Scary Movie 5 (2013) - elokuva-arvostelu

SCARY MOVIE 5

Ohjaus: Malcolm D. Lee

Näyttelijät: Ashley Tisdale, Simon Rex, Erica Ash, Gracie Whitton, Ava Kolker, Lidia Porto, Terry Crews, Charlie Sheen, Lindsay Lohan, Snoop Dogg, Mac Miller, Josh Robert Thompson, Ben Cornish, Kate Walsh, Sarah Hyland, Tyler Posey, Jerry O'Connell ja Mike Tyson

Genre: komedia, kauhu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Kauhuelokuvien kustannuksella vitsaileva Scary Movie (2000) oli iso hitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Scary Movie 2 (2001), Scary Movie 3 (2003) ja Scary Movie 4 (2006) menestyivät myös hyvin, joten elokuvasarjaa päätettiin jatkaa siitäkin huolimatta, että neljännen elokuvan suunniteltiin jäävän viimeiseksi. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2012 ja niiden aikana ohjaaja Malcolm D. Lee turhautui yhä vain enemmän, Weinsteinin tuottajaveljesten häiritessä tuotantoa vähän väliä vaatimuksillaan. Lee jättikin elokuvan tehdäkseen The Best Man Holidayn (2013), jolloin tällä kertaa käsikirjoittajana toiminut Scary Movie 3:n ja Scary Movie 4:n ohjaaja David Zucker vei tuotannon loppuun. Lopulta Scary Movie 5 sai ensi-iltansa huhtikuussa 2013. Elokuva menestyi huomattavasti heikommin kuin aiemmat osat, minkä lisäksi se sai murskavastaanoton kriitikoilta, sekä huonoimman jatko-osan, huonoimman naissivuosan ja huonoimman kaksikon Razzie-ehdokkuudet. Itse katsoin Scary Movie 5:n, kun se saapui vuokralle loppuvuodesta 2013, viihdyttyäni neljän ensimmäisen leffan parissa, mutten pitänyt näkemästäni. Nyt kun elokuvasarja saa jatkoa elokuvalla Scary Movie (2026), päätin sitä odotellessa katsoa aiemmat osat uudestaan ja siinä samalla antaa Scary Movie 5:lle uuden mahdollisuuden.

Jody ja Dan Sanders adoptoivat Danin menehtyneen veljen lapset, jotka löydetään mökistä keskellä metsää. Samalla kun Sandersien huushollissa alkaa tapahtua kummia, Jody palaa baletin pariin uudessa Joutsenlampi-esityksessä.

Anna Faris ei enää halunnut palata Cindy Campbellin rooliin jo viidettä Scary Movieta varten, joten tällä kertaa kauhuilun keskiössä on uusi hahmo Jody Sanders, jota näyttelee High School Musical -leffojen (2006-2008) Sharpayna tunnettu Ashley Tisdale. Jody yrittää olla kovin punkrock, mutta samalla häntä kiinnostaisi palata baletin pariin. Hän on suhteessa Danin kanssa, jota näyttelee parissa edellisessä Scary Moviessa esiintynyt Simon Rex. Kun Danin veli kuolee ja tämän mysteerisesti kadonneet lapset (Ava Kolker, Gracie Whitton ja Dylan ja Ryan Morris) löytyvät villiintyneinä mökistä keskellä metsää, Dan ja Jody ottavat heidät hoteisiinsa. Tisdale suoriutuu kelvollisesti osastaan, joka selvästi kirjoitettiin Farisia varten. Samoin Jodyn kanssa Joutsenlampi-baletin pääroolista kilpailevan Kendran (Erica Ash) rooli kirjoitettiin selvästi Regina Hillille, joka jättäytyi myös pois leffasta.

     Elokuvassa nähdään kanssa Lidia Porto Sandersien taloudenhoitajana Mariana, Terry Crews Danin pomona Martinina, Snoop Dogg ja Mac Miller lapset metsämökistä löytävinä pilviveikkoina, Ben Cornish uniin tunkeutuvana Dom Kolbina, sekä Charlie Sheen ja Lindsay Lohan yllättävänkin itseironisina versioina itsestään. Sivunäyttelijät hassuttelevat kelvollisesti ja täytyy nostaa hattua, että Sheen ja Lohan ovat rohkaistuneet heittämään näinkin tylyä läppää oman elämänsä mokailuista. Hauskaa on muuten se, että elokuvan parodioidessa Fifty Shades of Grey -kirjaa (2011), Jerry O'Connell oli itse asiassa ensimmäinen Christian Greyn näyttelijä, Fifty Shades of Grey -elokuvan (2015) ilmestyttyä vasta kaksi vuotta Scary Movie 5:n jälkeen!

Scary Movie 5 oli uusintakatselulla hieman parempi elokuva kuin muistin ja tietyssä väsyneen ylienergisessä tilassa se nauratti tyhmyydellään tasaisin väliajoin. Silti kyseessä on elokuvasarjan heikoin osa, jota vaivaa ajoittain tietty väsymys, vaikka suureksi osaksi leffa on tehty uudella porukalla. Elokuvan ongelmaksi myös koitui ohjaajanvaihdos kesken tuotannon, kun alkuperäisten kuvausten jälkeen alkuperäinen ohjaaja Malcolm D. Lee lähti kävelemään ja käsikirjoittaja David Zucker hyppäsi ohjaajan penkille pitkiä uudelleenkuvauksia varten, jolloin leffan tarina pistettiin lähes täysin uuteen uskoon. Alun perin elokuvassa ei ollut osana parodiaa samana vuonna ilmestyneestä Mamasta (2013), vaan tämä lisättiin mukaan vasta uusintakuvausten myötä. Tämä selittää sen, miksi elokuvan useat parodiat eivät kulje sulavasti käsi kädessä, vaan leffa poukkoilee jutusta toiseen töksähdellen.

Maman lisäksi Scary Movie 5 parodioi myös Black Swania (2010), Paranormal Activitya (2007), The Cabin in the Woodsia (2012), Evil Dead -uudelleenfilmatisointia (2013), Riivattua (Insidious - 2010), Sinisteriä (2012) ja jopa Apinoiden planeetan syntyä (Rise of the Planet of the Apes - 2011), Inceptionia (2010) ja Piikoja (The Help - 2011), jotka eivät ole kauhuleffoja. Zuckerin ja Pat Proftin käsikirjoitus on rakenteeltaan kömpelö ja välillä leffa tuntuu enemmän irrallisten sketsien yhdistelmältä. Näistä sketseistä löytyy ajoittain hauskat hetkensä, vaikka osa vitseistä jättääkin kylmäksi. Scary Movie 5 jäi elokuvasarjan outolinnuksi ja nyt jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, mitä kuudes Scary Movie tuo tullessaan, kun Wayansin veljekset palaavat tekovastuuseen ja Anna Faris ja Regina Hall palaavat kahden vuosikymmenen jälkeen rooleihinsa...

Teknisesti Scary Movie 5 ajaa asiansa. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja lavasteet näyttävät pääasiassa hyviltä. Puvustus- ja maskeeraustiimit leikittelevät hupaisasti eri leffojen kustannuksella ja Apinoiden planeetan syntyä parodioivissa kohtauksissa ei edes yritetä peitellä sitä, että apinat ovat ihmisiä karva-asuissa. Tehosteet ovat tarkoituksellisen kököt lisäämään huumoria ja äänimaailmakin on ihan menevästi rakennettu, vaikkei James L. Venablen säveltämistä musiikeista jääkään mitään mieleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Scary Movie 5, Yhdysvallat, 2013, Dimension Films, DZE, Brad Grey Pictures

Arvostelu: Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight - 2013)

RAKKAUTTA ENNEN KESKIYÖTÄ

BEFORE MIDNIGHT

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ethan Hawke, Julie Delpy, Seamus Davey-Fitzpatrick, Walter Lassally, Panos Koronis, Ariane Labed, Yiannis Papadopoulos, Xenia Kalogeropoulou, Yiannis Papadopoulos ja Athina Rachel Tsangari, Jennifer Prior ja Charlotte Prior

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Richard Linklaterin ohjaama ja Ethan Hawken ja Julie Delpyn tähdittämä romanttinen draamaelokuva Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995) oli kriitikoiden ylistämä menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Yhdeksän vuotta myöhemmin ilmestynyt Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004) sai myös kehuja ja parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta Rakkautta ennen keskiyötä sai ensi-iltansa tammikuussa 2013. Elokuva oli trilogian menestynein osa, se keräsi jälleen kehuja kriitikoilta ja nappasi parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar-ehdokkuuden. Itse olin tiennyt Rakkautta ennen -trilogiasta jo pitkään, mutten ollut aiemmin katsonut leffoja. Kuitenkin kun huomasin alkuperäisen Rakkautta ennen aamua -elokuvan täyttävän tänä vuonna 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa koko trilogian läpi. Pidin aivan valtavasti ensimmäisestä osasta ja koin jopa, että elokuvalle ei olisi tarvinnut tehdä jatkoa. Pidin silti myös jatko-osasta Rakkautta ennen auringonlaskua ja optimistisin fiiliksin aloitin Rakkautta ennen keskiyötä katselun.

Lähes vuosikymmenen suhteessa olleet Jesse ja Céline viettävät viimeistä lomapäiväänsä Kreikassa lastensa kanssa, kun pitkään muhineet konfliktit nostelevat päätään, asettaen koko suhteen vaakalaudalle.

Ethan Hawke ja Julie Delpy palaavat rooleihinsa Jesseksi ja Célineksi yhdeksän vuotta edellisen elokuvan Rakkautta ennen auringonlaskua ja kahdeksantoista vuotta alkuperäisen elokuvan Rakkautta ennen aamua ilmestymisen jälkeen. Kakkososan päätteeksi Jesse päätti hylätä vaimonsa ja päätyi vihdoin yhteen Célinen kanssa. Nyt pariskunta on ollut yhdessä lähes vuosikymmenen ja heillä on kaksostytöt Ella ja Nina (Jennifer ja Charlotte Prior). Hawke ja Delpy ovat jälleen mainiot osissaan, tulkiten jälleen kerran astetta varttuneempia Jesseä ja Célineä, jotka katsojat tapaavat jälleen pitkän ajan jälkeen. Paljon on tapahtunut yhdeksässä vuodessa, eikä rakkaus enää kukoista samalla tavalla.

     Siinä, missä kaksi edellistä elokuvaa keskittyivät täysin vain Jesseen ja Célineen, Rakkautta ennen keskiyötä sisältää muitakin hahmoja. Sen lisäksi, että elokuvassa nähdään nopeasti Jessen entisestä suhteesta syntynyt poika Hank (Seamus Davey-Fitzpatrick), siinä myös tavataan kreikkalaisia, joiden huvilalla perhe on lomaillut. On iäkäs Patrick (Walter Lassally), tämän edesmenneen veljen leskeksi jäänyt vaimo Natalia (Xenia Kalogeropoulou), Patrickin poika Achilleas (Yiannis Papadopoulos) ja tämän tyttöystävä Anna (Ariane Labed), sekä pariskunta Stefanos (Panos Koronis) ja Ariadni (Athina Rachel Tsangari). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat passelisti rooleistaan, joskin heidän hommaksi jää lähinnä esittää omia ajatusmaailmojaan rakkaudesta, jättäen Jesselle ja Célinelle pureskeltavaa.

Rakkautta ennen aamua oli rakkauselokuvien aatelia, aika lailla täydellinen paketti, joka onnistui olemaan sekä todentuntuinen että satumainen ja jätti katsojan mielikuvituksen varaan, tapaavatko Jesse ja Céline enää toisiaan. Rakkautta ennen auringonlaskua vei tältä mysteeriltä pohjan, mutta saattoi lopulta hahmot yhteen. Nyt Rakkautta ennen keskiyötä on aika raadollinen kuvaus pitkäaikaisesta parisuhteesta, orastelevasta keski-iän kriisistä ja rappeutuvasta rakkaudesta. Nuoret, sinisilmäiset, elämän intoa puhkuvat ja ikuiseen rakkauteen uskovat Jesse ja Céline ovat poissa ja tilalla ovat arjesta kyynistyneet nelikymppiset, jotka pohtivat onko tulevaisuudella enää mitään tarjottavaa heille parina.

Rakkautta ennen keskiyötä oli itselleni äärimmäisen ristiriitainen tapaus. Toisaalta se on onnistunut kuvaus pitkän suhteen tuloksesta, jossa on taatusti monille samaistumispintaa. Samalla Jessen ja Célinen elämää on tällä kertaa todella raskasta seurata. Hahmot riitelevät minkä ehtivät, sillä molemmilla on pitkään ollut jotain hampaankolossa ärsyttämässä. Oli kyse sitten eriävistä mielipiteistä vanhemmuudesta tai missä heidän pitäisi asua, hahmot ovat lähes koko leffan ajan tukkanuottasilla. Dialogi on toisaalta osuvan mainiota, sillä tosielämässäkin parit tekevät usein kärpäsestä härkäsen, uhriutuvat ja kääntävät kaiken koko ajan toisen niskoille. Juuri kun vaikuttaa siltä, että rauha on taas maassa, toinen sanoo jotain väärin ja taas mennään. Elokuvassa pohditaan mahdollista uutta rakkauden muotoa, joka ei ole enää palavaa kiihkoa, vaan erilaista, varmaa mutta työtä vaativaa. Kaikki eivät tähän todellakaan pysty ja elokuvan suurin jännite onkin, pysyvätkö Jesse ja Céline yhdessä, vai onko heidän suhteensa tuhoon tuomittu. Ottaen huomioon, minkä määrän paskaa Jesse saa niskaansa läpi leffan, itse jopa toivoin elokuvan loppupään, että hahmot eroaisivat.

Kolmososa on mielestäni selvästi trilogian heikoin lenkki, mihin vaikuttaa taatusti se, että itse olen vielä vastaavassa elämäntilanteessa kuin hahmot olivat alkuperäisessä elokuvassa. Lisäksi parin elokuvan jälkeen trilogialle ominaiset kikkailut alkavat tuntua jo vaaditulta tehokeinolta, josta on hiipunut uutuudenviehätys. Hahmojen pitkät, ajoittain filosofiset keskustelut eivät enää nappaa samalla lailla mukaansa ja lähes pariin tuntiin venytettynä katsojan ajatukset saattavat helposti harhailla muualle. Rakkautta ennen aamua on kiistaton mestariteos ja nyt koko trilogian nähneenä olen entistä enemmän sitä mieltä, että se olisi toiminut paremmin itsenäisenä filminä, joka ei olisi tarvinnut jatkoa. Voi olla, että vuosien päästä, kun itse ikäännyn, näen jatko-osat uusin silmin, mutta toivon, että tietty romantikkopuoli minussa säilyisi, joka ei olisi halunnut nähdä tämän parin suhteen rikkoutumista.

Edellisosien tapaan ohjauksesta vastaa Richard Linklater, joka saa näyttelijät jälleen irrottelemaan ja rakentaa tunnelmaa hyvin. Ongelmani on lähinnä Linklaterin, Hawken ja Delpyn työstämä, hieman väkinäinen käsikirjoitus. Erityisen turhauttava on Célinen hahmo, josta on kirjoitettu raskas toksisen feminismin perikuva, joka uhriutuu minkä ehtii, haukkuu miestään minkä kerkeää, eikä pysty yhtään hoksaamaan elämänsä positiivisia puolia ja millaisessa etuoikeutetussa asemassa hän pääsekään olemaan. Rakkautta ennen keskiyötä on pätevästi kuvattu ja pääasiassa toimivasti leikattu. Lavasteet ja puvustus ovat oivat ja äänimaailmakin hyvin työstetty Graham Reynoldsin herkkiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Before Midnight, 2013, Faliro House Productions, Venture Forth, Castle Rock Entertainment, Detour Filmproduction

Arvostelu: Uutisankkuri 2: Legendan paluu (Anchorman 2: The Legend Continues - 2013)

UUTISANKKURI 2: LEGENDAN PALUU

ANCHORMAN 2: THE LEGEND CONTINUES

Ohjaus: Adam McKay

Pääosissa: Will Ferrell, Steve Carell, Paul Rudd, David Koechner, Christina Applegate, Meagan Good, James Marsden, Dylan Baker, Judah Nelson, Greg Kinnear, Fred Willard, Kristen Wiig, Josh Lawson, Chris Parnell, Wilbur Fitzgerald, Harrison Ford, Drake, Sacha Baron Cohen, Marion Cotillard, Jim Carrey, Will Smith, Tina Fey, Amy Poehler, Kanye West, Liam Neeson, John C. Reilly, Kirsten Dunst ja Vince Vaughn 

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 59 minuuttia

Ikäraja: 12

Will Ferrellin tähdittämä komediaelokuva Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Ferrell ja ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay ryhtyivät pian kynäilemään toista elokuvaa, mutta Paramount Pictures torjui idean - jopa senkin jälkeen, kun näyttelijäkaarti suostui leikkaamaan palkkiotaan pienentääkseen leffan budjettia. Alkuvuodesta 2012 Paramountilla kuitenkin tultiin toisiin ajatuksiin ja yhtiö pyysi McKayta ja Ferrelliä työstämään jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013 ja lopulta Uutisankkuri 2: Legendan paluu sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva sai positiivisin vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se oli edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla. Itse katsoin kummatkin Uutisankkuri-leffat vasta myöhemmin. Pidin ensimmäisestä elokuvasta paljon, mutta jatko-osa jätti minut aika kylmäksi. Kun huomasin Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen. Pitäessäni yhä alkuperäisestä osasta, päätin antaa jatko-osalle uuden mahdollisuuden.

Ron Burgundyllä ei pyyhi lujaa. Hän on menettänyt työpaikkansa epäasiallisen käytöksen takia ja parisuhde Veronican kanssa on kaatunut. Ron saa kuitenkin uuden tilaisuuden, kun GNN-kanava pyytää häntä ja hänen tiimiään uudenlaiseen kanavakonseptiin, joka pyörittää uutisia joka päivä kellon ympäri.

Will Ferrell palaa rooliinsa uutisankkuri Ron Burgundyksi, joka uskoo olevansa alan paras tekijä. Ronista löytyy kuitenkin yksi jos toinenkin vika, joiden takia hän on menettänyt uuden työpaikkansa New Yorkissa, sekä vaimonsa Veronican (Christina Applegate). Itsesäälissä rypeminen saa riittää, kun Ron saa huikean työtarjouksen toimia uudenlaisen uutiskanavan ankkurina. Ferrell on tälläkin kertaa roolissaan varsin epätasainen. Parhaimmillaan hän on todella lystikäs, huonoimmillaan hän on... noh, huono. Asiaa ei auta, ettei narsistinen, misogynistinen ja muutenkin kusipäinen Ron ole hahmona järin tykättävä.

     Paluun tekee myös Ronin uskollinen uutistiimi, kentällä työskentelevä journalisti Brian Fantana (Paul Rudd), urheilureportteri Champ Kind (David Koechner) ja säätiedottaja Brick Tamland (Steve Carell). Uudella GNN-kanavalla työskentelevät muun muassa päättäväinen johtaja Linda (Meagan Good), Freddie (Dylan Baker), ylimielinen uutisankkuri Jack Lime (James Marsden) ja kummallinen Chani (Kristen Wiig), johon Brick iskee välittömästi silmänsä. Mukana ovat myös esimerkiksi Harrison Ford Ronille potkut antavana kanavapomona, Judah Nelson Ronin ja Veronican lapsena Walterina ja Greg Kinnear Veronican uutena poikaystävänä. Sivunäyttelijät ovat monin paikoin Ferrelliä parempia. Tutusta tiimistä Rudd jää harmillisen vähälle huomiolle, mutta Carell pääsee hänenkin edestä vauhtiin. Täysin tollo Brick nousi suosituksi hahmoksi ykkösosassa, mikä on selvästi huomattu, sillä Carellin on vapaasti annettu toteuttaa itseään jatko-osassa.

Kuten muistin, Uutisankkuri 2: Legendan paluu ei ole läheskään yhtä hyvä, hauska tai oivaltava elokuva kuin alkuperäinen Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda. Ei se kuitenkaan ollut niin heikko tapaus kuin millaiseksi sen aiemmin mielsin. Elokuvassa on kieltämättä hetkensä ja parhaimmillaan se tarjoaa mojovat naurut. Idiootin Brickin sekoiluja ja möläytyksiä on usein hulvatonta seurata ja kuunnella ja uutislähetyksistä löytyy myös lystikkäitä juttuja. Etenkin vastikään edesmenneen O. J. Simpsonin takaa-ajoa parodioiva kohtaus huvittaa. Vastapainona näille hauskoille jutuille on kuitenkin useita heikkoja hetkiä. Esimerkiksi Brickin kohdalla kiusallisuudesta saadaan irti hyvää huumoria, mutta Ronin kohdalla nämä kiusallisuudet ovat lähinnä vain todella vaivaannuttavia. Useita vitsejä myös venytetään aivan liian pitkiksi ja kerran jos toisenkin toivoin, että leffa osaisi kulkea reippaammin eteenpäin.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista onkin sen kesto. Alkuperäinen leffa oltiin älytty pitää napakassa puolentoista tunnin mitassa, mutta jatko-osan kesto lähentelee jo kahta tuntia. Elokuvasta on olemassa myös pidennetty versio, johon heivattiin teatteriversiosta leikkaushuoneen lattialle jääneet pätkät, mutta mielestäni jo tämä teatteriversio sisältää monia turhia juttuja, joita ilman elokuva toimisi paremmin. Vielä ensimmäinen tunti pitää hyvin mukanaan, mutta toisen tunnin aikana väsähdys alkaa iskeä. Pakollinen dramaattisempi puoli ennen loppuhuipennusta käy suorastaan puuduttavaksi pakkopullaksi. Onneksi ihan lopussa meno taas paranee hieman, kun finaalista on tehty totaalisen absurdi ja se on pullollaan toinen toistaan kovempia cameoita. Meno on vastaavaa kuin ensimmäisen osan lopetuksessa, mutta nupit on tosiaan väännetty kohti kaakkoa.

Uutisankkuri 2: Legendan paluu saattaa olla ohjaaja Adam McKayn heikoin elokuva, mutta mies näyttää silti ajoittain taitojaan komedian saralla. Hänen olisi pitänyt reippaammin ymmärtää, mitä irrallisia sketsejä tiputtaa pois leffasta ja tehdä kokonaisuudesta tiiviimpi paketti. Hänen ja Ferrellin käsikirjoitus on idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan hieman ontuva. Vaikka leffaa katsoessa herääkin fiilis, ettei näitä uutistyyppejä tarvitsisi tämän jälkeen enää nähdä, täytyy sanoa, että kyllä minua hieman kiinnostaisi McKayn kertoma kolmoselokuvan idea Ron Burgundystä ja kumppaneista tekemässä reportaasia Irakin sodassa. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi pääsevät leikittelemään 1970- ja 1980-lukujen taitteen tyyleillä. Erikoistehosteet ovat hupaisan kökköjä, eivätkä Andrew Feltensteinin ja John Naun säveltämät musiikit juuri säväytä lainkaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anchorman 2: The Legend Continues, 2013, Paramount Pictures, Apatow Productions, Gary Sanchez Productions, Digital Image Associates, DreamWorks

Arvostelu: The Wolf of Wall Street (2013)

THE WOLF OF WALL STREET

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Jonah Hill, Margot Robbie, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski, Cristin Milioti, Matthew McConaughey, Jon Bernthal, Kyle Chandler, Rob Reiner, Christine Ebersole, Joanna Lumley, Jon Favreau, Jean Dujardin, Jake Hoffman ja Shea Whigham

Genre: rikos, draama, komedia

Kesto: 3 tuntia

Ikäraja: 16

The Wolf of Wall Street perustuu entisen pörssimeklari Jordan Belfortin samannimiseen muistelmakirjaan vuodelta 2007. Välittömästi kirjan ilmestyttyä Leonardo DiCaprio ja Warner Bros. hankkivat kirjan elokuvaoikeudet ja ryhtyivät työstämään filmatisointia. Ohjaaja Martin Scorsese hyppäsi projektiin mukaan, mutta kun Warner Bros. ei edennytkään elokuvan kanssa, Scorsese päätti keskittyä muihin elokuviin. Indie-yhtiö Red Granite Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet itselleen ja houkutteli Scorsesen takaisin projektin pariin sillä ehdolla, että ohjaaja saisi vapaat kädet. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2012 ja lopulta The Wolf of Wall Street sai maailmanensi-iltansa 9. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu menestys, vaikka se sai myös kritiikkiä esimerkiksi eläinten käytöstä, sekä kirosanojensa määrästä (elokuva pääsi jopa Guinnessin ennätysten kirjaan, sisältäessään enemmän kiroilua kuin mikään leffa aiemmin). Elokuva sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja sovitettu käsikirjoitus), neljä BAFTA-ehdokkuutta (paras ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus ja leikkaus), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras musikaali- tai komediaelokuva ja paras miespääosa), joista se voitti jälkimmäisen. Itse katsoin The Wolf of Wall Streetin vasta vuotta myöhemmin, kun sain sen isältäni lainaan DVD:llä. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä uudestaan. Huomatessani leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

1980-luvun lopulla rahanahne Jordan Belfort saapuu Wall Streetille suurien toiveiden kera. Jordan huomaa nopeasti istuvan pörssimaailmaan kuin nenä päähän ja ryhtyy tahkoamaan hurjia summia rahaa - eikä aina ihan laillisin keinoin.

Viidettä kertaa ohjaaja Martin Scorsesen kanssa työskentelevä Leonardo DiCaprio näyttelee Jordan Belfortia, joka vuonna 1987 saapui New Yorkiin, Wall Streetille dollarin logot silmissään. Aluksi hieman ujosta ja sinisilmäisestä nuorukaisesta kasvaa nopeasti kivenkova pörssihai ja sitäkin enemmän pahemman luokan mulkvisti. Kun Jordanin tili alkaa täyttyä kahisevasta, sitä aletaan tuhlaamaan yhä vain villimmin juhlimiseen vaikkapa kalliilla luksusjahdilla huumeiden ja vähäpukeisten naisten kera. Lasta hoitava vaimokin (Cristin Milioti) unohtuu nopeasti. Jordan on todella niitä hahmoja, joita suorastaan rakastaa vihata. Kyseessä on aivan käsittämätön paskiainen, mutta hänen elämäänsä ei voi olla seuraamatta. Iso osa tästä johtuu DiCaprion aivan fantastisesta roolisuorituksesta. DiCaprio revittelee nauttien menemään isommin kuin koskaan ennen urallaan, uppoutuen täysin Jordanin yhä vain sekopäisemmäksi käyvään elämään.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Matthew McConaughey hetkellisesti Jordanin mentorina toimivana pörssimeklari Mark Hannana, Jonah Hill Jordanin yhteistyökumppanina Donnia Azoffina, P. J. Byrne, Kenneth Choi, Brian Sacca, Henry Zebrowski ja Jon Bernthal Jordanille töihin hakeutuvina Nickynä, Minginä, Robbiena, Aldenina ja Bradina, elokuvan myötä kuuluisuuteen noussut Margot Robbie Jordanin uutena kiinnostuksenkohteena Naomina, Jon Favreau Jordanin asianajajana Mannyna, Rob Reiner ja Christine Ebersole Jordanin vanhempina, sekä Kyle Chandler Jordanin toimia tutkimaan alkavana FBI-agentti Denhamina. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa vakuuttavasti - etenkin Hill, Robbie ja Bernthal, jotka antavat vimmaisesti kaikkensa elokuvalle.

Vaikka pidin The Wolf of Wall Streetistä jo ensimmäisellä katselukerralla vajaa kymmenen vuotta sitten, nyt uusintakierroksella se iski minuun todella lujaa. Kyseessä on todella erinomainen teos, joka on pelkkää lahjakkaiden elokuvantekijöiden juhlaa kameran molemmin puolin. Sen lisäksi, että DiCaprio tarjoaa yhden uransa räjähtävämmistä roolitöistä Jordan Belfortina, ohjaaja Martin Scorsese tekee kenties sekopäisintä työtään. Moni itseään rohkeana elokuvantekijänä pitävä nuorukaisohjaaja joutuu vain kumartelemaan Scorsesen mahdin edessä, kun tuohon aikaan lähes 70-vuotias herra pisti haisemaan oikein tosissaan. Ei mikään ihme, että osa katsojista pahoitti mielensä The Wolf of Wall Streetiä katsoessa. Sen lisäksi, että elokuva kyllä ansaitsi paikkansa Guinnessin ennätysten kirjasta kiroilunsa takia (pelkkä "fuck" -sana kuullaan filmissä yli 500 kertaa), on siinä niin paljon muita hävyttömyyksiä, että vähemmästäkin herkemmät saavat slaagin. Näyttelijät vetivät nenäänsä niin paljon feikki-kokaiinia, että Jonah Hill jouduttiin kyyditsemään sairaalaan!

Elokuvalla on kestoa jopa kolme tuntia, joka voi ennakkoon tuntua uhkaavalta mitalta - erityisesti jos pörssiaihe ei pahemmin kiinnosta. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että olen nähnyt alle kahden tunnin leffoja, jotka ovat tuntuneet pidemmiltä kuin The Wolf of Wall Street. Scorsese ohjaa elokuvaa sellaisella energialla, että pitkä kesto kulkee kuin hujauksessa. Oikeastaan vasta viimeisen tunnin aikana, kun leffa rauhoittuu hieman keskittymään Jordanin ja kumppaneiden tekojen seuraamuksiin, kesto alkaa jo vähän tuntua. Ensimmäiset kaksi tuntia menevät kuitenkin vauhdikkaasti. Jordanin kertomus on kaikessa törkeydessään todella herkullinen ja sen pohjalta Terence Winter on kynäillyt loistokkaan käsikirjoituksen. Sen lisäksi, että Winter kuljettaa tarinaa todella jouhevasti eteenpäin, on hän täyttänyt kohtaukset ensiluokkaisen hyvällä, usein jopa hulvattoman hauskalla dialogilla. Pitkiin keskusteluihin uppoutuu aivan täysin, varsinkin kun näyttelijät tulkitsevat repliikkejään näin intohimoisesti.

Leffa haastaa ovelasti katsojaansa, sillä katsojana tietää alusta asti, että Jordan joukkoineen koostuu suorastaan aikamoisista ihmishirviöistä, jotka leikkivät täysin muiden kustannuksella ja pitävät itseään korkeammassa asemassa kuin muut. He tekevät törkeitä temppuja muille (esimerkkinä juhlakohtaus, jossa pörssimeklarit heittelevät lyhytkasvuisia ihmisiä maalitauluun) ja uskovat pääsevänsä pälkähästä, koska rahaa löytyy. Mitä tökerömmiksi ja ennen kaikkea laittomammiksi hahmojen toimet muuttuvat, sitä enemmän takaraivossa alkaa jyskyttää ajatus, että Jordan ja muut ansaitsisivat joutua telkien taakse. Samalla heidän haluaisi pääsevän pälkähästä.

The Wolf of Wall Street on kaiken tämän päälle vielä teknisiltä puoliltaan lahjakkaasti toteutettu. Kuvaus on taiturimaista ja pitkien otosten aikana näyttelijät pääsevät todella esittelemään lahjojaan. Leikkauksessa kolmen tunnin filmiin on saatu paljon sähäkkyyttä ja editointi on pääasiassa todella sulavaa. Yksittäisten hetkien aikana voi huomata selviä klaffivirheitä, joissa esimerkiksi talon eteen parkkeerattu limusiini on eri kuvissa joko paikoillaan, kadonnut kuvasta tai lähtemässä vasta liikkeelle. Lavasteet ovat hienot ja asut tyylikkäät. Toisin kuin voisi olettaa, monet The Wolf of Wall Streetin kohtauksista on kuvattu vihreän taustakankaan edessä ja monet taustat ovat joko muualta otettuja kuvia tai täysin tietokoneella luotuja. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja elokuvaan valitut kappaleet tehostavat usein tunnelmaa onnistuneesti.

Yhteenveto: The Wolf of Wall Street on erinomainen ja hulvaton tositapahtumiin pohjautuva elokuva, jossa niin ohjaaja Martin Scorsese kuin päätähti Leonardo DiCaprio tekevät energisintä ja hävyttömintä työtään. Tuohon aikaan jo 70-vuotias Scorsese pisti monet nuoret ja puhtia täynnä olevat elokuvantekijät nurkkaan häpeämään, sillä niin räävittömällä ja iskevällä menolla hän on leffan täyttänyt. Tarina nappaa täysillä mukaansa ja Jordan Belfortin ronskia elämää ryhtyy seuraamaan suurella mielenkiinnolla, vaikkei pörssiasioista tietäisi hölkäsen pöläystä. Elokuva on niin pirun viihdyttävä, että kolmen tunnin kesto kulkee kuin huomaamatta. Leffa vain kasvattelee kierroksiaan ja tarjoaa toinen toistaan parempia kohtauksia, jotka ovat mahtavasti kirjoitettuja niin tapahtumiltaan kuin dialogeiltaan, sekä usein törkeän hauskoja. Kaikki hoitavat tonttinsa fantastisesti kameran edessä ja takana. Tietokone-efektejä hyödynnetään leffassa mittavin määrin, mutta niin sulavasti, ettei sitä edes tajua. Kaikin puolin The Wolf of Wall Street on aivan mahtava teos, jota suosittelen todella lämpimästi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Wolf of Wall Street, 2013, Red Granite Pictures, Appian Way, Sikelia Productions, EMJAG Productions

Arvostelu: American Hustle (2013)

AMERICAN HUSTLE

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Jeremy Renner, Louis C.K., Jack Huston, Michael Peña, Elisabeth Röhm, Danny Corbo, Sonny Corbo, Shea Whigham, Saïd Taghmaoui ja Robert De Niro

Genre: rikos, komedia, draama

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

American Hustle pohjautuu löyhästi FBI:n Abscam-operaatioon 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Eric Warren Singer työsti 2000-luvun alussa käsikirjoituksen, joka kulki nimellä "American Bullshit", joka nousi Hollywoodin "mustalla listalla" yhdeksi suosituimmista teksteistä, joista ei oltu tehty elokuvaa. Columbia Pictures nappasi elokuvan itselleen ja David O. Russell palkattiin ohjaajaksi. Russell muovasi Singerin tekstiä, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013. Lopulta American Hustle sai maailmanensi-iltansa 3. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, lavastus ja puvustus), joista se voitti parhaan naissivuosan, käsikirjoituksen ja maskeerauksen palkinnot. Itse katsoin American Hustlen, kun se saapui vuokrattavaksi, mutten pitänyt elokuvaa kovin kummoisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1978 huijaripari Irving Rosenfeld ja Sydney Prosser jäävät FBI-agentti Richie DiMason väijytykseen. Välttyäkseen vankilalta, Irving ja Sydney suostuvat auttamaan FBI:tä saamaan kiinni vielä pahempia huijareita, kuten korruptoituneen pormestarin ja mafiapomon.

Christian Bale näyttelee Irving Rosenfeldiä, huijauksia lapsesta asti tehnyttä miestä, joka saa houkuteltua Sydney Prosserin (parhaan naispääosan Golden Globen voittanut Amy Adams) bisneksiinsä mukaan. Irvingin ja Sydneyn tietää toimivan rikollisesti, mutta silti katsoja huomaa nopeasti kannustavansa heitä ja toivovansa heidän pääsevän pälkähästä. Iso syy tälle on näyttelijöiden työ. Bale on tuttuun tapaansa fantastinen roolissaan ja Adamskin tekee erittäin mainiota työtä. Bale istuu kuin valettu lipeväksi kovan luokan huijariksi, jolla on sana aina hallussa. Hän myös osoittaa jälleen muovautumiskykyään, lihottuaan hurjasti, juuri kasvatettuaan lihakset Batmanin rooliin Yön ritarin paluu -elokuvaa (The Dark Knight Rises - 2012) varten. Adams taas leikittelee oivallisesti brittiläisen ja amerikkalaisen korostuksen välillä, milloin ikinä hänen hahmonsa täytyy olla oma itsensä Sydney tai Sydneyn roolihahmo, lady Edith Greensly.

     Elokuvassa nähdään myös Jennifer Lawrence Irvingin ärhäkkäänä vaimona Rosalynina, Danny ja Sonny Corbo Irvingin ja Rosalynina poikana Dannyna, Bradley Cooper huijarikaksikon nalkkiin saavana FBI-agentti Richie DiMasona, Louis C.K. tämän pomona Stoddardina ja Jeremy Renner newjerseyläisen Camden-kaupungin pormestarina Carmine Politona. Michael Peña esiintyy isossa huijausoperaatiossa Abu Dhabin varakkaana šeikkinä, kun taas Robert De Niro pistäytyy yhdessä kohtauksessa mafiapomo Victor Tellegiona. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa loistokkaasti. Palkintoja roolityöllään voittanut Lawrence tekee tulista työtä Irvingin manipuloivana ja läpikotaisin inhottavana vaimona, kun taas Cooper sopii täydellisesti turhankin kunnianhimoisen FBI-agentin osaan.

American Hustle iski minuun toisella katselulla huomattavasti lujempaa kuin noin kahdeksan vuotta sitten ensimmäisellä kerralla. Viimeksi koin elokuvan hieman pitkäveteiseksi, mutta tällä kertaa jäin täysin tämän suorastaan herkullisen huijaustarinan vietäväksi. Näyttelijät tekevät tosiaan työnsä lahjakkaasti ja heidän vimmaisia suorituksiaan on suuri ilo seurata. Vielä parempaa on, kuinka mainioita heidän hahmonsa ovat ja kuinka nämä hahmot tekevät kaikki osansa isossa kokonaisuudessa. Aika lailla jokainen ajaa omaa asiaansa ja niinpä riskaabeli operaatio on jatkuvasti vaarassa epäonnistua, jonkun tökkiessä omia kapuloita rattaisiin. Richie myös alkaa muuttua jopa suuruudenhulluksi siitä, ketkä kaikki he voisivat huijata telkien taakse, mikä tekee hommista vähitellen suorastaan hengenvaarallisia. Jännittäviä kohtauksia on siis luvassa.

Tarinankerronta on erittäin sulavaa ja filmi hyppii toimivasti kertojasta toiseen, näyttäen tapahtumaketjua useammista näkökulmista. Elokuvalla on ovelasti pilke silmäkulmassaan liki kaiken aikaa, mikä myös pitää virnettä yllä katsojan kasvoilla. Hauskoja hetkiä löytyy useampia, oli kyse sitten nasevasta sanailusta tai muuten vain hilpeästä tilanteesta. Myös vakavampi draamapuoli luonnistuu ja erilaisten riitatilanteiden aikana näyttelijät pääsevät todella loistamaan. Parin tunnin ja vartin kesto kulkeekin yllättävän nopeasti, kun jää täysin huijauksen vietäväksi ja kaikki johtaa erittäin mainioon huipennukseen.

Elokuvan on ohjannut David O. Russell, jolla oli 2010-luvun alussa kova putki päällä, tehdessään yhteistyötä Balen, Lawrencen, Cooperin ja De Niron kanssa. Russellin kolme peräkkäistä leffaa, Taistelija (The Fighter - 2010), Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustle olivat kaikki parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-ehdokkaita. Russellin ohjaus onkin taiturimaista ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä idean isän Eric Warren Singerin kanssa on toimivan nokkela. Elokuva on myös kuvattu taidokkaasti ja leikattu osuvasti. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja varsinkin Balen maskeeraukset ovat onnistuneet. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Danny Elfmanin säveltämät musiikit eivät nouse ollenkaan esille, sillä elokuva on niin täynnä jo olemassa olevia kappaleita, kuten Tom Jonesin Delilah, Wingsin Live and Let Die ja Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Road.

Yhteenveto: American Hustle on mahtava huijarikomedia, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin ja vartin kestonsa. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan vekkulimpia persoonia, joiden edesottamuksia jämähtää seuraamaan hymyssä suin. David O. Russellin ohjaus on tehty ilahduttavasti pilke silmäkulmassa ja leffa viihdyttää täysillä. Erilaiset huijausoperaatiot ovat napakasti rakennettuja ja vaikka katsojana tietää hahmojen usein toimivan väärin, heidän haluaa silti nähdä onnistuvan tavoitteissaan ja välttävän vankilan. Ajoittain vakavammat draaman hetket ovat myös taitavasti toteutettuja ja finaali on odotuksen arvoinen. Kun elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä, sekä täynnä hyvää musiikkia, American Hustle on kokonaisuutena loistokas rikoskomedia, jota suosittelen erittäin lämpimästi genren ystäville, näiden näyttelijöiden faneille ja mehukkaista käsikirjoituksista intoileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

American Hustle, 2013, Columbia Pictures, Annapurna Pictures, Atlas Entertainment, Fundamental Films

Arvostelu: Prinsessa Kaguyan taru (かぐや姫の物語 - 2013)

PRINSESSA KAGUYAN TARU

かぐや姫の物語

Ohjaus: Isao Takahata

Pääosissa: Aki Asakura, Takeo Chii, Nobuko Miyamoto, Kengo Kora, Atsuko Takahata, Tomoko Tabata, Tatekawa Shinosuke, Takaya Kamikawa, Hikaru Ijūin, Ryudo Uzaki, Nakamura Shichinosuke II, Isao Hashizume ja Tamaki Kojo

Genre: anime, draama

Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia

Ikäraja: 7

Prinsessa Kaguyan taru on Studio Ghiblin anime-elokuva ja se perustuu japanilaiseen kansansatuun prinsessa Kaguyasta satojen vuosien takaa. Ohjaaja Isao Takahata luki lapsena satua usein ja 1960-luvulla aikuisena hän ryhtyi työstämään siitä elokuvasovitusta. Projekti ei kuitenkaan edennyt, kunnes Studio Ghibli, jolle Takahata oli tehnyt muun muassa Tulikärpästen haudan (火垂るの墓 - 1988) ja Pom pokon (平成狸合戦ぽんぽこ - 1994), kiinnostui sadun kääntämisestä animen muotoon. Näyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, piirrostyö alkoi ja lopulta Prinsessa Kaguyan taru sai maailmanensi-iltansa 23. marraskuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli isoon budjettiinsa verrattuna taloudellinen pettymys, mutta se keräsi paljon ylistystä kriitikoilta ja katsojilta, ja oli ehdolla parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta. Itse en ollut aiemmin nähnyt Prinsessa Kaguyan tarua, vaikka se on kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa erikoisen animaatiotyylinsä vuoksi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa Prinsessa Kaguyan tarun ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Bambunleikkaaja Miyatsuko löytää bambun sisältä pienen tytön, joka alkaa kasvamaan hurjaa vauhtia. Bambunleikkaaja on varma, että tytön kohtalona on tulla prinsessaksi ja päättää viedä tytön suurkaupunkiin siitä huolimatta, että tyttö rakastaa maaseutua ja luontoa.

Aki Asakura kuullaan bambun sisältä löytyvän tytön äänenä, tytön, joka tultaisiin myöhemmin tuntemaan prinsessa Kaguyana. Kyseessä ei todellakaan ole mikään tavallinen ihmistyttö, Kaguyan kasvaessa vauvasta aikuiseksi hurjalla vauhdilla. Hahmo on kiehtova ja on kiinnostavaa seurata hänen kertomuksensa etenemistä ja millaisia muutoksia hän kokee elämänsä varrella. Kaguya rakastaa luontoa ja maaseutua, jossa hän viettää lapsuutensa, mutta hänen isänsä, bambunleikkaaja Miyatsuko (Takeo Chii) uskoo, että erikoisen tytön kohtalona on johtaa prinsessana ja niinpä hän ryhtyy valmistelemaan tytölle tulevaisuutta, josta tyttö itse ei pahemmin innostu, kuten ei innostu bambunleikkaajan vaimokaan (Nobuko Miyamoto).

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Kaguyan paras ystävä Sutemaru (Kengo Kora), Kaguyalle ylhäisen elämästä oppeja antava Sagami (Atsuko Takahata), enteidentuntija Inbe no Akita (Tatekawa Shinosuke), sekä Kaguyan monet kilpakosijat, kuten prinssi Ishitsukuri (Takaya Kamikawa), ministeri Abu (Hikaru Ijūin) ja pääneuvonantaja Otomo (Ryudo Uzaki). Sivuhahmot toimivat hyvin tarinassa. Prinsessa Kaguyan ja "rahvaan" Sutemarun pakolla lopetettu ystävyys harmittaa ja tyly Sagami tympii nopeasti.

Jos jotain Prinsessa Kaguyan tarussa ei voi kritisoida, niin sen animaatiota. Elokuva on visuaalisesti henkeäsalpaavan kaunis, aivan kuin eloon herännyt maalaus. Piirustusjälki on hieman luonnostelevaa, aivan kuin se olisi tarkoituksellisesti jätetty viimeistelemättä. Tämä jollain tavalla yksinkertaistettu ulkonäkö sopii elokuvaan täydellisesti. Hahmot liikkuvat sulavasti ja kaikkien kasvot ovat todella eläväiset. Visuaalisuutta vain parantaa värien käyttö. Taustat ovat vesivärein maalattuja ja näiden värien taiturimainen hyödyntäminen saa asiat näyttämään yksityiskohtaisemmilta. Piirrosten ja vesivärien haalistuminen kuvan reunoja kohti saa elokuvan näyttämään siltä kuin kuvat olisivat suoraan satukirjasta revittyjä, millaista ilmettä tekijät ovat varmasti hakeneetkin, elokuvan perustuessa vuosisatoja vanhaan satuun.

Kyse ei kuitenkaan ole mistään lastensadusta, ainakaan tämän elokuvan tapauksessa. Prinsessa Kaguyan taru voi olla lasten silmissä raskassoutuinen - jopa pitkästyttävä. Taiteellinen piirrosjälki, hiljaa etenevä kertomus ja temaattisesti kypsä elokuva on enemmänkin animaatiosatu aikuiseen makuun. Leffassa käsitellään esimerkiksi elämää, velvollisuuksia, materialismia ja naisen asemaa. Kun Kaguyalle esitellään mahdollisuus prinsessan elämästä, hän uskoo sen tarkoittavan vapauksia ja juhlallisuuksia, kunnes hänen eteensä läimäistään yhä vain isompia rajoituksia, jotka saavat hänet lopulta tuntemaan olonsa kurjaksi. Varttuva nainen esineellistetään täysin, eivätkä hänen vanhempansakaan enää näe häntä henkilönä, jolla on omat halut ja toiveet.

Fantastisesta visuaalisesta ilmeestä ja rikkaista teemoistaan huolimatta koin itsekin Prinsessa Kaguyan tarun aika ajoin raskassoutuiseksi. Se on kyllä erittäin hyvä filmi - paikoitellen loistava - mutta välillä se olisi mielestäni voinut kulkea aavistuksen verran reippaammin eteenpäin. Yli kahden tunnin ja vartin kestossaan se on animaatioelokuvaksi aikamoisen pituinen ja sitä olisi saanut erityisesti puolestavälistä tiivistettyä hieman. Puoliväli sisältää merkittäviä teemoja, mutta tarinan kuljetus on hieman liian seesteistä ja verkkaista. Elokuvan alku on vangitseva satumaisten tapahtumiensa ansiosta ja loppu on mielenkiintoinen ja aika surumielinenkin. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa tosiaan Isao Takahata, joka oli aiemmin tehnyt sydäntä särkevän animedraaman Tulikärpästen hauta, joka on oma suosikkini Studio Ghibliltä, sekä ylipäätään yksi parhaista elokuvista, minkä olen nähnyt. Prinsessa Kaguyan taru ei yllä sen tasolle, mutta on se silti jälleen yksi taidonnäyte Takahatalta, joka ei tyydy tekemään tavanomaisia "piirroselokuvia". Hänen ja Riko Sakaguchin käsikirjoitus on mainio, oivaltava ja syvällinen, mutta jotain jää hieman uupumaan. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Joe Hisaishin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin.

Yhteenveto: Prinsessa Kaguyan taru on erittäin hyvä satuelokuva aikuisempaan makuun. Sen tarinankerronta on ajoittain turhankin hidasta, jopa raskassoutuista ja kahden tunnin ja vartin kesto kaipaisi hieman tiivistämistä. Muuten kyseessä on loistofilmi, jonka tarina on kiinnostava, teemat vahvoja ja joka ennen kaikkea näyttää häkellyttävän kauniilta. Luonnostelmainen piirrosjälki ja maalauksellinen värien käyttö johtaa lumoavaan visuaaliseen ilmeeseen, joka loksauttaa suun kerran jos toisenkin auki. Kaguyan vaikea matka pitää pääasiassa hyvin mukanaan ja matka sisältää kiinnostavia teemoja muun muassa naiseudesta ja velvollisuuksista. Loppupää onnistuu iskemään hieman tunteisiin. Prinsessa Kaguyan taru on kaunis teos, joka pienellä tiivistämisellä toimisi entistä paremmin. Se ei nouse suosikkieni joukkoon Studio Ghibliltä, mutta poikkeuksellisen visuaalisen toteutuksensa ansiosta se on ehdotonta pakkokatsottavaa animen ystäville. Vaikkei noin muuten katsoisi animea tai piirrettyjä, voi Prinsessa Kaguyan tarua suositella lämpimästi taiteen ystäville, sillä välillä tuntuu siltä kuin katsoisi museossa maalauksen heräämistä henkiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

かぐや姫の物語, 2013, Studio Ghibli, Dentsu, Hakuhodo DY Media Partners, KDDI Corporation, Mitsubishi, Nippon Television Network, Toho

Arvostelu: Ender's Game (2013)

ENDER'S GAME

Ohjaus: Gavin Hood

Pääosissa: Asa Butterfield, Harrison Ford, Hailee Steinfeld, Viola Davis, Abigail Breslin, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias, Conor Carroll, Nonso Anozie, Jimmy Pinchak, Stevie Ray Dallimore, Andrea Powell ja Ben Kingsley

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 12

Ender's Game perustuu Orson Scott Cardin samannimiseen kirjaan vuodelta 1985. Kirjan ilmestymisestä lähtien monet elokuvastudiot yrittivät hankkia sen filmatisointioikeuksia, mutta Card kieltäytyi jatkuvasti. Card halusi hallinnan siitä, millainen leffasta tulisi ja kirjoittikin itse elokuvan käsikirjoituksen, jota hän tarjosi lopulta Warner Brosille vuonna 2003. Wolfgang Peterson pestattiin ohjaajaksi ja myöhemmin Game of Thrones -sarjan (2011-2019) luojia David Benioffia ja D. B. Weissia pyydettiin muovaamaan käsikirjoitusta. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan ja Card työsti uusia versioita kirjoituksesta, kunnes sai Odd Lot Entertainmentin kiinnostumaan. Gavin Hood palkattiin ohjaajaksi ja hän myös kirjoitti tekstin uudestaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2012 ja lopulta Ender's Game sai maailmanensi-iltansa 24. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja se sai ristiriitaista palautetta kriitikoilta. Itse katsoin leffan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin sitä ihan kivana avaruusseikkailuna. Kun huomasin Ender's Gamen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Tulevaisuudessa ihmiskunta on selviytynyt avaruusolentojen, formikien hyökkäyksestä. Valmistautumisena uuteen taisteluun, kansainvälinen armeija kouluttaa lahjakkaimpia ja älykkäimpiä lapsia sotimaan. Yksi näistä lapsista on Ender Wiggin, jonka eversti Graff uskoo johtavan ihmiskunnan lopulliseen voittoon.

Pari vuotta aiemmin Martin Scorsesen Hugo-elokuvassa (2011) nähty ja nykyään Netflixin Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Asa Butterfield näyttelee Andrew Wigginiä, lempinimeltään Enderiä. Ender on nokkela ja kekseliäs nuori poika, joka tavoittelee paikkaa armeijan ohjelmassa, jossa koulutetaan lapsia taisteluun avaruusmölliäisiä vastaan. Butterfield on passeli valinta osaan ja tekee pääasiassa ihan hyvää työtä roolissa. Harmillisesti hän, eikä elokuva muutenkaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, että juuri Ender olisi ihmiskunnan paras toivo - ei, vaikka itse Harrison Fordin näyttelemä eversti Graff sanoo niin useaan otteeseen. Karismaattinen Ford tekee vähemmän yllättäen parasta työtä elokuvan näyttelijäkaartista.

     Elokuvassa nähdään myös Stevie Ray Dallimore ja Andrea Powell Enderin vanhempina Johnina ja Theresana, Jimmy Pinchak Enderin isoveljenä Peterinä ja Abigail Breslin Enderin isosiskona Valentinena, Viola Davis eversti Graffin kanssa lapsisotilasohjelmaa valvovana majuri Andersonina, Nonso Anozie lapsia kouluttavana kersantti Dapina, sekä muun muassa Hailee Steinfeld, Aramis Knight, Suraj Parthasarathy, Moisés Arias ja Conor Carroll muina koulutukseen osallistuvina nuorina, joita Ender kohtaa. Enderin perhe jää aika pieneen osaan, eikä heistä voi pahemmin sanoa mitään. Lapsinäyttelijät hoitavat hommansa kelvollisesti ja Anozie toimii hyvin tiukkapipoisena käskyttäjänä. Davis tekee Fordin ohessa parasta työtä sivunäyttelijöistä.

Ender's Game ei valitettavasti onnistunut pahemmin iskemään toisella katselukerralla. Se on aika keskinkertainen avaruusseikkailu, joskin "young adult" -dystopiatarinoiden listalla se edustaa silti parempaa päätyä, kun sitä vertaa vaikkapa myöhemmin ilmestyneisiin Outolintuun (Divergent - 2014), 5. aaltoon (The 5th Wave - 2016) tai todelliseen mätäpaiseeseen, The Darkest Mindsiin (2018). Vuotta aiemmin ensi-iltansa saanut Nälkäpeli (The Hunger Games - 2012) taas pyyhkii Ender's Gamella lattioita. Elokuvan premissi on ihan menevä, armeijan halutessa hyödyntää nuoria sodassa, joka käytäisiin lähinnä etäältä tietokoneiden voimin. Silti lapsia koulutetaan lähitaisteluihin, sekä pyssysotaan painovoimattomassa tilassa. Näitä koulutuskohtauksia on leffassa jopa turhankin paljon, etenkin kun tuntuu siltä, että hahmot ovat välittömästi hyviä, eikä heissä näy kehittymistä.

Kun päähenkilö ei koskaan vakuuta siitä, että hän olisi juuri se "the" ihmiskunnan pelastaja, eivätkä koulutuskohtaukset tunnu mitenkään kehittävän hahmoa, ei elokuva koskaan oikein vakuuta. Formikeista ei saada parin lyhyen videopätkän ja hahmojen selostuksen kautta luotua kummoista uhkaa, eikä leffasta löydy jännitettä. Lopun avaruustaistelu on ihan viihdyttävä, joskin ei pitkän odotuksen arvoinen. Huipennuksessaan elokuva yrittää kiskoa mattoa katsojan jalkojen alta, mutta se ei oikein luonnistu. Sen enempää paljastamatta totean vain, että lopetuksen moraalisaarna on kömpelösti kirjoitettu mukaan. Sen kautta leffa yrittää esittää, että sillä olisi oikeasti jotain sanottavanaan. Jo aiemmin elokuvassa Fordin ja Davisin hahmot kiistelevät siitä, onko moraalisesti oikein hyödyntää lapsia taisteluun? Tämä on oiva konflikti, mutta ei oikein johda mihinkään. Kaikin puolin Ender's Game jää vain kivoiksi ideoiksi ja unohdettavaksi pintaraapaisuksi, joten kun elokuva yrittää viime minuuteillaan pohjustaa jatko-osaa, ei katsojaa paljoa jaksa innostaa.

Elokuvan ohjauksesta ja lopullisesta käsikirjoituksesta vastaa Gavin Hood, joka oli tätä ennen tehnyt Marvelin sarjakuviin perustuvan kehnon X-Men Origins: Wolverinen (2009). Ender's Game on kyllä parempi kuin se raina, mutta silti harmillisen epätasainen paketti. Hood saa näyttelijänsä hoitamaan hommansa hyvin ja saa aikaiseksi muutamia mainioita kohtauksia, mutta kokonaisuus on hieman lattea niin ohjauksen kuin tekstin puolesta. Ender's Game on kuitenkin teknisiltä ansioiltaan ihan pätevä. Se on oivallisesti kuvattu ja valaistu, ja siitä löytyy mainioita lavasteita ja asuja. Erikoistehosteet ovat päällisin puolin kestäneet hyvin aikaa ja varsinkin avaruusalukset ovat hienosti toteutetut. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä Steve Jablonsky yrittää mahtipontisilla musiikeillaan parhaansa saada elokuvan vaikuttamaan eeppiseltä avaruusteokselta.

Yhteenveto: Ender's Game on kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen keskinkertainen scifitoimintaelokuva. Leffa lähtee mielenkiintoisesti liikkeelle, mutta sen isku hiipuu hiljalleen tarinan edetessä. Hahmot tuntuvat olevan liian hyviä kaikessa, mutta silti itse Ender ei koskaan saa katsojaa vakuuttuneeksi siitä, miksi juuri hän olisi ihmiskunnan paras toivo. Avaruusoliot eivät tunnu uhkaavilta ja jännite uupuu. Ajoittain elokuva yrittää sanoa jotain tarinan moraalisesti arveluttavista puolista, mutta kaikki jää pintaraapaisuksi. Leffa viihdyttää tarpeeksi, mutta kaikki jää valitettavan vaisuksi ja kädenlämpöiseksi. Asa Butterfield on menevä valinta päärooliin, Harrison Fordin ja Viola Davisin ollessa näyttelijäkaartin parasta antia. Visuaalisesti leffa on kestänyt aikaa ihan hyvin. Ender's Gamea voi suositella teinipainotteisista tieteistarinoista tykkääville. Kyseessä on aika yhdentekevä kertakäyttöraina, joka on ihan ymmärrettävästikin vaipunut unholaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ender's Game, 2013, Summit Entertainment, MWM Studios, Chartoff Productions, Taleswapper, K/O Paper Products, Digital Domain, Sierra / Affinity

Arvostelu: Jackass esittää: Paha pappa (Jackass Presents: Bad Grandpa - 2013)

JACKASS ESITTÄÄ: PAHA PAPPA

JACKASS PRESENTS: BAD GRANDPA

Ohjaus: Jeff Tremaine

Pääosissa: Johnny Knoxville, Jackson Nicoll, Georgina Cates, Greg Harris ja Catherine Keener

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia - Unrated Version: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 12

Jackass Presents: Bad Grandpa, eli suomalaisittain Jackass esittää: Paha pappa on Jackass-sarjasta (2000-2002) tutun Johnny Knoxvillen tähdittämä komediaelokuva. Tehtyään elokuvat Jackass: The Movien (2002), Jackass Number Twon (2006) ja Jackass 3D:n (2010), Knoxville alkoi suunnitella uutta filmiä, mutta tällä kertaa sellaista, joka kertoisi tarinaa uhkarohkeiden stunttien ja pilojen ohessa. Paramount Pictures kiinnostui hänen ideoistaan ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Jackass esittää: Paha pappa sai maailmanensi-iltansa 23. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys ja sai parhaan maskeerauksen Oscar-ehdokkuuden, mutta joka sai myös ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse näin Jackass esittää: Pahan papan vuosi tai pari sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasin sen tätini kanssa. Pidin leffaa hauskana hömppänä ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Kärttyisä ja pervo isoisä saa lapsenlapsensa Billyn hoivattavakseen, kun tämän narkkariäiti hylkää pojan. Isoisä päättää viedä Billyn tämän isän luokse, joka taas haluaa pojan hyötyäkseen tästä taloudellisesti.

Johnny Knoxville näyttelee Irving Zismania, hahmoa, joka teki ensiesiintymisensä jo aiemmissa Jackass-elokuvissa, mutta jonka ympärille Knoxville päätti kehitellä kokonaisen elokuvan. Kyseessä on varsin perverssi pappa, joka yrittää vikitellä nuorempia naisia mukaansa, tekee erilaisia jekkuja ihmisille ja rikkoo lakia minkä ehtii. Irving on äärimmäisen epämiellyttävä tyyppi, mutta jostain syystä häntä on hauska seurata. Knoxville hoitaa hommansa täydellisesti, erityisesti kun tietää, että elokuva kuvattiin piilokameralla ja suuri osa muista ihmisistä eivät tienneet päätyvänsä mukaan elokuvaan. Knoxvillen on siis pitänyt hoitaa homma kerralla purkkiin ja höynäyttää muita ilman, että pokka pettää.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin nuori Jackson Nicoll, joka esittää Irvingin lapsenlasta Billyä. Jo Knoxvillen pokanpitäminen on ihailtavaa, mutta Nicollille tekisi mieli antaa aplodit, sillä niin taidokkaasti hän onnistuu seuraamaan Knoxvillen jalanjäljissä. Nicollkin heittäytyy täysillä roolinsa vietäväksi ja hän ja Knoxville muodostavat erittäin lystikkään duon. Hahmona Billyä käy sääliksi, kun hänen isoisänsä on mitä on, äiti (Georgina Kates) on huumeidenkäyttäjä ja isä (Greg Harris) haluaa hänet vain tienatakseen valtion tukirahoilla.

Vaikka kyseessä onkin Jackass-elokuva, Paha pappa ei ole tavanomaista uhkarohkeiden ja vaarallisten stunttien tulvaa, kuten Jackass-projektit yleensä. Mukaan mahtuu kyllä muutamia veikeitä hetkiä, joissa Knoxvillen kestävyys ja taipuvuus pistetään koetukselle, puhumattakaan yrityksestä pitää vanhusroolia yllä, kun Irvingiä höykytetään muub muassa liikkuvassa sängyssä ja reistailevassa hupilaitteessa. Jackass esittää: Paha pappa on enemmänkin Boratin (Borat! Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan - 2006) hengessä tehty piilokamerapilailu, jossa jekutetaan hyväuskoisia (ja välillä pahantahtoisia) amerikkalaisia, samalla kun isoisä vie lapsenlastaan halki osavaltioiden tämän isän luokse. Parhaita höynäytyskohtauksissa ovat ne, joissa höynäytettävät ovat lähellä vaikkapa syyllistyä itse johonkin rikokseen, esimerkiksi kohtauksessa, jossa Irving yrittää lähettää Billyn postilaatikossa isälleen ja postitoimiston väki hetken jopa pohtii, tekisivätkö sen.

Elokuvan tarina härön isoisän ja tämän huonoille vaikutuksille alttiin pojan automatkasta toimii oivallisesti ja matkan varrella hahmoille tietty alkaa vähitellen muodostua yhteys, jota ei aiemmin ollut. Vaikka tarina etenee sujuvasti, välillä tuntuu siltä, että elokuva koostuu enemmänkin yksittäisistä sketseistä, höynäytyksistä ja tapaturmista. Muutamat kohtauksista ovat suorastaan hulvattomia, mutta parin hetken kohdalla taas pohtii, että miten ne pääsivät mukaan lopulliseen elokuvaan? Filmin finaali on erittäin lystikäs, joskin elokuvan päätyttyä tuntuu siltä, että jotain jäi uupumaan kokonaisuudesta. Jackass esittää: Paha pappa on oivallinen komedia, mutta viimeinen silaus puuttuu, mikä nostaisi kokonaisuutta korkeammalle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa yksi Jackassin perustajista, Jeff Tremaine. Tremainen työ on ollut varsin poikkeavaa muiden leffojen tekoon verrattuna, sillä hänen on pitänyt luottaa näyttelijöidensä kantavan kohtauksia eteenpäin sujuvasti mahdollisten yllätystenkin noustessa esiin. Kun homma perustuu höynäytettävien reaktioihin, ei koskaan voi täysin tietää, minne kohtaukset etenevät. Tremaine toimii myös käsikirjoittajana yhdessä Knoxvillen ja Spike Jonzen kanssa. Olisi kiinnostavaa lukea teksti ja selvittää, kuinka paljon elokuvasta onkaan ennalta kirjoitettua ja kuinka paljon puhdasta improvisaatiota. Jackass esittää: Paha pappa on kelvollisesti kuvattu. Piilokamera-asetelman voi huomata kuvakulmista ja siitä, kuinka kuvan reunoja peittää joskus jokin. Knoxvillen maskeeraus on erinomainen, eikä ihme, että elokuva sai siitä jopa Oscar-ehdokkuuden. Äänipuoli on hyvin toteutettu vaativaa äänitystä ja musiikkeja myöten.

Elokuvasta on olemassa noin kymmenen minuuttia pidempi versio, joka kulkee nimellä Jackass Presents: Bad Grandpa .5. Monet pilailukohtauksista ovat pidempiä ja esimerkiksi alussa Irvingin juuttuessa kiinni automaattiin, hänen teko-sukuelimensä on näkyvissä.

Yhteenveto: Jackass esittää: Paha pappa on lystikäs törkykomedia, josta jää kuitenkin viimeinen silaus uupumaan. Muihin Jackass-projekteihin verrattuna leffasta löytyy jopa kiinnostava tarina, jota ryhtyy seuraamaan mielellään. Piilokameratoteutus on vekkuli ja se johtaa useisiin todella hauskoihin tilanteisiin, joissa ei voi kuin ihailla päänäyttelijäkaksikko Johnny Knoxvillen ja Jackson Nicollin pokanpitämistä ja toisinaan jopa pöyristellä tietämättömien ihmisten reaktioita. Jutut ovat toinen toistaan ronskimpia, eikä kyse ole mistään koko perheen hassuttelusta. Vaikka leffalla onkin selvä tarinakaari, ajoittain se tuntuu liikaa irrallisilta sketseiltä, joista kaikki eivät osu maaliinsa. Heikkouksineenkin Jackass esittää: Paha pappa on mainio komedialeffa, jota voi suositella kaikille törkeiden komedioiden ystäville, sekä piilokamerahassutteluiden faneille. Helposti loukkaantuvien kannattaa pysyä tästä kaukana.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jackass Presents: Bad Grandpa, 2013, Dickhouse Productions, MTV Films

Arvostelu: Her (2013)

HER

Ohjaus: Spike Jonze

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Scarlett Johansson, Amy Adams, Rooney Mara, Chris Pratt, Olivia Wilde, Matt Letscher, Luka Jones, Kristen Wiig, Bill Hader, Brian Cox, Portia Doubleday ja Spike Jonze

Genre: draama, romantiikka, scifi

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Her on Jackass-elokuvien (2002-2022) parissa työskennelleen Spike Jonzen ohjaama ja käsikirjoittama romanttinen tieteiselokuva. 2000-luvun alussa Jonze löysi verkkosivun, jossa voi viestitellä tekoälyn kanssa, mikä alkoi kiehtoa Jonzea syvästi. Hän kirjoitti tarinan tekoälyn kanssa keskustelevasta miehestä ja sai Annapurna Picturesin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2012 ja alun perin tekoälyn äänenä toimi Samantha Morton, mutta jälkituotannossa Jonze koki, ettei hänen äänensä sittenkään sopinut filmiin ja Morton korvattiin Scarlett Johanssonilla. Her sai maailmanensi-iltansa New Yorkin elokuvajuhlilla 12. lokakuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, jota kriitikot ylistivät. Leffa sai viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, lavastus, musiikki ja laulu), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon ja kolme Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras musikaali- tai komediaelokuva ja paras miespääosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Itse katsoin Herin pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen vuokralta ja pidin leffaa ihan kelvollisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Lähitulevaisuudessa vastikään eronnut Theodore Twombly hankkii uuden käyttöjärjestelmän, jonka mukana tulee tekoälyllä varustettu assistentti. Theodoren ja Samanthaksi nimetyn assistentin välille muodostuu syvä yhteys ja pian Theodore huomaa rakastuneensa tekoälyyn.

Joaquin Phoenix nähdään elokuvan pääroolissa Theodore Twomblynä. Theodore on vastikään eronnut vaimostaan (Phoenixin tosielämän vaimo Rooney Mara), muttei ole valmis päästämään tästä irti ja allekirjoittamaan eropapereita. Erosta musertunut Theodore on todella yksinäinen, etsien seuraa eri tavoin. Seura löytyykin täysin yllättäen, kun hän ottaa käyttöönsä uuden käyttöjärjestelmän, jonka tekoälyyn Samanthaan (äänenä Scarlett Johansson) Theodore vähitellen rakastuu. Phoenix on suorastaan erinomainen roolissa, tulkiten hahmonsa monimutkikkaita tuntemuksia vaikuttavasti. Hän tekee Theodoresta todella pidettävän ja myös hyvin samaistuttavan ihmisen. Moni on varmasti joskus kokenut vastaavaa yksinäisyyttä ja lohduttomuutta, kuten myös sitä erityistä onnea, kun löytää jonkun, jonka kanssa muodostuu heti vahva yhteys. Eikä pidä vähätellä Johanssonin roolisuoritusta Samantha-tekoälyn ääninäyttelijänä. Johansson on täydellinen valinta ja hän saa paljon aikaiseksi pelkällä äänellään.

     Elokuvassa nähdään myös Amy Adams Theodoren ystävänä Amyna ja Matt Letscher tämän miehenä Charlesina, Chris Pratt Theodoren pomona Paulina, sekä pienissä rooleissa Olivia Wilde Theodoren sokkotreffikumppanina ja Kristen Wiig, Bill Hader, Brian Cox ja elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Spike Jonze äänirooleissa todellisina ihmisinä ja tekoälyinä. Myös sivunäyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Nykyään Marvel-leffoista (2008-) ja Jurassic World -elokuvista (2015-2022) tuttua Prattia on hauska nähdä erilaisessa roolissa, ennen kuin hänestä tuli todellinen Hollywood-stara.

Uusintakatselulla Her onnistui iskemään minuun huomattavasti syvemmin kuin joitain vuosia sitten, katsoessani sitä ensi kertaa. Tähän vaikuttaa varmasti, kuinka paljon minulle on kertynyt erilaisia kokemuksia viime vuosien varrella, mikä sai minut uppoutumaan tähän erikoiseen rakkaustarinaan täysin. Kyseessä on todella syvällinen, erittäin ajankohtainen ja suoraan sanottuna kaunis teos. Ilmestyessään Her tuntui enemmän scifiltä kuin nykyään. Harvoin elokuvien kuvaukset lähitulevaisuudesta osuvat näin oikeaan. Vuonna 2013 Samanthan kaltainen tekoälyassistentti kuulosti pelkältä utopialta, mutta nyt kaiken maailman Sirin ja Alexan sun muiden kanssa leffa voisi melkeinpä olla kuvaus todellisesta rakkaudesta ihmisen ja koneen välillä. Monille virtuaalikohtaamiset ovat helpompia ja tärkeämpiä kuin paikan päällä tapaamiset muiden kanssa. Vuonna 2013 ihmiset eivät olleet samalla lailla takertuneita älypuhelimiinsa, kuten jo pari vuotta myöhemmin. On hassua, kuinka vielä kymmenen vuotta sitten elokuvan kuvat ihmisistä kävelemässä kaduilla älyluurit kourassaan ja langattomat kuulokkeet korvissaan menivät läpi tieteisfiktiona, kun nyt se on arkipäivää.

Sen lisäksi, että elokuvan lähitulevaisuudenkuvaus on yllättävänkin hyvin käynyt toteen, Her on muutenkin erittäin oivaltava teos. Sen pohdinnat ihmisyydestä ja siihen liittyvistä tunteista, kaipuusta, rakkaudesta, yksinäisyydestä, halusta, ilosta ja surusta ovat todella hienosti tuotu esille. Mitä se tarkoittaa, kun kone alkaa kokea näitä tunteita? Tämä epätavallinen rakkaus vie täysin mukanaan ja sen uskoo nopeasti todeksi - jo sen takia, että Phoenixilla ja Johanssonilla on enemmän kemiaa kuin monilla muilla romanttisten elokuvien pareilla, vaikka Johansson on mukana vain ääninäyttelijänä. Leffan tunnelma on haikea ja alakuloinen, mutta samalla siinä on jotain erittäin ilomielistä ja kaunista. Elokuva osaa olla myös hauska. Theodoren ja Samanthan väliset keskustelut ovat usein lystikkäitä. Dialogi onkin todella hyvin kirjoitettua.

Spike Jonze on työskennellyt kaikissa Jackass-elokuvissa, mutta sen lisäksi hän on tehnyt myös muun muassa erikoisen Being John Malkovichin (1999) ja satuelokuvan Hassut hurjat hirviöt (Where the Wild Things Are (2009). Her oli ensimmäinen elokuva, jonka Jonze niin käsikirjoitti kuin ohjasi, mikä lähti Jonzen omasta ideasta. Filmi tuntuukin todella henkilökohtaiselta ohjaajalle, aivan kuin hän olisi vuodattanut kaikkensa tekstiin. Vahvan ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi Her on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu. Elokuvan värimaailma ja valaistus ovat paikoitellen unenomaiset ja lumoavat. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet oivaa työtä ja äänimaailma on mainiosti rakennettu, joskin Arcade Firen hiljaiset musiikit eivät oikein koskaan erotu edukseen.

Yhteenveto: Her on upea rakkausdraama, joka tuntui vielä kymmenen vuotta sitten ilmestymisensä aikaan lähinnä tieteisfiktiolta, mutta joka tuntuu nyt varsin ajankohtaiselta ja jopa mahdolliselta. Harvoin elokuva onnistuu ennustamaan tulevaisuutta näin taidokkaasti ja leffaa katsoessa joutuukin jopa välillä ihan pysähtymään ja kummastelemaan, että nämä meille nykyään täysin arkipäiväisiltä tuntuvat näyt olivat vielä vuonna 2013 mielikuvitusta. Tähän erikoiseen rakkaustarinaan uppoutuu täysin, etenkin kun elokuva käsittelee samaistuttavia teemojaan näin ansiokkaasti. Joaquin Phoenix on huippuvedossa pääroolissa ja Scarlett Johansson tekee ällistyttävää työtä, etenkin kun miettii, että kyseessä on pelkkä äänirooli. Siitäkin huolimatta Phoenixin ja Johanssonin väliltä löytyy vahvempaa kemiaa kuin monien muiden romanttisten elokuvien näyttelijöiltä. Spike Jonzen ohjaus on oivallista ja käsikirjoitus vielä sitäkin vahvempi. Theodorelle ja Samantha-tekoälylle kirjoitetut keskustelut ovat toinen toistaan kiinnostavampia, hauskempia ja herkempiä. Kun filmi on vielä visuaalisesti komea, on Her yksi ilmestymisvuotensa vahvimmista elokuvatapauksista, jota suosittelen kaikille tavallisesta poikkeavien rakkausdraamojen perään haikaileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Her, 2013, Annapurna Pictures, Stage 6 Films