Näyttelijät: John Cena, Eric André, Michelle Monaghan, Christopher Meloni, Sherry Cola, Ego Nwodim, Caleb Hearon, Bryce Gheisar, Pilot Bunch, Ben Ahlers, Brandon Trost, Christina Catechis ja Paris Hilton
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16
Little Brother, eli suomalaisittain Pikkuveli on John Cenan ja Eric Andrén tähdittämä komediaelokuva. Elokuva kuvattiin heinäkuussa 2025 työnimellä "Untitled Roommates Project" ja nyt Pikkuveli on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta, nähdessäni Netflixin mainoksia siitä. Katsoinkin Pikkuveljen muutama päivä sen ilmestymisen jälkeen.
Kiinteistönvälittäjä Rudd Landyn elämä mullistuu, kun hänen nuoruutensa ystävä ja Ruddia isoveljenään pitävä Marcus palaa kuvioihin.
John Cena näyttelee Rudd Landya, kiinteistönvälittäjää, joka on ollut erittäin menestyksekäs urallaan, pyrkiessään nousemaan julkkis-isoveljensä Joshin (Christopher Meloni) varjosta. Rudd saakin elämänsä tilaisuuden, kun hänet halutaan mukaan tositelevisio-ohjelmaan, mutta kaikki meinaa mennä pieleen, kun hänen taakseen jättämänsä menneisyys palaa yhtäkkiä ryminällä takaisin hänen elämäänsä. Kyse on nimittäin Marcuksesta (Eric André), maailman koettelemasta miehestä, joka sai lapsena Ruddista parhaan ystävän Yhdysvaltojen isoveli-ohjelman kautta. Marcuksen mielessä Rudd on aina ollut hänen isoveljensä ja hän onkin päättänyt palauttaa vuosiksi katkenneen yhteyden. Rudd ja Marcus ovat periaatteessa passelin erilaiset persoonat, mutta hahmot lähinnä turhauttavat eri tavoin. Cena ajaa asiansa epävarmana Ruddina, mutta André pääasiassa vain ärsyttää Marcuksena, jonka omituisuutta kukaan muu kuin Rudd ei tietenkään huomaa.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Michelle Monaghan Ruddin vaimona Deirdrenä ja Bryce Gheisar ja Pilot Bunch heidän lapsinaan Coryna ja Shanena, Sherry Cola Ruddin assistenttina Miana, sekä Ego Nwodim ja Caleb Hearson Ruddin ohjelmaansa vetävinä Leonorena ja Ollyna. Eipä sivunäyttelijöidenkään työssä ole juuri hurraamista. Monaghan joutuu tyytymään aika tylsän vaimohahmon rooliin.
Pikkuveli on malliesimerkki Netflixin alkuperäistuotannon elokuvista ja muistutus siitä, miksi niillä on niin huono maine. Parista tunnetusta näyttelijästä huolimatta leffa on sellaista entisaikojen Anttilan alelaarien kuonaa, jota on vaikea kutsua edes kertakäyttöviihteeksi, sillä niin vaivaannuttavan epähauska koettelemus se on. Pikkuveljen tarina on varsin tuttu. Miehellä menee näennäisesti hyvin, kunnes joku eksentrinen heppu saapuu sekoittamaan pakkaa. Kaikki muut pitävät tästä hepusta, kun taas päähenkilölle hän aiheuttaa harmaita hiuksia oikuillaan. Tämä on nähty monta kertaa aiemmin ja vieläpä paljon paremmin ja hauskemmin toteutettuna.
Leffasta löytyy pari ääneen naurattavaa hetkeä, mutta pääasiassa laiskaan koheltamiseen ja lapsellisiin pissa-kakka-juttuihin pohjautuva komediaosasto aiheutti minussa tuhahtelua ja silmien pyörittelyä. Pahinta on, kuinka kertakaikkisen pitkästyttävä elokuva Pikkuveli onkaan. Komediat voivat olla typeriä ja lapsellisia, mutta jos ne ovat tylsiä, on epäonnistuttu ja pahasti. Tarinakaan ei jaksa yllättää millään tavalla. Heti on arvattavissa, että eivätköhän Rudd ja Marcus ennemmin tai myöhemmin löydä yhteisen sävelen.
Elokuvan on ohjannut Matt Spicer, joka on tehnyt aiemmin lähinnä yksittäisiä jaksoja televisiosarjoille, kuten American Horror Storiesille (2021-). Spicerin työ on väsynyttä, mitä ei toki auta Jarrad Paulin ja Andrew Mogelin onneton käsikirjoitus. Sen lisäksi, että kaksikon kehittelemä tarina on tylsä kierrätys ja heidän vitsinsä jättävät kylmäksi, on mukana myös vaivaannuttavan huonoa dialogia, etenkin leffan alkupäässä, kun katsojalle pitää kömpelösti tehdä selväksi hahmojen asemat, tavoitteet ja suhteet toisiinsa. Sentään Pikkuveli on kelvollisesti kuvattu ja mukana on hyvää lavastusta ja puvustusta. Dan Deaconin säveltämistä musiikeista ei kuitenkaan jää mitään käteen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.7.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Little Brother, Yhdysvallat, 2026, Middle Child Pictures, Netflix Studios, The District
Pääosissa: Zac Efron, Andrew Santino, Jermaine Fowler, John Cena, Lex Scott Davis, Anja Savcic, William H. Macy, Daniel Monks, Heather Mitchell, Debra Lawrance, Jeff Ross, Nathan Jones, Jane Badler ja Marta Kaczmarek
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: 16
Ricky Stanicky on Zac Efronin ja John Cenan tähdittämä komediaelokuva. Projekti lähti liikkeelle jo viisitoista vuotta sitten. David Occhino ja Jason Decker olivat keksineet elokuvan tarinan ja alun perin James Francoa kaavailtiin nimikkorooliin. Kuitenkin vuonna 2012 Franco jätti leffan ja vuotta myöhemmin Jim Carrey valittiin hänen tilalle. Steve Oedekerk palkattiin ohjaajaksi ja työstämään käsikirjoitusta uudelleen. Carreykin tosin jätti projektin ja lopulta nimikkorooliin valittiin John Cena. Peter Farrelly korvasi Oedekerkin ohjaajana ja kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2023. Nyt Ricky Stanicky on julkaistu suoraan Amazonin Prime Video -palvelussa ja itse kiinnostuin leffasta, kun luin sen juonikuvauksen. Katsoinkin elokuvan maanantaina, toipuessani Oscar-yöstä.
Lapsesta asti ystävykset Dean, JT ja Wes ovat vierittäneet metkujensa syyt keksimänsä Ricky Stanickyn niskoille. Ongelma syntyy, kun aikuisena kolmikon puolisot vaativat päästä tapaamaan tämän legendaarisen kaverin ja kolmikon täytyy palkata joku esittämään Rickyä.
Zac Efron, Andrew Santino ja Jermaine Fowler näyttelevät lapsesta asti ystävinä olleita Deania, JT:tä ja Wesiä, jotka ovat vuosikaudet päätyneet erilaisiin ongelmiin ja metkuihin. Päästäkseen tilanteista kuin koira veräjästä, kolmikko on kerta toisensa perään vierittänyt syyt kuvitteellisen Ricky Stanickyn harteille ja kuin ihmeen kaupalla, kerta toisensa perään homma on toiminut. Kaveruksilla menee kuitenkin sormi suuhun, kun heidän puolisonsa, Deanin tyttöystävä Erin (Lex Scott Davis), JT:n vaimo Susan (Anja Savcic) ja Wesin poikaystävä Keith (Daniel Monks) vaativat päästä tapaamaan Rickyn, josta kolmikko puhuu aina niin ylistävään sävyyn. Efron, Santino ja Fowler ovat uskottavat pitkäaikaisina kavereina, mutta he eivät ole erityisen hauskoja, eivätkä heidän hahmonsa ole järin tykättävät. Dean, JT ja Wes ovat pitäneet huijausta yllä vuosia, jopa kaikista rakkaimmilleen ja hyvin nopeasti ainakin itse toivoin, että he jäisivät jutusta kiinni. Davis, Savcic ja Monks lähinnä ajavat asiansa trion elämänkumppaneina.
Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin John Cena, joka näyttelee Rodia, näyttelijäksi kovasti pyrkivää ja pervoja sovituksia hittibiiseistä esittävää alkoholistia, jonka Dean, JT ja Wes epätoivossaan palkkaavat esittämään Ricky Stanickyä. Riemastuttavasti revittelevä Cena osoittaa komediakykyjään jälleen kerran ja tarjoaa useat hyvät naurut rääväsuisena Rodina, jolla hyvin nopeasti hämärtyy käsitys siitä, onko hän vain esittämässä Rickyä, vai onko hän ihan oikeasti Ricky Stanicky. Maininnan arvoinen on myös mainio William H. Macy Deanin ja JT:n jämptinä pomona, herra Summerhayesinä.
John Cena toimii Ricky Stanicky -elokuvan pelastavana enkelinä. Leffa olisi takuulla toiminut myös rooliin kymmenisen vuotta sitten kiinnitetyn Jim Carreyn kanssa, vaikka hommassa olisi voinut käydä niin, että Carreyn Ricky-tulkinta alkaisi tuntua liikaa hänen hahmoltaan Sähköputkimies-komediassa (The Cable Guy - 1996). Elokuvan juoni on vekkuli, vaikkakin turhan pitkäksi venytetty, eikä leffa onnistu ihan perustelemaan liki kahden tunnin kestoaan. Lisäksi katsojan on hyvin helppo arvata, kuinka kertomus tulee etenemään. Kaverikolmikko ei tosiaan ole järin pidettävä ja katsojana odottaa, missä kohtaa totuus Rickystä selviää muille ja mitä seurauksia siitä koituu. Harmillisesti kaiken kasvattelun jälkeen leffan loppuratkaisu tuntuu kuitenkin todella lepsulta, aivan kuin alkuperäinen finaali olisi ollut erilainen ja tyytymättömien studiopomojen tai testiyleisöjen takia lopetus piti pikavauhtia kirjoittaa uuteen uskoon.
Elokuvan alku on vielä aika takelteleva ja pääkolmikko aiheuttaa lähinnä vaivaantunutta oloa naurujen sijaan. Ensimmäisen vartin aikana ehdinkin jo tuumia, että tästä voi tulla aika raskas katselukokemus. Kuitenkin kun Rod ilmestyy mukaan kuvioihin, meno paranee kertaheitolla. Rodin häröt versiot tunnetuista kappaleista ovat hulvattomia ja on todella hilpeää seurata, kun Rod esiintyy ensimmäistä kertaa Ricky Stanickynä suuressa perhejuhlassa. On mielenkiintoista katsoa, kuinka kauan mies onnistuu pitämään kulissia yllä ja kuinka syvälle kaverikolmikon elämään hän uppoutuu. Lopputuloksena on ailahteleva, mutta silti tarpeeksi hupaisa ja viihdyttävä kertakäyttökomedia.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Farrelly, jonka filmografiaan kuuluu yksi komediagenren parhaista teoksista, Nuija ja tosinuija (Dumb and Dumber - 1994). Ei Farrelly todellakaan onnistu Ricky Stanickyssa yhtä hyvin, mutta hän saa kuitenkin Cenan kautta nostettua hilpeän ilmapiirin ylle. Usean ihmisen kautta kulkenut käsikirjoitus ajaa passelisti asiansa, tarjoten menevän idean ja joitain todella hauskoja juttuja, mutta joka ei ihan vie tarinaa toimivaan päätökseen. Lopetus myös jättää pohtimaan, mitä elokuva yrittää sanoa valehtelun kannattavuudesta ja sen seurauksista. Ricky Stanicky on kuvattu sujuvasti, mutta leikkauksessa se kaipaisi hieman tiivistämistä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivat ja äänimaailma hyvin rakennettu, joskin Dave Palmerin säveltämät musiikit eivät missään kohtaa erotu edukseen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste ja kuvat / poster and still images of Ricky Stanicky www.press.amazonstudios.com Copyright material used under fair use for review and educational purposes.
Ricky Stanicky, 2024, Farrelly Films, Footloose Productions, Gerber Pictures, Michael De Luca Productions, Rocket Science, Smart Entertainment
Pääosissa: Bryce Dallas Howard, Sam Rockwell, Bryan Cranston, Catherine O'Hara, Henry Cavill, John Cena, Ariana DeBose, Samuel L. Jackson, Dua Lipa, Sofia Boutella, Rob Delaney, Richard E. Grant ja Louis Partridge
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 19 minuuttia
Ikäraja: 12
Argylle on Matthew Vaughnin uusi agenttielokuva, joka väitetysti perustuu Elly Conwayn samannimiseen kirjasarjaan. Vaughn oli suunnitellut elokuvaa jo pidemmän aikaa ja sai Apple Studiosin tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät loppukesästä 2021 ja nyt Argylle on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni kyseessä oli yksi eniten odottamistani elokuvista tältä vuodelta, olinhan pitänyt valtavasti Vaughnin aiemmasta agenttileffasta Kingsman: Salainen palvelu(Kingsman: The Secret Service - 2014). Odotuksiani latisti hieman kriitikoiden nuiva vastaanotto, mutta kävin silti positiivisin mielin katsomassa Argyllen heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.
Huippusuosittujen Argylle-agenttiromaanien kirjailija Elly Conway päätyy keskelle todellisten vakoojien selkkausta, kun hänen uusin kirjansa liippaa hämmästyttävän läheltä todellisia tapahtumia ja itse kukin haluaa saada Ellyn käsiinsä.
Bryce Dallas Howard näyttelee Elly Conwayta, josta on muodostunut menestyskirjailija suursuosiota nauttivien Argylle-agenttikirjojensa ansiosta. Ellyn elämä kääntyy päälaelleen, kun hän joutuu ihka aitojen agenttien kohteeksi, jotka haluavat tietää, miksi Ellyn kirjat liippaavat niin läheltä todellisuutta. Jotkut jopa puhuvat Ellystä kuin tämä osaisi ennustaa tulevaa. Howard on pitkään mainio roolissaan, tulkiten hyvin hahmonsa paniikkia, kun tämä ajautuu keskelle vakoojaselkkausta. Kun Elly alkaa hiljalleen saada otetta vakoojaseikkailusta, Howardin roolityö alkaa ailahdella.
Elokuvassa nähdään Howardin ohella aikamoinen näyttelijäkaarti, kuten Yksin kotona -elokuvasta (Home Alone - 1990) tuttu Catherine O'Hara Ellyn äitinä, Sam Rockwell tosielämän vakoojana Aidanina, Bryan Cranston pahaa Divisioona-järjestöä johtavana Ritterinä, Samuel L. Jackson ex-CIA-agentti Solomonina, sekä Henry Cavill, John Cena ja Ariana DeBose Ellyn kirjoissa seikkailevina agentti Argyllenä ja tämän tiimikavereina. Laulaja Dua Lipa ja vastikään Netflixin Rebel Moon - Part One: A Child of Fire -scifimekastusta (2023) tähdittänyt Sofia Boutella tekevät pikaiset roolit, eikä pidä tietenkään unohtaa Chipiä, eli Ellyn suloista Alfie-kissaa. Näyttelijäkaartista parasta työtä tekee Rockwell energisenä ja vekkulina agenttina, joka nappaa Ellyn mukaansa. Cavillilta löytyy hyvää pilkettä silmäkulmasta fiktiivisenä Argylle-agenttina - hieman samaahan mies näytti jo liki kymmenen vuoden takaisessa Koodinimi U.N.C.L.E. -leffassa (The Man from U.N.C.L.E. - 2015). Monelle saattaa tulla pettymyksenä, kuinka pieni rooli Cavillilla lopulta onkaan, hänen oltua markkinoinnissa hyvin keskeisessä roolissa. Breaking Badista (2008-2013) ansaitusti palkintoja kahminut Cranston on sen sijaan hämmentävän heikossa vedossa pahisroolissa.
Argylle osoittautui pettymykseksi, mutten suhtautunut siihen yhtä negatiivisesti kuin monet kriitikot. Vastassani oli epätasainen ja ylipitkä, mutta silti plussan puolelle pääsevä vakoojaleffa, joka käynnistyy erittäin mainiosti. Vaikkei lähtökohta olekaan täysin omaperäinen ja hieman samanlaista kirjailijan ja tämän kirjojen aiheuttamaa sekaannusta nähtiin parin vuoden takaisessa The Lost Cityssä (2022). Tarina on kuitenkin agenttigenrelle vekkuli twisti. Alussa kirjahommalla kikkaillaan veikeästi, kun Elly ei meinaa keksiä, kuinka viedä uutta kirjaansa eteenpäin. Näemme Cavillin näyttelemän Argyllen kautta, kuinka kohtausta kirjoitetaan uudestaan ja kuinka lopulta Cavill jämähtää vain paikoilleen, osaamatta sanoa tai tehdä mitään, koska Elly ei tiedä, millä tavalla jatkaa tarinaa.
Elokuvan ensimmäinen tunti on erittäin mukaansatempaava ja viihdyttävä, mutta sitten ongelmat alkavat nostella päätään. Leffa käyttää parhaita paukkujaan liian aikaisin ja sen toimintakohtaukset ovat heti niin lennokkaita, että kun päästään ylipitkään loppuhuipennukseen, menee homma jo älyvapaaksi koheltamiseksi. Agenttileffalle perinteikkääseen tapaan Argyllessa matkataan maasta toiseen ja samalla menoon mahtuu mukaan jos jonkinlaista yllättävää käännettä - jopa ähkyyn asti. Toisen puoliskonsa aikana leffa pyrkii liiankin usein vetelemään mattoa katsojan jalkojen alta. Merkittävin käänne oli mielestäni tehokas ja hyvä yllätys, mutta monet sen jälkeisistä jäävät vaisuiksi. Viime minuuttien jatkoa pohjustava käänne ei edes enää tunnu käyvän järkeen. Sen sijaan tarinan ulkopuolinen käänne julkaista tosielämässä Argylle-kirjoja elokuvan rinnalle on veijarimainen markkinointikikka ja hyvä yritys luoda illuusiota kuin leffan tapahtumat olisivat todellisia. Vielä ei ole tietoa, kuka kirjailijanimi Elly Conwayta käyttävä kirjoittaja todellisuudessa on. Jotkut ovat veikanneet jopa laulaja Taylor Swiftiä.
Matthew Vaughn näyttää jälleen osaavansa tarjota sähäkkää ja räiskyvää toimintaa. Junatappelu, jonka aikana Elly tapaa Aidanin ensi kertaa, on elokuvan selkeitä huippuhetkiä. Vaughn kuitenkin ampuu yli leffan loppupäässä ja täysin naurettavaa menoa katsellessa alkaa jo toivoa, että elokuva osaisi päättyä. Vaughn toistelee samoja temppuja kuin jo kymmenen vuoden takaisessa ensimmäisessä Kingsman-leffassa. Argylle ei kuitenkaan yllä lähellekään sen loistokkuutta. En tiedä, kenen päätöksen myötä Argyllestä päätettiin tehdä huomattavasti perheystävällisempi kuin Vaughnin aiemmista vakoojaleffoista. Verta on tuskin lainkaan, eikä Kingsmanien rohkeasta häröilystä ole tietoakaan. Argylle ei ole niin hauska kuin trailerit antoivat ymmärtää, mutta kyllä sen pöhköys muutamat huvittuneet hörähdykset ja hymähdykset saa aikaiseksi.
Tekniseltä puoleltaan elokuva on myös ailahteleva. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvut tyylikkäät ja äänitehosteet rymistelevät oivallisesti. Lorne Balfen säveltämät musiikit säestävät menoa hyvin, mutta sen sijaan suuri osa eri artisteilta lainatuista kappalevalinnoista ovat kömpelösti istutettuja mukaan. Leikkaus kaipaisi tiivistämistä etenkin loppupäässä, jolloin kahden tunnin ja vartin kesto alkaa tuntua. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa kiusallisen kehnot. Kulkuneuvoista paistaa digitaalisuus, näyttelijöiden äärirajoista huomaa taustakankaan käytön ja räjähdykset näyttävät epäaidoilta. Elokuvan budjetiksi on ilmoitettu 200 miljoonaa dollaria, mutta se on tainnut mennä kovapalkkaisille näyttelijöille.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.2.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Argylle, 2024, Apple Studios, Apple Original Films, Marv Films, Cloudy Productions
Pääosissa: Nicolas Cantu, Brady Noon, Micah Abbey, Shamon Brown Jr., Ayo Edebiri, Jackie Chan, Ice Cube, Maya Rudolph, Seth Rogen, John Cena, Rose Byrne, Natasia Demetriou, Paul Rudd, Post Malone, Hannibal Buress ja Giancarlo Esposito
Genre: animaatio, komedia, seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 7
Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem perustuu Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomiin sarjakuvahahmoihin, jotka tekivät ensiesiintymisensä vuonna 1984. Hahmot nousivat jättisuosioon Turtles - mutanttikilpikonnat -piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 1987-1996) ja siihen liittyvien lelujen myötä. Vuonna 1990 ilmestyi ensimmäinen elokuva aiheesta, Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Teenage Mutant Ninja Turtles), joka oli hitti ja sai kaksi jatko-osaa, jotka otettiin vastaan heikommin. Tasonlaskun jälkeen uusi sukupolvi innostui hahmoista uuden piirrossarjan (Teenage Mutant Ninja Turtles - 2003-2009) ja TMNT-animaatioelokuvan (2007) kautta. Michael Bayn tuottamat elokuvat Teenage Mutant Ninja Turtles(2014) jaTeenage Mutant Ninja Turtles: Out of the Shadows(2016) otettiin ailahtelevasti vastaan ja suunnitelmat kolmosleffasta kariutuivat. Kun Ramsey Naito nousi Nickelodeonin johtoon, hän ja Brian Robbins pohtivat, kenen käsiin luottaisivat Turtlesit. Kaksikko päätyi Seth Rogeniin, joka innostui ja ryhtyi kehittelemään uutta animaatioelokuvaa aiheesta. Ääninäyttelijät valittiin, animointiprosessi käynnistyi ja nyt Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt Turtlesista lapsesta asti, katsottuani vuonna 2003 käynnistynyttä animaatiosarjaa ja saatuani käsiin Eastmanin ja Lairdin alkuperäisen sarjakuvan. Elokuvista olen pitänyt todella vaihtelevasti, mutta silti innostun aina, kun uuden Turtles-leffan ilmoitetaan olevan tekeillä. Aluksi törkykomedioista tutun Rogenin mukanaolo epäilytti, mutta elokuvan ensimmäinen traileri karkotti huoleni. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisua on edetty, sitä enemmän olen odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhemin heti ensi-iltaviikonloppuna.
Neljä viemärissä asuvaa, geenimuunneltua teini-ikäistä kilpikonnaa, Leonardo, Raphael, Donatello ja Michelangelo, on koulutettu ninjoiksi Tikku-rotan toimesta. Tikku varoittelee maan päällä asuvista häijyistä ihmisistä, mutta kilpikonnaveljet ovat varmoja, että he voisivat jollain tapaa voittaa ihmisten hyväksynnän ja luottamuksen, ja elää heidän rinnallaan.
Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien luulisi olevan tuttuja tyyppejä kaikille, ainakin tätä arvostelua lukeville, mutta eipä kertauksesta ole haittaakaan. Kyseessähän on neljä kilpikonnaa, jotka pienokaisina altistuivat erikoiselle mönjälle, joka mutatoi heidän geenejään villillä tavalla. Kasvaessaan kilpikonnat koulutettiin ninjutsun taidolla. On sinihuivinen ja katana-miekoilla varusteltu joukon johtaja Leonardo (äänenä Nicolas Cantu), punahuivinen ja sai-terillä varusteltu joukon kuumakalle Raphael (Brady Noon), violettihuivinen ja bō-sauvalla varusteltu joukon älykkö Donatello (Micah Abbey), sekä oranssihuivinen ja nunchakuilla varusteltu joukon vitsiniekka Michelangelo (Shamon Brown Jr.). Olen tykännyt tästä nelikosta muksusta saakka, eikä Mutant Mayhem -elokuva muuta asiaa - ainakaan negatiivisempaan suuntaan. Kilpparit voittavat heti puolelleen, oli kyse sitten heidän mahtavista ulkoasuistaan tai veikeistä persoonistaan. Tutut piirteet ovat tallella jokaisella, mutta jokainen on selvästi vasta matkansa alussa. Mutant Mayhem nimittäin panostaa erityisesti teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien teinipuoleen, mikä on jäänyt unohduksiin suuressa osassa adaptaatioita. Vasta viisitoistavuotiaat kilpikonnat ovat vielä harjoittelijoita, eivätkä ole edes kohdanneet oikeaa vastustajaa aiemmin. Kun rooleihin on vielä valittu neljä tuntematonta nuorta, joiden kemiat pelaavat täydellisesti yhteen, Leonardon, Raphaelin, Donatellon ja Michelangelon uusia seikkailuja hyppää seuraamaan muikea hymy huulilla.
Jos päänelikkona kuullaan täysiä keltanokkia, sivuosissa onkin mukana monia konkareita. Jackie Chan kuullaan kilpikonnia kouluttavana rottana, mestari Tikkuna, jonka luonnetta on muovattu huomattavasti hupsumpaan suuntaan, mikä takuulla jakaa katsojien mielipiteitä. Itse pidin osasta Tikkuun liittyvistä puolista, mutta seassa oli juttuja, jotka silittivät ikävästi vastakarvaan. April O'Neilkin (Ayo Edebiri) on tietty mukana, mutta häneenkin on tehty muutoksia. Kokeneen toimittajan sijaan April on vasta journalismista haaveileva opiskelija. Tästä muutoksesta pidin ja hahmolle on laadittu oiva kehityskaari.
Pahisosastoa taas edustavat muut mutantit, joista tunnetuimmat ovat monien Turtles-fanien suosikit Bebop-villisika (Seth Rogen) ja Rocksteady-sarvikuono (John Cena), joiden käyttötapa aiheuttaa mestari Tikun tavoin takuulla monenlaisia reaktioita fanien keskuudessa. Mukana on myös muun muassa mutanttilepakko Wingnut (Natasia Demetriou), mutanttialligaattori Leatherhead (Rose Byrne) ja mutanttigekko Mondo Gecko (Paul Rudd). Mutanttien johtajana toimii elokuvaa varten luotu, Ice Cuben ääninäyttelemä Superfly. Uusi pahishahmo on mainio ja jopa ymmärrettävä motiiveissaan. Elokuvaan mahtuu kanssa pienessä, mutta merkittävässä osassa nähtävä tohtori Baxter Stockman (Giancarlo Esposito), jonka luoma mönjä aiheuttaa eri eläinten mutaatiot.
Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on heittämällä toiseksi paras kilpparileffa vuoden 1990 Teini-ikäisten mutanttininjakilpikonnien jälkeen ja mielestäni erittäin hyvä uusi suunta sarjalle - joskin mistään virheettömästä elokuvasta ei voida puhua. Kuten jo kävi selväksi, tavat, joilla elokuva hyödyntää joitain ikonisimmista Turtles-hahmoista, eritoten mestari Tikkua, sekä Bebopia ja Rocksteadyä, eivät varmasti tule olemaan jokaisen mieleen ja itsekin olisin toivonut hieman toisenlaisia vetoja tekijöiltä. Elokuvalla on myös pieniä vaikeuksia viedä itseään päätökseen. Sen lisäksi, että finaali on vähän turhan massiivinen godzillamaisen rymistelynsä kanssa, viime minuuttien ratkaisut saavat takuulla raapimaan päätä, että kuinkas tästä nyt voidaan jatkaa tulevaisuudessa luontevasti? Leffa muuttuu myös ajoittain hieman kiusalliseksi popkulttuuri-viittaustensa kanssa. Kun Tikku tuo esiin pahvimallit Chris Evansista, Chris Prattista ja Chris Pinesta ja pohtii, kuka on Hollywoodin paras Chris, on meno vähintäänkin vaivaannuttavaa. Asiaa ei auta, että Tikkuhan päätyy Pineen, koska tämähän on esiintynyt Mutant Mayhemin tuottaneen Paramount-yhtiön muissa leffoissa, kuten Star Trekeissä (2009-2016) ja viimeisimpänä Dungeons & Dragons: Honor Among Thievesissä (2023). Joitain todella hauskoja ja oivaltavia hetkiä näistä viittauksista saadaan aikaan, mutta vähemmälläkin olisi pärjätty.
Muuten Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on todella hyvä leffa, josta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin tämän leffan kautta kenties jopa ensikosketuksensa Turtlesiin tekevät nykypäivän lapset. Heti kättelyssä elokuvan ilmapiiri on aivan mahtava. Hyvä fiilis valtaa katsojan heti, kun kilpparit nähdään ensimmäistä kertaa ja näiden neljän fantastisen hahmon seikkailuja ja koettelemuksia on suuri ilo seurata. Nelikolle on kirjoitettu entistä vahvemmin halu tulla hyväksytyksi ihmisten keskuudessa ja tämä erilaisuuden hyväksyntä onkin vahva teema elokuvassa, mitä käsitellään monelta eri kantilta. Siitä myös muodostuu erinomainen konflikti ja moraalinen pohdinta sankarien ja pahisten välille, kun kumpikin osapuoli koostuu ihmiskunnan hyljeksimistä mutanteista, mutta jotka suhtautuvat ihmisiin eri tavoin. Superfly ja hänen mutanttijoukkonsa ottaisivat kilpparit ilomielin riveihinsä, mutta sillä ehdolla, että nämä olisivat mukana heidän ilkikurisessa suunnitelmassaan ihmisten tuhoamisessa. Nuoret kilpikonnat pistetään vaativan pohdinnan eteen, mikä saa katsojankin tuumimaan, että kenen puolelle sitä itse asettuisi? Sen lisäksi, että elokuva tarjoaa oivaa syvyyttä, tarjoaa se myös kosolti hupia, sekä päheää toimintaa. Vaikka osa popkulttuuri-viittauksista ei osukaan maalitauluun vitseissä, seasta löytyy muuten paljon onnistunutta huumoria, oli kyse sitten repliikeistä tai hauskoista tilanteista. Toimintakohtaukset ovat lopun turhan massiivista mekastusta lukuun ottamatta todella tyylikkäitä ja jokainen kilpikonnista, sekä jossain kohtaa myös mestari Tikkukin pääsevät esittelemään kamppailulajitaitojaan.
Visuaalisesti Mutant Mayhem on uskomattoman komeaa katseltavaa.Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffan (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) vaikutukset näkyvät yhä vain laajemmin eri yhtiöiden animaatioissa ja myös uuden Turtlesin animaattorit ovat selvästi innostuneet Spider-Manin näyttämästä suunnasta. Elokuva on aikamoista tykittelyä ja eri animaatiotyylien juhlaa. Leffa näyttää samanaikaisesti käsin piirretyltä, tietokoneella animoidulta, että myös savinukeilla tehdyltä stop motionilta. Lopputulos voisi olla järkyttävä sekamelska, mutta homma jotenkin toimii ja vieläpä täydellisesti. Kirsikkana kakun päällä toimii leffan tyylitelty luonnosmaisuus ja "hutilointi". Suoria viivoja tuskin löytyy yhtäkään ja kynän jäljet menevät usein piirrettävän kohteen yli. Elokuva on myös räväkän värikäs, ja siinä hyödynnetään erinomaisesti valoja ja varjoja. Äänimaailma rymistelee hyvin ja niin Nine Inch Nails -yhtyeen laulajana tunnetun Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät jumputusmusiikit kuin leffassa kuultavat eri artistien ja bändien kappaleet säestävät menoa onnistuneesti.
Yhteenveto:Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on erittäin mainio animaatioelokuva, josta voivat innostua niin vanhat ja kaikenikäiset kilpparifanit kuin sarjaan vasta tutustuvat lapset. Virheetön elokuva ei ole ja sen lisäksi, että osaa tutuimmista sivuhahmoista hyödynnetään fanien mielipiteitä takuulla voimakkaasti jakavin tavoin, loppuhuipennus äityy turhan massiiviseksi meuhkaamiseksi ja leffan lukemattomat popkulttuuri-viittaukset alkavat jossain kohtaa tökkiä. Muuten meno on suorastaan riemastuttavaa. Ilmapiiri on mukaansatempaava, huumori on pääasiassa hauskaa ja toimintakohtaukset tyylikkäitä. Tarina on erityisen onnistunut ja Superfly-pahis tuo sankareille hyvin kirjoitettua ristiriitaa, tehdäkö sen, mikä voisi tuntua hyvältä, vai sen, mikä on oikein? Itse teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat tuodaan valkokankaille erinomaisesti ja näiden neljän nuoren seikkailuja ja koettelemuksia seuraa ilomielin. Visuaalisesti leffa on myös todellista silmäkarkkia erilaisia animaatiotyylejä yhdistelevän ja värikkään toteutuksensa kanssa. Teenage Mutant Ninja Turtles: Mutant Mayhem on tietyistä kauneusvirheistään huolimatta todella mainiota viihdettä ja paras Turtles-elokuva sitten ensimmäisen 33 vuoden takaa. Jatko-osaa työstetään parhaillaan, minkä lisäksi elokuvan pohjalta on tekeillä myös uusi animaatiosarja Tales of the Teenage Mutant Ninja Turtles. Odotan kumpaakin innolla, sillä vioistaan huolimatta pidän paljon tästä ikonisten kilppareiden uudesta suunnasta.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt jatko-osaa pohjustava kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.8.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Ludacris, Nathalie Emmanuel, Sung Kang, John Cena, Jason Momoa, Charlize Theron, Jordana Brewster, Daniela Melchior, Alan Ritchson, Brie Larson, Leo Abelo Perry, Scott Eastwood, Rita Moreno, Jason Statham, Helen Mirren, Pete Davidson ja Dwayne Johnson
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 12
Vin Dieselin tähdittämä kaahailuelokuva Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) oli menestys lippuluukuilla, joten jatkoa oli luvassa. Jatko-osat 2 Fast 2 Furious (2003), Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006), Fast & Furious (2009), Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011), Fast & Furious 6 (2013), Fast & Furious 7 (Furious 7 - 2015), Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017) ja Fast & Furious 9 (F9 - 2021), sekä lisäosaleffa Fast & Furious: Hobbs & Shaw (2019) olivat kaikki taloudellisia hittejä, vaikka suuri osa niistä saikin ailahtelevaa palautetta kriitikoilta. Kymmenennestä elokuva ilmoitettiin jo vuonna 2014, jolloin sen sanottiin toimivan elokuvasarjan päätösosana. Vuonna 2020 ilmoitettiin kuitenkin, että viimeinen elokuva tultaisiin jakamaan kahteen osaan. Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Justin Lin, joka oli ohjannut elokuvasarjan kolmannen, neljännen, viidennen, kuudennen ja yhdeksännen osan, mutta kun kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2022, jo viikkoa myöhemmin Lin jätti projektin ja hänet korvattiin Louis Leterrierillä. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt Fast & Furious X on saapunut elokuvateattereihin. Itse olen pitänyt leffasarjan aiemmista osista vaihtelevasti, mutta viimeisin osa, Fast & Furious 9 oli mielestäni niin heikko ja yliampuvaksi väännetty, että menetin vähäisetkin mielenkiintoni rippeet loppusarjaa kohtaan. Kävin siitä huolimatta katsomassa Fast & Furious X:n heti ensi-iltapäivänä.
Dominic Toretton täytyy suojella perhettään, kun häntä jahtaa Rio de Janeiron ryöstön kohteena olleen rikollispomo Hernan Reyesin kostonhimoinen poika Dante.
Vin Diesel palaa jälleen kerran rooliinsa hurjapää Dominic Torettona, joka elää elämäänsä neljännesmaili kerrallaan, mutta jonka täytyy taas lähteä "viimeiselle" kyydille pelastaakseen perheensä. Diesel on sama yhden ilmeen kivikasvo, jona hänet näissä elokuvissa tunnetaan. Haudanvakavana kaahaava Dom jää hieman tylsäksi tyypiksi, kun hänestä ei enää edes jakseta kaivaa lisää sisältöä. Diesel on toisaalta karismaattinen ratin takana, mutta draamakohtauksiin hänen näyttelijänlahjansa eivät vieläkään riitä.
Aiemmista elokuvista tuttu poppoo on tietty kasassa, joskin esimerkiksi Jason Stathamin näyttelemä Deckard Shaw pidetään lähinnä lyhyenä piipahtamisena, eikä Domin siskoa Miakaan (Jordana Brewster) kauaa ruudulla nähdä. Domin rakas Letty (Michelle Rodriguez), muka-hauska Roman (Tyrese Gibson), tekniikkanerot Tej (Chris "Ludacris" Bridges) ja Ramsey (Nathalie Emmanuel) ja jo parikin kertaa sarjan aikana kuolleeksi luultu Han (Sung Kang) ajavat Domin perässä. Leffasarjalle tyypillisesti aiempien osien pahikset, Domin veli Jakob (John Cena) ja hakkeri Cipher (Charlize Theron) tekevät tällä kertaa yhteistyötä Domin ja kumppaneiden kanssa. Tutut näyttelijät tekevät ailahtelevaa työtä. Osaa ei näytä enää paljoa kiinnostavan sarjassa mukana olo ja etenkin Gibsonin komediapuoli on nyt jo todella väsähtänyttä. Vekkuli Cena on kuitenkin ihan hyvässä vedossa.
Tällä kertaa Dom ja kumppanit saavat vastaansa Jason Momoan näyttelemä Dante Reyesin, Fast & Furious 5:n pahiksen virkaa toimittaneen rikollispomo Hernan Reyesin (Joaquim de Almeida) pojan, joka janoaa tietty kostoa isänsä kuolemasta ja tämän bisnesten kaatamisesta. Siinä, missä Diesel patsastelee yliampuvan vakavana ja Gibson kompuroi komediapuolella, Momoa irrottelee oikeasti yllättävänkin vekkulisti. Hän on kirkkaasti elokuvan parasta antia, tehden Dantesta tehokkaan sairasmielisen pirulaisen, joka luo toimivasti uhkaa hahmoille. Hänen lisäksi uusina hahmoina tavataan muun muassa herra Nobodyltä (Kurt Russell) Viraston johdon käsiinsä ottanut Aimes (Alan Ritchson), herra Nobodyn tytär Tess (Brie Larson) ja autokisaaja Isabel (Daniela Melchior). Kolmikko istuu passelisti osiinsa, joskin heidän hahmonsa ovat hieman kömpelösti kirjoitettuja.
Fast & Furious -elokuvien faneille kymppiosa on tietty pakkokatseltavaa, minkä lisäksi veikkaisin, että se toimii passelisti monille aivot narikkaan -kesäviihdettä etsiville. Jos taas koet, että leffasarjan taso on heikentynyt edetessään ja jos minun tavoin pidit yhdeksättä elokuvaa siihen asti sarjan heikoimpana osana, voin sanoa, että edessä on aika töyssyinen kyyti, josta tekisi mieli hypätä ulos jo ensimetreillä. Fast & Furious X on juuri niin pöljä mekastusraina kuin siltä voikin odottaa, vaikkei tällä kertaa sentään ihan avaruuteen asti lennellä autoilla. Kaikin puolin mammuttimaiseksi paisuva elokuva aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Joillekin katsojille leffa on takuulla mitä parhainta popcornhömppää, mutta itse kyllästyin näkemääni jo tunnin kohdalla. Seuraavat liki puolitoista tuntia onkin aika vaivaannuttavaa katseltavaa.
Kaksi- tai ehkä jopa kolmiosaisen finaalin avausosaksi tarkoitettu Fast & Furious X on venytetty liki kahden ja puolen tunnin mittaan, mutta lopputulos tuntuu pitkälti yli kolmituntiselta, sillä elokuvasarja ei keksi enää mitään uutta, vaan se kulkee tuttuja latuja, toistellen elokuvasarjan turhauttavimpia perisyntejä. Maanläheisinä tyyppeinä esitellyt hahmot ovat muuttuneet superihmisiksi, jotka selviytyvät mistä vain kiipelistä. Jännitys puuttuu kokonaan, kun leffasarja on tehnyt jo selväksi, ettei kukaan kuitenkaan pysy kuolleena ja kun pahiksetkin vaihtavat leiriä hyvien puolelle seuraavassa elokuvassa. Dieselin yrmystä katseesta näkee, että mies luulee ihan oikeasti tekevänsä jotain eeppistä saagaa, joka tultaisiin muistamaan yhtenä elokuvahistorian isoimmista merkkiteoksista. Hän tuntuu olevan täysin sokea sille, millaisia nämä leffat hänen ympärillään ovat ja että sarja kulkee tässä kohtaa enää vaivalloisesti viimeisillä huuruillaan kohti maaliviivaa, jonka paikkaa siirrellään yhä vain kauemmaksi ja kauemmaksi horisonttiin, kun tekijät eivät millään älyä viedä tätä loppuunsa.
Ei kyseessä kuitenkaan mikään täysin umpisurkea pohjanoteeraus ole, vaikka päällimmäisenä tunteena Fast & Furious X jätti minulle vitutuksen. Alun ärtymyksen laannuttua pystyin myöntämään, että Dante Reyes on oikeasti onnistunut ja veikeä pahishahmo, jonka kierot kohtaukset nostavat väkisinkin hymyn huulille. Pahiksesta hölmöksi sivuhahmoksi muutetun Jakob-veljen ja Domin pojan Brianin (Leo Abelo Perry) automatka on ihan viihdyttävää seurattavaa. Alkupäässä nähtävä toimintajakso Roomassa on myös pätevästi tehtyä mäiskettä. Muuten Domin tylsät patsastelut, Romanin ja Tejin vaivaannuttavan epähauskat sanailut ja jatkuvat tarpeettomat ja yksitoikkoiset turpaanvedot saavat leffan laahaamaan. Asiaa ei auta se, että tekijät ovat selvästi katsoneet Avengers: Infinity Waria (2018) tätä tehdessään. Fast & Furious X loppuu todella töksähtävästi ja tarina jää täysin kesken. Mutta siinä, missä Infinity War jätti minut odottamaan Avengers: Endgamea (2019) vesi kielellä, yhdettätoista Fast & Furiousia kohtaan minulta ei löydy enää mitään mielenkiintoa.
Viisi Fast & Furious -elokuvaa ohjannut Justin Lin jätti kymppiosan, kun sitä oli jo kuvattu jonkin aikaa ja hänet korvattiin lopulta aiemmin muun muassa The Transporterin (2002) jaThe Incredible Hulkin (2008) ohjanneella Louis Leterrierillä. Leterrier paisuttaa filmiä turhankin valtavaksi, mutta ei saa oikein luotua mihinkään mitään tuntua. Toimintakohtaukset ovat lähinnä yhdentekeviä ja draamapuoli on huvittavan melodramaattista vetistelyä. Linin ja Dan Mazeaun käsikirjoitus pysyy mukana, vaikkakin Leterrier teki siihen joitain muutoksia. On kiva, että tällä kertaa homma on haluttu pitää hieman hahmoläheisempänä, eikä kyse ole mistään maailmanpelastusoperaatiosta. Teksti on silti aika huteraa höttöä. Sentään Fast & Furious X on teknisiltä ansioiltaan mainio, vaikka leikkauksessa se kaipaisi tiivistämistä ainakin vartilla. Kuvaus on pääasiassa sujuvaa ja autokaahailut ovat kaikin puolin tyylikkäästi toteutettuja. Erikoistehosteet ovat muutamia selviä digiräjähdyksiä lukuun ottamatta komeita ja ääniefektit rymistelevät välillä liiallisenkin metelin puolelle. Brian Tylerin säveltämät musiikit jäävät täysin taka-alalle, elokuvan ollessa täynnä erilaisia pop- ja rap-jumputuksia.
Yhteenveto:Fast & Furious X on liian pitkäksi venytetyn saagan liian pitkäksi tarkoitetun finaalin liian pitkäksi venytetty ensimmäinen osa. Elokuvasarjan kovimmat fanit saavat varmasti rahoilleen vastinetta, mutta jos nämä leffat ovat alkaneet jo kyllästyttämään, ei kymmenes elokuva enää voita takaisin puolelleen. Kyseessä on totaalisen pöljä ja aivan liian mammuttimaiseksi paisuva toimintamekastus, joka aiheuttaa ähkyn jo ennen puolta väliä. Roomassa nähtävät kaahailut jaksavat vielä viihdyttää, mutta sen jälkeiset yksitoikkoiset turpaanvedot kyllästyttävät nopeasti. Liki kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu ainakin tunnin pidemmältä, sillä jännitys uupuu kokonaan, eikä elokuvasarjaan keksitä enää oikein mitään uutta. Auki jäävä lopetus ei herätä mielenkiintoa seuraavaa osaa kohtaan, vaan pikemminkin saa pohtimaan, että viimeisillä huuruillaan matelevan elokuvasarjan maaliviiva olisi pitänyt saavuttaa jo aiemmin. Elokuvan kirkkaana valopilkkuna toimii Jason Momoa, joka pitää hauskaa pahishahmo Dante Reyesin kanssa. Karikatyyrimäinen sarjakuvaroisto on täysi vastakohta haudanvakavana patsastelevalle Vin Dieselille. Jos siis pidit aiemmista Fast & Furious -elokuvista, suosittelen katsomaan tämänkin. Jos taas et, niin jätä Fast & Furious X ihan suosiolla väliin.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt, jatko-osaa pohjustava kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Fast X, 2023, Universal Pictures, Original Film, Perfect Storm Entertainment, One Race Films, Roth/Kirschenbaum Films
Pääosissa: Idris Elba, Margot Robbie, John Cena, Daniela Melchior, Joel Kinnaman, David Dastmalchian, Viola Davis, Sylvester Stallone, Peter Capaldi, Michael Rooker, Juan Diego Botto, Joaquín Cosío, Jai Courtney, Pete Davidson, Nathan Fillion, Flura Borg, Mayling Ng, Alice Braga, Storm Reid, Sean Gunn ja Taika Waititi
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16
The Suicide Squad: Suicide Mission perustuu DC Comicsin Suicide Squad -sarjakuviin. Vuonna 2016 sarjakuvien pohjalta tehtiin elokuvasovitus Suicide Squad, mutta se sai todella kehnon vastaanoton niin sarjakuvien faneilta kuin kriitikoilta. Alun perin sen ohjaajan, David Ayerin oli tarkoitus tehdä jatko-osa, mutta negatiivisen palautteen jälkeen Warner Bros. päätti lähteä työstämään jatkoa uudesta vinkkelistä. Ohjaajaksi pohdittiin mm. Mel Gibsonia, Ruben Fleischeriä, David S. Goyeria ja Gavin O'Connoria, kunnes Disneyn erottama Guardians of the Galaxy -ohjaaja James Gunn palkattiin ohjaamaan, sekä käsikirjoittamaan leffa. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja nyt The Suicide Squad: Suicide Mission saa ensi-iltansa. Itse en pitänyt edellisestä Suicide Squad -elokuvasta lähes yhtään, enkä siis kiinnostunut, kun ilmoitettiin, että se olisi saamassa jatkoa. Kuitenkin parin viime viikon aikana elokuvasta on alkanut kantautua lähinnä pelkkiä kehuja, mikä sai minut lopulta antamaan leffalle reilun mahdollisuuden. Meninkin toiveikkain mielin katsomaan The Suicide Squad: Suicide Missionia sen lehdistönäytökseen, mikä järjestettiin Finnkinon upeassa IMAX-salissa.
Amanda Waller kokoaa superroistojen iskuryhmän, Suicide Squadin matkaamaan Corto Maltesen saarelle ja tuhoamaan siellä salaisen laboratorion ja sieltä löytyvän Projekti Meritähden.
Margot Robbie, Viola Davis, Joel Kinnaman ja Jai Courtney palaavat rooleihinsa edellisestä Suicide Squad -elokuvasta tutuiksi sekopäiseksi Harley Quinniksi, Suicide Squad -ryhmän kasaavaksi Amanda Walleriksi, ryhmää johtavaksi Rick Flagiksi ja virnuilevaksi kapteeni Bumerangiksi. Robbie näyttelee tässä kohtaa Harley Quinnia jo kolmatta kertaa, esiinnyttyään hahmona viimeksi Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) -leffassa (2020). Tässä kohtaa Robbie osaisi esittää tätä hullua vaikka unissaan ja tekeekin jälleen ilahduttavaa työtä roolissa. Davis on onnistuneella tavalla alati tympeä Wallerina, jota ei kiinnosta iskuryhmänsä selviytyminen, kunhan homma tulee hoidettua. Kinnaman on viime kertaa parempi Rick Flagin roolissa, mutta hänen hahmonsa jää jälleen yhdeksi porukan tylsimmistä. Courtney on yhä lystikäs kapteeni Bumerangina.
Tuttujen hahmojen lisäksi elokuva esittelee myös hurjan määrän uusia hahmoja, jotka lähetetään vaaralliselle tehtävälle. Idris Elba näyttelee Bloodsportia, vaarallista tappajaa, jolla selvästi korvataan Will Smithin Deadshot-hahmo viime filmistä, Smithin oltua kiireinen muiden projektien kanssa. Bloodsportista löytyy paljon samaa kyvyistä vaikeaan suhteeseen tyttärensä (Storm Reid) kanssa. John Cena nähdään Peacemakerina, rauhaa niin paljon rakastavana sotilaana, että hän on valmis tappamaan vaikka tuhansia saavuttaakseen rauhan. Hahmo on mainio ja odotan ihan mielenkiinnolla ensi vuonna ilmestyvää Peacemaker-televisiosarjaa (2022-). Toimintastara Sylvester Stallone kuullaan King Sharkina, puoliksi ihmisenä ja puoliksi haina, joka on aikamoinen peto, muttei kovinkaan fiksu. Haikammostani huolimatta huomasin King Sharkin nousevan nopeasti suosikkihahmokseni tiimistä, sillä ystävää kaipaavaa haimies on kaikessa ihmislihan himossaan sympaattinen. Sympaattinen on myös Daniela Melchiorin esittämä Ratcatcher 2, joka osaa laitteen avulla käskeä rottia toteuttamaan tahtonsa. David Dastmalchianin esittämä Polka-Dot Man nousi kanssa yhdeksi lemppareistani, sillä hahmon pöljistä voimista on saatu yllättävänkin syvällistä sisältöä aikaiseksi. Muita hahmoja tiimissä ovat mm. tarkka tappaja Savant (Michael Rooker), sotilas Blackguard (Pete Davidson), raajansa irrottava T.D.K. (Nathan Fillion), avaruusolento Mongal (Mayling Ng), keihästävä Javelin (Flula Borg), sekä vesikauhuiselta, sottaisalta ja nollaälykkyysosamääräiseltä näyttävä Weasel (Sean Gunn), joka on porukan hilpeintä antia. Vaikka ryhmään kuuluu useita hahmoja, eikä osa taaskaan saa paljoa ruutuaikaa, leffa onnistuu silti syventämään suurta osaa tiimiläisistä yllättävänkin hyvin ja katsoja jopa haluaa nähdä hahmojen selviytyvän - toisin kuin edellistä Suicide Squadia katsoessa.
Kuten jo elokuvan markkinointi sanoo, ei näihin hahmoihin kannata kuitenkaan kiintyä liikaa, sillä superpahiksia pistetään lihoiksi yllättävänkin armottomasti. Heti prologi tekee hyvin selväksi, millaisesta leffasta on kyse, kun hahmoja ryhdytään listimään puolin jos toisin ja vieläpä yllättävän rankoilla tavoilla. The Suicide Squad: Suicide Mission ei todellakaan ole mikään lasten sarjakuvaelokuva, vaan se on K16-ikärajaleimansa ansainnut. Sen väkivalta on brutaalia. Veri roiskuu läpi leffan, ihmisiltä katkotaan raajoja ja päitä irti ja King Shark syö ihmisiä elävältä. Kirosanoja viljellään ja elokuva onnistuu vähän väliä yllättämään sillä, kuinka pitkälle James Gunn on uskaltanut menemään. Gunn on sanonut Warner Brosin antaneen hänelle vapaat kädet filmin kanssa ja hän on selvästi päättänyt kokeilla rajojaan.
Raakuudestaan huolimatta elokuva ei kuitenkaan ole mitään synkkyydessä murjottamista, mitä monissa DC:n elokuvissa on totuttu näkemään, vaan The Suicide Squad: Suicide Mission on vallan viihdyttävä ja hauskakin leffa. Tämän ei tosin pitäisi tulla yllätyksenä, kun puikoissa pyörii Marvelin erittäin mainioiden Guardians of the Galaxy -elokuvien (2014-) ohjaaja. James Gunn on pitänyt hauskaa filmin kanssa ja onneksi sama ilo tarttuu myös katsojaan. Siinä, missä edellistä Suicide Squad -elokuvaa katsoessa lähinnä turhautti ja ärsytti, tätä on aidosti riemukasta seurata. Elokuva on juuri oikealla tavalla pöljä, mutta samalla tarpeeksi vakavasti otettava, ettei kyseessä ole pelkkää hassuttelua. Suurten taisteluiden välissä tapahtuvat pienemmät hahmohetket ovat elokuvan parasta antia. Gunn on ymmärtänyt, että hyvin vähällä voi saada aikaiseksi paljon ja yhdellä lauseella voi jo kertoa valtavasti. Lisäksi Gunn osaa ovelasti pyöritellä pakettia pitkin filmiä ja aina kun katsoja uskoo arvaavansa, minne homma on menossa, Gunn näpäyttää nokkelasti takaisin, kääntäen homman päälaelleen. Väärissä käsissä (kuten David Ayerilla) tällainen monen pahishahmon räjähtävä seikkailu voisi hajota täysin, mutta Gunnilta löytyy ammattitaitoa ja tyylitajua, jotta kaikki hulluttelukin pysyy loppuun asti visusti kasassa.
Kaiken kaikkiaan kyseessä on jopa loistokas viihdepläjäys, mikä on ainakin sata kertaa parempi kuin se epäonnistunut elokuvanraakile vuodelta 2016. Jos huomasitte, en kutsunut sitä filmiä kertaakaan "ensimmäiseksi Suicide Squadiksi", enkä tätä liiemmin sen jatko-osaksi. Muutamasta samasta hahmosta huolimatta The Suicide Squad: Suicide Mission esittäytyy kuin mitään aiempaa Suicide Squad -elokuvaa ei olisi olemassakaan. Edellinen raina on selvästi studionkin mielestä häpeäpilkku katalogissaan, eikä ihme, että uusi elokuva nimessään kantaa etuliitettä "THE Suicide Squad", aivan kuin jo nimi sanoisi, että unohtakaa se edellinen, tämä on se elokuva, mitä olisi alun perinkin pitänyt tehdä. Omalla tavallaan filmi tuntuukin maaliskuussa ilmestyneen Zack Snyder's Justice Leaguen (2021) ohella vuoden jo toiselta DC:n ja Warner Brosin anteeksipyynnöltä aiemmasta epäonnistumisestaan.
Myös teknisiltä ansioiltaan The Suicide Squad: Suicide Mission on onnistunut. Se on tyylikkäästi kuvattu (etenkin eräs Peacemakerin kypärän heijastusta hyödyntävä otos on näyttävä), mitä tukee oiva valaisu ja pääasiassa sujuva leikkaus. Parista kohtaa filmiä voisi hieman typistää, eikä sen tarvitsisi kestää ihan kahta tuntia ja varttia. Lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. On hauskaa, kuinka tiimiläisten asujen laadukkuus vaihtelee kunnon huippuluokan sotisovista kotikutoisiin pukuihin. Maskeerauksessa ei tekoverta säästellä. Erikoistehosteet ovat pääosin vakuuttavat ja erityisesti King Shark on huikeasti loihdittu tietokone-efekteillä. Hömelön digihain silmiin on saatu yllättävän paljon sydämellisyyttä ja tunnetta mukaan. Äänimaailma on myös hyvin kasattu. John Murphyn säveltämät musiikit tosin hukkuvat useiden jo olemassa olleiden kappaleiden alle, joita filmissä käytetään vähän väliä.
Yhteenveto: The Suicide Squad: Suicide Mission on yllättävänkin mahtava aikuisille suunnattu sarjakuvaelokuva, joka viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Lapsilta kielletty meno sopii filmin luonteeseen täydellisesti ja aikuiskatsojat voivat varmasti ilahtua, kun elokuvassa pistetään tosissaan haisemaan. Sen lisäksi, että toimintakohtaukset ovat brutaaleja, ovat ne myös hilpeitä. Elokuva tarjoaa monet naurut niin hauskojen tapahtumiensa kuin veikeiden repliikkiensä ansiosta. Tämänkertainen iskuryhmä on erittäin hyvin rakennettu ja näistä toisilleen naljailevista superroistoista huomaa pian pitävänsä. Näyttelijät tekevät oivaa työtä ja erityisesti Sylvester Stallone jaksaa naurattaa hölmönä King Sharkina. Hahmoihin ei kannata kuitenkaan liikaa kiintyä, sillä James Gunn ei ole halunnut säästellä niin heitä kuin katsojaakaan. Gunnin ohjaus on napakkaa ja hallittua, vaikka samalla filmi levittyykin sinne sun tänne. Hänen käsikirjoituksensa on nokkela ja hän onnistuu hyvin välttämään ennalta-arvattavuuksia sekoittamalla pakkaa vähän väliä entisestään. Kaikin puolin The Suicide Squad: Suicide Mission on riemastuttava lisäys DC:n elokuvauniversumiin, nousten ainakin omissa kirjoissani tämän leffauniversumin parhaaksi tekeleeksi. Se on erittäin yllättävää, sillä mielestäni vuoden 2016 Suicide Squad on varmistanut paikkansa universumin huonoimpana elokuvana. Tämän jälkeen se kammotus on kuitenkin enää kaukainen muisto vain!
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.8.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Suicide Squad, 2021, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Atlas Entertainment
Ohjaus: Justin Lin Pääosissa: Vin Diesel, Michelle Rodriguez, Tyrese Gibson, Chris "Ludacris" Bridges, Nathalie Emmanuel, Jordana Brewster, John Cena, Sung Kang, Thue Ersted Rasmussen, Charlize Theron, Anna Sawai, Michael Rooker, Vinnie Bennett, Finn Cole, Lucas Black, Bow Wow, Jason Tobin, Kurt Russell, Helen Mirren, Cardi B ja Jason Statham Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 25 minuuttia Ikäraja: 12
Vin Dieselin tähdittämä kaahailuelokuva Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. 2 Fast 2 Furious (2003) oli vielä hitti, mutta Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006) ei menestynyt toivotulla tavalla teattereissa. Elokuvasarjaa päätettiin viedä uuteen suuntaan vuoden 2009 Fast & Furiousissa, joka nousi siinä kohtaa sarjan isoimmaksi hitiksi. Sen jatko-osat Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011), Fast & Furious 6 (2013) ja Fast & Furious 7 (2015) olivat kaikki toinen toistaan valtavampia megamenestyksiä lippuluukuilla. Seitsemännen osan jälkeen tekijät ilmoittivat, että olisi tulossa ainakin kolme elokuvaa lisää. Vuonna 2017 ilmestyi Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017), jota seurasi elokuvasarjan tähtien välille riidan aiheuttanut Fast & Furious: Hobbs & Shaw (2019). Yhdeksännen elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2019 ja sen oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2020, mutta koronaviruspandemian alettua, sen ensi-iltaa jouduttiin siirtämään. Nyt Fast & Furious 9 (tai kuten se tunnetaan monissa maissa yksinkertaisesti nimellä F9) saa vihdoin ensi-iltansa ja minun täytyy todeta, etten odottanut leffaa kovinkaan paljon. Vaikka olen pitänyt sarjan muutamasta osasta, on sen taso lähtenyt hiipumaan parin viime filmin myötä. Fast & Furious 9:n hölmöltä näyttävät trailerit saivat minut epäileväksi ja meninkin todella varautunein mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.
Dominic Toretto on elänyt elämäänsä neljännesmaili kerrallaan. Nyt hänen täytyy kuitenkin lähteä (jälleen) viimeiselle ajelulleen perheensä vuoksi - sillä tällä kertaa Dom ja hänen kumppaninsa saavat vastaansa Domin veljen Jakobin, joka aikoo käyttää vaarallista Aries-asetta pahoihin tarkoituksiin.
Tuttu hahmokaarti edellisistä osista tekee paluun - poislukien Dwayne Johnsonin näyttelemä Hobbs, Johnsonin ja Dominic Torettoa näyttelevän Vin Dieselin ajauduttua riitoihin Fast & Furious 8:a tehdessä. Johnsonin lihaspullistelua ei ehdi tulla ikävä, sillä Diesel hoitaa hommaa kahdenkin edestä. Dieselillä on sama tympeä murjotusilme jälleen kasvoillaan ja hän vetää roolinsa turhankin vakavasti, ottaen huomioon, kuinka paljon kaikenlaista pöljää hänen ympärillä tapahtuu. Dom on yrittänyt siirtyä hiljaiseloon Lettyn (Michelle Rodriguez) ja lapsensa Brianin kanssa, mutta kun huvitteleva Roman (Tyrese Gibson), automekaanikkona aikoinaan toiminut Tej (Chris "Ludacris" Bridges), hakkeri Ramsey (Nathalie Emmanuel), sekä paluun sarjaan tekevä Mia-sisko (Jordana Brewster) tulevat kyselemään mukaan uuteen tehtävään, on parin painettava taas kaasu pohjaan... ja nähtävästi jätettävä lapsi ainakin joksikin aikaa oman onnensa nojaan. Rodriguez pääsee paremmin esille kuin aiemmin, uhattuaan kahdeksannen leffan jälkeen jättävänsä sarjan, jos Letty ei saa isompaa roolia. Gibson ja Ludacris tarjoavat taas muutamat ihan hilpeät hetket ja Emmanuelkin pääsee tekemään enemmän kuin ennen. Brewsterin näkeminen Miana pitkästä aikaa on ihan mukavaa, mutta paluu taitaa johtua enemmän siitä, ettei Brewsterille ole sen kummemmin auennut uraa Fast & Furiousin ulkopuolella.
Vastaansa tiimi saa tällä kertaa Domin veljen, Jakob Toretton, jota näyttelee showpainijasta näyttelijäksi siirtynyt John "you can't see me" Cena. Cena sopii hyvin machoäijäksi, jonka kanssa Diesel voi ottaa äijämäistä tuijotuskisaa lihasten pullistuessa ja verisuonten pulpahdellessa näkyviin hauiksista ja ohimoista. Jakobille ja Domille on kirjoitettu tietty vaikea menneisyys, minkä takia he ovat ajautuneet erilleen ja millä voidaan selittää se, että kuulemme koko veljestä vasta nyt.
Nuoria Domia ja Jakobia esittävät Vinnie Bennett ja Finn Cole, jotka onnistuvat tulkitsemaan samaa tuimaa pullistelua, mutta joista on paikoitellen vaikea uskoa, että heistä kasvaisi isona Diesel ja Cena. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään mm. Thue Ersted Rasmussen Jakobia auttavana Ottona, Michael Rooker Domin lapsuudentuttuna Buddyna, kehnoa työtä tekevä Charlize Theron edellisestä osasta tuttuna pahis-Cipherina, Kurt Russell salaista järjestöään pyörittävänä herra Nobodyna, Helen Mirren Shaw-veljesten äitinä Queeniena, sekä kenties muutamia muitakin...
Siitä huolimatta, että olen tiedostanut Fast & Furious -elokuvasarjan kasvavan hölmöyden ja olen kokenut jotkut osat sarjasta selvästi heikommiksi, olen tähän asti pysynyt edes jotenkin sarjan puolella. Se taisi kuitenkin loppua nyt tähän. Kehno Hurjapäät: Tokio Drift pitää mielestäni yhä sijaa sarjan heikoimpana elokuvana, mutta ei Fast & Furious 9 siitä kauas jää. Hölmön sijaan kyseessä on jo lähes täysin aivoton sekoilu, josta on vaikea enää löytää järjen hiventäkään. Sarjassa on nähty jo monia urpouksia, mutta tässä mennään sellaisiin idioottimaisuuksiin, ettei voi muuta kuin miettiä, onko tätä käsikirjoitettu selvinpäin. Tunnustan, että nopeatempoiset kaahailut jaksoivat pariin otteeseen viihdyttää ja seasta löytyy muutamia ihan veikeitä autostuntteja, mutta jotkut hetket menevät jo myötähäpeän puolelle. Sankareita runnotaan taas joka suunnasta ja hyvä, että he saavat edes naarmua. Yhdessä kohtaa filmi yrittää olla itseironinen ja pistää hahmot keskustelemaan siitä, että mitä jos he ovatkin jotain supersankareita tai jumalia. Meno on jo sen mukaista, että jos Dom lähtisi viitta heiluen lentämään ja ampuisi lasersäteitä silmistään, en enää yllättyisi.
Nyt varmaan joku teistä ajattelee, että olen liian tyly elokuvalle, jonka on tarkoituskin olla pöljää popcorn-viihdettä. Niin ajattelisin itsekin, jos Fast & Furious 9 ei yrittäisi puolet ajasta olla vakavasti otettaa perhedraamaa. Voi kiesus, kuinka melodramaattista murjottamista leffasta löytyykään! Aina kun hahmot poistuvat autoistaan, leffa tuntuu painavan jarrua kaasun sijaan. Useassa kohtaa tylsistyin ja vain odotin, että elokuva tajuaisi taas lähteä hölmöilemään. Draamapuoli on todella kökköä, enkä voinut olla pyörittelemättä silmiäni joillekin kohdille. Katsoisin fysiikan lakien rikkomista sun muuta sormien läpi, jos elokuva tajuaisi olla vain sitä kieli poskessa tehtyä urpoilua. Mutta jostain syystä filmi yrittää aina joka toimintakohtauksen välissä olla jotain vakavaa ja syvällistä. Jatkuvasti tuntuu siltä kuin mukana olisi ollut kaksi ohjaajaa tekemässä täysin erilaisia elokuvia ja ne on päätetty liittää yhteen. Lopputulos on aikamoinen sillisalaatti, mitä ei todellakaan auta liki kahden ja puolen tunnin kesto.
Useammankin Fast & Furiousin tehnyt Justin Lin tekee paluun ohjaajan paikalle, muttei löydä lainkaan yhtenäistä visiota uudelle rainalle. Lin, tuottajana toimiva Diesel ja käsikirjoittaja Daniel Casey taitavat olla jo epätoivoisia, yrittäessään keksiä uusia, entistäkin päättömämpiä stuntteja, joilla saada katsojan silmät suurenemaan ihmetyksestä. Linin ja Caseyn teksti on suoraan sanottuna huono. Kaksikko repii takapuolistaan täysin typeriä ideoita ja käänteitä, joita he sekoittavat mukaan, koska miksipä ei. Ei Fast & Furiousilta mitään Shakespearea voikaan odottaa, mutta on tämä jo oman sarjansa mittarilla rimanalitus. Käsikirjoitus on vieläpä aivan liian pitkä ja viimeistään leikkauksessa sitä olisi pitänyt älytä tiivistää reippaasti. Sentään elokuva on taidokkaasti kuvattu ja siinä on onnistuneita lavasteita ja asuja. Erikoistehosteet ovat näyttävät ja äänimaailma pärisee oivallisen tykittelevästi, mutta Brian Tylerin musiikit hukkuvat täysin jatkuvasti jumputtavien rap- ja hiphop-kappaleiden alle.
Yhteenveto:Fast & Furious 9 on todella heikko ja käsittämättömän ylipitkä toimintasekoilu. Ohjaaja Justin Lin ei tunnu tietävän, haluaako tehdä elokuvasta vakavasti otettavaa perhedraamaa vai täysin aivotonta rymistelyä ja yrittää sekoittaa molempia todella epätasaiseksi paketiksi. Kaahailut saavat välillä kaikessa hölmöydessäänkin katsojan viihtymään ja autojen ruttaamista on ihan veikeää seurata. Kuitenkin lähes kaikki kohtaukset näiden kaahailujen välissä ovat toinen toistaan tylsempää ja tympeämpää melodraamaa, joka meinaa saada nukahtamaan. Käsikirjoitus on jo oman leffasarjansa puitteissa oikeasti kehno, etenkin kun kaikenlaista vanhaa ja uutta tuodaan mukaan erittäin löyhin perusteluin. Gibson ja Ludacris saavat naurahtamaan muutamaan otteeseen jutuillaan, mutta Dieselin ja Cenan machopullistelu alkaa kyllästyttää nopeasti. Sentään filmi on visuaalisesti menevä ja elokuvateatterissa kunnon äänentoistolla sen rymistely tehoaa mukavasti. Osan elokuvasta voi katsoa typeryyksineenkin kelpo popcorn-viihteenä, mutta kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu kaikenlaista muuta ja täysin turhaa, minkä vuoksi itse menetin viimeisetkin kiinnostuksen rippeet elokuvasarjaa kohtaan. Ja tätä olisi kuulemma tulossa vielä ainakin kaksi lisää...
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
F9, 2020, Universal Pictures, Original Film, Perfect Storm Entertainment, Roth/Kirschenbaum Films
Ohjaus: Stephen Gaghan Pääosissa: Robert Downey Jr., Harry Collett, Emma Thompson, Rami Malek, John Cena, Kumail Nanjiani, Octavia Spencer, Michael Sheen, Tom Holland, Craig Robinson, Ralph Fiennes, Selena Gomez, Marion Cotillard, Antonio Banderas, Carmel Laniado, Jim Broadbent, Carmen Ejogo, Jason Mantzoukas, Frances de la Tour, Ralph Ineson ja Jessie Buckley Genre: seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 7
Eläintohtori Dolittle perustuu Hugh Loftingin "Tohtori Dolittle" -satuihin ("Doctor Dolittle"), joita julkaistiin vuodesta 1920 vuoteen 1952 asti. Satujen pohjalta on tehty useita adaptaatioita, tunnetuimpina Rex Harrisonin tähdittämä, yli kaksi ja puolituntinen, kriitikoiden lyttäämä ja lippuluukuilla flopannut musikaali Doctor Dolittle (1967), sekä Eddie Murphyn tähdittämä komedia Eläintohtori (Dr. Dolittle - 1998) ja sen jatko-osat. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että Universal-yhtiö työsti uutta filmatisointia Loftingin satujen pohjalta, mikä kulki aluksi työnimellä "The Voyage of Doctor Dolittle". Leffaan kerättiin aikamoinen näyttelijäkaarti ja kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018. Kuvauksissa huhuttiin olevan suuria ongelmia ohjaajan puolelta, joka olisi kuulemma kohdellut työryhmää todella huonosti. Kun elokuvaa esitettiin testiyleisöille, olivat reaktiot niin kehnoja, että sille tehtiin yli kuukauden mittaiset uusintakuvaukset, mihin palkattiin Jonathan Liebesman ohjausavuksi ja Chris McKay uudeksi käsikirjoittajaksi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2019, mutta koska Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) oli alunperin tarkoitus ilmestyä silloin, leffan ensi-iltaa päätettiin siirtää. Nyt Eläintohtori Dolittle saa vihdoin ensi-iltansa ja täytyy sanoa, etten odottanut erityisemmin sen näkemistä. Pidän Murphyn versiota ihan veikeänä komediana, mutten ole koskaan nähnyt Loftingin saduille uskollisempaa filmiä vuodelta 1967. Elokuvan näyttelijäkaarti kuitenkin herätti kiinnostukseni ja meninkin hieman toiveikkain tuntein katsomaan Eläintohtori Dolittlen sen lehdistönäytökseen.
Tohtori Dolittle omaa hämmästyttävän kyvyn puhua eläimille. Vuosien ajan hän hoiti eläimiä ympäri maailman vaimonsa Lilyn kanssa, mutta Lilyn kuoltua tohtori on erakoitunut maatilalleen pelkkien eläinten seuraan. Kun Englannin kuningatar sairastuu vakavasti, tohtori Dolittle ja hänen eläinkumppaninsa lähtevät uuteen seikkailuun, löytääkseen myyttisen parantavan kukan.
Iron Manin roolista Marvelin elokuvauniversumissa parhaiten tunnettu Robert Downey Jr. nähdään itse eläintohtori John Dolittlena. Vaikka pidänkin äärimmäisen paljon Downey Jr:sta Iron Manina, oli mielestäni mukavaa vaihtelua nähdä hänet jossain muussa roolissa. Tämä on nimittäin Downey Jr:n ensimmäinen elokuva The Judgen (2014) jälkeen, missä hän ei esitä Iron Mania! Tosin kun Downey Jr. ilmestyy ensimmäistä kertaa kuvaan Dolittlena, aloin toivoa, että hän vain palaisi esittämään supersankaria, sillä ensimmäisten kohtausten aikana hän ylinäyttelee todella myötähäpeällisesti. Onneksi elokuvan kulkiessa eteenpäin hänen menonsa rauhoittuu (tai sitten katsoja vain tottuu hänen tyyliinsä), mutta mukana on vielä joitain hetkiä, jolloin hän on lähinnä nolo Dolittlena. Downey Jr:n hommaa vaikeuttaa se, ettei Dolittle oikeastaan täysin ole elokuvan päähenkilö, vaan jää usein sivuun, nuoren Harry Collettin esittämän eläintohtorin urasta haaveilevan Stubbinsin noustessa esille. Suuripalkkaisen Marvel-tähden lisäksi leffassa on aikamoinen määrä muitakin staroja - vaikkakin suuri osa heistä toimii vain Dolittlen eläinkavereiden ääninä. Michael Sheen näyttelee kilpailevaa tohtoria, Blair Müdflyta, Jim Broadbent arvokasta lordi Badgleyta ja Antonio Banderas ryövärisaaren johtaja Rassoulia. Downey Jr:n lisäksi muutkin tuntuvat ylinäyttelevän ja etenkin Sheen on usein todella kehno osassaan. Eläinten ääninä taas kuullaan mm. Emma Thompson papukaijana, Rami Malek gorillana, John Cena jääkarhuna, Tom Holland koirana, Octavia Spencer ankkana, Kumail Nanjiani strutsina, Craig Robinson oravana, Ralph Fiennes tiikerinä, Selena Gomez kirahvina, Marion Cotillard kettuna, sekä Jason Mantzoukas sudenkorentona. Pääasiassa eläinhahmot ovat toimivampia kuin ihmiset, vaikka ymmärrän hyvin, jos esimerkiksi Nanjianin esittämä strutsi käy hermoille.
Eläintohtori Dolittlen kuvauksissa oli tosiaan ongelmia ja sitä jouduttiin kuvaamaan jopa kuukauden ajan uudestaan. Valitettavasti se myös näkyy lopputuloksessa. Kyseessä on tunnelmaltaan epätasainen sotku, sekä laimea seikkailukertomus, mikä ei koskaan nappaa mukaansa. Käsikirjoituksen muuttamisen ensimmäisten kuvaussessioiden päätyttyä on huomattavaa, sillä leffassa tapahtuu välillä outoja hyppäyksiä - aivan kuin siitä puuttuisi kohtauksia välistä. Puutteita on yritetty korvata päälleliimatulla kertojaäänellä, mutta itselleni ne juurikin korostivat puuttuvia kohtauksia. Jotkut tapahtumat vaikuttavat juurikin siltä, että ne on lisätty hätäisesti vasta uusintakuvausten myötä mukaan. Elokuva on muutenkin kömpelösti rytmitetty, jolloin se joskus junnaa paikoillaan ja joskus taas kiirehtii liian kovaa vauhtia eteenpäin.
Lisäksi leffan ongelmaksi koituu, ettei se oikein tiedä, minkä ikäisille se on suunnattu. Muutamat kohtaukset voivat olla liiankin synkkiä ja pelottavia lapsille, mutta huumoripuolelta löytyy niin noloja pieru- ja alapäävitsejä, että lapsenmielisinkin aikuinen häpeää. Tunnelman vaihtelukin johtuu luultavasti uudelleenkuvauksista, joissa on yritetty lisätä joko hauskuutta tai jännitettä - toheloiden pahasti molemmissa. Elokuvan loppuhuipennuksessa nähdään jotain aivan käsittämätöntä, mikä melkein loksautti suuni auki, sillä en voinut uskoa, että mukaan on laitettu jotain tällaista! Voin vain kuvitella vanhempien kokemaa kiusallisuutta, kun he joutuvat selittämään lapsilleen, mitä loppuhuipennuksessa Dolittle oikeasti tekee yhdelle eläimelle. Varautukaa järkytykseen. Eläintohtori Dolittle on monin tavoin aikamoinen epäonnistuminen. Ei se ole totaalisen huono ole, mutta on hämmentävää, että tämä on päätetty tällaisenaan puskea leffateattereihin. Studio on kai toivonut, että elokuvan nimekkäät tähdet keräisivät tarpeeksi yleisöä, jotta edes budjetti (josta iso osa on mennyt juurikin näihin näyttelijöihin) saataisiin takaisin.
On vaikea sanoa, kumpaa elokuvan lässähtämisestä pitäisi syyttää, ohjaaja Stephen Gaghania, vai lisäkuvausten valvojaa Jonathan Liebesmania. Gaghanin tekemä työ ei tainnut itsessään olla kaksista, eikä Liebesman paljoa onnistunut pelastamaan. Tunnelma poukkoilee niin paljon ja tarina hyppii sillä tavalla, että on selvää, ettei mukana ollut vain yhtä ohjaajaa ja yhtä käsikirjoitustiimiä. Sentään Eläintohtori Dolittle on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat näyttävät ja puvutkin ovat hienosti toteutetut. Digieläimet ovat pääasiassa vaikuttavat luomukset, vaikkakin joissain on selvää, että jo muutaman vuoden päästä niistä paistaa digitaalisuus liikaa läpi. Muut digiefektit sen sijaan paistavat jo nyt hieman liikaakin. Taustakankaan käyttö on usein todella selvää. Ääniefektit ovat kuitenkin oivalliset ja Danny Elfmanin säveltämät mainiot musiikit ansaitsisivat olla huomattavasti tätä paremmassa elokuvassa.
Yhteenveto: Eläintohtori Dolittle on harmillisen laimea seikkailuelokuva. Se ei koskaan onnistu nappaamaan mukaansa, eikä itse tarina ole kovinkaan mielenkiintoinen. Tunnelma on kehnosti rakennettu ja jo siitä huomaa, että leffalle on tehty massiiviset lisäkuvaukset vahvasti muokatun käsikirjoituksen kera. Välillä meno on aivan liian karmivaa lapsille, kun taas välillä huumori on aivan liian lapsellista yli 10-vuotiaille. Usein pieruvitsit ovat jopa niin ala-arvoisia, että pieruhuumorin ystäväkin häpeää. Kaikista kauheinta on kuitenkin loppuhuipennus, missä nähdään jotain, mitä lapsi ei välttämättä tajua ja mitä aikuinen toivoo, ettei joutuisi katsomaan. Myös efektien taso vaihtelee pitkin leffaa. Digieläimet näyttävät pääasiassa hyviltä ja sopivat oivasti mukaan, mutta taustakankaat ja tietokonetaustat erottuvat selvästi. Muuten tekninen puoli on pääasiassa sujuvasti toteutettu. Robert Downey Jr. on paikoitellen nolo eläintohtori Dolittlena, mutta sopii osaan muuten oikein passelisti. Elokuvassa olisi paljon potentiaalia olla vauhdikas, viihdyttävä, hauska, jännittävä ja sydämellinen seikkailuteos suloisten eläinten kera. Leffan kaikki potentiaali tuntuu kuitenkin valuvan hukkaan ja jäljelle jäävät vain ne eläimet. Isoja staroja on kerätty yhteen täysin turhaan. Jos Eläintohtori Dolittle kiinnostaa, suosittelen vain odottamaan, että se saapuu johonkin suoratoistopalveluun.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dolittle, 2020, Universal Pictures, Team Downey, Perfect World Pictures
