Arvostelu: The Beekeeper (2024)

THE BEEKEEPER

Ohjaus: David Ayer

Pääosissa: Jason Statham, Emmy Raver-Lampman, Josh Hutcherson, Bobby Naderi, Jeremy Irons, David Witts, Jemma Redgrave, Michael Epp, Taylor James, Phylicia Rashad, Minnie Driver ja Don Gilet

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 16

The Beekeeper on Jason Stathamin tähdittämä toimintaelokuva. Kurt Wimmer kirjoitti elokuvan ja David Ayer hyppäsi projektiin mukaan ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2022 ja nyt The Beekeeper on saanut ensi-iltansa myös Suomessa. Itse en pahemmin jaksanut innostua, kun kuulin, että Stathamilta on taas tulossa uusi toimintaelokuva. Kolme Stathamin viimevuotisista leffoista, Fast & Furious X (Fast X - 2023), Meg 2: The Trench (2023) ja Expend4bles (2023) löytyivät listaltani vuoden huonoimpien elokuvien joukosta, eikä odotuksiani juuri nostanut se, että käsikirjoittaja Wimmer oli ollut vastuussa myös Expend4blesista ja ohjaaja Ayer taas oli aiemmin tehnyt muun muassa kaamean Suicide Squadin (2016). Monet kuitenkin kehuivat The Beekeeperiä positiiviseksi yllätykseksi, joten kävin varautuneena, mutta silti uteliaana katsomassa elokuvan.

Kun iäkäs Eloise Parker menettää rahansa internet-huijareille ja tekee epätoivossaan itsemurhan, hänen mehiläisenhoitajansa Adam Clay lähtee kostoretkelle ja paljastaa huijareiden kautta hurjan salaliiton ja korruption.

Jason Statham näyttelee Adam Clayta, mehiläisenhoitajaa, joka on jäänyt eläkkeelle vanhasta duunistaan... mehiläisenhoitajana. Alkuperäinen mehiläishomma tosin tarkoitti huippusalaista Beekeeper-organisaatiota, jonka supertehokkaat tappajat lähetetään hoitelemaan hommat, joihin CIA:kaan ei kykene. Rauhalliseen elämään mehiläisten parissa pyrkivä Clay joutuu takaisin vanhoihin tuttuihin puuhiin, kun hänelle majapaikkaa tarjoavalta iäkkäältä Eloise Parkerilta (Phylicia Rashad) huijataan miljoonien dollarien edestä rahaa, eikä murtunut rouva näe muuta ratkaisua kuin päättää elämänsä. Statham on nähty kostorooleissa lukuisia kertoja ja hän vetää tämänkin roolin sama tympeä ilme kasvoillaan. Stathamista on vaikea lukea, kuinka paljon hän enää edes viihtyy näissä liki identtisissä rooleissa ja on pakko sanoa, että alan jo kyllästyä, ettei herra enää juuri muuta tee urallaan.

     Elokuvassa nähdään myös Emmy Raver-Lampman Eloisen tyttärenä, FBI-agentti Veronana ja Bobby Naderi tämän työparina Wileynä, Josh Hutcherson koko huijausfirman takapiruna Derek Danforthina, Jeremy Irons tätä neuvovana Wallacena ja Jemma Redgrave Derekin varakkaana äitinä. Raver-Lampman on lähinnä ärsyttävä näsäviisaana FBI-agenttina, joka jostain syystä jahtaa Clayta, sen sijaan, että hän yrittäisi Clayn tavoin pistää tämän äidin kuolemaan johtaneet tyypit vastuuseen. Naderi jää todella vaisuksi koomisena työparina, mukava kundi -imagoa ylläpitävä Hutcherson ei vakuuta yhtään pahiksena, enkä tiedä, millä ilveellä aidosti lahjakas Irons on huijattu mukaan projektiin.

Minun olisi kannattanut vain kuunnella takaraivossani jyskyttäviä ennakkoluuloja ja odottaa The Beekeeperin kanssa siihen, että se saapuu joskus jonkin suoratoistopalvelun valikoimaan, sillä rehellisesti sanottuna sinne se olisi kuulunut. Stathamin isoimmille faneille ja tavanomaisten toimintarainojen ystäville elokuva voi olla passelia viihdettä, mutta muuten kyseessä on lattean geneerinen ja jopa pitkästyttävä toimintaleffa. Kurt Wimmerin käsikirjoitus ei ole yhtä luokaton kuin Expend4blesissa, mutta on se pirun pöljä ja aukkoja täynnä. En tiedä, onko kyse Wimmerin tekstin huolimattomuudesta, vai leikkauspöydällä uuteen uskoon pistetystä aikajanasta, mutta leffan jatkuvuusvirheet ovat ajoittain häiritsevät. Esimerkiksi parissakin eri kohtauksessa joku hahmoista toteaa, että "Eloise kuoli eilen", vaikka olemme nähneet jo useamman päivän ja yön kuluneen - jopa näiden kohtausten välissä. Wimmerin luoma mehiläistenhoitaja-mytologia ei myöskään ole yhtään niin siistiä kuin hän on tainnut uskoa, etenkin kun tämä johtaa lähinnä kiusallisiin mehiläisteemaisiin repliikkeihin. En valehtele, yksi hahmoista kysyy elokuvan aikana: "To bee, or not to bee?"

Lopputulos voisi olla toimivampi, jos elokuvaa olisi tehty hieman pilke silmäkulmassa ja edes osittain hölmöyksiä syleillen. Jälleen kerran kömpelyyttään elokuvantekijänä osoittava David Ayer työstää elokuvaa haudanvakavasti ja yltiödramaattisesti, mikä johtaa pikemminkin tahattomaan koomisuuteen. Pari ihan viihdyttävää turpaanvetoa mahtuu sekaan, mutta eipä toimintakohtauksissa ole juuri kehumista. Jännitys uupuu täysin, enkä lopulta välittänyt kenenkään kohtalosta. Niinpä varttia vaille kahden tunnin mitta tuntui huomattavasti kestoaan pidemmältä.

The Beekeeper ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kummoinen. Se on ihan kelvollisesti kuvattu, mutta leikkaus tuntuu kaipaavan tiivistämistä. Elokuva olisi napakampi puolentoista tunnin mitassa ja nyt siitä löytyy paljon pitkäveteistä tyhjäkäyntiä. Lavasteet ovat oivat, asut myös ja lopputaistelussa maskeeraukset äityvät mukavan verisiksi. Leffan toivoisi kuitenkin uskaltavan olla vielä raaempi ja jotkut toimintakohtaukset ovat jopa turhan kesyjä. Tietokonetehosteista näkyy pienehkö budjetti ja esimerkiksi pari suurta räjähdystä aiheuttivat lähinnä huvittuneisuutta kökköytensä takia. Äänimaailma rymistelee yliampuvasti ja David Sardyn ja Jared Michael Fryn säveltämät musiikit ovat aika yhdentekevää taustameteliä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Beekeeper, 2024, Miramax, Cedar Park Entertainment, Punch Palace Productions

Arvostelu: Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020)

SOUL - SIELUN SYÖVEREISSÄ

SOUL

Ohjaus: Pete Docter
Pääosissa: Jamie Foxx, Tina Fey, Questlove, Angela Bassett, Phylicia Rashad, Graham Norton, Rachel House, Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Daveed Diggs
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia, musiikki
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Elokuvan taikaa -sivun tuhannes elokuva-arvostelu!

Soul - Sielun syövereissä on Pixar-animaatioyhtiön uusi elokuva. Sen ohjaaja-käsikirjoittaja Pete Docter alkoi työstämään uutta ideaansa, kun oli saanut valmiiksi animaationsa Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015). Vähitellen leffan teko lähti kunnolla liikkeelle; näyttelijät äänittivät repliikkinsä ja animaattorit ryhtyivät rakentamaan filmin visuaalista ilmettä. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa jo tänä kesänä, mutta koronaviruksen levitessä maailmalla, leffan julkaisua päätettiin siirtää. Aluksi Soul - Sielun syövereissä siirrettiin marraskuulle, mutta koronan toisen aallon alkaessa elokuva päätettiin julkaista suoraan Disney+ -suoratoistopalvelussa joulupäivänä. Itse aloin odottamaan elokuvaa erittäin innokkaasti, kun näin sen mielenkiintoisen trailerin. Minua ärsyttikin, kun leffaa on siirrelty eteenpäin ja vaikka olinkin iloinen, kun kävi selväksi, että elokuvan näkisi varmasti jouluna, minua harmitti suuresti, etten pääsisi kokemaan elokuvaa valkokankaalta, minne se on tarkoitettukin. Katsoinkin Soul - Sielun syövereissä heti sen ilmestymispäivänä.

Musiikinopettaja Joe Gardner saa unelmiensa mahdollisuuden esiintyä jazzklubilla menestyksekkään bändin pianistina. Kertoessaan uutiset tästä puhelimessa, Joe ei kadulla katso, minne astuu ja putoaa kaivoon ja kuolee. Joen sielu ei kuitenkaan ole valmis matkaamaan tuonpuoleiseen, vaan päättää keksiä keinon palata takaisin ruumiiseensa ja soittaa unohtumattoman konsertin.

Jamie Foxxin ääninäyttelemä Joe Gardner on erittäin intohimoinen muusikko, joka ei kuitenkaan ole päässyt esiintymään lavoilla, kuten on nuoruudesta asti toivonut. Hän onkin päätynyt musiikinopettajaksi ja vaikka hänestä on hienoa herättää muissa intoa soittamista kohtaan, hän silti haluaisi päästä todistamaan kykynsä kunnon yleisölle. Ei siis olekaan ihme, että kun Joe kuolee juuri sen jälkeen, kun saa mahdollisuuden toteuttaa unelmansa, hän päättää tehdä kaikkensa muovatakseen kohtaloaan. Hahmo on välittömästi pidettävä ja katsojana haluaa nähdä Joen onnistuvan haaveessaan. Niinpä hänen seikkailuunsa henkimaailmassa uppoutuu heti täysillä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Joen rumpalikaveri Curley (Questlove), joka saa järjestettyä Joelle keikan, Joen ihailema jazztähti Dorothea Williams (Angela Bassett), Joen äiti (Phylicia Rashad), sekä henkimaailman hahmot Terry (Rachel House), Jerryt (mm. Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Fortune Feimster) ja tärkeimpänä 22 (Tina Fey), joka päätyy Joen kanssa seikkailemaan. 22 voi aluksi vaikuttaa hieman ärsyttävältä, mutta nopeasti hänestäkin alkaa välittämään suuresti. Joe ja 22 ovat erinomainen parivaljakko.

Pixar teki sen taas! Soul - Sielun syövereissä on fantastisen erinomainen animaatioelokuva, jolla Pixar pistää jälleen muut animaatiostudiot nurkkaan häpeämään (kyllä, jopa Pixarin omistavan Disneyn), sekä saa monet ns. "aikuisten elokuvat" tuntumaan vähäisemmiltä. En voi muuta kuin ihailla Pixarin elokuvantekijöiden mielikuvituksen määrää, tarinankerronnallista lahjakkuutta, kykyä iskeä katsojan tunteisiin, sekä rohkeutta tarjota todella erilaisia ja kypsiä animaatioita. Kaikenlaisten sekopäisten ja sisällöltään tyhjien animaatiorainojen keskellä Soulin kaltaiset filmit ovat helmiä, joita pitää varjella. Tämä on niitä teoksia, jotka todella kuljettavat katsojansa täysin uusiin ulottuvuuksiin ja sfääreihin, ja kun se lopputekstien alkaessa palauttaa takaisin maan pinnalle, on katsojassa jokin muuttunut. Olikin siis sääli, ettei näin hienoa teosta päässyt kokemaan elokuvateatterissa, vaan tylsästi kotisohvalta. Edes monikymmentätuumainen 4K Ultra HD -älytelevisio ei tee lopulta oikeutta näin hienolle filmille, kun sen kokee ensimmäisen kerran.

Kyseessä on jälleen erittäin monikerroksinen ja -ulotteinen teos animaatioiden mestareilta. Soulissa pohdiskellaan mm. elämää ja kuolemaa, ihmisyyttä, sielua ja elämän tarkoitusta. Ei kuitenkaan elämän tarkoitusta siinä mittakaavassa, että miksi tässä maailmankaikkeudessa on sellainen asia kuin elämä, vaan mikä on jokaisen ihmisen tarkoitus omassa elämässään? Onko se sitä, että saa jotain erityistä aikaiseksi ennen kuolemaa? Ainakin niin Joe uskoo, eikä siksi ole valmis siirtymään tuonpuoleiseen. Syntyykö ihmisen tarkoitus intohimosta jotain tiettyä asiaa kohtaan? Vai onko kyseessä jotain suurempaa? Perheen pienimmille katsojille elokuvan seuraaminen voi vaatia teemoja avaavan vanhemman apua, jotta leffan kertomuksen ymmärtää. Vielä yläasteikäisellekin elokuva voi olla haastava. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kritiikki Soulia kohtaan, sillä minä vain ihailen sitä, että tekijöillä on rohkeutta tarjota katsojilleen haastetta. Pixar ei istuta katsojaansa syöttötuoliin ja sitten tarjoa lusikan kanssa vastauksia, vaan se odottaa kärsivällisesti, että katsoja on valmis ottamaan lautasen herkut vastaan. Siten leffasta avautuu jatkuvasti uusia puolia, kun sen näkee varttuessaan aina uusin silmin. 

Vaikkei elokuvaa täysin ymmärtäisikään, se ei silti tarkoita, etteikö siitä voisi nauttia suuresti. Pixarin tekijät pohdiskelevat syviä elokuvissaan, mutta mikä parasta, he osaavat tehdä sen niin valloittavan viihdyttävästi, ettei katsoja välttämättä edes ehdi miettiä leffan aikana, mitä juuri tuli hoksattua elämän syvimmistä saloista. Soul - Sielun syövereissä on kaikessa filosofisuudessakin äärimmäisen mukaansatempaava ja lumoava leffa. Huumoria riittää jokaiseen makuun ja elokuva tarjoaa monen monet makeat naurut. Jännitettäkin löytyy, kun Joen tilanne monimutkistuu entisestään ja henkimaailmassakin aletaan huomaamaan, ettei hän kuulu sinne sellaisenaan. Ja Pixarin tuttuun tapaan mukana on tietysti herkkyyttäkin. Ei Soul - Sielun syövereissä saanut minua itkemään, kuten vaikka leffaa osittain vahvasti muistuttava Docterin edellinen teos Inside Out - mielen sopukoissa, mutta kyllä se silti sai minut liikuttumaan. Filmi on monin tavoin kaunis ja jo se saa herkistymään.

Kun kyseessä on Pixarin elokuva, on varmaan jopa turha todeta, että Soul - Sielun syövereissä on visuaalisesti häikäisevän upea teos. No sitä se todella on. Oli kyse sitten lähes fotorealistisesta New Yorkista tai lumoavasta ja abstraktista henkimaailmasta, elokuva on täynnä hienoa animaatiota, mikä loksauttaa helposti katsojan suun auki. Kuvat pursuavat yksityiskohtia, joita bongaa varmasti uusilla katseluilla lisää ja lisää. Värien, valojen ja varjojen käyttö on erinomaista. Kun elokuva sijoittuu tavalliseen maailmaan, sitä saattaa jopa unohtaa katsovansa animaatiota, sillä leffaa käsitellään kuin se olisi kuvattu paikan päällä näyttelijöiden kera. Pete Docterin ohjaus on erittäin taidokasta ja hänen työstämänsä käsikirjoitus on erittäin kiehtova ideoidensa ja teemojensa kera. Myös äänimaailma on loistokas äänitehosteista Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämiin musiikkeihin, joissa yhdistellään tyylikkäästi reipasta jazzia unenomaisiin sointuihin.

Yhteenveto: Soul - Sielun syövereissä on jälleen hurja taidonnäyte Pixarin animaatiovelhoilta niin visuaalisesti kuin tarinaltaan ja teemoiltaan. Elokuvassa käsitellään ihmisen sielua ja pohdiskellaan elämän tarkoitusta sekä kuolemaakin, mikä voi tehdä filmistä paikoitellen vaikean katselukokemuksen perheen pienemmille katsojille. Vaikkei elokuvan filosofisuuksista mitään ymmärtäisikään, pitää se silti mukanaan mainioiden hahmojensa, kiinnostavan tarinansa ja lumoavan tunnelmansa ansiosta. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon kaikenikäisille. Herkkyyttäkin on tiedossa, vaikkei Soul - Sielun syövereissä kuulukaan Pixarin syviten tunteisiin meneviin teoksiin, joita katsoessa vollottaa kerta toisensa perään. Visuaalisesti leffa on tietty häikäisevän hieno todella aidon näköisestä New Yorkista fantasiamaiseen henkimaailmaan asti. Kaikin puolin kyseessä on upea elokuva, jota suosittelen erittäin lämpimästi aivan kaikille!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä todella lyhyt, jokseenkin ironinen kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Soul, 2020, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

Arvostelu: Creed II (2018)

CREED II

Ohjaus: Steven Caple Jr.
Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone, Tessa Thompson, Florian Munteanu, Dolph Lundgren, Phylicia Rashad, Wood Harris, Russell Hornsby, Brigitte Nielsen ja Milo Ventimiglia
Genre: draama, urheilu
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 12

Creed II on Rocky-elokuvasarjan kahdeksas osa. Alkuperäinen Sylvester Stallonen tähdittämä Rocky (1976) oli iso menestys, mikä voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Myös sen jatko-osa Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) oli kehuttu hitti, mutta sen jälkeen taso putosi. Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982) ja Rocky IV (1985) olivat kassamagneetteja, mutta saivat palkintoja lähinnä huonoudestaan. Rocky V (1990) oli floppi niin lippuluukuilla kuin katsojien ja kriitikoiden mielestä. 2006 sarjaa yritettiin herättää henkiin leffalla Rocky Balboa (2006), mutta vaikka se oli pidetty elokuva, ei se ollut kovin iso hitti. Elokuvan oli tarkoitus jäädä sarjan viimeiseksi, mutta 2015 ilmestyikin tarinaa jatkava lisäosaleffa Creed: The Legacy of Rocky (Creed), mikä oli sekä katsojien että kriitikoiden mieleen. Kovin iso hitti ei sekään ollut, mutta rahaa tuli tarpeeksi, jotta studio päätti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat keväällä 2018 ja nyt Creed II on vihdoin saanut ensi-iltansa. Itse tutustuin Rocky-sarjaan jo lapsena, kun katsoin alkuperäisen Rocky-elokuvan. Se ei kuitenkaan erityisemmin iskenyt, sillä minua ei ole koskaan kiinnostanut urheilu. Olen välillä pohtinut uuden mahdollisuuden antamista sarjalle, mutta tämä pohdinta päätyi toteutukseen vasta, kun kuulin Creed II:n olevan tekeillä. Katsoin Rockyn uudestaan ja vihdoin ymmärsin sen hienouden, mikä sai minut innostumaan sarjasta. Rockyn uusintaottelukin oli mahtava leffa, mutta sitten taso putosi ja kiinnostuksenikin alkoi kadota. Innostukseni onneksi palasi oikein kunnolla, kun pääsin vihdoin ensimmäiseen Creediin asti, mikä osoittautui aivan loistokkaaksi teokseksi ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Creed II:n sen ensi-iltapäivänä Stallonea fanittavan isäni kanssa.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III, Rocky IV, Rocky V, Rocky Balboa ja Creed: The Legacy of Rocky!

Nyrkkeilijä Adonis Creed yrittää keskittyä suhteeseensa laulajatyttöystävänsä Biancan kanssa, kun hänen isänsä Apollon tappajan, Ivan Dragon poika Viktor haastaa hänet otteluun...

Michael B. Jordan osoittaa jälleen lahjakkuutensa palatessaan Adonis Creedin rooliin. Jordan pistää jatkuvasti itsensä koville, ja treeni- ja nyrkkeilykohtauksissa on vaikuttavaa nähdä, minkälaiseen rääkkiin hän on valmis itsensä pistämään roolin vuoksi. Valitettavasti Jordanin hahmo ei ole mitä parhaiten kirjoitettu. Adonikselta löytyy hyviä juttuja leffan aikana, mutta katsojan on vaikea päästä hänen päänsä sisälle ja hyväksyä hänen ratkaisuja, kun kyseessä on nyrkkeily. On ymmärrettävää, että Adonis haluaa kostaa isänsä kuoleman kohtaamalla Viktor Dragon kehässä, mutta tämä motiivi ei saa katsojan sympatioita puolelleen.
     Tessa Thompson palaa Adoniksen tyttöystävän Biancan rooliin ja hänen hahmoaan onnistutaan syventämään hyvin. Pidin ensimmäisessä Creed-elokuvassa paljon siitä, kuinka Biancallekin oltiin kirjoitettu oma tarinansa kuulovian vuoksi ja tässä sitä jatketaan kiinnostavasti. Katsojana saattaakin huomata tuntevansa enemmän kuuloansa menettävää laulajaa kohtaan kuin tämän nyrkkeilijämiestä. Thompson on erittäin mainio roolissaan ja häneltä löytyy hieno lauluääni.
     Rocky Balboana nähdään tietysti kahdeksatta kertaa Sylvester Stallone, joka meinaa jatkuvasti varastaa show'n ollessaan ruudulla. Itse asiassa vain nyrkkeilykohtauksissa Stallone osataan jättää taka-alalle ja muuten hän todella varastaa show'n. Hänelle on kirjoitettu aidosti koskettavaa draamaa, mikä on myös kiinnostavampaa kuin Adoniksen kostoreissu. Stallone vakuuttaa vahvoilla puheillaan ja katsoja on Rockyn puolella, kun tämä yrittää saada Adonista jäämään kotiin ja unohtamaan Dragot kokonaan. Stallone tarjoaa erinomaisen roolityön, kuten häneltä voi näissä leffoissa odottaakin.
     Yllättäen parasta koko elokuvassa ovat itse Dragot. Rocky-leffoissa on ollut isona ongelmana, etteivät niiden vastustajahahmot ole kovin hyvin kirjoitettuja, vaan he jäävät aika ohuiksi hahmoiksi, mutta tämä elokuva on vahva poikkeus. Rocky IV:ssä nähty Dolph Lundgren palaa järkälemäisen Ivan Dragon rooliin ja tämän poikana Viktorina nähdään Florian Munteanu. Hahmojen välinen isä-poika-suhde on aivan huikean hyvin rakennettu ja heillä on todella mielenkiintoinen tausta, minkä vuoksi katsojana saattaa jopa kannustaa heitä Adoniksen sijaan! Dragot ovat edelleen vähäsanaisia miehiä, mitä on käytetty mahtavasti hyväksi, jolloin heidän katseisiinsa on panostettu ja niistä voi tehdä isoja päätelmiä siitä, mitä heidän välillä on meneillään. Lundgren yllätti minut täysin tarjoamalla aidosti hienon roolisuorituksen. Tässä hän ei ole vain isokokoinen tuhokone, vaan hän tuntuu ihmiseltä. Ensikertalaisnäyttelijä Munteanu tekee myös vahvan roolityön (enkä tarkoita vain sitä jättimäistä lihasmassaa, mikä häneltä löytyy) ja hänen ja Lundgrenin väliltä löytyy oikeaa kemiaa uskottaviksi isäksi ja pojaksi.
     Elokuvassa nähdään myös mainio Phylicia Rashad Adoniksen huolehtivana äitipuolena, Wood Harris Adoniksen valmentajana Little Dukena ja Russell Hornsby Dragojen managerina.

Creed II onneksi jatkaa ensimmäisen Creedin asettamalla erittäin hyvällä linjalla, vaikkei pääsekään samalla mahtavalle tasolle. Elokuvassa tasapainotellaan taidokkaasti väkivaltaisten nyrkkeilyotteluiden ja koskettavamman draaman kanssa. Nyrkkeilymatseja nähdään enemmän, mutta meno ei onneksi muutu aivottomaksi mäiskeeksi, kuten Rocky-sarjalle tapahtui 1980-luvulla, vaan draamapuoli on vahvasti esillä sekä kehässä että sen ulkopuolella. Adoniksen haaveet maineesta ja kunniasta eivät onnistu säväyttämään, mutta onneksi hänen ja Biancan parisuhde kiinnostaa vielä enemmän kuin viime filmissä. Parille on luotu kiinnostavia juonikuvioita, joihin voisi välillä uppoutua koko loppuleffankin ajaksi ja unohtaa koko nyrkkeilyn. Tietty silloin, kun matsit alkavat, niitä voisi katsoa pidempään, sillä ne ovat niin taidokkaasti toteutettuja. Ensimmäisen Creedin otteluiden tasolle ei päästä teknisellä toteutuksella eikä jännityspuolella, mutta matsit pitävät mielenkiinnon yllä, meiningin muuttuessa yhä vain rajummaksi.

Rocky-elokuvia on toisesta leffasta lähtien haitannut tietty kaavamaisuus. Lähes jokainen leffa kulkee eteenpäin hyvin samanlaisia reittejä pitkin, vaikka töyssyt ja mutkat reitin varrella vaihtelevatkin. Ensimmäinen Creed kopioi paikoitellen hyvinkin vahvasti alkuperäistä Rockya, mutta onnistui luomaan jotain todella raikasta ja voimakasta mukaan, mikä sai elokuvan tuntumaan lähestulkoon tuoreelta. Harmi vain, että Creed II tuntuu hieman liiankin kaavamaiselta. Jälleen kerran mukana on niitä mutkia esimerkiksi päähenkilöiden parisuhteesta, mitkä luovat jotain uutta mukaan, mutta nyrkkeilypuolen kertomuksena elokuva on aika ennalta-arvattava. Tämä valitettavasti johtaa siihen, ettei muuten vaikuttavista nyrkkeilyotteluista tunnu löytyvän jännitettä ja sellaisia "hei vau" -fiiliksiä, mitä ensimmäisen Creedin matseista löytyi. Yksi syy jännitteen puuttumiseen on myös se, ettei Adonis ole yhtä kiinnostavasti kirjoitettu hahmo kuin viimeksi ja se että katsoja saattaa huomata kannustavansa Dragoja tällä kertaa. Jos leffa nojaisi liikaa pelkkään nyrkkeilyyn, kyseessä olisi varmasti yksi heikommista Rocky-sarjan elokuvista. Onneksi mukana onkin sitä vahvaa draamaa otteluiden väleissä ja erinomaisesti kirjoitettuja ihmissuhteita, mitkä nostavat leffan tasoa korkeammalle. Dragojen loistavasti luotu isä-poika-suhde on lisäpisteen arvoinen.

Creed: The Legacy of Rockyn ohjaaja Ryan Coogler siirtyi tekemään supersankarileffan Black Panther (2018), minkä vuoksi hänet täytyi korvata Steven Caple Jr.:lla. Caple Jr. on tätä ennen tehnyt vain pienen indiedraaman The Land (2016) ja paikoitellen tuntuu siltä, että hyppääminen siitä Rocky-sarjan kahdeksanteen osaan oli kenties liian iso pala purtavaksi. Caple Jr. näyttää lahjansa draamapuolella, mutta isoissa nyrkkeilyotteluissa jää kaipaamaan Cooglerin hienoa visiota. Käsikirjoituksesta vastaavat Juel Taylor ja Sylvester Stallone, ja olisi kiinnostavaa tietää, kirjoittiko Stallone itsensä isompaan rooliin, vai onko hänen ansiotaan, että Dragoihin on panostettu niin paljon. Voi myös olla, että ennalta-arvattavuus johtuu juurikin Stallonen käsikirjoitustyöstä ja hänen olisi varmaan pitänyt pysyä kameran edessä. Kamerasta puheenollen Creed II on mainiosti kuvattu, vaikka paikoittelen käsivaralta otettu kuva heiluu liikaa. Leikkaus on taidokasta, eikä filmi tunnu edeltäjänsä tavoin liian pitkältä. Valotiimi on päässyt pitämään hauskaa nyrkkeilyareenoiden showvalaistuksen kanssa, kun taas maskeeraajat pääsevät jälleen kerran valmistamaan erilaisia ruhjeita. Lavastus on taidokkaasti luotu ja nyrkkeilyotteluissa kiinnostaisi tietää, kuinka paljon areenasta on totta ja kuinka iso osa toteutettiin tietokoneella. Äänisuunnittelijat ovat päässeet taas kerran leikkimään vahvoilla nyrkiniskuilla. Valitettavasti Ludwig Göranssonin sävellykset eivät tällä kertaa tee kovin kummoista vaikutusta, sillä ne jäävät täysin elokuvassa käytettyjen kappaleiden varjoon. Minua jäi myös häiritsemään, että Göransson hyödynsi ikonista Rocky-tunnaria, "Gonna Fly Now'ta" täysin samalla tavalla kuin edellisessäkin Creedissä.

Yhteenveto: Creed II on oikein mainio jatko-osa, mikä jää kuitenkin ensimmäisen Creed-elokuvan jalkoihin. Michael B. Jordan on erittäin hyvä nimikkoroolissa, mutta valitettavasti hänen hahmoaan ei ole kirjoitettu kaikkein parhaimmalla tavalla. Adonikselta löytyy kiinnostavaa draamaa tyttöystävänsä kanssa, mutta hahmona Bianca on tällä kertaa mielenkiintoisempi. Stallone pistää jälleen parastaan Rocky Balboana ja onkin kai itse nostanut omaa osuuttaan isommaksi. Yllätyksenä kaikkein parasta koko leffassa ovatkin sen roistot, eli isä ja poika Drago, joihin on panostettu upeasti. Hahmojen vähäsanaisuutta käytetään hienosti hyödyksi, ja Lundgren ja Munteanu tarjoavat loistavat roolisuoritukset. Ohjaaja Steven Caple Jr. osaa asiansa draamapuolella, mutta nyrkkeilyotteluihin kaipaisi hänen edeltäjänsä Cooglerin kosketusta. Otteluista puuttuu jännite, sillä leffa on hyvin ennalta-arvattava. Mukaan mahtuu kuitenkin paljon hyvää, jolloin se nousee Rocky-sarjan paremmalle puolelle. Suosittelenkin Creed II:a kaikille Rocky-sarjan faneille, etenkin niille, jotka innostuivat Creed: The Legacy of Rockysta. Jos Adoniksen tarina ei viime kerralla kiinnostanut ja mielestäsi koko homma olisi pitänyt lopettaa jo vuosia sitten, niin sitten ei kannata käyttää aikaa tähän filmiin. Itse en pistäisi pahitteeksi, jos Creed-sarjaa jatkettaisiin vielä ainakin yhdellä elokuvalla - kunhan itse Creed-hahmo kirjoitetaan paremmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Creed II, 2018, Warner Bros. Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer Studios, New Line Cinema

Arvostelu: Creed: The Legacy of Rocky (Creed - 2015)

CREED: THE LEGACY OF ROCKY

CREED

Ohjaus: Ryan Coogler
Pääosissa: Michael B. Jordan, Sylvester Stallone, Tessa Thompson, Anthony Bellew, Phylicia Rashad, Graham McTavish ja Wood Harris
Genre: draama, urheilu
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

Nyrkkeilydraamaelokuva Rocky (1976) oli suuri menestys, joka nosti Sylvester Stallonen tähdeksi ja voitti mm. parhaan elokuvan Oscar-palkinnon. Myös Rockyn uusintaottelu (Rocky II - 1979) oli arvostettu hitti, mutta sen jälkeiset osat Tiikerinsilmä - Rocky III (Rocky III - 1982), Rocky IV (1985) ja Rocky V (1990) eivät enää olleet kriitikoiden mieleen, vaikka tuottivatkin isoja summia rahaa. Rocky V tosin oli sekä kriitikoiden että katsojien haukkuma, eikä menestynyt läheskään yhtä hyvin kuin edeltäjänsä, jolloin sarja ajateltiin jättää siihen. Yli kymmenen vuotta myöhemmin Stallone tuli kuitenkin katumapäälle ja teki filmin Rocky Balboa (2006), minkä hän ajatteli olevan sarjan päätösosa. Toisin kävi ja vuonna 2013 ilmoitettiin, että sarja saisi jälleen jatkoa. Tekijät halusivat kuitenkin ottaa uuden suunnan ja nimesivät sarjan seitsemännen osan Creediksi. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Creed sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2015. Suomeen filmi saapui vasta tammikuussa 2016 lisänimellä The Legacy of Rocky, jotta katsojat varmasti ymmärtäisivät yhteyden. Elokuva menestyi oikein hyvin, minkä lisäksi se oli erittäin arvostettu kriitikoiden keskuudessa. Itse tutustuin Rocky-sarjaan jo lapsena, kun katsoin sarjan ensimmäisen osan. En kuitenkaan innostunut silloin, sillä en ole koskaan välittänyt urheilusta. Kun Creed: The Legacy of Rocky ilmestyi, pohdin uuden mahdollisuuden antamista sarjalle, mutta päätin tehdä sen vasta, kun kuulin, että sarja saisi jälleen jatkoa leffalla Creed II (2018). Ostinkin kerralla koko Rocky-sarjan Blu-raylla ja aloitin katsomisen. Kahden ensimmäisen mahtavan elokuvan jälkeen taso käväisi lähes pohjamudissa asti, mutta parempaa suuntaa osoittavan Rocky Balboan jälkeen olin innoissani, kun aloin vihdoin katsomaan Creed: The Legacy of Rockya.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Rocky, Rockyn uusintaottelu, Tiikerinsilmä - Rocky III, Rocky IV, Rocky V ja Rocky Balboa!

Rocky Balboa alkaa valmentamaan nuorta nyrkkeilijänalkua Adonis Johnsonia, joka paljastuu Rockyn edesmenneen vastustajaystävä Apollo Creedin pojaksi.

Pääroolissa Adonis Johnsonina nähdään Michael B. Jordan, jota olen aiemmin pitänyt kelpo näyttelijänä. Tässä roolissa Jordan kuitenkin näyttää oikean lahjakkuutensa ja sopii täydellisesti pääosaan äkkipikaiseksi nyrkkeilijänuorukaiseksi. Isänsä maineesta huolimatta - tai pikemminkin juuri sen takia - Adonis käyttää Johnson-sukunimeä, sillä hän haluaa erottua joukosta ja luoda omaa nimeään, sillä häntä pelottaa tulla leimatuksi Creedinä. Tämä luo hyvin mielenkiintoisen päähenkilön, jonka tarinaan on helppo hypätä mukaan. Jordanin roolityön ja hahmon onnistuminen on äärimmäisen tärkeää, sillä muuten katsoja menettää nopeasti kiinnostuksensa, eikä halua jatkaa Rocky-tarinaa jonkun toisen hahmon kautta.
     Itse Rocky Balboana nähdään tietty Sylvester Stallone, joka tekee parhaan roolisuorituksensa sitten alkuperäisen Rocky-leffan. Stallone sai roolityöstään Oscar-ehdokkuuden, minkä lisäksi hän voitti lukuisia sivuosapalkintoja, ja kyllä hän myös ansaitsi ne. Stallone istuu rooliinsa ihan yhtä täydellisesti kuin vuonna 1976. Siinä, missä 1970-luvulla Stallone ja Rocky nousivat maailmanmaineeseen tullessaan lähes tyhjästä, tässä leffassa sekä Stallone että Rocky siirtyvät sivuun ja antavat uuden sukupolven jatkaa heidän perintöään. Stallonen roolisuoritusta vain vahvistaa, kuinka hyvin hänen hahmonsa on kirjoitettu. Hänen vaimonsa Adrian ja tämän veli Paulie ovat menehtyneet, ja hänen poikansa on jättänyt hänet yksin, mikä on tehnyt Rockysta todella rikkinäisen miehen. Hahmosta on tehty hyvin liikuttava ja siksi onkin hienoa, kun Rocky saa uuden "pojan" Adoniksesta, jolla ei taas ole koskaan ollut isää. Elokuvan aikana Adoniksen ja Rockyn välille muodostuu vahva side, mitä on aivan mahtavaa seurata.

Muita tärkeitä hahmoja ovat myös Tessa Thompsonin näyttelemä Adoniksen naapuri Bianca ja nyrkkeilijä Anthony Bellewin esittämä nyrkkeilijä Ricky Conlan. Biancan ja Adoniksen välille syntyy tietty säpinää, mutta on hienoa, ettei Biancan hahmo jää vain siihen. Bianca on laulaja, jolla on omat unelmansa, minkä lisäksi hänelle on kirjoitettu tiettyä traagisuutta, mikä luo hahmosta paljon syvällisemmän kuin perinteiset päähenkilöiden neitoset. Valitettavasti Ricky Conlan jättää hieman toivomisen varaan. Hahmosta löytyy kiinnostava tarina, mutta sitä ei hyödynnetä tarpeeksi hyvin. Bellew kuitenkin sopii osaansa (paremmin kuin sarjan aiemmat nyrkkeilijänäyttelijät), kuten sopii myös Thompson, joka tekee mainiota työtä hahmonsa kanssa.
     Elokuvassa nähdään heidän lisäksi Phylicia Rashad Adoniksen äitipuolena ja Graham McTavish Conlanin valmentajana.

Kuten jo sanoin, kahden ensimmäisen Rocky-leffan (alkuperäisen ollessa ehta klassikko ja Rockyn uusintaottelun ollessa mahtava jatko-osa takeltelevasta alustaan huolimatta) jälkeen taso putosi oikein kunnolla. Tiikerinsilmä - Rocky III oli ihan viihdyttävä, mutta aika turhanpäiväinen hömppä, mikä vaihtoi syvällisemmän draaman aivottomampaan mäiskeeseen. Rocky IV taas oli aivan käsittämättömän typerä leffa, mikä aiheuttaa minussa ärtymystä joka kerta, kun mietin sitä. Rocky V yritti viedä hommaa takaisin vakavamman draaman puolelle, mutta teki sen aika kömpelösti. Rocky Balboa oli kelpo paluu sarjan juurille, mutta tuntui loppujen lopuksi hieman liian paljon nostalgian varassa roikkuvalta ja melodramaattiselta teokselta. Ja sitten paikalle saapuu ohjaaja Ryan Coogler, joka tarjoaa parhaan Rocky-leffan sitten alkuperäisen osan! Creed: The Legacy of Rocky palauttaa sarjan takaisin mahtavalle tasolle, missä se ei ollut käynyt 1970-luvun jälkeen. Juuri kun katsoja on ehtinyt vuosia toivoa, että sarja olisi jo osattu lopettaa, tämä leffa näyttää, että vielä on paljonkin toivoa.

Alkuperäinen Rocky-filmi on selvästi tärkeä teos ohjaaja Cooglerille, sillä Creed: The Legacy of Rockysta paistaa tekijän rakkaus elokuvaa kohtaan. Coogler ottaa vaikutteita alkuperäisestä leffasta ja tämän filmin tarinakin on rakennettu aika samalla tavalla kuin ensimmäisen Rockyn, mutta silti Coogler saa tuotua oman vahvan visionsa ja tyylinsä mukaan, mikä tekee elokuvasta todella raikkaan ja luovan tuntuisen. Coogler ei luota pelkkään nostalgiaan, vaan hänellä on uusi tarina kerrottavanaan ja antaa kaikkensa sen kertomiseksi. Filmin onnistumisen huomaa jo siitä, että pidin elokuvasta paljon jo ennen kuin Rocky edes saapui kuvaan. Adonis on kiinnostava hahmo ja hänen tarinaansa on kiehtova seurata. Hänen ja Biancan romanssi istuu yllättävänkin hyvin mukaan, ja huomasin olevani kiinnostunut myös heidän suhteestaan. Onhan se toki upeaa, kun pääsee jälleen näkemään Stallonen Rockyna, mutta tämä johtuu pääasiassa juurikin siitä, että Cooglerilla on vahva tarina siinä ympärillä. Ohjaaja luo myös tunnelmaa todella hyvin ja surullisiksi tarkoitetut hetket oikeasti liikuttavat, sillä elokuva saa katsojan välittämään hahmoistaan. Mukana on useampikin koskettava hetki, joten suosittelen herkimpiä pitämään nenäliinoja lähistöllä leffaa katsoessa.

Kun Coogler kertoo tarinaa näin taidokkaasti, saa se katsojan innostumaan entistä enemmän nyrkkeilyotteluista. Ja voi pojat, että Coogler hallitsee nekin! Ensimmäinen kunnon matsi on mukana lähinnä vakuuttaakseen katsojat ja sivuhahmot Adoniksen taidoista, mutta se miten ottelu on toteutettu, sai suuni loksahtamaan auki. Ottelu on nimittäin kuvattu yhdellä todella pitkällä otolla. Koko matsin ajan vain tuijotin hämmästyneenä tätä huikeaa teknistä taidonnäytettä ja toivoin, ettei kuvasta leikattaisi pois. Eikä niin tehdä! Mestarillisen kuvauksen lisäksi ottelu on kiehtova myös siksi, että iskut tuntuvat oikeasti sattuvan. Tämän jälkeen Coogler alkaa hiljalleen rakentamaan tunnelmaa kohti finaalia. Ennen loppumatsia täytyy tietty olla mukana pakollinen treenimontaasi, mutta Coogler tuo siihenkin oman jälkensä, jolloin se tuntuu raikkaalta. Ja itse loppuottelu on myös aivan fantastinen. Sen lisäksi, että se on upeasti kuvattu, on se rakennettu niin hyvin, että katsoja todella jännittää, miten matsissa käy. Huomasin jossain kohtaa nousseeni istumaan sohvan reunalle, sillä olin niin täysillä mukana tapahtumassa.

Jos elokuvasta pitäisi heikkouksia löytää, niin hieman tylsästi kirjoitetun Ricky Conlanin lisäksi leffa on pienesti liian pitkä. Kyseessä on Rocky-sarjan pisin elokuva ja paikoitellen sen kyllä huomaa. Suurimmaksi osaksi filmi on rytmitetty erinomaisesti ja leikattu loistavasti, mutta mukana on joitakin turhan pitkiä kohtia tai pari hetkeä, jotka voisi leikata kokonaan pois. Muuten leikkaus sujuu oikein mainiosti, minkä lisäksi elokuvan muukin tekninen puoli on kunnossa. Kuvaus on tosiaan aivan upeaa, mitä vahvistaa hieno valaisu nyrkkeilyotteluissa. Lavastajat ja puvustajat ovat tehneet kelpo työtä, ja maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi ikävän näköisiä ruhjeita. Ääniefektit ovat erittäin toimivia ja lisäävät nyrkiniskujen tuntua. Säveltäjä Ludwig Göransson on saanut aikaiseksi yllättävänkin hyvää musiikkia. Göransson kierrättää todella minimaalisesti vanhoja tuttuja sävelmiä ja on onnistunut luomaan omat melodiansa, joista pari ovat jopa erinomaisen mahtipontisia. Ja kun Göransson hyödyntää Bill Contin ikonisia musiikkeja niin vähän, tuntuu entistäkin loistavammalta, kun katsoja vihdoin kuulee pätkän tuttua sävelmää.

Yhteenveto: Creed: The Legacy of Rocky on sarjan paras elokuva sitten alkuperäisen Rockyn! Ohjaaja Ryan Coogler on onnistunut luomaan mahtavan kertomuksen, mikä tekee hienosti kunniaa alkuperäiselle leffalle, mutta myös rakentaa suuntaa uusille nyrkkeilyseikkailuille. Hänellä on erittäin kiinnostava tarina kerrottavanaan, jolloin katsoja lähtee samantien Adoniksen mukaan jahtaamaan tämän unelmia. Elokuvassa on todella panostettu hahmoihin ja tunnelmaan, jolloin katsojana voi huomata olevansa yllättävänkin syvällä mukana tapahtumissa ja koskettavat hetket oikeasti liikuttavat. Nyrkkeilykohtaukset ovat myös aivan mielettömän hienosti toteutetut. Yhdellä pitkällä kuvalla toteutettu nyrkkeilymatsi on teknisesti mestarillinen ja loppuotteluun on saatu koukuttavaa jännitystä. Coogler lainailee sulavasti asioita alkuperäisistä Rocky-leffoista, mutta tuo ne mukaan omalla tyylillään, jolloin ne eivät tunnu kuluneilta. On myös hienoa, että säveltäjä Göransson ei ratsasta Bill Contin ikonisilla musiikeilla, vaan luo uusia, oikeasti mahtipontisia melodioita. Michael B. Jordan on loistovalinta päärooliin ja Sylvester Stallone tarjoaa erinomaisen roolityön vanhana Rockyna. Pientä miinusta leffa saa hieman liian pitkästä kestostaan, sekä alikehitetystä vastuksestaan, mutta nämä ovat vain pieniä ongelmia. Creed: The Legacy of Rocky on hieno teos, mikä jokaisen alkuperäisen Rocky-elokuvan fanin täytyy nähdä. Leffa sai minut todella innostumaan tulevasta Creed II:sta ja jännityksellä jään odottamaan, voiko se päästä lähellekään tämän filmin tasoa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Creed, 2015, Metro-Goldwyn-Mayer, Warner Bros. Brothers, New Line Cinema, Chartoff-Winkler Productions