Näyttelijät: Demi Lovato, Joe Jonas, Meaghan Jette Martin, Alyson Stoner, Maria Canals-Barrera, Daniel Fathers, Julie Brown, Anna Maria Perez de Tagle, Jasmine Richards, Aaron Doyle, Jordan Francis, Roshon Fegan, Nick Jonas ja Kevin Jonas
Genre: komedia, musiikki
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 3
Camp Rock on Disney Channelin komediallinen musiikkielokuva. Alun perin päärooliin kaavailtiin Selena Gomezia, mutta kun hän kieltäytyi, osaan valikoitui tuolloin tuntematon Demi Lovato, joka oli esiintynyt Gomezin kanssa lapsena Barney & Friends -ohjelmassa (1992-2010). Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2007 ja lopulta Camp Rock esitettiin Disney Channelilla kesäkuussa 2008. Elokuva sai kriitikoilta nihkeän vastaanoton, mutta se oli iso hitti, jopa Disney Channelin toiseksi katsotuin elokuva, vain High School Musical 2:n (2007) jälkeen. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Camp Rockia, mutta nyt kun elokuvasarja on yllättäen saamassa kolmannen osan, päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa aiemmat leffat.
Mitchie Torres pääsee unelmiensa kesäleirille Camp Rockiin, missä hän tapaa fanittamansa poikabändin laulajan, Shane Grayn.
Demi Lovato tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa Mitchie Torresina, teinityttönä, joka haaveilee laulamisesta, mutta jota vaivaa esiintymiskammo. Mitchien unelmana on jo pitkään ollut päästä musiikkipainotteiselle Camp Rock -kesäleirille ja tänä vuonna hänen unelmansa käy toteen, koska hänen pitopalvelua pyörittävä äitinsä (Maria Canals-Barrera) pestataan vastaamaan leirin ruoista. Mitchie on ihan toimiva päähenkilö ja Lovato on kelvollinen valinta rooliin, vakuuttaen tosin enemmän lauluäänellään kuin näyttelijänä. Canals-Barrera tekee parhaansa sen kanssa, ettei hänen hahmonsa pääse juuri puhumaan muusta kuin ruoasta.
Elokuvassa nähdään myös Daniel Fathers leiriä vetävänä Brownina, Alyson Stoner, Meaghan Jesse Martin, Anna Maria Perez de Tagle ja Jasmine Richards leiriä käyvinä Caitlynina, ylimielisenä Tessinä ja tämän hännystelijöinä Ellana ja Peggynä, sekä tuolloin suurta suosiota nauttineet Jonasin veljekset Joe, Nick ja Kevin Connect 3 -poikabändin triona Shanena, Natena ja Jasonina. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Shane oli perheen ainoa lapsi ja soololaulaja, mutta kun Joe Jonas pestattiin rooliin, Disney halusi kaksi muutakin veljestä mukaan, nostattamaan leffan potentiaalista suosiota. Sivunäyttelijöistä oikeastaan vain Fathers on pätevä osassaan. Martin, de Tagle ja Richards ovat aika heikko kopio Mean Girlsin (2004) vastaavasta tyttökolmikosta, eikä Martinista löydy samaa karismaa kuin kyseisen leffan trion johtajasta Rachel McAdamsista. Jonasin veljekset vaikuttavat lähinnä esittävän karikatyyreja itsestään. Joe on aika puupökkelö, Kevin luulee olevansa hauskempi kuin onkaan ja Nick on ymmärrettävästi ainoa kolmikosta, jonka leffaura on poikinut oikeasti muutakin kuin Disney-rooleja.
Jos olette seuranneet viime aikoina arvostelujani, olette todennäköisesti huomanneet, että olen arvostellut läpi Disney Channelin huippusuosittuja High School Musical -elokuvia (2006-2008). Olin ollut lapsena todella skeptinen niitä kohtaan ja katsoin ne vasta hiljattain ensi kertaa ja suureksi yllätyksekseni pidin erityisesti alkuperäiselokuvasta. Se oli viihdyttävä ja hauska, siitä löytyi hyvää sanottavaa koulumaailman lokeroiden rikkomisesta ja se sisälsi tarttuvia lauluja. Toivoin, että Camp Rock olisi voinut olla vastaava positiivinen yllätys, mutta ei. Tämä leffa ei tarjonnut minulle oikeastaan mitään.
Camp Rock on selvästi tehty juuri päättyneen High School Musical -trilogian yleisölle ja se sisältää paljon samoja juttuja, mutta heikommin tehtynä. Hahmot ovat latteampia, Tessistä ei löydy samaa ärsyttävää riemastuttavuutta kuin Sharpaysta ja Lovaton ja Joe Jonasin väliltä ei löydy yhtä hyvää kemiaa kuin Zac Efronilta ja Vanessa Hudgensilta. Tähän vaikuttaa toki paljon se, että Lovato oli vielä alaikäinen elokuvaa tehdessä. Siinä, missä High School Musicalin tietty tekopirteys ja ylienergisyys toimi, tässä vastaava ilmapiiri tuntuu vain väkinäiseltä ja vaivaannuttavalta. Tarinan epäuskottavuudet häiritsevät enemmän, lopun ratkaisut ovat jopa aika korneja, eivätkä elokuvan kappaleetkaan olleet mielestäni kummoisia. Jonasin veljesten esittämä Play My Music on ihan tarttuva, mutta sanoituksiltaan aika naiivi. Tiedän toki, etten kolmekymppisiäni lähestyvänä miehenä ole todellakaan leffan kohderyhmää, mutten toisaalta kuulunut High School Musicalinkaan kohderyhmään ja voin katsoa sen sujuvasti uudelleen. Camp Rockia minun ei tarvitse nähdä enää toiste.
Elokuvan on ohjannut Matthew Diamond, joka on ohjannut lähinnä yksittäisiä jaksoja eri komediasarjoista. Diamondin työ tuntuu samanaikaisesti laiskalta, mutta myös teennäisen energiseltä. Karin Gistin, Regina Hicksin, Julie Brownin ja Paul Brownin työstämä käsikirjoitus ei ole kaksinen, oli kyse sitten tarinakaaresta ja sen yksityiskohdista tai dialogista. Se jää myös sanomaltaan paljon ohkaisemmaksi kuin High School Musical. Teknisesti Camp Rockista huokuu, että se tehtiin pikaisesti ja suoraan Disney Channelille. Leirin lavasteet ovat mainiot ja puvustus on oivallista, mutta kuvaus, leikkaus ja äänityöskentely tuntuvat ajoittain kiirehdityiltä. Musiikkiesitysten toteutukseen on sentään panostettu.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.2.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Camp Rock, Yhdysvallat, Kanada, 2008, Disney Channel, Sudden Motion Productions, Alan Sacks Productions
Näyttelijät: Zac Efron, Vanessa Hudgens, Ashley Tisdale, Lucas Grabeel, Corbin Bleu, Monique Coleman, Olesya Rulin, Alyson Reed, Bart Johnson, Chris Warren Jr., Ryne Sanborn, Matt Prokop, Justin Martin, Jemma McKenzie-Brown, Jessica Tuck ja Robert Curtis Brown
Genre: musikaali, komedia
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia - Extended Version: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 3
Disney Channelin komediamusikaali High School Musical (2006) oli jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jatko-osa High School Musical 2 (2007) oli vielä isompi katsojamenestys, joten kolmas osa päätettiin tehdä elokuvateattereihin. Käsikirjoitus ehdittiin saada valmiiksi juuri ja juuri ennen Hollywoodin käsikirjoittajien lakkoa, jolloin kuvaukset pääsivät alkamaan toukokuussa 2008 ja lopulta High School Musical 3: Senior Year sai ensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, lokakuussa 2008. Elokuva oli taloudellinen suurhitti, joka sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta. Itselleni High School Musical tuli tosissaan tietoisuuteeni, kun tämä kolmas elokuva ilmestyi ja sitä mainostettiin kaikkialla ja varmaan kaikki kouluni tytöt puhuivat siitä. Katsoin ensimmäisen High School Musicalin kuitenkin vasta pari vuotta sitten ensimmäistä kertaa ja olin yllättynyt, kuinka paljon viihdyin sen parissa. Kun huomasin leffan täyttävän tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko sarjan läpi. Mielestäni myös kakkososa oli ihan kiva ja aloitin kolmannen leffan katselun positiivisin mielin.
Troy, Gabriella ja muut ovat viimeisellä kouluvuodellaan East High'ssa. Samalla kun he valmistelevat suurta viimeistä esitystään, jokainen pohtii mitä haluaisi tulevaisuudeltaan.
High School Musicalin tutut hahmot tekevät paluun ja suuri osa näillä näkymin viimeistä kertaa - jos siis Disney ei aio joskus tehdä jotain "High School Musical Reunion" -elokuvaa, jossa nelikymppiset hahmot palaavat muistelemaan nuoruuttaan. Zac Efron ja Vanessa Hudgens nähdään kolmatta kertaa milleniaalityttöjen suosikkiparina, Troy Boltonina ja Gabriella Montezina, joiden rakkaus joutuu koetukselle, kun heidän haaveensa tulevaisuudesta menevät ikävästi ristiin. Sharpay Evansilla (Ashley Tisdale) on selvä suunnitelma tähteydestään, mutta Ryan-veli (Lucas Grabeel) on alkanut kyllästyä olemaan ikuisesti siskonsa varjossa. Myös Chadilla (Corbin Bleu), Taylorilla (Monique Coleman) ja Kelsillä (Olesya Rulin) on omat haaveensa, joista osa saattaa erottaa hahmot - osa parhaita ystäviä, osa rakastavaisia - kauas toisistaan. Tämä nuorten tulevaisuuden mahdollisuuksien pohdinta ja niistä stressaaminen on monille samanikäisille tuttu ja samaistuttava tunne ja näyttelijäkaarti tulkitsee sitä pätevästi. Efron, Hudgens, Tisdale ja muut ovat muutenkin oivallisessa vedossa, kaikkien hypätessä riemuissaan takaisin yläkoulumusikaalin pyörteisiin.
Elokuvassa nähdään myös vanhoina tuttuina Bart Johnson Troyn isänä Jackina ja Alyson Reed teatteriopettaja Darbusina, kun taas uusina tuttavuuksina esitellään nuoret sällit Jimmie "Raketti" Zara (Matt Prokop) ja Donny Dion (Justin Martin), jotka ovat aikamoisia Troyn ja Chadin fanipoikia, sekä brittiläinen vaihto-oppilas Tiara Gold (Jemma McKenzie-Brown), joka idolisoi Sharpayta. Reed on jälleen mainio suurieleisenä teatteriopettajana, joka ei tosin ole enää samanlainen tiukkis kuin ykkösleffassa, Darbusin huomattua, että talenttia voi löytyä yllättävistäkin paikoista.
High School Musical -trilogia onnistuu pääasiassa pitämään kelpo tasonsa loppuun asti. Kolmososa Senior Year on toimiva finaali näiden nuorten tarinalle, johon kuuluu jälleen runsaasti iloa ja riemua, mutta myös suurta draamaa. Käsikirjoittajat yrittävät jälleen keksiä syytä aiheuttaakseen loppua kohti välirikkoa Troylle ja Gabriellalle, kun jälkimmäiselle tarjoutuu paikka unelmakoulusta, joka sijaitsee yli tuhannen kilometrin päässä, eikä Gabriella ole varma etäsuhteen toimivuudesta. Kehää kiertää myös Sharpay, joka on palannut tutuksi turhamaiseksi itsekseen, vain käydäkseen jälleen kerran läpi kehityskaaren mukavampaan suuntaan. Pettymyksiini kuului myös se, että Ryan-veljelle on kirjoitettu säpinää Kelsin kanssa, vaikka poika on päivänselvästi homo. Harmillisesti Disney ei vielä vuonna 2008 ollut tarpeeksi edistyksellinen kirjoittamaan Ryanille jotain mukavaa teatteripoikaa aiheuttamaan tunnemyllerrystä.
Tuttujen juttujen laiskahkosta kierrätyksestä huolimatta High School Musical 3: Senior Year pitää ihan hyvin mukanaan, joskin parin tunnin kestossaan kolmososa kärsii hieman samasta liikapituudesta kuin kakkonenkin. Seasta löytyy hauskoja hetkiä ja heittoja, kuten myös teineille sopivaa mehevää draamailua. Elokuvan voimavara on kuitenkin monille samaistuttava haikeus koulun päättymiseen liittyvistä seikoista. Toisaalta edessä voi olla aikamoisia mahdollisuuksia, mutta samalla se voi tarkoittaa tutuksi ja turvalliseksi koetusta elämästä luopumista. Läheiset ystävät, joiden kanssa tuli hengailtua päivätolkulla, saattavat hyvinkin nopeasti muuttua etäisiksi ja sitten enää pelkiksi hyviksi muistoiksi, eivätkä teini-iän "ikuisesti yhdessä" -rakkauslupauksetkaan välttämättä kestä.
Kenny Ortega jatkaa elokuvasarjan ohjaksissa ja pitää tuttua pirteää ilmapiiriä hyvin yllä, saaden näyttelijät revittelemään ilahduttavasti. Peter Barsocchinin käsikirjoitus menee ajoittain sieltä, mistä aita on matalin, mutta tekstin temaattiset puolet vahvistavat miehen työtä. High School Musical 3: Senior Year on ihan hyvin kuvattu, lavastettu, puvustettu ja valaistu, joskin olisin toivonut, että kun elokuva julkaistiin ihan teattereissa asti, niin se näyttäisi myös hieman "cinemaattisemmalta", eikä edelleen Disney Channeliin suoraan tehdyltä.
Ja eipä High School Musical -elokuvasta voi tietenkään puhua mainitsematta sen lukuisia musikaalinumeroita. Laulullisesti leffan huippuhetkiä olivat mielestäni heti alussa kuultava koripallopelin tsemppibiisi Now or Never, Troyn ja Gabriellan nätti kattotanssi Can I Have This Dance?, Troyn ja Chadin hauska lapsuusvuosien muistelulaulu The Boys Are Back, sekä suuri loppukappale High School Musical. Itse suuri musikaaliesitys oli mielestäni kuitenkin tällä kertaa aikamoinen antikliimaksi. Tekijöillä oli mahdollisuus kalastella kunnon nostalgiapisteitä ja teettää show koko trilogiasta, mutta nyt esitys on hämmentävästi tästä kyseisestä elokuvasta, leffan siis toistaessa kohtauksia, jotka nähtiin juuri parikymmentä minuuttia aiemmin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
High School Musical 3: Senior Year, 2008, Walt Disney Pictures, Borden and Rosenbush Entertainment
Näyttelijät: William Moseley, Anna Popplewell, Georgie Henley, Skandar Keynes, Ben Barnes, Sergio Castellitto, Peter Dinklage, Warwick Davis, Ken Stott, Eddie Izzard, Pierfrancesco Favino, Cornell John, Liam Neeson, Vincent Grass, Damián Alcázar, Klara Issova ja Tilda Swinton
Genre: fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 12
C. S. Lewisin satukirjoihin perustuva elokuva Narnian tarinat: Velho ja leijona(The Chronicles of Narnia: The Lion, the Witch and the Wardrobe - 2005) oli suuri menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Ohjaaja-käsikirjoittaja Andrew Adamson oli jo työstänyt käsikirjoituksen jatko-osalle, kun ensimmäistä elokuvaa vielä viimeisteltiin, sillä hänen huolenaan oli, että lapsinäyttelijät ehtisivät vanheta liikaa, jos jatko-osan tekoa viivästytettäisiin. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2007 ja lopulta Narnian tarinat: Prinssi Kaspian sai ensi-iltansa toukokuussa 2008. Elokuva ei kuitenkaan ollut edeltäjänsä veroinen hitti lippuluukuilla, eikä se saanut yhtä positiivista vastaanottoa kriitikoilta. Jos oikein muistan, kävin katsomassa Prinssi Kaspianin elokuvateattereissa äitini kanssa. Olen nähnyt leffan muutaman kerran uudestaan, joskin viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Kun viime vuonna huomasin Velhon ja leijonan viettävän 20-vuotisjuhlaansa, päätin arvostella Narnian tarinat -elokuvat läpi - etenkin nyt kun elokuvasarja on heräämässä takaisin eloon Greta Gerwigin ja Netflixin käsissä.
Pevensien sisarukset Peter, Susan, Lucy ja Edmund palaavat yllättäen Narniaan, missä heidän pitää auttaa nuorta prinssi Kaspiania pelastamaan maailma Kaspianin vallanahneelta sedältä.
William Moseley, Anna Popplewell, Skandar Keynes ja Georgie Henley tekevät paluun rooleihinsa Pevensien sisaruksiksi, Peteriksi, Susaniksi, Edmundiksi ja Lucyksi, jotka ensimmäisessä elokuvassa päätyivät vaatekaapin kautta satumaailma Narniaan. Pelastettuaan paikan pahalta Valkealta velholta (Tilda Swinton), he hallitsivat Narniaa muutaman vuosikymmenen ajan, kunnes vahingossa tupsahtivat takaisin tavalliseen maailmaan ja palasivat lapsiksi. Nyt, vuotta myöhemmin sisarukset löytävät itsensä jälleen Narniasta, mutta paikka on muuttunut täysin. Kuten jo ykkösleffassa kävi ilmi, aika kulkee Narniassa paljon nopeammin kuin meidän maailmassamme ja siinä, missä sisarusten mielestä heidän viime seikkailustaan on kulunut vasta vuosi, Narniassa aikaa on kulunut jopa tuhat vuotta ja Pevensiet ovat muuttuneet paikalliseksi legendaksi, johon osa ei enää edes usko. Moseley, Popplewell, Keynes ja Henley ovat selvästi kehittyneet näyttelijöinä, mutta tällä kertaa heidän hahmonsa jäävät hieman sivuun.
Narnian tarinat: Prinssi Kaspianin keskiössä on nimittäin juuri sen nimikkohahmo, Ben Barnesin näyttelemä prinssi Kaspian. Kyseessä on nykyään Narniaa hallitsevien ihmisten, telmarilaisten kruununperijä. Prinssin isä, edellinen kuningas on kuollut ja telmarilaisten odotellessa, että Kaspian on tarpeeksi vanha valtaistuimelle, hänen setänsä Miraz (Sergio Castellitto) on toiminut sijaishallitsijana. Mutta eipä Mirazille tietenkään sovi vallasta luopuminen ja niinpä hän päättääkin yrittää tappaa Kaspianin, joka lähtee pakomatkalle. Barnes istuu erittäin passelisti rooliinsa ja hänestä löytyy niin hahmon kaipaamaa sinisilmäisyyttä kuin kasvavaa rohkeutta ja johtajaluonnetta. Castellitto on myös hyvä valinta tämänkertaiseksi pahikseksi, joka eroaa Valkeasta velhosta heti sillä, että Miraz on tuiki tavallinen ihminen.
Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Mirazille uskollinen kenraali Glozelle (Pierfrancesco Favino), Kaspianin pakomatkalla kohtaamat kääpiöt Trumpkin (Peter Dinklage) ja Nikabrik (Warwick Davis), mäyrä Juormukas (Ken Stott), miekkaa heilutteleva hiiri Riipitsiip (Eddie Izzard), kentaurikenraali Glenstorm (Cornell John), sekä tietty vanha kunnon leijona Aslan (Liam Neeson), joka katosi Narniasta samoihin aikoihin, kun Peter, Susan, Edmund ja Lucy päätyivät takaisin tavalliseen maailmaan. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti. Dinklage on väkevä Trumpkinina ja suloinen, mutta luonteeltaan pippurinen Riipitsiip nousee helposti suosikiksi uusista tuttavuuksista.
Minun on aina ollut vaikea päättää, kummasta Narniat tarinat -elokuvasta pidän enemmän, Velhosta ja leijonasta, vai Prinssi Kaspianista. Ensimmäinen elokuva on ihastuttavan taianomainen koko perheen satuseikkailu, kun taas jatko-osa on selvästi synkempi ja vanhemmille lapsille suunnattu fantasiaelokuva. Prinssi Kaspian siis toisaalta menettää osan edeltäjänsä satumaisesta viehätyksestä, mutta samalla se tarjoaa katsojilleen Narnian uudella tavalla. Maailma on muuttunut kolkommaksi telmarilaisten vallan alla. Kentaurit, minotaurukset, kääpiöt, yksisarviset, satyyrit ja muut taikaolennot on joko metsästetty tai ajettu piiloon kaukaisiin metsiin. Siinä, missä ykkösleffassa neljän ihmislapsen saapuminen nähtiin ihmeenä, jatko-osassa ihmisten ja satuolentojen välillä on muodostunut kiivaisa konflikti, eivätkä Pevensiet koe oloaan yhtä tervetulleeksi kuin viime visiitillään.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kyseessä olisi vain jotain synkkyyksissä murjottamista, vaan lähinnä sitä, että Pevensiet ovat varttuneet, katsojat ovat varttuneet ja samalla myös elokuva on varttunut ja kypsentynyt. Ankeista puolistaan huolimatta Narnia ei ole menettänyt kaikkea taikaansa ja luvassa onkin toinen onnistuneesti mukanaan vievä fantasialeffa, joka tarjoaa hyvää seikkailun tuntua, sopivasti vauhtia ja vaaratilanteita, sekä näyttävää toimintaa miekankalisteluineen kaikkineen. Konflikti on tosiaan hyvin rakennettu ja on mielenkiintoista seurata, kuinka se avautuu, joskin jossain kohtaa Pevensiet alkavat tuntua lähes ulkopuolisilta elokuvassa, Kaspianin ottaessa selvää sijaa johtajana. Tiettyä viilausta tämäkin leffa jää kaipaamaan ja kahden ja puolen tunnin kesto tuntuu paikoitellen liialliselta. Kun elokuva muuten keskittyy niin hyvin tarinaansa narnialaisten ja telmarilaisten välirikosta, kerrontaa rikkoo täysin totaalisen turha kohtaus, jossa Valkeaa velhoa yritetään vapauttaa vankeudestaan. Kohtaus olisi pitänyt älytä poistaa tai lisätä mukaan vasta johonkin kotijulkaisun pidennettyyn versioon.
Velhon ja leijonan ohjannut Andrew Adamson toimii myös Prinssi Kaspianin puikoissa, hoitaen tonttinsa tälläkin kertaa mallikkaasti ja tuoden tuoreen näkökulman samaan maailmaan. Adamson on myös käsikirjoittanut elokuvan Christopher Markuksen ja Stephen McFeelyn kanssa ja lukuun ottamatta aiemmin mainitsemaani turhaa osiota kolmikko pitää kertomuksen pääasiassa hyvin kasassa. Teknisiltä ansioiltaan Narnian tarinat: Prinssi Kaspian on suurimmaksi osaksi mainio, joskin osa tietokonetehosteista on vanhentunut ja etenkin digitaalisesti luodut puhuvat eläimet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat komeat, puvustus oivallista ja äänimaailmakin vakuuttavasti rakennettu. Harry Gregson-Williams palasi säveltämään myös kakkosleffan ja hän tunnelmoikin musiikeillaan jälleen nätisti, lisäten seikkailun henkeä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Chronicles of Narnia: Prince Caspian, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2008, Walt Disney Pictures, Walden Media, Ozumi Films, Pakt Media, Silverbell Films, Stillking Films
Pääosissa: Ben Stiller, Chris Rock, Jada Pinkett Smith, David Schwimmer, Sacha Baron Cohen, Tom McGrath, Chris Miller, Christopher Knight, John DiMaggio, Cedric the Entertainer, Bernie Mac, Sherri Shepherd, Alec Baldwin, Elisa Gabrielli, Andy Richter, Conrad Vernon, will.i.am ja Eric Darnell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7
DreamWorksin animaatioelokuva Madagascar(2005) oli taloudellinen jättihitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. "The Crate Escape" -työnimellä käynnistyneen jatko-osan animointiprosessi alkoi ja ääninäyttelijät palasivat nauhoittamaan uudet repliikkinsä. Lopulta Madagascar: Escape 2 Africa, eli suomalaisittain yksinkertaisesti Madagascar 2 sai ensi-iltansa marraskuussa 2008. Elokuva sai aavistuksen paremman vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se oli vielä isompi menestys lippuluukuilla kuin ensimmäinen osa. Itse kävin katsomassa Madagascar 2:n leffateatterissa isäni kanssa, mutta omasta mielestäni elokuva on aina ollut edeltäjäänsä heikompi. Olen katsonut elokuvan muutaman kerran uudestaan, mutta viime kerrasta on vierähtänyt jo useampia vuosia. Nyt kun ensimmäinen Madagascar-elokuva viettää 20-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi pitkästä aikaa katsoa koko leffasarjan läpi ja samalla myös arvostella elokuvat. Pari kuukautta ensimmäisen elokuvan jälkeen katsoin Madagascar 2:n.
Alex, Marty, Gloria ja Melman pyrkivät palaamaan takaisin New Yorkiin, mutta pingviinien pilotoima lentokone tekeekin pakkolaskun Afrikan mantereelle. Luonnonsuojelualueella eläinkaverukset kohtaavat niin uusia kuin vanhojakin tuttavuuksia.
Madagascarin tutut hahmot tekevät paluun. Paettuaan New Yorkin keskuspuiston eläintarhasta, Alex-leijona (Ben Stiller), Marty-seepra (Chris Rock), Gloria-virtahepo (Jada Pinkett Smith) ja Melman-kirahvi (David Schwimmer) päätyivät parin mutkan kautta Madagaskarille ja nyt eläinkaverit pyrkivät palaamaan takaisin sinne, mistä tulivatkin. Nelikko toimii edelleen hyvin, joskin jotkut heidän välisistä riidoistaan leffan aikana tuntuvat lähinnä väkinäiseltä draamalta. Elokuva syventyy nelikkoon enemmän yksilöinä ja etenkin Alexin kohdalla perehdytään enemmän leijonan menneisyyteen.
Tutuista hahmoista menossa mukana ovat myös pingviininelikko Kippari (Tom McGrath), Alokas (Christopher Knights), Kowalski (Chris Miller) ja Rico (John DiMaggio), simpanssit Mason (Conrad Vernon) ja Phil, sekä fanisuosikiksi muodostunut makien kuningas Julien (Sacha Baron Cohen), tämän uskollinen seuraaja Maurice (Cedric the Entertainer) ja tyhmä Mort (Andy Richter). Jopa ykkösleffassa hauskuuttaneelle mummohahmolle (Elisa Gabrielli) on keksitty rooli jatko-osaan. Myös sivuhahmot, etenkin ovelat ja paikoin aika häijyt pingviinit tarjoavat hupia.
Uusina hahmoina Madagascar 2:ssa esitellään Alexin vanhemmat, leijonalaumaa johtava Zuba-isä (Bernie Mac, joka menehtyi muutamaa kuukautta ennen elokuvan ensi-iltaa) ja Florrie-äiti (Sherri Shepherd), alfauroksen titteliä himoitseva Makunga-leijona (Alec Baldwin), virtahepoäijä Moto Moto (will.i.am), kirahvi Joe (Eric Darnell), sekä seepralauma (kaikkien äänenä Chris Rock). Uudet hahmot ajavat hyvin asiansa, joskin tämänkertaiseksi pahikseksi tarkoitettu Makunga tuntuu vain laimealta kopiolta Leijonakuninkaan(The Lion King - 1994) häijystä Scarista.
Madagascar 2 ei vielä tälläkään katselukerralla ollut mielestäni parempi kuin ensimmäinen Madagascar, mutta kyseessä on silti oikein kelpo jatko-osa sille. Leffa syventää hahmojaan ja vie heidät uuteen vauhdikkaaseen seikkailuun, joka pitää mukavasti otteessaan läpi puolentoista tunnin keston. Meno viihdyttää taatusti koko perhettä lapsista aikuisiin ja siitä löytyy kosolti huumoria kaikenikäisille. Lapsia luultavasti huvittaa enemmän fyysisempi kohellus, kun taas aikuinen pääsee yllättymään joistakin hieman julmemmista vitseistä, etenkin pingviinien kohdatessa savannilla ykkösleffasta tutun mummon. Naureskelin myös makeasti, kun lentokoneen korjaajiksi pestatut apinat perustavat ammattiliiton ja neuvottelevat paremmista työoloista pingviinien kanssa. Joitain hieman kehnommin vanhentuneita vitsejä mahtuu sekaan ja jotkut Afrikka-stereotypiat aiheuttavat lähinnä kiusaantuneisuutta.
Tarina nappaa kivasti mukaansa, joskin manner-Afrikkaan päädyttyään eläimiä kiinnostaa enemmän omiin lajitovereihinsa tutustuminen ja näiden elämäntapojen oppiminen. Kun jokainen hahmoista saa oman juonikuvionsa, voi puolitoistatuntinen leffa tuntua ajoittain turhankin täyteen ahdetulta. Vauhdikas meno ja meininki onkin lähes koko ajan päällä ja vain parissa lyhyessä kohtaa leffa malttaa hidastaa tahtia hieman, esimerkiksi Alexin ja Martyn jälleen kerran selvitellessä välejään. Loppuhuipennuksessa nämä monet kuviot saadaan niputettua tarpeeksi toimivasti yhteen ja päätökseensä.
Myös visuaalisesti Madagascar 2 jää edeltäjänsä jalkoihin. Afrikan paljas savanni näyttää hyvältä, mutta se ei tarjoa samalla lailla mukavaa monipuolisuutta ja värikkyyttä kuin ykkösleffassa New Yorkin betoniviidakosta Madagaskarin oikeisiin viidakkoihin siirtyminen. Leffa on oivan yksityiskohtainen, muttei kuitenkaan niin tarkkaa työtä kuin vaikkapa DreamWorksilta samana vuonna ilmestynyt toinen animaatioelokuva, Kung Fu Panda (2008). Eläinhahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti, mutta sähäkkää mummoa lukuun ottamatta ihmishahmot ovat suorastaan tylsännäköisiä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja musiikit säestävät menoa hyvin Hans Zimmerin instrumentaalimelodioista Moto Motoa ääninäyttelevän rap-artisti will.i.amin esittämiin kappaleisiin. Elokuvassa toki kuullaan ykkösleffan myötä suureksi hitiksi noussut I Like to Move It -kappale.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Madagascar: Escape 2 Africe, 2008, DreamWorks Animation, Pacific Data Images
Pääosissa: Olli Jantunen, Hannu-Pekka Björkman, Vuokko Hovatta, Vesa Vierikko, Risto Kaskilahti, Minttu Mustakallio, Jussi Lampi, Elina Knihtilä, Juulia Rönkkö, Aarre Karén, Tommi Korpela, Juha Veijonen, Puntti Valtonen, Mika Ala-Panula, Janus Hanski, Jussi Chydenius, Kari Hietalahti ja Veikko Honkanen
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 20 minuuttia
Ikäraja: 7
Niko - Lentäjän poika on suomalais-tanskalais-irlantilais-saksalainen animaatioelokuva. Projekti lähti liikkeelle kotimaisessa, Itse valtiaat -animaatiosarjaa (2001-2008) tehneessä Anima Vitae -yhtiössä, joka ryhtyi työstämään ensimmäistä koko illan elokuvaansa. Hannu Tuomainen kynäili elokuvan tarinan ja Kari Juusonen hyppäsi ohjaajan hommiin. Animointiprosessi käynnistyi Anima Vitaella, mutta siinä auttoivat tanskalainen A. Film, irlantilainen Magma Films ja saksalainen Ulysses. Usean vuoden työstön jälkeen elokuva saatiin valmiiksi ja Niko - Lentäjän poika sai ensi-iltansa lokakuussa 2008. Elokuva keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta ja siitä tuli kansainvälinen menestys, joka voitti parhaan elokuvan ja käsikirjoituksen Jussi-palkinnot. Itse kävin katsomassa Niko - Lentäjän pojan, kun se ilmestyi. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen pariin otteeseen uudestaan - viime kerrasta on tosin kulunut jo varmaan vuosikymmen. Nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Niko ja myrskyporojen arvoitus (2024), päätin katsoa aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Pistinkin vuosien tauon jälkeen ilomielin Niko - Lentäjän pojan pyörimään.
Nuori Niko-poro uskoo isänsä olevan yksi Joulupukin lentojoukkojen poroista. Uhmaten äitinsä käskyjä, myrskyjä ja nälkäisiä susia, Niko päättää löytää isänsä.
Olli Jantunen ääninäyttelee Nikoa, poronvasaa, joka on syntymästään lähtien kuunnellut äitinsä (Elina Knihtilä) tarinoita siitä, että Nikon isä olisi yksi itse Joulupukin lentojoukkojen jäsenistä. Niko uskookin kohtalonsa olevan jatkaa isänsä jalan... tai siis sorkanjäljissä ja nousta isona Joulupukin uudeksi lentoporoksi. Eräänä päivänä Niko päättääkin uhmata äitinsä käskyä ja lähteä vaaralliselle matkalle kohti Korvatunturia ja toteuttaa unelmansa. Sinnikäs Niko on oiva päähahmo, jonka kanssa lähtee mielellään lumiseen seikkailuun. Poropojan haluaa nähdä toteuttavan haaveensa ja onnistuvan lentoyrityksissään.
Muita hahmoja elokuvassa ovat Nikon avuksi matkalle lähtevä lento-orava Julius (Hannu-Pekka Björkman), nälkäistä laumaa johtava paha Musta Susi (Vesa Vierikko), tätä seuraavat sudet häijy Räyskä (Jussi Lampi) ja sympaattinen Rimppa (Risto Kaskilahti), sekä matkan varrella tavatut laulava lumikko Wilma (Vuokko Hovatta) ja villakoira Essie (Minttu Mustakallio). Tiukka, opettavainen, ymmärtäväinen ja myös hauska Julius nousee helposti suosikkihahmoksi koko joukosta. Julius pitää Nikoa kuin omana poikanaan ja päättää auttaa tätä etsintäretkellään, sillä, noh, pieni lento-orava ei pysty väkisin pitämään poroa paikoillaan. Poronlihaa himoitseva Musta Susi on onnistuneen uhkaava pahis ja voikin herkästi tarjota painajaisia perheen pienimmille katsojille. Höpsö jäkälää mussuttava Rimppa taas näyttää, että sudet eivät ole yksinomaan pahoja. Wilma ja Essie tuovat mukaan oivaa naispuolta, Korvatunturilla vierailleen Wilman toimiessa Nikon ja Juliuksen oppaana ja Essien ajauduttua vahingossa susien joukkoon.
Minun pitäisi ottaa Niko - Lentäjän poika osaksi säännöllisen epäsäännöllistä joululeffaperinnettäni, sillä yhä aikuisiällä katsottuna kyseessä on todella mainio ja ilahduttava koko perheen animaatio. Ihan aluksi elokuva tuntuu ottaneen liikaa mallia Leijonakuninkaasta(The Lion King - 1994) hahmojensa ja asetelmansa puolesta. Afrikan savannien sijaan ollaan Suomen tuntureilla, mutta Nikosta tulee herkästi mieleen Simba-leijona, kummankin ihaillessa isäänsä ja haaveillessa nousevansa tämän ammattiin. Nikon paras kaveri Saaga (Juulia Rönkkö) on vähän kuin Nala ja Julius muistuttaa paljon Simbaa vahtivaa Zazua. Nikoa varoitellaan kulkemasta turvallisen alueen ulkopuolelle, sillä siellä vaanii nälkäisiä susia samaan tapaan kuin Leijonakuninkaassa nähtiin hyeenoja. Onneksi alkupään esittelyjen jälkeen Niko - Lentäjän poika nousee omille jaloilleen ja löytää oman suuntansa, kun varsinainen seikkailu alkaa.
Ja ai että, kuinka mukaansatempaava seikkailu onkaan kyseessä. Alle puolentoista tunnin kesto ei juuri jätä sijaa tyhjäkäynnille, vaan jokainen minuutti tuntuu tärkeältä Nikon etsiessä vimmaisesti isäänsä. Poropojan eteen asetetaan monenlaisia haasteita ja vaaroja, jotka tarjoavat jännittäviä tilanteita kaikenikäisille. Kuten jo sanoin, Musta Susi voi helposti tunkeutua lasten uniin, mutta jotkut susikohtaukset saavat takuulla aikuisenkin sydämen tykyttämään lujempaa. Varsinkin loppuhuipennus äityy varsin tiivistunnelmaiseksi. Vastapainona leffasta löytyy kuitenkin runsaasti huumoria, niin hyviä vitsejä kuin fyysistä kohellusta. Sitten taas yhdessä kohtaa elokuva uskaltaa jopa tarjota toimivaa henkilödraamaa. Riemastuttava seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kun lopputekstit rullaavat, on katsojan kasvoja korostava leveä hymy taattu.
Michael Hegnerin avustuksella elokuvan ohjaajana toimii Kari Juusonen, joka ei ollut aiemmin tehnyt täyspitkää leffaa. Juusosen ja Hegnerin työ toimii ja he uskaltavat liikkua yllättävänkin synkissä vesissä susien ilmestyessä kuvaan. Hannu Tuomaisen ja Marteinn Thorissonin käsikirjoitus on oivallinen ja siitä löytyy hyvää teemaa muun muassa siitä, etteivät omat idolit ole välttämättä sitä, mitä odottaisi ja toivoisi. Visuaalisessa puolellaan Niko - Lentäjän poika on nähnyt parhaat päivänsä, mutta animaatiojälki on silti kelvollista. Eläinhahmot ovat vekkulinnäköisiä ja lumiset maisemat nättejä. Stephen Mckeonin säveltämät musiikit säestävät seikkailua oikein mainiosti, nousten loppuhuipennuksessa jopa varsin mahtipontisiin mittoihin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.1.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org, www.imdb.com ja elokuvan juliste www.moviemeter.nl
Niko - Lentäjän poika, 2008, Yle, Cinemaker Oy, Anima Vitae, A. Film, Animaker, Europool, Magma Films, TV2 Danmark, The Weinstein Company, Ulysses Filmproduktion, Universum Film, ZDF Tivi
Pääosissa: Liv Tyler, Scott Speedman, Gemma Ward, Kip Weeks, Laura Margolis ja Glenn Howerton
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 26 minuuttia
Ikäraja: 16
The Strangers on Bryan Bertinon ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Elokuva pohjautui Bertinon lapsuudenkokemukseen, kun hänen naapurustoonsa murtautui useasti joukko ihmisiä, sekä Mansonin rikollisperheen suorittamaan Tate-murhaan elokuussa 1969. Bertino kirjoitti käsikirjoituksen, joka kulki alun perin työnimellä "The Faces" ja sai Universal Picturesin tarttumaan projektiin. Ohjaajaksi valittiin ensin Justin Lin ja sitten Mark Romanek, mutta molemmat jättivät leffan ja Universal siirsi elokuvan Rogue Pictures -yhtiön haltuun. Yhtiö pyysi itse Bertinoa ohjaamaan elokuvan, joka suostui, vaikkei ollut aiemmin työskennellyt ohjaajana. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2006 ja alun perin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2007, mutta julkaisua siirrettiin pariinkin otteeseen. Lopulta The Strangers saapui elokuvateattereihin toukokuussa 2008. Elokuva sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta se oli kuitenkin taloudellinen menestys, joka voitti katsojat puolelleen. Itse katsoin leffan ensi kertaa vasta muutama vuosi sitten ja pidin sitä oikein kelvollisena jännärinä. Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa suomalaisen Renny Harlinin ohjaaman trilogian voimin, päätin odotellessani katsoa aiemmat osat ja arvostella ne. Katsoinkin The Strangersin uudelleen halloweenin aikaan eräänä iltana.
Pariskunta Kristen ja James joutuvat eräänä yönä naamioituneiden tunkeilijoiden piinaamiksi.
Taru sormusten herrasta -fantasiatrilogiasta (The Lord of the Rings - 2001-2003) tuttu Liv Tyler ja Underworld-kauhutoimintaleffoista (2003-2016) tuttu Scott Speedman näyttelevät Kristen McKayta ja James Hoytia, pariskuntaa, jolla ei mene kovin kummoisesti, Kristenin torjuttua Jamesin kosinnan. Entistä huonommin parilla menee, kun samana yönä heidän majapaikkaansa tunkeutuu kolme naamioitunutta henkilöä (rooleissa Gemma Ward, Kip Weeks ja Laura Margolis), jotka alkavat piinata paria. Tyler ja Speedman suoriutuvat osistaan ansiokkaasti, kun yö saa heidät vähitellen pakokauhun valtaan. Heidän hahmojensa vaikea suhdetilanne on kiinnostava lähtökohta, mutta hahmoina he jäävät muuten hyvin tavanomaisiksi kauhuleffatyypeiksi, Kristenin ryhtyessä naisena nopeasti panikoimaan ja Jamesin pitäessä miehenä tyttöystävänsä reaktiota aluksi yliampuvana hysteriana. Ward, Weeks ja Margolis onnistuvat olemaan hyytävät elokuvan nimenmukaisina "muukalaisina". Pääasiassa kolmikon on lähinnä täytynyt hiiviskellä tai seisoa paikallaan taustalla.
The Strangers toimi mielestäni uusintakatselulla vielä paremmin kuin ensimmäisellä. Vielä leffan alkupää, joka keskittyy lähinnä Kristenin ja Jamesin parisuhdeongelmiin, on hieman takkuileva. Tässä puolessa ei ole kunnon imua, jolla katsoja kiskaistaisiin menoon mukaan, mutta toisaalta pidän siitä, ettei leffa ryhdy selittelemään hahmojen tilannetta vaikkapa päälle liimatuilla repliikeillä, vaan se luottaa katsojan hoksaamaan, mitä on tapahtunut pelkillä visuaalisilla vihjeillä.
Kuitenkin kun naamiohyypät ryhtyvät koputtelemaan pariskunnan ovea, elokuva nappaa heti tehokkaasti mukaansa. Oma koti on monille turvapaikka, jossa voi olla rauhassa. Jo pelkkä tökerön naapurin tai ovelle koputtelevan kaupustelijan kohtaaminen voi monista tuntua erittäinkin epämiellyttävältä kokemukselta. Entäpä sitten, kun jotkut yrittävät tosissaan tunkeutua kotiisi sisälle? Pelkkä ajatus tuntuu jo ahdistavalta ja The Strangers hyödyntää tätä inhottavaa tunnetta taitavasti. Jännite on vahvasti rakennettu ja itsellekin herää epäilyksiä, että olihan se ulko-ovi varmasti lukossa tai että eihän ulkona pihalla seisoskele joku, tuijottamassa ikkunasta sisään? Ahdistava ilmapiiri tiukentaa otetta katsojasta elokuvan edetessä ja on todella jännittävää seurata Kristenin ja Jamesin yrityksiä päästä pakoon piinaajiltaan. Kenties jopa hyytävintä on, ettei tunkeilijoiden kasvoja koskaan näytetä, eikä heidän motiivejaan ryhdytä aukomaan. On todella kauhistuttava ajatus, että jotkut tekisivät tällaista muille ihmisille ihan vain huvikseen.
Ensikertalaiseksi Bryan Bertino suoriutuu hyvin ohjaajan hommasta. Hänen ihmissuhdedraamansa on hieman ontuvaa, mutta jännitettä Bertino osaa rakentaa lahjakkaasti, pitäen katsojan tiukasti otteessaan läpi vajaan puolitoistatuntisen keston. Bertinon käsikirjoitus on myös oivallinen ja on hyvä, että testiyleisönäytösten myötä hän päätti lopulta karsia tunkeilijoita enemmän syventäneet kohtaukset. Elokuva on lavastettu oivallisesti ja niin asut kuin maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja siinä hyödynnetään onnistuneesti säikäytyksiä. Kameratyöskentely on kuitenkin leffan heikointa antia. Intensiivisempiin kohtauksiin heiluva kuvaus sopii, mutta alkupäässä on jopa häiritsevää, kun Kristen ja James keskustelevat suhteensa suunnasta ja otokset näyttävät pahimmillaan siltä kuin kuvaaja horjuisi skeittilaudan päällä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Strangers, 2008, Rogue Pictures, Intrepid Pictures, Vertigo Entertainment, Mandate Pictures, Mad Hatter Entertainment
Ohjaus: David Hackl Pääosissa: Scott Patterson, Costas Mandylor, Julie Benz, Greg Bryk, Meagan Good, Carlo Rota, Laura Gordon, Tobin Bell, Mark Rolston, Betsy Russell ja Joris Jarsky Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 32 minuuttia / Unrated Version: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 18
James Wanin ohjaama kauhuleffa Saw(2004) oli suurmenestys, jolle päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Vaikka kriitikot eivät lämmenneet ja antoivatkin yhä vain huonompia arvosanoja Saw II:lle (2005), Saw III:lle (2006) ja Saw IV:lle (2007), katsojaluvut vain nousivat jatko-osien myötä. Viidennen osan suunnittelu alkoikin jo ennen kuin Saw IV ilmestyi ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2008. Lopulta Saw V sai ensi-iltansa lokakuussa 2008 ja vaikka se sai vielä surkeammat arviot kuin edeltäjänsä, onnistui sekin tuottamaan yli 100 miljoonaa dollaria. Itse aloin katsomaan Saw-sarjaa syksyllä 2016 ja pääsinkin juuri tähän viidenteen osaan asti, kun yhtäkkiä koko sarja poistettiin Netflixistä. Nyt, kun sarjaa jatketaan jo yhdeksännellä elokuvalla nimeltä Spiral: From the Legacy of Saw (Spiral: From the Book of Saw - 2021), päätin aloittaa koko sarjan alusta. Vaikka olin nähnyt Saw V:n, tuntui siltä kuin katsoisin sitä ensimmäistä kertaa, sillä olin unohtanut aika lailla kaiken, mitä siinä tapahtuu. Se taitaa jo kertoa aika paljon teoksesta...
Agentti Peter Strahm alkaa epäillä rikoskomisario Mark Hoffmanin toimineen Jigsaw'n avustajana kauhistuttavien ansojen kanssa, samalla kun viisi henkilöä heräävät kammiosta ja huomaavat epäonnekseen joutuneensa uuteen peliin...
Tällä kertaa päähahmona nähdään Saw IV:ssä vain sivuroolin saanut agentti Strahm, jota esittää Scott Patterson. Patterson sopii edelleen mainiosti agentin osaan ja parantaa roolisuoritustaan, Strahmin muuttuessa pakkomielteiseksi Jigsaw'n apurin nappaamisesta. Katsojana on kuitenkin vaikea olla hahmon tutkimuksissa mukana, sillä katsoja on edellisestä osasta lähtien tiennyt Hoffmanin (Costas Mandylor) olevan kyseinen apuri. Lisäksi on ärsyttävää, kuinka typerästi Strahm jatkuvasti toimii leffan aikana. Hoffman sen sijaan muuttuu täysin tylsäksi tapaukseksi. Mandylor ei onnistu välittämään vähääkään siitä uhkaavuuden ja kiehtovuuden sekoituksesta, mitä Tobin Bell tarjosi Jigsaw'na. Mandylor on lähinnä vain puinen yhden ilmeensä kanssa. Viisi henkilöä, jotka joutuvat tällä kertaa inhottavan pelin vangeiksi, ovat Ashley (Laura Gordon), Brit (Julie Benz), Charles (Carlo Rota), Luba (Meagan Good) ja Mallick (Greg Bryk), joiden nimet minun täytyi tarkistaa, sillä niitä ei taidettu sanoa ääneen koko leffan aikana. Toisaalta en usko, että katsoja välittäisi heistä yhtään enempää, vaikka heille antaisikin nimet. Hahmot ovat tylsiä, eikä heidän selviäminen erityisemmin kiinnosta. Heidän näyttelijänsä tekevät paikoitellen oivaa työtä (lähinnä karjuessaan tuskan vuoksi), mutta välillä he taas ylinäyttelevät myötähäpeällisesti.
Saw V on onneksi parempi elokuva kuin sen pari edeltäjää, Saw III ja Saw IV, mutta ei se silti kummoinen ole. Ylipitkän Saw III:n leffa päihittää ymmärtämällä tiivistää kestonsa puoleentoista tuntiin, kun taas Saw IV:n elokuva voittaa huomattavasti paremmilla ansoilla. Vaikkei viisikosta välitä, heidän osuutensa kiinnostaa yllättävänkin mielenkiintoisten ansojen vuoksi. Etenkin ketjuihin, teriin ja avaimiin liittyvä ensimmäinen koetus on oikein koukuttava kohtaus. Tarinallisesti filmi pyrkii olemaan lähempänä kahta ensimmäistä osaa, kertoen paria yksinkertaisempaa juonikuviota lomittain, eikä säntäile sinne sun tänne, kuten välissä ilmestyneet osat. Loppujen lopuksi samaa mässäilyä tämä on kuitenkin sarjan kaikkien jatko-osien kanssa. Elokuva alkaa tietty mahdollisimman raa'alla ja kauhistuttavalla kohtauksella, minkä tekijät odottavat aiheuttavan pyörtymistä yleisössä, mutta omasta mielestäni tässä kohtaa sarjaa ihmisen sisälmyksillä mässäily lähinnä haukotuttaa.
Edeltäjiensä tavoin Saw V:kin yrittää välillä olla liian nokkela, olematta edes kovinkaan kekseliäs. Katsojana hoksaa nopeasti, minkä vuoksi viisikko on samanaikaisesti ansassa ja kuinka he voisivat päästä pois helposti, jolloin kun paljastukset tapahtuvat, ei shokeerausefektiä synny. Takaumia käytetään paljon, mutta niiden sisältö ei tarjoa oikeastaan mitään, mitä katsoja ei jo tietäisi edellisten osien perusteella, jolloin ne tuntuvat lähinnä täytteeltä, jotta elokuva kestäisi edes sen puolitoista tuntia. Jos tekijät olisivat hoksanneet, etteivät nämä käänteet enää toimi, ettei Hoffmanin osallistumisen tutkiminen tarjoa paljoa katsojalle ja että ansassa viruva viisikko voisi koostua paremmin kirjoitetuista hahmoista, leffa olisi huomattavasti eheämpi.
Elokuvan ohjauksesta vastaa David Hackl, joka toimi kolmessa edellisessä osassa production designerina, vastaten filmien visuaalisesta ilmeestä, sekä parissa edellisessä myös toisen kuvausyksikön ohjaajana. Hackl kopioi paljon Saw II:n, Saw III:n ja Saw IV:n ohjaaja Darren Lynn Bousmanilta, mutta on onneksi päättänyt rajoittaa kyseisissä leffoissa ärsyttänyttä ylivilkasta turbosilppuleikkausta, sekä kökköjä kameraefektejä paniikin tunteen tehostamiseksi. Näitä tehokeinoja on kyllä mukana, mutta maltillisemmin kuin aiemmin. Lavasteet ovat yhtä likaisia ja ällöttäviä kuin ennen, ja maskeeraustiimi on päässyt jälleen luomaan erilaisia kuvottavuuksia Jigsaw'n uhreille. Äänimaailma on tarpeeksi toimivasti rakennettu ja sarjan tunnusmusiikki on yhä erinomainen.
Edellisten osien tavoin Saw V:stäkin on olemassa pidennetty versio, missä on muutama minuutti enemmän materiaalia. Taas kerran tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että raakuuksia näytetään kauemmin ja enemmän kuin teattereissa julkaistussa versiossa.
Yhteenveto:Saw V päihittää kaksi edellistä osaa lyhyemmän kestonsa ja kiinnostavampien ansojen ansiosta, mutta on silti heikko kauhuraina. Peliin joutuva viisikko ei koostu kovin kiinnostavista henkilöistä, mutta heille asetetut koetukset pitävät tarpeeksi hyvin mukanaan. Sen sijaan poliisitutkimus lähinnä tylsistyttää, sillä katsoja on tiennyt jo pidemmän aikaa Hoffmanin olevan Jigsaw'n apuri. Kestoa tuodaan väkisin lisää takaumilla, mitkä eivät tarjoa mitään uutta. Parissa kohtaa filmi onnistuu viihdyttämään, mutta muuten Saw V on yhtä tyhjäntekevä ja unohdettava kauhuleffa kuin sarjan kaksi edellistä osaa. Sentään uusi ohjaaja David Hackl hyödyntää tiettyjä visuaalisia kikkoja maltillisemmin. Hän sortuu kuitenkin samaan kidutuspornoon kuin Darren Lynn Bousman, ymmärtämättä, mikä teki James Wanin ohjaamasta alkuperäisestä Sawista niin hyvän. Jos edellisten osien goreilu innosti ja haluat nähdä sitä lisää, tuottaa tämäkin elokuva samaa kieroa nautintoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Saw V, 2008, Twisted Pictures
Ohjaus: Catherine Hardwicke Pääosissa: Kristen Stewart, Robert Pattinson, Billy Burke, Peter Facinelli, Ashley Greene, Anna Kendrick, Justin Chon, Michael Welch, Christian Serratos, Gil Birmingham, Taylor Lautner, Elizabeth Reaser, Kellan Lutz, Jackson Rathbone, Nikki Reed, Sarah Clarke, Cam Gigandet, Edi Gathegi ja Rachelle Lefèvre Genre: romantiikka, fantasia, jännitys Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia / Extended Edition: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 12
Twilight -Houkutusperustuu Stephenie Meyerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2005. Jo ennen kirjan julkaisua MTV Films halusi tehdä siitä filmatisoinnin, mutta koska työstetty käsikirjoitus poikkesi liikaa lähdemateriaalista, Meyer ei suostunut leffan tekoon. Vuonna 2007 Summit Entertainment kiinnostui kirjan filmatisoinnista ja kun Meyer oli tyytyväinen käsikirjoitukseen, projekti lähti liikkeelle. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 2008 ja filmi saikin ensi-iltansa hieman yli kymmenen vuotta sitten, 17. marraskuuta 2008 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2009). Kehnoista arvioistaan huolimatta Twilight - Houkutus oli suurmenestys, joka oli yhtäkkiä kaikkien tyttöjen puheenaihe ainakin siinä koulussa, mitä itse siihen aikaan kävin. Ihmettelin suuresti, mikä tämä leffa oikein on, mutta koska se tuntui olevan enemmän tyttöjen juttu, mitä pojat haukkuivat, en halunnut katsoa sitä. Kuitenkin pari vuotta myöhemmin Twilight - Houkutus esitettiin televisiossa ja satuin juuri kääntämään sille kanavalle, kun se alkoi. Jäin tuijottamaan filmiä ja pidin sitä yllättävän mielenkiintoisena kertomuksena. Katsoinkin leffan pariin otteeseen uudestaan ja luin jopa Meyerin kirjan, mutta siitä on jo noin kuusi vuotta. Vuosien varrella aloin ymmärtämään, mikä elokuvassa on pielessä, mutta ajattelin silti katsovani sen joskus uudestaan. Näiden parin vuoden aikana, mitä olen kirjoittanut Elokuvan taikaa -sivulle arvioita, Twilight-filmien arvosteleminen on käynyt useasti mielessäni ja eräänä kesäisenä päivänä päätin vihdoin toteuttaa tämän. Katsoin Twilight - Houkutuksen Viaplaysta... enkä voinut käsittää, miksi aikoinaan pidin siitä.
17-vuotias Bella Swan muuttaa asumaan isänsä luokse pieneen Forksin kaupunkiin. Koulussa Bella tapaa mysteerisen pojan, Edward Cullenin, eikä kestä kauaa, kunnes Bella tajuaa, mistä Edwardin outous johtuu: hän on vampyyri.
Pääroolissa nuorena Bella Swanina nähdään Kristen Stewart, joka ansaitsee maineensa puuduttavan tylsänä näyttelijänä. Stewart on totaalinen yhden ilmeen ihme, joka vain tuijottaa kaikkea suu auki elokuvan alusta loppuun. Hän on jatkuvasti vain hämmentyneen näköinen tai sitten näyttää vahvasti siltä, että hän haluaisi olla missä tahansa muualla kuin tässä filmissä. Stewart on todella eloton, mikä on erikoista, sillä hän ei ole se vampyyri. Jatkuvasti Stewart vaikuttaa siltä, että hänelle tuottaa suuria vaikeuksia joko muistaa repliikkinsä tai sanoa ne. Jälkimmäisen kyllä ymmärrän, sillä elokuva on täynnä mitä typerimpiä vuorosanoja, joita on vaikea sanoa ääneen uskottavasti. Huonojen repliikkien lisäksi Bella on muutenkin huonosti kirjoitettu, mikä vain vaikeuttaa Stewartin työtä. Bella on ehdottomasti yksi tylsimmistä fantasiatarinoiden päähahmoista, jonka olen koskaan nähnyt elokuvassa. Kaikki tapahtumat koetaan hänen kautta, mutta hän on täysin hyödytön. Bella ei osaa mitään - ei edes puhua luontevasti kenellekään. Ainoa, mitä Bella osaa tehdä, on etsiä asioita Googlesta. Vau. Hahmo täytyy vain jatkuvasti pelastaa pulasta ja hänestä on aika lailla mahdotonta välittää. Tämä tekee leffan seuraamisesta entistäkin vaikeampaa, sillä Bella on tietty mukana lähes joka ikisessä kohtauksessa. Vampyyripoika Edward Cullenia taas näyttelee Robert Pattinson, joka tekee hieman paremman roolityön kuin Stewart. Pattinsonilta sentään löytyy jotain tunnetta ja kiinnostusta projektia kohtaan, muttei hänkään kykene lausumaan surkeita repliikkejä luontevasti. Tämän lisäksi hänet on pistetty tekemään asioita, jotka ovat lähinnä naurettavia, vaikka tekijät ovat selkeästi yrittäneet saada Edwardista aikaiseksi uhkaavan persoonan. Hahmosta on myös yritetty luoda hurmaavaa, mutta hän vaikuttaa lähinnä inhottavalta pervolta. Edward nimittäin tunnustaa yhdessä kohtauksessa, että hän on katsellut nukkuvaa Bellaa jo parin kuukauden ajan! Ja tällaisesta miehestä ne ala-asteikäiset tytöt unelmoivat kymmenen vuotta sitten...
Bellan isää, Forks-kaupungin poliisipäällikkö Charlie Swania esittävä Billy Burke tekee ehdottomasti koko filmin parhaimman roolityön. Siinä, missä Stewart ja Pattinson kokevat vaikeuksia repliikeissään, Burken vaikeudet ymmärtää siinä, että hänen hahmollaan on vaikeuksia kommunikoida tyttärensä kanssa. Burke onnistuu näin kääntämään kehnon kirjoittamisen edukseen. Harmillisesti hänen suorituksensa lässähtelee myös siihen, ettei häntä välillä näytä kiinnostavan projekti lainkaan. Burke ja hänen hahmonsa ovat silti parempia kuin Sarah Clarke ja hänen hahmonsa, Bellan äiti Renée, joka on mukana vain puhelinkeskustelujen välityksellä. Renéelle on luotu jonkinlainen sivujuoni, jossa hän matkaa uuden miehensä kanssa, mutta tämä on todella kehnosti toteutettu. Edwardin perhe onkin paljon mielenkiintoisempaa seurattavaa. Edwardin Carlisle-isää esittävä Peter Facinelli tekee leffan toiseksi parhaan roolityön. Carlisleen on onnistuttu luomaan tuntua siitä, että hän on ollut vampyyri jo todella kauan, minkä takia hän onnistuu hillitsemään itsensä täysin ihmisten ympärillä. Elizabeth Reaserin näyttelemään Esme-äitiin on saatu oivaa lämpöä, mutta hahmo on pahasti alikäytetty. Myös Edwardin muut perheenjäsenet, ylipirteä Alice (Ashley Greene) ja hänen outo poikaystävänsä Jasper (Jackson Rathbone), sekä tympeä Rosalie (Nikki Reed) ja hänen urheilullinen poikaystävänsä Emmett (Kellan Lutz) jäävät aika pintaraapaisuiksi, mikä on sääli, sillä vampyyripuoli on kiinnostavinta elokuvassa. Ja jos yksiulotteisista hahmoista puhutaan, niin mukana ovat myös Bellan koulukaverit. Jessica (oudon teennäinen Anna Kendrick) ja Angela (Christian Serratos) ovat tyttöjä, jotka tykkäävät puhua pojista, ja Eric (Justin Chon) ja Mike (Michael Welch) ovat energisiä pelleilijöitä, jotka yrittävät naurattaa tyttöjä. Ja siinä se. Siinä oli heidän hahmonsa. Ja koska käsikirjoittajat eivät taida tietää nuorista mitään, he keskustelevat lähinnä koulun tulevista tanssiaisista. Elokuvassa nähdään myös Cam Gigandet, Edi Gathegi ja Rachelle Lefèvre vampyyrikolmikkona, joka pohjustetaan todella kehnosti huipennusta varten; Gil Birmingham pyörätuolissa kulkevana intiaaniheimon päällikkönä; sekä innokas Taylor Lautner hänen poikanaan Jacob Blackina. Kuten monet tietävät, Jacobilla yritetään seuraavissa osissa luoda kolmiodraamaa tarinaan ja hän tuntuu olevan mukana tässä ihan vain sen takia, jotta hahmo ei vain ilmestyisi tyhjästä seuraavassa elokuvassa. Ja koska jonkun pitää johdatella Bellaa oikeaan suuntaan epäilemään Culleneita vampyyreiksi. Yhdestä ravintolakohtauksesta voi muuten myös bongata itse kirjailija Meyerin.
Lähdetään nyt tarinan kanssa liikkeelle siitä faktasta, että leffan ideasta voisi saada aikaiseksi hyvän elokuvan. Ihmistyttö ja vampyyripoika kohtaavat, he rakastuvat ja tämä voi olla vaaraksi molemmille maailmoille. Oli Twilight - Houkutuksesta sitten mitä mieltä tahansa, onhan se pakko tunnustaa, että tuosta voisi saada aikaiseksi hyvän kertomuksen. Onkin sääli, että toteutus on tämä. Elokuvan käsikirjoitus on tosiaan huono (palataan siihen myöhemmin), eikä asiaa auta yhtään, että päärooleihin valittiin niin kehnot näyttelijät. Sen lisäksi, ettei Stewart onnistu tuomaan mitään tunnetta esille ilmeillään tai ettei kumpikaan osaa sanoa repliikkejään luontevasti, ei Stewartin ja Pattinsonin väliltä löydy lainkaan kemiaa. Ei yhtään. He eivät koskaan vakuuta katsojaa siitä, että he olisivat oikeasti rakastumassa toisiinsa. Elokuvan aikana herää usein kysymys siitä, ovatko he yhdessä vain siksi, että (Edwardin sanojen mukaisesti) vampyyri luonnostaan houkuttelee naisia saalikseen ja koska Edward himoitsee Bellaa vain veren takia? Onko heillä mitään oikeasti yhteistä, jotta he voisivat viettää ikuisuuden yhdessä, mistä he selvästi unelmoivat?
Tämän lisäksi suuri osa Edwardin ja Bellan yhteisistä kohtauksista on hyvin kiusallista katsottavaa. Eivätkä itse asiassa vain heidän kohtauksensa, vaan suuri osa leffan kohtauksista on kiusallisia! On toki ymmärrettävää, että on kiusallista aloittaa koulu uudessa paikassa, on kiusallista tutustua romanttisesti kiinnostavaan luokkatoveriin, on kiusallista tavata poika- tai tyttöystävän vanhemmat ja että voi olla kiusallista suudella ensimmäistä kertaa, mutta kun koko filmi on vain todella kiusallinen, alkaa homma muuttua ärsyttäväksi. Kiusallista on myös elokuvan toteutus; etenkin Twilight - Houkutuksen efektit ovat erittäin myötähäpeällistä katsottavaa. Elokuvassa on kohtaus, jossa Edward päättää todistaa voimansa ja ketteryytensä Bellalle, ottaen Bellan reppuselkäänsä ja loikkien puusta toiseen kuin mikäkin apina... ja tämä kohtaus on aivan kammottavan surkeasti toteutettu! Ensinnäkin siitä huomaa heti, että se on kuvattu taustakangasta vasten ja toiseksi on täysin selvää, että kaksikko roikkuu narujen varassa. Hyppyjen aikana hahmot myös huojuvat niin luonnottomasti, ettei se näytä millään tavalla uskottavalta loikalta. Elokuvan pienehkön budjetin huomaa myös efektistä, mitä on käytetty, kun vampyyrit juoksevat salamannopeasti paikasta toiseen. Tätä käytettiin jo vuosia ennen Twilight - Houkutusta ja jos se ei näyttänyt hyvältä silloin, ei se näytä hyvältä tässäkään.
Twilight - Houkutuksen kirjoittaja Stephenie Meyer on avoimesti tunnustanut, ettei hän tiennyt vampyyreistä oikeastaan mitään aloittaessaan kirjoittamisen. Ja tämän kyllä huomaa. Vampyyrithan palavat auringonvalossa, eivät kestä valkosipulia, eivät näy peileissä ja niillä on pitkät kulmahampaat, vai mitä? Meyer ei tainnut tietää näitä, sillä nämä vampyyrit näkyvät peileissä ja kestävät auringonvaloa. Hammasrivikin näyttää täysin tavalliselta. Sen sijaan hän loi vampyyreille joitain outoja supervoimia ja (kuten kaikki varmasti tietävät, sillä siitä on tehty niin paljon vitsiä) pisti heidät kimmeltämään auringonvalossa... Nämä aikoinaan ihmisiä pelotelleet elokuvahirviöt ovat Meyerin takia nykyään glitterillä päällystettyjä mallipoikia. Kuka voisi ikinä pelätä bling bling -vampyyria?! Elokuvan sopimuksen mukaan Meyerillä oli suuri päätösvalta siinä, mitkä asiat siirtyivät kirjasta elokuvaan ja olen varma, että hän pakotti poloiset filmintekijät sisältämään glittervampyyrit. Tämän lisäksi Meyer oli vaatinut, että useat kirjan repliikit kuultaisiin myös leffassa, mikä ei voinut olla helppoa käsikirjoittaja Melissa Rosenbergille. Rosenberg on joutunut pitämään mukana Bellan kertojaäänenkin, joka selittää täysin ilmiselvää tietoa katsojille. Se jos mikä on laiskaa kirjoittamista. Rosenberg on sentään hieman yrittänyt pohjustaa lopun vampyyrikolmikkoa, mitä kirja ei tehnyt, mutta epäonnistuu siinä pahasti. Ohjaaja Catherine Hardwicke ei saa näyttelijöiden esiintymistä luontevaksi, eikä hän osaa luoda minkäänlaista tunnelmaa lähes yhteenkään kohtaukseen. Romantiikka on läpikotaisin yli-imelän siirappista, eikä mistään kohtauksesta löydy jännitettä kuin vain niille esiteinitytöille, jotka eivät tiedä oikeista vampyyreista mitään.
Elokuva on myös tekniseltä puoleltaan iso epäonnistuminen - enkä puhu vain hirveistä tietokonetehosteista. Olin täysin häkeltynyt siitä, kuinka rumasti ja halvan näköisesti leffa onkaan toteutettu. Filmin värimaailma on erittäin sinertävä ja ankean harmaa, millä on yritetty luoda sateisen synkkää maailmaa, mutta se näyttää vain todella keinotekoiselta ja epäaidolta. Tämä tekee leffasta visuaalisesti erittäin tylsän. Asiaa ei yhtään helpota se, kuinka amatöörimäisesti Twilight - Houkutus on kuvattu ja leikattu; lopputulos näyttää ihan opiskelijoiden harjoittelutyöltä. Useissa kohdissa kamera on aseteltu todella huolimattomasti, kunhan hahmot vain näkyvät kuvassa. Välillä kuva heiluu ties minne täysin turhaan ja muutamat siisteiksi ajatellut otot ovat vain naurettavan surkeita. Ja sitten joku harjoittelija on leikannut nämä kuvat yhteen ja jättänyt vielä useita virheitä mukaan. Yksikin kuva on päätetty katkaista juuri, kun hahmo on selkeästi aloittamassa uutta repliikkiä, mutta mitään ei kuulukaan. Leikkauksessa (ja käsikirjoituksessa) ei ole myöskään jaksettu kiinnittää huomiota jatkumoon, jolloin päivä saattaa muuttua yöksi ihan yhtäkkiä. Useat montaasikohtaukset on pistetty kasaan todella hätäisesti ja muutamat kohdat, joissa kohtaus vaihtuu kirkkaan välähdyksen myötä lisäävät vahvaa tuntua siitä, että Twilight - Houkutus oli tarkoitettu suoraan televisiossa näytettäväksi, mutta viime hetkellä se saikin teatterilevityksen, eikä teknistä puolta enää ehditty viimeistellä. Myös ääniefektit ovat viimeistelemättömät ja niistä tulee mieleen Suomi-leffat, joissa äänimaailmaan käytetään kaikista vähiten aikaa. Useissa kohtauksissa taustalta kuuluu ihan ihme kohinaa, mikä peittää alleen Stewartin ja Pattinsonin valmiiksi epäselvän mussutuksen. Se tosin on myönnettävä, että säveltäjä Carter Burwell on onnistunut luomaan muutamia aidosti hyviä melodioita. Paikoitellen sävellyksiä on kuitenkin käytetty oudosti. Esimerkiksi yhdessä rauhallisessa dialogikohtauksessa taustalla jumputtaa täysin hetkeen sopimatonta tykitystä.
Silti, outoa kyllä, kaikesta tästä huolimatta Twilight - Houkutus ei kuitenkaan ole sysipaska tekele. Se on huono, siitä ei ole epäilystäkään, mutta se on viihdyttävällä tavalla huono. Itse ainakin nauroin useaan otteeseen leffan aikana. En sen takia, että filmi itsessään olisi hauska tai vitsikäs, vaan koska se on niin tahattoman koominen. Stewartin ja Pattinsonin vaivalloista näyttelemistä on lystikästä katsoa, surkea tekninen toteutus on erittäin hilpeää, kun kyseessä on näinkin ison luokan teos ja läpi leffan naureskelin, kuinka typeriä repliikkejä siihen on päässyt mukaan. Ja vaikka pääparin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa, ne hetket, joissa Edward yrittää selitellä outouttaan Bellalle mitä säälittävimmin tavoin, ovat ihan parhautta. Kohtaus, missä Bella vihdoin kertoo Edwardille tietävänsä, että hän on vampyyri, on aivan hulvaton, koska se on niin kömpelösti toteutettu, puhumattakaan vampyyrien pesäpallo-ottelusta, joka on niin irrallinen, turha ja ennen kaikkea hölmö hetki, ettei siitä voi olla nauttimatta. Ottelun aikana kuullaan myös lempiyhtyeeni, Musen kappale "Supermassive Black Hole", mikä tekee filmistä pienesti miellyttävämmän kokemuksen. Elokuva myös onnistuu yllättäen yhdessä tärkeässä asiassa: se saa katsojan haluamaan lisää Bellan ja Edwardin "seikkailuja", etenkin jos taso pysyy näin hilpeän huonona.
Elokuvasta on olemassa muutaman minuutin pidempi versio, jossa on mukana uusia, pidennettyjä ja pienesti erilaisia kohtauksia. Esimerkiksi eräs Bellan ja Charlie-isän välisistä ravintolakeskusteluista on pidempi, minkä lisäksi Edward esittelee Bellalle kotiaan kauemmin.
Yhteenveto:Twilight - Houkutus on kammottavan huono elokuva... mutta juuri siksi se on todella viihdyttävä! Leffan aikana saa nauraa useaan otteeseen surkealle toteutukselle, huonoille repliikeille ja kömpelölle näyttelemiselle, puhumattakaan naurettavista tavoista, miten filmi käsittelee vampyyreitä. Kristen Stewart on täysin väärä valinta päärooliin, eikä hän ole koskaan luonteva. Hänen Bella-hahmonsa on myös yksi tylsimmistä fantasialeffojen päähenkilöistä, mikä ei auta Stewartin työtä yhtään. Robert Pattinson on hieman parempi näyttelijä, mutta hän vaikuttaa enemmän pervolta, kun hänestä on yritetty tehdä hurmaavaa ja naurettavalta, kun hänestä on yritetty tehdä uhkaavaa. Stewartin ja Pattinsonin väliltä ei löydy lainkaan kemiaa, jolloin heidän kohtauksensa ovat vain hyvin kiusallisia - kuten on lähes koko filmikin. Billy Burke ja Peter Facinelli ovat selkeästi elokuvan parhaat näyttelijät, miksi onkin harmi, että he ovat vain pienissä sivurooleissa. Leffan ideasta voisi saada aikaiseksi oivallisen fantasiaromanssin, mutta kun lähdemateriaalina on Meyerin hirveä kirja ja siitä on muokattu tönkkö käsikirjoitus, on hyvä elokuva tästä kaukana. Elokuvan tekninen toteutus on aivan hirvittävä aina huonosta kuvauksesta kömpelöön leikkaukseen ja naurettavista efekteistä kauheaan värimaailmaan. Jos surkea toteutus ei muuttuisi mahtavaksi viihteeksi, Twilight - Houkutus olisi yksi huonoimmista elokuvista ikinä. Sain kuitenkin nauraa niin makeasti, etten vain voi vihata tätä leffaa. Mielestäni kaikkien pitäisi nähdä ensimmäinen Twilight - Houkutus ja sitä pitäisi näyttää elokuvakouluissa opiskelijoille, että näin ei todellakaan kannata tehdä elokuvaa. Tai ehkä kannattaakin, kun ottaa huomioon, kuinka suosittu ja menestynyt filmi oli...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Twilight, 2008, Summit Entertainment, Temple Hill Entertainment, Maverick Films, Imprint Entertainment, Goldcrest Pictures, Twilight Productions
Ohjaus: Sylvester Stallone Pääosissa: Sylvester Stallone, Julie Benz, Paul Schulze, Graham McTavish, Matthew Marsden, Rey Gallegos, Maung Maung Khin, Jake La Botz, Tim Kang ja Ken Howard Genre: toiminta Kesto: 1 tunti 32 minuuttia / Extended Cut: 1 tunti 39 minuuttia Ikäraja: 18
David Morrellin "Ajojahti"-kirjaan ("First Blood" - 1972) perustuva elokuva Taistelija (First Blood - 1982) oli hitti, joten tekijät päättivät tietty jatkaa sarjaa. Vaikka jatko-osat Rambo - taistelija 2(Rambo: First Blood Part II - 1985) ja Rambo - taistelija 3(Rambo III - 1988) saivat lyttäyksen kriitikoilta, olivat nekin menestyneitä - joskin kolmas osa ei päässyt lähellekään toisen osan lipputuloja. Kun sarjan oikeudet omistava Carolco Pictures meni konkurssiin vuonna 1997, oikeudet myytiin Miramaxille, mikä olisi halunnut tehdä neljännen osan. Päätähti Sylvester Stallone ei kuitenkaan ollut halukas jatkamaan sarjaa, kunnes 2005 oikeudet päätyivät Nu Imagelle ja Millennium Filmsille, jotka halusivat tehdä neljännen filmin. Stallone innostui uudesta tarinasta ja päätti lopulta suostua palaamaan Rambon rooliin. Hän jopa halusi ohjata elokuvan itse. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2007 ja lopulta ihan vain Ramboksi nimetty neljäs osa saapui teattereihin alkuvuodesta 2008. Leffa oli pienimuotoinen hitti, vaikka sai aika ristiriitaiset arviot kriitikoilta. Itse näin leffan vasta jokunen vuosi sitten ja pidin sitä parempana kuin sarjan kaksi edellistä osaa. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa uudestaan, kunnes nyt kun huomasin, että sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla Rambo: Last Blood (2019). Katsoinkin Rambon pari viikkoa Rambo - taistelija 3:n jälkeen.
John Rambo yrittää elää kaikessa rauhassa Thaimaassailman taistelemista, kunnes hänet pestataan ihmisoikeustyöntekijöiden oppaaksi Burmaan. Kun hänen opastamansa ryhmä joutuu Burmassa armeijan vangiksi, Rambon täytyy lähteä pelastusretkelle ja ruumiitahan siinä tulee.
Parikymmentä vuotta Rambo - taistelija 3:n jälkeen Stallonen näyttelemä John Rambo on kiertänyt maailmaa ja yrittänyt piiloutua Thaimaahan, mistä häntä ei vedettäisi mukaan tappamishommiin. Leffa siis alkaa hyvin samalla lailla kuin sarjan pari aiempaa osaa, mutta jälleen pitää tietty keksiä joku syy pistää Rambo tositoimiin. Rambo näyttää todella kyllästyneeltä kaikkeen ja onkin vastahakoinen tekemään yhtään mitään. Valitettavasti katsojan silmään tämä voi helposti näyttää siltä kuin Stallone olisi kyllästynyt Rambon rooliin, mutta tästä ei luultavasti ole kyse, sillä Stallone halusi innokkaasti jopa ohjata elokuvan. Joka tapauksessa Rambo on oma tympeä itsensä. Stallone suoriutuu roolistaan hieman paremmin kuin kahdessa edellisessä filmissä ja hän yrittää tuoda jotain syvyyttä hahmoon, eikä vain pullistele lihaksiaan. Elokuvassa nähdään myös mm. Julie Benz ja Paul Schulze ihmisoikeuksista huolehtivana pariskuntana, jotka anovat tarpeeksi monta kertaa, jotta Rambo suostuu heidän oppaakseen, Graham McTavish, Matthew Marsden, Rey Gallegos, Jake La Botz ja Tim Kang palkkasotureina, jotka lähtevät Rambon mukaan pelastusretkelle, Ken Howard pappina, joka suostuttelee Rambon pelastushommiin ja muistuttaa vahvasti vanhoista Rambo-leffoista tuttua eversti Trautmania (Trautman olisi varmasti ollut mukana, jos häntä esittänyt Richard Crenna ei olisi menehtynyt 2003), sekä Maung Maung Khin Burman armeijaa johtavana majuri Pa Tee Tintinä, joka on mitä yksiulotteisin ja unohdettavin pahis. Majuriin ei edes yritetä keksiä sisältöä, vaan hän vain antaa parissa kohtaa käskyjä sotilaille ja yrittää näyttää häijyltä. Muutenkin hahmot jäävät todella pinnallisiksi ja yksiulotteisiksi, eikä hahmojen nimiä muista enää, kun lopputekstit alkavat. Näyttelijät tekevät parhaansa sen kanssa, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa - eli todella vähän.
Rambo on mielestäni hieman parempi elokuva kuin Rambo - taistelija 2 ja Rambo - taistelija 3, sillä siitä ei löydy samaa myötähäpeällistä macho-pullistelua, minkä lisäksi siitä on pyritty tekemään huomattavasti roisimpi toimintaleffa. Jos aiemmissa osissa pahikset tekivät pahaa ihmisille, se ei ole mitään verrattuna niihin kauheuksiin, mitä Burman armeija tekee tässä filmissä. Ja kun Rambo lähtee tappamaan sotilaita, on lopputulos paljon verisempää. Jos vielä katsoo elokuvan pidennetyn version, missä ihmiset räjähtävät kappaleiksi, raajat katkeilevat ja suolet pursuavat ulos vatsoista, on leffa ymmärrettävästi saanut korkean K18-ikärajansa. Joillekin väkivallan realistisempi ja tylympi ote voi tehdä filmistä vaikean katsottavan, mutta jotkut taas viihtyvät elokuvan parissa paremmin näin. Itse olen vähän kahden vaiheilla. Itseäni ei haittaa elokuvan raakuus, ja lopputaistelu, missä pistetään oikein kunnolla haisemaan, on mielestäni viihdyttävää seurattavaa. Jotkut elokuvan raakuuksista, kuten lapsiin kohdistuva väkivalta taas ovat sellaista materiaalia, että tarvitsiko leffaan pistää sellaista?
Tässäkin filmissä täytyy kuitenkin odottaa aika kauan, kunnes tykitys alkaa. Sitä ennen nähdään kömpelösti kirjoitettua, ohjattua ja näyteltyä draamaa, mikä lähinnä pitkästyttää katsojaa. Lisäksi katsojaa ei voisi vähempää kiinnostaa laimeasti kirjoitettujen ihmisoikeustyöntekijöiden kohtalo, sillä ennen sieppaustaan he ovat lähinnä vain ärsyttäneet Ramboa. Tälläkin kertaa juoni (tai juonentynkä) on lähinnä vain tekosyy sille, että loppupäässä päästään näkemään, kun Rambo päästetään irti. Onneksi tällä kertaa lopputaistelu on odotuksen arvoinen - vaikkakin kun se päättyy, päässä käy nopeasti ajatus, että tässäkö tämä nyt oli? Elokuva yrittää tuoda jonkinlaista painavaa sanaa maailmalla tapahtuvista vääryyksistä ja shokeerata, mutta samalla se sortuu olemaan aivotonta räiskintää. Ramboilu vakavammalla otteella toimii vain osittain ja lopputuloksena onkin aika epätasainen, viihdyttävä mutta samalla keskeneräinen ja keskinkertainen teos. Itselleni katselukokemus oli mieluisampi kuin kahden edellisen osan kanssa, mutta ensimmäisen Taistelijan hienouden saavuttaminen on tässä kohtaa pelkkä haave.
Stallone ei tosiaan vain näyttele Ramboa, vaan hän on myös ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvan. Stallone on löytänyt tavan esittää yliampuvaa toimintaa realistisemmalla otteella ja halunnut oikein mässäillä raakuuksilla. Hän ei kuitenkaan keksi kunnon sisältöä hahmoihin tai tarinaan ja leffa jää lopulta pintaraapaisuksi siitä, mihin sillä olisi potentiaalia. Elokuvan kameratyöskentely on myös epätasaista ja vaikka mukana on tyylikkäitä kuvia, on heiluvaa käsivarakuvaa mukana liikaa. Leikkaus on sujuvaa ja värimäärittelyllä filmiin on saatu luotua ahdistava ja likainen henki, mikä ei herätä katsojassa minkäänlaista intoa lähteä seikkailemaan noissa viidakoissa. Lavasteet ovat vaikuttavasti toteutetut. Efektien taso vaihtelee jo ihan räjähdysten uskottavuudessa. Ääniefektit ovat kuitenkin erinomaiset ja Brian Tylerin säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla. Tyler on tuonut parissa kohtaa mukaan hieman vaikutteita Jerry Goldsmithin musiikeista alkuperäisessä Taistelijassa.
Yhteenveto: Hassusti nimetty neljäs Rambo-leffa Rambo on viihdyttävä ja raaka, mutta eipä kovin paljoa muuta. Toimintaan on tuotu hieman realistisempi ote, vaikka lopputaistelun tykitys onkin yliampuvaa. Väkivalta on tylympää ja todentuntuisempaa kuin aiemmin, eikä katsojaa säästellä verenvuodatuksessa, irtoraajoissa ja suolenpätkissä. Parissa kohtaa leffa tarjoaa hyvät naurut käsittämättömän suureellisella mässäilyllään ja välillä se taas pistää toivomaan, ettei joitain juttuja olisi näytetty. Parin edellisen elokuvan hömppähenki on poistettu ja tämä filmi kulkee paljon totisemmalla otteella. Onkin vain harmi, että juoni on näin ohuen ohut, pahis näin surkea ja muut hahmot näin yhdentekeviä, sillä vahvemmalla käsikirjoituksella Rambo voisi olla hyvä elokuva. Nyt se on lähinnä keskinkertaista ja hieman keskeneräiseltä tuntuvaa viihdettä. Stallonesta löytyy karismaa, mutta samalla näyttää siltä, ettei häntä kiinnosta olla mukana elokuvassa. Väkivaltaelokuvien ystäville Rambo tarjoaa paljon riemua, mutta yhtään laadukkaampaa teosta etsiville tämä on luultavasti puolitoista tuntia hukkaan heitettyä aikaa. Itse pidän tästä hieman enemmän kuin kahdesta edellisestä osasta, mutta silti harmittelen, kuinka kauas on jouduttu alkuperäisestä Taistelijasta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Rambo, 2008, Lionsgate, The Weinstein Company, Millennium Films, Equity Pictures Medienfonds GmbH & Co. KG IV, Emmett/Furla/Oasis Films, Rogue Marble
