Näyttelijät: Demi Lovato, Joe Jonas, Nick Jonas, Kevin Jonas, Alyson Stoner, Daniel Fathers, Maria Canals-Barrera, Anna Maria Perez De Tagle, Jasmine Richards, Roshon Fegan, Chloe Bridges, Jordan "J" Francis, Daniel Kash, Matthew "Mdot" Finley ja Meaghan Martin
Genre: komedia, musikaali
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 3
Demi Lovaton ja Jonasin veljesten tähdittämä Disney Channel -elokuvaCamp Rock(2008) oli katsojatilastohitti, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2009 ja lopulta Camp Rock 2: The Final Jam julkaistiin Disney Channelilla syyskuussa 2010. Elokuva sai positiivisemman vastaanoton kriitikoilta, mutta se ei saanut yhtä korkeita katsojalukuja kuin edeltäjänsä. Minä en ollut koskaan aiemmin katsonut Camp Rock -leffoja, mutta nyt kun elokuvasarja on yli viidentoista vuoden jälkeen saamassa jatko-osan Camp Rock 3 (2026), päätin vihdoin katsoa leffat läpi. En pahemmin piitannut ensimmäisestä elokuvasta, joten aloitin Camp Rock 2: The Final Jamin katselun hieman skeptisenä.
Kesäloma alkaa ja Mitchie, hänen kaverinsa ja Grayn muusikkoveljekset matkaavat innoissaan Camp Rock -kesäleirille, vain huomatakseen, että vastarannalle on avattu kilpaileva kesäleiri Camp Star.
Demi Lovato palaa rooliinsa Mitchie Torresiksi, joka on koko kouluvuoden odottanut pääsevänsä takaisin Camp Rock -musiikkikesäleirille, erityisesti viettämään aikaa ihastuksenkohteensa Shane Grayn (Joe Jonas) kanssa. Jatko-osaa varten myös Shanen veljille, Natelle (Nick Jonas) ja Jasonille (Kevin Jonas) on kirjoitettu enemmän ruutuaikaa, koko veljeskolmikon tultua leireilemään. Camp Rockia pyörittää jälleen veljesten setä Brown (Daniel Fathers), ruoasta vastaa Mitchien äiti Connie (Maria Canals-Barrera) ja leiriläisiin kuuluvat tutut Caitlyn (Alyson Stoner), Ella (Anna Maria Perez De Tagle), Peggy (Jasmine Richards) ja Tess (Meaghan Martin), josta on edellisleffan jälkeen kasvanut huomattavasti mukavampi hahmo. Vanhat tutut hahmot toimivat toistamiseen ihan kivasti ja tällä kertaa Nate ja Jason tuntuvat alusta asti mukaan mietityiltä, kun ykkösleffassa heidät ympättiin mukaan vasta, kun Joe Jonas valittiin Shanen näyttelijäksi. Näyttelijät palaavat selvästi riemukkaina rooleihinsa ja puhaltavat sujuvasti yhteen hiileen etenkin laulu- ja tanssinumeroiden aikana.
Uusina hahmoina Camp Rock 2: The Final Jam esittelee Brownin entisen bänditoverin ja nykyisen vihamiehen Axel Turnerin (Daniel Kash), joka on kierosti perustanut oman musiikkikesäleirinsä Camp Starin suoraan vastarannalle, sekä Camp Starin leiriläiset Luken (Matthew "Mdot" Finley), jolla on aikamoinen ego ja Danan (Chloe Bridges), johon Nate ihastuu heti ensisilmäyksellä. Kash on nappivalinta lieroksi kilpailijaksi ja Finleystä löytyy sopivan ylimielistä asennetta omaan hahmoonsa. Bridges jää kuitenkin hitusen tylsäksi Danana, eikä häneltä ja Nick Jonasilta löydy sen kummempaa kemiaa.
Ensimmäinen Camp Rock -elokuva ei tosiaan ollut mielestäni kovinkaan kaksinen tapaus, vaan se tuntui vain yrittävän ratsastaa High School Musical -elokuvien (2006-2008) ja Jonasin veljesten suosioilla. Odotukseni jatko-osaa kohtaan eivät siis olleet korkeat, mutta yllätyksekseni Camp Rock 2: The Final Jam on hieman edeltäjäänsä parempi elokuva. Ei tämäkään leffa erityisen hyvä ole, mutta kaikessa keskinkertaisuudessaan se on sentään ihan viihdyttävä. Jatko-osa löytää paremmin oman identiteettinsä, eikä se kallistu yhtä paljon myötähäpeään, vaikka Kevin Jonas pysyykin kivuliaan epähauskana sinä kolmantena veljenä.
Elokuvassa on myös mielestäni aavistuksen parempi tarina. Pidin kilpailevien leirien konfliktista enemmän kuin Mitchien ja Shanen orastelevan romanssin rakentumisesta tai etenkään ykkösosan Mean Girlsin (2004) laiskasta kopioinnista. Tähän konfliktiin tuo kerroksia se, että leirien johtajat ovat riitaantuneita ystäviä, se kun vastapuolten leirien Naten ja Danan välille syttyy lämpimiä tunteita ja se että kilpailuvietti alkaa tehdä Mitchiestä epämukavan kaikille ympärillään, tytön unohtaessa, mikä Camp Rock -leirissä on se juttu. Siinä missä Camp Star keskittyy esitysten täydellistämiseen ja leiriläisten koulimisesta tähteyteen, Camp Rockissa kyse on hauskanpidosta musiikin kera. Näissäkin puolissa jäädään toisinaan hieman puolitiehen, mutta kertomus silti ajaa passelisti asiansa. Nyt jään uteliaana odottamaan, voiko kuusitoista vuotta myöhemmin tehty kolmososa enää toimia? Lovatoa ei tulevassa leffassa näillä näkymin nähdä, mutta Jonasit tekevät paluun Grayn veljeksiksi, uusien lasten aloittaessa musiikkileirin...
Jatko-osan ohjauksesta vastaa Paul Hoen, jota pitää tiettyä tekopirteää ilmapiiriä yllä. Karin Gistin, Dan Berendsenin ja Regina Hicksin työstämä käsikirjoitus sisältää kompastuskivensä, mutta on teksti vahvempi kuin viimeksi. Teknisesti Camp Rock 2: The Final Jam lähinnä ajaa asiansa. Leffasta paistaa tietynlainen televisioelokuvamaisuus, oli kyse sitten siihen suuntaan hoidetusta kameratyöskentelystä tai selvästi mainoskatkojen ympärille rakennetusta leikkauksesta. On myös ajoittain kiusallisen selvää, että elokuvaa ei kuvattu kesällä, sillä välillä näyttelijöiden hengitykset huuruavat ja tarkkaavaiset katsojat voivat huomata, että suunnilleen joka toisena kuvauspäivänä on satanut. Lavasteet ovat kuitenkin oivalliset, puvustus menevää ja äänityöskentelykin toimivaa, vaikka yksikään leffan kappaleista ei juuri vakuuttanut minua.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Camp Rock 2: The Final Jam, Yhdysvallat, Kanada, 2010, Alan Sacks Productions, Coin Flip Productions, Walt Disney Television
Näyttelijät: Demi Lovato, Joe Jonas, Meaghan Jette Martin, Alyson Stoner, Maria Canals-Barrera, Daniel Fathers, Julie Brown, Anna Maria Perez de Tagle, Jasmine Richards, Aaron Doyle, Jordan Francis, Roshon Fegan, Nick Jonas ja Kevin Jonas
Genre: komedia, musiikki
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 3
Camp Rock on Disney Channelin komediallinen musiikkielokuva. Alun perin päärooliin kaavailtiin Selena Gomezia, mutta kun hän kieltäytyi, osaan valikoitui tuolloin tuntematon Demi Lovato, joka oli esiintynyt Gomezin kanssa lapsena Barney & Friends -ohjelmassa (1992-2010). Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2007 ja lopulta Camp Rock esitettiin Disney Channelilla kesäkuussa 2008. Elokuva sai kriitikoilta nihkeän vastaanoton, mutta se oli iso hitti, jopa Disney Channelin toiseksi katsotuin elokuva, vain High School Musical 2:n (2007) jälkeen. Itse en ollut koskaan ennen nähnyt Camp Rockia, mutta nyt kun elokuvasarja on yllättäen saamassa kolmannen osan, päätin sitä odotellessa vihdoin katsoa aiemmat leffat.
Mitchie Torres pääsee unelmiensa kesäleirille Camp Rockiin, missä hän tapaa fanittamansa poikabändin laulajan, Shane Grayn.
Demi Lovato tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa Mitchie Torresina, teinityttönä, joka haaveilee laulamisesta, mutta jota vaivaa esiintymiskammo. Mitchien unelmana on jo pitkään ollut päästä musiikkipainotteiselle Camp Rock -kesäleirille ja tänä vuonna hänen unelmansa käy toteen, koska hänen pitopalvelua pyörittävä äitinsä (Maria Canals-Barrera) pestataan vastaamaan leirin ruoista. Mitchie on ihan toimiva päähenkilö ja Lovato on kelvollinen valinta rooliin, vakuuttaen tosin enemmän lauluäänellään kuin näyttelijänä. Canals-Barrera tekee parhaansa sen kanssa, ettei hänen hahmonsa pääse juuri puhumaan muusta kuin ruoasta.
Elokuvassa nähdään myös Daniel Fathers leiriä vetävänä Brownina, Alyson Stoner, Meaghan Jesse Martin, Anna Maria Perez de Tagle ja Jasmine Richards leiriä käyvinä Caitlynina, ylimielisenä Tessinä ja tämän hännystelijöinä Ellana ja Peggynä, sekä tuolloin suurta suosiota nauttineet Jonasin veljekset Joe, Nick ja Kevin Connect 3 -poikabändin triona Shanena, Natena ja Jasonina. Alkuperäisessä käsikirjoituksessa Shane oli perheen ainoa lapsi ja soololaulaja, mutta kun Joe Jonas pestattiin rooliin, Disney halusi kaksi muutakin veljestä mukaan, nostattamaan leffan potentiaalista suosiota. Sivunäyttelijöistä oikeastaan vain Fathers on pätevä osassaan. Martin, de Tagle ja Richards ovat aika heikko kopio Mean Girlsin (2004) vastaavasta tyttökolmikosta, eikä Martinista löydy samaa karismaa kuin kyseisen leffan trion johtajasta Rachel McAdamsista. Jonasin veljekset vaikuttavat lähinnä esittävän karikatyyreja itsestään. Joe on aika puupökkelö, Kevin luulee olevansa hauskempi kuin onkaan ja Nick on ymmärrettävästi ainoa kolmikosta, jonka leffaura on poikinut oikeasti muutakin kuin Disney-rooleja.
Jos olette seuranneet viime aikoina arvostelujani, olette todennäköisesti huomanneet, että olen arvostellut läpi Disney Channelin huippusuosittuja High School Musical -elokuvia (2006-2008). Olin ollut lapsena todella skeptinen niitä kohtaan ja katsoin ne vasta hiljattain ensi kertaa ja suureksi yllätyksekseni pidin erityisesti alkuperäiselokuvasta. Se oli viihdyttävä ja hauska, siitä löytyi hyvää sanottavaa koulumaailman lokeroiden rikkomisesta ja se sisälsi tarttuvia lauluja. Toivoin, että Camp Rock olisi voinut olla vastaava positiivinen yllätys, mutta ei. Tämä leffa ei tarjonnut minulle oikeastaan mitään.
Camp Rock on selvästi tehty juuri päättyneen High School Musical -trilogian yleisölle ja se sisältää paljon samoja juttuja, mutta heikommin tehtynä. Hahmot ovat latteampia, Tessistä ei löydy samaa ärsyttävää riemastuttavuutta kuin Sharpaysta ja Lovaton ja Joe Jonasin väliltä ei löydy yhtä hyvää kemiaa kuin Zac Efronilta ja Vanessa Hudgensilta. Tähän vaikuttaa toki paljon se, että Lovato oli vielä alaikäinen elokuvaa tehdessä. Siinä, missä High School Musicalin tietty tekopirteys ja ylienergisyys toimi, tässä vastaava ilmapiiri tuntuu vain väkinäiseltä ja vaivaannuttavalta. Tarinan epäuskottavuudet häiritsevät enemmän, lopun ratkaisut ovat jopa aika korneja, eivätkä elokuvan kappaleetkaan olleet mielestäni kummoisia. Jonasin veljesten esittämä Play My Music on ihan tarttuva, mutta sanoituksiltaan aika naiivi. Tiedän toki, etten kolmekymppisiäni lähestyvänä miehenä ole todellakaan leffan kohderyhmää, mutten toisaalta kuulunut High School Musicalinkaan kohderyhmään ja voin katsoa sen sujuvasti uudelleen. Camp Rockia minun ei tarvitse nähdä enää toiste.
Elokuvan on ohjannut Matthew Diamond, joka on ohjannut lähinnä yksittäisiä jaksoja eri komediasarjoista. Diamondin työ tuntuu samanaikaisesti laiskalta, mutta myös teennäisen energiseltä. Karin Gistin, Regina Hicksin, Julie Brownin ja Paul Brownin työstämä käsikirjoitus ei ole kaksinen, oli kyse sitten tarinakaaresta ja sen yksityiskohdista tai dialogista. Se jää myös sanomaltaan paljon ohkaisemmaksi kuin High School Musical. Teknisesti Camp Rockista huokuu, että se tehtiin pikaisesti ja suoraan Disney Channelille. Leirin lavasteet ovat mainiot ja puvustus on oivallista, mutta kuvaus, leikkaus ja äänityöskentely tuntuvat ajoittain kiirehdityiltä. Musiikkiesitysten toteutukseen on sentään panostettu.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.2.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Camp Rock, Yhdysvallat, Kanada, 2008, Disney Channel, Sudden Motion Productions, Alan Sacks Productions
Pääosissa: Priyanka Chopra Jonas, Sam Heughan, Russell Tovey, Sofia Barclay, Lydia West, Steve Oram, Celine Dion, Omid Djalili, Arinzé Kene ja Nick Jonas
Genre: romantiikka, draama
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: S
Love Again on uudelleenfilmatisointi saksalaisesta elokuvasta SMS für Dich (2016), joka puolestaan perustuu Sofie Cramerin samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. Elokuvan teko käynnistyi vuonna 2019 työnimellä "Text for You" ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 tiukkojen koronarajoitusten alla. Vuonna 2022 elokuvan nimeksi vaihdettiin "It's All Coming Back to Me", kunnes lopulta se julkaistiin nimellä Love Again tänä keväänä. Minä jätin elokuvan täysin tietoisesti väliin, kun se saapui Suomen teattereihin, eikä minulla ollut aikomusta katsoa sitä. Kuitenkin kun Finnkino avasi Tennispalatsin teatteriinsa uudet LUXE-salit, halusin päästä testaamaan salikokemusta ja erään vapaaviikonlopun ohjelmistosta ainoastaan Love Again oli LUXE-saleissa pyörivä elokuva, jota en ollut vielä nähnyt, joten päätin sittenkin antaa elokuvalle mahdollisuuden.
Journalisti Rob Burns saa outoja ja haikeita tekstiviestejä työpuhelimeensa ja selviää, että hänen työnumeronsa kuului aiemmin lastenkirjailija Mira Rayn onnettomuudessa kuolleelle miehelle, jolle Mira edelleen lähettää viestejä surun musertamana. Hiljalleen Rob rakastuu tähän naiseen, jota hän ei ole koskaan edes tavannut.
Vastikään Amazonin uuden Citadel-agenttisarjan (2023-) keulakuvana nähty Priyanka Chopra Jonas näyttelee Mira Rayta, lastenkirjojen kuvittajaa, jonka mies John (Arinzé Kene) menehtyi auto-onnettomuudessa. Kaksi vuotta myöhemmin Mira lähettää yhä kaipaavia tekstiviestejä Johnin puhelimeen, tietämättä, että Johnin puhelinnumero on siirtynyt journalisti Rob Burnsille, jota näyttelee Outlander - Matkantekijä -sarjasta (Outlander - 2014-) tuttu Sam Heughan. Rob on vastikään jätetty ja hän uskoo, että rakkaus on pelkkä huijaus. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun kummallisia ja herkkiä viestejä alkaa ilmestyä Robin luuriin ja pian Miran löytäminen onkin jo päähänpinttymä. Mira ja Rob ovat päällisin puolin kelvollisesti kirjoitetut hahmot ja niin Chopra Jonas kuin Heughan tekevät ihan hyvää työtä rooleissaan, minkä lisäksi heidän väliltä löytyy jopa kemiantynkää elokuvan edetessä.
Elokuvassa nähdään myös Sofia Barclay Miran siskona Suzynä, Steve Oram Robin pomona Hughesina, Russell Tovey ja Lydia West Robin työkavereina Billynä ja Lisana, sekä laulaja Celine Dion omana itsenään. Barclay on leffan valopilkku innokkaan siskon roolissa, kun taas Oram, Tovey ja West eivät oikein saa mitään irti tylsistä hahmoistaan. Elokuvan heikoin lenkki on kuitenkin Celine Dion, jonka mukanaolo tuntuu todella väkinäiseltä. Dion omaa upean äänen ja lavapresenssin, mutta näyttelijänä hän ei oikein vakuuta. Hän ei myöskään esitä itseään erityisen mairittelevassa valossa, vaan elokuvan Celine on tärkeilevä ja jopa hieman nokkava diiva, jolla on kuitenkin jostain syystä yhtäkkiä aikaa ja halua syventyä tuiki tavallisten mattimeikäläisten rakkauselämien selvittelyyn. Elokuvaan on myös tungettu pieni rooli Chopra Jonasin mieheltä, laulaja Nick Jonasilta Miran deittinä, jolla hassua kyllä, ei ole lainkaan kemiaa tosielämän vaimonsa kanssa.
Jossain Love Againin uumenissa piileskelee potentiaalisesti erittäin hyvä rakkauselokuva. Sen tarinassa olisi ainekset johonkin todella oivalliseen, syvään ja liikuttavaan. Elokuva tosiaan kertoo kahdesta henkilöstä, jotka ovat eri tavoin menettäneet sen henkilön, jota he olivat luulleet loppuelämänsä suureksi rakkaudeksi. Yhden rakas on kuollut traagisesti, kun taas toinen jätettiin. Kummankin sydän on särkynyt ja kumpikin uskoo rakkauselämänsä päättyneen. Hahmojen kautta pohditaan, voivatko he enää rakastaa uudelleen? Uskaltavatko he rakastua enää uudelleen tai jopa että saavatko he rakastua enää uudelleen? Kukapa ei olisi vaikkapa eron jälkeen tuuminut, että "tämä oli nyt tässä, minä en enää koskaan ole kenenkään kanssa, koska en voinut olla tämän tietyn kanssa"? Rakkaan menehtyminen on vielä kovempi paikka, sillä siinä skenaariossa ette ole eronneet. Varmasti jokainen, joka on käynyt läpi parisuhdekumppaninsa menehtymisen, on pohtinut, voiko itselleen antaa enää mahdollisuutta uuteen rakkauteen? Pettääkö kuolleen kumppaninsa, jos tapaa jonkun uuden, vai onko hyväksyttävää jatkaa elämäänsä?
Tämä potentiaali kuitenkin hukkuu laiskaan, siirappiseen ja turhauttavaan romantiikkagenren klisee-soppaan, joka tuntuu lopulta joko fanaattisen teini-ikäisen Celine Dion -intoilijan rustaamalta fanifiktiolta, jossa kirjoittaja yrittää käsitellä omaa maailmanlopulta tuntuvaa eroaan suosikkiartistinsa rakkauslaulujen kautta tai siltä, että joku olisi pistänyt tekoälyn katsomaan lajityypin tunnetuimmat teokset ja kirjoittamaan niiden pohjalta oman rakkaustarinansa. Miran ja Robin tarinaa on ajoittain kiinnostavaa seurata, mutta se ei pääse yli ärsyttävistä puolistaan tai alati kasvavasta epäuskottavuudestaan. Kun Rob päättää jättää kertomatta Miralle saamistaan viesteistä, katsoja tietää heti miehen kaivavan omaa hautaansa. Lopussa käsikirjoittajanakin toimiva ohjaaja James C. Strouse ei enää edes jaksa sisällyttää logiikan hiventäkään. Asiaa ei auta Dionia ylistävät lopputekstit, jotka herättävät tunteen siitä kuin olisi juuri katsonut jonkun kuolleen artistin elämäkertaelokuvaa.
Strousen rakentama tunnelma painottuu melodraamaan ja imelään siirappiin. Toisinaan tämä tekee leffasta ihan kivaa höttöä, mutta välillä vain turhauttaa, kuinka ohjaaja menee täysin aidan matalimmista kohdista. Love Again ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kaksinen. Kuva on ajoittain hieman sumea ja epätarkka, valaisun taas ollessa toisinaan turhan ylikorostettua. Leikkaus on välillä hieman kömpelöä. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänitehosteet toimivat. Keegan DeWittin säveltämät musiikit jäävät täysin taka-alalle, sillä leffahan on tietty täynnä Celine Dionin kappaleita. Mukana on muun muassa Dionin cover-versio Eric Carmenin All By Myself -kappaleesta, minkä lisäksi Dion on tehnyt elokuvaa varten viisi kokonaan uutta biisiä.
Yhteenveto:Love Again sisältää ainekset mainioon ja syvälliseen rakkaustarinaan, mutta kaikki hukkuu kliseitä viljelevässä, siirappisessa ja hieman jopa mauttomassa lopputuloksessa. Pääparin romanssin kehittymistä on ajoittain kiinnostavaa seurata ja elokuva pohdiskelee, voiko - tai jopa että saako - itselleen antaa uutta mahdollisuutta rakkauteen? Priyanka Chopra Jonas ja Sam Heughan ovat tarpeeksi toimivat päärooleissa. Leffan käsikirjoitus on kuitenkin varsin lattea ja se muuttuu loppua kohti turhauttavan epäuskottavaksi. Ja anteeksi nyt vain kaikille Celine Dionin faneille, mutta artistin mukanaolo on se todellinen naula arkkuun. Sen lisäksi, ettei Dion vakuuta näyttelijäntaidoillaan, hänen roolinsa on kiusallisen huonosti kirjoitettu ja syö liikaa elokuvan todelliselta tarinalta. Lopputekstit ovat kuin ihan eri elokuvasta, aivan kuin olisikin juuri katsonut elämäkertaelokuvan kuolleesta Dionista. Mutta sitä leffa ei ole ja Dionkin on yhä hengissä. Love Again on harmillisen lattea raina, jota voi suositella vain romanttisten elokuvien suurkuluttajille ja Celine Dionin faneille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Love Again, 2023, Screen Gems, 2.0 Entertainment, Thunder Road Pictures
Pääosissa: Tom Holland, Daisy Ridley, Mads Mikkelsen, Demián Bichir, Nick Jonas, David Oyelowo, Kurt Sutter, Cynthia Erivo ja Ray McKinnon
Genre: scifi, toiminta, seikkailu
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 12
Chaos Walking perustuu Patrick Nessin kirjoittaman samannimisen kirjasarjan ensimmäiseen osaan The Knife of Never Letting Go vuodelta 2008. Syksyllä 2011 Lionsgate hankki kirjasarjan elokuvaoikeudet ja ryhtyi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Charlie Kaufman palkattiin elokuvan käsikirjoittajaksi, mutta mutta hän jätti projektin ja tekstiä on kirjoittanut uusiksi useampi henkilö Jamie Lindenistä Gary Spinelliin ja John Lee Hancockista itse kirjailija Patrick Nessiin. Vihdoin kesällä 2017 teksti saatiin valmiiksi, työryhmä ja näyttelijät kasaan ja kuvaukset käyntiin. Studion tyytymättömyyden takia elokuvaa jouduttiin kuitenkin kirjoittamaan uudestaan ja sille vaadittiin lisäkuvauksia, jotka pystyttiin suorittamaan vasta keväällä 2019 päätähtien Tom Hollandin ja Daisy Ridleyn ollessa kiinni muissa projekteissa. Vasta tänä keväänä Chaos Walking sai vihdoin ja viimein ensi-iltansa ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse en ole lukenut Nessin kirjaa, mutta kiinnostuin, kun kuulin Hollandin ja Ridleyn tähdittävän uutta scifiseikkailua. Tuotanto-ongelmat ja maailmalla saatu kehno palaute ovat kuitenkin latistaneet odotuksiani ja meninkin ristiriitaisin tuntein katsomaan Chaos Walkingia sen lehdistönäytökseen.
Vuonna 2257 ryhmä miehiä asuu Uudeksi maailmaksi nimetyllä planeetalla. Siellä kaikkien ajatukset ovat esillä muiden kuultavana ja nähtävänä, mitä kutsutaan "meluksi". Kun planeetalle pakkolaskeutuu nuori nainen, paikallisen Todd-nuorukaisen täytyy yrittää suojella häntä planeettansa vaaroilta.
Spider-Man -tähti Tom Holland nähdään Todd Hewittina, Uuden maailman nuorimpana poikana, sillä planeetalla asuvat olennot ovat tappaneet ihmisyhteisön kaikki naiset, eikä uusia voi siis syntyä. Nuoruutensa vuoksi Todd ei vielä hallitse "meluaan", eli hänen ajatuksensa ovat kaiken aikaa esillä muiden kuultavaksi, halusi Todd sitä tai ei. Holland osoittaa jälleen omaavansa ainesta nuoreksi päänäyttelijäksi, mutta ei vakuuta niin hyvin kuin häneltä voisi odottaa. Kenties koska elokuvaa kuvatessa hänellä oli useampi Spider-Maniin liittyvä projekti meneillään tai kenties häneltä hiipui mielenkiinto myöhäisten uusintakuvausten aikana.
Uusista Star Wars -elokuvista tuttu Daisy Ridley taas näyttelee nuorta naista, joka tekee aluksellaan pakkolaskun Uuteen maailmaan ja joutuu heti paikallisten jahdin kohteeksi. Hollandin tavoin Ridleykin tekee kelvollista työtä, mutta myös hänestä olisi parempaan. Parasta tietty on, että Hollandin ja Ridleyn kemiat kohtaavat ja he toimivat parivaljakkona. Siinä, missä Toddin ajatukset ovat kaiken aikaa esillä, naisten ajatukset eivät muodostu "meluksi", jolloin Ridleyn täytyy enemmän hyödyntää näyttelemistään tuodakseen hahmonsa tunteet ja mietteet esiin.
Lisäksi elokuvassa nähdään Mads Mikkelsen paikallisen yhteisön pormestarina, Nick Jonas hänen poikanaan, Demián Bichir ja Kurt Sutter Toddin kasvattavina adoptio-isinä, sekä David Oyelowo syvästi uskovana saarnaajana. Harmillisesti sivunäyttelijät eivät vakuuta lainkaan. Mikkelsenin kyvyt haaskataan tylsässä antagonistihahmossa, jota katsoessa itseäni huvitti ja hämmensi kaiken aikaa, että hänet oli puettu kuin parittaja. Jonas jää yllättävänkin pieneen rooliin - johtuuko se sitten lisäkuvauksista, sitä en tiedä. Oyelowo yrittää parhaansa raamatullista sanomaansa mahtipontisesti julistavana saarnaajana, mutta totaalisen yksiulotteinen hahmo käy lopulta tylsäksi.
Vaikka en olekaan kirjaa lukenut, uskoisin, että Chaos Walkingin idea siitä, että miesten ajatukset nousevat esille kaikkien muiden kuultaviksi, toimii paremmin tekstinä kuin visuaalisena kikkana elokuvassa. Tämä on mielenkiintoinen ja veikeä konsepti, jota onnistutaan välillä hyödyntämään hyvin leffassa, mutta samalla se todella jää lähinnä vain mielenkiintoiseksi konseptiksi. Parhaimmillaan se toimii silloin, kun Toddin pitäisi salata jotain, mutta hän ei pysty hallitsemaan "meluaan", minkä takia hän joutuu helposti vaikeuksiin. Lisäksi sillä tuodaan hieman toimivaa huumoria mukaan, kun Toddin on vaikea pitää ajatuksiaan kurissa tavatessaan nuoren naisen. Muuten elokuva on täynnä hetkiä, joiden aikana en voinut olla miettimättä, että ajatukset eivät ihan toimi noin ja että välillä kikkailu oli turhan häiritsevä. Ajatuksia yritetään visualisoida värikkäällä pilvellä, joka leijuu ajattelijan pään ympärillä, mikä ei ole erityisen vaikuttava tai kiinnostava efekti.
Elokuvan ongelma ei kuitenkaan ole sen takeltelu mielenkiintoisen "melu"-idean kanssa, vaan sen käsikirjoitus ja ohjaus. Koska kirjoittajia ehti loppupeleissä ole mukana aikamoinen määrä, eivätkä yhden käden sormetkaan riitä heidän laskemiseksi, on vaikea sanoa, missä kohtaa mentiin vikaan. Tähän kun vielä lisätään päälle lisäkuvaukset, joissa vieläpä toimi eri ohjaaja, on lopputuloksena aika heikko scifiraina. Tarinankerronta ei tunnu sulavalta, eikä ohjaaja Doug Liman (tai lisäkuvauksista vastannut Fede Álvarez) saa mukaan mitään potkua. Tavallaan elokuvassa tapahtuu vähän väliä jotain, mutta elokuva ei onnistunut koskaan nappaamaan minua mukaansa, jolloin toimintakohtaustenkin aikana tuntui siltä, ettei ruudulla ole meneillään mitään kiinnostavaa. Jännitettä ei löydy, kun parittajaksi pukeutunut pormestari-Mikkelsen ei tarjoa tarpeeksi uhkaa. Käsikirjoituksessa myös esitellään asioita, jotka yhtäkkiä vain unohdetaan. Paikallisista olennoista ei irtoa lopulta mitään. Kenties niitä säästeltiin mahdollista jatko-osaa varten. Näillä lipputuloilla jatkosta on kuitenkin turha haaveilla.
Sentään Chaos Walking on pätevästi kuvattu. Itse Uusi maailma ei kuitenkaan ole erityisen erikoinen paikka mitä kuvata, sillä metsämaisemat ovat turhankin tuttuja näin suomalaiselle. Lavasteet ovat hyvin rakennetut, puvustajat tehneet Mikkelsenin asua lukuunottamatta hyvää työtä ja maskeeraajat peittävät päätähdet kaikenlaisiin likoihin ja naarmuihin läpi leffan. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma toimii mainiosti. Marco Beltramin ja Brandon Robertsin yhdessä säveltämät musiikit taitavat olla jopa parasta elokuvassa. Oivallisesti jumputtaen ne yrittävät tuoda energiaa muuten aika tylsähköön scifiseikkailuun, josta puuttuu seikkailuhenki täysin.
Yhteenveto: Chaos Walking on heikko scifielokuva, jonka mielenkiintoisessa ideassa olisi potentiaalia parempaan. Harmillisesti filmin ajautuminen tuotantohelvettiin, useat käsikirjoittajat ja eri ohjaajan työstämät lisäkuvaukset paistavat pahasti läpi, tehden lopputuloksesta todella epätasaisen. Siitä löytyy muutamia hyviä puolia (päätähdet Tom Holland ja Daisy Ridley toimivat hyvin yhdessä ja välillä ajatusmelua hyödynnetään oivallisesti), mutta ne eivät ole tarpeeksi pelastamaan kokonaisuutta. Jonkin sortin sutenööriksi puettu Mads Mikkelsen ei saa mitään aikaiseksi pahishahmollaan. Nick Jonas tuntuu jopa ihmettelevän kameran edessä täysin tyhjänpäiväistä rooliaan. Uusi maailma -planeetan paikalliset avaruusolennot unohdetaan hämmentävän nopeasti. Vaikka leffassa toisaalta tapahtuu kaiken aikaa jotain, ei meininki koskaan nappaa mukaansa. Takaa-ajoista puuttuu jännite ja planeetan tutkimisesta kiehtovuus ja seikkailun henki. Kaiken kaikkiaan Chaos Walking on epäonnistunut yritys herättää suosittua kirjasarjaa henkiin elokuvamuodossa, enkä usko, että elokuva tulee saamaan jatkoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Chaos Walking, 2021, 3 Arts Entertainment, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Quadrant Pictures
Ohjaus: Jake Kasdan Pääosissa: Dwayne Johnson, Karen Gillan, Jack Black, Kevin Hart, Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain, Madison Iseman, Danny DeVito, Danny Glover, Awkwafina, Nick Jonas, Rory McCann, Rhys Darby ja Colin Hanks Genre: seikkailu, komedia, toiminta Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia Ikäraja: 12
Chris Van Allsburgin "Jumanji"-kirjaan perustuva samanniminen elokuva (1995) oli iso menestys, joka on pysynyt monien ysärillä varttuneiden lapsuudensuosikkien joukossa. Jatkoa leffalle suunniteltiin vuosien ajan ja sen ensi-illaksi oli ehditty asettamaan ties mitä ajankohtia vuodesta 1999 lähtien, kunnes vasta vuonna 2017 ilmestyi Jumanji: Welcome to the Jungle. Se vasta jättihitti olikin, tuottaen lähes miljardi dollaria, joten kolmannen osan suunnittelu alkoi välittömästi. Kuvaukset alkoivat tämän vuoden tammikuussa ja nyt Jumanji: The Next Level saa ensi-iltansa. Itse näin alkuperäisestä Jumanjista ensiksi vain osia, kanavasurffatessani eräänä kesänä mökillä. Leffan idea oli kiehtova ja olinkin iloinen, kun vihdoin pääsin katsomaan sen kokonaan. Pidin elokuvasta ja olen katsonut sen kerran uudestaan, ennen Welcome to the Junglen näkemistä. Toinen osa oli mielestäni kelpo seikkailuleffa, mutta ei se saanut minua innostumaan kolmannesta elokuvasta. Kolmososan trailerikaan eivät vakuuttaneet minua ja unohtelin jatkuvasti elokuvan edes olevan tulossa. Kävin kuitenkin katsomassa Jumanji: The Next Levelin sen lehdistönäytöksessä, yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.
Spencer, Martha, Fridge ja Bethany luulivat tuhonneensa Jumanjin, kunnes he vuotta myöhemmin imeytyvät takaisin peliin. Tällä kertaa peli on kuitenkin muuttunut, eivätkä he voi luottaa siihen, että homma hoituu samalla lailla kuin viimeksi.
Alex Wolff, Morgan Turner, Ser'Darius Blain ja Madison Iseman palaavat rooleihinsa Spencerina, Marthana, Fridgenä ja Bethanyna Jumanji: Welcome to the Junglesta. On mukava nähdä, kuinka heidän hurja seikkailunsa muutti heitä ja teki heistä tiiviit ystävät. Näyttelijänelikko ei kuitenkaan pääse paljoa näyttämään taitojaan, sillä edellisen filmin tavoin suuri osa elokuvasta vietetään itse Jumanjissa, jolloin seikkailu nähdään heidän pelihahmojensa kautta.
Dwayne Johnson, Karen Gillan, Kevin Hart ja Jack Black palaavat osiinsa tohtori Bravestonena, sankaritar Ruby Roundhousena, zoologi Mouse Finbarina ja kartanlukija Shellyna. Nuoret eivät kuitenkaan päädy samoiksi pelihahmoiksi kuin viimeksi, mikä antaa näyttelijöille mahdollisuuden revitellä hahmoillaan eri tavalla. Ainoastaan Martha päätyy toistamiseen Ruby Roundhouseksi, mutta miesstarat näyttelevät eri hahmoja näinä pelin hahmoina. Johnsonilta tämä ei harmillisesti oikein luonnistu ja hän oli itselleni selvästi porukan heikoin lenkki. Sen sijaan Hart pitää niin paljon lystiä hahmollaan, että se sama ilo tarttuu katsojaan. Black on myös veikeä ja Gillan sopii yhä toimintarooliin, mutta olin yllättynyt, että pidin Hartista eniten. Welcome to the Junglessa hän nimittäin paikoitellen ärsytti minua. Elokuvassa nähdään pari muutakin vanhaa tuttua, sekä uusi hahmoja, kuten Spencerin isoisä Eddie (Danny DeVito) ja tämän vanha ystävä Milo (Danny Glover), pelihahmo Ming (Awkwafina), sekä paha Jürgen Julma (Rory McCann). DeVito ja Glover ovat mainio lisä, ja Awkwafinakin suoriutuu kelvollisesti osastaan, mutta on harmi, kuinka alikäytetty Game of Thrones -sarjan (2011-2019) Hurttaa esittänyt McCann on.
Jumanji: Welcome to the Jungle oli kiehtova jatko-osa siinä mielessä, että kun ensimmäisessä Jumanjissa pelin vaarat saapuivat todelliseen maailmaan, Welcome to the Junglessa hahmot imaistiinkin peliin. Jo ensimmäisessä osassa Robin Williamsin näyttelemä Alan joutui jumiin pelin sisälle vuosikausiksi, mutta katsojat eivät päässeet koskaan näkemään, mitä hän koki siellä. Vaikkei Welcome to the Jungle ollut mielestäni erityisen ihmeellinen, sen tapa jatkaa tarinaa tuntui raikkaalta ja todella kiinnostavalta. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Jumanji: The Next Levelistä. Tämä on vain laiska kopio edellisestä elokuvasta, minkä on todella vaikea keksiä mitään muuta syytä olemassaololleen kuin että edellinen tuotti lähes miljardin, joten jatkoa oli pakko tehdä. Syy hahmojen paluulle Jumanjiin on hätäinen, eikä itse pelissä tapahdu paljoa sellaista, mitä ei olisi jo viimeksi tehty.
Elokuvassa on yksittäisiä todella hauskoja hetkiä, joissa varsinkin Kevin Hart pääsee loistamaan, sekä eräs oikein viihdyttävä toimintakohtaus apinoihin liittyen, mutta muuten filmille tuotti suuria vaikeuksia saada minut napattua mukaansa. Elokuva kaipaisi tiivistämistä, sillä tällaisenaan se laahaa paikoitellen. Jopa jotkut hauskat hetket voisi napata pois, sillä vaikka naurahdin, täytyy myöntää, että ne lähinnä keskeyttivät tarinan kulun. The Next Levelistä ei tunnu löytyvän seikkailuhenkeä, eikä se saa jännittämään sankareiden onnistumisen puolesta. Toimintakohtaukset eivät tee vaikutusta ja loppurymistelyn aikana katsoja vilkaisee kelloaan, että milloin tämä päättyy? Ei Jumanji: The Next Level huono ole, muttei se hyväkään ole. Sen vilkaisee kerran ihan sujuvasti, mutta eipä sitä olisi tarvittu tehdä lainkaan. Noh, lopussahan tietysti vihjataan vahvasti neljännestä osasta...
Jumanji: Welcome to the Junglen ohjaaja Jake Kasdan palaa samaan hommaan, muttei löydä samaa tunnelmaa kuin viimeksi. Ohjauksesta puuttuu Kasdanin into edellisestä leffasta. Kasdan on toiminut tällä kertaa myös käsikirjoittajana, yhdessä Jeff Pinknerin ja Scott Rosenbergin kanssa, mutta kolmikon luovuus on pysynyt aika nollassa, kun he vain lähinnä kierrättävät juttuja viime elokuvasta. Jatko on pitänyt tehdä kiireellä ja sen huomaa. Kuvaukseltaan leffa on tarpeeksi tyylikäs, minkä lisäksi lavasteet ja asut ovat taidokkaasti tehdyt. Erikoistehosteet eivät kuitenkaan ole kovin kummoiset. Digiefektien taso vaihtelee pitkin elokuvaa ja jotkut hetket näyttävät huomattavasti heikommilta kuin toiset. Äänipuoli on kunnossa ja säveltäjä Henry Jackman tekee parhaansa tuodakseen mukaan seikkailuhenkeä musiikeilla, kun Kasdan ei siihen kykene.
Yhteenveto:Jumanji: The Next Level on harmillisen keskinkertainen seikkailuraina ja väkisin väännetty jatko-osa. Syy hahmojen paluulle peliin on kömpelösti kirjoitettu ja lopulta vain Kevin Hart onnistuu viihdyttämään läpi leffan sillä, että hänen esittämää pelihahmoa pelaa eri henkilö kuin viime kerralla. Karen Gillan on mainio toimintasankarittarena ja Jack Black on hauska, mutta Dwayne Johnson on lähinnä tylsä elokuvassa. Danny Gloverin ja Danny DeViton lisäys on veikeä idea, mutta sitten taas harmittaa, kuinka heikosti Rory McCannia hyödynnetään. Elokuvasta puuttuu seikkailuhenki ja se on paikoitellen oudon pitkäveteinen. Mukana on yksittäisiä hauskoja hetkiä, sekä yksi oikein mainio toimintakohtaus, mutta eipä leffasta paljoa jää käteen. Siitä haiskahtaa voimakkaasti, että se on tehty täysin rahan takia. Leffalla on tietty pokkaa vielä pohjustaa seuraavaa jatko-osaa, mutta eipä tämä herätä kiinnostusta katsoa sitä. Kun tämä on lähinnä laiska kopio Jumanji: Welcome to the Junglesta, voiko seuraavalta odottaa sen enempää? Jos pidit edellisestä osasta kovasti ja haluat palata takaisin peliin, kannattaa Jumanji: The Next Level vilkaista. Jos taas Welcome to the Jungle ei vakuuttanut, tuskinpa tämäkään pystyy siihen.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Jumanji: The Next Level, 2019, Sony Pictures Entertainment, Hartbeat Productions, Matt Tolmach Productions, Seven Bucks Productions
Ohjaus: Roland Emmerich Pääosissa: Ed Skrein, Patrick Wilson, Luke Evans, Woody Harrelson, Dennis Quaid, Mandy Moore, Aaron Eckhart, Keean Johnson, Luke Kleintank, Nick Jonas, Etsushi Toyokawa, Darren Criss, Brennan Brown ja Alexander Ludwig Genre: sota, draama Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia Ikäraja: 12
Midway on Roland Emmerichin ohjaama sotaelokuva, mikä perustuu tositapahtumiin Midwayn taistelusta Yhdysvaltojen ja keisarillisen Japanin välillä vuonna 1942, toisen maailmansodan aikaan. Taistelusta oli jo vuonna 1976 tehty sotaelokuva Midwayn taistelu (Midway), mikä oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä. Uuden elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2017, Emmerichin kiinnostuttua Midwayn tarinasta. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Midway saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin. Innostuin, kun sain tietää, että elokuvan lehdistönäytös järjestetään Finnkinon isossa Isense-salissa ja kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Midwayn.
Joulukuussa 1941 keisarillinen Japani hyökkää Yhdysvaltojen laivastotukikohtaan Pearl Harborissa. Tämä aloittaa Yhdysvaltojen ja Japanin välisen sodankäynnin toisen maailmansodan aikaan. Ratkaiseva taistelu on kuitenkin vasta tulossa...
Midway pitää sisällään ison näyttelijäkaartin ja elokuva keskittyy useaankin eri hahmoon. Kaikista isoimmin esiin taitaa kuitenkin nousta Ed Skreinin näyttelemä hurjapäälentäjä Dick Best (kyllä, se on hänen nimensä). En ole aiemmin Skreinistä erityisemmin piitannut, mutta tässä hän sopii yllättävänkin toimivasti rooliinsa. Dick Best lähtee usein sooloilemaan lentäessään ja yrittää taisteluissa vähän liiankin vaarallisia temppuja, aivan kuin ei ottaisi tilanteita tarpeeksi vakavasti, mutta hänestä löytyy kuitenkin kunnioitusta ylempiään kohtaan ja vahvaa vimmaa puolustaa maataan.
Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Keean Johnson Dickin tykkimies Murrayna, Mandy Moore Dickin vaimona Anne Bestinä, Patrick Wilson komentajakapteeni Laytonina, Dennis Quaid USS Enterprise -ilmatukialuksen amiraali Halseyna, Luke Evans amiraali McCluskyna, Aaron Eckhart amiraali Doolittlena, Woody Harrelson uutena komentajana Nimitzinä, Nick Jonas lentoapumekaanikko Brunona, Brennan Brown koodinmurtaja Rocherfortina, sekä lisäksi Etsushi Toyokawa Japanin laivaston komentaja Yamamotona. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin oivallista työtä; Quaidista, Eckhartista ja Harrelsonista löytyy oikeaa arvokkuutta komentajahahmojen rooliin ja muutenkin äijänäyttelijät istuvat hyvin rooleihinsa taistelussa. Hahmot (tai siis nämä tosielämän henkilöt) itsessään eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta jokainen ajaa asiansa viedessään mielenkiintoista tositarinaa eteenpäin.
Midway pitää sisällään todella näyttäviä taistelukohtauksia. Lentokoneet kiertelevät ilmassa, väistellen merellä seilaavien laivojen ja alusten tykitystä, samalla kun lentokoneet yrittävät pudottaa vastapuolen lentokoneita ja tuhota näiden laivoja. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itse koneen sisällä, vaihdellen lentäjän ja ampujan välillä, ja paikoitellen tämä luo mainion jännittävää tunnetta. Kuvat, joissa näytetään lentäjän näkökulmaa, tämän syöksyessä hyökkäykseen ja vastustajien hoksatessa koneen ja tykittäessä kohti kameraa, ovat upeita. Sotakohtauksiin on panostettu hienosti ja varsinkin laajat kuvat, joissa näkyy räjähdyksien savusta tummeneva taivas, siellä kiertelevät lentokoneet, sekä meressä lilluvat laivat, joiden tykit ampuvat hullun lailla, imaisevat katsojan tapahtumiin mukaan. Ohjaaja Roland Emmerichillä on aina ollut silmää vahvalle visuaaliselle ilmeelle ja hän tietää, mitä tehdä taistelukohtauksissa.
Paikoitellen kuitenkin tuntuu, ettei Emmerich tiedä, milloin kannattaisi lopettaa. Parissa kohtaa taistot alkavat toistamaan itseään, kun ympäristökään ei oikein vaihdu ja jokainen taistelu kestää todella pitkään. Etenkin suuren loppuhuipennuksen aikana on muutamia pätkiä, mitkä olisi voinut jättää näyttämättä. Ähky alkaa vähitellen iskemään ja vaikkei siihen asti päästä, on katsoja enemmän kuin täynnä poistuessaan teatterista. Lisäksi Emmerichillä on ongelmana se, että hän osaa kyllä tehdä viihdettä, mutta todelliseen sotaan perustuvaan elokuvaan liika viihteellisyys ei välttämättä sovi. Tällä tarkoitan, että hän ei kohtele taisteluita niin kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Niistä puuttuu tietty hirvittävyys ja pelko. Kun Midwayta vertaa esimerkiksi pari vuotta sitten ilmestyneeseen Dunkirkiin(2017), ei tämä elokuva pääse lähellekään sen teoksen intensiivistä tunnelmaa. Dunkirkissä pelko ja epätoivo olivat vahvasti läsnä, ja filmi piti tiukasti katsojastaan kiinni, mutta Midway ei onnistu lainkaan tällaisessa. Lisäksi jos vertaa Dunkirkiin, jäävät Midwayn taistelutkin sen leffan jalkoihin. Dunkirkissä lentotaistoissa oli käytetty aitoja koneita ja pienoismalleja, mikä toi mukaan vahvaa todellisen tunnetta. Midwayn taistoista taas välillä huokuu digitaalisuus. Tehosteet eivät paikoitellen vastaa vuoden 2019 yleistä tasoa, vaan ne näyttävät jo muutaman vuoden vanhoilta.
Taisteluiden välissä käytävät draama- ja puhekohtaukset eivät myöskään vakuuta. Emmerich ei todellakaan ole parhaimmillaan, kun näyttelijöistä pitäisi saada irti aitoja ja voimakkaita tunteita, vaan leffa käy parissa kohtaa hieman melodramaattisen puolella. Kuten hieman itseään toistavien taistojen kohdalla, myös draamapuolta olisi voinut tiivistää. Sotaelokuvat ovat yleensä pitkiä kestoltaan - usein selvästi yli kaksituntisia, mutta kun Emmerich haluaa lähinnä viihdyttää, olisi hän voinut tehdä sen hieman napakammin ja lyhyemmässä ajassa. Sentään Emmerich ei lähde liikaa heiluttamaan Yhdysvaltojen lippua ja ylistämään jenkkisotilaiden voimaa, vaan lopussa elokuva on omistettu sekä taiston yhdysvaltalaisille että japanilaisille uhreille.
Vaikka tehosteiden taso heittelee pitkin elokuvaa (esimerkiksi Pearl Harborin taistelun tulipalot eivät näytä lainkaan aidoilta), Midway näyttää kyllä suurimmaksi osaksi hyvältä. Se on erinomaisesti kuvattu, minkä lisäksi ajankuva on hienosti luotu taitavien lavastajien ja puvustajien kautta. Jos tekijät olisivat hyödyntäneet enemmän pienoismalleja ja oikeita koneita taisteluissa digitehosteiden sijaan, filmin visuaalisuus pääsisi vielä paremmin voiton puolelle. Äänimaailma on fantastisesti rakennettu. Tykkien tulitus, lentokoneiden äänet, ilmatukialusta vasten iskevät aallot ja räjähdykset ovat kaikki voimakkaita, mitä vain tukee säveltäjäduo Thomas Wanderin ja Harold Kloserin oivallinen musiikki
Yhteenveto:Midway on mainio sotaelokuva, mikä sisältää useita näyttäviä taistelukohtauksia. Ohjaaja Roland Emmerichillä on tunnetusti silmää upeille visuaalisuuksille ja myös tässä hän tarjoaa paljon tyylikästä menoa. Emmerich ei kuitenkaan aina tiedä, milloin lopettaa ajoissa ja kun sotakohtaukset ovat vieläpä hyvin samanlaisia tyyliltään, voi leffa käydä pitkäveteiseksi. Emmerich myös käsittelee toimintaa viihteen kautta, eikä niinkään tosielämän taistoina. Draamapuoli taas muuttuu välillä hieman yliampuvaksi. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - yllättäen myös Ed Skrein sopii oivallisesti osaansa. Vaikka filmi on visuaalisesti monin tavoin vaikuttava, on mukana tiettyä digitaalisuutta, mikä häiritsee paikoitellen. Elokuvassa on omat heikkoutensa ja vahvuutensa, joista syntyy kokonaisuutena kelpo sotateos. Ei siitä genrensä klassikkoa tule, mutta onhan se hienoa, että jotkut vaivautuvat yhä tekemään filmatisointeja historiallisista taisteluista. Jos siis sotaelokuvat kiehtovat, kannattaa Midway käydä katsomassa. Lisäksi, jos ette pitäneet Michael Bayn Pearl Harborista (2001), pääsette tässä näkemään kyseisen taistelun uudestaan ja voitte pohtia, kumpi toteutti taiston paremmin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Midway, 2019, Centropolis Entertainment, RuYi Media, Starlight Culture Entertainment Group, Street Entertainment, The Mark Gordon Company
Ohjaus: Jake Kasdan Pääosissa: Dwayne Johnson, Jack Black, Kevin Hart, Karen Gillan, Alex Wolff, Madison Iseman, Ser'Darius Blain, Morgan Turner, Bobby Cannavale, Nick Jonas ja Rhys Darby Genre: seikkailu, toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 59 minuuttia Ikäraja: 12
Siitä asti kun ilmoitettiin, että on tulossa uusi Jumanji-elokuva, sosiaalinen media on ollut täynnä keskustelua siitä, onko se jatko-osa vuoden 1995 Jumanjille. Monet sanoivat, että kyseessä on uuden sarjan avausosa, kun taas jotkut olivat sitä mieltä, että tämä sijoittuu samaan elokuvauniversumiin. Nyt kun olen Jumanji: Welcome to the Junglen nähnyt, voin sanoa heti alkuun, että kyseessä todella on jatko-osa alkuperäiselle Jumanjille. Elokuvan teko lähti käyntiin 2010-luvun alussa, mutta se ei herättänyt kovin innostunutta reaktiota faneissa. Alkuperäisen filmin päätähti Robin Williamsin menehtyessä loppukesästä 2014, monet pitivät tökerönä, että uutta elokuvaa tehdään siinä kohtaa. Tuotanto ei kuitenkaan pysähtynyt, vaan kuvaukset alkoivat viime vuonna ja nyt Jumanji: Welcome to the Jungle on saamassa ensi-iltansa. Itse en nähnyt alkuperäistä leffaa lapsena, joten koko Jumanji-juttu ei ole minulle kovin tärkeä. Silti pidin jotenkin tyhmänä, että elokuva saisi jatkoa, varsinkin siinä kohtaa kun sen juoni paljastettiin. Trailerit olivat mielestäni kehnoja, joten kiinnostukseni leffaa kohtaan laski siihen pisteeseen, etten odottanut elokuvan näkemistä enää ollenkaan. Menin silti katsomaan Jumanji: Welcome to the Junglen sen lehdistönäytökseen ja hyvä niin, sillä kyseessä on viihdyttävämpi seikkailu kuin odotin.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Jumanji!
Neljä nuorta löytävät jälki-istuntonsa aikana vanhan Jumanji-videopelin ja päättävät kokeilla sitä. Videopeli kuitenkin imaisee nuoret sisäänsä, jolloin he joutuvat kirjaimellisesti olemaan pelihahmonsa ja voittamaan pelin, päästäkseen takaisin todelliseen maailmaan.
Elokuvan päähenkilö on hintelä ja helposti säikkyvä nörtti Spencer (Alex Wolff), jonka pelihahmo on lihaksikas tohtori Smolder Bravestone (Dwayne Johnson). Wolff sopii epävarman nuorukaisen rooliin ja yllättävää kyllä, niin sopii myös Johnsonkin. Vaikka pelimaailmassa Spencerin hahmo onkin muskelisankari, on hän henkisesti se sama epävarma ja pelokas poika kuin todellisuudessakin. Tämän takia Johnson pääsee loistamaan, sillä hän heittää vitsiä tyypillisistä lihastenpullistelijarooleistaan kummastelemalla ja ihailemalla omaa vartaloaan. Johnson pystyy tarpeeksi uskottavasti vakuuttamaan, että hän olisi henkisesti teini ja onkin mielenkiintoista seurata, kun Spencer yrittää leffan aikana muuttua henkisesti vastaamaan tohtori Bravestonen fyysistä sankariolemusta. Madison Iseman näyttelee suosittua teinityttö Bethanya, joka joutuu Jumanjissa olemaan pullea keski-ikäinen mies, professori Sheldon Oberon (Jack Black). Kyseessä on selvästi elokuvan hauskin hahmo, kun täysin kaupunkielämään tottunut Bethany päätyy keskelle viidakkoa, eikä häneltä löydy puhelinta, jolla ottaa jatkuvasti selfieitä ja lisätä niitä Instagramiin. Kyseessä on todella stereotyyppinen kuvaus ylimielisestä teinitytöstä, jonka aikuiset mieskäsikirjoittajat ovat mitä luultavimmin luoneet Mean Girlsin (2004) pohjalta. Tämän takia Blackin ylinäytteleminen ei haittaa katsojaa, sillä todellisuudessakin Bethany on vedetty överiksi. Black jopa onnistuu muuttamaan yliampumisensa elokuvan parhaaksi roolisuoritukseksi.
Morgan Turner esittää ujoa lukutoukka Marthaa, jonka pelihahmo on toimintasankari Ruby Roundhouse (Karen Gillan). Guardians of the Galaxy -leffojen (2014-) kautta Gillan on totuttu näkemään vahvana taistelijana, jolloin onkin hienoa, että tässä hän esittää vain ulkoisesti sellaista. Johnsonin tavoin Gillan pääsee heittämään vitsiä tyypillisestä roolityöstään ja saa katsojan uskomaan, että henkisesti hänkin on epävarma. Hän tuo hahmon puolet paremmin esille kuin todellisuudessa Marthaa esittävä Turner, joka lähinnä vaikuttaa luulevan olevansa henkisesti muiden yläpuolella. Ser'Darius Blainin esittämälle Fridgelle käy juuri päinvastoin kuin Spencerille, eli todellisuudessa hän on aikamoinen järkäle, mutta Jumanjissa hän muuttuu lyhyeksi eläintieteilijä Franklin "Hiiri" Finbariksi (Kevin Hart). Kun Johnson, Black ja Gillan pääsevät esittämään joko erilaista hahmoa kuin yleensä tai karikatyyriä perinteisistä rooleistaan, Hart on lähinnä oma kovaääninen itsensä. Hän kyllä heittää vitsiä siitä, kuinka lyhyt hänestä on tullut, mutta sitähän Hart tekee todella usein. Onhan se mielenkiintoista nähdä, kuinka iso Fridge totuttelee uuteen kehoonsa, mutta Hart ei valitettavasti ole kovin kummoinen roolissaan. Elokuvan pahis on professori Van Pelt (fanit ymmärtävät viittauksen alkuperäiseen Jumanjiin), jota näyttelee Bobby Cannavale. Päähenkilöihin verrattuna Van Pelt on harmillisen tylsä roisto. Hänelle annetaan hieman taustatarinaa, mutta silti hän vaikuttaa lähinnä pahalta pahan vuoksi. Hahmolle on keksitty kiinnostavia voimia, mutta hän käyttää niitä niin vähän ja laimeasti, että tuntuu siltä kuin Jumanjia pelattaisiin helpoimmalla vaikeustasolla. Cannavale yrittää parhaansa kehnon hahmon kanssa, mutta vajoaa helposti unholaan. Leffassa nähdään myös Rhys Darby Jumanjin oppaana Nigelinä, Nick Jonas lentäjä Jefferson "Vesitaso" McDonoughina, sekä Marc Evan Jackson koulun rehtorina.
Ennen elokuvan näkemistä pidin todella typeränä, että tällä kertaa Jumanji olisikin videopeli. Sellaisesta ei vain löydy samaa mystisyyttä kuin perinteisestä lautapelistä. Leffaa katsoessa olin kuitenkin tyytyväinen siihen, miten videopeli-osa oli ratkaistu. Alussa selitetään ihan toimivasti, miksi kyseessä ei tällä kertaa ole lautapeli. Alku myös pistää samantien epäilijät hiljaisiksi, sillä leffa lähtee käyntiin rannalta, jonne Jumanji-lauta huuhtoutui alkuperäisen elokuvan lopussa. Kyseessä on sama peli, mutta se on vain muuttunut. Itse viidakossa nähdään nimittäin jotain Robin Williamsin Alan Parrish -hahmoon liittyvää... Viidakko itsessään oli sellainen muutos, josta pidin kovasti. Alkuperäisessä elokuvassa todelliseen maailmaan ilmestyy pelilaudan kautta viidakon kauheuksia, kun taas tässä hahmot päätyvätkin pelin sisälle, mikä tarjoaa täysin erilaisen seikkailun. Valitettavasti viidakon vaaroja nähdään paljon vähemmän kuin edellisessä osassa, mutta kyseessä on silti vauhdikas seikkailu, jossa tapahtuu vähän väliä jotain hurjaa.
Jumanji: Welcome to the Junglen parasta antia on tapa, miten videopelipuoli tuodaan esille, eikä se ole vain sitä, että hahmot joutuvat suoriutumaan erilaisista tasoista ja tehtävistä. Esimerkiksi päänelikon kohtaamat henkilöt ovat nimittäin juuri sellaisia kuin peleissäkin. He saapuvat yhtäkkiä jostain paikalle, kertovat asiansa ja lähtevät. Jos heiltä yrittää kysyä jotain muuta, he alkavat toistamaan lauseitaan, sillä heiltä ei löydy kuin tietyt vastaukset. Kun päähenkilöille selitetään, mitä pahaa Jumanjissa on tapahtunut, he joutuvat katsomaan pakollisen videon, jonka monet haluaisivat vain hypätä yli ja aloittaa itse pelaamisen. Jokaisella nelikosta on eri taidot ja heikkoudet, minkä lisäksi jokaisella on kolme elämää käytettävänä. Tämä on todella mielenkiintoista ja ennen kaikkea kekseliästä, vaikka sitäkin olisi voinut hyödyntää hieman enemmän pahiksen voimien tapaan. Videopeliteema on silti selkeästi paremmin tuotu esille kuin pelkäsin, eikä koko juttu olekaan niin typerää kuin ajattelin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi myös typeryyksiä. Elokuva on tietysti huumorivetoinen, mutta valitettavasti vitsit eivät välillä ole kovinkaan hauskoja. Välillä niiden pöhköys on huvittavaa, mutta usein ne ovat myös todella tyhmiä. Varsinkin kohtaus, jossa Bethanyn on pakko päästä vessaan ja hän tekee tarpeensa ensimmäistä kertaa miehenä, on todella myötähäpeällisen katseltavaa. Pöhköjä juttuja on muutenkin luvassa esimerkiksi toimintakohtausten aikana, mutta ne elokuva onnistuu muuttamaan hassuksi viihteeksi. Alkuperäisen Jumanjin tasoa Welcome to the Jungle ei täysin tavoita, mutta tästä löytyy pari selkeää parannusta siihen verrattuna. Ensinnäkin filmi lähtee napakammin käyntiin, eikä siinä ole kahta prologia hämmentämässä katsojaa. Toiseksi tällä kertaa on olemassa kunnon syy sille, miksi peli täytyy voittaa, sillä vain siten nelikko palaa takaisin todellisuuteen. Kyseessä on kelpo seikkailuleffa, jonka katsoo kerran tai pari, muttei se mikään erityinen silti ole.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Jake Kasdan, joka on aiemmin ohjannut mm. komediat Bad Teacher (2011) ja Sex Tape (2014). Tyylilaji on siis tuttu Kasdanille, miksi onkin hieman outoa, ettei Jumanji: Welcome to the Jungle onnistu erityisemmin naurattamaan. Ohjaaja ei ole myöskään onnistunut luomaan kovin hyvää seikkailuhenkeä, eikä filmi saa katsojaa jännittämään kertaakaan. Käsikirjoituksen ovat työstäneet viisi eri henkilöä, jotka eivät ole yhdessä saaneet aikaiseksi aidosti hauskoja juttuja, eivätkä he tiedä oikeasti melkein mitään teinitytöistä. Leffa on kuvattu hyvin, mutta leikkaus on paikoitellen hieman sekavaa toimintakohtauksissa. Puvustus on toteutettu taidokkaasti, mutta visuaaliset tehosteet näyttävät valitettavasti jo nyt aika kököiltä. Eläimet ovat todella digitaalisen näköisiä ja taustakankaan käytön huomaa usein. Joku voisi puolustella, että elokuvan kuuluu näyttää siltä, koska se on videopeli, mutta kyllä se johtuu joko liian pienestä budjetista tai taidon puutteesta. Vuonna 2017 pitäisi ison tehostepläjäyksen näyttää paljon paremmalta. Ääniefektit kuulostavat kuitenkin hyviltä. Säveltäjä Henry Jackman ei ole saanut aikaiseksi muistettavia sävellyksiä, mutta Jumanji-pelin tutut rummut jytisevät useasti leffan aikana. Lopputekstien aikana soi tietty Guns N' Rosesin "Welcome to the Jungle" -kappale.
Yhteenveto: Jumanji: Welcome to the Jungle on viihdyttävä, muttei muuten kovin ihmeellinen seikkailuelokuva. Leffassa on kuitenkin hyödynnetty videopeli-ideaa paljon paremmin kuin etukäteen ajattelin, eikä tarina ole yhtä typerä kuin pelkäsin. Typeriä juttuja löytyy kyllä, mutta ne tulevat pääasiassa vitsipuolelta. Hurjaa menoa ja meininkiä kuitenkin löytyy, mikä pitää katsojan kiinnostuneena alusta loppuun. Silti itse ainakin olisin toivonut, että viidakon vaaroja olisi hyödynnetty paremmin. Myös filmin pahis Van Pelt jää harmillisen tylsäksi hahmoksi, eikä hän luo kunnon uhkaa päähenkilöille. Päänelikko on suurimmaksi osaksi toimiva, lähinnä näyttelijöiden puolelta, kun Dwayne Johnson ja Karen Gillan pääsevät heittämään vitsiä tyypillisistä toimintasankarihahmoistaan. Jack Black on myös aivan mahtava, mutta valitettavasti Kevin Hart on vain Kevin Hart. Hän ei näyttele kovin hyvin, eikä tuo itsestään mitään uutta esille. Kyllä me jo tiedämme, että hän on lyhyempi kuin muut. Visuaaliset tehosteet ovat paikoitellen yllättävän kehnot ja todella monet kohtaukset näyttävät efektiensä puolesta siltä kuin leffa olisi ilmestynyt kymmenen vuotta sitten. Muuten tekninen toteutus on ihan hyvää. Jos Robin Williamsin Jumanji on sinulle yksi rakkaimmista lapsuusmuistoista, niin tämä kannattaa ehkä jättää väliin, sillä mukana ei ole samaa taianomaisuutta, mystisyyttä ja seikkailuhenkeä. Muuten taas Jumanji: Welcome to the Jungle sopii hyvin loppuvuoden efektirymistelyksi, jonka aikana ei tarvitse miettiä. Ajatukset lähinnä siirtyvät pois teatteria ympäröivästä kylmyydestä viidakkomaisemia katsellessa. Muutama parannus tästä löytyy edeltäjäänsä verrattuna, muttei elokuva ole tarpeeksi osuva, jotta sille kannattaisi tehdä jatkoa. Ehkä "Jumanji 3" ilmestyy sitten kahdenkymmenen vuoden päästä...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.12.2017 - Muokattu 31.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Jumanji: Welcome to the Jungle, 2017, Sony Pictures Entertainment, Matt Tolmach Productions, Radar Pictures, Seven Bucks Productions
