Arvostelu: RRR (2022)

RRR

Ohjaus: S. S. Rajamouli

Pääosissa: N. T. Rama Rao Jr., Ram Charan, Olivia Morris, Ray Stevenson, Alison Doody, Ajay Devgn, Alia Bhatt, Shriya Saran, Samuthirakani, Chatrapathi Sekhar, Makarand Deshpande, Rajeev Kanakala, Edward Sonnenblick, Twinkle Sharma ja Ahmareen Anjum

Genre: toiminta, historia, komedia, romantiikka, jännitys, musikaali

Kesto: 3 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

RRR on suureen maailmanmaineeseen noussut Tollywoodissa, eli Intian telugunkielisellä Telanganan ja Andhra Pradeshin alueella tehty elokuva. Syksyllä 2017 intialaisohjaaja S. S. Rajamouli ryhtyi työstämään uutta filmiä isänsä V. Vijayendra Prasadin idean pohjalta. Saatuaan mukaan Tollywoodin isoimmat starat, N. T. Rama Rao Jr:n ja Ram Charanin, hän ilmoitti uuden elokuvan kantavan nimeä RRR, jokaisen R-kirjaimen viitatessa yhteen tekijäkolmikosta. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2018, joissa koettiin ongelmia näyttelijöille sattuneiden haavereiden takia, minkä lisäksi ennakkoon odotettua pidemmäksi venyneet kuvaukset jouduttiin keskeyttämään maaliskuussa 2020 alkaneen koronaviruspandemian vuoksi. Lopulta filmi saatiin valmiiksi loppukesästä 2021, jolloin sen tuotantokustannukset olivat paisuneet niin suuriksi, että elokuvasta tuli Intian kallein leffa. RRR ilmestyi elokuvateattereihin tämän vuoden maaliskuussa (jopa täällä Suomessa, missä sitä esitettiin ihan jättimäiseltä IMAX-kankaalta rajoitetun ajan) ja siitä muodostui nopeasti yksi vuoden yllätyshiteistä, yksi kaikkien aikojen menestyneimmistä intialaiselokuvista ja muutenkin maailmanlaajuinen ilmiö, joka on noussut vähitellen yhä uusien ihmisten tietoisuuteen. Kun RRR saapui Suomen teattereihin, en kokenut mielenkiintoa katsoa sitä, vaikka kuulinkin kehuja ystävältäni. Kuitenkin kun seuraavien kuukausien aikana yhä vain useampi seuraamani taho ryhtyi ylistämään leffaa, aloin vähitellen tuntea kiinnostusta vilkaista, mistä on oikein kyse. Kun ilokseni sain tietää, että elokuvan pääsee näkemään Netflixistä hakemalla sitä ensin Googlen kautta, pääsin vihdoin eräänä iltana katsomaan RRR:n.

1920-luvun brittiläisessä Intiassa Gond-heimon soturi Bheem lähtee etsimään brittikuvernöörin sieppaamaa Malli-tyttöä. Brittiarmeija värvää intialaissotilas Rajun ottamaan tämän lähes myyttisen soturin kiinni. Peitetehtävillään miehet kohtaavat toisensa ja ystävystyvät, tajuamatta olevansa toistensa viholliset.

Intian suurimpiin elokuvatähtiin kuuluvat N. T. Rama Rao Jr. ja Ram Charan nähdään elokuvan päärooleissa Komaram Bheeminä ja Alluri Sitarama Rajuna, Intian historian merkittävinä vapaustaistelijoina, jotka eivät tosielämässä kohdanneet ikinä. Ohjaaja-käsikirjoittaja S. S. Rajamouli pyöritteli kuitenkin päässään ajatusta, mitä Bheemin ja Rajun kohtaamisesta olisi seurannut ja rakensi historiallisten henkilöiden ympärille fiktiivisen tarinan. Rao Jr:n näyttelemä Bheem on Gond-heimon hurja soturi, joka painii tiikereiden kanssa paljain käsin, kun taas Charanin esittämä Raju on brittiarmeijan sotilas, joka haluaa todistaa kykynsä ja ylentyä, ja näkeekin tilaisuutensa tulleen, kun armeija etsii vapaaehtoista etsimään Bheemin käsiinsä. Raju ei kuitenkaan tiedä, miltä Bheem näyttää, eikä Bheem tiedä Rajun kuuluvan brittien puolelle, jotka ovat siepanneet Gond-heimon tytön, Mallin (Twinkle Sharma), joten kun tyypit kohtaavat, taistelemisen sijaan heidän välilleen muodostuu lämmin ja syvä ystävyys. Rao Jr. ja Charan ovat rooleissaan suorastaan ilmiömäiset, heittäytyen ällistyttävällä tarmolla meiningin vietäväksi. Bheem ja Raju ovat vahvasti kirjoitetut hahmot ja katsoja välittää kummastakin paljon. Heidän ystävyyttään on ilo seurata, vaikka samalla kyteekin pelko, että mitä tapahtuu, jos (ja kun) he saavat selville toistensa todelliset identiteetit?

     Elokuvassa nähdään myös mm. Ray Stevenson sadistisena brittikuvernööri Buxtonina ja Alison Doody tämän ihan yhtä katalana vaimona Catherinena, Olivia Morry sinisilmäisenä Jennynä, johon Bheem iskee silmänsä tehtävänsä aikana, sekä Alia Bhatt Rajun kihlattuna Seethana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan passelisti, Stevensonin ja Doodyn oikein herkutellessa hirviömäisillä hahmoillaan. Yhtä ainokaista luotia intialaisen elämää arvokkaampana pitävää kuvernööri Buxtonia huomaa vihaavansa jo elokuvan ensiminuuteilla.

Tiesin etukäteen, ettei intialaisessa elokuvateollisuudessa pahemmin piitata sellaisista elokuvanteon säädöksistä, joihin länsimaalaiset leffaharrastelijat ovat tottuneet ja että saman leffan aikana voitaisiin nähdä otteita useammastakin eri lajityypistä. Mikään ei kuitenkaan voinut valmistaa minua siihen tykitykseen, mitä RRR tarjoaa. Siis voi pojat, mitä menoa! Elokuvaa ei todellakaan pysty lokeroimaan mihinkään yhteen genreen, vaan tämä fiktiivistä tarinaa kertova historiallinen eepos on höystetty seikkailulla, toiminnalla, vakoojajännärillä, sotadraamalla, romantiikalla, komedialla, sekä tanssi- ja musikaalinumeroilla. Osaamattomissa käsissä leffa sortuisi oman painolastinsa alle ja lässähtäisi karmaisevaksi sekasotkupannukakuksi, mutta S. S. Rajamouli ei ole mikään eilisen teeren poika. Ohjaaja sekoittaa lajityypit hämmästyttävän herkulliseksi genreblenderiksi, joka ei hullunkurisuuden määrälläänkään pääse aiheuttamaan ähkyä ja jota himoitsee vain lisää.

Rajamouli ei hoida mitään osapuolta elokuvasta puolivillaisesti, vaan toteuttaa kaiken vähintään sadan prosentin tehokkuudella ja energialla. Suunnilleen jokainen lajityyppi, mitä elokuvasta löytyy, on genrensä parasta, mitä on aikoihin nähty. Siis miten ihmeessä yhden leffan aikana voidaan nähdä näin riemastuttavaa tanssia ja laulamista ja niin helvetin siistejä toimintakohtauksia, että Hollywoodin toimintalegendat vihertyvät kateudesta, ohjaajat pohtivat hikipisarat ohimoilla, että miten ihmeessä voisivat päihittää näkemänsä ja studiopomot käyvät kiivaita neuvotteluja, miten saisivat tämän elokuvan tekijät hommiinsa ennen kuin kilpailijat ehtivät tarjota isompaa diiliä. Kuvitelkaapa toimintakohtaus, jossa John Wickien (2014-) ammuskelut yhdistyvät Bruce Leen taistelukoreografioihin ja visuaalinen ilme on samaa kuin Zack Snyderin 300-elokuvassa (2006). Ja sitten heittäkää sekaan ihmisiä riepottelevia villieläimiä, yli-inhimillisiä voimakkuuksia harjoittavia hahmoja ja kaikista älyttömimmät ideat, joita pikkupoikana keksi paiskiessa toimintafiguureja yhteen. Fysiikan lait unohtavan RRR:n toimintakohtaukset ovat hurjan kekseliäitä, suorastaan mielipuolisia ja niitä ei voi kuin toljottaa suu auki.

Toinen toistaan vaikuttavampien toimintakohtauksien väliin mahtuu tosiaan monenmoista. Pahemman luokan korvamatobiisi Naatu Naatu tarjotaan niin intensiivisen tanssikoreografian kera, että pyörällä päästään olevan katsojan tekisi mieli hypätä tanssiin ja hoilata mukana, vaikkei ole mitään käsitystä sanoista. Riehakkaiden tanssien siivittämien musikaalinumerojen seasta löytyy myös herkempää voimaballadia, joka iskee yllättävänkin isosti katsojan tunteisiin. RRR on aikamoista vuoristorata-ajelua tunteidensa puolesta, joita eri lajityypit ohjailevat. Välillä sitä naureskelee makeasti, kun villieläinten kanssa painivalla Bheemillä menee pupu pöksyyn, kun pitäisi puhua kauniille neidolle ja Raju yrittää parhaansa mukaan toimia uuden kaverinsa tukena. Sitten sitä taas seuraa pala kurkussa ja lähes tippa linssissä, kun sodan tiimellyksessä nuori poika (Varun Buddhadev) joutuu tarttumaan aseeseen ja puolustamaan perhettään, kun hän isänsä Ajay Devgn) menettää kykynsä ampua.

Suurin tunnelataus löytyy toki pääkaksikon välisestä ystävyydestä ja kuinka se liikkuu välillä piinaavankin tiivistunnelmaisesti kielekkeellä, uhaten horjahtaa ja pudota, jos Bheem ja Raju saavat selville toistensa todelliset henkilöllisyydet ja aikomukset. Enpä ole aikoihin nähnyt näin voimakkaasti, riemastuttavasti ja liikuttavasti esitettyä ystävyyttä. Heidän kautta sekopäisen elokuvan keskiössä sykkii valtavan suuri sydän. En tosin tiedä, oliko se tekijöiden tarkoituksena, mutta enpä tiedä muuta leffaa alkuperäisen Top Gunin (1986) jälkeen, jossa heteroiksi oletettujen miesten väliltä löytyisi näin vahvaa seksuaalista jännitettä. Kaikki tämä ja vielä enemmän tekevät RRR:stä vuoden elokuvaelämyksen. Päälle kolmen tunnin kesto ei todellakaan haittaa ja aika menee nopeasti, kun elokuvasta on näin villin moneksi. Itse asiassa halusin pistää leffan uudestaan pyörimään heti seuraavana aamuna.

Rajamoulin kynäilemä tarina on erinomainen ja sitä jää tapittamaan suurella mielenkiinnolla, etenkin kun Rajamouli suoriutuu ohjaajan hommasta näin ihailtavan upeasti. Jossain muussa leffassa tällainen yliampuvuus, dramaattisuus ja juustoisuus olisivat kompastuskiviä, mutta Rajamoulin hallinnassa kaikki istuu kuin nenä päähän. Herralta löytyy myös silmää vahvoille visuaalisuuksille. RRR on puhdasta silmäkarkkia vangitsevasti tyylitellyn kameratyöskentelynsä, hienojen puitteidensa ja yllättävänkin näyttävien erikoistehosteidensa puolesta. Stunt-tiimi ansaitsee kunnon aplodit työstään, sillä niin sekopäisiä juttuja leffassa nähdään. Äänimaailma musiikkeineen ja lauluineen tukee tunnelmointia täydellisesti, tarjoten niin mukaansatempaavaa rytmiä, intensiivistä tykitystä kuin herkkää maalailua.

Yhteenveto: RRR on aivan mielettömän fantastinen ja riemastuttavan sekopäinen eeposelokuva, joka yllättää ja pitää tiukasti otteessaan läpi kolmen tunnin kestonsa. Leffaa on tehty ihan täysillä joka osa-alueella ja elokuva tarjoaa vuoden parasta toimintaa, komediaa, romantiikkaa ja ennen kaikkea yhden parhaista bromanssi-tarinoista, joita on aikoihin nähty. Aina kun luulet, että elokuva on käyttänyt kaikki korttinsa, se iskee uusia ässiä pöytään. Villi vuoristorata-ajelu heittelee katsojaa tunnetilasta toiseen ällistyttävällä tyylitajulla. Joskus sitä jännittää vakoojameiningin takia, innostuu toinen toistaan hullummista toimintakohtauksista, nauraa hersyvälle huumorille, uppoaa täysin siirappiseen romantiikkaan tai hyppää hurjasti koreografioitujen tanssinumeroiden pyörteisiin. Sitten taas kyynel meinaa vierähtää poskelle, kun elokuva kuvaa sodan traagisuutta. Päätähdet N. T. Rama Rao Jr. ja Ram Charan ovat ilmiömäiset rooleissaan, hoitaen monipuoliset osansa kaikin puolin täydellisesti. Näyttelijät ovat uskottavia niin taistelun tiimellyksessä kuin hilpeän tanssin aikana ja heidän hahmojensa välille muodostuva ystävyys on käsin kosketeltavan aitoa. S. S. Rajamoulin ohjaus ja käsikirjoitus ovat erinomaiset. Osaamattomissa käsissä monisävyinen ja riehakas filmi kaatuisi täysin rähmälleen, mutta Rajamouli pitää paketin häikäisevän hyvin käsissään. Elokuva on myös teknisesti onnistunut teos. Vaikka olen tässä ylistänyt RRR:ää jo pidemmän aikaa, tuntuu siltä, etten ole kuin vasta raapaissut pintaa siitä, minkä takia se on niin mahtava elokuva. Se yllätti minut täysin ja intoani varmaan osoittaa se, että elokuvan loistokas korvamatokappale Naatu Naatu nousi jo viikossa tai parissa kuunnelluimpien kappaleiden listalleni Spotifyssä. Kyseessä on aivan tajuttoman hyvä leffa, jota suosittelen erittäin paljon, jos koskaan kohtaatte tilaisuuden katsoa sen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

RRR, 2022, DVV Entertainment

Arvostelu: Guillermo del Toron Pinokkio (Guillermo del Toro's Pinocchio - 2022)

GUILLERMO DEL TORON PINOKKIO

GUILLERMO DEL TORO'S PINOCCHIO

Ohjaus: Guillermo del Toro ja Mark Gustafson

Pääosissa: Gregory Mann, David Bradley, Ewan McGregor, Christoph Waltz, Tilda Swinton, Ron Perlman, Finn Wolfhard, Cate Blanchett, Burn Gorman, John Turturro, Tim Blake Nelson ja Tom Kenny

Genre: animaatio, seikkailu, musikaali

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 7

Guillermo del Toron Pinokkio perustuu Carlo Collodin klassikkosatuun Pinokkion seikkailut (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty useita elokuvasovituksia, tunnetuimpana Walt Disneyn animaatio Pinocchio vuodelta 1940. Ohjaaja Guillermo del Toro oli ollut lapsesta asti kiehtoutunut Pinokkion tarinasta ja koki, että hänen olisi ennemmin tai myöhemmin pakko tehdä oma filmatisointinsa. Kun hän 2000-luvun alussa näki Gris Grimslyn kuvittaman painoksen Collodin kirjasta, del Toro tiesi, että hänen elokuvansa tulisi visuaalisesti olemaan sen näköinen ja alkoi suunnitella leffaa. Hänen käsikirjoituksensa pohjalta itse Grimsly hyppäsi ohjaajaksi, yhdessä Mark Gustafsonin kanssa, mutta lopulta del Toro korvasi Grimslyn ohjaajana. Projekti päätyi kuitenkin tuotantohelvettiin rahaongelmien takia ja alustavat suunnitelmat vuoden 2013 tai 2014 ensi-illasta kaatuivat. Del Toro pyrki useamman vuoden ajan saada rahoitusta elokuvalle ja vihdoin vuonna 2018 Netflix suostui antamaan tukensa. Näyttelijät valittiin esittämään roolinsa ja pitkä stop-motion -animointiprosessi käynnistyi. Nyt Guillermo del Toron Pinokkio -nimen saanut elokuva on julkaistu Netflixissä ja itse odotin leffan näkemistä kovasti. Siinä, missä muutama kuukausi sitten ilmestynyt Disneyn sieluton uudelleenkierrätyselokuva Pinocchio (2022) piirrosklassikkonsa pohjalta oli helppo tuomita jo etukäteen epäonnistumiseksi, del Toron elokuva upeiden visuaalisuuksien kanssa puhutteli minua suuresti. Katsoinkin Guillermo del Toron Pinokkion heti julkaisupäivänä Netflixistä.

Menetettyään poikansa ensimmäisessä maailmansodassa, surun musertama ja alkoholiin turvautunut puuseppä Geppetto päättää rakentaa itselleen uuden pojan puusta. Yöllä mystinen haltija herättää puisen pojan, Pinokkion eloon, jonka täytyy ymmärtää elämän merkitys muuttuakseen oikeaksi pojaksi.

Elokuvan päähenkilö on tietty nimen mukaisesti puuseppä Geppetton (äänenä David Bradley) rakentama puinen poikanukke Pinokkio (Gregory Mann), jonka hyvä haltija (Tilda Swinton) loihtii eläväksi, ilahduttamaan surun musertamaa seppää, jonka oikea poikalapsi Carlo (myös Mann) kuoli muutamia vuosia sitten ensimmäisen maailmansodan pommituksessa. Eloon herännyt nukkepoika on kuvainnollisesti sinisilmäinen ja lapsenmielisen innokas kaikesta. Riemukkaan Pinokkion matkaa on ilo seurata, vaikka tunnetusti puupää ei aina tee ihan fiksuimpia päätöksiä naiivin luonteensa takia ja voi siksi käydä myös hieman hermoille. Tämä matka on tietty täynnä monia opetuksia, jotka ovat hyviä niin päähenkilölle, lapsikatsojille, sekä myös monille aikuisille, jotka tuppaavat unohtaa käytöstapoja sun muuta tärkeää. Tässä elokuvassa katsoja on myös erityisen kiintynyt Geppettoon, jonka aiemmin kohtaamaan tragediaan perehdytään liikuttavasti. Masentunut mies saa heti sympatiat puolelleen ja katsojalle herää monenlaisia tunteita, katsoessaan puusepän ja tämän luomuksen muovautuvaa isä-poika-suhdetta.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat matkaava runosielu Sebastian S. Sirkka (Ewan McGregor), tivolia pyörittävä kreivi Volpe (Christoph Waltz) ja tämän apina-assistentti Spazzatura (Cate Blanchett), sekä... fasismin perustaja Benito Mussolini (Tom Kenny) ja tätä seuraava upseeri Podestà (del Toron luottonäyttelijä Ron Perlman)? Lisäksi jo valmiiksi nimekästä näyttelijäkaartia ovat täydentämässä John Turturro paikallisena tohtorina, Burn Gorman paikallisena pappina, Finn Wolfhard upseeri Podestàn poikana Kynttilänä ja Tim Blake Nelson tuonpuoleisessa uhkapeliä takovina kaniineina. Tilda Swinton kuullaan hyvän haltijan lisäksi myös tämän sisarena, tuonpuoleista hallitsevana Kuolemana. Siis mikä ihme tämä Pinokkio-tulkinta oikein on?

Kuten on jo voinut ehkä päätellä, Guillermo del Toron Pinokkio ei Netflixin antamasta K7-ikärajasta huolimattakaan ole mikään ihan koko perheen animaatioelokuva, vaan enemmän aikuiseen makuun tehty sovitus klassikkosadusta. Elokuva uiskentelee paikoitellen yllättävänkin synkissä vesissä (enkä tarkoita vain merellä tapahtuvaa finaalia jättiläiskalan kanssa) ja käsittelee aiheitaan ja teemojaan kypsästi. Muun muassa elämän ja kuoleman merkitys, oman tien löytäminen ja sitä kulkemisen tuomat vastuut ja vaikeudet ovat mukana, ja niitä käsitellään monipuolisesti ja useampien hahmojen kautta. Pinokkio etsii paikkaansa maailmassa ja pohtii, haluaako olla Geppettolle mieleen ja mahdollisimman samanlainen kuin tämän menettämä poika, vai löytäisikö hän sittenkin omat kutsumuksensa, silläkin uhalla, ettei puuseppä piittaa niistä? Kuuliaisen seuraamisen ja oman reittinsä luomisen risteyksessä elämäänsä pohtivat myös Kynttilä-poika, jonka olisi määrä taistella Italian ja fasismiaatteen puolesta, sekä jopa Spazzatura-apina, joka on kyllästynyt rääkkäävään kreiviomistajaansa.

Elokuvan tarina etenee pääasiassa tuttuja latuja, mutta ravistelee pakkaa siirtämällä kertomusta muutaman vuosikymmenen eteenpäin 1930-luvulle, jossa puidaan yhä ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeja, samalla kun toinen maailmansota alkaa nostella päätään. Vaikka alkuperäiskirjan lukeneet tai Disneyn piirrosklassikon nähneet tuntevatkin kertomuksen, eivät pintapuolisesti tuttujen kohtausten läpikäynti tunnu koskaan pakkopullalta, vaan kaikkia puolia seuraa lumoutuneena, sillä kaikkeen tuodaan mukaan omat käänteensä ja mausteensa. Aikuismaisempi ote ja erityisesti häikäisevä visuaalinen toteutus perustelevat Guillermo del Toron Pinokkion olemassaoloa, eikä piristävä, edukseen erottuva ja mieleenpainuva elokuva ole vain yksi klassikkosadun filmatisointi muiden joukossa, kuten Disneyn oma näytelty uusintaversio. Toisin kuin siinä, del Toron sovituksessa sykkii suuri sydän. Ohjaajan into ja rakkaus projektia kohtaan huokuu kaikesta ruudulla nähtävästä läpi elokuvan. Liki parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla, vaikka leffasta löytyykin paljon rauhallisempia ja pohdiskelevampia hetkiä.

Visuaaliselta anniltaan Guillermo del Toron Pinokkio on suorastaan mykistävän kaunis teos. Erilaisten ja eri tilanteita vaatien erikokoisten nukkejen ja häikäisevän yksityiskohtaisten taustojen kanssa toteutettu stop-motion -animaatio on läpikotaisin ihailtavan komeaa katseltavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti, ruudulla tapahtuu kaiken aikaa jotain myös taustoilla ja monella elokuvantekijällä nousisi hikipisarat ohimolle jo pelkästään pohtiessaan, kuinka lähtisi toteuttamaan tätä kaikkea. Del Toron ja aiemmin animaattorin hommia tehneen kakkosohjaaja Mark Gustafsonin käsissä elokuva on kuitenkin varmalla ammattitaidolla työstetty. Hienoa animointia tukee vahva äänimaailma ja Alexandre Desplatin säveltämät nätisti maalailevat musiikit. Sekaan on myös heitetty muutama musikaalinumero, joiden laulut ovat kyllä mainioita, mutta joita ilmankin elokuva pärjäisi passelisti.

Yhteenveto: Guillermo del Toron Pinokkio on kaunis ja sydämellinen tulkinta klassikkosadusta, joka vetää vertoja jopa Disneyn animaatioklassikolle. Ihan mihinkään koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen filmi ei kuitenkaan istu, sillä niin synkäksi se toisinaan äityy. Ensimmäisen maailmansodan traumat ja toisen maailmansodan käynnistely istuvat yllättävänkin hyvin tarinaan. Kertomus kulkee pitkälti tuttuja latuja, mutta tällaisia toimivia lisämausteita ja käänteitä on ripoteltu toimivasti mukaan. Mukaan mahtuu myös hyviä teemoja muun muassa elämänvalinnoista; seuratako vanhempien asettamaa polkua vai luodako jotain omaa? Elokuvasta löytyy paljon sydäntä ja se herkistää katsojansa muutamaankin otteeseen. Välillä jo leffan visuaalinen anti on niin mykistävän nättiä, että tippa saattaa mennä linssiin - puhumattakaan Alexandre Desplatin herkistä sävelmistä. Animaattorit ovat tehneet huikeaa työtä sulavasti liikkuvien hahmojen ja yksityiskohtaisten miniatyyrilavasteiden kanssa. Del Toron ja Mark Gustafsonin ohjaus on erinomaista ja ääninäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan. Lopputuloksena on hieno teos, joka pieksee monet tulkinnat Collodin sadusta mennen tullen. Suosittelen Guillermo del Toron Pinokkiota erittäin lämpimästi katsottavaksi ja todella toivon, että elokuva voittaa parhaan animaatioelokuvan palkinnot kaikissa tulevissa gaaloissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Guillermo del Toro's Pinocchio, 2022, Netflix, Netflix Animation, The Jim Henson Company, Pathé, ShadowMachine, Double Dare You, Necropia Entertainment

Arvostelu: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird - 1962)

KUIN SURMAISI SATAKIELEN

TO KILL A MOCKINGBIRD

Ohjaus: Robert Mulligan
Pääosissa: Gregory Peck, Mary Badham, Phillip Alford, John Megna, Frank Overton, Rosemary Murphy, James Anderson, Estelle Evans, Brock Peters, Collin Wilcox, Ruth White, Alice Ghostley, Paul Fix, Crahan Danton ja Robert Duvall
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

To Kill a Mockingbird, eli suomalaisittain Kuin surmaisi satakielen perustuu Harper Leen samannimiseen, Pulitzer-palkittuun kirjaan vuodelta 1960. Tuottaja Alan J. Pakula kiinnostui Leen kirjasta ja osti sen elokuvaoikeudet. Alunperin tekijät halusivat kuvata elokuvan Leen lapsuuden kotikaupungissa Monroevillessa, joka toimi kirjan fiktiivisen Maycombin kaupungin esikuvana. Kuitenkin kun tekijät hoksasivat, että kaupunki oli muuttunut liian moderniksi, eikä soveltunut 1930-luvulla tapahtuvan elokuvan kuvauspaikaksi, leffa päätettiin toteuttaa studiolla. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Kuin surmaisi satakielen sai maailmanensi-iltansa 20. joulukuuta 1962 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli hitti, yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä elokuvista ja kriitikot ylistivät sitä. Leffa sai kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, naissivuosa, kuvaus ja musiikki), joista se voitti parhaan miespääosan, käsikirjoituksen ja lavastuksen palkinnot, sekä viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras elokuva ja ohjaus), joista se voitti parhaan miespääosan ja musiikin palkinnot, kuten myös erityispalkinnon parhaana elokuvana, jonka viesti on tärkeä koko maailmalle. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana klassikkona. Itse en ollut nähnyt tai lukenut Kuin surmaisi satakieltä, mutta olen toki tiennyt siitä jo kauan. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin ja viimein sivistää itseäni katsomalla filmin ja arvostelemalla sen juhlan kunniaksi.

1930-luvun alussa Maycombin kaupungissa lapset Scout ja Jem kammoksuvat kadun päässä asuvaa eriskummallista Boo Radleyta, samalla kun heidän asianajajaisänsä Atticus Finch ryhtyy puolustamaan valheellisesti raiskauksesta ja pahoinpitelystä syytettyä tummaihoista miestä, Tom Robinsonia.

Mahtava ja karismaattinen Gregory Peck voitti parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolityöstään Atticus Finchinä, joka yrittää tasapainotella elämässä perheenisänä ja asianajajana. Voitot olivat täysin ansaitut. Peck on tuttuun tapaansa erinomainen roolissa, ollen niin rakastettava ja sympaattinen isänä kuin myös voimakas ja jylhä, pitäessään aivan mieletöntä monologiaan oikeussalissa.

     Phillip Alford ja Mary Badham taas näyttelevät leskeksi jääneen Atticusin lapsia, Jem-poikaa ja Scout-tytärtä, jota ei kiinnosta yhtään olla tyttömäinen, vaan joka haluaa tehdä poikien juttuja veljensä kanssa. Jem taas yrittää olla mahdollisimman huolehtivainen isoveli, vaikka usein hänen nuoruutensa paistaa läpi. Katsoja voi huomata kokevansa monenmoisia tunteita lapsihahmoja kohtaan. Paikoitellen he ovat ilahduttavan riemukkaita ja seikkailullisia, toisinaan taas hieman ärsyttäviä ja rasittavasti ongelmia aiheuttavia. Alford ja Badham ovat kuitenkin molemmat todella hyviä rooleissaan - Badham jopa niinkin hyvä, että hän oli ehdolla parhaan naissivuosan Oscar-palkinnosta vain 10-vuotiaana! Badham pitikin nuorimman naissivuosa-ehdokkaan titteliä hallussaan useamman vuoden, kunnes Tatum O'Neal päihitti hänen ennätyksensä roolillaan elokuvassa Paperikuu (Paper Moon - 1973).

     Elokuvassa nähdään myös John Megna lasten kaverina Dillinä, Estelle Evans Finchin perheen kodinhoitaja Calpurniana, Frank Overton sheriffi Tatena, Paul Fix tuomari Taylorina, Rosemary Murphy, Ruth White ja esikoisroolinsa tekevä Robert Duvall Finchien naapureina, sekä James Anderson Bob Ewellina, joka syyttää tummaihoista Tom Robinsonia (Brock Peters) tyttärensä Mayella Ewellin (Collin Wilcox) raiskauksesta ja pahoinpitelystä. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä rooleissaan - etenkin Anderson, joka huokuu inhottavuutta rasistisena Bobina ja Peters sympaattisena Tomina, jonka syyllisyyteen katsoja ei Atticusin tavoin usko hetkeäkään.

Ei ole mikään ihme, että Kuin surmaisi satakielen on niin kehuttu ja rakastettu teos, ja että sitä pidetään nykyään ehtana klassikkona. Elokuvassa on tärkeitä teemoja, jotka iskevät katsojaan kuin katsojaan ja saavat helposti herkistymään. Edelleen valitettavan ajankohtaisesti elokuva ottaa kantaa rasismiin ja kuinka oikeusjärjestelmä on yhä liiankin sokeasti valkoisen puolella. Elokuvan paras kohtaus todella on Atticusin erinomainen ja voimaa täynnä oleva monologi valamiesten edessä oikeussalissa, kun hän yrittää vakuuttaa heidät Tomin syyttömyydestä. Päivänselviä faktojakin iskiessä pöytään katsoja voi kuitenkin nähdä monien valamiesten ilmeistä, että he ovat jo valmiiksi syyttäjän puolella. Läpi leffan Atticus myös antaa hyviä opetuksia ja ohjeita lapsilleen siitä, kuinka ihmisiä kuuluisi kohdella ja kuinka maailmaa pitäisi katsoa niin, että kaikilla ihmisillä olisi hyvä olla. Kaunis viesti iskee lujaa yhä 60 vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen ja tulee iskemään vielä vuosikymmenienkin päästä.

Sen lisäksi, että elokuva on teemoiltaan voimakas ja tärkeä, se on muutenkin erittäin onnistunut filmi. Lasten puuhia seuraa mielellään, etenkin kun niihin tulee jatkuvasti uutta koukkua. Paikoitellen saattaa tuntua, että heidän kiinnostuksensa erikoista Boo Radleyta kohtaan vie huomiota Atticusin oikeustapauksesta, mutta se tuo mukaan sitä sanomaa ennakkoluuloista ja on niitä juonikuvioita, joissa odotus palkitaan lopussa. Atticusin oikeustapaus on todella mielenkiintoinen ja erityisen kiinnostavan siitä tekee, kuinka se esitetään Atticusin lasten vinkkelistä. Itse asiassa kaikki esitetään heidän vinkkelistään. Kun lapsihahmot lähtevät alussa liikkeelle naiiveina ja pikkuhiljaa he kasvavat elokuvan aikana, myös katsojasta tuntuu siltä kuin kasvaisi heidän mukanaan. Heidän ymmärryksensä myötä leffa uppoutuu syvemmälle sen vaativampaan puoleen.

Elokuvan on ohjannut Robert Mulligan, joka luo mukaan vahvaa tunnelmaa ja pitää filmiä hyvin kasassa. Harper Leen kirjan pohjalta Horton Foote on työstänyt käsikirjoituksen, jossa erilaiset teemat kulkevat käsi kädessä onnistuneen tarinankerronnan kanssa. Foote voittikin työllään parhaan käsikirjoituksen Oscar-palkinnon. Kuin surmaisi satakielen on myös taidokkaasti kuvattu ja jo kuvauksessa usein korostetaan sitä, kuinka asiat esitetään lasten näkökulmasta. Leikkaus on oivallista ja elokuvassa on paljon hienoja lavasteita ja asuja, joilla tekijät ovat tehneet aikamatkan omasta ajastaan 30 vuotta menneisyyteen. Ääniefektit toimivat myös ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit vain hienosti lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Kuin surmaisi satakielen on hieno elokuva, joka pitää sisällään oivia teemoja muun muassa ennakkoluuloista ja niiden ylittämisestä, sekä ihmisten kohtelemisesta. Isähahmon oikeudenkäyntikuvio ja lasten omat seikkailut käsittelevät näitä teemoja eri tavoin, kummatkin tehokkaasti. On mainio ratkaisu kertoa tarinaa lasten näkökulmasta ja vaikka muksut käyvätkin silloin tällöin hermoille, katsojana on täysillä heidän mukanaan ja tuntuu siltä kuin itsekin kasvaisi heidän parissaan. Mitä enemmän Scout ja Jem kasvavat henkisesti, sitä kypsemmäksi myös leffa heidän ympärillään muuttuu. Mary Badham ja Phillip Alford ovat hyvät valinnat lasten rooliin, mutta elokuvan todellinen tähtihän on totta kai Gregory Peck, joka huokuu karismaa roolissaan asianajajaisänä. Peckin pitämä monologi oikeussalissa on elokuvan parasta antia. Robert Mulliganin ohjaus on erittäin mainiota, Horton Footen käsikirjoitus toimii oikein hyvin ja teknisiltä ansioiltaankin Kuin surmaisi satakielen on pätevästi tehty. Se on edelleen ajankohtaiselta tuntuva, teemoiltaan tärkeä ja tunteikas teos, joka on ehdottomasti klassikkoasemansa ansainnut. Suosittelenkin filmiä kaikille laatudraamojen ja oikeussalitarinoiden ystäville - etenkin näin elokuvan 60-vuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
To Kill a Mockingbird, 1962, Pakula-Mulligan, Brentwood Productions

Arvostelu: Koomikkojen kuningas (The King of Comedy - 1982)

KOOMIKKOJEN KUNINGAS

THE KING OF COMEDY

Ohjaus: Martin Scorsese

Pääosissa: Robert De Niro, Jerry Lewis, Sandra Bernhard, Diahnne Abbott, Shelley Hack, Margo Winkler, Kim Chan ja Frederick De Cordova

Genre: komedia, draama

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 12

The King of Comedy, eli suomalaisittain Koomikkojen kuningas on ohjaaja Martin Scorsesen ja näyttelijä Robert De Niron viides yhteistyöelokuva. Elokuvakriitikko Paul D. Zimmerman oli kiehtoutunut Esquire-lehden artikkelista Johnny Carsonin pakkomielteisestä fanista, joka seurasi häntä kaikkialle. Zimmerman alkoi tästä kehitellä tarinaa ja työstikin käsikirjoituksen. Samaan aikaan Scorsese ja De Niro olivat juuri julkaisseet filminsä Kuin raivo härkä (Raging Bull - 1980) ja Scorsese oli aikeissa jättäytyä pois fiktioelokuvista tehdäkseen dokumentteja. De Niro sai kuitenkin käsiinsä Zimmermanin tekstin ja suostutteli Scorsesen ohjaamaan siitä elokuvan. Siitä huolimatta, että Scorsese oli pahasti uupunut viime elokuviensa myötä ja joutunut jopa sairaalahoitoon, hän päätti tarttua projektiin ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Koomikkojen kuningas sai maailmanensi-iltansa 18. joulukuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva sai kriitikoilta kehuvan vastaanoton, mutta se oli järkyttävä floppi taloudellisesti. Elokuvan budjetti oli lähes 20 miljoonaa dollaria ja elokuva sai tienattua lippuluukuilla vaivaiset kaksi miljoonaa. Itse en ollut ennen nähnyt Koomikkojen kuningasta - itse asiassa kuulin koko elokuvasta vasta syksyllä 2019, kun Joaquin Phoenixin tähdittämää Jokeria verrattiin siihen vahvasti. Kun huomasin Koomikkojen kuninkaan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa leffan juhlavuoden kunniaksi.

Rupert Pupkin uskoo, että hänessä voisi olla ainesta uudeksi koomikkotähdeksi. Itse asiassa hän on varma, että se on hänen kohtalonsa ja hän on valmis tekemään kaikkensa saavuttaakseen unelmansa.

Elokuvan pääroolissa nähdään ohjaaja Scorsesen 1900-luvun lopun luottonäyttelijä Robert De Niro. De Niro oli aiemmin esiintynyt Scorsesen elokuvissa Sudenpesä (Mean Streets - 1973), Taksikuski (Taxi Driver - 1976), New York, New York (1977) ja Kuin raivo härkä ja tässä hän näyttelee Rupert Pupkinia, mielenterveysongelmaista koomikkopyrkyriä, jolla on pakkomielle idolistaan, koomikko Jerry Langfordista (roolissa koomikkojen kuninkaaksi aikoinaan kutsuttu Jerry Lewis). De Niro on aivan fantastinen roolissaan, tehden hahmostaan samanaikaisesti todella kiehtovan, lystikkään ja jopa ahdistavan. Aluksi Rupertia kannustaa saamaan tuulta siipiensä alle urallaan ja häntä säälii, kun näkee, kuinka epäilijät kohtelevat häntä, mutta vähitellen alkaa tuntua siltä, että tämä herra tarvitsisi hoitoa ja nopeasti. Lewis on myös nappivalinta osaansa Jerry Langfordina, joka saa Rupertin riesakseen. Mielenkiintoinen ja yllättävänkin toimiva ratkaisu hahmossa on, ettei hän oikeastaan koskaan vitsaile leffan aikana, vaan hän on jopa aika tyly persoona. Emme siis näe sitä, mikä Rupertia niin inspiroi. 

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Sandra Bernhard Jerryä myös kipeästi fanittavana Mashana, Diahnne Abbott Rupertin ihastuksen kohteena Ritana, Shelley Hack Jerryn sihteerinä, Frederick De Cordova Jerryn ohjelman tuottajana, sekä itse Martin Scorsese todella pienessä cameoroolissa Jerryn ohjelman ohjaajana. Scorsesen äiti Catherine taas kuullaan Rupertin äidin äänenä. Jälleen on kiehtova kikka, ettemme koskaan pääse näkemään jotain asiaa leffasta.

Koomikkojen kuningas osoittautui todella ilahduttavaksi yllätykseksi. Toisaalta kun kyseessä on Scorsesen ja De Niron yhteistyö siltä ajalta, kun molemmat olivat kenties kovimmassa iskussa, mitä muutakaan voi odottaa? Ehkä se, ettei leffasta oikein puhuta mitään ja että se otti takkiinsa niin pahasti taloudellisesti, saivat minut epäilemään sen laadukkuutta. Kyseessä on kuitenkin suorastaan erinomainen filmi, josta en keksi erityisemmin kritisoitavaa. Vahvan satiirin keinoin elokuva ottaa hyvin kantaa showbisnekseen ja kuinka häikäilemätöntä se on. Samalla se on myös todella onnistunut kuvaus häiriintyneen ihmisen mielenmaisemasta. Leffa tunkeutuu vaikuttavasti Rupertin pään sisälle ja katsojakin pääsee usein näkemään, mitä niissä aivoissa oikein liikkuu. Rupert elää niin täysillä omassa kuplassaan, että katsojankin on välillä vaikea sanoa, mikä ruudulla tapahtuvasta on totta ja mikä ei. Fantastinen esimerkki tästä on alussa nähtävä kohtaus, jossa leikataan todellisen maailman ja Rupertin mielikuvituksen välillä, Rupertin unelmoidessa tulevaisuuttaan maailmankuuluna koomikkona.

Tarina kulkee hyvällä tempolla eteenpäin ja saa pikkuhiljaa kummallisempia ja synkempiä kierroksia. Samalla myös tunnelma muovautuu. Elokuva lähtee liikkeelle aika hilpeänä ja kevyenä, mutta mitä enemmän Rupertia torjutaan, sitä painostavammaksi ja epämiellyttävämmäksi tunnelma muuttuu. Ei leffasta koskaan mitään puhdasveristä kauhua tai edes trilleriä pääse muovautumaan, mutta elokuvassa silti vallitsee tietty olon vaikeaksi tekevä henki. Tämä henki pitää katsojaa tiukasti otteessaan ja leffan vajaan parin tunnin kesto kulkeekin nopeasti ohi. Elokuvan lopetus toimii kirsikkana kakun päällä ja huipentaa hienosti loistokkaan hahmotutkielman. 

Vaikka tässäkin elokuvassa on elementtejä rikoselokuvista, tämä on huomattavasti erilainen verrattuna moniin Scorsesen tunnetuimmista teoksista ja erottuukin siten hyvin edukseen. Scorsesen ohjaus on todella lahjakasta ja kuten jo sanoin, hänen ratkaisunsa näyttää ja olla näyttämättä tiettyjä juttuja vain lisää filmin kiehtovuutta. Paul D. Zimmermanin käsikirjoitus on jo itsessään vahva, eikä ihme, että hän voitti tekstistään BAFTA:n käsikirjoituspalkinnon - ihka ensimmäisen laatuaan! Myös tekninen puoli on taidokas. Kuvaus on sujuvaa ja sitä tukee usein tyylikkään synkkä valaistus. Lavastukset ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin toimii todella hyvin. Robbie Robertsonin säveltämät musiikit eivät erityisemmin nouse esille, vaan pääasiassa elokuvassa kuullaan kappaleita eri artisteilta ja yhtyeiltä, kuten Ray Charlesilta, The Pretendersiltä ja Bob Jamesilta.

Yhteenveto: Koomikkojen kuningas on erinomainen elokuva ja onnistunut satiiri showbisneksestä ja sen varjopuolista. Paul D. Zimmermanin väkevän käsikirjoituksen pohjalta Martin Scorsese on ohjannut todella tehokkaan ja koukuttavan filmin, joka käynnistyy varsin hilpeänä, mutta uiskentelee pikkuhiljaa kohti synkempiä vesiä. Epämiellyttävä ilmapiiri kasvaa ja katsojan on pakko saada tietää, kuinka hommassa lopulta käy. Finaali onkin kaiken odotuksen arvoinen. Elokuvan aikana katsoja viedään hienosti tutkimaan päähenkilön mielenmaisemaa ja filmissä jätetään oivasti epäselväksi, mikä kaikki on totta ja mikä vain Rupert Pupkinin pään sisällä. Robert De Niro on fantastinen pääroolissa, tulkiten onnistuneesti hahmonsa monia puolia. Aluksi kaltoinkohdeltua hahmoa säälii, mutta pikkuhiljaa tämä alkaa muuttua suorastaan ahdistavaksi. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on taidokkaasti tehty. Koomikkojen kuningas tuntuu harmillisen unohdetulta teokselta ja on sääli, ettei iso yleisö löytänyt sitä ilmestyessään. Omissa kirjoissani elokuva nousi Scorsesen töiden parhaimmistoon ja suosittelen filmiä erittäin lämpimästi, etenkin näin 40-vuotisjuhlan kunniaksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.3.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The King of Comedy, 1982, Embassy International Pictures

Arvostelu: Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can - 2002)

OTA KIINNI JOS SAAT

CATCH ME IF YOU CAN

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hanks, Christopher Walken, Nathalie Baye, Amy Adams, Martin Sheen, Nancy Lenehan, James Brolin, Thomas Kopache, Candice Azzara, Jennifer Garner ja Elizabeth Banks
Genre: draama, komedia, rikos
Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 7

Catch Me If You Can, eli suomalaisittain Ota kiinni jos saat perustuu tositapahtumiin yhden Yhdysvaltojen nokkelimman huijarin, Frank William Abagnale Jr:n elämästä 1960-luvulla. Abagnale kirjoitti teoistaan omaelämäkerran Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can) vuonna 1980 ja alkoi kaupittelemaan sitä elokuvastudioille. Tuottajat Norman Lear ja Bud Yorkin nappasivat kirjan elokuvaoikeudet ja myivät ne Columbia Picturesille, joka taas puolestaan myi ne tuottaja Hall Bartlettille. Bartlett oli jo alkanut tekemään elokuvaa, kun hän menehtyi ja projekti siirtyi Hollywood Picturesille. Sieltä projekti siirtyi TriStar Picturesin kautta DreamWorks-yhtiölle, jossa ohjaaja Steven Spielberg sai Abagnalen omaelämäkerran käsiinsä. Spielberg alkoi työstämään filmiä tuottajan roolissa ja ohjaajaksi pohdittiin aluksi mm. David Fincheriä, Gore Verbinskiä ja Lasse Hallströmiä, kunnes Spielberg päätti itse hoitaa ohjaamisen. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2002, samalla kun Spielbergin toinen elokuva, Minority Report (2002) oli jälkituotannossa ja lopulta Ota kiinni jos saat sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joka voitti myös kriitikot puolelleen. Elokuva sai parhaan miessivuosan ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden, parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden, sekä parhaan käsikirjoituksen, musiikin, puvustuksen ja miessivuosan BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Itse näin Ota kiinni jos saat muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, mutten ole nähnyt sitä kertaakaan sen jälkeen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen suunnilleen 15 vuoden jälkeen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1964 nuori Frank Abagnale Jr. saa tietää, että hänen vanhempansa ovat eroamassa ja päättää karata kotoaan. Karkumatkallaan Frank hoksaa nopeasti olevansa äärimmäisen lahjakas huijaamaan muita ja kun hän alkaa tahkoamaan rahaa väärennetyillä shekeillä, työskennellessään muka lentäjänä, lastenlääkärinä ja apulaisoikeusministerinä, hän saa FBI:n peräänsä.

Pääroolissa Frank Abagnale Jr:nä nähdään Leonardo DiCaprio, joka oli vain muutamaa vuotta aiemmin noussut todelliseksi tähdeksi Titanicin (1997) megamenestyksen myötä. Tästä muodostunut into elokuvia kohtaan paistaa kirkkaana DiCaprion silmillä Frankin roolissa ja hän tekeekin loistotyötä läpi leffan. Vaikka hahmo ryhtyy rikollisiin puuhiin, katsojana on silti täysin Frankin puolella ja haluaa nähdä tämän pääsevän pälkähästä. Suuri osa tästä johtuu DiCaprion tuomasta vekkulimaisesta karismasta ja kuinka hän tekee Frankista huijaustilanteissa täysin yli-itsevarman, vaikkei tämä tietäisi lainkaan, mihin on itsensä pistänyt.

     Kun eri pankit ympäri Yhdysvaltoja alkavat huomaamaan samanlaisia shekkipetoksia, FBI:n agentti Carl Hanratty (Tom Hanks) ryhtyy selvittämään tapausta ja jahtaamaan Frankia. Agentti Hanratty perustuu todelliseen agentti Joseph Sheaan, joka ei leffan teon aikaan halunnut, että hänen nimeään käytetään filmissä. Hanks on tuttuun tapaansa mahtava roolissaan, mutta jää silti auttamatta DiCaprion varjoon.

Roolistaan parhaan miessivuosan BAFTA:n voittanut Christopher Walken ja Nathalie Baye nähdään Frankin vanhempina, Frank Abagnale vanhempana ja Paula Abagnalena, joiden vaikea parisuhde ja ero johtavat Frankin karkaamiseen. Walken tekee erittäin hyvää työtä osassaan, mutta Baye jää selkeämmin sivuosaan. Naisnäyttelijöistä Baye on kuitenkin parhaiten esillä, sillä muut naisnäyttelijät joutuvat lähinnä tyytymään näyttelemään neitoja, joita Frank vietellen huijaa karkumatkallaan. Näissä rooleissa nähdään mm. Jennifer Garner, sekä nykyään huomattavasti isommat tähdet Amy Adams ja Elizabeth Banks.

Ota kiinni jos saat lähtee liikkeelle vuodesta 1967, kun Frank Abagnale on jo saatu kiinni ja häntä viedään FBI:n voimin takaisin Yhdysvaltoihin. Siitä sitten pitkien takaumien kautta kuljetaan ajassa taaksepäin, näyttäen Frankin elämää. Mistä nämä huijausideat ovat peräisin, mikä ajoi hänet karkuteille ja minkä takia hän lopulta jäi kiinni. Siitä huolimatta, että elokuva näyttää tavallaan heti alussa lopputuloksen, on kyseessä silti todella mukaansatempaava ja jännittävä FBI:n ja Frankin kissa-hiiri-leikki. Mistään synkistelevästä trilleristä ei ole kyse, vaan enemmän veijarimaisesta draamakomediasta, mikä levittää virneen vähän väliä katsojan huulille. Heti alussa elokuva esittelee Frankin mestarilliset huijarinlahjat, kun tämä aloittaa uudessa koulussa ja päättää esittää ranskanluokan sijaisopettajaa - ja vieläpä onnistuen siinä usean päivän ajan!

On todella hilpeää seurata, kuinka Frank päätyy mukaan erilaisiin hommiin ja kuinka hän ajan kanssa tehostaa taitojaan erilaisissa huijauksissa. Monet kohtaukset uhkuvat nerokkuutta, kun Frank väärentää hauskoin tavoin esimerkiksi shekkejä, lentäjäkorttia tai lääkärinpapereita. Rohkean persoonallisuutensa ansiosta Frank tekee yhä vain hävyttömämpiä rikoksia ja hänen elämänsä muuttuu päivä päivältä absurdimmaksi. Kiinnijäämisen riski on jatkuvaa ja pitää jännitettä yllä kaiken aikaa - etenkin kun FBI lähtee mystisen shekkiväärentäjän jäljille. Sen lisäksi, että elokuva on täynnä monia läheltä-piti-tilanteita, mitkä pistävät katsojan sydämen lyömään lujempaa, on myös kiehtovaa seurata Frankin suhtautumista FBI:hin. Välillä jännite kiinnijäämisestä vain innostaa Frankia lisää, kun taas toisinaan jatkuva pakoilu muuttuu uuvuttavaksi. Henkilökuvauksena Ota kiinni jos saat on todella mainio teos ja viihdyttävänä rikoskertomuksena vielä sitäkin parempi.

On Spielberg kyllä aikamoinen äijä. Hän ohjasi vuoden sisään kaksi lähes kahden ja puolen tunnin elokuvaa, joista ensimmäinen oli vielä ison budjetin tehostetuotanto Minority Report ja onnistui molemmissa erittäin hyvin. Ota kiinni jos saat ei todellakaan ole Spielbergin ensimmäinen elokuva, minkä hän ohjasi, odotellessaan toisen elokuvansa tehosteiden viimeistelyä. Vuonna 1993 hän julkaisi niin Jurassic Parkin kuin Schindlerin listan (Schindler's List), mikä on saavutus, mitä aika lailla kaikki muut ohjaajat voivat vain katsoa sivusta kadehtien. Vaikka Minority Report ja Ota kiinni jos saat eivät olekaan kaksikkona läheskään yhtä väkevä kuin Jurassic Park ja Schindlerin lista, ovat ne silti molemmat loistoviihdettä, eikä voi muuta kuin ihailla ohjaajan lahjakkuutta. Ota kiinni jos saat on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Lavasteilla ja asuilla 1960-luku herätetään tyylikkäästi takaisin henkiin. Kuvaus on oivallista ja sitä tukee hyvä leikkaus (joskin elokuvan ei tarvitsisi olla ihan kahden tunnin ja 20 minuutin mittainen). Äänimaailmakin on mainio tehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin, jotka tuovat oman vahvan lisänsä vekkulimaiseen henkeen.

Yhteenveto: Ota kiinni jos saat on aivan mahtava rikoskomedia, joka pitää tehokkaasti mukanaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin kestonsa. Filmi nostaa vähän väliä virneen katsojan kasvoille, sillä sitä on niin viihdyttävää ja hilpeää seurata. Frank Abagnale Jr:n veijarimaiset huijauspuuhat ovat erittäin koukuttavia ja onnistunutta jännitettä tuodaan mukaan, kun FBI astuu kuvioihin. Jahti pitää niin päähahmon kuin katsojan varpaillaan, vaikka lopputulos paljastetaan heti elokuvan alussa. Steven Spielbergin ohjaus on herralle tyypillisesti todella taidokasta ja hän pitää ovelaa pakettia hyvin kasassa. Leonardo DiCaprio on nappivalinta huijarin osaan ja Tom Hanks suoriutuu erittäin passelisti tätä jahtaavan FBI-agentin roolista. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on pätevästi työstetty. Ota kiinni jos saat tuntuu usein unohtuvan, kun käydään läpi Spielbergin elokuvia. Ohjaajan filmografiaan mahtuu toki monia tätä parempia huipputeoksia, mutta 2000-luvun leffoista puhuttaessa Ota kiinni jos saat edustaa mielestäni Spielbergin tuotannon parempaa päätyä. Suosittelenkin elokuvaa kaikille kevytmielisempien rikostarinoiden, sekä tämän ohjaajan ja näiden näyttelijöiden faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Catch Me If You Can, 2002, DreamWorks, Kemp Company, Splendid Pictures, Parkes/MacDonald Image Nation, Amblin Entertainment, Muse Entertainment Enterprises

Arvostelu: Avatar: The Way of Water (2022)

AVATAR: THE WAY OF WATER

Ohjaus: James Cameron

Pääosissa: Sam Worthington, Zoe Saldaña, Sigourney Weaver, Britain Dalton, Jamie Flatters, Trinity Jo-Li Bliss, Stephen Lang, Jack Champion, Cliff Curtis, Kate Winslet, Bailey Bass, Filip Geljo, Matt Gerald, Joel David Moore, Dileep Rao, Edie Falco, Brendan Cowell, Jemaine Clement, CCH Pounder ja Giovanni Ribisi

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 3 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 12

James Cameronin scifielokuva Avatar (2009) oli kriitikoiden kehuma jättimenestys - jopa kaikkien aikojen menestynein elokuva lähes kolmen miljardin dollarin lipputuloillaan - joten jatkoa oli tietty luvassa. Kukaan ei kuitenkaan osannut arvata, kuinka pitkään jatko-osaa täytyi odottaa. Cameron ryhtyi samanaikaisesti kirjoittamaan kakkos- ja kolmososan käsikirjoituksia, joiden oli tarkoitus saada ensi-iltansa vuosina 2014 ja 2015. Kirjoitusprosessin ja vedenalaisen motion capture -tekniikan hiomisen venähtäessä julkaisua on kuitenkin pitänyt siirtää yhä vain uudestaan eteenpäin. Toisen ja kolmannen elokuvan kuvaukset käynnistyivät samanaikaisesti elokuussa 2017 - siis yli viisi vuotta sitten. Maaliskuussa 2020 kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia, mikä johti jälleen ensi-illan siirtymiseen. Toukokuussa kuvaukset jatkuivat jälleen ja nyt, kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatar: The Way of Water -nimen saanut jatko-osa on vihdoin ja viimein saanut ensi-iltansa. Itse en käynyt katsomassa ensimmäistä Avataria, kun se saapui Suomen teattereihin loppuvuodesta 2009, vaan katsoin sen vasta seuraavana kesänä vuokralta. Kohistun 3D-tekniikan ja jättimäisen valkokankaan puutteesta huolimatta ihastuin leffaan ja olen katsonut sen useasti uudestaan. Jatko-osiin olen kuitenkin suhtautunut jo vuosien ajan varauksella. Kakkoselokuvan ensi-illan jatkuva siirtely viesti ikävistä tuotantovaikeuksista ja minua alkoi kammoksuttaa, kun Cameron ilmoitti, että hän on alkanut kirjoittamaan jo neljättä ja viidettä Avataria, vaikkei ole saanut edes kakkososaa valmiiksi. Jossain kohtaa yhdyin muiden vitsailuun siitä, että tuskinpa jatko-osaa on oikeasti koskaan tulossa. Tänä vuonna olen kuitenkin vähitellen alkanut odottamaan jatko-osaa innokkaammin, etenkin kun kävin katsomassa alkuperäisen Avatarin viimeinkin leffateatterissa uudelleenjulkaisun myötä. Meninkin katsomaan Avatar: The Way of Waterin heti sen ensi-iltapäivänä ja tietysti 3D:nä IMAX-salissa, jotta filmi pääsisi täysiin oikeuksiinsa.

On kulunut kymmenen vuotta siitä, kun Jake Sully liittyi na'vi -olentojen klaaniin. Nyt hän on naimisissa Neytirin kanssa ja pariskunta on saanut lapsia. Onni kuitenkin katkeaa, kun taivaskansa tekee paluun Pandoralle ja perhe joutuu pakosalle, kun heidän vanha vihollisensa, avatar-kehossa takaisin henkiin herätetty Quaritch janoaa kostoa.

Sam Worthington ja Zoe Saldaña tekevät paluun rooleihinsa Jake Sullyksi, entiseksi merijalkaväen sotilaaksi, joka siirsi tietoisuutensa sinisiä na'vi -olentoja mukailevaan avatar-kehoon ja Neytiriksi, hurjaksi na'vi -soturiksi. Elokuvassa tiedostetaan alkuperäisen ja jatko-osan välissä vierähtänyt vuosikymmen ja myös tarinassa tehdään kymmenisen vuoden hyppy ajassa eteenpäin. Jake ja Neytiri ovat nyt vanhempia, joilla on omasta takaa kolme lasta, aikuisuuden kynnyksellä oleva ja isänsä johtajuutta visusti sivusta seuraava Neteyam (Jamie Flatters), teini-ikäinen ja kapinahenkinen Lo'ak (Britain Dalton), sekä pieni ja innokas tytär Tuk (Trinity Jo-Li Bliss). Lisäksi he ovat adoptoineet Sigourney Weaverin näyttelemän tohtori Augustinen avatar-kehon mystisesti synnyttäneen lapsen, Kirin, jota Weaver myös esittää ja Jack Championin esittämän ihmislapsi Spiderin. Hieman jopa yllättäen Jake ja Neytiri jätetään taka-alalle ja jatko-osan keskiöön nostetaan tämä lapsikatras. Uudet muksut ovat pääasiassa hyvin kirjoitettuja ja onnistuneen erilaisia toisistaan. Etenkin jatkuvasti ongelmiin joutuva Lo'ak ja Eywa-henkeen vahvaa yhteyttä tunteva Kiri ovat mainioita tapauksia. Tuk on lähinnä vain todella sympaattinen. Neteyam jää pääparin lapsista vähimmälle huomiolle, kun taas Spider on harmillisen köykäisesti kirjoitettu tapaus. Ihmisnuorukainen selvästi pohtii paikkaansa tässä maailmassa; kuuluuko hän ihmisten vai na'vien pariin? Tämä pohdiskelu on kuitenkin kömpelösti toteutettu ja hahmo jää todella etäiseksi motiiviensa ja tekojensa puolesta. On myös hieman sääli, että ykköselokuvassa vahvan kasvun suureksi sotilaaksi tehnyt Jake joutuu tässä lähinnä tyytymään sivuosaan, jossa hän moittii vuorotellen lapsiaan heidän päätöksistään. Neytiri saa parit hetket loistaa, mutta jää miehensä tavoin vähän väliä paitsioon.

Ykköselokuvasta paluun tekevät myös Joel David Moore ja Dileep Rao tutkijoiksi Normiksi ja Maxiksi, CCH Pounder Neytirin äidiksi Mo'atiksi, sekä Stephen Lang häijyksi eversti Quaritchiksi. "Mutta Quaritchan kuoli ykkösleffassa" joku saattaa ihmetellä. Tämä ei ole ollut James Cameronin mielestä mikään ongelma ja elokuvan alussa selitetään nopeasti, että ennen ykkösleffan lopputaistelua Quaritch latasi tietoisuutensa uuteen avatar-kehoon. Saman pahishahmon käyttö tuntuu tavallaan laiskalta ja toivoin, että sankareille olisi luotu uusi vastus vaikkapa vihollisklaanista, mutta toisaalta ratkaisu myös toimii. Siinä, missä ykkösleffan Quaritch jäi hieman sarjakuvamaiseksi antagonistiksi, tässä hahmosta löytyy enemmän sisältöä, kun pahis pohtii uutta asemaansa, missä hänet on asetettu vihaamansa lajin kehoon.

     Uusina hahmoina Jaken ja Neytirin lasten lisäksi esitellään veden äärellä asustavan Metkayina-heimon johtajat Ronal (Kate Winslet) ja Tonowari (Cliff Curtis), heidän lapsensa Reya (Bailey Bass) ja Aonung (Filip Geljo), sekä ihmiset, kenraali Ardmore (Edie Falco), paikallisia valasmaisia olentoja, tulkuneita metsästävä Scoresby (Brendan Cowell) ja meribiologi Garvin (Jemaine Clement). Uudet tuttavuudet toimivat ihan passelisti, mutta ihmishahmoista saadaan aika vähän irti. Läpikotaisin näyttelijät, niin uudet kuin vanhat, suoriutuvat passelisti osistaan ja erityisesti Saldanan vimmainen heittäytyminen on ihailtavaa. Jo vuonna 2018 Winsletin uutisoitiin päihittäneen Tom Cruisen laatima ennätys hengityksen pidättämisestä vedenalaista kohtausta kuvatessa. Aikamoinen saavutus, mutta harmillisesti se ei ole koskaan nähtävissä itse elokuvassa. Avatar kakkosta ja kolmosta tosin kuvattiin samanaikaisesti, joten voihan se olla, että Winsletin ennätyssukeltelu on mukana vasta seuraavassa filmissä.

Täytyy sanoa, että minulla on epäuskoinen olo, että kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen Avatarin jatko-osa on vihdoin ja viimein täällä. Valitettavasti minun täytyy myös sanoa, että pitkän odotuksen jälkeen vastassa oli jonkinmoinen pettymys. Ei Avatar: The Way of Water huono elokuva ole, ei todellakaan. Siitä löytyy paljon hyvää, mutta siitä löytyy myös selvät vikansa ja useiden vuosien tekoprosessin, hiomisen ja viilailun jälkeen olisin odottanut, että James Cameron olisi saanut jotain säväyttävämpää aikaiseksi. Visuaalisesti elokuva on tietty ällistyttävä. Tosin se, että sanon Avatar-leffan näyttävän uskomattoman komealta on sama kuin toteaisin veden olevan märkää. Vedestä puheen ollen, elokuvan kohtaukset meren alla ovat aivan mielettömän hienosti toteutettuja. 3D-tehoste pääsee oikeuksiinsa juurikin vedenalaisissa kohtauksissa, joissa hahmot ja erilaiset kalaoliot näyttävät irtautuvan valkokankaalta ja leijuvan katsojan kasvojen edessä. Leffa on puhdasta silmäkarkkia, se on selvää ja jos The Way of Water ei nappaa parhaiden erikoistehosteiden Oscar-palkintoa, on syytä epäillä Academyn jäsenten näköä.

Siinä, missä elokuvan uskomattomia efektejä toljottaessa voi ymmärtää, miksi leffan teossa on kestänyt niin pirun kauan, käsikirjoituksen puolesta tuntuu kuitenkin, että teksti on väsätty vauhdilla. Ensimmäinen Avatar on saanut ilmestymisestään asti kritiikkiä siitä, että sen tarina on kopioitu elokuvista Pocahontas (1995) ja Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1991). Vaikka yhtäläisyydet ovatkin kieltämättömät, mielestäni tutun tarinan vieminen avaruuteen toimii erinomaisesti. Tarina on vahvasti kerrottu, Jaken henkinen matka on mukaansatempaava ja väkevä, Pandoran maailma on upeasti luotu ja na'vien kulttuuri on kiehtovasti ja moniulotteisesti rakennettu. Ykkösleffassa Cameron hioi kaiken väkeväksi ja niinpä liki kolmituntinen elokuva ei mielestäni tuntunut pitkäveteiseltä. Lisäksi tunnepuolella ykkösleffa iskee minuun joka katselulla lujaa, kun tohtori Augustine kuolee ja na'vien kotipuu tuhoutuvat. Olen nähnyt ja kuullut paljon kommentteja, että kun Avatarista riisuu nätin visuaalisen annin, niin mitään ei jäisi jäljelle, mutta olen täysin eri mieltä. Jatko-osassa joudun kuitenkin myöntymään, että Cameron on tehnyt elokuvaa ulkonäkö edellä ja teksti on jäänyt ajoittain hieman raakileeksi.

Käsikirjoituksesta löytyy omat vahvuutensa esimerkiksi Jaken ja Neytirin lasten kautta. Jatkuvasti ongelmiin joutuvan Lo'ak-pojan edesottamuksia on kiinnostavaa seurata, etenkin kun tämä löytää yllättävän ystävän yksinäisestä tulkun-meriolennosta. Tekstissä Cameron painottaa jälleen toivettaan, että ihmiset löytäisivät jälleen yhteyden luontoon. Kun ykkösessä puhuttiin sademetsien ja niiden uhanalaisten eläinkuntien pelastamisen puolesta, niin kuten nimestä odottaa saattaakin, jatko-osassa katse kääntyy meriä kohtaan. On hyvä ratkaisu siirtää tarina pois Pandoran tutuista metsistä ja leijuvista vuorista ja esitellä uutta puolta kuusta. Meren äärellä asuva heimo elää eri tavoilla kuin Neytirin kansa ja niinpä nyt myös synnynnäinen na'vi joutuu opettelemaan uusia juttuja, kun ykkösleffassa hän toimi opettajana. Vedenalaista maailmaa tutkitaankin sitten pitkään ja hartaasti. Vaikka kaikki näyttää upealta, jossain kohtaa alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tarina junnaa paikoillaan. Ykköselokuvassa maailman pitkä esittely ja ihastelu oli tarpeellista, koska se oli sidoksissa tarinaan Jaken rakastumiseen Pandoraa ja sen luontoa, kansoja ja eläimiä kohtaan. The Way of Waterissa ihastelu tapahtuu ihastelun vuoksi.

Kestoa elokuvalla on lähes kolme tuntia ja vartti, missä on kyllä tiivistämisen varaa. Tällainen leikkaus olisi voitu julkaista myöhemmin 4K Ultra HD -julkaisuissa pidennettynä keräilijän versiona, samaan tapaan kuin ensimmäisestäkin Avatarista julkaistiin myöhemmin pidempi leikkaus. Ykkösleffassa mammuttimainen kesto oli perusteltu, sillä elokuva tuntui todelliselta matkalta ja elämykseltä, sekä ennen kaikkea vahvasti omilla jaloillaan seisovalta itsenäiseltä teokselta, joka ei olisi välttämättä edes tarvinnut jatkoa. Hieman takellellen rytmitetyn The Way of Waterin kertomus ei ole läheskään yhtä toimiva tai mukaansatempaava, minkä lisäksi kesken jäävä kertomus herättää herkästi tunnetta siitä kuin katsoisi pelkkää väliosaa. Ja kun elokuvaa piti odottaa kolmetoista vuotta, tuntuu aika turhauttavalta, kun leffan loppu vaikuttaisi sanovan, että nyt pitää odottaa vielä lisää, jotta päästään oikeasti siihen, mitä kohti tässä vasta lämmiteltiin.

James Cameron osaa tehdä teknisesti hurjan vaikuttavia filmejä, jotka jättävät muut samana vuonna ilmestyvät efektileffat varjoonsa. Herran filmografiaan kuuluu Avatarin lisäksi Terminator - tuhoaja (The Terminator - 1984) ja sen jatko-osa Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2: Judgment Day - 1991), Aliens - paluu (Aliens - 1986) ja palkintorohmu Titanic (1997), jotka ovat mielestäni mestariteoksia. The Way of Waterin tuottama pettymys tuntuu isommalta, kun miettii, kuinka huikeaan laatuun Cameron pystyy ja siksi en voikaan kuin ihmetellä, että miten hän ei saanut kolmessatoista vuodessa tätä parempaa aikaan? Välillä tuntuu siltä, että Cameron on tarttunut liikaa siihen, kuinka teknisesti uraauurtava teos Avatar oli ilmestyessään mullistavien tehosteidensa ja 3D-teknologiansa kanssa, eikä hän ole sen jatko-osia väsätessään vuosien varrella hoksannut, kuinka muu maailma on mennyt jo ohi. Välillä myös häiritsee, kuinka hän kierrättää juttuja ykkösosasta ja vieläpä aika ponnettomasti. Pandoralta löytyvä uusi universumin arvokkain asia on erityisen kömpelösti istutettu leffaan. Cameron osaa yhä luoda komeita kohtauksia ja tyylikästä toimintaa, mutta harmillisesti se todellinen vau-fiilis jää tällä kertaa uupumaan.

Yhteenveto: Avatar: The Way of Water on kelpo elokuva, mutta harmillinen pettymys mahtavalle scifiseikkailulle - etenkin kolmentoista vuoden odotuksen jälkeen. Visuaalisesti leffa on totaalisen ällistyttävä ja upeita tietokonetehosteita kelpaa kyllä katsella jättimäiseltä valkokankaalta. Varsinkin vedenalaiset kohtaukset ovat puhdasta silmäkarkkia ja niissä 3D-puoli pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Käsikirjoitukseltaan jatko-osa ei kuitenkaan ole kovin kaksinen, vaan jää hieman raakileeksi. Osaa hahmoista hyödynnetään köykäisesti ja rytmitys vaatisi viilaamista. Yli kolmen tunnin kesto käy puolessa välissä leffaa raskaaksi, vaikka efektivelhojen hienosti loihtimaa maailmaa onkin kiehtovaa tutkia. Osa juonikuvioista toimii varsin mainiosti ja toimintakohtaukset ovat pääasiassa viihdyttävää seurattavaa. Harmillisesti kokonaisuutena elokuva jää kaikessa mammuttimaisuudessaan aika laihaksi, eikä jatko-osa löydä alkuperäiselokuvan rikkauksia. Seassa on nättejä teemoja merten suojelusta, perheen merkityksestä ja oman polun löytämisestä, mutta ne hukkuvat hieman visuaalisuuksien alle. Jos fanitat alkuperäistä Avataria todella valtavasti ja olet odottanut jatkoa kuin kuuta nousevaa, Avatar: The Way of Water luultavasti toimii sinulle. Jos taas et pitänyt ykkösosasta, en usko, että kakkonen voittaa sinua puolelleen. Pettymyksestä huolimatta odotan näkeväni, mitä kerrottavaa Cameronilla on vielä tästä maailmasta, vaikka samalla kammoksunkin nyt aiempaa enemmän sitä, että näitä elokuvaa on tarkoitus tulla vielä kolme lisää. Eniten odotan kuitenkin näkeväni, kuinka maailma ottaa tämän jatko-osan vastaan. Onko Avatarille yhä kysyntää ja voiko jatko-osa päästä lähellekään alkuperäisosan lipputuloja, vai onko tästä, yhdestä kaikkien aikojen kalleimmista elokuvista tulossa kaikkien aikojen taloudellinen floppi...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Avatar: The Way of Water, 2022, 20th Century Studios, TSG Entertainment, Lightstorm Entertainment

Arvostelu: Tumma kristalli (The Dark Crystal - 1982)

TUMMA KRISTALLI

THE DARK CRYSTAL

Ohjaus: Jim Henson ja Frank Oz
Pääosissa: Stephen Garlick, Lisa Maxwell, Billie Whitelaw, Percy Edwards, Barry Dennen, Michael Kilgarriff, Jerry Nelson, Steve Whitmire, Seán Barrett ja Joseph O'Conor
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 33 minuuttia
Ikäraja: 12

The Dark Crystal, eli suomalaisittain Tumma kristalli on Muppetien luojan Jim Hensonin ja jedimestari Yodana parhaiten tunnetun Frank Ozin ohjaama nukkeanimoitu fantasiaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle Hensonin nähtyä Leonard B. Lubinin piirustuksen palatsissa asuvista, hienoihin vaatteisiin pukeutuneista häijyistä krokotiileista. Kuva puhutteli häntä ja hän alkoi luonnostelemaan tarinaa, joka kulki nimellä "The Crystal". Henson halusi tehdä tavallista synkemmän lastenelokuvan, ottaen mallia Grimmin veljesten klassikkosaduista. Aluksi hänen luomansa maailma ja sen asuttamat hahmot olivat hyvin erilaiset, ennen kuin ne muovautuivat lopullisiksi versioikseen. Henson halusi toteuttaa elokuvan vaativien nukkeanimaatioiden kera, eikä hän halunnut käyttää elokuvassa yhtäkään ihmishahmoa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 1981 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo saman vuoden lopulla. Ristiriitaisten ennakkonäytösten ja tuotantoyhtiö ITC Entertainmentin myynnin vuoksi leffaa jouduttiin työstämään hieman uudelleen ja sen julkaisua siirrettiin. Lopulta Tumma kristalli sai maailmanensi-iltansa 13. joulukuuta 1982 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, mutta aluksi se sai kahtia jakautuneen vastaanoton katsojilta ja kriitikoilta. Vuosien varrella elokuvan arvostus on kuitenkin kasvanut ja siitä on muodostunut kulttielokuva ja fantasiagenren klassikko. Itse katsoin Tumman kristallin ensimmäistä kertaa keväällä 2017 ja pidin elokuvasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Taianomainen satumaa on ajautunut synkkyyteen, kun sen suuri ja mahtava kristalli halkesi. Kaksi vallitsevaa lajia, hyvät mystikot ja pahat skeksit ovat sodassa, joka on kestänyt jo tuhannen vuoden ajan. Ennustuksen mukaan sodan voi lopettaa vain gelfling nimeltä Jen, jonka tehtävä on löytää tumman kristallin sirpale ja liittää se takaisin kristalliin.

Elokuvan päähenkilö on gelfling-olento nimeltä Jen, jonka nukkea liikuttelivat Henson ja Kiran Shah ja jota ääninäyttelee Stephen Garlick. Jen ajaa asiansa sadun päähahmona, joka aloittaa matkansa tietämättömänä ja pelokkaana, mutta joka kasvaa matkan varrella urhoolliseksi sankariksi. Henkilönä hän ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostava tai muutenkaan ihmeellinen. Hänen kehityskaarensa tapahtuu lähinnä, koska niin yleensä saduissa tapahtuu.

     Huomattavasti mielenkiintoisempia ovatkin elokuvan sivuhahmot, vaikkei heilläkään kummoisia kehityskaaria ole. Paras hahmoista on paha, korppikotkamainen skeksi-olento Chamberlain (nukkea liikutteli Frank Oz, ääninäyttelijänä toimi Barry Dennen), joka ajaa täysin omaa etuaan ja onkin valmis tekemään häijyjä ratkaisuja saadakseen haluamansa. Lisäksi hahmon jatkuva inisevä myhäily tekee Chamberlainista jo itsessään muistettavimman. Jos väität, ettet ole kertaakaan elokuvaa katsoessasi tai sen jälkeen matkinut Chamberlainin ääntelyä, tiedän, että valehtelet.

     Muita hahmoja ovat mm. muut pahat skeksit, kuten Keisari (animaattorina Henson, äänenä Jerry Nelson), Kenraali (Dave Goelz ja Michael Kilgarriff) ja Tieteilijä (Steve Whitmire), Jenin kasvattaneet hyvät ja viisaat mystikot, joista merkittävin on Mestari urSu (Brian Muehl ja Seán Barrett), Jenin tapaama toinen gelfling Kira (Kathryn Mullen ja Lisa Maxwell) ja tämän mukana kulkeva jättisuinen karvapallo Fizzgig (Goelz ja Percy Edwards), sekä salaisuuksien pitäjä Aughra (Oz, Shah, Mike Edmonds ja Billie Whitelaw). Aughra on hilpeä tapaus ja onkin hieman harmi, ettei häntä nähdä kuin muutamassa kohtauksessa. Myös mystikot jäävät harmillisen pieneen rooliin, vaikka heistä löytyykin kiehtovat puolensa elokuvan aikana.

Tumma kristalli ei siis ole vahvimmillaan hahmojensa puolesta, vaikka Chamberlain ja Aughra mahtavia ovatkin. Myöskään tarina ei ole niin vahva kuin voisi toivoa. Pohjimmiltaan se toimii kelvollisesti, vähän niin kuin päähenkilö Jen, mutta siinä ei uppouduta niin syvälle kuin voisi toivoa. Kertomus ennustetusta sankarista, jonka kohtalo on parantaa rikkinäinen maailma, on jo kliseinen, muttei vielä itsessään ongelma. Lähinnä ongelma on siinä, kuinka nopealla vauhdilla filmi käy läpi juontaan. Jottei katsoja varmasti putoaisi kärryiltä, kuulemme joko kertojaäänen tai hahmojen ajatusten kautta, mitä hahmojen pitää seuraavaksi tehdä tai mistä kaikessa on kyse. Vielä alussa kertojaääni toimii täydellisesti. Katsojasta tuntuu kuin hänelle luettaisiin iltasatua, mistä muodostuu heti miellyttävä tunne. Heikkouksistaankin huolimatta satuun uppoutuu täysillä.

Jim Henson ei selvästi ole ollut niinkään kiinnostunut omalaatuisen ja voimakkaan tarinan kertomisesta tai moniulotteisista hahmoista, vaan hänellä on ollut voimakas visio siitä, miltä elokuvan kuuluu näyttää, kuulostaa ja tuntua. Ja niissä jutuissa Tumma kristalli toimii hienosti. Koko elokuva on tosiaan toteutettu nukkeanimaationa, mutta kyse ei todellakaan ole mistään Muppetien kaltaisista käsinukeista. Gelflingit, skeksit, mystikot ja muut satuolennot ovat niin upeasti toteutetut, että jo pian katsoja saattaa luulla katsovansa oikeita, eläviä ja hengittäviä olioita. Näitä lähes ihmisten kokoisia nukkeja on liikuteltu valtavissa lavasteissa, jotta filmin maailma herää ruudulla eloon. Jos tarina epäonnistuu originaalisuudessa, muu toteutus on kuitenkin niin täynnä luovuutta, että kertomuksen vikoja katsoo sormien läpi. Elokuva on visuaalisesti kaunis teos, jota ei voi olla ihailematta.

Myös tunnelma on onnistunut. Elokuva huokuu lumoavaa satumaisuutta, jolloin tavanomaiseenkin seikkailuun hyppää mielellään ja innoissaan mukaan. Tekijöiden rakentamassa maailmassa on jotain äärimmäisen kiehtovaa ja taianomaista, ja vaikka juoni kulkeekin nopealla tempolla eteenpäin, elokuva osaa käyttää aikansa esitelläkseen tätä maailmaa. Yksi parhaista kohtauksista onkin, kun gelflingit matkaavat metsän halki ja pääsemme näkemään ties mitä eläimiä ja olioita, joita paikka on pullollaan. Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää söpöilyä, vaan siinä on jatkuvasti tietty painostava henki läsnä. Henson ei halunnut päästää lapsikatsojia helpolla, vaan hän on jopa sanonut tehneensä filmiä sillä mentaliteetilla, että on tervettä, että lapset kokevat pelkoa joskus. Jopa aikuisen mielestä häijyt skeksit ovat aika hurja ilmestys ja jotkut kohtauksetkin ovat hieman rankkoja. Pidän tästä synkemmästä puolesta valtavasti. Vaikka en nähnytkään leffaa lapsena, muistan, kuinka pidin itse lapsena perheleffoista, jotka uskalsivat astua astetta synkempiin tunnelmiin. Henson oli oikeassa, tietty pelko vain lisää sitä kiehtovuutta ja lumoavuutta.

Sen lisäksi, että elokuva näyttää hyvältä, se myös kuulostaa hyvältä. Jo ääniefektit ovat mainiot ja lisäävät satumaisia elementtejä mukaan, mutta yksi filmin parhaista puolista on Trevor Jonesin säveltämä musiikki. Siinä on jotain elämää suurempaa taianomaisuutta, seikkailua, herkkyyttä, jännittävyyttä, kauneutta ja lumoa. Kyseessä on niitä elokuvamusiikkeja, joita kuuntelee enemmän kuin mielellään ilmankin, että katsoo filmiä. Kun kuuntelee Jonesin mestarillista työtä silmät kiinni, voi itse kuvitella omia maagisia seikkailujaan, täynnä erilaisia olentoja ja maailmoja. Jos Tumman kristallin käsikirjoitus olisi yhtä vahva kuin kaikki muu sen ympärillä, kokonaisuutta voisi kutsua mestarilliseksi työksi.

Yhteenveto: Tumma kristalli on tarinaltaan aika kliseinen satuseikkailu, eivätkä elokuvan hahmot tee erityistä vaikutusta, mutta tekniseltä toteutukseltaan ja tunnelmaltaan elokuva on häikäisevän hieno. Siinä, missä kertomus jää lähinnä kelvolliseksi, filmin visuaalinen anti on täysin poikkeuksellista. Ällistyttävät nuket ja hulppeat lavasteet ovat kaunista ja jylhää katseltavaa. Jim Hensonin ja Frank Ozin työ niin nukkeanimaattoreina kuin ohjaajina on erinomaista. Tunnelma on ihastuttavan satumainen, uskaltaen myös äityä varsin synkäksi, jopa hieman pelottavaksi. Lukuun ottamatta mahtavaa Chamberlain-skeksiä ja hilpeää Aughraa, leffan hahmot eivät ole kovin kaksisia. Erityisesti päähahmo Jen jää aika tylsäksi tapaukseksi. Elokuva on siis aika ailahteleva tapaus, mutta jää silti selvästi plussan puolelle täysin omalaatuisen toteutustapansa ansiosta. Vaikka käsikirjoitus onkin varsin ontuva, visuaalinen anti korvaa paljon ja Tumma kristallia jää tuijottamaan häkeltyneenä. Suosittelenkin elokuvan katsomista lämpimästi, jos erikoisemmin toteutetut satuseikkailut ovat lähellä sydäntä. Vielä leffaa enemmän suosittelen katsomaan Netflixistä löytyvän esiosasarjan Tumma kristalli: Vastarinnan ajan (The Dark Crystal: Age of Resistance - 2019), jonka suoratoistopalvelu tosin anteeksiantamattomasti lopetti heti ykköskauden jälkeen. Siinä, missä elokuva on visuaalisesti komea, mutta käsikirjoitukseltaan hieman töksähtelevä, Netflix-sarja viilaa myös tekstin huippuunsa ja se on mielestäni yksi parhaista tuotannoista, joita Netflix on koskaan tarjonnut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Dark Crystal, 1982, Incorporated Television Company, Jim Henson Productions, Henson Organisation, The Jim Henson Company