Näyttelijät: Jared Padalecki, Jensen Ackles, Misha Collins, Mark A. Sheppard, Emily Swallow, Ruth Connell, Curtis Armstrong, Rob Benedict, Lisa Berry, Mark Pellegrino, Kim Rhodes, Kathryn Newton, Katherine Ramdeen, Finn Wolfhard, Matt Cohen, Steven Williams, Dylan Everett, Colin Ford, Osric Chau, Jim Beaver ja Samantha Smith
Genre: fantasia, jännitys
Jaksomäärä: 23
Jakson kesto: noin 41 minuuttia - Yhteiskesto: noin 15 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16
Eric Kripken luoma kauhua ja fantasiaa yhdistelevä sarja Supernaturalnousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä televisioissa syyskuussa 2005. Toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes, seitsemäs, kahdeksas, yhdeksäs ja kymmenes tuotantokausi pitivät suosiota yllä, joten jatkoa oli luvassa vielä lisää. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2015 ja Supernaturalin yhdennentoista tuotantokauden esitys alkoi jo muutamaa kuukautta myöhemmin, lokakuussa 2015. Kriitikot ja fanit kehuivat kautta ja se piti hyviä katsojalukuja yllä. Itse olin tiennyt Supernaturalista jo vuosia ja kun viime vuonna huomasin sarjan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa sen läpi. Pidin paljon viidestä ensimmäisestä kaudesta, mutta sen jälkeen sarjan taso lähti mielestäni laskuun. Intoni oli jo alkanut hiipua, aloittaessani yhdennentoista kauden katselun.
Deanin tapettua Kuoleman ja päästyään siten eroon Kainin merkistä, hän vapauttaa samalla vahingossa Pimeyden vankeudestaan.
Jared Padalecki ja Jensen Ackles nähdään Winchesterin veljeksinä Samina ja Deanina jo yhdettätoista kertaa. Kymmenennen kauden lopuksi Dean onnistui vihdoin pääsemään eroon häntä piinanneesta Kainin merkistä, mutta sillä hinnalla, että itse Kuolema kuoli ja samalla vapauteen pääsi miljardeja vuosia vangittuna ollut Pimeys (Emily Swallow). Samilla ja Deanilla onkin siis heti uusi murheenaihe, joka aiheuttaa päänvaivaa kenties pahemmin kuin mikään heidän kohtaamansa uhka aiemmin. Padalecki ja Ackles jatkavat kelpo suorittamistaan, mutta ajoittain heidän suorituksistaan näkyy tiettyä konemaista suorittamista. Kaikki on tässä kohtaa jo tuttua peruskauraa molemmille ja he voisivat esittää Samia ja Deania vaikka unissaan. Kymmenen kauden ja yli kahdensadan jakson jälkeen onkin ihan ymmärrettävää, että pientä väsähdystä alkaa olla ilmassa. Swallow taas on oiva valinta tämänkertaiseksi viholliseksi, josta löytyy enemmän puolia kuin aluksi vaikuttaisi.
Myös vanhat kunnon Castiel-enkeli (Misha Collins), Crowley-demoni (Mark A. Sheppard) ja hänen äitinsä Rowena-noita (Ruth Connell), rasittava Metatron (Curtis Armstrong), seriffi Jody Mills (Kim Rhodes) ja kapinahenkinen teini Claire (Kathryn Newton) ovat menossa mukana ja osan kohdalla tuntuu siltä, että he ovat mukana vain fanien vaatimuksesta, eivätkä niinkään sen takia, että heillä olisi varsinainen rooli tämänkertaisessa tarinassa. Lisäksi muuan nuori Finn Wolfhard käy kääntymässä yhdessä kauden alkupään jaksoista. Myöhemmin Wolfhard tulisi eräässä toisessa hittisarjassa näkemään "oudompia juttuja". Hehe.
Supernaturalin yhdestoista tuotantokausi jatkaa sarjalle tutuksi tulleella ailahtelevalla, mutta silti kelvollisella linjalla. Kausi käynnistyy suoraan siitä, mihin viimeksi jäätiin, Pimeyden päästyä vapaaksi. Sam ja Dean saavat nopeasti huomata, että tämä muinainen uhka saattaa olla jotain, mille edes heidän enkeli- tai demonituttunsa eivät pärjää, vaan he saattavat joutua hammasta purren pyytämään apua niiltä vihoviimeisiltä tahoilta, joiden kanssa he haluaisivat olla tekemisissä. Tämä Pimeys-kuvio pitää ihan kivasti mukanaan ja mielsin sen hitusen kiinnostavammaksi kuin edelliskauden Kainin merkki -tarinan.
Eniten kuitenkin pidin - kenties ei-kovin-yllättäväen - niistä yksittäisistä "viikon hirviö" -jaksoista, jotka eivät liity Pimeys-dilemmaan kuin korkeintaan muutaman repliikin muodossa. Niistäkin moni on kieltämättä todella kaavamaista kamaa, mutta sitten taas kauden neljäs jakso yllättää iloisesti. Nimittäin koko jakso on kuvattu Winchesterien auton vinkkelistä. Kamera pysyy auton sisällä läpi tapahtumien ja kikka on varsin kekseliäs. Lisäksi pidin paljon kahdennestatoista jaksosta, jossa Sam ja Dean vierailevat seriffi Millsin ja Clairen luona, joista jälkimmäinen haluaisi kovasti ryhtyä myös metsästäjäksi. Pidin erityisesti siitä, että Sam ja Dean tietävät, millaista on menettää normaali lapsuus, eivätkä he halua samaa tapahtuvaksi Clairelle. On myös hupaisa yksityiskohta, kuinka paljon Millsin kokkaama ihan tavallinen kotiruoka voikaan merkitä kaiken aikaa tien päällä oleville, lähinnä huoltoasemien roskaruokaa syöville veljeksille.
Tuotantokauden ohjaajien (Ackles on ohjannut kauden kolmannen jakson) ja käsikirjoittajien työt toimivat tarpeeksi hyvin, mutta varsinainen palo alkaa jo olla sammuksissa. Teknisestikin Supernatural jatkaa tutulla linjalla. Yhdestoista kausi on kelvollisesti kuvattu ja leikattu, lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin paikoitellen jopa varsin huvittavat halpuudessaan. Äänityöskentely on sujuvaa Jay Gruskan ja Christopher Lennertzin tuttuja musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Supernatural, Yhdysvallat, 2005-2020, Kripke Enterprises, Warner Bros. Television, Wonderland Sound and Vision, Supernatural Films
Näyttelijät: Millie Bobby Brown, Finn Wolfhard, David Harbour, Noah Schnapp, Gaten Matarazzo, Caleb McLaughlin, Winona Ryder, Natalia Dyer, Joe Keery, Charlie Heaton, Maya Hawke, Nell Fisher, Sadie Sink, Cara Buono, Brett Gelman, Priah Ferguson, Linda Hamilton, Jake Connelly, Jamie Campbell Bower, Linnea Berthelsen, Joe Chrest ja Randy Havens
Genre: fantasia, scifi, jännitys
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 57 minuuttia - 2 tuntia 8 minuuttia - Yhteiskesto: noin 10 tuntia 21 minuuttia
Ikäraja: 16
Dufferin veljesten luoma sarja Stranger Things nousi valtavaan suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin Netflixissä heinäkuussa 2016, joten jatkoa oli luvassa. Toinen, kolmas ja neljäs kausi vain kasvattivat suosiota ja jo ennen neljännen kauden ilmestymistä Dufferit ilmoittivat, että vielä olisi tulossa yksi kausi, joka veisi pääsarjan loppuunsa. Vuoden 2023 Hollywoodin lakot kuitenkin viivästyttivät tuotannon käynnistymistä. Kuvaukset alkoivat vihdoin tammikuussa 2024 ja nyt Stranger Thingsin viides ja samalla viimeinen tuotantokausi on julkaistu viimeistä jaksoa myöten. Itse hyppäsin mukaan sarjaan vasta pari kuukautta sen käynnistymisen jälkeen ja alun epäröinnin jälkeen huomasin lopulta innostuvani siitä jakso jaksolta enemmän. Yhtä jaksoa lukuun ottamatta pidin paljon kakkoskaudesta, kun taas kolmoskausi oli pienoinen pettymys. Neljäs kausi oli taas erinomainen ja nosti odotukseni korkealle finaalikautta kohtaan. Katsoinkin Stranger Thingsin viidennen kauden uudet jaksot heti niiden julkaisupäivinä.
On kulunut puolitoista vuotta siitä, kun Hawkinsin kaupunki repeytyi Vecnan tekojen takia ja armeija on ottanut kaupungin haltuunsa. Eleven ja muut valmistautuvat viimeiseen taisteluun Vecnaa vastaan, kukistaakseen tämän ja tuhotakseen Ylösalaisen maailman lopullisesti.
Stranger Thingsin tutut hahmot tekevät paluun vielä kerran. Eleven (Millie Bobby Brown) valmistautuu lopulliseen taistoon, ylisuojelevan Hopperin (David Harbour) kauhuksi. Joyce (Winona Ryder) ja hänen poikansa Will (Noah Schnapp) ja Jonathan (Charlie Heaton) ovat muuttaneet asumaan Wheelerien luokse, mikä on onni Willin parhaalle ystävälle Mikelle (Finn Wolfhard) ja Jonathanin tyttöystävälle Nancylle (Natalia Dyer). Dustin (Gaten Matarazzo) ei ole päässyt yli Eddien kuolemasta, kun taas Lucas (Caleb McLaughlin) viettää päivänsä sairaalassa, toivoen että Max (Sadie Sink) heräisi koomastaan. Robinista (Maya Hawke) on tullut paikallisen radio-ohjelman juontaja, apunaan Steve (Joe Keery). Eläessään näennäisesti normaalia elämää, hahmot tekevät taktisia etsintäretkiä Ylösalaiseen maailmaan, paikallistaakseen Vecnan (Jamie Campbell Bower) ja pistääkseen tämän päiviltä. Finaalikautta katsoessani tajusin todella, kuinka tärkeitä näistä hahmoista onkaan minulle muodostunut. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) tapaan on ollut ilo seurata niin näiden nuorien hahmojen kuin heidän näyttelijöidensä kasvua aikuisiksi vuosien varrella. Hahmot ovat läpikotaisin mahtavia ja kaikki saavat omat tähtihetkensä. Vecnasta saadaan irti enemmän ja hänestä muodostui lopulta erinomainen antagonisti tälle saagalle. Näyttelijöiden työ on kuitenkin ailahtelevaa. Siinä, missä aikuisnäyttelijät, kuten etenkin Harbour ja hyytäväksi muuttuva Bower hoitavat tonttinsa vakuuttavasti, osa lapsista, kuten Brown ja Schnapp takeltelevat toisinaan replikointinsa kanssa. Brown jää harmillisen yksi-ilmeiseksi Eleveninä, kun taas Schnapp ajautuu useasti aikamoisen ylisuorittamisen puolelle. Matarazzo taas onnistuu hienosti tuomaan Dustiniin synkempiä sävyjä, tämän syyllistäessä niin maailmaa kuin itseään Eddien kohtalosta.
Ja niin, lähes vuosikymmenen jälkeen Stranger Things on saanut päätöksensä. Kun kyseessä on ollut viime vuosien suurin sarjatapaus ympäri maailman, ovat sille kasaantuneet paineet toki aikamoiset - etenkin kun edellisen kauden ilmestymisestä ehti vierähtää jopa kolme vuotta erinäisten syiden takia. Odotellessaan katsojat ovat ehtineet luoda ties mitä teorioita, huhuja ja omia visioitaan siitä, kuinka tarina tulisi viedä päätökseen ja olikin jo etukäteen selvää, ettei viides kausi tulisi miellyttämään kaikkia faneja.
Omasta mielestäni finaalikausi on sarjan epätasaisin. Heikoimmillaan se on hitusen kömpelösti kerrottu, luottaen aivan liikaa hahmojen selittämiseen, seasta löytyy turhauttavankin pitkiksi venytettyjä nyyhkykeskusteluja ja näyttelijätyö on tosiaan vaihtelevan tasoista. Parhaimmillaan kyseessä on kuitenkin ihon kananlihalle nostattava, suun auki loksauttava, erittäin jännittävä, yllättävän hauska, pirun mukaansatempaava, aidosti koskettava ja jollain tapaa jopa kaunis huipennus. Heti avausjakso muistuttaa siitä, mikä sarjassa niin viehättää ja Hawkinsin menoon jää taas kerran täysillä koukkuun. Vaikka jaksot ovatkin pitkiä (viimeinen jakso kestää jopa yli kaksi tuntia), ne kulkevat pääasiassa kuin hujauksessa. Kausi julkaistiin kolmessa osassa ja oli suorastaan tuskaisaa odottaa seuraavia jaksoja. Etenkin viimeisen jakson odottelu oli lähes hermoja raastavaa, enkä muista milloin viimeksi sydämeni olisi hakannut tällä lailla jännityksestä, kun ryhdyin katsomaan televisiosarjan jaksoa.
Pidin päätöskaudella siitä, että se nostaa jopa hieman yllättäviä hahmoja keskiöönsä ja onkin kiinnostavaa saada vielä jotain irti näistäkin, aiemmin aika pieniin rooleihin tyytyneistä tyypeistä. Myös jotkut aiemmin vähäpätöisemmiltä tuntuneet jutut saavat tässä lisää lihaa luidensa ympärille ja se yksi kakkoskauden oudoista sivujuonijaksoistakin saa vitoskauden myötä uutta merkitystä. Kauden varrella varsinaisen yhteenottoon valmistautumisen aikana eri hahmot saavat aikansa loistaa ja pidinkin valtavasti siitä, kuinka kausi vie näiden tyyppien kertomukset päätökseensä. Vaikka osa kauden välijaksoista herättivät minussa pientä huolta, olin äärettömän huojentunut siitä, että pitkä finaalijakso osoittautui odotuksen arvoiseksi. Se jätti minulle oikealla tavalla tyhjän olon - sen tunteen, minkä saa aikaiseksi vain onnistunut päätös vahvalle tarinalle, johon on uppoutunut jo useiden vuosien ajan.
Epätasaisuuksistaankin huolimatta viimeinen kausi sementoi Stranger Thingsin paikan suosikkisarjojeni joukosta. Tästä huolimatta en haluaisi, että tästäkin tehdään pakotettu megafranchise. Ensimmäinen lisäosasarja, animoitu Stranger Things: Tales from '85 (2026-) ilmestyy jo tänä vuonna ja erään tutun hahmon omasta sarjasta on ollut huhua. Voi kunpa hyvät asiat osattaisiin oikeasti lopettaa. Odotukseni Stranger Thingsin lisärahastuksia kohtaan ovat olemattomat, mutta en malta odottaa, että jossain kohtaa löydän aikaa katsoa uudelleen koko viiden tuotantokauden sarjan alusta loppuun. Kiitos tästä kuluneesta vuosikymmenestä, Stranger Things.
Sarjan luoneet Dufferin veljekset ovat myös ohjanneet päätöskauden, yhdessä pitkään mukana olleen Shawn Levyn, sekä Frank Darabontin kanssa, joista jälkimmäinen fanittaa sarjaa niin paljon, että hän palasi eläkkeeltä työskennelläkseen sen parissa. Ohjaus on onnistunutta ja Dufferit vetelevät tunnepuolella juuri oikeista naruista. Käsikirjoitusten puolesta veljesten työ on hapuilevampaa, mutta he vievät kuitenkin tarinan kunnialla maaliin. Teknisesti Stranger Thingsin päätöskausi on näyttävä - eipä juuri muuta voikaan odottaa, jos siihen on ihan oikeasti satsattu liki puoli miljardia dollaria. Kausi on taitavasti kuvattu ja hyvin leikattu. Lavasteet ovat komeat ja puvustus tyylikästä. Tietokonetehosteet ovat pääasiassa hienot ja efektejä ja maskeerausta yhdistelemällä luotu Vecna on jälleen upea karmivuudessaan. Äänimaailma on kanssa hyvin rakennettu Michael Steinin ja Kyle Dixonin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Stranger Things, 2016-2025, Yhdysvallat, Netflix, Monkey Massacre, 21 Laps Entertainment
Pääosissa: Helena Zengel, Willem Dafoe, Finn Wolfhard, Emily Watson, Razvan Stoica, Carol Bors, Andrei Antoniu Anghel, David Andrei Baltatu ja Paul Manalatos
Genre: seikkailu
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 12
The Legend of Ochi on A24-yhtiön uusi satuelokuva. Isaiah Saxon oli jo aiemmin kynäillyt tarinan ochi-nimisistä otuksista ja hän ryhtyi lopulta muokkaamaan sitä elokuvan muotoon. Hän sai tukijoita ja elokuvantekijöitä ympärilleen ja kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2021. Nyt, muutaman vuoden jälkeen The Legend of Ochi on vihdoin saapunut elokuvateattereihin, enkä itse ole malttanut odottaa elokuvan näkemistä. Innostuin heti, kun näin yllä olevan ylisuloisen julisteen ja olenkin jännittänyt, että noinkohan elokuvaa julkaistaan Suomen teattereissa ollenkaan. Kävinkin katsomassa The Legend of Ochin heti sen ensi-iltapäivänä.
Syrjäisen saaren asukkaat ovat vuosia pelänneet ja metsästäneet metsässä lymyileviä otuksia, ocheja. Kun Yuri-tyttö löytää haavoittuneen ochinpoikasen, hän uhmaa otuksia vihaavaa isäänsä ja lähtee uskaliaalle seikkailulle syvälle metsän uumeniin, viedäkseen poikasen kotiinsa.
Saksalaisleffa System Crasherissa(Systemsprenger - 2019) vaikutuksen tehnyt Helena Zengel näyttelee Yuria, nuorta tyttöä, joka elää pienellä saarella, missä häntä on vauvasta asti opetettu varomaan metsässä asuvia hirmuisia ochi-otuksia. Mutta kun Yuri kohtaa haavoittuneen ochinpoikasen, ei tyttö voi olla auttamatta tätä pääsemään emonsa ja muiden lajitoveriensa luokse kotiin. Zengel on jälleen mainio, vaikka hänen osansa onkin hiljaisempi kuin villissä debyytissään. Ochinpoikanen taas on toteutettu vanhalla kunnon tavalla animatroniikkanukella ja toteutus on kertakaikkisen ihastuttava. Ochi on ylisöpö, mutta siltä löytyy myös äksympääkin persoonaa. Tytön ja satuolennon välinen ystävyys on moneen kertaan nähty, mutta silti mainio, ja Zengel suoriutuu passelisti, vaikka suurimmaksi osaksi hänen vastanäyttelijänsä onkin "vain" nukke.
Elokuvassa nähdään myös Willem Dafoe Yurin isänä Maximina, joka vihaa ocheja sydämensä kyllyydestä ja kouliikin saaren pojista metsästäjiä suunnilleen heti, kun nämä vain osaavat kävellä, Emily Watson Yurin äitinä Dashana, joka lähti Yurin ollessa vielä pieni, sekä Finn Wolfhard orpopoika Petrona, jonka Maxim otti suojelukseensa ja jota mies tuntuu pitävän enemmän omana lapsenaan kuin Yuria. Dafoe varastaa show'n teatraalisena Maximina, kun taas Watsonista löytyy hyvää pehmeyttä. Wolfhard ajaa asiansa Yurin velipuolena, joka ei itse haluaisi suosimista, muttei oikein tiedä, kuinka toimia Yurin kanssa.
The Legend of Ochi ei ollut ihan niin loistava satuelokuva kuin olisin toivonut, vaan esikoisleffaansa tekevän Isaiah Saxonin käsikirjoitus jää hitusen vaisuksi. Se kulkee turhan tuttuja latuja niin tarinan kuin hahmojen kanssa, eikä siksi lopputulemaa ole vaikea arvata. Saxonilta ei löydy edes mitään ässää hihasta, jolla sekoittaa pakkaa ja tarjota jotain yllättävää lopuksi. Tuttujen latujen kulkeminen ei kuitenkaan tarkoita, että elokuva olisi huono, ainoastaan hitusen mielikuvitukseton satuelokuvaksi. Tutuista palikoistakin rakennettu kokonaisuus toimii, hyvin pitkälti Saxonin rakentaman tunnelman ja Yurin ja ochin välille muodostuvan ihanan ystävyyden ansiosta.
Vain hieman päälle puolitoista tuntia kestävä elokuva on napakka paketti, joka menee nopeasti itse asiaan ja heittää Yurin ja ochinpoikasen elämänsä seikkailuun. On kiinnostavaa seurata, kun he oppivat asioita toisiltaan ja yrittävät yhdessä selviytyä vaaroista - jotka suurimmaksi osaksi johtuvat Yurin raivon nielaisemasta isästä. Seassa on joitain hauskoja hetkiä, kuten myös pientä jännitystäkin. Vaikka kyseessä on satu söpön olennon kera, ei The Legend of Ochi ole kuitenkaan mikään perheen pienimmille tarkoitettu elokuva. Yhä saduista pitävää aikuista sympaattinen elokuva todennäköisesti viehättää, vaikkei se keksi oikeastaan mitään uutta tai yllättävää.
Siinä, missä Saxonin käsikirjoitus jää hieman vaisuksi, hänen rakentama satumainen tunnelmansa on onnistunut. The Legend of Ochin ilmapiiri on lumoava, joskin samalla se sisältää myös hieman synkkiäkin vivahteita. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on vakuuttava. Se on taitavasti kuvattu, oli kyse tiiviimmistä lähikuvista tai näyttävistä maisemaotoksista. Lavasteet ovat oivat, puvustus paikoin lystikästä ja maskeeraukset mainiot. Parasta on tosiaan se, että ocheja ei ole tehty tietokoneella, vaan vanhan kunnon tapaan nukeilla ja asuilla. Lopputulos näyttää erittäin hienolta ja jättää haaveilemaan, että isotkin Hollywood-studiot hyödyntäisivät näitä kikkoja jälleen. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja David Longstrethin säveltämät musiikit tuovat miellyttävän lisänsä tunnelmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.5.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Legend of Ochi, 2025, A24, Neighborhood Watch, AGBO, Access Entertainment, Encyclopedia Pictura, IPR.VC, Year of The Rat
Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Paul Rudd, Carrie Coon, Dan Aykroyd, Kumail Nanjiani, Emily Alyn Lind, James Acaster, Celeste O'Connor, Ernie Hudson, Logan Kim, Annie Potts, William Atherton, Bill Murray ja Patton Oswalt
Genre: scifi, seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12
Ghostbusters - haamujengi(Ghostbusters - 1984) oli kehuttu jättihitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei kuitenkaan saanut yhtä suopeaa vastaanottoa, joten suunnitelmat kolmososasta kariutuivat. 2010-luvulla elokuvasarja yritettiin herättää uudestaan henkiin naisvetoisella uudelleenfilmatisoinnilla Ghostbusters(2016), mutta se sai faneilta lähes täystyrmäyksen. Tekijät päättivät palata juurille ja lopputuloksena oli Ghostbusters: Afterlife (2021), jossa vanhat tutut hahmot kohtasivat uusia tuttavuuksia. Elokuvasta pitivät niin katsojat kuin kriitikot ja se menestyi lippuluukuilla tarpeeksi, jotta sille oli järkeä ryhtyä tekemään jatkoa. Afterlifen tehnyt Jason Reitman jättäytyi kuitenkin pois ohjaajan hommasta, jolloin hänet korvattiin Afterlifen käsikirjoittaneella Gil Kenanilla. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2023 ja nyt Ghostbusters: Frozen Empire saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Ghostbusters - haamujengistä ja mielestäni kakkososa ja jopa uudelleenfilmatisointikin ovat ihan menevää hömppää. Pidin yllättävänkin paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja odotin positiivisin mielin sen jatko-osan näkemistä. Ilahduin, kun pääsin näkemään Ghostbusters: Frozen Empiren viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä.
Haamujengi kohtaa uuden uhkan, kun tuhansia vuosia vanha demoninen jumalolento, joka pystyy jäädyttämään ihmisiä kuoliaaksi pelkän pelon avulla, herää horroksestaan.
Ghostbusters: Afterlifesta tutut hahmot tekevät paluun. Egon Spenglerin tytär Callie (Carrie Coon), tämän lapset Phoebe (Mckenna Grace) ja Trevor (Finn Wolfhard), sekä Callien poikaystävä Gary Grooberson (Paul Rudd) muuttivat New Yorkiin ja toimivat nyt uutena Haamujenginä. Alkuperäisistä haamujengiläisistä Ray Stantz (Dan Aykroyd) toimii riivattujen esineiden tutkijana, Winston Zeddemore (Ernie Hudson) toimii Haamujengi-toiminnan rahoittajana ja fanisuosikki Peter Venkman (Bill Murray) käy lähinnä kääntymässä. Haamunnappaushommissa työskentelevät myös tutut nuoret Podcast (Logan Kim) ja Lucky (Celeste O'Connor), aiemmin sihteerinä toiminut Janine Melnitz (Annie Potts), sekä uusi tutkijahahmo Lars (James Acaster). Poppoota siis riittää, mutta ei kuitenkaan ruutuaikaa kaikille. Kun sekaan vielä heitetään hyytävän jumalolennon vankilana toimivan pallon omistava Nadeem (Kumail Nanjiani), hukassa oleva haamutyttö Melody (Emily Alyn Lind), kielitietäjä Hubert (Patton Oswalt) ja alkuperäiselokuvassakin Haamujengiä inhonnut, New Yorkin pormestariksi noussut Walter Peck (William Atherton), on elokuva ahdettu täyteen liikaa erilaisia tyyppejä, joilla pitäisi olla kaikilla oma funktionsa kaiken keskellä. Turhan laaja hahmogalleria johtaa siihen, että Spenglereihin keskittyvä perhepuoli jää liiaksi sivuun, eikä sillä osuta tunteisiin niin kuin voisi toivoa. Vahvin hahmo on tälläkin kertaa nuori Phoebe, mitä vain vahvistaa mainio Grace, joka on uskottava isoisänsä kaltaisena päämääräisenä tiedenerona. Muut näyttelijät hoitavat tonttinsa ailahtelevasti. Yleensä hauska Rudd jää tällä kertaa aika väkinäiseksi, Murray käy lähinnä vain hakemassa helppoa palkkiota ja Nanjiani on pääasiassa kiusallinen muka-hauskana hahmona, joka olisi valmis myymään mitä tahansa, kunhan oikeasta hinnasta sovitaan.
Valitettavasti Ghostbusters: Frozen Empire oli itselleni aikamoinen pettymys. Olin pitänyt paljon Ghostbusters: Afterlifesta ja toivoin jatko-osan pääsevän edes lähelle sen tasoa, mutta ei. Luvassa on harmillisen keskinkertainen ja yllättäen jopa hieman pitkäveteinen haamujahti, jossa olisi runsaasti potentiaalia, muttei taitoa tehdä sillä potentiaalilla oikein mitään aidosti hyvää tai edes erityisen kiinnostavaa. Jos trailerit ja julisteet innostivat sinua kuvastollaan jääkaudesta New Yorkissa, sitä joutuu odottamaan ihan loppuhuipennukseen asti ja silloinkin laajemmasta tuhosta nähdään vain pieni vilaus, kun finaali on päätetty käydä Haamujengin päämajana toimivan paloaseman tiloissa, jotka muuttuvat ahtaiksi, kun yli kymmenen hahmoa pitää saada puettua ikonisiin haalareihin ja vastassa on pitkä jääolio, jonka pää hipoo kattoa.
Ennen kuin päästään itse asiaan, katsojan täytyy päästä läpi aika raskassoutuisen ensimmäisen tunnin. Haamujen jahtaamista, seikkailuhenkeä ja huumoria on hämmentävän vähän ja leffa keskittyy lähinnä keskivertoon ihmisdraamaan. Mysteeriä jäämörön sisältävän pallon ympärillä kasvatellaan turhankin kauan ja lähinnä siten, että hahmojen täytyy jatkuvasti käydä etsimässä joku uusi tyyppi, joka tietää aina hitusen lisää asian tiimoilta ja johdattaa hahmot sitten seuraavan vastaavanlaisen tyypin luokse. Silloin tällöin sekaan on ripoteltu viihdyttäviä kohtauksia tai hauskoja repliikkejä, mutta aika vähän tästä käsiin jää. Parit lupaavasti alkavat kauhukohtauksetkin jäävät vain puolitiehen. Faneille kyllä riittää silmäniskuja, joista osa on aika kömpelösti istutettu sekaan. Kun Ray Parker Jr:n mahtava Ghostbusters-tunnuslaulu pärähtää soimaan elokuvan loppumisen merkiksi, päällimmäinen ajatukseni oli, että tässäkö tämä nyt oli? Ei Frozen Empire huono leffa ole, mutta ei se kovin hyväkään ole.
Ghostbusters: Afterlifen ohjaaja, alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan, pari vuotta sitten menehtyneen Ivan Reitmanin poika Jason Reitman ei tosiaan halunnut ohjata Ghostbusters: Frozen Empireä, joten tilalle otettiin kummatkin uusista leffoista käsikirjoittanut Gil Kenan. Kenan ei kuitenkaan ohjaajana ole Reitmanin tasoinen, eikä hänen työstään paista sama into kuin Reitmanista Afterlifea tehdessä. Niin Kenanin ohjaus kuin käsikirjoitus jäävät hieman laiskoiksi. Leffa kaipaisi lisää jännitettä, lisää huumoria ja vähemmän turhia hahmoja, jotka kuluttavat kestoa ylimääräiseen. Sentään elokuva on pätevästi kuvattu. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja käytännön tehostein toteutetut parit haamut komeat. Tietokone-efektien taso heittelee hieman, mutta pääasiassa leffa näyttää hyvältä. Äänimaailma on myös oivallisesti työstetty ja Dario Marianellin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla kivasti, sisältäen joitain alkuperäiselokuvan säveltäneen Elmer Bernsteinin melodioista.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters: Frozen Empire, 2024, Columbia Pictures, Sony Pictures Releasing, BRON Studios, Ghostcorps, Right of Way Films
Pääosissa: Gregory Mann, David Bradley, Ewan McGregor, Christoph Waltz, Tilda Swinton, Ron Perlman, Finn Wolfhard, Cate Blanchett, Burn Gorman, John Turturro, Tim Blake Nelson ja Tom Kenny
Genre: animaatio, seikkailu, musikaali
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 7
Guillermo del Toron Pinokkio perustuu Carlo Collodin klassikkosatuun Pinokkion seikkailut (Le avventure di Pinocchio) vuodelta 1883. Kirjan pohjalta on vuosien varrella tehty useita elokuvasovituksia, tunnetuimpana Walt Disneyn animaatio Pinocchiovuodelta 1940. Ohjaaja Guillermo del Toro oli ollut lapsesta asti kiehtoutunut Pinokkion tarinasta ja koki, että hänen olisi ennemmin tai myöhemmin pakko tehdä oma filmatisointinsa. Kun hän 2000-luvun alussa näki Gris Grimslyn kuvittaman painoksen Collodin kirjasta, del Toro tiesi, että hänen elokuvansa tulisi visuaalisesti olemaan sen näköinen ja alkoi suunnitella leffaa. Hänen käsikirjoituksensa pohjalta itse Grimsly hyppäsi ohjaajaksi, yhdessä Mark Gustafsonin kanssa, mutta lopulta del Toro korvasi Grimslyn ohjaajana. Projekti päätyi kuitenkin tuotantohelvettiin rahaongelmien takia ja alustavat suunnitelmat vuoden 2013 tai 2014 ensi-illasta kaatuivat. Del Toro pyrki useamman vuoden ajan saada rahoitusta elokuvalle ja vihdoin vuonna 2018 Netflix suostui antamaan tukensa. Näyttelijät valittiin esittämään roolinsa ja pitkä stop-motion -animointiprosessi käynnistyi. Nyt Guillermo del Toron Pinokkio -nimen saanut elokuva on julkaistu Netflixissä ja itse odotin leffan näkemistä kovasti. Siinä, missä muutama kuukausi sitten ilmestynyt Disneyn sieluton uudelleenkierrätyselokuva Pinocchio(2022) piirrosklassikkonsa pohjalta oli helppo tuomita jo etukäteen epäonnistumiseksi, del Toron elokuva upeiden visuaalisuuksien kanssa puhutteli minua suuresti. Katsoinkin Guillermo del Toron Pinokkion heti julkaisupäivänä Netflixistä.
Menetettyään poikansa ensimmäisessä maailmansodassa, surun musertama ja alkoholiin turvautunut puuseppä Geppetto päättää rakentaa itselleen uuden pojan puusta. Yöllä mystinen haltija herättää puisen pojan, Pinokkion eloon, jonka täytyy ymmärtää elämän merkitys muuttuakseen oikeaksi pojaksi.
Elokuvan päähenkilö on tietty nimen mukaisesti puuseppä Geppetton (äänenä David Bradley) rakentama puinen poikanukke Pinokkio (Gregory Mann), jonka hyvä haltija (Tilda Swinton) loihtii eläväksi, ilahduttamaan surun musertamaa seppää, jonka oikea poikalapsi Carlo (myös Mann) kuoli muutamia vuosia sitten ensimmäisen maailmansodan pommituksessa. Eloon herännyt nukkepoika on kuvainnollisesti sinisilmäinen ja lapsenmielisen innokas kaikesta. Riemukkaan Pinokkion matkaa on ilo seurata, vaikka tunnetusti puupää ei aina tee ihan fiksuimpia päätöksiä naiivin luonteensa takia ja voi siksi käydä myös hieman hermoille. Tämä matka on tietty täynnä monia opetuksia, jotka ovat hyviä niin päähenkilölle, lapsikatsojille, sekä myös monille aikuisille, jotka tuppaavat unohtaa käytöstapoja sun muuta tärkeää. Tässä elokuvassa katsoja on myös erityisen kiintynyt Geppettoon, jonka aiemmin kohtaamaan tragediaan perehdytään liikuttavasti. Masentunut mies saa heti sympatiat puolelleen ja katsojalle herää monenlaisia tunteita, katsoessaan puusepän ja tämän luomuksen muovautuvaa isä-poika-suhdetta.
Muita hahmoja elokuvassa ovat matkaava runosielu Sebastian S. Sirkka (Ewan McGregor), tivolia pyörittävä kreivi Volpe (Christoph Waltz) ja tämän apina-assistentti Spazzatura (Cate Blanchett), sekä... fasismin perustaja Benito Mussolini (Tom Kenny) ja tätä seuraava upseeri Podestà (del Toron luottonäyttelijä Ron Perlman)? Lisäksi jo valmiiksi nimekästä näyttelijäkaartia ovat täydentämässä John Turturro paikallisena tohtorina, Burn Gorman paikallisena pappina, Finn Wolfhard upseeri Podestàn poikana Kynttilänä ja Tim Blake Nelson tuonpuoleisessa uhkapeliä takovina kaniineina. Tilda Swinton kuullaan hyvän haltijan lisäksi myös tämän sisarena, tuonpuoleista hallitsevana Kuolemana. Siis mikä ihme tämä Pinokkio-tulkinta oikein on?
Kuten on jo voinut ehkä päätellä, Guillermo del Toron Pinokkio ei Netflixin antamasta K7-ikärajasta huolimattakaan ole mikään ihan koko perheen animaatioelokuva, vaan enemmän aikuiseen makuun tehty sovitus klassikkosadusta. Elokuva uiskentelee paikoitellen yllättävänkin synkissä vesissä (enkä tarkoita vain merellä tapahtuvaa finaalia jättiläiskalan kanssa) ja käsittelee aiheitaan ja teemojaan kypsästi. Muun muassa elämän ja kuoleman merkitys, oman tien löytäminen ja sitä kulkemisen tuomat vastuut ja vaikeudet ovat mukana, ja niitä käsitellään monipuolisesti ja useampien hahmojen kautta. Pinokkio etsii paikkaansa maailmassa ja pohtii, haluaako olla Geppettolle mieleen ja mahdollisimman samanlainen kuin tämän menettämä poika, vai löytäisikö hän sittenkin omat kutsumuksensa, silläkin uhalla, ettei puuseppä piittaa niistä? Kuuliaisen seuraamisen ja oman reittinsä luomisen risteyksessä elämäänsä pohtivat myös Kynttilä-poika, jonka olisi määrä taistella Italian ja fasismiaatteen puolesta, sekä jopa Spazzatura-apina, joka on kyllästynyt rääkkäävään kreiviomistajaansa.
Elokuvan tarina etenee pääasiassa tuttuja latuja, mutta ravistelee pakkaa siirtämällä kertomusta muutaman vuosikymmenen eteenpäin 1930-luvulle, jossa puidaan yhä ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeja, samalla kun toinen maailmansota alkaa nostella päätään. Vaikka alkuperäiskirjan lukeneet tai Disneyn piirrosklassikon nähneet tuntevatkin kertomuksen, eivät pintapuolisesti tuttujen kohtausten läpikäynti tunnu koskaan pakkopullalta, vaan kaikkia puolia seuraa lumoutuneena, sillä kaikkeen tuodaan mukaan omat käänteensä ja mausteensa. Aikuismaisempi ote ja erityisesti häikäisevä visuaalinen toteutus perustelevat Guillermo del Toron Pinokkion olemassaoloa, eikä piristävä, edukseen erottuva ja mieleenpainuva elokuva ole vain yksi klassikkosadun filmatisointi muiden joukossa, kuten Disneyn oma näytelty uusintaversio. Toisin kuin siinä, del Toron sovituksessa sykkii suuri sydän. Ohjaajan into ja rakkaus projektia kohtaan huokuu kaikesta ruudulla nähtävästä läpi elokuvan. Liki parin tunnin kesto hujahtaa vauhdilla, vaikka leffasta löytyykin paljon rauhallisempia ja pohdiskelevampia hetkiä.
Visuaaliselta anniltaan Guillermo del Toron Pinokkio on suorastaan mykistävän kaunis teos. Erilaisten ja eri tilanteita vaatien erikokoisten nukkejen ja häikäisevän yksityiskohtaisten taustojen kanssa toteutettu stop-motion -animaatio on läpikotaisin ihailtavan komeaa katseltavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti, ruudulla tapahtuu kaiken aikaa jotain myös taustoilla ja monella elokuvantekijällä nousisi hikipisarat ohimolle jo pelkästään pohtiessaan, kuinka lähtisi toteuttamaan tätä kaikkea. Del Toron ja aiemmin animaattorin hommia tehneen kakkosohjaaja Mark Gustafsonin käsissä elokuva on kuitenkin varmalla ammattitaidolla työstetty. Hienoa animointia tukee vahva äänimaailma ja Alexandre Desplatin säveltämät nätisti maalailevat musiikit. Sekaan on myös heitetty muutama musikaalinumero, joiden laulut ovat kyllä mainioita, mutta joita ilmankin elokuva pärjäisi passelisti.
Yhteenveto:Guillermo del Toron Pinokkio on kaunis ja sydämellinen tulkinta klassikkosadusta, joka vetää vertoja jopa Disneyn animaatioklassikolle. Ihan mihinkään koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen filmi ei kuitenkaan istu, sillä niin synkäksi se toisinaan äityy. Ensimmäisen maailmansodan traumat ja toisen maailmansodan käynnistely istuvat yllättävänkin hyvin tarinaan. Kertomus kulkee pitkälti tuttuja latuja, mutta tällaisia toimivia lisämausteita ja käänteitä on ripoteltu toimivasti mukaan. Mukaan mahtuu myös hyviä teemoja muun muassa elämänvalinnoista; seuratako vanhempien asettamaa polkua vai luodako jotain omaa? Elokuvasta löytyy paljon sydäntä ja se herkistää katsojansa muutamaankin otteeseen. Välillä jo leffan visuaalinen anti on niin mykistävän nättiä, että tippa saattaa mennä linssiin - puhumattakaan Alexandre Desplatin herkistä sävelmistä. Animaattorit ovat tehneet huikeaa työtä sulavasti liikkuvien hahmojen ja yksityiskohtaisten miniatyyrilavasteiden kanssa. Del Toron ja Mark Gustafsonin ohjaus on erinomaista ja ääninäyttelijät suoriutuvat oivallisesti osistaan. Lopputuloksena on hieno teos, joka pieksee monet tulkinnat Collodin sadusta mennen tullen. Suosittelen Guillermo del Toron Pinokkiota erittäin lämpimästi katsottavaksi ja todella toivon, että elokuva voittaa parhaan animaatioelokuvan palkinnot kaikissa tulevissa gaaloissa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.12.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Guillermo del Toro's Pinocchio, 2022, Netflix, Netflix Animation, The Jim Henson Company, Pathé, ShadowMachine, Double Dare You, Necropia Entertainment
Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Carrie Coon, Paul Rudd, Logan Kim, Celeste O'Connor, Bokeem Woodbine, Tracy Letts, Annie Potts, Olivia Wilde, J. K. Simmons, Dan Aykroyd, Bill Murray ja Ernie Hudson
Genre: fantasia, komedia, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 12
Ivan Reitmanin ohjaama kasarikomedia Ghostbusters - haamujengi(Ghostbusters - 1984) oli kriitikoiden kehuma menestys, jolle tehtiin tietty jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei ollut edeltäjänsä veroinen hitti, eikä se myöskään saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Tekijät yrittivät pitkään saada aikaiseksi kolmatta elokuvaa, mutta se jäi pyörimään tuotantolimbossa ja lopulta koko elokuvasarja päätettiin käynnistää uudestaan vuoden 2016 Ghostbusters-leffan myötä. Se sai kuitenkin murskaavan vastaanoton faneilta, eikä se menestynytkään budjettiinsa nähden kummoisesti, joten suunnitelmat sen jatko-osasta kuopattiin. Ivan Reitmanin poika Jason työsti käsikirjoituksen Gil Kenanin kanssa, joka toimisi jatko-osana alkuperäiselle filmille. Hän sai ideansa läpi ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä heinäkuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua siirrettiin ensin maaliskuuhun 2021, sitten kesäkuuhun ja lopulta marraskuuhun. Nyt Ghostbusters: Afterlife saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja minun täytyy tunnustaa, etten ollut lähes lainkaan kiinnostunut elokuvasta. Pidän todella paljon alkuperäisestä filmistä, mutta sen jatko-osa ja vuoden 2016 versio eivät vakuuttaneet minua. Uuden leffan trailerit eivät herättäneet mielenkiintoani ja olinkin hyvin skeptinen, kun kävin katsomassa Ghostbusters: Afterlifen Episodi-lehteen kirjoittavan ystäväni kanssa Pop Median, SF Studiosin ja Sonyn yhteistyössä järjestetyssä ennakkonäytöksessä.
Yksinhuoltajaäiti Callie muuttaa kahden lapsensa kanssa pienen kaupungin lähistöllä sijaitsevalle maatilalle, joka jäi perintönä hänen etäiseltä isältään. Lapset alkavat tutkia kummallisia ja yliluonnollisia tapahtumia niin maatilalla kuin kaupungissa ja saavat pian selville, että heidän isoisänsä oli ehta Ghostbuster!
Carrie Coon näyttelee yksinhuoltajaäiti Callieta, jolla menee taloudellisesti huonosti, minkä takia hän joutuu luopumaan asunnostaan kaupungissa ja muuttaa lastensa Trevorin (Finn Wolfhard) ja Phoeben (Mckenna Grace) kanssa vastikään menehtyneen isänsä maatilalle, pienen Summervillen kaupungin lähelle. Callien suhde tutkijaisäänsä ei kuitenkaan ole kaksinen, joten tilan periminen ei ole hänelle erityisen mieluisaa. Tätä vaikeaa isä-tytär-suhdetta syvennetään yllättävänkin onnistuneesti elokuvan aikana, mutta silti leffan keskiössä ovat perheen lapset.Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Wolfhard on mainio perhettään nolona pitävänä teinipoikana ja Grace ällistyttää älykkötyttönä. Grace osoitti lahjojaan jo mm. ikäisekseen kypsällä työllään The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjan (The Handmaid's Tale - 2017-) neljännellä tuotantokaudella, mutta Ghostbusters: Afterlifessa hän suorastaan säkenöi. Phoebe todella on elokuvan sydän ja sielu, johon katsoja kiintyy heti ja jonka haluaa nähdä selvittävän yhä kummalliseksi muuttuvan Summervillen mysteerin.
Elokuvassa nähdään lisäksi Paul Rudd tiedeopettaja Groobersonina, joka innostuu myös tutkimaan erikoisia tapahtumia, Logan Kim nimensä mukaisesti podcastia pitävänä Podcastina, jonka kanssa Phoebe ystävystyy ja Celeste O'Connor pikaruokalan tarjoilijana Luckyna, johon Trevor iskee silmänsä heti perheen saapuessa kaupunkiin. Rudd on tuttuun tapaansa varsin hilpeä roolissaan, heittäytyen opettajahahmonsa vietäväksi oikein tosissaan tarpeen vaatiessa. Kim voisi pahimmassa tapauksessa olla ärsyttävä kakara, mutta hänestä on saatu aikaiseksi aidosti hauska tyyppi kaikessa energisyydessään. O'Connor suoriutuu roolistaan kelvollisesti, muttei tee samanlaista vaikutusta kuin muut luetellut.
Siis ohhoh, nyt täytyy kyllä sanoa, että olin ennakkoon täysin turhaan skeptinen Ghostbusters: Afterlifea kohtaan. Kyseessähän on yksi vuoden isoimmista yllättäjistä ja viihdyttävimmistä elokuvista! Leffa nappaa heti mukaansa, rakentamalla alusta asti kiehtovaa mysteeriä. Katsoja myhäilee innoissaan, kun tuttuja Ghostbusters-juttuja aletaan tuoda vähitellen mukaan. Tekijät selvästi tietävät, millä saadaan fanit iloisiksi ja tiettyjä tärkeitä hetkiä, kuten Ecto-1 -auton mukaan tuomista rakennetaan ja nostatellaan tehokkaasti. Elokuvassa on onnistuttu luomaan hyvä tasapaino nostalgiapärinän ja uusien juttujen välille, jolloin leffasta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin koko hommasta mitään etukäteen tietämättömät. Vanhoilla ja tutuilla jutuilla ratsastetaan kyllä paljon, mutta samalla leffa lähestyy kohdettaan hyvin erilaisella ja piristävällä tavalla kuin mitä on ennen nähty. Jatkuvasti huomasin jännittäväni, kuinka tietyt asiat hoidetaan ja joidenkin hetkien aikana epäilin, että nyt elokuva lässähtäisi, mutta onneksi ei.
Tunnelmansakin puolesta elokuva toimii todella hyvin. Ensinnäkin Ghostbusters: Afterlife on yllättävänkin hauska ja sen aikana pääsee naureskelemaan useaan otteeseen ihan ääneen. Oli kyse sitten Ruddille ominaisesta hassuttelusta, Phoeben kertomista kuivista vitseistä, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat loistavia, yllättävän synkistä hetkistä tai pöhköstä haamukohelluksesta, leffa vähintään levitti hymyn huulilleni kerta toisensa perään. Elokuvasta löytyy myös omat hieman jännittävät hetkensä, mutta nekin on pääosin hoidettu kieli poskessa. Nämä asiat ovat kuitenkin sellaisia, mitä Ghostbusters-leffalta voi odottaa. Sen sijaan olin positiivisesti yllättynyt, että elokuvassa on oikeasti panostettu draamapuoleenkin. Perheen sisäinen draama ja kuinka kaikki liittyy alkuperäiseen Ghostbusters-tiimiin on erittäin hyvin rakennettu - niinkin hyvin, että huomasin jossain kohtaa pidätteleväni kyyneliä. Tarinaan uppoutuu ja hahmoista ryhtyy välittämään niin vahvasti, että elokuva pääsee ujuttautumaan ihon alle ja saa herkistymään.
Alkuperäisen elokuvan ohjaajan poika Jason Reitman onnistuu kunnioittamaan isänsä teoksia ja Afterlifesta huokuu pojan into ja ihailu Ghostbustersia kohtaan. Samalla Reitman saa myös rakennettua leffasta omannäköisensä, vahvasti erilaisella lähestymistavalla tuttuun konseptiin. Hänen ja Gil Kenanin käsikirjoitus on oivallinen, vaikka siinä onkin jatkuva vaara luisua kohti epäonnistumista. Tekniseltä puoleltaan elokuva on taidokkaasti toteutettu. Se on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja Ecto-1:n näkeminen on suuri ilo, vaikka auto onkin vuosien varrella ottanut jos jonkinlaista osumaa. Erikoistehosteet kunnioittavat veikeästi vanhoja käytännön efektejä, vaikka ne ovatkin pääasiassa tietokoneella toteutettuja. Kummitukset mukailevat täysin alkuperäisessä elokuvassa nähtyjä, minkä lisäksi myös äänimaailma on täynnä tuttuja soundeja - niin efektien puolesta kuin musiikkienkin. Säveltäjä Rob Simonsen kierrättää paljon Elmer Bernsteinin musiikkeja ja totta kai leffassa kuullaan Ray Parker Jr:n fantastinen Ghostbusters-kappale.
Yhteenveto:Ghostbusters: Afterlife on yllättävän mainio ja viihdyttävä elokuva, joka toimii niin vanhoille faneille kuin täysin uudelle yleisölle. Leffa nappaa heti mukaansa mielenkiintoisen mysteerinsä ansiosta ja tiukentaa otettaan katsojasta yhä vain enemmän, mitä pidemmälle filmi kulkee. Tähän vaikuttavat niin hersyvän hauska huumori, oivallisen jännittävät tilanteet kuin myös aidosti iskevä perhedraama, joka voi saada liikuttumaan ihan kyyneliin asti. Elokuvasta löytyy oikeasti sydäntä, eikä se ole mikään tyhjänpäiväinen rahastusturhake. Alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan poika Jason Reitman kunnioittaa isänsä työtä aikamoisella nostalgiaryöpyllä, onnistuen silti lähestymään tuttuja juttuja uudenlaisella tavalla. Näyttelijät ovat kaikki varsin mainioita, mutta joukosta erottuu parhaiten nuori, valloittavan hyvä Mckenna Grace. Tekniseltäkin puoleltaan elokuva on hyvin tehty. Vähän väliä leffa on vaarassa luisua väärille poluille ja epäonnistua, mutta Reitman pitää ohjakset tyylikkäästi kasassa. Ghostbusters: Afterlife on yksi vuoden ilahduttavimmista yllättäjistä ja ainakin omasta mielestäni kirkkaasti toiseksi paras Ghostbusters-elokuva, heti alkuperäisen jälkeen!
Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ghostbusters: Afterlife, 2021, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, The Montecito Picture Company, BRON Studios, Ghostcorps
Ohjaus: Greg Tiernan ja Conrad Vernon Pääosissa: Charlize Theron, Oscar Isaac, Chloë Grace Moretz, Finn Wolfhard, Nick Kroll, Conrad Vernon, Allison Janney, Elsie Fisher, Snoop Dogg, Bette Midler, Martin Short, Catherine O'Hara ja Pom Klementieff Genre: animaatio, komedia, jännitys Kesto: 1 tunti 26 minuuttia Ikäraja: 7
The Addams Family, eli suomalaisittain Perhe Addams perustuu Charles Addamsin sarjakuviin, mitkä hän aloitti vuonna 1938. Sarjakuvat nousivat nopeasti suosioon ja niiden pohjalta tehtiin televisiosarja The Addams Family, mikä pyöri vuodesta 1964 vuoteen 1966. Sarjakuvista tehtiin myös animaatiosarjat The Addams Family (1973), The Addams Family: The Animated Series (1992-1993), sekä näytelty sarja The New Addams Family (1998-1999). Vuonna 1991 ilmestyi elokuva The Addams Family - Perhe Addams (The Addams Family) ja vuonna 1993 se sai jatko-osan Addams Family II (Addams Family Values). Saban-yhtiö yritti aloittaa uutta sarjaa tekemällä leffan Addams Family - Sukukokous (Addams Family Reunion - 1998), mutta se haukuttiin lyttyyn, eikä sarjaa tehty. Vuosien varrella perhe on esiintynyt myös Scooby-Doossa (1972-1973) ja heistä yritettiin tehdä musikaalisarja The Addams Family Fun-House, mutta se ei kuitenkaan edennyt pilottijaksoa pidemmälle. Vuonna 2010 Universal- ja Illumination-yhtiöt hankkivat sarjakuvien elokuvaoikeudet ja alkoivat suunnittelemaan nukkeanimaatioleffaa, jonka ohjaajana toimisi Tim Burton. Kuitenkin 2013 Metro-Goldwyn-Mayer sai oikeudet ja ryhtyi tekemään omaa animaatioelokuvaansa. Pitkän suunnittelun jälkeen animointiprosessi alkoi ja nyt uusi Perhe Addams -elokuva saa ensi-iltansa. Itselleni Addamsin perhe ei ole entuudestaan muuten tuttu kuin että tiedän, että siitä on tehty lukuisia sovituksia. Meninkin positiivisin mielin katsomaan tätä uutta elokuvaa ja selvittämään, mistä oikein on kyse...
Kaikenlaista kammottavaa rakastava Addamsin perhe hoksaa, että heidän sumuisen vuorensa juurelle on rakennettu kaupunki. Kaupunki on mukana tosi-TV -ohjelmassa, jonka juontaja Margaux Needler yrittää saada kaupungin taloja myytyä ohhelman kautta. Margaux kuitenkin uskoo, että Addamsin perheen synkkä ja karmiva kartano pelottaisi mahdolliset ostajat, joten hän päättää tehdä kartanoon muutoksia vaikka väkisin.
Addamsin perheeseen kuuluvat vanhemmat Morticia (äänenä Charlize Theron) ja Gomez (äänenä Oscar Isaac), sekä heidän lapsensa Wednesday (Chloë Grace Moretz) ja Pugsley (Finn Wolfhard). Hahmoissa on hauskaa, kuinka he ihastuvat kaikkeen pelottavaan, kuten aavetaloihin ja spritismiin, mitä muut pitäisivät vain kauhistuttavana. On huvittavaa, kun hahmot näkevät jotain hirveää ja sanovatkin sitä hirveäksi, mutta pelkästään kehuvalla tavalla. Harmillisesti yksilöinä hahmot ovat aika tylsiä, lukuunottamatta Wednesday-tytärtä, jolla on teini-ikään kuuluva kapinavaihe päällä. Tässä tapauksessa se tosin tarkoittaa, että Wednesday alkaa pukeutumaan kuin kaikki ns. "normaalit", mikä ärsyttää eritoten hänen äitiään. Pugsley-pojalla on suuri into räjähdyksiin, mutta hän jää silti aika mitäänsanomattomaksi. Vanhemmat pyörivät kaiken aikaa mukana, mutta etenkin isä Gomez on lopulta tylsä tapaus. Perheen kanssa kartanossa asustelevat totta kai hovimestari Lurch (ohjaaja Conrad Vernon), irtokäsi Thing, leijona Kitty, mustekala Socrates, lihansyöjäkasvi Cleopatra ja elävä puu Ichabod.
Tarinan antagonisti on omaa televisio-ohjelmaansa pyörittävä Margaux Needler (Allison Janney), joka haluaa kaiken olevan iloista, samanlaista ja teennäistä - vähän niin kuin hän itse, mistä hahmot osuvasti huomauttelevatkin pitkin leffaa. Margaux toimii vertauskuvana erilaisuutta vastustaville ihmisille ja paikoitellen hänen vuorosanansa ovatkin kuin internetin kommenttipalstoilta poimittuja typeryyksiä, mikä saa lähinnä nolostumaan, kuinka myötähäpeällistä joidenkin käytös voikaan olla. Muita hahmoja filmissä ovat mm. Gomezin todella ärsyttävä veli Fester (Nick Kroll), Gomezin ja Festerin äiti (Bette Midler), Mortician kuolleet vanhemmat (Catherine O'Hara ja Martin Short), It-serkku (Snoop Dogg), sekä Margauxin tavis-tytär Parker (Elsie Fisher), jonka kanssa Wednesday ystävystyy. Ääninäyttelijät ovat rooleissaan pääasiassa mainioita (Janney loistaa teennäisenä Margauxina, mutta Kroll raivostuttaa typeränä Fester-setänä), miksi onkin harmi, etteivät heidän hahmonsa ole kovin kummoisia. Voi olla, että sarjakuvia lukeneet tai televisiosarjoja ja elokuvia katsoneet Addamsin perheen fanit ovat vain riemuissaan, nähdessään tutut hahmot jälleen, eikä heitä haittaa, kuinka kömpelösti tämä kyseinen elokuva heitä käsittelee, mutta uusille tulokkaille leffa ei paljoa tarjoa.
Perhe Addams voi hyvinkin olla mitä parhainta viihdettä lapsille, jotka ovat alkaneet kiinnostumaan jostain hieman pelottavammasta, mutta eivät ole todellakaan vielä valmiita katsomaan oikeita kauhuleffoja. Jos Sonyn Hotel Transylvania -animaatiot (2012-2018) ovat iskeneet, voi tämäkin toimia erittäin hyvin. Elokuva esittää kaikki "karmivat" asiansa komedian kautta, jotta lapsi ei varmasti pelkäisi, eikä se yritäkään koetella lapsikatsojan rajoja, kuten vaikkapa Corpse Bride (2005) tai Coraline ja toinen todellisuus(Coraline - 2009). Leffa sisältää paljon huumoria ja monet sen pöhköilyistä ilahduttavat perheen pienimpiä. Lisäksi mukana on oivallista sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä, mikä on tärkeää niin lapsille kuin aikuisillekin. Elokuva kritisoi vahvasti kaikenlaisia rasisteja ja muita älykääpiöitä, jotka meuhkaavat niin internetissä kuin luonnossakin.
Itse pidin siitä, että leffa haluaa painottaa hyvää sanomaa ja siitä, kuinka Addamsin perheelle karmivat asiat ovat täysin normaaleja. Heidän elämänsä on hyvinkin erilaista ja on hauska nähdä erilaisia pieniä yksityiskohtia, joilla sitä esitetään. Hovimestari Lurch ei esimerkiksi imuroi, vaan levittää pölyä ympäri kartanoa. Lettien sijaan Wednesdaylla onkin hiuksista muotoillut hirttosilmukat. Valitettavasti muuten en pitänyt Perhe Addamsista. Vaikka mukana on huvittavia hetkiä, on huumori suurimmaksi osaksi kehnoa; jotkut vitseistä ovat jopa todella ala-arvoisen surkeita. Perheenjäsenet eivät tosiaan ole kiinnostavia, eivätkä siten heidän juonikuvionsakaan ole. Wednesdayn kapinavaihe on hauska idea, mutta sen sijaan Pugsleyn valmistautuminen jonkinlaiseen aikuistumisriittiin, mihin liittyy sapeli ja kai tanssiminen (filmi ei vaivaudu selittämään, mitä siinä tarkalleen tehdään) on todella tylsä juonikuvio. Päätarina Margauxin TV-ohjelmasta on myös tylsä, sekä ennen kaikkea hätäisesti ja laiskasti kerrottu. Elokuva ei koskaan nappaa mukaansa ja vaikka se kulkee nopeasti eteenpäin, aika käy paikoitellen pitkäveteiseksi. Lopetus vasta kehno onkin.
Perhe Addamsin animointikaan ei vakuuta. Vaikka mukana on joitain yksityiskohtia, ovat taustat usein todella pelkistettyjä ja jopa viimeistelemättömiä. Filmi näyttää siltä, millaista jälkeä Pixar sai aikaan 20 vuotta sitten animaatioissaan. Paikoitellen animointi on niinkin heikkoa nykypäivän muihin animaatioteoksiin verrattuna, että voisi luulla Perhe Addamsin olevan suoraan televisioesitystä varten tehty, joka saikin viime hetkellä teatterilevityksen. Hahmot ovat fanien onneksi hyvin pitkälti samannäköiset kuin Addamsin sarjakuvissa. Filmin visuaalinen ilme tuo vahvasti mieleen Tim Burtonin tyylin niin hahmojen ulkonäössä kuin synkkyyden ja värikkyyden vastakkainasettelussa. Elokuva olisikin visuaalisesti varmasti paljon kiehtovampi, jos alkuperäiset suunnitelmat olisivat käyneet toteen ja Burton olisi ohjannut elokuvan. Leffa olisi myös luultavasti paremmin tahditettu ja käsikirjoituskin olisi laadukkaampi. Nykyiset ohjaajat Conrad Vernon ja Greg Tiernan eivät saa rakennettua kunnon tunnelmaa, eivätkä he selvästi usko lapsikatsojiensa keskittymiskykyyn tarpeeksi. Äänimaailma on sentään oivallisesti rakennettu ja Mychael ja Jeff Dannan säveltämät musiikit ovat usein toimivat. 1960-luvun The Addams Family -sarjan veikeä tunnuslaulu kuullaan pariinkin otteeseen, mikä varmasti ilahduttaa faneja.
Yhteenveto:Perhe Addams on harmillisen laimea animaatioelokuva, mikä saattaa hahmojen fanien lisäksi ilahduttaa lapsia, mutta ei tarjoa muille lähes mitään. Tarina ei ole kovin kiinnostava, eivätkä vitsit oikeastaan naurata, vaan lähinnä vain hävettävät. Elokuvalla on kauhea kiire ja siihen on tungettu liikaa kaikenlaista mukaan, kuten täysin yhdentekevä sivujuoni Pugsley-pojan aikuistumisriitistä, mutta silti filmi onnistuu olemaan tylsä. Hahmot jäävät aika mitäänsanomattomiksi, jos he eivät ole entuudestaan tuttuja ja ainoastaan kapinoiva Wednesday-tyttö herätti mielenkiintoni. Leffa ei ole edes animoitu kovin hyvin ja etenkin taustat näyttävät usein viimeistelemättömiltä. Vuonna 2019 voisi odottaa laadukkaampaa jälkeä ison studion animaatioleffalta. Sentään mukana on hyvää sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä, mikä on tärkeä opeteltava niin lapselle kuin monelle aikuisellekin, jotka ovat unohtaneet käytöstapansa. On kiva, että lapsille on tehty viihdettä näin halloweenin aikaan ja jos haluatte käydä katsomassa muksunne kanssa jotain vähän "karmivampaa", voi Perhe Addams toimia. Hahmojen fanit voivat myös vilkaista elokuvan, mutta muita suosittelen vain skippaamaan tämän laiskan tekeleen. Elokuvalle on jo nyt ilmoitettu jatko-osa, jonka on tarkoitus ilmestyä vuonna 2021. Tämän jälkeen odotukseni jatkoa kohtaan ovat todella alhaiset.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Addams Family, 2019, Metro-Goldwyn-Mayer, BRON Studios, BermanBaun, BronCreative, Cinesite Animation, Creative Wealth Media Finance, Nitrogen Studios Canada
Ohjaus: Andy Muschietti Pääosissa: James McAvoy, Jessica Chastain, Jay Ryan, Bill Hader, Isaiah Mustafa, James Ransome, Bill Skarsgård, Jaeden Lieberher, Sophia Lillis, Jeremy Ray Taylor, Finn Wolfhard, Chosen Jacobs, Jack Dylan Grazer, Wyatt Oleff, Teach Grant, Andy Bean, Nicholas Hamilton, Jackson Robert Scott ja Joan Gregson Genre: kauhu Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia Ikäraja: 16
Stephen Kingin hittikirjaan "Se" ("It" - 1986) perustunut elokuva Se(It - 2017) oli jättimenestys - jopa kaikkien aikojen eniten rahaa tuottanut kauhuleffa! Elokuva käsitteli kuitenkin vain puolet yli tuhatsivuisesta kirjasta, joten oli selvää, että jatkoa oli tulossa. Leffaa alettiinkin tekemään jo ennen kuin ensimmäinen osa sai ensi-iltansa ja jatko-osan kuvaukset lähtivät käyntiin kesäkuussa 2018. Nyt Se: Toinen luku -nimellä kulkeva elokuva saa ensi-iltansa. Itse suorastaan rakastuin ensimmäiseen Se-elokuvaan ja sen lapsien pelolla itseään ruokkivaan Pennywise-klovniin. Heti ensimmäisen osan katsottuani aloin suurella innolla odottamaan jatkoa ja olenkin odotellessani katsonut ensimmäisen elokuvan kolme kertaa uudestaan. Innostukseni vain kasvoi, mitä lähemmäs ensi-iltaa päästiin ja sitten se kasvoi huippuunsa, kun pääsin katsomaan sen viikkoa ennakkoon sen lehdistönäytökseen. Mutta onnistuiko Se: Toinen luku lunastamaan erinomaisen ensimmäisen Sen asettamat korkeat odotukset? On kulunut 27 vuotta siitä, kun Luuserien kerho päihitti Pennywise-klovnin, mutta nyt Se on palannut ja lapsia on jälleen kadonnut. Kerhon aikuistuneet jäsenet palaavat Derryyn, tavoitteenaan pysäyttää Se lopullisesti. Ensimmäisestä Se-elokuvasta tutut Luuserien kerhon jäsenet palaavat niin vanhojen kuin uusien näyttelijöiden esittäminä. Veljensä menettänyt Bill (lapsena Jaeden Lieberher ja aikuisena James McAvoy), isänsä hyväksikäyttämä Beverly (Sophia Lillis ja Jessica Chastain), tähän ihastunut Ben (Jeremy Ray Taylor ja Jay Ryan), vitsiniekka Richie (Finn Wolfhard ja Bill Hader), sairauksia kammoava Eddie (Jack Dylan Grazer ja James Ransone), perheensä tulipalossa menettänyt Mike (Chosen Jacobs ja Isaiah Mustafa), sekä uskontoonsa liittyvien asioiden kanssa kamppaileva Stanley (Wyatt Oleff ja Andy Bean) esiteltiin täydellisesti ensimmäisessä osassa ja heidän välille muodostunut ystävyys tuntui käsinkosketeltavan aidolta. Lapsinäyttelijät olivat myös huikeita rooleissaan ja heidän karmivaa seikkailuaan oli suuri ilo seurata. Nyt onkin ilo huomata, että vaikka lapsiversiot hahmoista esiintyvät tässä jatko-osassa vain takaumissa, on näyttelijöiden kanssa kuvattu uutta materiaalia, eivätkä takaumat ole vain pätkiä ensimmäisestä leffasta. Aikuisnäyttelijätkin hoitavat osansa suurimmaksi osaksi mainiosti. McAvoy, Chastain ja etenkin Hader ovat erittäin hyvät valinnat hahmojen aikuisversioiksi. Stanleyta esittävät Oleff ja Bean taas näyttävät hämmästyttävän paljon toisiltaan. Mike jäi hieman muiden varjoon ensimmäisessä osassa, joten onkin mukava nähdä, että hänet nostetaan tässä kunnolla esille. Harmi vain, etteivät kokeneet aikuisnäyttelijät onnistu puhkumaan samaa sielua ja sydäntä kaveriporukkaan kuin lapset. Vaikka hahmot ovat periaatteessa samat, tuntuvat he hieman tylsemmiltä versioilta ensimmäisen leffan mahtavista persoonista.
Sen, tai oikeastaan lähinnä Pennywise-klovnin rooliin palaa Bill Skarsgård, joka on aivan yhtä täydellinen roolissaan kuin ensimmäisessä osassa. Skarsgårdista paistaa läpi, kuinka paljon hän nauttii tämän vinksahtaneen pellen esittämisestä ja hänen kohtauksensa ovatkin elokuvan parasta antia! Hän esittää hahmoa jälleen monilla eri tyyleillä, mutta silti niin, että kaikki Pennywisen puolet tuntuvat lopulta samalta pahalta olennolta. Skarsgårdin vääristynyt hymy, selkäpiitä karmiva kikatus ja eri suuntiin sojottavat silmät aiheuttavat jälleen epämiellyttävän olon, mutta samalla olin todella innoissani joka kerta, kun hän oli ruudulla. Itse Pennywiseen tai Siihen syvennytään huomattavasti enemmän kuin viime leffassa, kun Luuserit alkavat selvittämään mikä Se oikeastaan onkaan. Harmillisesti tämä vie osan hahmon mystisyydestä pois. Pennywisen ja Luusereiden välille muodostunut suhde on äärimmäisen kiehtova, sillä Pennywise selkeästi sekä vihaa että tarvitsee Luusereita. Koska he ovat ensimmäisinä päihittineet Pennywisen, on tämänkertainen taistelu henkilökohtaisemman tuntuinen Sille.
Kuten alussa kerroin, minä suorastaan rakastuin ensimmäiseen Se-elokuvaan ja sen ensi-illan jälkeen olen yhä vain innokkaammin odottanut jatko-osan näkemistä. Trailerit ja muut mainokset ovat vain kasvattaneet innostustani, mikä samalla herättivät itsessäni pelon, ettei jatko-osa onnistuisi täyttämään korkeita odotuksia. Ja niin siinä myös kävi. Se: Toinen luku on erittäin hyvä kauhuleffa ja oikein mainiota jatkoa, mutta se ei ole läheskään yhtä mahtava kuin ensimmäinen osa. Elokuvasta löytyy paljon mahtavia asioita, mutta samalla siitä löytyy myös tiettyjä ongelmia ja heikkouksia, mitkä nakertavat kokonaisuutta. Pennywisen kohtaukset ovat suurimmaksi osaksi aivan fantastisia. Ne ovat samanaikaisesti pelottavia että hykerryttävän hauskoja. On veikeää nähdä, mitä kaikkea tekijät keksivätkään tällä kertaa, ja millä kaikilla eri tavoilla ja missä eri muodoissa Se saapuu pelottelemaan. Jotkut kohtauksista olivat niin huikeita, että haluaisin katsoa niitä yhä vain uudestaan ja uudestaan, kuten olen katsonut joitakin ensimmäisen osan Pennywise-kohtauksia.
Kauhukohtaukset ovat läpi leffan todella hyviä ja esimerkiksi eräs pelletalokohtaus rakennetaan mestarillisesti kohti huipennustaan. Vaikka kauhupuolelta löytyy usein äkkisäikäytyksiä, eivät ne ole yhtä laiskoja kuin monissa muissa nykykauhurainoissa, vaan katsoja pistetään aina säikähtämään jotain pelottavaksi tarkoitettua. Karmivaa ilmapiiriä lisätään jälleen sillä, kuinka Pennywise piilotetaan useisiin kohtauksiin taustalle, mikä viestii siitä, että hän tarkkailee Luusereita kaiken aikaa. Pelotteluja myös nähdään yllättävänkin usein ja joskus kun katsoja ehtii luulla, että nyt on hengähdystauko, Pennywise onnistuu narraamaan oikein kunnolla. Edellisen osan tavoin leffa ei kuitenkaan ole pelkkää kauhua, vaan siitä löytyy huumoria ja draamaa. Vitsit ovat usein toimivia, mutta draama ei iske yhtä lujaa kuin ensimmäisessä osassa. Lisäksi tästä puuttuu ensimmäisen Se-leffan seikkailuhenki.
Mutta harmillisesti elokuvasta kyllä löytyy ongelmia - jotkut pienempiä ja toiset suurempia. Yksi ongelma isommasta päästä on leffan kesto. Se: Toisella luvulla on kestoa lähemmäs kolme tuntia, mikä on aivan liikaa. Siinä, missä ensimmäinen Se olisi voinut kestää 15 tai 20 minuuttia kauemmin, sillä leffa toimi niin erinomaisesti monilla tavoilla, tästä voisi helposti leikata saman verran pois, jotta kokonaisuus olisi eheämpi paketti. Itse en ole lukenut Stephen Kingin "Se"-kirjaa, mutta elokuvaa kanssani katsomassa ollut Filmikela-sivun arvostelija on sen lukenut ja kyselin häneltä, mitä kaikkea kirjasta on säilytetty ja mitä kaikkea on poistettu tai muutettu. Tämä keskustelu saikin minut pohtimaan, että jotkut kirjasta säilytetyt jutut tuntuvat olevan hieman väkisin mukana. Esimerkiksi Luusereiden lisäksi yksi toinenkin lapsihahmo tekee paluun aikuisena ja vaikka onkin mielenkiintoista nähdä, mitä hänelle on tapahtunut, käsitellään häntä aika kömpelösti. Hänellä on lopulta niin vähän virkaa juonen kannalta, että elokuva saattaisi jopa hyötyä siitä, että hänet olisi poistettu kokonaan.
Minä kyllä omistan Kingin kirjan, mutta päätin, etten lue sitä ennen tämän elokuvan näkemistä, sillä en halunnut tietää, kuinka tarina päättyy. Olen kuitenkin kuullut monilta, että vaikka he rakastavat kirjaa, olivat he pääasiassa pettyneitä tarinan lopetukseen. Tässä leffassa tunnutaan kommentoivan tätä sillä, että Billistä on tullut aikuisena kirjailija, mutta hän saa jatkuvasti kritiikkiä siitä, ettei hän osaa päättää tarinoitaan hyvin. Tämä pistikin minut miettimään, että kenties elokuva päättyykin eri lailla kuin kirja, mutta ystäväni kanssa käymästäni keskustelusta päättelin, ettei erityisen suuria muutoksia oltu lopulta tehty. Ja mitään spoilaamatta täytyy sanoa, etten erityisemmin pitänyt siitä, kuinka tarina viedään päätökseen. Kahden ensimmäisen tuntinsa ajan Se: Toinen luku oli välillä jopa loistava elokuva, mutta viimeisen tunnin puolella taso alkaa laskea. Loppuratkaisu on jopa ärsyttävän laimea. Onneksi leffasta tosiaan löytyy paljon kaikenlaista hyvää ja se onnistuu jopa hieman liikuttamaan. Pidin elokuvasta kyllä, mutten läheskään niin paljon kuin olisin toivonut.
Elokuvan on ohjannut ensimmäisen osan tavoin Andy Muschietti, joka rakentaa tunnelmaa suurimmaksi osaksi todella taidokkaasti. Kauhukohtaukset luonnistuvat Muschiettilta parhaiten. Gary Daubermanin käsikirjoitus ei ole tällä kertaa yhtä vahva ja hän olisi voinut karsia erääseen hahmoon liittyvän juonikuvion kokonaan pois, sekä miettiä loppuratkaisua uudestaan. Leikkauksessa turhia pätkiä olisi viimeistään pitänyt pilkkoa pois. Dauberman kuitenkin kirjoittaa hyviä keskusteluja henkilöiden välille, sekä erinomaisia repliikkejä Skarsgårdille, jotta tämä voi hassutella niillä Pennywisena. Teknisesti Se: Toinen luku on hienosti toteutettu. Yksi ensimmäisen osan ainoista kritiikeistäni oli, että sen digiefektit eivät välillä näyttäneet kaksisilta, mutta tässä se onnistutaan pääasiassa korjaamaan. Kuvaus on lahjakasta ja parempaa kuin monissa muissa kauhuelokuvissa. Valaisu on erinomaista ja varjoissa väijyvä Pennywise on karmiva ilmestys. Pennywisen maskeeraus ja asu ovat yhä upeat ja eri uhrien seurassa hahmo näyttää aina pienesti erilaiselta. Äänimaailma on hyvin rakennettu, vaikka jotkut äkkisäikäytysäänet pistävätkin katsojan kulmat kohoamaan. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit toimivat todella hyvin leffan aikana, mutta yksinään kuunneltuna ne kuulostavat lähinnä epämääräiseltä kakofonialta.
Yhteenveto: Se: Toinen luku ei valitettavasti pääse lähellekään ensimmäisen Se-elokuvan loistoa, mutta on se silti oikein mainio kauhuelokuva. Leffan kestoa voisi helposti lyhentää ainakin vartilla, sillä lähes kolmen tunnin kestossaan filmi on lopulta aivan liian pitkä. Vielä ensimmäiset kaksi tuntia ovat usein mahtavaa menoa, mutta viimeisen tunnin aikana homma alkaa lässähdellä, eivätkä tunnelma ja tarina kanna ihan loppuun saakka. Loppuratkaisu tuottaa helposti pettymyksen. Lisäksi yksi sivuhahmoista on lopulta mukana täysin turhaan ja hänet olisi voinut poistaa kokonaan elokuvasta. Leffasta löytyy kuitenkin paljon hyviä puolia ja ehdottomasti parasta on Bill Skarsgård hirviömäisenä Pennywise-klovnina. Skarsgård leikittelee hahmon kanssa karmivin ja hulvattomin tavoin, varmistaen paikkansa suosikkipahisteni joukossa. Myös Luusereiden kerhon uudet näyttelijät tekevät pääasiassa kelpo työtä, mutta heistä ei löydy samaa sydäntä ja sielua kuin lapsinäyttelijöistä. Kauhun lisäksi filmistä löytyy huumoria ja hieman koskettavuuttakin, mutta ensimmäisen osan fantastinen seikkailuhenki loistaa poissaolollaan. Jos pidit ensimmäisestä Se-leffasta, kannattaa käydä katsomassa myös Se: Toinen luku, mutta sillä varoituksella, ettei se ole edeltäjänsä veroinen teos.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
It Chapter Two, 2019, Warner Bros., Vertigo Entertainment, New Line Cinema, LinPictures, KatzSmith Productions
