Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paul Rudd. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Paul Rudd. Näytä kaikki tekstit

tiistai 27. lokakuuta 2026

William Shakespearen Romeo ja Julia (William Shakespeare's Romeo + Juliet - 1996) - elokuva-arvostelu

WILLIAM SHAKESPEAREN ROMEO JA JULIA

WILLIAM SHAKESPEARE'S ROMEO + JULIET



Ohjaus: Baz Luhrmann
Näyttelijät: Leonardo DiCaprio, Claire Danes, Dash Mihok, Diane Venora, Harold Perrineau, John Leguizamo, Miriam Margolyes, Paul Rudd, Pete Postlethwaite, Brian Dennehy, Christina Pickles, Paul Sorvino, Vondie Curtis-Hall, Jesse Bradford, Zak Orth, Jamie Kennedy ja Edwina Moore
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 2 tuntia 
Ikäraja: 12

William Shakespeare's Romeo + Juliet, eli suomalaisittain William Shakespearen Romeo ja Julia perustuu William Shakespearen näytelmään Romeo ja Julia (The Tragedy of Romeo and Juliet) vuodelta 1597. Baz Luhrmann oli kiinnostunut tekemään modernisoivan adaptaation näytelmän pohjalta. Elokuva tehtiin Australian, Yhdysvaltojen, Meksikon ja Kanadan yhteistyöprojektina ja Luhrmann sai vakuutettua 20th Century Foxin leffan potentiaalista kuvaamalla omalla rahallaan testipätkän. Päärooleihin valittiin aluksi Leonardo DiCaprio ja Natalie Portman, mutta koska 14-vuotias Portman koettiin liian nuoreksi vastanäyttelijäksi 21-vuotiaalle DiCapriolle, naistähti päätettiin pistää vaihtoon. Juliaksi kaavailtiin Sarah Michelle Gellaria, mutta hän joutui jättämään elokuvan muiden kiireiden takia, joten rooli meni lopulta Claire Danesille, tämän vakuutettua DiCaprion koekuvauksissa. Kuvaukset käynnistyivät ja niissä koettiin pelottava tapahtuma, kun rikollisjengi sieppasi hiustenmuotoilija Aldo Signorettin ja vaati tästä lunnaita. Baz Luhrmann maksoi lunnaat, Signoretti palautettiin kuvauksiin ja elokuva saatiin tehtyä loppuun. Lopulta William Shakespearen Romeo ja Julia sai maailmanensi-iltansa 27. lokakuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen hitti, joka sai positiivista palautetta kriitikoilta ja parhaan lavastuksen Oscar-ehdokkuuden, sekä voitti parhaan ohjauksen, sovitetun käsikirjoituksen, lavastuksen ja musiikin BAFTA-palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt tätä sovitusta Romeosta ja Juliasta, mutta tarina on ollut tuttu lapsesta asti. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kauniissa Veronan kaupungissa Montaguen ja Capuletin suvut ovat olleet riidoissa vuosikaudet. Kun Romeo Montague ja Julia Capulet rakastuvat, on mahdollista, että sukujen erimielisyydet voitaisiin vihdoin sopia. Tai sitten viha on juurtunut niin syvälle, että se tuhoaa nuoret rakastavaiset.




Päärooleihin Romeoksi ja Juliaksi valikoituivat lopulta tosiaan Leonardo DiCaprio ja Claire Danes, jotka vielä tuolloin vasta aloittelivat uriaan. DiCaprion todellinen nousu Titanicin (1997) myötä oli vasta edessä ja hauskasti miehelle itse asiassa tarjottiin ikonista roolia William Shakespearen Romeon ja Julian kuvausten aikana. Juliasta myös kiinnostunutta Dave Parisia esittävä Paul Rudd oli nimittäin ollut erittäin kiinnostunut Titanicin tragediasta ja hän lopulta vakuuttikin DiCaprion tarttumaan rooliin. Kuten myöhemmin Titanic osoitti, DiCaprio istui tuolloin erinomaisesti nuoren hurmurin osaan, sopien siis hyvin myös Romeoksi, joka kokee suurta tuskaa rakastuessaan Juliaan, jota Danes tulkitsee mainiosti. DiCaprion ja Danesin väliltä löytyy oivaa kemiaa ja lähellä muuten oli, että Daneskin olisi nähty Titanicissa, mutta Kate Winslet onnistui nappaamaan pestin.
     Elokuvassa nähdään myös Brian Dennehy ja Christina Pickles Romeon vanhempina Ted ja Caroline Montaguena, Dash Mihok ja Jesse Bradford Romeon serkkuina Benvoliona ja Balthasarina, sekä Harold Perrineau Romeon parhaana ystävänä Mercutiona, vastapuolella Diane Venora ja Paul Sorvino Julian vanhempina Gloria ja Fulgencio Capuletina, John Leguizamo Julian serkkuna Tybaltina ja Miriam Margolyes Julian hoitajana, sekä Pete Postlethwaite isä Laurencena ja Vondie Curtis-Hall poliisipäällikkö Princenä, joka yrittää pitää järjestystä, kun Montagueiden ja Capuletien kiistat aiheuttavat kaaosta Veronan kaduilla. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä osissaan. Perrineau ja Leguizamo heittäytyvät hyvin osiinsa tanssahtelevana Mercutiona ja herkän liipaisinsormen omaavana Tybaltina.




Elokuvan nimi voi olla William Shakespearen Romeo ja Julia, mutta todellisuudessa se on nimenomaan Baz Luhrmannin Romeo ja Julia. Elokuva on nimittäin niin tekijänsä näköinen tuotos, ettei ihme että se aiheuttaa ihmisissä voimakkaita mielipiteitä puolesta ja vastaan. Sanoisinpa, että kyseessä on sellainen "rakastat tai vihaat" -tapaus, sillä niin teatraalinen, räväkkä ja eksentrinen tämä teos on. Luhrmann on siirtänyt klassikkotarinan nykypäivään, mutta pitänyt Shakespearen ajalle tyypillisen runollisen puhetavan. Kun kilpailevina mafiaperheinä kuvatut Montaguet ja Capuletit leffan alussa ottavat huoltoasemalla miehestä mittaa pistoolein miekkojen sijaan, mutta puhuvat vanhoillisesti ja riimitellen, katsoja pääsee heti kättelyssä hoksaamaan, mihin on ryhtymässä. Luhrmann ei juuri itseään pidättele, vaan tähän vyörytykseen pitää olla oikeassa mielentilassa tai leffan katselun saattaa herkästi lopettaa lyhyeen.

Vaikka minulta kesti tottua leffan räikeyteen ja voimakkaaseen kontrastiin nykypäivän juttujen ja shakespearemaisen puheenparren välillä, elokuva vei lopulta onnistuneesti mennessään. Nimenomaan tämä häpeilemätön räikeys ja rohkea kontrasti tekevät siitä niin kiinnostavan adaptaation. Vaikka juttuja on modernisoitu, tarina on toki vanha tuttu ja teemat vihan keskelle syntyvästä rakkaudesta, sen voimasta ja tuhosta ovat tallella. Romeon ja Julian rakkaus on suloinen, muttei imelän siirappinen. Sekaan mahtuu hauskoja juttuja, mutta myös tarinalle ominaista tragediaa, loppuratkaisusta puhumattakaan. Romeota ja Juliaa on vuosisatojen varrella adaptoitu lukemattomia kertoja, jopa kyllästymiseen asti, eivätkä modernisoinnitkaan ole uusi juttu - olihan Oscar-rohmu West Side Storykin (1961) omanlaisensa sovitus tästä klassikkonäytelmästä. Tykkäsi elokuvasta tai ei, on Baz Luhrmannin Romeo ja Julia ehdottomasti yksi mieleenpainuvimmista sovituksista ja sellainen adaptaatio, josta haluaisi kyllä kuulla itse Shakespearen mielipiteen.




Tekniseltä puolelta elokuva on myös täysin Luhrmannin näköinen. Leffa on monin paikoin kuin ysärillä suursuosiota nauttineen MTV:n musiikkivideo, sillä niin villisti elokuva tykittelee menemään, oli kyse sitten sähäkästä kameratyöskentelystä, toisinaan jopa pienesti nopeutetusta kuvasta tai äkkipikaisesta leikkauksesta. Lavasteet ovat hienot ja puvustus mainiota. Äänimaailma on räväkkä Nellee Hopperin, Marius de Vriesin ja Craig Armstrongin musiikkeja myöten. Eikä pidä unohtaa lopputeksteissä kuultavaa Exit Music (For a Film) -kappaletta, jonka Radiohead teki elokuvaa varten ja joka on oma suosikkini yhtyeen katalogista. 




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.9.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
William Shakespeare's Romeo + Juliet, Yhdysvallat, Australia, Kanada, Meksiko, 1996, Bazmark Films, Estudios Churubusco Azteca S.A., Twentieth Century Fox


lauantai 3. tammikuuta 2026

Anaconda (2025) - elokuva-arvostelu

ANACONDA



Ohjaus: Tom Gormican
Näyttelijät: Paul Rudd, Jack Black, Steve Zahn, Thandiwe Newton, Daniela Melchior, Selton Mello ja Ione Skye
Genre: seikkailu, komedia, jännitys
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Jennifer Lopezin ja Ice Cuben tähdittämä kauhuelokuva Anakonda (Anaconda - 1997) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tehdä useampi jatko-osa. Vuonna 2020 Columbia Pictures ilmoitti tuovansa elokuvasarjan takaisin, yli vuosikymmen edellisen elokuvan, Lake Placid vs. Anacondan (2015) jälkeen. Tekijät keksivät hauskan erilaisen lähestymistavan aiheeseen ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025. Lopulta uusi Anaconda sai ensi-iltansa saman vuoden jouluna. Itse pidän alkuperäistä Anakondaa kelpo seikkailujännärinä ja olen ollut utelias uuden elokuvan näkemisestä sen omaperäisen lähestymistavan takia. Kävinkin katsomassa Anacondan muutamaa päivää sen ilmestymisen jälkeen.

Neljä kaverusta päättävät toteuttaa elinaikaisen unelmansa ja matkustaa Amazonille kuvaamaan uutta versiota Anakonda-elokuvasta. Reissu muuttuu kuitenkin selviytymistaisteluksi, kun he kohtaavat aidon ja erittäin nälkäisen jättikäärmeen.




Elokuvan keskiössä on neljä hahmoa, jotka ovat olleet ystäviä lapsesta asti ja joita yhdistää intohimo elokuvia ja niiden tekemistä kohtaan, sekä rakkaus ysärin kulttiklassikko Anakondaa kohtaan. On ohjaajaksi pyrkivä Doug (Jack Black), joka tekee kauhuteemaisia häävideoita. On näyttelijä Griff (Paul Rudd), jonka ura ei ole lähtenyt käyntiin. On Griffiin pitkään ihastunut Claire (Thandiwe Newton) ja on kuvaaja Kenny (Steve Zahn), jolla on runsaasti käsittelemättömiä lapsuudentraumoja. Hahmokattaus on oivallinen ja nelikon haluaa nähdä tavoittelevan tukahdutettuja unelmiaan. Näyttelijöiden suoritukset kuitenkin ailahtelevat. Rudd ja Newton ovat kelvolliset osissaan, kun taas Zahn on hupaisa Kennynä, joka tuo lähes joka repliikillään esiin jonkin hänen elämänsä ikävistä asioista, joita hän ei ole pystynyt käsittelemään. Jack Black taas on... noh, Jack Black. Jos miehen tutut maneerit viihdyttävät, ne viihdyttävät myös tässä, mutta heille, jotka toivovat Blackin esittävän joskus jotain muuta kuin samaa ylienergistä versiota itsestään, roolityö voi saada pyörittelemään silmiä. 
     Elokuvassa nähdään myös Daniela Melchior jokilaivaa kipparoivana Anana ja Selton Mello käärmekouluttaja Santiagona, jotka nelikko palkkaa auttamaan elokuvaprojektinsa kanssa. Mello on ihan hauska, mutta Melchior joutuu tyytymään aika tylsään osaan leffan lähes ainoana vakavana hahmona.




Kuten kenties pystyikin jo päätellä, uusi Anaconda ei ole mikään suora uudelleenfilmatisointi vuoden 1997 Anakondasta, vaan pikemminkin aikamoisilla metatasoilla liikkuva rakkauskirje kyseistä, yleisesti aika unohdettua, mutta tiiviin fanijoukon syleilemää hirviörainaa kohtaan. Tässäkin lähdetään Amazon-joelle kuvaamaan elokuvaa, mutta siinä missä alkuperäisleffassa hahmot aikoivat tehdä dokumentin paikallisesta heimosta, uudessa elokuvassa hahmot lähtevät tekemään omaa versiotaan alkuperäisestä Anakondasta. Idea on ihan hauska, erottaen uuden Anacondan heti nykypäivän uudelleenfilmatisointien, elokuvasarjojen uudelleenkäynnistysten ja muiden vanhojen ideoiden kierrätysten tulvasta. Alleviivatakseen erilaisuuttaan, leffassa kommentoidaan useampaankin otteeseen, kuinka pöljää on tehdä uusi versio Anakondasta ja että Hollywoodissa on ideat loppu. 

Ja kuten kenties pystyi myös päätellä, uusi Anaconda ei ole kauhuelokuva, vaan seikkailukomedia. Ja vieläpä ihan viihdyttävä sellainen. Alkupään käärmekohtauksiin on saatu sopivasti jännitettä, mutta muuten leffa kulkee eteenpäin itsetietoisen kieli poskessa. Lopputulos on hieman epätasainen, mutta silti tarpeeksi menevä. Osa vitseistä saa pyörittelemään silmiä, mutta mahtuu mukaan muutamat hyvät naurut. Kesto on myös sopivan napakka vain vähän päälle puolitoistatuntisena. Onkin kiinnostavaa nähdä, kuinka tämä uusi Anaconda otetaan vastaan. Tulevatko alkuperäisleffan fanit tykkäämään tästä villin erilaisesta lähestymistavasta sarjaan ja onko elokuvassa ainesta omanlaisekseen kulttiklassikoksi?




Elokuvan on ohjannut Tom Gormican, jonka edellinen leffa oli loistava Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka (The Unbearable Weight of Massive Talent - 2022). Anacondan parissa Gormican ei onnistu yhtä vahvasti, mutta saa aikaiseksi sentään ihan viihdyttävää hömppää. Hänen ja Kevin Ettenin työstämä käsikirjoitus on menevän itsetietoinen, joskin studion vaikutukset näkyvät ajoittain lopputuloksesta. Teknisesti Anaconda on pätevä. Se on hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivaa ja näyttääpä digikäärme pääasiassa toimivalta. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja David Flemingin säveltämät musiikit taitavat jopa olla leffan parasta antia.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtauksia.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Anaconda, Yhdysvallat, 2025, Columbia Pictures, Fully Formed Entertainment, TSG Entertainment


torstai 30. lokakuuta 2025

Arvostelu: Death of a Unicorn (2025)

DEATH OF A UNICORN



Ohjaus: Alex Scharfman
Pääosissa: Jenna Ortega, Paul Rudd, Will Poulter, Téa Leoni, Richard E. Grant, Anthony Carrigan, Sunita Mani, Stephen Park ja Jessica Hynes
Genre: fantasia, kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Death of a Unicorn on ohjaaja-käsikirjoittaja Alex Scharfmanin esikoiselokuva. Scharfman sai rahoituksen idealleen, sekä nimekkään näyttelijäkaartin. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2023 ja lopulta Death of a Unicorn sai maailmanensi-iltansa South by Southwest -elokuvafestivaaleilla tämän vuoden maaliskuussa. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä myös Suomen teattereihin keväällä, mutta kun leffa todettiin Yhdysvalloissa taloudelliseksi epäonnistumiseksi, sen ensi-ilta täällä peruttiin. Death of a Unicorn julkaistiin lopulta suoraan myyntiin ja vuokrattavaksi. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin sen vekkulista premissistä. Minua ärsyttikin suuresti, kun sen Suomen teatterikierros peruttiin ja kun leffa saapui vihdoin vuokrattavaksi, katsoin sen.

Asianajaja Elliot Kintner ja hänen tyttärensä Ridley ovat matkalla rikkaiden Leopoldien luokse, kun he törmäävät autollaan ihka aitoon yksisarvisen varsaan. Pian viikonlopun vietto muuttuu selviytymistaiteluksi, kun verenhimoiset yksisarvisvanhemmat saapuvat kostamaan.




Elokuvan päärooleissa asianajaja Elliot Kintnerinä ja tämän Ridley-tyttärenä nähdään Paul Rudd ja kovaa nousua tekevä Jenna Ortega. Elliot on jokin aikaa sitten menettänyt vaimonsa, eli Ridleyn äidin ja hahmot käsittelevät menetystä eri tavoin. Elliot on saanut aikamoisen työtarjouksen ja toivookin sen turvaavaan hänen ja hänen tyttärensä tulevaisuuden. Kuitenkin matkalla solmimaan diiliä, heidän autonsa törmää tiellä eläimeen - ei peuraan tai hirveen, vaan oikeaan yksisarviseen. Rudd ja Ortega ovat oivalliset rooleissaan ja heidän hankala isä-tytär-dynamiikkansa toimii mainiosti. Sen lisäksi, että he suhtautuvat rakkaansa menettämiseen eri tavoin, he suhtautuvat myös hyvin eri tavoin kohtaamiseensa yksisarvisen kanssa.
     Elokuvassa nähdään myös Richard E. Grant ökyrikkaana Odell Leopoldina, jonka kanssa Elliot on tekemässä sopimusta, Téa Leoni tämän vaimona Belindana ja Will Poulter heidän poikanaan Shepardina, Anthony Carrigan perheen hovimestarina Cliffinä, Jessica Hynes Odellin assistenttina Shaw'na, sekä Stephen Park ja Sunita Mani tohtorikaksikko Songina ja Bhatiana, jotka saapuvat tutkimaan yksisarvisen ruumista, jonka Elliot ja Ridley tuovat mukanaan Odellin huvilalle. Grant, Leoni ja Poulter hyppäävät vekkulisti rikkaiden ja samalla täysin todellisuudesta irtautuneiden rooleihin. Etenkin Poulter tanssahtelee hyvin sillä rajalla, onko hänen Shepard-hahmonsa ylimielisyydessään hauska vai kamala. Hupaisa on myös Carrigan hovimestarina, joka taistelee silmien pyörittelyä vastaan lähes joka kerta, kun häntä pyydetään tekemään jotain.




Yksi modernin elokuvakeskustelun yleisimmistä aiheista on valitus siitä, kuinka Hollywoodilta on uudet ideat loppu ja kuinka näemme enää pelkkiä uudelleenfilmatisointeja vanhoista klassikoista. Turhauttavaa tästä keskustelusta tekee se, että uusien ideoiden pohjalta tehdään edelleen elokuvia, mutta juuri kukaan ei käy niitä katsomassa. Ja kun niitä ei heti avausviikonloppuna katso tarpeeksi moni, studio ja levittäjät tuomitsevat elokuvan nopeasti taloudelliseksi epäonnistumiseksi ja pahimmillaan peruvat sen esityksen muissa maissa. Juuri siihen kastiin osuu Death of a Unicorn, josta löytyy kyllä vikansa, mutta jota ei todellakaan voi syyttä mielikuvituksen puutteesta. On aivan mahtava tarinaidea, että hahmot törmäävät tiellä ihka aitoon yksisarviseen ja saavat tämän pillastuneet vanhemmat peräänsä. Ja on valtava sääli, ettei leffalle oikein edes annettu mahdollisuutta, vaan Suomessakin sen teatterikierros peruttiin kokonaan.

Death of a Unicorn ei ole yhtä loistava elokuvana kuin mihin sen vekkulissa juonikuvauksessa olisi varmasti aineksia. Alkupäästä löytyy turhankin paljon hidastelua, koko yksisarvismytologia tuodaan mukaan hitusen tylsästi ja itse yksisarvisten tietokonetoteutus ailahtelee tasoltaan. Kyseessä on silti oikein kelpo kauhukomedia, joka tarjoaa paljon veristä hirviölystiä, kun se pääsee tosissaan vauhtiin. Leffaan on saatu rakennettua hyvää jännitettä, mutta myös sen huumoriosasto on pääasiassa toimivaa. Seasta löytyy toki selvä kritiikki rikkaista ja kuinka nämä haluavat hävyttömästi hyötyä köyhemmistä, sekä viattomista luontokappaleista. Vaikka nämä yksisarviset eivät olekaan mitään sateenkaarta pitkin juoksevia glitteriponeja, vaan jopa verenhimoisia saalistajia, on selvää, että tarinan todellinen pahis on kapitalisti-ihminen.




Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut ensikertalainen Alex Scharfman, enkä ihmettele, että hän sai rahoituksen ja isoja nimiä projektiinsa, sillä niin mahtavan idean hän on keksinyt. Scharfmanin ohjauksesta ja käsikirjoituksesta näkyy kuitenkin tietty ensikertalaisuus ja kokonaisuus kaipaisi viilaamista, jo ylipitkäksi venähtäneestä leikkauksesta lähtien. Death of a Unicorn on kuitenkin oivallisesti kuvattu, leffan lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänityöskentelykin toimii Dan Romerin ja Giosuè Grecon säveltämiä musiikkeja myöten. Efektit eivät kuitenkaan täysin vakuuta ja etenkin päiväsaikaan yksisarviset näyttävät enemmän videopelihahmoilta, menettäen uhkaavuuteensa siitä, kun niitä käytetään säästeliäämmin yöaikaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Death of a Unicorn, 2025, A24, Ley Line Entertainment, Square Peg, Secret Engine, Monoceros Media, The Royal Budapest Film Co


maanantai 7. heinäkuuta 2025

Arvostelu: Clueless (1995)

CLUELESS



Ohjaus: Amy Heckerling
Pääosissa: Alicia Silverstone, Paul Rudd, Stacey Dash, Brittany Murphy, Dan Hedaya, Jeremy Sisto, Breckin Meyer, Justin Walker, Wallace Shawn, Twink Caplan, Julie Brown, Donald Faison, Elisa Donovan ja Aida Linares
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 3

Clueless pohjautuu löyhästi Jane Austenin kirjaan Emma vuodelta 1815. 1990-luvun alussa Twentieth Century Fox halusi tehdä televisiosarjan siisteistä teineistä ja pyysi Amy Heckerlingiä kehittelemään idean. Heckerling oli lukenut Emmaa ja piti erityisesti sen päähenkilöstä, haluten tuoda hahmon nykyaikaan. Heckerling vieraili Beverly Hillsin kouluissa, nähdäkseen millaisia tuon ajan teinitytöt olivat ja ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta, joka kulki aluksi nimellä "No Worries". Heckerlingin agentti Ken Stovitz luki tekstin ja ehdotti, että sarjan sijaan siitä tehtäisiin elokuva. Fox ei ollut kuitenkaan kiinnostunut naisvetoisesta komediaelokuvasta, jolloin teksti päätyi tuottaja Scott Rudinin kautta Paramount Picturesille. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 1994 ja lopulta Clueless sai maailmanensi-iltansa 7. heinäkuuta 1995 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma taloudellinen hitti, josta on muodostunut yksi ysärin merkittävimmistä teinileffoista, jonka myötä elokuvan pohjalta on myöhemmin tehty kirjoja, sarjakuvia, televisiosarja, musikaalinäytelmä ja videopeli. Itse katsoin Cluelessin joskus vuosia sitten, mutten pahemmin piitannut siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella leffan juhlavuoden kunniaksi.

Koulunsa suosituin tyttö Cher Horowitz päättää ryhtyä "hyväntekijäksi" ja parittaa koulunsa oppilaita ja opettajia, joiden hän uskoo sopivan toisilleen.




Päärooliin Cher Horowitziksi pohdittiin muun muassa Angelina Jolieta, Reese Witherspoonia ja Gwyneth Paltrow'ta, kunnes lopulta roolin sai Alicia Silverstone, joka oli tuohon aikaan tunnettu lähinnä Aerosmith-yhtyeen musiikkivideoista. Silverstone on nappivalinta rooliin ja hän pystyy tekemään periaatteessa aika epämiellyttävästä hahmosta hassun pidettävän. Cher tulee rikkaasta perheestä ja hän on nätti, mitkä ovat nousseet hänellä pahasti päähän. Hän ei tiedä asioista läheskään niin paljon kuin luulee ja hän on erittäin itsekeskeinen, pinnallinen ja teennäinen. Cheristä on kuitenkin saatu myös varsin huvittava, minkä lisäksi hänelle kirjoitettu kasvutarina vie häntä onneksi parempaan suuntaan ihmisenä.
     Elokuvassa nähdään myös Dan Hedaya Cherin juristi-isänä Melinä, Stacey Dash Cherin parhaana ystävänä Dionnena ja Donald Faison tämän poikaystävänä Murrayna, Jeremy Sisto monien tyttöjen ihastuksenkohteena Eltonina, Breckin Meyer pilviveikko Travisina, Elisa Donovan Cherin inhoamana Amberina, Justin Walker vuorotellen kahta koulua käyvänä Christianina, Brittany Murphy uutena kouluun tulevana Taina, Wallace Shawn ja Twink Caplan opettajina herra Hallina ja neiti Geistinä, Julie Brown valmentaja Stoegerinä, sekä Paul Rudd Cherin ex-velipuolena Joshina, joka oli hetken osa Horowitzin perhettä, kun Mel-isä oli jonkin aikaa naimisissa Joshin äidin kanssa. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan mallikkaasti, mutta lopulta Clueless on puhtaasti Silverstonen show.




Kuten alussa kerroin, en juuri tykännyt Cluelessista, kun katsoin sen ensi kertaa varmaan kymmenisen vuotta sitten. Kun pistin elokuvan nyt pyörimään uudestaan, pohdin, että noinkohan olisin edelleen negatiivinen sitä kohtaan? As if! Uusintakatselulla Clueless oli erittäin positiivinen yllätys, enkä yhtään ihmettele nyt, miksi se nousi ysärinuorten keskuudessa niin suosituksi. Kyseessä taitaa jopa olla oman vuosikymmenensä määrittelevä teinielokuva, samaan tapaan kuin The Breakfast Club (1985) oli kymmenen vuotta aiemmin ja Mean Girls (2004) kymmenen vuotta myöhemmin.

Clueless lainailee ja modernisoi lystikkäästi Jane Austenin Emma-kirjasta, siirtäen tapahtumat Beverly Hillsin hienostoalueelle. Vaikka hahmojen käytökselle tosielämässä pyörittelisi silmiä, leffassa heidän puuhiaan on hupaisaa seurata. On huvittavaa, kuinka Cher kokee kaikkien muiden ympärillään olevan ihan hukassa ja päättää auttaa näitä kohti oikeaa suuntaa, mutta todellisuudessa nimenomaan hän on täysin ulapalla asiasta jos toisesta. Clueless onkin täynnä hauskoja tapahtumaketjuja, juonikuvioita, hahmoja ja kohtauksia, joiden parissa puolentoista tunnin kesto kulkee kuin hujauksessa. Sekaan mahtuu hyvää kommentaaria pissistyttöhahmoista ja satiiria näiden rikkaiden lasten naurettavan pröystäilevistä elämistä. Omalla tavallaan elokuvan voi myös tulkita parodiaksi aikansa teinirainoista. Se on nokkela, näppärä ja jaksaa viihdyttää passelisti yhä 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen.




Niin Amy Heckerlingin energinen ohjaus kuin hänen oivaltava käsikirjoituksensa ovat mainiot. Heckerling on panostanut hyvin hahmoihin ja heidän kuvioihinsa, sekä kirjoittanut todella lystikästä dialogia. Heckerling saa näyttelijät irrottelemaan hupsusti ja hänen rakentama ilmapiirinsä vie hyvin mukanaan. Clueless on myös pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat hienot, puvustus on tarkoituksellisen yliampuvaa ja äänimaailma on hyvin työstetty David Kitayn sävellyksiä ja muita musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Clueless, 1995, Paramount Pictures, Robert Lawrence Productions, Scott Rudin Productions


keskiviikko 31. heinäkuuta 2024

Arvostelu: Uutisankkuri 2: Legendan paluu (Anchorman 2: The Legend Continues - 2013)

UUTISANKKURI 2: LEGENDAN PALUU

ANCHORMAN 2: THE LEGEND CONTINUES



Ohjaus: Adam McKay
Pääosissa: Will Ferrell, Steve Carell, Paul Rudd, David Koechner, Christina Applegate, Meagan Good, James Marsden, Dylan Baker, Judah Nelson, Greg Kinnear, Fred Willard, Kristen Wiig, Josh Lawson, Chris Parnell, Wilbur Fitzgerald, Harrison Ford, Drake, Sacha Baron Cohen, Marion Cotillard, Jim Carrey, Will Smith, Tina Fey, Amy Poehler, Kanye West, Liam Neeson, John C. Reilly, Kirsten Dunst ja Vince Vaughn 
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Will Ferrellin tähdittämä komediaelokuva Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Ferrell ja ohjaaja-käsikirjoittaja Adam McKay ryhtyivät pian kynäilemään toista elokuvaa, mutta Paramount Pictures torjui idean - jopa senkin jälkeen, kun näyttelijäkaarti suostui leikkaamaan palkkiotaan pienentääkseen leffan budjettia. Alkuvuodesta 2012 Paramountilla kuitenkin tultiin toisiin ajatuksiin ja yhtiö pyysi McKayta ja Ferrelliä työstämään jatko-osan. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013 ja lopulta Uutisankkuri 2: Legendan paluu sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva sai positiivisin vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se oli edeltäjäänsä isompi hitti lippuluukuilla. Itse katsoin kummatkin Uutisankkuri-leffat vasta myöhemmin. Pidin ensimmäisestä elokuvasta paljon, mutta jatko-osa jätti minut aika kylmäksi. Kun huomasin Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen. Pitäessäni yhä alkuperäisestä osasta, päätin antaa jatko-osalle uuden mahdollisuuden.

Ron Burgundyllä ei pyyhi lujaa. Hän on menettänyt työpaikkansa epäasiallisen käytöksen takia ja parisuhde Veronican kanssa on kaatunut. Ron saa kuitenkin uuden tilaisuuden, kun GNN-kanava pyytää häntä ja hänen tiimiään uudenlaiseen kanavakonseptiin, joka pyörittää uutisia joka päivä kellon ympäri.




Will Ferrell palaa rooliinsa uutisankkuri Ron Burgundyksi, joka uskoo olevansa alan paras tekijä. Ronista löytyy kuitenkin yksi jos toinenkin vika, joiden takia hän on menettänyt uuden työpaikkansa New Yorkissa, sekä vaimonsa Veronican (Christina Applegate). Itsesäälissä rypeminen saa riittää, kun Ron saa huikean työtarjouksen toimia uudenlaisen uutiskanavan ankkurina. Ferrell on tälläkin kertaa roolissaan varsin epätasainen. Parhaimmillaan hän on todella lystikäs, huonoimmillaan hän on... noh, huono. Asiaa ei auta, ettei narsistinen, misogynistinen ja muutenkin kusipäinen Ron ole hahmona järin tykättävä.
     Paluun tekee myös Ronin uskollinen uutistiimi, kentällä työskentelevä journalisti Brian Fantana (Paul Rudd), urheilureportteri Champ Kind (David Koechner) ja säätiedottaja Brick Tamland (Steve Carell). Uudella GNN-kanavalla työskentelevät muun muassa päättäväinen johtaja Linda (Meagan Good), Freddie (Dylan Baker), ylimielinen uutisankkuri Jack Lime (James Marsden) ja kummallinen Chani (Kristen Wiig), johon Brick iskee välittömästi silmänsä. Mukana ovat myös esimerkiksi Harrison Ford Ronille potkut antavana kanavapomona, Judah Nelson Ronin ja Veronican lapsena Walterina ja Greg Kinnear Veronican uutena poikaystävänä. Sivunäyttelijät ovat monin paikoin Ferrelliä parempia. Tutusta tiimistä Rudd jää harmillisen vähälle huomiolle, mutta Carell pääsee hänenkin edestä vauhtiin. Täysin tollo Brick nousi suosituksi hahmoksi ykkösosassa, mikä on selvästi huomattu, sillä Carellin on vapaasti annettu toteuttaa itseään jatko-osassa.




Kuten muistin, Uutisankkuri 2: Legendan paluu ei ole läheskään yhtä hyvä, hauska tai oivaltava elokuva kuin alkuperäinen Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda. Ei se kuitenkaan ollut niin heikko tapaus kuin millaiseksi sen aiemmin mielsin. Elokuvassa on kieltämättä hetkensä ja parhaimmillaan se tarjoaa mojovat naurut. Idiootin Brickin sekoiluja ja möläytyksiä on usein hulvatonta seurata ja kuunnella ja uutislähetyksistä löytyy myös lystikkäitä juttuja. Etenkin vastikään edesmenneen O. J. Simpsonin takaa-ajoa parodioiva kohtaus huvittaa. Vastapainona näille hauskoille jutuille on kuitenkin useita heikkoja hetkiä. Esimerkiksi Brickin kohdalla kiusallisuudesta saadaan irti hyvää huumoria, mutta Ronin kohdalla nämä kiusallisuudet ovat lähinnä vain todella vaivaannuttavia. Useita vitsejä myös venytetään aivan liian pitkiksi ja kerran jos toisenkin toivoin, että leffa osaisi kulkea reippaammin eteenpäin.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista onkin sen kesto. Alkuperäinen leffa oltiin älytty pitää napakassa puolentoista tunnin mitassa, mutta jatko-osan kesto lähentelee jo kahta tuntia. Elokuvasta on olemassa myös pidennetty versio, johon heivattiin teatteriversiosta leikkaushuoneen lattialle jääneet pätkät, mutta mielestäni jo tämä teatteriversio sisältää monia turhia juttuja, joita ilman elokuva toimisi paremmin. Vielä ensimmäinen tunti pitää hyvin mukanaan, mutta toisen tunnin aikana väsähdys alkaa iskeä. Pakollinen dramaattisempi puoli ennen loppuhuipennusta käy suorastaan puuduttavaksi pakkopullaksi. Onneksi ihan lopussa meno taas paranee hieman, kun finaalista on tehty totaalisen absurdi ja se on pullollaan toinen toistaan kovempia cameoita. Meno on vastaavaa kuin ensimmäisen osan lopetuksessa, mutta nupit on tosiaan väännetty kohti kaakkoa.




Uutisankkuri 2: Legendan paluu saattaa olla ohjaaja Adam McKayn heikoin elokuva, mutta mies näyttää silti ajoittain taitojaan komedian saralla. Hänen olisi pitänyt reippaammin ymmärtää, mitä irrallisia sketsejä tiputtaa pois leffasta ja tehdä kokonaisuudesta tiiviimpi paketti. Hänen ja Ferrellin käsikirjoitus on idealtaan hyvä, mutta toteutukseltaan hieman ontuva. Vaikka leffaa katsoessa herääkin fiilis, ettei näitä uutistyyppejä tarvitsisi tämän jälkeen enää nähdä, täytyy sanoa, että kyllä minua hieman kiinnostaisi McKayn kertoma kolmoselokuvan idea Ron Burgundystä ja kumppaneista tekemässä reportaasia Irakin sodassa. Leffa on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi pääsevät leikittelemään 1970- ja 1980-lukujen taitteen tyyleillä. Erikoistehosteet ovat hupaisan kökköjä, eivätkä Andrew Feltensteinin ja John Naun säveltämät musiikit juuri säväytä lainkaan.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Anchorman 2: The Legend Continues, 2013, Paramount Pictures, Apatow Productions, Gary Sanchez Productions, Digital Image Associates, DreamWorks


perjantai 28. kesäkuuta 2024

Arvostelu: Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda (Anchorman: The Legend of Ron Burgundy - 2004)

UUTISANKKURI: RON BURGUNDYN LEGENDA

ANCHORMAN: THE LEGEND OF RON BURGUNDY



Ohjaus: Adam McKay
Pääosissa: Will Ferrell, Christina Applegate, Paul Rudd, David Koechner, Steve Carell, Fred Willard, Chris Parnell, Vince Vaughn, Kathryn Hahn, Fred Armisen, Seth Rogen, Jack Black, Danny Trejo, Tim Robbins, Luke Wilson, Ben Stiller, Missi Pyle, Judd Apatow ja Bill Kurtis
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, eli suomalaisittain Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda on Will Ferrellin tähdittämä komediaelokuva. Työskennellessään Saturday Night Live -ohjelman parissa, Ferrell ja elokuvaohjaajan hommiin pyrkivä Adam McKay pyörittelivät ideoita yhteisestä leffasta. Heidän työstämä käsikirjoituksensa, työnimeltään "August Blowout" ei koskaan edennyt tuotantoon, vaikka se herätti paljon kiinnostusta Hollywoodissa. Yksi kiinnostuneista oli Paul Thomas Anderson, joka otti yhteyttä kaksikkoon ja sanoi tukevansa duoa, jos nämä jatkavat yritystään saada elokuvan tehtyä. Kun Ferrell katsoi 1970-luvun uutisankkurin haastattelun, hän halusi tehdä sellaisesta komedian ja uuden tekstin kirjoittaminen alkoi. Tarina muovautui todella räikeästi suunnitteluprosessin aikana ja yhdessä kohtaa oli jopa ideana, että uutisankkuripäähenkilö ajautuisi autiosaarelle ja pyrkisi takaisin sivistyksen pariin. Kuvausvaiheeseen asti mukana pysyi juonikuvio hippipankkirosvoista, joista ankkurit tekevät uutisia, mutta kun testiyleisöt eivät pitäneet ideasta, homma kirjoitettiin ja kuvattiin uusiksi. Lopulta leffa saatiin valmiiksi ja Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda sai maailmanensi-iltansa 28. kesäkuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai aluksi ailahtelevat arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffan arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään elokuvaa pidetään yhtenä vuosituhannen parhaista komedioista. Itse olen katsonut Uutisankkuri: Ron Burgundyn legendan kerran aiemmin televisiosta ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1974 Ron Burgundy nauttii maineestaan San Diegon suosituimpana uutisankkurina tiiminsä kanssa. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kanavalla aloittaa uusi toimittaja, Veronica Corningstone, joka pistää jokaisen pasmat sekaisin.




Pääroolissa uutisankkuri Ron Burgundynä nähdään tosiaan Will Ferrell, joka istuu ideoimaansa rooliin kuin valettu. Ajoittain Ferrellin jotkut rasittavat maneerit nousevat esille, kun näyttelijä kuvittelee, että hän olisi jotenkin todella hauska, huutaessaan kovaan ääneen kuin kiukutteleva lapsi, mutta muuten mies hoitaa hommansa mainiosti. Hän herkuttelee uutisankkurina, jolla pissa on noussut pahasti päähän suosionsa takia ja joka käyttäytyy kuin olisi kaupungin suurin stara. Vaikka hahmo onkin kovan luokan nuija ja seksisti, Ferrell tekee Burgundystä pidettävän hepun kaikessa surkuhupaisuudessaan.
     Burgundyn tiimiin kuuluvat myös urheilutiedottaja Champ Kind (David Koechner), säätiedottaja Brick Tamland (Steve Carell) ja kentällä työskentelevä journalisti Brian Fantana (Paul Rudd), jotka ovat kaikki varsin omantakeisia persoonia. Carell on ilahduttavan pönttö alle 50 älykkyysosamäärällä varusteltuna Brickinä, joka nouseekin varmasti monien, mukaan lukien itseni suosikiksi. Fred Willard esittää kanavan johtajaa Ed Harkenia, kun taas Christina Applegate näyttelee kanavalle uutena toimittajana saapuvaa Veronica Corningstonea. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Chris Parnell Edin avustajana, Kathryn Hahn kanavan työntekijänä, Vince Vaughn Burgundyn pahimpana kilpailijana ja vasta toisen elokuvansa tekevä Seth Rogen ihan pikkuroolissa Veronican kameramiehenä. Elokuva on myös täynnä cameoita tutuilta koomikoilta, joita en lähde tässä paljastamaan. Näyttelijäkaarti suoriutuu hommistaan mainiosti, monien ylinäytellessä ansiokkaassa yhteishengessä.




Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda julistaa alussa perustuvansa tositapahtumiin. Ainoastaan henkilöiden nimet, paikat ja tapahtumat on kuulemma muutettu. Jo tästä lystikkäästä avausruudusta voi jo päätellä, millaisesta filmistä on kyse. Elokuva on toisaalta aika pöljä, mutta toisaalta myös aika nokkela. Sen huumori koostuu niin päättömän tyhmistä jutuista kuin myös ajoittain todella fiksusta satiirista. Molemmat puolet toimivat ja luovat kokonaisuuden, josta voivat nauttia niin aivotonta viihdettä etsivät kuin komedioiltaankin jotain syvällisempää sisältöä hakevat.

Elokuva on napakka katsaus seksismiin työpaikoilla, joka 1970-luvulla oikein rehotti voimissaan. Veronica on kyvykäs ja sanavalmis, omaten oikean presenssin uutistenlukuun, mutta kun hän saapuu kanavalle, hänet otetaan vastaan pilkaten, kitisten ja ehdotellen. Toimittajat näytetään kärjistettyinä esimerkkeinä lukuisten naisten kohtaamista miehistä, jotka yrittävät eri keinoin estää naisen etenemistä urallaan, oli kyse selvästä kiellosta tai jatkuvasta vähättelystä ja kieroilusta. Homma esitetään nasevan huumorin kautta ja sen sijaan, että leffa asettaisi katsojan miesten puolelle, se näyttää, kuinka dorkaa tuollainen toiminta on ja kuinka pikkumaisilta nämä äijät näyttävät. Satiiri tosin kompastuu hieman siihen, että ahdistelujen ja muiden törkeyksien jälkeen Veronica lankeaa Burgundyn pauloihin. Sentään leffassa on myös opetuksia näille törkyilijöille, sekä sanomaa parempaan suuntaan kulkevasta menosta. Vaikka välillä leffaa katsoessa tuntuu siltä, ettei sitä saisi enää vuonna 2024 tehdä tällaisena, usein myös tuntuu siltä, että Uutisankkuri: Ron Burgundyn legenda oli edellä aikaansa.




Tämän sosiaalisen kommentaarin ohella elokuva tarjoaa paljon lähestulkoon aivot narikkaan -menoa. Vaikka Veronican seurassa miesten toiminta on vähintään kyseenalaista, kun Burgundy, Champ, Brick ja Fantana ovat vain keskenään, on nelikon hönttiä puuhailua hupaisaa seurata. Puolentoista tunninkin keston aikana he ehtivät ajautua monenlaiseen kommellukseen, joissa elokuva rikkoo vekkulisti genrerajoja. Mukana on villiä toimintaa, lähes psykedeelistä seksitrippiä, musikaalinumeroa ja muuta veikeää. Jos nyt ihan naurut eivät irtoa katsojasta, niin ainakin elokuva nostaa jatkuvasti hymyä huulille. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Adam McKay, joka oli myös käsikirjoittanut leffan Ferrellin kanssa. Saturday Night Livesta elokuvien pariin siirtynyt McKay teki tässä ohjausdebyyttinsä ja on tämän jälkeen tehnyt muitakin pöljäkomedioita, kuten Katastrofikytät (The Other Guys - 2010), sekä vielä voimakkaammin yhteiskuntasatiiriin kallistuvia leffoja, kuten kiistellyn parhaan elokuvan Oscar-ehdokkaan, Don't Look Upin (2021). McKayn rakentama ilmapiiri on mukavan kepeä, vaikka hän käsittelee vakaviakin aiheita. Leffa on myös kelvollisesti kuvattu ja ihan sujuvasti leikattu. Lavasteilla, asuilla ja maskeerauksilla on herätelty tarpeeksi hyvin 1970-lukua takaisin henkiin. Äänimaailma on pätevästi rakennettu, joskin Alex Wurmanin säveltämistä musiikeista ei jää nuottiakaan mieleen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä pieleen menneitä otoksia ja lopputekstien jälkeen on luvassa kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Anchorman: The Legend of Ron Burgundy, 2004, DreamWorks Pictures, Apatow Productions, Herzog-Cowen Entertainment


tiistai 2. huhtikuuta 2024

Arvostelu: Ghostbusters: Frozen Empire (2024)

GHOSTBUSTERS: FROZEN EMPIRE



Ohjaus: Gil Kenan
Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Paul Rudd, Carrie Coon, Dan Aykroyd, Kumail Nanjiani, Emily Alyn Lind, James Acaster, Celeste O'Connor, Ernie Hudson, Logan Kim, Annie Potts, William Atherton, Bill Murray ja Patton Oswalt
Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters - 1984) oli kehuttu jättihitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei kuitenkaan saanut yhtä suopeaa vastaanottoa, joten suunnitelmat kolmososasta kariutuivat. 2010-luvulla elokuvasarja yritettiin herättää uudestaan henkiin naisvetoisella uudelleenfilmatisoinnilla Ghostbusters (2016), mutta se sai faneilta lähes täystyrmäyksen. Tekijät päättivät palata juurille ja lopputuloksena oli Ghostbusters: Afterlife (2021), jossa vanhat tutut hahmot kohtasivat uusia tuttavuuksia. Elokuvasta pitivät niin katsojat kuin kriitikot ja se menestyi lippuluukuilla tarpeeksi, jotta sille oli järkeä ryhtyä tekemään jatkoa. Afterlifen tehnyt Jason Reitman jättäytyi kuitenkin pois ohjaajan hommasta, jolloin hänet korvattiin Afterlifen käsikirjoittaneella Gil Kenanilla. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt Ghostbusters: Frozen Empire saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Ghostbusters - haamujengistä ja mielestäni kakkososa ja jopa uudelleenfilmatisointikin ovat ihan menevää hömppää. Pidin yllättävänkin paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja odotin positiivisin mielin sen jatko-osan näkemistä. Ilahduin, kun pääsin näkemään Ghostbusters: Frozen Empiren viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä.

Haamujengi kohtaa uuden uhkan, kun tuhansia vuosia vanha demoninen jumalolento, joka pystyy jäädyttämään ihmisiä kuoliaaksi pelkän pelon avulla, herää horroksestaan.




Ghostbusters: Afterlifesta tutut hahmot tekevät paluun. Egon Spenglerin tytär Callie (Carrie Coon), tämän lapset Phoebe (Mckenna Grace) ja Trevor (Finn Wolfhard), sekä Callien poikaystävä Gary Grooberson (Paul Rudd) muuttivat New Yorkiin ja toimivat nyt uutena Haamujenginä. Alkuperäisistä haamujengiläisistä Ray Stantz (Dan Aykroyd) toimii riivattujen esineiden tutkijana, Winston Zeddemore (Ernie Hudson) toimii Haamujengi-toiminnan rahoittajana ja fanisuosikki Peter Venkman (Bill Murray) käy lähinnä kääntymässä. Haamunnappaushommissa työskentelevät myös tutut nuoret Podcast (Logan Kim) ja Lucky (Celeste O'Connor), aiemmin sihteerinä toiminut Janine Melnitz (Annie Potts), sekä uusi tutkijahahmo Lars (James Acaster). Poppoota siis riittää, mutta ei kuitenkaan ruutuaikaa kaikille. Kun sekaan vielä heitetään hyytävän jumalolennon vankilana toimivan pallon omistava Nadeem (Kumail Nanjiani), hukassa oleva haamutyttö Melody (Emily Alyn Lind), kielitietäjä Hubert (Patton Oswalt) ja alkuperäiselokuvassakin Haamujengiä inhonnut, New Yorkin pormestariksi noussut Walter Peck (William Atherton), on elokuva ahdettu täyteen liikaa erilaisia tyyppejä, joilla pitäisi olla kaikilla oma funktionsa kaiken keskellä. Turhan laaja hahmogalleria johtaa siihen, että Spenglereihin keskittyvä perhepuoli jää liiaksi sivuun, eikä sillä osuta tunteisiin niin kuin voisi toivoa. Vahvin hahmo on tälläkin kertaa nuori Phoebe, mitä vain vahvistaa mainio Grace, joka on uskottava isoisänsä kaltaisena päämääräisenä tiedenerona. Muut näyttelijät hoitavat tonttinsa ailahtelevasti. Yleensä hauska Rudd jää tällä kertaa aika väkinäiseksi, Murray käy lähinnä vain hakemassa helppoa palkkiota ja Nanjiani on pääasiassa kiusallinen muka-hauskana hahmona, joka olisi valmis myymään mitä tahansa, kunhan oikeasta hinnasta sovitaan.




Valitettavasti Ghostbusters: Frozen Empire oli itselleni aikamoinen pettymys. Olin pitänyt paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja toivoin jatko-osan pääsevän edes lähelle sen tasoa, mutta ei. Luvassa on harmillisen keskinkertainen ja yllättäen jopa hieman pitkäveteinen haamujahti, jossa olisi runsaasti potentiaalia, muttei taitoa tehdä sillä potentiaalilla oikein mitään aidosti hyvää tai edes erityisen kiinnostavaa. Jos trailerit ja julisteet innostivat sinua kuvastollaan jääkaudesta New Yorkissa, sitä joutuu odottamaan ihan loppuhuipennukseen asti ja silloinkin laajemmasta tuhosta nähdään vain pieni vilaus, kun finaali on päätetty käydä Haamujengin päämajana toimivan paloaseman tiloissa, jotka muuttuvat ahtaiksi, kun yli kymmenen hahmoa pitää saada puettua ikonisiin haalareihin ja vastassa on pitkä jääolio, jonka pää hipoo kattoa.

Ennen kuin päästään itse asiaan, katsojan täytyy päästä läpi aika raskassoutuisen ensimmäisen tunnin. Haamujen jahtaamista, seikkailuhenkeä ja huumoria on hämmentävän vähän ja leffa keskittyy lähinnä keskivertoon ihmisdraamaan. Mysteeriä jäämörön sisältävän pallon ympärillä kasvatellaan turhankin kauan ja lähinnä siten, että hahmojen täytyy jatkuvasti käydä etsimässä joku uusi tyyppi, joka tietää aina hitusen lisää asian tiimoilta ja johdattaa hahmot sitten seuraavan vastaavanlaisen tyypin luokse. Silloin tällöin sekaan on ripoteltu viihdyttäviä kohtauksia tai hauskoja repliikkejä, mutta aika vähän tästä käsiin jää. Parit lupaavasti alkavat kauhukohtauksetkin jäävät vain puolitiehen. Faneille kyllä riittää silmäniskuja, joista osa on aika kömpelösti istutettu sekaan. Kun Ray Parker Jr:n mahtava Ghostbusters-tunnuslaulu pärähtää soimaan elokuvan loppumisen merkiksi, päällimmäinen ajatukseni oli, että tässäkö tämä nyt oli? Ei Frozen Empire huono leffa ole, mutta ei se kovin hyväkään ole.




Ghostbusters: Afterlifen ohjaaja, alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan, pari vuotta sitten menehtyneen Ivan Reitmanin poika Jason Reitman ei tosiaan halunnut ohjata Ghostbusters: Frozen Empireä, joten tilalle otettiin kummatkin uusista leffoista käsikirjoittanut Gil Kenan. Kenan ei kuitenkaan ohjaajana ole Reitmanin tasoinen, eikä hänen työstään paista sama into kuin Reitmanista Afterlifea tehdessä. Niin Kenanin ohjaus kuin käsikirjoitus jäävät hieman laiskoiksi. Leffa kaipaisi lisää jännitettä, lisää huumoria ja vähemmän turhia hahmoja, jotka kuluttavat kestoa ylimääräiseen. Sentään elokuva on pätevästi kuvattu. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja käytännön tehostein toteutetut parit haamut komeat. Tietokone-efektien taso heittelee hieman, mutta pääasiassa leffa näyttää hyvältä. Äänimaailma on myös oivallisesti työstetty ja Dario Marianellin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kivasti, sisältäen joitain alkuperäiselokuvan säveltäneen Elmer Bernsteinin melodioista.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters: Frozen Empire, 2024, Columbia Pictures, Sony Pictures Releasing, BRON Studios, Ghostcorps, Right of Way Films


maanantai 14. elokuuta 2023

Arvostelu: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem (2023)

TEENAGE MUTANT NINJA TURTLES: MUTANT MAYHEM



Ohjaus: Jeff Rowe
Pääosissa: Nicolas Cantu, Brady Noon, Micah Abbey, Shamon Brown Jr., Ayo Edebiri, Jackie Chan, Ice Cube, Maya Rudolph, Seth Rogen, John Cena, Rose Byrne, Natasia Demetriou, Paul Rudd, Post Malone, Hannibal Buress ja Giancarlo Esposito
Genre: animaatio, komedia, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 7

Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem perustuu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1984. Hahmot nousivat jättisuosioon Turtles - mutanttikilpikonnat -piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1987-1996) ja siihen liittyvien lelujen myötä. Vuonna 1990 ilmestyi ensimmäinen elokuva aiheesta, Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles), joka oli hitti ja sai kaksi jatko-osaa, jotka otettiin vastaan heikommin. Tasonlaskun jälkeen uusi sukupolvi innostui hahmoista uuden piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 2003-2009) ja TMNT-animaatioelokuvan (2007) kautta. Michael Bayn tuottamat elokuvat Teenage Mutant Ninja Turtles (2014) ja Teenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows (2016) otettiin ailahtelevasti vastaan ja suunnitelmat kolmosleffasta kariutuivat. Kun Ramsey Naito nousi Nickelodeonin johtoon, hän ja Brian Robbins pohtivat, kenen käsiin luottaisivat Turtlesit. Kaksikko päätyi Seth Rogeniin, joka innostui ja ryhtyi kehittelemään uutta animaatioelokuvaa aiheesta. Ääninäyttelijät valittiin, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt Turtlesista lapsesta asti, katsottuani vuonna 2003 käynnistynyttä animaatiosarjaa ja saatuani käsiin Eastmanin ja Lairdin alkuperäisen sarjakuvan. Elokuvista olen pitänyt todella vaihtelevasti, mutta silti innostun aina, kun uuden Turtles-leffan ilmoitetaan olevan tekeillä. Aluksi törkykomedioista tutun Rogenin mukanaolo epäilytti, mutta elokuvan ensimmäinen traileri karkotti huoleni. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisua on edetty, sitä enemmän olen odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhemin heti ensi-iltaviikonloppuna.

Neljä viemärissä asuvaa, geenimuunneltua teini-ikäistä kilpikonnaa, Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo, on koulutettu ninjoiksi Tikku-rotan toimesta. Tikku varoittelee maan päällä asuvista häijyistä ihmisistä, mutta kilpikonnaveljet ovat varmoja, että he voisivat jollain tapaa voittaa ihmisten hyväksynnän ja luottamuksen, ja elää heidän rinnallaan.




Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien luulisi olevan tuttuja tyyppejä kaikille, ainakin tätä arvostelua lukeville, mutta eipä kertauksesta ole haittaakaan. Kyseessähän on neljä kilpikonnaa, jotka pienokaisina altistuivat erikoiselle mönjälle, joka mutatoi heidän geenejään villillä tavalla. Kasvaessaan kilpikonnat koulutettiin ninjutsun taidolla. On sinihuivinen ja katana-miekoilla varusteltu joukon johtaja Leonardo (äänenä Nicolas Cantu), punahuivinen ja sai-terillä varusteltu joukon kuumakalle Raphael (Brady Noon), violettihuivinen ja bō-sauvalla varusteltu joukon älykkö Donatello (Micah Abbey), sekä oranssihuivinen ja nunchakuilla varusteltu joukon vitsiniekka Michelangelo (Shamon Brown Jr.). Olen tykännyt tästä nelikosta muksusta saakka, eikä Mutant Mayhem -elokuva muuta asiaa - ainakaan negatiivisempaan suuntaan. Kilpparit voittavat heti puolelleen, oli kyse sitten heidän mahtavista ulkoasuistaan tai veikeistä persoonistaan. Tutut piirteet ovat tallella jokaisella, mutta jokainen on selvästi vasta matkansa alussa. Mutant Mayhem nimittäin panostaa erityisesti teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien teinipuoleen, mikä on jäänyt unohduksiin suuressa osassa adaptaatioita. Vasta viisitoistavuotiaat kilpikonnat ovat vielä harjoittelijoita, eivätkä ole edes kohdanneet oikeaa vastustajaa aiemmin. Kun rooleihin on vielä valittu neljä tuntematonta nuorta, joiden kemiat pelaavat täydellisesti yhteen, Leonardon, Raphaelin, Donatellon ja Michelangelon uusia seikkailuja hyppää seuraamaan muikea hymy huulilla.




Jos päänelikkona kuullaan täysiä keltanokkia, sivuosissa onkin mukana monia konkareita. Jackie Chan kuullaan kilpikonnia kouluttavana rottana, mestari Tikkuna, jonka luonnetta on muovattu huomattavasti hupsumpaan suuntaan, mikä takuulla jakaa katsojien mielipiteitä. Itse pidin osasta Tikkuun liittyvistä puolista, mutta seassa oli juttuja, jotka silittivät ikävästi vastakarvaan. April O'Neilkin (Ayo Edebiri) on tietty mukana, mutta häneenkin on tehty muutoksia. Kokeneen toimittajan sijaan April on vasta journalismista haaveileva opiskelija. Tästä muutoksesta pidin ja hahmolle on laadittu oiva kehityskaari.
     Pahisosastoa taas edustavat muut mutantit, joista tunnetuimmat ovat monien Turtles-fanien suosikit Bebop-villisika (Seth Rogen) ja Rocksteady-sarvikuono (John Cena), joiden käyttötapa aiheuttaa mestari Tikun tavoin takuulla monenlaisia reaktioita fanien keskuudessa. Mukana on myös muun muassa mutanttilepakko Wingnut (Natasia Demetriou), mutanttialligaattori Leatherhead (Rose Byrne) ja mutanttigekko Mondo Gecko (Paul Rudd). Mutanttien johtajana toimii elokuvaa varten luotu, Ice Cuben ääninäyttelemä Superfly. Uusi pahishahmo on mainio ja jopa ymmärrettävä motiiveissaan. Elokuvaan mahtuu kanssa pienessä, mutta merkittävässä osassa nähtävä tohtori Baxter Stockman (Giancarlo Esposito), jonka luoma mönjä aiheuttaa eri eläinten mutaatiot.




Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on heittämällä toiseksi paras kilpparileffa vuoden 1990 Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien jälkeen ja mielestäni erittäin hyvä uusi suunta sarjalle - joskin mistään virheettömästä elokuvasta ei voida puhua. Kuten jo kävi selväksi, tavat, joilla elokuva hyödyntää joitain ikonisimmista Turtles-hahmoista, eritoten mestari Tikkua, sekä Bebopia ja Rocksteadyä, eivät varmasti tule olemaan jokaisen mieleen ja itsekin olisin toivonut hieman toisenlaisia vetoja tekijöiltä. Elokuvalla on myös pieniä vaikeuksia viedä itseään päätökseen. Sen lisäksi, että finaali on vähän turhan massiivinen godzillamaisen rymistelynsä kanssa, viime minuuttien ratkaisut saavat takuulla raapimaan päätä, että kuinkas tästä nyt voidaan jatkaa tulevaisuudessa luontevasti? Leffa muuttuu myös ajoittain hieman kiusalliseksi popkulttuuri-viittaustensa kanssa. Kun Tikku tuo esiin pahvimallit Chris Evansista, Chris Prattista ja Chris Pinesta ja pohtii, kuka on Hollywoodin paras Chris, on meno vähintäänkin vaivaannuttavaa. Asiaa ei auta, että Tikkuhan päätyy Pineen, koska tämähän on esiintynyt Mutant Mayhemin tuottaneen Paramount-yhtiön muissa leffoissa, kuten Star Trekeissä (2009-2016) ja viimeisimpänä Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesissä (2023). Joitain todella hauskoja ja oivaltavia hetkiä näistä viittauksista saadaan aikaan, mutta vähemmälläkin olisi pärjätty.




Muuten Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on todella hyvä leffa, josta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin tämän leffan kautta kenties jopa ensikosketuksensa Turtlesiin tekevät nykypäivän lapset. Heti kättelyssä elokuvan ilmapiiri on aivan mahtava. Hyvä fiilis valtaa katsojan heti, kun kilpparit nähdään ensimmäistä kertaa ja näiden neljän fantastisen hahmon seikkailuja ja koettelemuksia on suuri ilo seurata. Nelikolle on kirjoitettu entistä vahvemmin halu tulla hyväksytyksi ihmisten keskuudessa ja tämä erilaisuuden hyväksyntä onkin vahva teema elokuvassa, mitä käsitellään monelta eri kantilta. Siitä myös muodostuu erinomainen konflikti ja moraalinen pohdinta sankarien ja pahisten välille, kun kumpikin osapuoli koostuu ihmiskunnan hyljeksimistä mutanteista, mutta jotka suhtautuvat ihmisiin eri tavoin. Superfly ja hänen mutanttijoukkonsa ottaisivat kilpparit ilomielin riveihinsä, mutta sillä ehdolla, että nämä olisivat mukana heidän ilkikurisessa suunnitelmassaan ihmisten tuhoamisessa. Nuoret kilpikonnat pistetään vaativan pohdinnan eteen, mikä saa katsojankin tuumimaan, että kenen puolelle sitä itse asettuisi? Sen lisäksi, että elokuva tarjoaa oivaa syvyyttä, tarjoaa se myös kosolti hupia, sekä päheää toimintaa. Vaikka osa popkulttuuri-viittauksista ei osukaan maalitauluun vitseissä, seasta löytyy muuten paljon onnistunutta huumoria, oli kyse sitten repliikeistä tai hauskoista tilanteista. Toimintakohtaukset ovat lopun turhan massiivista mekastusta lukuun ottamatta todella tyylikkäitä ja jokainen kilpikonnista, sekä jossain kohtaa myös mestari Tikkukin pääsevät esittelemään kamppailulajitaitojaan.




Visuaalisesti Mutant Mayhem on uskomattoman komeaa katseltavaa. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffan (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) vaikutukset näkyvät yhä vain laajemmin eri yhtiöiden animaatioissa ja myös uuden Turtlesin animaattorit ovat selvästi innostuneet Spider-Manin näyttämästä suunnasta. Elokuva on aikamoista tykittelyä ja eri animaatiotyylien juhlaa. Leffa näyttää samanaikaisesti käsin piirretyltä, tietokoneella animoidulta, että myös savinukeilla tehdyltä stop motionilta. Lopputulos voisi olla järkyttävä sekamelska, mutta homma jotenkin toimii ja vieläpä täydellisesti. Kirsikkana kakun päällä toimii leffan tyylitelty luonnosmaisuus ja "hutilointi". Suoria viivoja tuskin löytyy yhtäkään ja kynän jäljet menevät usein piirrettävän kohteen yli. Elokuva on myös räväkän värikäs, ja siinä hyödynnetään erinomaisesti valoja ja varjoja. Äänimaailma rymistelee hyvin ja niin Nine Inch Nails -yhtyeen laulajana tunnetun Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät jumputusmusiikit kuin leffassa kuultavat eri artistien ja bändien kappaleet säestävät menoa onnistuneesti.

Yhteenveto: Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on erittäin mainio animaatioelokuva, josta voivat innostua niin vanhat ja kaikenikäiset kilpparifanit kuin sarjaan vasta tutustuvat lapset. Virheetön elokuva ei ole ja sen lisäksi, että osaa tutuimmista sivuhahmoista hyödynnetään fanien mielipiteitä takuulla voimakkaasti jakavin tavoin, loppuhuipennus äityy turhan massiiviseksi meuhkaamiseksi ja leffan lukemattomat popkulttuuri-viittaukset alkavat jossain kohtaa tökkiä. Muuten meno on suorastaan riemastuttavaa. Ilmapiiri on mukaansatempaava, huumori on pääasiassa hauskaa ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Tarina on erityisen onnistunut ja Superfly-pahis tuo sankareille hyvin kirjoitettua ristiriitaa, tehdäkö sen, mikä voisi tuntua hyvältä, vai sen, mikä on oikein? Itse teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat tuodaan valkokankaille erinomaisesti ja näiden neljän nuoren seikkailuja ja koettelemuksia seuraa ilomielin. Visuaalisesti leffa on myös todellista silmäkarkkia erilaisia animaatiotyylejä yhdistelevän ja värikkään toteutuksensa kanssa. Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on tietyistä kauneusvirheistään huolimatta todella mainiota viihdettä ja paras Turtles-elokuva sitten ensimmäisen 33 vuoden takaa. Jatko-osaa työstetään parhaillaan, minkä lisäksi elokuvan pohjalta on tekeillä myös uusi animaatiosarja Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles. Odotan kumpaakin innolla, sillä vioistaan huolimatta pidän paljon tästä ikonisten kilppareiden uudesta suunnasta.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt jatko-osaa pohjustava kohtaus.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem, 2023, Paramount Pictures, Nickelodeon Animation Studios, Nickelodeon Movies, Image Comics, Point Grey Pictures


lauantai 3. kesäkuuta 2023

Arvostelu: This Is the End (2013)

THIS IS THE END



Ohjaus: Seth Rogen ja Evan Goldberg
Pääosissa: Seth Rogen, Jay Baruchel, James Franco, Jonah Hill, Craig Robinson, Danny McBride, Michael Cera, Emma Watson, Rihanna, Mindy Kaling, Christopher Mintz-Plasse, Martin Starr, David Krumholtz, Jason Segel, Kevin Hart, Aziz Ansari, Paul Rudd ja Channing Tatum
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

This Is the End perustuu Jay Baruchelin ja Seth Rogenin tähdittämään lyhytelokuvaan Jay and Seth Versus the Apocalypse vuodelta 2007. Näyttelijäkaksikko ja ohjaaja Evan Goldberg halusivat laajentaa lyhytleffaa täyspitkän elokuvan muotoon. Rogen sai kaikki koomikkokaverinsa yhteen elokuvaa varten ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2012 työnimellä "The Apocalypse". Nimi oli myös hetkellisesti "The End of the World", ennen kuin Simon Pegg pyysi Rogenia vaihtamaan nimen, tehdessään samanaikaisesti omaa komediaansa The World's End (2013). Rogen suostui ja lopulta This Is the End -nimen saanut elokuva sai maailmanensi-iltansa 3. kesäkuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, mille kriitikotkin antoivat positiivista palautetta. Itse katsoin This Is the Endin vuokralta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä. Olen kerran katsonut elokuvan uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen taas kerran ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Hollywoodin tunnetut koomikot ovat juhlimassa James Francon uudessa luksusasunnossa, kun yllättäen alkaa maailmanloppu. Näyttelijäkaverusten täytyy yrittää selvitä hengissä tuhon keskellä.




This Is the End pitää sisällään aikamoisen kattauksen 2000-luvun komedialeffojen isoimpia nimiä, jotka kaikki esittävät itseään! Menossa ovat mukana muutamat elokuvat, kuten Pineapple Express - ohutta yläpilveä (Pineapple Express - 2008) yhdessä tehneet Seth Rogen ja James Franco, Craig Robinson, Jay Baruchel, Danny McBride, Jonah Hill, Michael Cera, Christopher Mintz-Plasse, Martin Starr, Kevin Hart, Mindy Kaling, Jason Segel, Aziz Ansari, sekä pikkuroolissa myös Paul Rudd. Francon juhliin ovat päätyneet myös Harry Potter -elokuvien (2001-2011) Hermionena tunnettu Emma Watson ja laulajatähti Rihanna. Pidän suuresta osasta leffan näyttelijäkaartista, joten joka katselukerralla innostun nähdessäni heidät kaikki yhdessä. Varsinkin lyhyt kohtaus Superbad-komedian (2007) pääkolmikon Hillin, Ceran ja Mintz-Plassen välillä on leffasta tykkääville riemastuttavaa seurata. Parasta on, että kaikki esittävät yliampuvia versioita itsestään, näyttäen jokainen kykynsä itseironiseen huumoriin. Näyttelijöiden väliset kemiat osuvat täysillä yhteen ja on hienoa, että kaikki puhaltavat yhteen hiileen, eikä kukaan yritä selvästi sooloilla ja astella muiden varpaille. Parhaiten esillä koomikoista ovat Rogen, Franco, Robinson, Hill, McBride ja Baruchel, joista jälkimmäinen on selvästi vähiten hauska koko poppoosta. Baruchel ei taida sanoa yhtäkään hauskaa juttua koko leffan aikana, mikä on hieman tarkoituksenakin, hahmojen jatkuvasti todetessa hänelle, että Baruchel vain valittaa kaikesta ja näyttää nuivalta koko ajan. Siinä mielessä näyttelijä suoriutuu hommastaan siis hyvin, mutta jää täysin kollegoidensa jalkoihin komediaosastolla.




Yhä kolmannella katselukerralla This Is the End jaksaa naurattaa makeasti. Sen konsepti on erittäin mainio ja vekkulimainen, itseään näyttelevien koomikoiden yrittäessä selviytyä maailmanlopusta. Voin vain kuvitella, että Rogen on saanut kaverinsa helposti ja innokkaasti mukaan projektiin ja se into välittyy myös kotisohvalle. Olisi myös mielenkiintoista tietää, kuinka paljon leffan kohtauksista on käsikirjoitettua ja kuinka paljon on improvisaatiota. Nämä koomikot oikein ruokkivat toisiaan jutuillaan ja vitsaillessa nupit väännetään koko ajan isommin kohti kaakkoa. Näyttelijöiden keskinäistä naljailua on lystikästä kuunnella. Vaikka jokainen puhuukin jostakusta leffan aikana törkyä, on selvää, että päivän päätteeksi kaikki ovat silti kavereita, joilla on runsaasti hauskaa yhdessä. Paitsi ehkä ahdistelusyytösten keskellä oleva Franco, joka ei välttämättä tosielämässä enää saisi kutsua koomikoiden juhliin.

Maailmanloppukertomus ja Francon luksustalossa perseily jaksavat ilahduttaa lähes koko keston ajan, mutta muutamissa kohdissa tuntuu siltä, että ohjaajanakin toimiva Rogen ja Evan Goldberg olisivat voineet tiivistää leffaa hieman ja karsia joitain kehnompia juttuja. Välillä vitsit saavat purskahtamaan räjähtävään nauruun (tietyt Jonah Hilliin liittyvät jutut ovat hysteerisen hauskoja), toisinaan taas ne aiheuttavat kiusallista päänpudistelua. Koska huumori on näin seksi- ja huumepainotteista, sisältäen paljon törkyturpaisuutta, on selvää, ettei This Is the End todellakaan sovellu kaikille. Sen lisäksi, että rakenne ontuu paikoitellen ja kaipaisi leikkausta, myös loppuhuipennus jättää toivomisen varaa, vaikka siitäkin löytyy ihan hyvät puolensa.




Seth Rogen ja Evan Goldberg hoitavat tonttinsa niin ohjaajina kuin käsikirjoittajinakin pääasiassa hyvin, pitäen hilpeää henkeä yllä. Kaksikon ideat ovat vekkulimaisia, joskin loppupäässä homma alkaa ampua yli. This Is the End on kuvattukin hyvin ja siinä on oivallisia lavasteita, puvustusta ja maskeerauksia. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää hieman. Elokuvan erikoistehosteet eivät valitettavasti ole kovin kummoiset. Monet ulkokohtaukset ovat selvästi kuvattuja vihreän taustakankaan edessä ja taustat näyttävät kiusallisen epäaidoilta. Tavallaan komediaan sopii, että kaikenlainen tuho näyttää hieman käppäiseltä, mutta kun leffan loppupäässä meno alkaa näyttämään enemään videopeliltä, on sitä vaikea ottaa tosissaan enää komediankaan tasolla. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu ja Henry Jackmanin säveltämät musiikit toimivat hyvin. Leffan päätyttyä katsojan päähän jämähtää kuitenkin soimaan Backstreet Boysin Everybody (Backstreet's Back) -kappale.

Yhteenveto: This Is the End on erittäin mainio komedia vekkulilla konseptilla. On hauskaa seurata, kun nämä koomikot yrittävät selvitä maailmanlopun keskellä. Näyttelijät puhaltavat yhteen hiileen ja ovat kaikki itseironisessa menossa hyvin mukana. Heidän välisiä naljailuja, niin käsikirjoitettuja kuin improvisoituja, on hilpeää kuunnella ja leffan aikana pääseekin naureskelemaan vähän väliä. Joitain huonompiakin juttuja mahtuu sekaan ja elokuva kaipaisi pientä tiivistämistä. Lisäksi yhä vain yliampuvammaksi paisuva loppuhuipennus videopelimäisten tietokonetehosteidensa kera jättää hieman kylmäksi. Suurimmaksi osaksi ajasta This Is the End kuitenkin toimii todella lystikkäästi. Jos pidät näistä 2000-luvun Hollywoodin isoimmista komediastaroista, heidän yhteinen aikaansaannoksensa tuottaa varmasti iloa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.6.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
This Is the End, 2013, Columbia Pictures, Point Grey Pictures, Mandate Pictures