opettajina, sekä Elle McKinnon ja Millie Davis koulun tyttöinä Charlottena ja Summerina.
Täytyy olla aikamoinen elokuvavuosi tulossa, jotta Wonder saadaan pudotettua kärkisijalta. Elokuvan tunnelma on mestarillisesti luotu ja filmi onnistuu aidosti liikuttamaan katsojaa useaan otteeseen. Katsojana kiintyy Auggien hahmoon välittömästi, eikä hänelle halua nähdä tapahtuvan mitään pahaa. Auggie on saatu tuntumaan oikealta pojalta, eikä hän vaikuta vain hahmolta. Jacob Tremblay itse rakastaa Star Warsia, joten Auggien innostus sarjaa kohtaan tuntuu käsinkosketeltavan todelliselta. On todella vaikea katsoa, kun Auggielle rakas asia pilataan sillä, että Auggieta aletaan vertaamaan Star Warsin Keisariksi ja häntä kutsutaan Darth Hideousiksi. Hahmon suru tuntuu aidolta ja mukana on muutama hieman sydäntäsärkevä hetki. Niitä hetkiä pahentaa se, kun yrittää kuvitella itseään siihen tilanteeseen ihan vain henkilöksi, joka yrittää olla Auggien tukena. Ihan sama, mitä ihania asioita hänelle sanoo kaikella rakkaudella, hän tulee aina kuulemaan ilkeitä kommentteja tulevaisuudessa, eikä niille voi mitään. Minä en yleensä itke leffojen aikana, mutta Wonderia katsoessa oli hyvin lähellä, että niin olisi tapahtunut - etenkin kohtauksessa, jossa Auggie kysyy äidiltään kyyneleet valuen, reagoivatko ihmiset häneen niin pahasti koko loppuelämän, eikä äiti kykene kertomaan hänelle totuutta. Elokuvaan on saatu erinomaisesti yhdisteltyä surua ja iloa, jolloin filmi todella koskettaa katsojaansa. Siksi onkin harmi, että filmistä löytyy pieni ongelma.
Wonderissa on Auggien lisäksi kolme muuta kertojaa. On sinänsä ymmärrettävää, että Vian ongelmia on haluttu korostaa sillä, että hänen sivujuonelleen annetaan kunnolla aikaa, mutta hänen osuutensa ei vain ole yhtä kiinnostava kuin Auggien. Vian ja Justinin romanssintynkä luo kivan lisäyksen, mutta samalla se myös vie hieman pois. Jack Will toimii kertojana paljon paremmin, sillä hänen juonensa kulkee täysin Auggien tarinan kanssa. Hänen juonikuvionsa tarjoaa hienosti syvyyttä hahmoon, ja se saa katsojan ymmärtämään uusia puolia hänen ja Auggien ystävyydestä. Myös Vian ex-bestis Mirandan kertojaosio tarjoaa syvyyttä Mirandalle ja se selittää, miksei hän huomioi Viaa enää, mutta se on lisätty mukaan hieman kömpelösti, jolloin se tuntuu lähes irralliselta. Siitä löytyy hetkensä, mutta sen pohjustaminen tehdään kehnosti ja se tuntuu liian erilaiselta muuhun leffaan verrattuna, jolloin se ei oikein sovi mukaan. Vaikka Vian ja Mirandan välit ovat kiinnostavat ja helposti samaistuttavat, ne toimisivat paljon paremmin jossain toisessa elokuvassa. Kun niihin keskitytään liikaa, katsojana alkaa helposti ihmettelemään, minne Auggie oikein katosi? Eikö Wonder kerrokaan hänestä? Jo tällaisenaan kyseessä on kuitenkin aivan mahtava ja todella koskettava elokuva, joka sisältää täydellisiä teemoja siitä, että ihmisten pitäisi nähdä erikoisen ensivaikutelman ohi ja miettiä, millainen joku ihan oikeasti on persoonana. Kummalliset kasvot eivät tarkoita sitä, etteikö ihminen niiden takana voisi olla mitä ihastuttavin henkilö. Varsinkin lapsille on tärkeä oppia näitä asioita, joten suosittelen äärimmäisen lämpimästi vanhempia viemään jälkikasvunsa katsomaan Wonderia, sillä kyseessä todella on elokuva, joka liikuttaa koko perhettä!
Elokuvan on tosiaan ohjannut Stephen Chbosky, joka on tehnyt upeaa työtä tunnelman kanssa. Hän on myös saanut näyttelijöistä irti parhaat mahdolliset roolisuoritukset, mutta hänen ja Steve Conradin työstämän käsikirjoituksen olisi pitänyt keskittyä enemmän tärkeimpään, eli Auggieen. Wonder on taidokkaasti kuvattu, leikattu ja valaistu, mutta parasta sen teknisessä toteutuksessa ovat Auggien maskeeraukset. Leffan äänimaailma toimii ja Marcelo Zarvosin säveltämät musiikit sopivat mukaan oikein mainiosti.
Yhteenveto:Wonder on erinomainen elokuva, joka kuitenkin kompastelee pienesti monen juonikuvionsa takia. Jos leffa keskittyisi täysillä päähenkilöönsä, olisi se entistäkin parempi. Vaikka kaikki juonikuviot ovat kiinnostavia, tekevät ne kokonaisuudesta hieman sekavan. Sekavuus on harmi, sillä filmi voisi olla mestariteoksen arvosanaa hipova. Jacob Tremblay on täydellinen valinta nuoren Auggien rooliin, sillä hän tuo pojan tunteet niin hienosti esille. Muutkin näyttelijät ovat hyviä, mutta Tremblay vangitsee katsojan parhaiten. Auggien maskeeraus on myös toteutettu huikeasti. Elokuvassa on yhdistelty mestarillisesti huumoria ja surua, jolloin sen tunnelma pitää täysillä otteessaan. Leffa sisältää erinomaisia teemoja, jotka lasten kuuluu oppia mahdollisimman nuorena, joten suosittelen kaikkia perheitä katsomaan Wonderin! Se on mielestäni yksi parhaista koko perheen draamaelokuvista, josta voi nauttia minkä tahansa ikäinen. Herkimpien kannattaa muistaa ottaa nenäliinoja mukaan, joihin pyyhkiä kyyneleitä, sillä jos minä meinasin itkeä elokuvan aikana, niin uskon monien vollottavan läpi leffan ja vielä lopputekstienkin ajan, sekä matkalla kotiin teatterista.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.12.2017 - Muokattu 16.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Wonder, 2017, Lionsgate, Mandeville Films, Participant Media, Walden Media
