perjantai 31. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Rattiraivo (Unhinged - 2020)

RATTIRAIVO

UNHINGED



Ohjaus: Derrick Borte
Pääosissa: Caren Pistorius, Russell Crowe, Gabriel Bateman, Jimmi Simpson, Austin P. McKenzie, Lucy Faust ja Anne Leighton
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 31 minuuttia
Ikäraja: 16

Unhinged, eli suomalaisittain aivan mahtavasti nimetty Rattiraivo on Russell Crowen tähdittämä trillerielokuva. Se lähti liikkeelle Carl Ellsworthin käsikirjoituksesta ja se kuvattiin kesällä 2019. Alunperin elokuvan oli tarkoitus ilmestyä vasta loppukesästä tai alkusyksystä, mutta sen ensi-iltaa päätettiin aikaistaa, jotta leffa toimisi kokeiluna, kun elokuvateatterit taas aukeavat koronaviruksen aiheuttaman epidemian laannuttua. Suomessa teatterit alkoivat avautua jo kesäkuussa, mutta koska Yhdysvalloissa korona vain pahenee, on ensi-iltaa taas siirretty myöhempään ajankohtaan. Itse pääsin katsomaan Rattiraivon sen lehdistönäytökseen kesäkuun lopussa.

Juuri eronnut Rachel päätyy riitaan erään miehen kanssa liikenteessä. Kun Rachel ei suostu pyytämään anteeksi mieheltä, mies lähtee jahtaamaan häntä.

Pääosassa Rachelina nähdään lähinnä sivuosarooleja tehnyt Caren Pistorius. Rachel on vastikään eronnut miehestään ja joutuu nyt kamppailemaan lakiasioiden kanssa, samalla kun hän yrittää pitää työnsä ja olla hyvä äiti pojalleen Kylelle (monista kauhuleffoista tuttu Gabriel Bateman). Pistorius ei aluksi täysin vakuuta osassaan, mutta parantaa otettaan, mitä pidemmälle leffa kulkee ja mitä pahemmaksi tilanne käy Rachelille. Myös nuori Bateman on oiva omassa osassaan.
     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Russell Crowe, joka esittää rattiraivoista miestä, joka alkaa jahtaamaan Rachelia. Pistoriuksen tavoin myös Crowella kestää jonkin aikaa vakuuttaa roolisuorituksellaan, mutta leffan edetessä hulluus alkaa tosissaan kiiltämään Crowen silmissä ja hän vetää homman niin pahasti yli, että hän sopii sekopään osaan yllättävänkin hyvin. Hänestä todella löytyy sitä raivoa ja hän onnistuu olemaan hilpeä ja uhkaava samanaikaisesti.




Ymmärrän hyvin, miksi Rattiraivosta on päätetty tehdä testielokuva siihen, kun teatterit taas aukeavat. Se on juuri passeli jännärihömppä, minkä pariin voi paeta kesän paahtavaa hellettä tai vastapainona niille toimivaa kaatosadetta. Se on täysin pöljä raina, mutta ai että minä viihdyin leffan parissa. Heti elokuvan alkutekstijakso, missä näytetään uutiskuvaa erilaisista onnettomuuksista rattiraivon takia näyttää, millaisesta teoksesta on kyse. Filmi toisaalta ottaa itsensä kamalan vakavasti ja esittää synkkää ja tiivistunnelmaista trilleriä, vaikka samalla se on itsetietoisen puhdasta aivot narikkaan -viihdettä. Crowen roolisuorituksen tavoin itse elokuvastakaan ei oikein aluksi tiedä, että onko tämä nyt hyvä vai kehno kaikessa yliampuvuudessaan, mutta kun takaa-ajo alkaa, onnistuu leffa vähitellen voittamaan puolelleen.

Mitään kunnon jännitystä elokuvan aikana ei onnistuta luomaan, mutta alle puolentoista tunnin kestossaan Rattiraivo pitää mielenkiintoa tarpeeksi sujuvasti yllä, ettei sen aikana ehdi tylsistymään. Leffa yrittää ammentaa samankaltaisista teoksista, kuten Steven Spielbergin esikoiselokuvasta Kauhun kilometrit (Duel - 1971), mutta ei tunnu ikinä ymmärtävän, mikä tekee esimerkiksi siitä niin toimivan. Jo pelkkä syy Crowen hahmon raivostumiselle on huvittava ja vielä koomisempaa on, mihin kaikkeen se johtaa. Crowen palkan lisäksi budjetti on luultavasti kulutettu moniin autoihin, joita elokuvan aikana runnotaan. Myös ihmisille käy menon ja meiningin aikana huonosti ja filmi yllättää positiivisesti brutaalilla mähinällään. Leffa ei siis epäröi iskujensa kanssa, vaan painaa kaasun täysillä pohjaan. Mikäs siinä, jos hyvän käsikirjoituksen unohti ottaa mukaan ennen lähtöä.




Carl Ellsworthin teksti on nimittäin elokuvan iso kompastuskivi. Hahmot, tarina ja dialogi on kaikki kirjoitettu vähän siihen suuntaan ja jotkut repliikit tuntuvat siltä, että tarkoituksena oli kirjoittaa tilalle jotain nasevampaa ennen kuvauksia. Tämä kuitenkin unohtui ja kuvauksissa näyttelijät ja työryhmä ovat yrittäneet parhaansa sen kanssa, mitä Ellsworthin käsikirjoituksesta irtoaa. Derrick Borte ei onnistu ohjauksessaan rakentamaan oikeaa tunnelmaa, eikä saa näyttelijöistä kovinkaan luonnollisia roolisuorituksia. Kuvaus on kuitenkin sujuvaa ja leikkauskin on tarpeeksi toimivaa. Autoja pistetään romuksi tyylikkäästi ja menoa parantaa paahaava äänimaailma. David Buckleyn säveltämät musiikit jumputtavat mainiosti taustalla, pystymättä silti luomaan jännitettä.

Yhteenveto: Rattiraivo on mitä parhainta aivot narikkaan -kesäviihdettä, joka on täysin häpeilemätön siinä, kuinka urpo leffa onkaan kyseessä. Välillä elokuva ottaa itsensä turhan vakavasti, kuvitellen olevansa jokin erittäinkin tiivistunnelmainen trilleri, mutta onneksi se osaa olla myös itsetietoinen omasta pöhköydestään. Kun takaa-ajo alkaa, meno muuttuu oikein viihdyttäväksi - niinkin viihdyttäväksi, että katsojana saattaa jopa häpeillä, kuinka paljon tästä kökköydestä nauttiikaan. Carl Ellsworthin käsikirjoitus on kehno, mutta työryhmä on tehnyt parhaansa saadakseen siitä irti jotain kelvollista. Caren Pistorius on ihan oivallinen pääroolissa, mutta parasta työtä tekee Russell Crowe, jonka silmistä oikein huokuu hulluus. Vaikkei kyseessä todellakaan ole erityisen hyvä elokuva, suosittelen silti Rattiraivoa erittäin lämpimästi, jos se kiinnostaa vähänkin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Unhinged, 2020, Burek Films, Ingenious, Solstice Studios


torstai 30. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Puhdistuksen yö: Anarkia (The Purge: Anarchy - 2014)

PUHDISTUKSEN YÖ: ANARKIA

THE PURGE: ANARCHY



Ohjaus: James DeMonaco
Pääosissa: Frank Grillo, Carmen Ejogo, Zoë Soul, Zach Gilford, Kiele Sanchez, Justina Machado, Lakeith Stanfield, Roberto Valderrama ja Michael K. Williams
Genre: jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

James DeMonacon ohjaama ja käsikirjoittama jännityselokuva Puhdistuksen yö (The Purge - 2013) oli kriitikoiden lyttäyksestä huolimatta suurmenestys lippuluukuilla, joten sille päätettiin heti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat jo puoli vuotta ensimmäisen osan ilmestymisen jälkeen ja lopulta Puhdistuksen yö: Anarkia sai ensi-iltansa heinäkuussa 2014. Elokuva oli vielä ensimmäistäkin osaa isompi hitti, minkä lisäksi se sai myös paremmat arviot kriitikoilta. Itse näin leffan, kun vuokrasimme sen ja ensimmäisen osan serkkujeni kanssa kesällä 2015 ja katsoimme molemmat peräkkäin. En oikein pitänyt kummastakaan osasta, enkä ole katsonut näiden jälkeen ilmestyneitä leffoja tai The Purge -televisiosarjaa (2018-2019). Ajattelin kuitenkin antaa koko hommalle uuden mahdollisuuden, kun kuulin leffasarjan viidennen osan, The Forever Purgen olevan tulossa. Sen julkaisu kuitenkin siirrettiin vuoteen 2021 koronan takia, joten päätin sitä odotellessa katsoa ja arvostella aiemmat osat. Muutama päivä ensimmäisen Puhdistuksen yön jälkeen katsoin Puhdistuksen yö: Anarkian.

21. maaliskuuta 2023 Yhdysvalloissa valmistaudutaan uuteen Puhdistuksen yöhön. Los Angelesissa viisi ihmistä joutuvat tekemään yhteistyötä, selvitäkseen väkivaltaisista puhdistautujista.

Puhdistuksen yö: Anarkia seuraa viittä henkilöä, jotka yrittävät selvitä Puhdistuksesta. Carmen Ejogo ja Zoë Soul näyttelevät äitiä ja tytärtä, Evaa ja Calia, jotka aikoivat viettää Puhdistuksen kaikessa hiljaisuudessa kotonaan, mutta jotka joutuvat pakenemaan kaduille, kun heidän taloonsa hyökätään. Zach Gilford ja Kiele Sanchez esittävät eronnutta pariskuntaa, Shanea ja Liziä, joiden auto simahtaa juuri, kun he ovat ajamassa kotiinsa ja he jäävät jumiin keskustaan. Frank Grillo taas näyttelee yksinäistä soturia, jolla on omat kanat kynittävänään, mutta joka joutuu pitkittämään suunnitelmiaan, törmätessään Evaan ja Caliin, ja Shaneen ja Liziin. Hahmot ovat juuri ja juuri tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta heidän tarinaansa jaksaa seurata ja heidän puolestaan jopa hieman jännittää. Näyttelijätkin ovat kelpo valintoja rooleihinsa, etenkin Ejogo äidiksi, joka haluaa suojella tytärtään millä hinnalla hyvänsä. Grillosta löytyy karismaa tehokkaan taistelijan osaan.




Siinä, missä ensimmäinen Puhdistuksen yö -elokuva oli pienimuotoinen ja pysytteli yhdessä talossa, jonne puhdistautujat yrittivät tunkeutua, Puhdistuksen yö: Anarkia näyttää tosissaan, millaisesta sekopäisestä kaksitoistatuntisesta onkaan kyse. Budjetti on kolminkertainen ensimmäiseen osaan verrattuna, minkä ansiosta pääsemme siirtymään sisätiloista ja käyttämään koko kaupunkia leikkikenttänä. Kun ensimmäisessä leffassa pelättiin yhtä jengiä, tällä kertaa joka ikinen vastaantuleva on potentiaalinen uhka. Jännitettä rakennetaan paremmin kuin viimeksi ja muutenkin tämä elokuva on hieman edeltäjäänsä tehokkaampi paketti. Jo se, ettei mukana ole ärsyttäviä ja typeriä lapsia on huomattava parannus. Silti jotain erityistä tästäkin leffasta puuttuu ja vaikka elokuva nostaa tasoa, on Puhdistuksen yö: Anarkia lähinnä ihan kelvollinen, mutta aika keskinkertainen toimintajännäri. Jännitettä löytyy, mutta leffa ei ole läheskään yhtä piinaava tai mukaansatempaava kuin voisi toivoa.

Ensimmäisen elokuvan tavoin tämä jatko-osakin toimii James DeMonacon allegoriana Yhdysvaltojen hallitukselle, sorrolle ja asekulttuurin ihannoinnille. Parhaiten nämä vertaukset ilmenevät tällä kertaa, kun puhdistautujat puhuvat kansalaisoikeuksistaan murhatessaan ihmisiä. Tällä kertaa ei kuitenkaan pohdita niinkään sitä, löytyykö jokaisesta salakavala halu tehdä näitä kauheuksia, vaan tässä filmissä keskitytään usein pohtimaan, mitä maan johto hyötyy Puhdistuksesta? Luokkaerot ja rasismi nostetaan huomattavasti isommin esiin, kun mukaan tuodaan tummaihoisten vähäosaisten joukko, joka kapinoi Puhdistusta vastaan. Puhdistautujat taas ovat usein valkoisia ja rikkaita, jotka saavat nautintoa vähäosaisten poistamisesta maailmasta. Onkin toistamiseen suuri sääli, että nämä kiehtovat poliittiset kannanotot löytyvät muuten niin keskinkertaisesta leffasta. Näistä elokuvista löytyy väkevää asiaa, mutta olisi hienoa, kun kaikki siinä ympärillä toimisi huomattavasti paremmin, luoden eheitä paketteja.




Toistamiseen DeMonaco näyttää, että häneltä löytyy kiehtovia ja oivallisen piikitteleviä ideoita, mutta toistamiseen hän myös osoittaa, ettei ole kovin kummoinen ohjaaja tai käsikirjoittaja. Hän tekee hitusen verran parempaa työtä hahmojen kanssa ja isompi budjetti tarjoaa enemmän vaihtoehtoja, minne viedä hahmoja, mutta silti meno jää turhan vaisuksi. Isompi budjetti näkyy myös teknisessä toteutuksessa. Elokuva on visuaalisesti tyylikkäämpi kuin edeltäjänsä. Kuvaus on toimivaa, lavasteet näyttävät ja puvustajat ovat päässeet leikittelemään puhdistautujien kanssa. Äänimaailma on myös kunnossa ja Nathan Whiteheadin musiikit jumputtavat sujuvammin kuin viimeksi.

Yhteenveto: Puhdistuksen yö: Anarkia on edeltäjäänsä parempi elokuva, mutta jää silti aika keskinkertaiseksi toimintajännäriksi. Siirtyminen yhdestä talosta koko kaupunkiin laajentaa kertaheitolla itse Puhdistusta ja sekopäistä menoa pääseekin näkemään paljon isommin. Elokuvasta löytyy edellisen osan tavoin paljon kritiikkiä Yhdysvaltojen menosta jopa satiirimaisin keinoin. Piikittely on oivallista ja osuvaa, mutta samalla kaikki pysyy hieman vaisuna. Jokin tästäkin elokuvasta jää uupumaan. Näyttelijät ovat kelvollisia osissaan ja heidän hahmonsa ovat tarpeeksi toimivia, että heidän puolestaan voi jännittääkin hieman. Silti on toistamiseen selvää, ettei James DeMonaco ole villistä ideastaan huolimatta oikea tekijä näihin leffoihin. Kritisointi toimii, mutta elokuvat siinä ympärillä eivät niinkään. Puhdistuksen yö: Anarkia on kuitenkin askel oikeaan suuntaan, joten kenties sarja vain paranee tästä...




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Purge: Anarchy, 2014, Universal Pictures, Platinum Dunes, Blumhouse Productions, Why Not Productions


keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Arvostelu: The High Note (2020)

THE HIGH NOTE



Ohjaus: Nisha Ganatra
Pääosissa: Dakota Johnson, Tracee Ellis Ross, Kelvin Harrison Jr., Ice Cube, Zoë Chao, June Diane Raphael, Bill Pullman, Diplo ja Eddie Izzard
Genre: draama, musiikki, romantiikka
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: S

The High Note on Dakota Johnsonin tähdittämä musiikkielokuva. Leffa lähti liikkeelle Flora Greesonin työstämästä käsikirjoituksesta "Covers", mikä pyöri vuonna 2018 suosituimpien käsikirjoitusten listalla, joita ei oltu vielä tehty elokuviksi. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että Working Title Films alkoi työstämään tekstin pohjalta filmiä ja kuvaukset starttasivat toukokuussa 2019. The High Noten oli tarkoitus saada kunnon teatterilevitys jo aiemmin, mutta koronaviruksen takia teatterit suljettiin ympäri maailman. Esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan internetlevitykseen, mutta täällä Suomessa teatterit ovat onneksi avanneet ovensa ja elokuva julkaistaan ihan valkokankailla. Itse kävin katsomassa The High Noten sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Maggie työskentelee huippumenestyneen artistin, Grace Davisin assistenttina, mutta haaveilee musiikkituottajan urasta. Hänen tilaisuutensa koittaa, kun hän tapaa lupaavan laulajan, David Cliffin.

Fifty Shades -pehmopornorainoista (2015-2018) tuttu Dakota Johnson näyttelee Maggie Sherwoodea, joka on lapsesta asti kasvanut musiikin parissa edesmenneen laulajaäitinsä ja radiojuontajaisänsä (Bill Pullman) ansiosta. Niinpä hän on myös pyrkinyt alalle. Sen lisäksi, että hän avustaa yhtä isointa tähteä, hän haaveilee itse ottavansa ohjat tuottajan hommissa. Johnson on parina viime vuonna osoittanut, että hänestä on sittenkin aitoa ainesta näyttelijäksi ja tekee sen jälleen, vaikka jääkin lopulta jatkuvasti vastanäyttelijöidensä varjoon.




Supersuosittua laulaja Grace Davisia näyttelee laulaja Diana Rossin tytär Tracee Ellis Ross, joka sopii täydellisesti diivailevan artistin osaan. Ross oikein herkuttelee sillä, kuinka ylimielisesti ja välinpitämättömästi hän voi kohdella muita ja silti muiden täytyy mielistellä häntä. Hänen hahmonsa ei kuitenkaan onneksi ole pelkkä karikatyyri diivasta, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Grace ei ole vuosiin tehnyt uutta levyä, sillä edellisen flopatessa hänet on pakotettu vain kiertämään vanhojen hittiensä kanssa. Nyt hänelle tarjotaan mahdollisuutta viettää loppu-uransa esiintyen Las Vegasin Caesars Palacessa, sama setti samassa paikassa joka ilta, mikä on selvä viittaus samaa tekevään Celine Dioniin. Tällä on selvät vaikutuksensa Graceen, mitkä Ross tuo hyvin esiin.
     Elokuvassa nähdään myös Kelvin Harrison Jr. Maggien tapaamana laulajanalku David Cliffinä, Ice Cube Gracen managerina Jack Robertsonina, sekä Zoë Chao Maggien stereotyyppisenä muka-hauskana kämppiksenä Katiena. Harrison Jr. on oiva näyttelijänä, mutta vielä parempi laulajana ja Maggien tavoin katsojakin uskoo nopeasti Davidin kykyihin nousta tähdeksi. Ice Cube taas on aivan mahtava tyypillisessä törkyturparoolissaan, joka tylyttää etenkin Maggielle kaiken, mikä vähänkin on hänen mielestään väärin.




Parista pienestä yllätyksestään huolimatta The High Note on hyvin ennalta-arvattava hömppäleffa, mikä kulkee erittäin tuttuja reittejä kohti maaliaan. Vaikka katsoja osaakin pian leffan alussa päätellä, kuinka tarina tulee menemään, sen parissa silti viihtyy oikein mainiosti. Siitä huolimatta, että Dakota Johnson jää jatkuvasti Tracee Ellis Rossin ja Kelvin Harrison Jr:n varjoon, eikä hänen hahmonsakaan ole yhtä kiinnostava, on silti mielenkiintoinen ratkaisu kertoa tarina avustajasta, joka pyrkii musiikkialalla johonkin muuhun hommaan kuin laulajaksi. Tämä puoli, sekä yllättävänkin onnistuneesti kirjoitettu Grace Davisin hahmo nostavat filmin kliseisyyden keskeltä korkeampaan arvoon. Ei tämä nyt mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta oivaa viihdettä joka tapauksessa.

Elokuvassa onkin kovasti panostettu siihen, että katsoja viihtyy sitä katsoessaan. Jos ei lasketa mukaan loppupään pakollista ja pitkitettyä surussa vellomista, kun jokin menee pahasti pieleen ennen suurta nousua, elokuva onnistuikin viihdyttämään ja pitämään hyvin mukanaan läpi lähes kahden tunnin kestonsa. Sekaan mahtuu niin yllättävänkin meneviä kappaleita kuin hilpeää huumoria, varsinkin Ice Cuben kautta. Romanttinen puoli ei äidy liian siirappiseksi. Leffa tuntuu jatkuvasti olevan reunalla, mistä se voisi helposti pudota ja muuttua fiaskoksi. Se pysyy kuitenkin ihailtavasti tasapainossa ja onnistuu kuin onnistuukin tavoitteissaan - vaikka ne eivät tähtäisikään kovin korkealle.




Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, jonka edellinenkin elokuva, Late Night (2019) kertoi diivamaisen tähden assistentista, jolla oli isompia unelmia. Ganatra tekee toistamiseen hyvää työtä samanlaisen kertomuksen kanssa, mutta tällä kertaa hänellä ei ole yhtä riemastuttavaa käsikirjoitusta pohjana. Flora Greesonilla on selvästi sanottavansa musiikkialasta ja kuinka naisten on tehtävä vielä enemmän töitä, jotta levy-yhtiöiden isot kihot ottaisivat heidät tosissaan, eivätkä vain tulonlähteinä, mutta hän voisi vielä enemmän panostaa tähän puoleen. Greesonin juoni on hieman liiankin tavanomaisella pohjalla työstetty ja siitä puuttuu todelliset koukkunsa ja käänteensä, jotta siitä saisi aikaiseksi enemmänkin kuin pelkkää viihdettä. The High Note on myös kelvollisesti kuvattu, jos ei lasketa erästä vessakohtausta, jossa kameramiehen käden voi bongata peilistä. Reippaalla tahdituksella lähes kahden tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä. Lavasteet ja konserttien aikana etenkin valaistus ovat tyylikkäät. Ääniefektit toimivat, mutta Amie Dohertyn säveltämät tyhjänpäiväiset musiikit peittävät välillä liiankin paljon muuta äänimaailmaa.

Yhteenveto: The High Note on kelpo musiikkikomedia, minkä parissa viihtyy mukavasti ennalta-arvattavuuksista huolimatta. On kiinnostavaa seurata tarinaa kerrankin assistentin näkökulmasta, joka ei kuitenkaan pyri laulajaksi. Dakota Johnson on oiva roolissaan, mutta jää lopulta vastanäyttelijöidensä varjoon. Ice Cube herkuttelee tylyllä managerin roolillaan ja Kelvin Harrison Jr. osoittaa laulajanlahjansa. Parasta työtä tekee kuitenkin Tracee Ellis Ross laulajatähti Grace Davisina. Hienointa on, ettei hahmo jää vain stereotyyppiseksi diivaksi, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, yllättävänkin toimivia kappaleita, sekä tietty pakotetun ja tylsän surussa vellomisen ennen loppuhuipennusta. Vain siinä kohtaa elokuva alkaa junnaamaan paikoillaan, mutta muuten liki kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. The High Note pyrkii lähinnä viihdyttämään katsojaansa, vaikka siitä löytyy myös kritiikkiä musiikkialaa kohtaan. Juurikin kivana viihdeleffana sen katsojaa täydellisen sujuvasti.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The High Note, 2020, Perfect World Pictures, Working Title Films


tiistai 28. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Juna Busaniin (부산행 - 2016)

JUNA BUSANIIN

부산행



Ohjaus: Sang-ho Yeon
Pääosissa: Gong Yoo, Kim Su-an, Jung Yu-mi, Ma Dong-seok, Choi Woo-shik, Sohee, Kim Eui-sung, Choi Gwi-hwa, Jeong Seok-yung, Ye Soo-jung, Park Myung-sin ja Jang Hyuk-jin
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 16

Train to Busan (tai kuten sitä on Suomessa esitetty myös nimellä Juna Busaniin) on eteläkorealainen zombielokuva. Sen kuvaukset alkoivat huhtikuussa 2015 ja lopulta elokuva sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2016, missä se keräsi paljon kehuja. Sen jälkeen leffaa esitettiin useilla elokuvafestivaaleilla, missä se keräsi ylistystä ja palkintoja, kunnes se sai kunnon teatterilevityksen, missä se teki maailmanlaajuisesti korealaiselokuvan katsojaennätyksiä. Suomeen Juna Busaniin saapui vasta vuonna 2017 suoraan myyntiin ja vuokralle. Itse sain leffan isältäni lainaan, mutten jostain syystä saanut aikaiseksi katsottua sitä ja lopulta palautin sen. Sen jälkeen elokuva on kuitenkin alkanut kiinnostamaan minua yhä enemmän ja nyt kun leffa on saamassa jatkoa elokuvalla Peninsula (반도 - 2020), päätin vihdoin katsoa ensimmäisen Juna Busaniin -leffan.

Isä ja tytär ovat junassa matkalla Busaniin, kun käy ilmi, että Etelä-Koreassa nopeasti leviävä virus tekee ihmisistä verenhimoisia raivohulluja. Junamatka muuttuu pelottavaksi selviytymistaisteluksi, kun junassa on yksi tartunnan saanut, joka hyökkää muiden kimppuun, muuttaen uhrinsa samanlaisiksi zombeiksi.

Gong Yoo näyttelee liikemies Seok-woota, joka keskittyy huomattavasti enemmän työhönsä kuin isää kaipaavaan tyttäreensä Su-aniin (Kim Su-an). Junamatkalla viruksen levitessä ja muuttaessa matkustajia ihmislihaa naposteleviksi zombeiksi, Seok-woon täytyy kuitenkin olla oikeasti tyttärensä apuna. Hahmo on kirjoitettu erinomaisesti ja hänen kehityskaarensa pitkin leffaa on todella hyvä. Yoo tuo Seok-woon monet puolet taidokkaasti esiin. Mahtava on myös tytärtä näyttelevä Kim Su-an, joka tuntuu aidosti olevan peloissaan kauhukohtausten aikana.




Muita hahmoja junassa ovat mm. pariskunta Sang-hwa ja Seong-kyeong (aidolta parilta tuntuva Ma Dong-seok ja Jung Yu-mi), inhottava bisnesmies Yon-suk (Kim Eui-sung), pesäpalloa pelaava nuori Yong-guk (Choi Woo-shik) ja tähän ihastunut cheerleader Jin-hee (Sohee), pelokas koditon mies (Choi Gwi-hwa), vanhat sisarukset In-gil ja Jong-gil (Ye Soo-yung ja Park Myung-sin), konduktööri (Jang Hyuk-jin) ja junan kuljettaja (Jeong Seok-yung). Toisin kuin zombileffoissa yleensä, Juna Busaniin sisältää yllättävänkin hyvän hahmogallerian, joiden puolesta oikeasti jännittää... paitsi bisnesmies Yon-sukin selviämisestä ei voisi pätkääkään välittää ja koko leffan ajan haluaisi vain nähdä hänen joutuvan zombien ateriaksi. Näyttelijät tekevät kaikin puolin hyvää työtä, esittäen uskottavasti pakokauhua. Hahmojen kautta esitetään hienosti, kuinka paniikki vaikuttaa ihmisiin ja leffa tarkasteleekin ihmisluontoa tällaisessa tilanteessa tarkemmin kuin moni muu genren edustaja.

Juna Busaniin sisältää monia zombielokuville tyypillisiä juttuja ja siitä löytyy ennalta-arvattavuuksia esimerkiksi sen suhteen, ketkä jäävät lopulta henkiin ja ketkä kuolevat. Kuitenkin se, miten nämä tutut jutut on tehty tässä elokuvassa, on huomattavasti parempaa kuin monissa genren edustajissa. Kuten kävi jo ilmi, hahmot ovat huolellisemmin kirjoitettuja kuin yleensä, mikä on jo todella iso plussa. Ja kun hahmoista välittää, leffa saa myös jännittämään enemmän - etenkin kun ensimmäisen zombin astuessa junaan, ei loppuelokuvasta löydy ainuttakaan hetkeä, jolloin tuntuisi siltä, että hahmot olisivat turvassa. Uhka on kaiken aikaa olemassa ja vaara voi vaania ties missä. Tuubimainen juna on mitä mahtavin lokaatio elokuvalle, sillä hahmot pysyvät suljetussa tilassa, eivätkä he voi liikkua kuin junan etuosaan tai takaosaan. Ja lähes joka vaunusta löytyy zombeja. Eikä vaunujen ovia saa lukkoon. Hahmojen täytyy vain toivoa, että zombit ovat liian tyhmiä kääntääkseen kahvaa. Tai rikkoa oven lasia raivopäisellä rymistelyllään.




Zombileffaksi kyseessä on myös yllättävän pitkä teos. Yleensä genren elokuvat pidetään puolentoista tunnin mitassa, mutta Juna Busaniin kestää lähes kaksi tuntia. Aiemmin mainitut vahvuudet hahmoista, heidän näyttelijöistään, erinomaisesta lokaatiosta ja erittäin tiivistunnelmaisesta jännityksestä takaavat kuitenkin sen, että elokuva tuntuu selvästi lyhyemmältä. Paikoitellen saattaa pelätä, että juna kävisi tylsäksi jossain kohtaa, sillä ei sitä voisi kovin monella tapaa hyödyntää. Zombeja sen sisällä kuitenkin hyödynnetään monin tavoin, minkä ansiosta jokainen uusi vaunu vain lisää jännitettä. Välillä zombit ryntäävät perään sekopäisinä ja kompuroivat penkkien yli, kun taas välillä niiden ohi yritetään hiipiä todella piinaavan tunnelman ympäröidessä niin hahmot kuin heidän puolestaan jännittävän katsojankin. Kauhun ohella elokuva onnistuu tarjoamaan myös ripauksen huumoria ja todella yllättäen myös aitoa herkkyyttä. En todellakaan odottanut zombielokuvan voivan olla näin liikuttava. Tähän vielä päälle iskevä sanoma siitä, kuinka tällaisista tilanteista selvitään tekemällä yhteistyötä, eikä ajattelemalla vain omaa etuaan (mikä on omalla tavallaan hyvin ajankohtainen erään koronaviruksen vuoksi), kuuluu Juna Busaniin zombielokuvien parhaimmistoon.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Yeon Sang-ho, joka teki aiemmin vain animaatioita. Siirtymä lokaatioissa ja lavasteissa näyttelijöiden kanssa kuvatun elokuvan pariin sujuu erinomaisesti. Sang-ho rakentaa tunnelmaa hienosti ja saa näyttelijät todella eläytymään. Käsikirjoituksesta vastaava Park Joo-suk hyödyntää zombielokuvien tuttuja juttuja, kääntäen niitä kiehtovampiin suuntiin. Haluan yhä painottaa, kuinka mahtavaa on, että Joo-suk on panostanut henkilöihin. Leffa ei vain luota zombeihin, vaikka ne ovatkin upeasti luotuja maskeerausten avulla, minkä lisäksi zombien esittäjät pistävät kaikkensa peliin, kiemurrellessaan ja kiertäessään vartaloaan ällöttävästi. Filmi on teknisestikin erittäin onnistunut. Kuvaus on lahjakkaasti toteutettu ja kuvissa hyödynnetään taidokkaasti etu- ja taka-alaa. Kuvat ovat myös hyvin valaistut ja kuvat on leikattu yhteen sulavasti. Junan lavasteet ovat vaikuttavat ja tehosteetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on mahtava junan jatkuvista äänistä zombien päästämiin ölinöihin. Lisäyksen tuo tietty Jang Young-gyun säveltämät, mainiosti tunnelmoivat musiikit.




Yhteenveto: Juna Busaniin on mahtava kauhuelokuva ja zombigenren parhaimmistoa. Elokuvaan mahtuu lajityypille tuttuja juttuja, mutta monia niistäkin hyödynnetään raikkain tavoin. Juna itsessään on erinomainen tapahtumapaikka ja kun niin elossa olevat kuin elävät kuolleet on sullottu samaan liikkuvaan tilaan, ei jännite koskaan laske. Kyseessä on äärimmäisen tiivistunnelmainen paketti, mitä vain parantaa, että hahmot ovat aidosti hyvin kirjoitettuja ja heistä välittää, mikä lisää jännitettä. Kohtaus, missä hahmot yrittävät hiipiä zombien täyttämän vaunun läpi, on jopa piinaava. Lähes kahden tunnin kesto on nopeasti ohi, sillä elokuva vie katsojansa niin iskevälle matkalle. Pientä huumoriakin mahtuu mukaan, sekä todella yllättäen osuvaa liikuttavuutta. Harvoin zombileffa onnistuu herkistämään katsojaansa näin. Näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan ja tekninenkin toteutus on taiturimaista. Juna Busaniin kuuluu ehdottomasti kauhun ja zombien fanien pakkokatsastusten listalle. Todella toivon, että jatko-osa Peninsula on yhtä upeasti tehty.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
부산행 - Train to Busan, 2016, Next Entertainment World, RedPeter Film, Movic Comics


maanantai 27. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Scott Pilgrim vastaan maailma (Scott Pilgrim vs. the World - 2010)

SCOTT PILGRIM VASTAAN MAAILMA

SCOTT PILGRIM VS. THE WORLD



Ohjaus: Edgar Wright
Pääosissa: Michael Cera, Mary Elizabeth Winstead, Kieran Culkin, Ellen Wong, Mark Webber, Alison Pill, Johnny Simmons, Anna Kendrick, Aubrey Plaza, Satya Bhabha, Chris Evans, Brie Larson, Brandon Routh, Mae Whitman, Shota Saito, Keita Saito ja Jason Schwartzman
Genre: komedia, fantasia, toiminta, romantiikka
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12

Ei niin kauan sitten...
Salaperäisessä maassa...
Torontossa, Kanadassa...

Scott Pilgrim vs. the World, eli suomalaisittain Scott Pilgrim vastaan maailma perustuu Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim -sarjakuviin, joita hän julkaisi vuodesta 2004 vuoteen 2010. O'Malleyn kustantaja Oni Press oli varma, että sarjakuvassa olisi potentiaalia filmatisoinnille ja ottikin yhteyttä tuottaja Marc Plattiin. O'Malley ei ollut varma, halusiko hän elokuvaversiota sarjakuvistaan, mutta koska hänellä ei ollut paljon rahaa, hän suostui myymään elokuvaoikeudet. Ohjaajaksi valittiin juuri zombikomediansa Shaun of the Deadin (2004) valmiiksi saanut Edgar Wright ja pitkän käsikirjoitusprosessin jälkeen kuvaukset alkoivat vihdoin maaliskuussa 2009. Lopulta Scott Pilgrim vastaan maailma sai maailmanensi-iltansa 27. heinäkuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai paljon ylistystä niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta valitettavasti filmi oli suuri taloudellinen pettymys, eikä tienannut edes budjettiaan takaisin. Leffa- ja videopelifanien keskuudessa elokuva on kuitenkin kerännyt vahvaa kannatusta ja sitä voikin nykyään pitää modernina kulttiklassikkona. Itse näin Scott Pilgrim vastaan maailman vasta vuokralta vuonna 2011 ja innostuin siitä todella paljon - niinkin paljon, että katsoin sen heti seuraavana aamuna uudestaan! Olen katsonut filmin useita kertoja ja yksi veikeimmistä katselukerroista oli, kun katsoin leffaa isoäitini luona ja hän saapui noin tunnin kohdalla ihmettelemään, mitä oikein katson, jolloin kelasin elokuvan takaisin alkuun ja hän katsoi sen kokonaan kanssani. Ja vieläpä piti siitä! Kun huomasin, että Scott Pilgrim vastaan maailma täyttää nyt kymmenen vuotta, päätin heti katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Nuori ja epävarma basistinalku Scott Pilgrim on juuri alkanut seurustelemaan high school -tyttö Knives Chaun kanssa, kun hän kohtaa pinkkitukkaisen Ramona Flowersin, johon hän ihastuu palavasti. Saadakseen Ramonan, Scottin täytyy kuitenkin taistella tämän seitsemää pahaa eksää vastaan... ja jättää Knives, mutta pystyykö Scott kumpaankaan?




Michael Cera on niitä komedianäyttelijöitä, joilla tuntuu jääneen yksi ainoa rooli päälle koko uran ajaksi. Cera on lähestulkoon aina hiljainen ja jokseenkin nolo nuorukainen, joka etsii paikkaansa maailmassa. Scott Pilgrimin roolissa Cera saa tämän toimimaan kenties paremmin kuin missään muussa. Scott Pilgrim on hiljainen ja nolo nuorukainen, joka etsii paikkaansa. Aikuisuuden kynnyksellä tunnemyllerrys on vahvaa ja Cera tuo tämän hyvin esille. Scott vaikuttaa sympaattiselta, mutta hän kohtelee usein muita kehnosti, vaikkei sitä välttämättä tarkoittaisikaan. Hahmon kasvutarina on onnistunut ja on hienoa, ettei hän jää yksiulotteiseksi, kuten Ceran monet hahmot.
     Scottin suurena ihastuksen kohteena, Ramona Flowersina taas nähdään Mary Elizabeth Winstead, joka on myös oivallinen osassaan. Winstead onnistuu olemaan salaperäinen ja kiehtova, kuten Ramonan on tarkoitus olla, tuoden samalla esiin Ramonankin pahan tavan kohdella monia ilkeästi.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Scottin innokas tyttöystävä Knives (Ellen Wong), Scottin kämppis Wallace (Kieran Culkin), Scottin sisko Stacey (Anna Kendrick), Scottin bändikaverit Stephen (Mark Webber), Kim (Alison Pill) ja Young Neil (Johnny Simmons), sekä Scottin ex-tyttöystävä ja nykyinen laulajatähti Envy (Brie Larson). Wong on mainion suloinen rakastavana Knivesina, joka ansaitsisi parempaa. Culkin on hulvaton kyynisenä homokämppiksenä ja Scottin Sex Bob-Omb -bändin jäsenet ovat hupaisia tapauksia. Ramonan seitsemänä ilkeänä eksänä taas nähdään Chris Evans, Brandon Routh, Satya Bhabha, Mae Whitman, Saiton identtiset veljekset ja Jason Schwartzman. Identtisiä veljeksiä lukuunottamatta eksät ovat veikeitä tyyppejä ja jokainen tuo jotain uutta ja erittäin hilpeää mukaan. Nykypäivänä Evans on tunnettu sankarillisen Kapteeni Amerikan roolista, joten on hilpeää palata takaisin vuoteen 2010, kun Evans ei ollut vielä iso stara ja esittääkin sujuvan yliampuvasti täysmulkkua.




Scott Pilgrim vastaan maailma on hyvin omalaatuinen elokuva, jollaista ei toista samanlaista taida olla. Leffa todella tuntuu siltä kuin sarjakuva heräisi henkiin. Ruudulle ilmestyy välillä tekstejä, aivan kuin sarjakuvissa kohtausten välissä. Mukaan hyppää erilaisia erikoisefektejä, mitkä näyttävät siltä kuin ne olisi piirretty mukaan käsin. Erilaiset vauhdikkaat viivat korostavat asioita ja lyönnit ilmestyvät teksteinä, aivan kuten sarjakuvissa tai Adam Westin klassisessa Batman-sarjassa. Kun Ramona kertoo tarinoita eksistään, ovat ne toteutettu täysin samalla tyylillä kuin Bryan Lee O'Malleyn Scott Pilgrim -sarjakuvat.

Samalla elokuva tuntuu hyvin vahvasti myös videopeliltä. Leffa alkaa Universalin logolla, joka on muutettu pikselimössöksi, 8-bittisen musiikin soidessa taustalla. Kun Scott taistelee eksiä vastaan, on taistelun alku hyvin samantyyppinen kuin monissa peleissä. Kuva on aseteltu niin, että pelaajat ovat valinneet hahmonsa ja hahmojen väliin ilmestyy teksti "Fight!". Taiston lopussa ruudun taas saattaa täyttää valtava "K.O." lopullisen tyrmäävän iskun merkiksi. Pelifanit löytävät elokuvasta paljon bongailtavaa etenkin äänitehosteista, joissa on paljon pelimäisiä piirteitä ja tuttuja soundeja hittipeleistä.




Ohjaaja Edgar Wright on tunnettu todella omalaatuisesta tyylistään tehdä elokuvia. Häntä ei selvästikään kiinnosta, miten muut hoitavat homman, vaan tekee juuri niin kuin itse kokee parhaimmaksi. Hänen muut leffansa, kuten aiemmin mainittu Shaun of the Dead tai Hot Fuzz (2007) tai vaikkapa Baby Driver (2017) ovat hyvin tyyliteltyjä monin tavoin, mutta yksikään niistä ei ole niin räjähtävä teos kuin Scott Pilgrim vastaan maailma. Tässä Wright on selvästi halunnut testata rajoja ja kokeilla, kuinka pitkälle hän voi mennä. Hän aloittaa hienovaraisemmin ja kun katsojaa on lämmitelty tarpeeksi, hän alkaa tosissaan vyöryttämään visuaalista tykitystä yhä vain kovempaa vauhtia. Wright repii mattoa jatkuvasti katsojan jalkojen alta ja juuri kun on luullut, että on päässyt täysin kärryille, millaisesta teoksesta on kyse, Wright vain nauraa päin naamaa. Osaamattomissa käsissä Scott Pilgrim vastaan maailma olisi kammottava fiasko, mutta Wrightin esimerkillisen taidokkaassa otteessa elokuva huokuu valtavaa neroutta, luovuutta ja energiaa.

Tyylitaju on täysin Wrightin hallussa ja on hienoa, että hänen kikkailuvyörynsäkin on tarkoin mietittyä. Kaikki on todella huolellisesti suunniteltua, mikä saa elokuvan pysymään aisoissa, eikä se kaikesta huolimatta ajaudu kaaokseen. Elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joista suuri osa jää näkemättä ensimmäisellä katselukerralla. Minusta tuntuu siltä, että bongaan filmistä joka kerta lisää ja se on yksi niistä syistä, miksi palaan innolla tämän elokuvan pariin niin usein. Jokaisen eksän ilmestyessä ruutuun, on mukana paljon viittauksia siihen, kuinka mones eksä on kyseessä. Taustoihin on piilotettu paljon vitsejä ja leffa ilahduttaa suuresti nokkeluudellaan. Wright myös tekee leffasta mahtavan itsetietoisen ja -ironisen, kommentoimalla itse taidokkaasti, kuinka kummallinen se on. Chris Evansin hahmo on suuri leffastara ja kun hän astelee ensimmäisen kerran ruutuun, taustalla alkaa soimaan uudestaan Universalin logo. Jossain kohtaa leffa taas muuttuu sitcomiksi. Upeaa!




Scott Pilgrim vastaan maailma herättää katsojassa paljon kysymyksiä ties mistä. Kun taistelut alkavat, katsoja voi helposti pohtia, tapahtuvatko tietyt jutut oikeasti niin, että kaikki näkevät ne? Hahmot lentävät, kontrolloivat asioita mielensä voimin, luovat jättimäisiä hirviöitä tuekseen jne. Scottin päihittäessä eksien kätyreitä, nämä räjähtävät kolikoiksi kuin videopeleissä. Tarkoittaako tämä siis, että Scott tappaa ison määrän ihmisiä leffassa? Vai ovatko ne simuloituja pelihahmoja? Mitkä asiat tapahtuvat Scottin päässä ja mitkä ovat totta? Onko tässä mikään totta? Miksei Scott kyseenalaista eksiä ja heidän supervoimiaan? Mitä ihmettä tässä tapahtuu? Ja ihan parasta on, ettei elokuva halua vastata mihinkään näistä kysymyksistä. Se vain painelee menemään ja jos sen kyydissä ei pysy, on siitä vaikea pitää. Leffa kulkee tarinansa puolesta aikamoista turbovauhtia ja vaikka usein tällainen tempo saisi minut kritisoimaan elokuvaa, Wrightin työ on niin tarkkaan harkittua, ettei vauhti koskaan tunnu siltä kuin elokuvalla olisi pahemman luokan keskittymishäiriö. Jotkut kritisoivat, että elokuva on pelkkää tyyliä ilman sisältöä. Vaikka onkin totta, että leffasta jää pääasiassa mieleen sen uskomaton kikkailu, on Scottin kehityskertomuksessa onnistunut ja syvällinen kaari, kun sitä tosissaan miettii. Scottin vihoviimeinen vastus etenkin luo syvyyttä, mutta kaiken jälkeen se voi mennä katsojalta ohi.

Ohjauksen lisäksi Wright tekee hienoa työtä myös käsikirjoittajana yhdessä Michael Bacallin kanssa. Kaksikon kirjoittama dialogi on oivallisen nasevaa, mutta samalla siinä on paljon realistisia piirteitä kaiken epärealistisuuden keskellä. He myös kuljettavat tarinaa taiturimaisesti eteenpäin, tiputtaen kaiken turhan täysin minimiin. Tarinankerrontaa tukee aivan mielettömän upea leikkaus. Etenkin kun siirrytään kohtauksesta tai paikasta toiseen, siirtymät ovat usein häkellyttävän nerokkaita. Hahmot saattavat kävellä jossain ja keskustella, eikä katsoja välttämättä heti hoksaa, että hahmot ovat leikkauksen välillä siirtyneet sisätilasta ulos. Kuvasommittelu on myös näyttävästi toteutettu ja taisteluiden aikana kuvakoolla leikitellään tyylikkäästi. Kuvaus on muutenkin erinomaista ja tekniseltä puoleltaan kaikki on kunnossa myös niin valaisussa kuin lavasteissa, asuissa, vekkulimaisen videopelimäisissä efekteissä ja äänimaailmassa.




Yhteenveto: Scott Pilgrim vastaan maailma on hullunkurinen ja aivan mahtava elokuva, mikä näyttää siltä kuin sarjakuva ja videopeli yhdistyisivät ja lopputulos heräisi henkiin. Leffan räjähtävä visuaalisuus, nopeatempoinen tahti, hillitön juoni ja kaikenlainen kikkailu aiheuttaisivat väärän ohjaajan käsissä kiusallisen epäonnistumisen, mutta Edgar Wright omaa niin huikean tyylitajun, että hän pitää sekopäistä pakettia mestarillisesti hallussaan. Elokuva on suorastaan nerokas, kun sen suuri vinksahtaneisuus on näin hallittua. Kaikki on erittäin tarkkaan harkittua ja elokuva on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, joista monia ei edes huomaa ensimmäisellä katselulla. Pintapuolisesti leffa voi tuntua pelkältä pöljältä väriloistolta, mutta siitä löytyy kyllä paljonkin syvyyksiä, kun pääsee yli turbomenosta ja tarkastelee filmiä tarkemmin. Teknisesti elokuva on erinomainen ja näyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Scott Pilgrim vastaan maailma on kuin lahja, joka jatkaa antamista ja siksi en suosittele katsomaan sitä vain kerran, vaan useamminkin. Elokuva ihastuttaa joka kerralla uudestaan ja siitä löytyy aina jotain, mikä saa pitämään siitä entistäkin enemmän.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scott Pilgrim vs. the World, 2010, Universal Pictures, Marc Platt Productions, Big Talk Productions, Closed on Mondays Entertainment, Dentsu, Relativity Media, Scott Pilgrim Productions


sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Arvostelu: The Kissing Booth 2 (2020)

THE KISSING BOOTH 2



Ohjaus: Vince Marcello
Pääosissa: Joey King, Joel Courtney, Jacob Elordi, Taylor Perez, Maisie Richardson-Sellers, Meganne Young, Molly Ringwald, Carson White, Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 13

Netflixin romanttinen komedia The Kissing Booth (2018) nousi nopeasti yhdeksi suoratoistopalvelun suosituimmaksi elokuvaksi, joten Netflix päätti heti tehdä jatko-osan. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2019 ja nyt The Kissing Booth 2 on julkaistu Netflixissä. Itse katsoin ensimmäisen elokuvan vasta pari viikkoa sitten, kun kuulin jatko-osan olevan tulossa. Pidin leffaa aivan kammottavan teennäisenä ja ala-arvoisena roskana, joten odotukseni jatko-osaa kohtaan eivät todellakaan olleet korkeat. Päätin silti katsoa sen heti julkaisupäivänä ja voin jo tässä kohtaa todeta, ettei varmaan tule minään yllätyksenä, etten voinut sietää tätäkään leffaa.

Elle Evans aloittaa viimeisen vuotensa high schoolissa. Hänen paras kaverinsa Lee kuitenkin etääntyy tyttöystävänsä takia, hänen poikaystävänsä Noah vaikuttaa salailevan jotain ja kouluun saapuu uusi oppilas, Marco, joka sekoittaa Ellen tunteita heti ensisilmäyksellä.

Aidosti lahjakas Joey King palaa nuoren Elle Evansin rooliin ja kokee vieläkin suurempia vaikeuksia tulkita näin kehnoa hahmoa. Tässä leffassa Ellestä on todella vaikea pitää ja hän käy jopa hermoille monta kertaa elokuvan aikana. King on usein erittäin väkinäinen ja hänen katseensa näyttää välillä etsivän nopeinta pakoreittiä kuvauspaikalta. Sentään häntä ei pakoteta jatkuvasti riisumaan vaatteitaan, kuten ensimmäisessä leffassa tykättiin jostain syystä tehdä...




Myös Joel Courtney ja Jacob Elordi tekevät paluun tuttuihin rooleihinsa veljeksinä Leenä ja Noahina, eli Ellen parhaana kaverina ja poikaystävänä. Courtney on vähintäänkin yhtä väkinäinen kuin King, eikä Elordi edes yritä peitellä kiinnostuksensa puutetta. Elordi oli ensimmäisessä filmissä aikamoinen puupökkelö, mutta tässä hän ei edes yritä sitä vähää. Noah jää täysin tylsäksi, kun taas Lee pysyttelee jatkuvasti joko Ellen tai tyttöystävänsä Rachelin (Meganne Young) varjossa. Rachel tuotiin mukaan ykkösleffaan todella kömpelösti ja tätä katsoessa ei voisi vähempää kiinnostaa, kun hänen ja Leen välille muodostuu ryppyjä rakkauteen.
     Elokuvassa nähdään myös Maisie Richardson-Sellers Noahia turhankin läpitunkevasti katselevana Chloena, Taylor Perez koulun uutena oppilaana ja naisopiskelijoiden uutena ihastuksena Marcona, sekä Bianca Bosch, Jessica Sutton ja Zandile Madliwa OMG-porukkana. Richardson-Sellers ja Perez tekevät epätoivoisesti parhaansa sillä, mitä heille on annettu, mutta lopulta heidän täytyy vain luoda ongelmia Ellen ja Noahin suhteeseen. Lopputekstien aikana nähtävät mokaotokset ja pelleilyt näyttävät siltä, että näyttelijöillä on ollut hauskaa, mutta se ei todellakaan muuten välity filmistä.




Koska olin jo nähnyt ensimmäisen The Kissing Boothin, ei jatko-osa onnistunut yllättämään minua sillä, kuinka järkyttävä leffa onkaan kyseessä. Elokuva onnistui kuitenkin tarjoamaan erään järkyttävän yllätyksen ja se on, kuinka pitkä leffa onkaan kyseessä. The Kissing Booth 2 kestää lähes kaksi tuntia ja vartin, missä on ainakin puoli tuntia liikaa tällaiseksi teinien romanttiseksi hömppäkomediaksi. Jo ensimmäinen osa oli ylipitkä ja tätä on venytetty vielä parillakymmenellä minuutilla siihen päälle. Lopputulos on niin pitkäveteinen, että minun oli pakko pitää puolessa välissä vajaan tunnin mittainen tauko, jotta jaksoin katsoa toisen puolikkaan. Meno on jälleen niin teennäisen ylienergistä, niin ällön imelän siirappista ja huumoriltaan niin kiusallisen surkeaa, että elokuva tuntui kestävän vähintään tuplasti sen, mitä Netflix ilmoittaa.

Pituutta on lisätty jatkuvilla, toinen toistaan tylsemmillä ja turhemmilla sivujuonilla, joista yksikään ei herätä ajatusta, että ehkä tässä leffassa olisi sittenkin potentiaalia piilotettuna kaiken kehnouden alle. Osa juonikuvioista vielä unohdetaan pitkiksi ajoiksi (tai sitten oikeasti vain kymmeneksi, puolelta tunnilta tuntuvaksi minuutiksi) ja kun niihin palataan, seuraa hämmennys siitä, että "ai niin, tässä oli tällainenkin juttu meneillään". Kliseitä viljellään taas kerran ja monin tavoin elokuva tuntuu jopa toistolta ensimmäisessä osassa nähdyltä. Jotta elokuvan nimessä olisi jotain järkeä, on pussauskoppi pitänyt raahata tähänkin mukaan, mutta se nähdään vasta, kun elokuvaa on mennyt tunti ja 46 minuuttia! Suuremman osan ajasta leffa keskittyy Ellen ja Leen rakastamaan tanssipeliin. Kenties leffat olisikin pitänyt nimetä "Dance Dance Maniaksi".




Ensimmäisen elokuvan tavoin ohjaajana ja käsikirjoittajana toimii Vince Marcello, joka ei ole parin viime vuoden aikana kehittynyt elokuvantekijänä lainkaan. Marcello tuuttaa samaa teennäistä mössöä kuin viimeksikin ja nyt aivan käsittämättömällä lisäpituudella. Eikö kukaan Netflixiltä sanonut Marcellolle, että elokuvan voisi työstää alle kahteen tuntiin? Leikkaus on lähes paradoksista, sillä samanaikaisesti leffa vaatisi reipasta tiivistämistä, mutta jo nyt monet kohtauksista on leikattu aikamoisella turbovauhdilla. Sentään The Kissing Booth 2 on kelvollisesti kuvattu. Äänimaailma äityy kuitenkin välillä melusaasteeksi, mitä vain pahentaa Patrick Kirstin täysin tyhjänpäiväiset ja jopa ärsyttävät musiikit.

Yhteenveto: The Kissing Booth 2 on aivan yhtä surkea teinihömppä kuin edeltäjänsäkin. Toisaalta leffa tuntuu hieman paremmalta, kun enää ei koe samaa syvää loukkaantumista, koska tietää elokuvan tason. Samalla elokuva tuntuu huonommalta, koska se on niin häikäilemättömästi samaa roskaa kuin viimeksi ja vielä yli kahden tunnin kestoon venytettynä. Leffa käy usein todella tylsäksi, vaikka se kuinka säntäilisi menemään vauhtileikkauksellaan. Sivujuonia pusketaan mukaan täytteeksi aivan liikaa ja ne ovat toinen toistaan kehnompia. Itse pääjuoni ei jaksa kiinnostaa ja se jopa ärsyttää, koska hahmot ärsyttävät. Elle käy jatkuvasti hermoille, enkä itse voinut vähempää välittää, kuinka hänen imelissä rakkauskuvioissa käy. Joey King on kiusallinen ja suuri osa hänen vastanäyttelijöistään vaikuttaa kyllästyneiltä. Komedia on ala-arvoisen huonoa ja draamailu saa pyörittämään silmiä. Itse pussauskoppi on todella väkisin tungettu mukaan. Vince Marcello toistaa virheitään niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Tosin tällaisella rainalla juurikin taitaa päästä Netflixin katsotuimpien elokuvien joukkoon, joten en yllättyisi, jos suoratoistopalvelu ilmoittaisi pian työstävänsä The Kissing Booth 3:a.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Kissing Booth 2, 2020, Komixx Entertainment, Netflix


lauantai 25. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Hei, taas me lennetään! (Airplane II: The Sequel - 1982)

HEI, TAAS ME LENNETÄÄN!

AIRPLANE II: THE SEQUEL



Ohjaus: Ken Finkleman
Pääosissa: Robert Hays, Julia Hagerty, Peter Graves, Lloyd Bridges, Chad Everett, Rip Torn, Kent McCord, James A. Watson Jr. ja William Shatner
Genre: komedia, scifi
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 12

Jim Abrahamsin, David Zuckerin ja Jerry Zuckerin ohjaama ja käsikirjoittama komediaelokuva Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980) oli valtava menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Alunperin kolmikko halusi tehdä jatko-osan, mutta koska he halusivat ensin tehdä jotain muuta, saatuaan jalkansa Hollywoodin oven väliin, studio päätti tehdä jatko-osan heti ilman heitä. Abrahams ja Zuckerit yrittivät vastustaa tätä, mutta epäonnistuivat. Tästä johtuen ensimmäisessä osassa nähty Leslie Nielsen ei suostunut palaamaan jatko-osaan. Leffa kuitenkin kuvattiin ja Hei, taas me lennetään! sai ensi-iltansa joulukuussa 1982. Elokuva sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, minkä lisäksi se ei todellakaan ollut toivottu hitti, tienaten vain murto-osan ensimmäisen osan saamista tuloista. Itse olen nähnyt Hei, taas me lennetään! vain kerran aikaisemmin, kun se tuli joitain vuosia sitten televisiosta, enkä oikein pitänyt siitä. Kun katsoin ja arvostelin alkuperäisen Hei, me lennetään! -komedian sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, ajattelin aluksi, etten katsoisi jatko-osaa, mutta lopulta etsiessäni jotain helppoa hömppää katsottavaksi eräänä yönä, päätinkin antaa tälle uuden mahdollisuuden.

Lähitulevaisuudessa Kuuhun on perustettu ihmisten asuttama siirtokunta. Avaruussukkula Mayflower One on matkalla kohti Kuuta, kun sen navigointilaitteeseen tulee vika ja sukkula lähteekin suuntaamaan kohti Aurinkoa. Voiko sodasta traumatisoitunut Ted Stryker pelastaa päivän jälleen kerran?

Leslie Nielseniä lukuunottamatta suurimmaksi osaksi muut tärkeiden roolien näyttelijät tekevät paluun ensimmäisestä osasta. Robert Haysin näyttelemä Ted Stryker tylsistyttää yhä kuoliaaksi tarinoillaan ja joutuu hikoilemaan ohjaamossa. Hays on yhä mainio, vaikka hänestä voikin välillä huomata, että hän tiedostaa itsekin tekevänsä lähinnä täysin samoja juttuja kuin viimeksi. Tedin entinen rakas Elaine (Julie Hagerty) panikoi vieressä pelastuksen onnistumisen puolesta. Peter Graves yrittää parhaansa mukaan korvata Nielsenin puuttumista kapteeni Oveurina. Monet hahmon repliikit onkin selvästi kirjoitettu Nielsen mielessä. Maan tasalla ohjeita antaa jälleen Steve McCroskey (Lloyd Bridges). Haysin tavoin Hagerty, Graves ja McCroskey toistavat juttuja entisestä osasta oivallisesti, mutta samaa intoa ei löydy.
     Uusina hahmoina esitellään mm. kapteeni Oveuria auttavat Unger (Kent McCord) ja Dunn (James A. Watson Jr.), joiden nimistä tehdään ihan hauskaa vitsiä, sekä Elainen uusi rakas, Simon Kurtz (Chad Everett), jonka täytyy tietty ensin yrittää sukkulan kääntämistä oikealle reitilleen, ennen kuin Tedin voi päästää puikkoihin.




En tiedä, johtuiko se siitä, että katsoin Hei, taas me lennetään! keskellä yötä väsyneen ylienergisessä tilassa, mutta elokuva onnistui viihdyttämään paremmin kuin ensimmäisellä katselukerralla. Leffa ei pääse lähellekään alkuperäisen Hei, me lennetään! -komedian mahtavuutta, mutta on tämä silti tarpeeksi vekkuli jatko-osa. Olisi kuitenkin enemmän kuin mielenkiintoista nähdä, mitä ensimmäisen osan tehnyt kolmikko Abrahams ja Zuckerit olisivat saaneet aikaiseksi jatko-osalla, sillä nyt uusi ohjaaja-käsikirjoittaja Ken Finkleman sortuu lähinnä kopioimaan kolmikon tyyliä ja kierrättämään vitsejä ensimmäisestä osasta. "Ei, olen ollut hermostunut aiemminkin" -vitsi on vain muutettu nyt muotoon "Ei, olen ollut innoissani aiemminkin." Yhtä hahmoa läpsitään taas jonossa naamalle ja muutenkin elokuvan rakenne on periaatteessa täysin sama. Nyt vain ollaan avaruudessa. On siis varmaa, että leffa parodioi elokuvan ilmestymisen aikoihin julkaistuja scifihittejä, kuten Tähtien sotaa (Star Wars - 1977-) ja E.T. the Extra-Terrestrialia (1982). 2001: Avaruusseikkailukin (2001: A Space Odyssey - 1968) otetaan tietty pilkan kohteeksi.

Onneksi kierrätettyjen vitsien ja innottomalla hengellä toistetun tarinan ohessa elokuva sisältää tarpeeksi hauskoja hetkiä, jotta sen aikana viihtyy alusta loppuun. Tätä toki auttaa leffan alle puolentoista tunnin kesto. Alkupäässä lentokentällä nähdään oikein hilpeitä ja yllättävänkin kierolla huumorilla höystettyjä tilanteita, joissa esimerkiksi äiti päättää ottaa laukkunsa käsimatkatavaraksi ja pistää lapsensa kuljetettavaksi ruumassa. Mummeli joutuu turvatarkastuksen kohteeksi, kun joukko terroristeja marssii metallinpaljastimen läpi singot kourassa (huomaa, että elokuva on tehty kauan ennen WTC-iskuja). Leffa on täynnä täysin typeriä vitsejä, joita heitellään kuin tikkoja maalitauluun - välillä laiskasti ja joskus taas skarpataan vähän ja saatetaan jopa kerran tai kaksi osua napakymppiin. Siinä, missä alkuperäinen Hei, me lennetään! on komediaklassikko, mikä naurattaa hysteerisesti yhä tänä päivänä, on jatko-osa lähinnä ihan kivaa kertakäyttöviihdettä. Tai kahden kerran viihdettä, ottaen huomioon, että toinen katselu sai minut nauramaan enemmän.




Hei, taas me lennetään! tehtiin ensimmäistä osaa huomattavasti isommalla budjetilla ja jos jossain, niin kenties teknisissä puolissa elokuva päihittää paikoitellen ensimmäisen leffan. Lavasteet ovat pääasiassa tyylikkäät ja erikoistehosteetkin ajavat hyvin asiansa. Kuvaus on sujuvaa ja leikkauskin kelvollista. Ääniefektit toimivat, mutta Elmer Bernsteinin ja Richard Hazardin säveltämät musiikit eivät erotu edukseen taustalta. Musiikista huomaa lähinnä tutut sävelmät mm. Vaarallinen tehtävä -televisiosarjasta (Mission: Impossible - 1966-1973). Elokuvan ongelmat eivät johdukaan teknisestä puolesta, vaan Ken Finklemanin laiskasti kopioivasta käsikirjoituksesta ja ohjauksesta. Toisaalta onhan se ymmärrettävää, että ensimmäisen osan ollessa menestys, studio uskoi jatko-osankin menestyvän, jos se sisältää samat ainekset kuin viimeksi. Studio ei vain tajunnut, ettei kehnompi kokki saa valmistettua yhtä onnistunutta annosta, vaikka seuraisikin reseptiä uskollisesti.

Yhteenveto: Hei, taas me lennetään! on ihan veikeä hassuttelu, mutta kalpenee pahasti alkuperäisen komediaklassikon rinnalla. Elokuva tyytyy pääasiassa toistelemaan juttuja ja vitsejä ensimmäisestä osasta, ja meno onkin usein väsähtänyttä. Uusi ohjaaja Ken Finkleman ei todellakaan pysty samaan kuin edeltäjänsä, vaikka kuinka yrittää luoda samanlaisia kohtauksia. Elokuvan alkupää ennen lentoon lähtöä taitaa jopa olla leffan hauskinta antia synkkien vitsiensä ansiosta. Loppua kohti leffa tylsenee, kun se keksii yhä vain vähemmän mitään uutta tarjottavaksi. Näyttelijöistäkin huomaa, että he tiedostavat toistavansa vanhoja vitsejään. Tekniseltä puoleltaan leffa onnistuu päihittämään ensimmäisen osan isomman budjettinsa ansiosta, mutta muuten se jää pahasti alkuperäisen jalkoihin. Oikeassa mielentilassa urpot jutut kuitenkin naurattavat tarpeeksi, jotta vajaan puolentoista tunnin kesto viihdyttää. Siinä, missä Hei, me lennetään! on pakkokatsottavaa elokuvien ja komedioiden ystäville, jatko-osan Hei, taas me lennetään! voi katsoa lähinnä, jos ei saanut tarpeekseen ensimmäisestä osasta ja kokee pakottavaa tarvetta nähdä lisää samaa menoa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä pieni vitsimainos "Airplane III" -elokuvasta, mitä ei kuitenkaan koskaan tehty.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Airplane II: The Sequel, 1982, Paramount Pictures, Howard W. Koch Productions


torstai 23. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Kesämaa (Summerland - 2020)

KESÄMAA

SUMMERLAND



Ohjaus: Jessica Swale
Pääosissa: Gemma Arterton, Lucas Bond, Gugu Mbatha-Raw, Dixie Egerickx, Tom Courtenay ja Penelope Wilton
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 7

Summerland, eli suomalaisittain Kesämaa on teatteria tekevän ohjaaja Jessica Swalen esikoiselokuva. Swale oli työstänyt käsikirjoitusta jo pidemmän aikaa ja saikin useamman tuotantoyhtiön kiinnostumaan projektista. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Kesämaa saa maailmanensi-iltansa täällä Suomessa. Kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen mainoksen pari viikkoa sitten ja menin positiivisin mielin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen, pari päivää ennen ensi-iltaa.

Toisen maailmansodan aikaan pienessä englantilaiskylässä myyteistä kirjoittava Alice Lamb joutuu ottamaan vastuulleen nuoren Frank-pojan, jonka isä on lähtenyt lentäjäksi sotaan.

Kymmenisen vuotta sitten Gemma Arterton nousi näyttelemään ison budjetin tuotannoissa, kuten James Bond -leffa Quantum of Solacessa (2008), sekä fantasiaseikkailuissa Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010) ja Prince of Persia: The Sands of Time (2010). Kuitenkin yhtä äkillisesti kuin hän oli niihin päässyt, hän myös tuntui katoavan niistä. Nykyään Arterton tekee huomattavasti pienempiä filmejä ja nyt hänet nähdäänkin Kesämaan pääroolissa Alice Lambina. Tiettyjen Alicen piirteiden vuoksi häntä halveksutaan kylässään ja hän onkin eristäytynyt muista pienelle rantamökille kirjoittamaan teoksiaan. Aluksi Alice vaikuttaa kylmältä, mutta elokuvan aikana hän näyttää, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on ja hän alkaa myös vähitellen muuttumaan. Arterton on erinomainen roolissaan, etenkin filmin alun tylynä versiona Alicesta. Elokuvassa nähdään myös Downton Abbey -sarjasta (2010-2015) tuttu Penelope Wilton vanhana Alicena.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori Frank-poika (Lucas Bond), jonka saapuminen alkaa muuttamaan Alicea, Dixie Egerickx Frankin ystävänä Edienä, sekä Gugu Mbatha-Raw Alicen entisenä rakkaana Verana. Bond on kelvollinen valinta Frankiksi, vaikka häneltä löytyy heikkoutensa tärkeinä hetkinä. Mbatha-Rawkin on mainio omassa osassaan, mutta Egerickxin ongelmaksi koituu aika ärsyttäväksi kirjoitettu hahmo.




Kesämaa osoittautui hyvin pitkälti juuri sellaiseksi oivalliseksi ja sympaattiseksi pienen luokan brittileffaksi kuin mitä siltä odotinkin. Elokuva kuljettaa heti alussa katsojansa kauniisiin maisemiin ja herkkään tarinaan. Filmin suurin voima todella on Alicen ja Frankin välinen suhde ja kuinka se alkaa muuttua lempeämmäksi tarinan edetessä. Aluksi kaikessa julmuudessaan on hilpeää, kuinka Alice vähät välittää pojasta, eikä edes yritä toimia sijaishuoltajan roolissa. Poika saa itse kokata vaikkei osaisi, hoitaa huoneensa kuntoon ja ennen kaikkea pysyä poissa jaloista. Alkupää tarjoaa muutamat naurut, mutta muuten elokuva pysyy vissisti draaman puolella, tosin pienin fantasiaelementein, kun Kesämaan myytti nostetaan esiin.

Toisen puoliskonsa aikana elokuva ottaa suunnan, mitä katsoja arvelee alusta asti. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta leffa hoitaa hommansa mallikkaasti ja voi jopa saada liikuttumaan. Itseeni leffan tunnelataus ei lopulta täysin riittänyt. Kaikin puolin jotain merkittävää filmistä jää uupumaan. Surulliset hetket eivät ihan onnistu koskettamaan toivotulla tavalla ja hyvän mielen hetket ovat kenties jopa liian hempeitä. Takaumien kautta kerrottu Alicen ja Veran salainen ja tuohon aikaan kielletty rakkaus jää hieman vaisuksi, vaikka sillekin luodaan vielä enemmän merkitystä elokuvan loppupäässä. Eniten Kesämaata vaivaa sen täydellinen unohdettavuus. Elokuva katoilee pian mielestä sen katsomisen jälkeen, vaikka siitä olisikin pitänyt. Hitaasti muovautuva "äiti-poika" -suhde pitää kuitenkin elokuvaa tarpeeksi korkealla, jotta sen katsoo mielellään joskus toistekin.




Ohjaaja-käsikirjoittaja Jessica Swale on tätä ennen työskennellyt lähinnä teatterin puolella ja paikoitellen sen huomaa Kesämaasta. Tarina siirtyisi helposti valkokankaalta teatterin lavalle ja siellä Swale pystyisikin kenties tekemään vielä paremmin oikeutta kertomukselleen. Jo tällaisenaan Swale tekee hyvää työtä. Elokuva on kuvattu oivallisesti, vaikkakin muutamissa juoksukuvissa kamera on niin lähellä näyttelijöiden naamaa, että kuvat muuttuvat suttuisiksi. Lisäksi kerran käytetty drone-kuva pistää hieman hassusti silmään keskellä elokuvaa. Filmin lavasteet ovat todella hienot ja puvustajat ovat onnistuneet asujen kanssa. Säveltäjä Volker Bertelmann tunnelmoi nätisti musiikeillaan, mutta elokuva osaa myös luottaa hiljaisuuteen.

Yhteenveto: Kesämaa on mainio draamafilmi, minkä voimavara on kiinnostavasti muovautuva äiti-poika-suhde vastahakoisen Alicen ja innokkaan Frankin välillä. Tämä tekee leffasta niin sympaattisen kuin hieman herkänkin, mutta täysin toivottuun liikuttavuuteen elokuva ei yllä. Tietyt voimakkaiksi tarkoitetut hetket jäävät vähän vaisuiksi ja tavallaan kiinnostava rakkausjuonikuviokaan ei täysin vakuuta. Meno on toisaalta oivallista läpi elokuvan, mutta jotain hyvinkin tärkeää puuttuu. Ohjaaja Swale ei onnistu luomaan mukaan sitä todellista sydäntä, mitä teos tarvitsee. Nyt Gemma Arterton kantaa elokuvaa harteillaan erittäin hyvän roolisuorituksensa kautta. Harmillista on, kuinka helposti elokuvan unohtaa. Uskon kuitenkin, että vuosien päästä koittaa se päivä, kun löydän Kesämaan taas uudestaan ja jopa hieman odotankin sitä sen tapahtumista. Voi kuitenkin olla, että siinä välissä on useita pidempiäkin jaksoja, jolloin en edes muista koko teoksen olemassa oloa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Summerland, 2020, Iota Films, Shoebox Films


tiistai 21. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Upseeri ja vakooja (J'accuse - 2019)

UPSEERI JA VAKOOJA

J'ACCUSE



Ohjaus: Roman Polanski
Pääosissa: Jean Dujardin, Louis Garrel, Emmanuelle Seigner, Laurent Stocker, Eric Ruf, Mathieu Amalric, Melvil Poupaud, Michel Vuillermoz, Grégory Gadebois, Vincent Grass ja Hervé Pierre
Genre: draama, historia
Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 12

J'accuse, eli suomalaisittain Upseeri ja vakooja perustuu Robert Harrisin samannimiseen kirjaan (An Officer and a Spy) vuodelta 2013, mikä taas pohjautuu tositapahtumiin Alfred Dreyfusin oikeustapauksesta 1890-luvun Ranskassa. Idea kirjaan lähti Harrisin ystävältä, elokuvaohjaaja Roman Polanskilta, joka oli kiinnostunut Dreyfusin tapauksesta jo pitkään. Pian kirjan julkaisun jälkeen Polanski päättikin tehdä sen pohjalta elokuvan ja yhdessä Polanski ja Harris alkoivat työstämään käsikirjoitusta. Kuvaukset lähtivät käyntiin marraskuussa 2018 ja lopulta Upseeri ja vakooja sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2019, missä se voitti tuomariston palkinnon. Elokuva sai jopa kaksitoista César-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miespääosa, miessivuosa, kuvaus, leikkaus, musiikki ja lavastus), joista se voitti parhaan ohjauksen, sovituksen ja puvustuksen palkinnot. Itse aloin kiinnostumaan Upseerista ja vakoojasta vasta muutamaa viikkoa ennen sen ensi-iltaa. Päätinkin käydä katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä.

Tammikuussa 1895 Ranskassa kapteeni Alfred Dreyfusia syytetään tietojen vuotamista Saksalle ja tämä tuomitaan elinkautiseen vankeuteen kaamealle Pirunsaarelle. Vastavakoiluyksikön uudeksi johtajaksi valittu Georges Picquart löytää kuitenkin todisteita Dreyfusin syyttömyydestä ja yrittää saada tämän vapaaksi.




Pääroolissa everstiluutnantiksi ylennettynä Georges Picquartina nähdään mm. palkintoja kahmineesta The Artist -teoksesta (2011) tuttu Jean Dujardin, joka häikäisee jälleen karismallaan ja lahjoillaan. Dujardin tuo hienosti esille Picquartin tahdonvoiman, kun tämä päättää taistella oikeuden puolesta, vaikka se tarkoittaisikin hänen oman asemansa vaarantumista. Heti kun Picquart saa käsiinsä todisteita Dreyfusin syyttömyyden puolesta, on katsojakin valmis tekemään kaikkensa, jotta Dreyfus pääsisi vapauteen.
     Itse syytettyä Alfred Dreyfusta näyttelee Louis Garrel, joka on myös nappivalinta omaan osaansa, mutta joka ei pääse esille kovin paljoa, sillä hänen elämäänsä Pirunsaarella näytetään vain pari kertaa lyhyen aikaa. Garrel vakuuttaa katsojan heti ruutuun astuessaan Dreyfusin syyttömyydestä.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Emmanuelle Seigner Picquartin salarakkaana rouva Monnierina, Eric Ruf Picquartin edeltäjänä vastavakoiluyksikön johdossa, Melvil Poupaud asianajaja Laborina, Mathieu Amalric grafologi Bertillonina, sekä Laurent Stocker ja Michel Vuillermoz armeijan upseereina, jotka ovat varmoja Dreyfusin syyllisyydestä, eivätkä edes hetkeäkään suostu tosissaan kuuntelemaan Picquartia, kun tämä saapuu esittelemään uudet todisteet. Näyttelijät ovat kaikin puolin mainioita, mutta Dujardin jättää vastanäyttelijänsä jatkuvasti varjoonsa.




Ennen kuin syvennytään vielä tarkemmin Upseeriin ja vakoojaan, täytyy ensin puhua hieman elokuvan ohjaajasta, Roman Polanskista. Jos joku tätä lukeva ei vielä tiedä, maaliskuussa 1977 Polanski pidätettiin syytettynä 13-vuotiaan tytön seksuaalisesta pahoinpitelystä ja huumaamisesta. Polanski tunnustikin tekonsa ja hän vietti yli kuukauden vankilassa, mutta karkasi Yhdysvalloista alkuvuodesta 1978, saadessaan kuulla, että hänelle oltiin langettamassa jopa 50 vuoden vankeustuomiota. Polanskista on yhä tänäkin päivänä Yhdysvalloissa pidätysmääräys, jos hän saapuu takaisin maahan ja hän onkin asunut vain sellaisissa Euroopan valtioissa, jotka ovat luvanneet, etteivät luovuta tätä Yhdysvalloille. Ei olekaan ihme, että tämän seurauksena jokainen hänen uusista elokuvistaan aiheuttaa voimakasta suuttumusta. Polanski voitti Upseerista ja vakoojasta parhaan ohjauksen César-palkinnon, muttei ollut paikalla vastaanottamassa pystiä ja monet buuasivat voitolle. Itse olen sitä mieltä, että taideteosta tuomitessa ei pitäisi ottaa huomioon taiteilijan tekoja, mitkä eivät liity teokseen. Upseerin ja vakoojan kohdalla tätä vaikeuttaa tosin elokuvan aihe. On ymmärrettävää, että monet ovat kyseenalaistaneet Polanskin halun tehdä elokuvan väärin syytetystä ja tuomitusta miehestä, kun hän on vieläpä aikoinaan myöntänyt tekonsa oikeudessa. Ja vaikka itsekin kohottelen hieman kulmiani tälle päätökselle, on minun pakko myöntää, että ohjaajana Polanski on erittäin lahjakas ja Upseeri ja vakooja on elokuvana todella hyvä.




Alusta alkaen elokuva onnistuu vangitsemaan (niin Dreyfusin kuin katsojankin) ja siitä lähtien ei voi muuta kuin seurata tarkkaan, kuinka tapauksen selvittely etenee ja mitä kaikkia uusia puolia tapauksesta selviää. Sen lisäksi, että Picquart yrittää kerätä niin vahvat todisteet, ettei tuomari tai valamiehistökään voi väittää Dreyfusin syyttömyydelle vastaan, täytyy hänen myös saada selville, kuka todellinen vakooja on. Salaisia tietoja on kyllä levinnyt, joten vaikkei Dreyfus olisikaan syyllinen, joku varmasti on. Tarina rakentuu hitaasti mutta varmasti kohti huipennustaan ja vaikka sen hidas tempo voi herkästi saada katsojan silmäluomet tuntumaan raskailta, ei se koskaan oikeasti menetä otettaan, vaan pysyy mielenkiintoisena loppuun saakka.

Erityisen kiinnostavaksi meno muuttuu, kun käy ilmi, että Picquartia lukuunottamatta kukaan muu armeijasta ei usko Dreyfusin syyttömyyteen. Heidän varmuutensa syyllisyydestä on jopa niinkin vahvaa, että pian katsoja huomaa epäilevänsä heitä, mikä vain tekee tapauksesta haasteellisemman ja kiehtovamman. Tunnelmakin on vielä oivallisesti rakennettu ja jännitystä kasvatellaan tarvittaessa toimivasti. Erityisen piinaavaksi touhu ei mene, mutta etenkin tapauksesta tietämätön katsoja voi huomata lopussa sydämensä hakkaavan, että mitenköhän tässä käy? Loppupäässä elokuva voisi kuitenkin kaivata tiettyä herkkyyttä lisää. Vaikka tapaus on mielenkiintoinen, ei siihen muodostu läheskään niin lujaa tunnesidettä kuin toivoisi.




1890-luvun ajankuva on fantastisesti luotu mielettömän upein lavastuksin ja puvustuksin. Etenkin asut ovat toinen toistaan tyylikkäämpiä ja näyttelijätkin vaikuttavat kokevansa itsensä arvokkaammiksi univormuissa. Maskeeraajat ovat vieläpä päässeet taiteilemaan kaikille miesnäyttelijöille muhkeat viikset. Kuvaus on todella taidokasta ja etenkin elokuvan aloittava pitkä kuva auttaa imasemaan katsojan mukaan vuoden 1895 Ranskaan. Valaisu lisää tyylikkyyttä ja monia kohtauksia tukee taitava leikkaus. Äänimaailmakin on oivallisesti rakennettu. Elokuva tietää, milloin luottaa puhtaasti ääniefekteihin ja milloin ottaa mukaan säveltäjä Alexandre Desplatin kauniita musiikkeja.

Yhteenveto: Upseeri ja vakooja on erittäin mainio elokuva, mikä saa jälleen kerran myöntämään Roman Polanskin lahjat ohjaajana, vaikkei herrasta muuten pitäisi. Polanskin päätös tehdä tästä aiheesta elokuva on toki kyseenalainen, mutta on se vain pakko tunnustaa, että hyvän filmin hän on saanut aikaiseksi. Elokuva nappaa heti mukaansa vaikuttavan alkunsa ansiosta ja pitää mielenkiinnon yllä loppuun asti, vaikka paikoitellen hidas tempo kävisikin raskaaksi. Tapaus muuttuu kaiken aikaa kiehtovammaksi, kun siihen tuodaan uusia puolia ja jännitystä lisätään. Elokuva kaipaisi kuitenkin vielä vahvempaa tunneiskua, mitä voisi auttaa, jos syytetyn Afred Dreyfusin kurjaa elämää näytettäisiin enemmän. Jo tällaisenaan leffa on kuitenkin todella oivallinen. Jean Dujardin loistaa pääroolissa ja 1890-luvun Ranska on huikeasti toteutettu. Upseeria ja vakoojaa voikin suositella lämpimästi historiallisten kertomusten ystäville, sekä Polanskin elokuvien fanittajille.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
J'accuse, 2019, Canal+, Légende Films, R.P. Productions, Gaumont, France 3 Cinéma, Eliseo Cinema, Rai Cinema, France Télévisions, OCS, Entourage Pictures, Palatine Etoile 16, Optimum Développement, L'Arbre Holding, La Région Île-de-France, Centre National du Cinéma et de l'Image Animée