Arvostelu: Downton Abbey: Viimeinen näytös (Downton Abbey: The Grand Finale - 2025)

DOWNTON ABBEY: VIIMEINEN NÄYTÖS

DOWNTON ABBEY: THE GRAND FINALE

Ohjaus: Simon Curtis

Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Jim Carter, Brendan Coyle, Joanne Froggatt, Penelope Wilton, Kevin Doyle, Michael Fox, Paul Giamatti, Phyllis Logan, Raquel Cassidy, Sophie McShera, Lesley Nicol, Harry Hadden-Paton, Robert James Collier, Allen Leech, Paul Copley, Dominic West, Alessandro Nivola, Joely Richardson ja Arty Froushan

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: S

Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) oli valtavan suosittu ja sarjan päätyttyä sen tarinaa päätettiin jatkaa elokuvien muodossa. Ensimmäinen Downton Abbey -elokuva (2019) oli kriitikoiden kehuma hitti, mutta toinen elokuva Downton Abbey: Uusi aikakausi (Downton Abbey: A New Era - 2022) ei ollut toivottu taloudellinen menestys, kriitikoiden ja fanien positiivisesta palautteesta huolimatta. Vuonna 2024 näyttelijä Imelda Staunton paljasti, että kolmas elokuva on tekeillä ja että se tulisi päättämään koko Downton Abbeyn. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden toukokuussa ja nyt Downton Abbey: Viimeinen näytös on saapunut elokuvateattereihin, enkä ole malttanut odottaa sen näkemistä. Pidin todella paljon alkuperäisestä sarjasta sekä kahdesta ensimmäisestä leffasta. Olinkin innoissani, mennessäni katsomaan Downton Abbey: Viimeistä näytöstä loppuunmyytyyn Maximiin heti ensi-iltapäivänä.

Kun lady Maryn avioerosta muodostuu valtava seurapiirikohu ja kreivitär Coran veli menettää ison osan suvun rahoista, Crawleyn perheen täytyy tehdä vaikeita päätöksiä Downton Abbeyn tulevaisuuden suhteen.

Lukuun ottamatta viime syksynä menehtynyttä Maggie Smithiä, jonka hahmo, leskikreivitär Violet kuoli edellisessä elokuvassa, Downton Abbeyn tutut hahmot tekevät jälleen paluun ja näillä näkymin viimeistä kertaa, kolmosleffan toimiessa tarinan päätöksenä. Granthamin jaarli Robert Crawley (Hugh Bonneville) ja hänen vaimonsa Cora (Elizabeth McGovern) joutuvat ahtaalle, kun Coran veli Harold (Paul Giamatti) menettää ison osan suvun rahoista. Heidän tyttärensä lady Mary (Michelle Dockery) joutuu myös negatiiviseen valoon, naisen otettua avioeron pettävästä miehestään (Matthew Goode), mitä pidettiin tuohon aikaan järkyttävänä skandaalina. Carson (Jim Carter) ja Patmore (Lesley Nicol) ovat jäämässä eläkkeelle pesteistään Downton Abbeyn hovimestarina ja kokkina, Andyn (Michael Fox) ja Daisyn (Sophie McShera) noustessa heidän tilalleen. Bates (Brendan Coyle) ja Anna (Joanne Froggatt) odottavat uutta lasta ja Thomas (Robert James-Collier) on löytänyt onnen näyttelijätähti Guy Dexterin (Dominic West) kanssa. Entinen lakeija Molesley (Kevin Doyle) yrittää kovasti saada käsikirjoitusuraansa käyntiin, kun taas hänen vaimonsa Phyllis (Raquel Cassidy) ja Carsonin vaimo Elsie (Phyllis Logan) pysyvät uskollisesti Coran kamarineitinä ja Downtonin taloudenhoitajana. Edesmenneen leskikreivittären ystävä Isobel Grey (Penelope Wilton) päättää muovata kylän vanhoja piirteitä 1930-luvulle sopivammiksi. Myös Maryn sisko Edith (Laura Carmichael), hänen miehensä Bertie (Harry Hadden-Paton) ja Tom Branson (Allen Leech) ovat menossa mukana ja uusina hahmoina esitellään näyttelijä Noël Coward (Arty Froushan) ja Haroldia talousasioissa auttava Gus Sambrook (Alessandro Nivola). Näyttelijäkaarti suoriutuu jälleen kerran moitteettomasti rooleistaan ja heidän hahmonsa ovat mahtavat tutut itsensä.

Siirtymä televisiosta elokuviin ei ole helpoin homma ja usein tarinan jatkaminen elokuvien muodossa sen jälkeen, kun televisiosarja päättyi, on osoittautunut kömmähdykseksi. El Camino (2019) oli täysin turha jatko-osa täydellisesti päättyneelle Breaking Badille (2008-2013) ja The Many Saints of Newark (2021) oli täysin turha esiosa erinomaiselle The Sopranosille (1999-2007). Downton Abbey onnistui kuitenkin tässä tempussa, eikä vain kerran, eikä vain kahta kertaa, vaan nyt myös kolmannenkin kerran. Downton Abbey: Viimeinen näytös on loistava päätös loistavalle saagalle, jonka pariin palaan ilomielin tulevaisuudessakin, mitä en olisi vielä kymmenisen vuotta sitten uskonut sanovani, sillä Downton Abbey ei etukäteen vaikuttanut yhtään minun jutultani. 

Alusta alkaen on selvää, että kyseessä on päätösosa, mutta vaikka herkistely aloitetaankin hyvissä ajoin, ei leffa mene pelkän nyyhkyilyn parissa. Luvassa on jälleen runsaasti hauskoja hetkiä ja sutkautuksia. Osuvien näpäytysten mestari Violet saattaa olla poissa, mutta muut hahmot jatkavat tämän jalanjäljissä kunnioittavasti. Aika lailla kaikki hahmot saavat vielä tilaisuutensa loistaa ja koko Downton Abbeyn isä Julian Fellowes onnistuu ihailtavalla tavalla keksimään lähes kaikille jonkinlaisen juonikuvion, ilman että leffa tuntuu kiirehtivältä tai täyteen ahdetulta. Päätarinassa on tietty kyse itse Downton Abbeyn, sen asukkaiden ja sen henkilökunnan tulevaisuudesta, mikä tuo hyvää jännitettä kaiken keskelle. Kun lopulta on sitten aika jättää hyvästit näille hahmolle ja tältä omalla tavallaan kodilta tuntuneelle kartanolle, meinaa tippa tulla väkisinkin linssiin. Viimeistään ennen lopputekstejä nähtävän, Maggie Smithin muistolle tehdyn kauniin kunnianosoituksen aikana kyynelhanat aukeavat taatusti.

Ohjauksesta vastaa Simon Curtis, joka ohjasi myös edellisen Downton Abbey -elokuvan, Uuden aikakauden. Curtis hoitaa tonttinsa mallikkaasti toistamiseen, mitä auttaa toki Fellowesin mainio käsikirjoitus täynnä oivaa dialogia ja sulavaa juonikuvioiden punontaa. Downton Abbey: Viimeinen näytös on myös hyvin kuvattu. Lavasteet ovat tietty näyttävät ja puvustus tyylikästä. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja kirsikkana kakun päällä toimivat John Lunnin säveltämät musiikit. Kun tuttu tunnusmelodia pärähtää soimaan ensimmäisen ja viimeisen kerran, itse jylhän Downton Abbeyn tullessa näkyviin, iho nousee väkisinkin kananlihalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Downton Abbey: The Grand Finale, 2025, Focus Features, Carnival Film & Television

Arvostelu: Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice - 2005)

YLPEYS JA ENNAKKOLUULO

PRIDE & PREJUDICE

Ohjaus: Joe Wright

Pääosissa: Keira Knightley, Matthew Macfadyen, Brenda Blethyn, Donald Sutherland, Rosamund Pike, Jena Malone, Tom Hollander, Penelope Wilton, Judi Dench, Simon Woods, Carey Mulligan, Rupert Friend, Talulah Riley, Kelly Reilly, Tamzin Merchant, Claudie Blakley, Cornelius Booth ja Peter Wright

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 3

Pride & Prejudice, eli suomalaisittain Ylpeys ja ennakkoluulo perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1813. Kirjan pohjalta oli jo tehty muun muassa elokuva vuonna 1940 ja televisiosarjat vuosina 1980 ja 1995. Austenin toiseen kirjaan perustuneen Järki ja tunteet -elokuvan (Sense and Sensibility - 1995) oltua kehuttu hitti, Working Title Films ryhtyi suunnittelemaan elokuvaa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Deborah Moggach työsti elokuvan käsikirjoitusta ja lähinnä television parissa työskennellyt Joe Wright pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2004 ja lopulta Ylpeys ja ennakkoluulo sai maailmanensi-iltansa 25. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa, lavastus, puvustus ja musiikki), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva ja naispääosa). En ollut itse nähnyt elokuvaa aiemmin, mutta olin tiennyt sen olemassaolosta sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin Ylpeyden ja ennakkoluulon täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan vihdoin ja samalla arvostella sen.

1700-luvun lopun Englannissa rouva Bennet säikähtää tajutessaan, ettei yksikään hänen tyttäristään voi itsekseen jatkaa suvun perintöä ja ryhtyykin etsimään sopivia sulhoja jokaiselle.

Ylpeys ja ennakkoluulo keskittyy Bennetin perheeseen, johon kuuluvat iäkäs isä herra Bennet (Donald Sutherland) ja hössöttävä äiti rouva Bennet (Brenda Blethyn), sekä heidän tyttärensä, rauhallinen Jane (Rosamund Pike), kirjoihinsa uppoutuva Elizabeth (Keira Knightley), hiljainen Mary (Talulah Riley) ja villimmät Kitty (Carey Mulligan) ja Lydia (Jena Malone). Kun rouva Bennet eräänä päivänä oikeasti hoksaa, että hänen miehensä on tullut vanhaksi ja ettei heillä ole yhtäkään miesperijää, hän alkaa pikaisesti etsimään sopivia miehiä tyttärilleen, jottei sukulinja katkea kuin seinään. Blethyn on hupaisa osassaan, Sutherlandin taas tarjotessa rauhallisemman vanhemman isähahmona. Tyttäristä muut jäävät varsin yksiulotteisiksi, mutta merkittävimmäksi nouseva Elizabeth on mainio ja kiinnostava hahmo. Knightley tarjoaa uralleen poikkeuksellisen vakuuttavan roolisuorituksen nuorena ja innokkaana, mutta silti epäilevänä ja kirjojensa pariin katoavana nuorena naisena.

     Elokuvassa nähdään myös Matthew Macfadyen herra Darcyna, joka iskee silmänsä Elizabethiin, Tom Hollander herra Collinsina, joka myöskin iskee silmänsä Elizabethiin, Simon Woods herra Bingleynä, joka iskee silmänsä Janeen, Kelly Reilly Bingleyn siskona Carolinena, Rupert Friend sotilas Wickhamina, joka iskee silmänsä Lydiaan, sekä Judi Dench herra Darcyn tiukkana tätinä lady Catherinena ja Penelope Wilton rouva Gardinerina. Sivunäyttelijät ovat erittäin mainiot rooleissaan. Macfadyenin ja Knightleyn väliltä löytyy vahvaa kemiaa ja he tulkitsevat rakastumista toisiaan kohtaan monipuolisesti ja usein onnistuneen pienieleisesti.

Ylpeys ja ennakkoluulo ei ole varsinaisesti mitään jatkoa myöskin Jane Austenin kirjaan perustuneelle, kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneelle Järjelle ja tunteille, mutta se on selvästi saman kirjailijan kynästä syntynyt hengenheimolainen, joka monilta paikoin tukee aiempaa tarinaa. Nimensä mukaisesti elokuvassa kuvataan hahmojen ylpeyttä ja ennakkoluuloja, ja miten nämä ilmenevät eri tavoin eri hahmoilla - etenkin päähahmoilla Elizabethilla ja herra Darcylla. Elizabeth on ennakkoluuloinen jäykkää herra Darcya kohtaan ja ylpeänä torjuu tämän kosintayritykset, nähden ne lähinnä epätoivoisina. Herra Darcy taas on ennakkoluuloinen vähävaraisempaa Bennetin perhettä kohtaan. Hahmot ovat katsojan vinkkelistä yhä vain selvemmin rakastuneet toisiinsa, mutta hahmot, jopa Elizabeth ja herra Darcy itse, luulevat heidän inhoavan toisiaan.

Pääkaksikon rakkauskertomus on toisaalta poikkeuksellinen juuri tästä syystä ja kaikenlainen jossittelu on yllättävänkin kiinnostavaa. Ja jotta homma ei varmasti kävisi tylsäksi, on mukana tosiaan erilaisia kilpakosijoita ja Elizabethin siskoihin liittyvää draamaa. Eikä leffa pelkkää draamaa ole, vaan siitä löytyy myös hyvä annos huumoria. Hauskinta on läpi elokuvan toistuva vitsi, missä kaksi hahmoa käyvät yksityistä keskustelua, vain huomatakseen, että muu Bennetin perhe on ollut salakuuntelemassa oven takana isää ja äitiä myöten. Kaikki tämä johtaa loppuhuipennukseen, jota ymmärrettävästi pidetään yhtenä ikonisimmista rakkaustarinoiden finaaleista.

Elokuvan on ohjannut Joe Wright, joka saa näyttelijöistään paljon irti ja rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti. Deborah Moggach tasapainottelee pääasiassa hyvin useiden juonikuvioiden kanssa ja hänen työstämä dialoginsa on mainiota. Ylpeys ja ennakkoluulo on myös teknisesti pätevä teos. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus upeaa ja maskeerauksetkin oivat. Äänimaisema on hyvin pistetty kasaan Dario Marianellin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pride & Prejudice, 2005, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Scion Films

Arvostelu: Shaun, kuolleiden kunkku (Shaun of the Dead - 2004)

SHAUN, KUOLLEIDEN KUNKKU

SHAUN OF THE DEAD

Ohjaus: Edgar Wright

Pääosissa: Simon Pegg, Nick Frost, Kate Ashfield, Lucy Davis, Dylan Moran, Penelope Wilton, Bill Nighy, Jessica Stevenson, Peter Serafinowicz, Rafe Spall ja Martin Freeman

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Shaun of the Dead, eli suomalaisittain Shaun, kuolleiden kunkku on Edgar Wrightin ohjaama kauhukomedia. Wright työsti tilannekomediasarjaa Avaruuden tuntua (Spaced - 1999-2001) yhdessä näyttelijä Simon Peggin kanssa, kun erään zombiteemaisen jakson teon aikana kaksikko ryhtyi suunnittelemaan täyspitkää komediaelokuvaa aiheesta. George A. Romeron zombielokuvat ja Resident Evil -videopeli (1996) toimivat kaksikon inspiraationa kirjoitusprosessin aikana ja saatuaan tekstin valmiiksi, he ryhtyivät esittelemään sitä studioille. Film4 oli aluksi kiinnostunut, mutta perääntyi lopulta rahasyistä. Useat yhtiöt torjuivat kaksikon, kunnes Working Title Films otti idean vastaan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2003 ja lopulta Shaun, kuolleiden kunkku sai maailmanensi-iltansa 29. maaliskuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen menestys, joka keräsi ylistystä kriitikoiltakin ja sai parhaan brittielokuvan ja tuottajadebyytin BAFTA-ehdokkuudet. Itse katsoin Shaun, kuolleiden kunkun joitain vuosia sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä valtavasti. Olen nähnyt leffan useasti uudestaan ja kun huomasin sen täyttävän nyt 20 vuotta, päätin tietty katsoa sen jälleen ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Elektroniikkamyyjä Shaunin elämä ei tunnu etenevän minnekään, eikä hänen parisuhteensakaan suju kummoisesti. Kun zombiepidemia yllättäen valtaa Lontoon, Shaunin täytyy pelastaa tyttöystävänsä Liz ihmislihaa himoitsevilta eläviltäkuolleilta - sekä toivottavasti myös heidän kariutuva suhteensa.

Nykyään Simon Pegg tunnetaan laajasti niin koomikkona kuin näyttelijänä ison luokan elokuvasarjoista, kuten Star Trekistä (2009-2016) ja Mission: Impossiblesta (1996-), mutta vielä vuonna 2004 Pegg oli lähes tuntematon heppu. Jotkut tunnistivat hänet aiemmin mainitusta Avaruuden tuntua -komediasarjasta, toiset taas Big Train -sarjasta (1998-2002), mutta vasta Shaun, kuolleiden kunkun kautta Pegg teki läpimurtonsa. Pegg näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, Shaunia, 29-vuotiasta elektroniikkaliikkeen myyjää, joka kokee elämänsä jumittavan paikoillaan. Tarvitaankin zombimaailmanloppu, ennen kuin Shaun päättää oikeasti ottaa itseään niskasta kiinni ja pistää asiansa järjestykseen. Pegg on loistovedossa leffassa, antaen kaikkensa niin koomikkona kuin dramaattisempanakin näyttelijänä. Hän tekee Shaunista heti pidettävän hepun, jonka edesottamuksia ryhtyy seuraamaan kannustavana.

     Shaunin kyllästyneenä tyttöystävänä Lizinä nähdään Kate Ashfield, kun taas Peggin hyvä ystävä ja tuohon aikaan tosielämänkin kämppis Nick Frost näyttelee Shaunin hölmöä parasta ystävää Ediä. Muissa rooleissa nähdään muun muassa Peter Serafinowicz Shaunin ja Edin kämppiksenä Petenä, Lucy Davis ja Dylan Moran Lizin seurustelevina ystävinä Diannena ja Davidina, Penelope Wilton Shaunin äitinä Barbarana ja Bill Nighy tämän uutena miehenä Philipinä, sekä Jessica Stevenson Shaunin kaverina Yvonnena. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat erittäin mainiosti rooleistaan. Frost varastaa show'n Ed-kämppiksenä, kun taas Nighy on jopa hyytävämpi kuin zombit Shaunin tympeänä isäpuolena. Wilton taas on erittäin hupaisa Shaunin äitinä, joka ei tunnu ymmärtävän tilanteen vakavuutta ollenkaan.

Vaikka elokuvan innoittajanakin toimineet George A. Romeron zombiklassikot Elävien kuolleiden yö (Night of the Living Dead - 1968) ja Kuolleiden aamunkoitto (Dawn of the Dead - 1978) ovatkin lajityyppinsä aatelia, minun täytyy todeta, että Shaun, kuolleiden kunkku on suosikkini zombileffojen joukosta. Samalla kyseessä on kauhukomediasuosikkini. Shaun, kuolleiden kunkku on suorastaan erinomainen filmi, joka jaksaa naurattaa hervottomasti jokaisella katselukerrallaan. Se tarjoaa hyvää parodiaa zombigenrestä, höystämällä sitä parodialla brittiläisistä romanttisista komedioista, onnistuen samalla myös tarjoamaan aidosti jännittävän zombielokuvan, sekä mainion romanttisen komedian.

Elokuva hoitaa pohjustuksensa läpikotaisin mallikkaasti. Sen lisäksi, että hahmot ja heidän monenlaiset välinsä esitellään onnistuneesti, itse zombiepidemian käynnistymistä rakennellaan hyvin. Hahmot ovat täysin omissa oloissaan ja käymässä läpi erilaisia konfliktejaan, samalla kun taustalle on upotettu kaikenlaista, oli kyse sitten kadulle lyyhistyvistä ihmisistä, joita ambulanssi tulee pian kuljettamaan toisaalle tai lukuisista uutislähetyksistä, joissa puhutaan leviävästä sairaudesta, sekä kummallisesti käyttäytyvistä ja aggressiivisista ihmisistä. Kun Shaun ja Ed kävelevät illalla kantisbaariinsa Winchesteriin, he ohittavat kiihkeästi pussailevan pariskunnan ja kun he poistuvat baarista, nainen onkin syömässä miehensä päätä. Huvittavintahan on, ettei Shaun tunnu millään huomaavan tätä kaikkea kasvavaa kaaosta. Osa elokuvan huumorista rakentuu toistuvien vitsien varaan ja yksi parhaista esimerkeistä nähdään leffan alkupäässä, kun peräkkäisinä aamuina esitellään Shaunin kauppareissua. Ensimmäisenä aamuna kaikki hoituu normaalisti, toisena aamuna kaduilla laahustaa zombeja, autot ovat kolaroineet, taustalla näkyy savua ja kauppa on veren peitossa. Eikä Shaun hoksaa minkään muuttuneen.

Kun Shaun ja Ed vihdoin tajuavat, mitä kaupungilla on meneillään, alkaa aivan mahtava kyyti, joka naurattaa vähän väliä, oli kyse sitten hahmojen hulvattomasta ensikohtaamisesta zombien kanssa tai heidän yrityksestään selviytyä tämän kaiken keskellä. Iso osa komediasta syntyy myös hahmojen välisistä nasevista keskusteluista. Edgar Wrightin ja Simon Peggin laatima käsikirjoitus on hysteerisen hilpeä. Kun komedian kautta katsoja saadaan tykästymään näihin hahmoihin, katsoja saadaan myös välittämään entistä enemmän heidän kohtaloistaan. Monissa kunnon kauhuleffoissakaan ei ole näin huolissaan hahmojen selviytymisestä. Mistä erityisesti pidän Shaun, kuolleiden kunkussa on se, ettei leffa ole pelkkää hupsuttelua, vaan myös kauhuosastolla on onnistuttu ja leffa muuttuu ajoittain tehokkaan jännittäväksi. Tekoverta ei säästellä, vaan kun zombit pääsevät kiinni epäonnekkaisiin uhreihinsa, ne myös tekevät tuhoisaa jälkeä. Seasta löytyy yksi erityisen raaka raatelu, jollaisia ei monissa täysin kauhuun painottuvissakaan zombileffoissa nähdä. Elokuva muuttuu loppua kohti yhä vain intensiivisemmäksi ja huipennus toimii kirsikkana kakun päällä.

Ennen Shaun, kuolleiden kunkkua Edgar Wright oli ohjannut vain yhden elokuvan, vähälle huomiolle jääneen länkkärikomedian A Fistful of Fingers (1995). Shaunilla Wright näytti kyntensä tosissaan maailmalle. Wright tekee huikeaa työtä kameran takana. Sen lisäksi, että hän tasapainottelee taitavasti kauhun ja komedian välillä, sekä saa näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti, hänen tyylinsä on riemastuttavan energinen. Leffa on todella sähäkästi leikattu ja siinä hyödynnetään napakkaa kameratyöskentelyä. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja maskeeraajat ovat tehneet mainiota työtä zombien kanssa. Erikoistehosteet toimivat ja äänimaailmassa käytetään hupaisasti hyödyksi hyppysäikyttelyefektejä. Pete Woodheadin ja Daniel Mudfordin musiikit säestävät menoa hyvin, mutta parhaiten elokuvasta jää mieleen nerokkaasti käytetty Queenin Don't Stop Me Now -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Shaun of the Dead, 2004, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, WT2 Productions, Big Talk Productions, Inside Track 2, FilmFour

Arvostelu: Operaatio Mincemeat (Operation Mincemeat - 2021)

OPERAATIO MINCEMEAT

OPERATION MINCEMEAT

Ohjaus: John Madden

Pääosissa: Colin Firth, Matthew Macfadyen, Kelly Macdonald, Penelope Wilton, Johnny Flynn, Jason Isaacs, Simon Russell Beale, Paul Ritter, Will Keen, Nicholas Rowe, Alexander Beyer ja Hattie Morahan

Genre: sota, draama

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Operaatio Mincemeat perustuu Ben Macintyre samannimiseen kirjaan (Operation Mincemeat - 2010), joka pohjautuu tositapahtumiin samannimisestä huijausoperaatiosta toisessa maailmansodassa. Elokuvan teosta ilmoitettiin keväällä 2019 ja sen kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Operaatio Mincemeat sai maailmanensi-iltansa marraskuussa 2021 Australiassa ja nyt se saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itselleni kyseinen operaatio ei ollut entuudestaan tuttu, mutta Colin Firthin mukanaolo oli jo tarpeeksi houkutellakseen minut katsomaan elokuvaa. Kävinkin katsomassa Operaatio Mincemeatin sen lehdistönäytöksessä jo yli kuukausi ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1943 komentajakapteeni Ewen Montagu ja MI5:llä työskentelevä Charles Cholmondeley kehittelevät suunnitelman huiputtaa natseja luulemaan, että liittoutuneiden joukot aikovat hyökätä Kreikkaan Sisilian sijaan. Onnistuessaan tämä operaatio Mincemeat olisi sotahistorian suurin huijaus.

Colin Firth ja Matthew Macfadyen näyttelevät Ewen Montagua ja Charles Cholmondeleytä, jotka ryhtyvät yhteistuumin työstämään suurluokan huijausta, joka voisi kääntää sodan kulun liittoutuneiden eduksi. Apunaan heillä ovat Penelope Wiltonin esittämä Hester Leggett ja Kelly Macdonaldin näyttelemä Jean Leslie. Firth, Macfadyen, Wilton ja Macdonald ovat kaikki erittäin mainioita rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojaan, jotka joutuvat suuren paineen alle operaationsa kanssa. Jos nelikko epäonnistuu, on vaarana, että natsit onnistuvat hoksaamaan muitakin liittoutuneiden huijauksia. Katsojana jännittää yhtä lailla nelikon kanssa, että kuinka hommassa tulee käymään?

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Hattie Morahan Ewenin vaimona Iris Montaguna, Mark Gatiss Ewenin veljenä Ivor Montaguna, Simon Russell Beale pääministeri Winston Churchillinä, Jason Isaacs amiraali John Godfreynä ja Johnny Flynn tämän oikeana kätenä, Ian Fleminginä. Kyllä, juurikin sinä Ian Fleminginä, joka loi agentti James Bondin ja kirjoitti useita 007-kirjoja palveltuaan laivastossa. Operaatio Mincemeat sisältääkin kenties vuoden tähän asti parhaan sivujuonen, kun Fleming alkaa hiljalleen poimimaan ideoita ikonista kirjasarjaansa varten. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin - erityisesti Isaacs, josta löytyy karismaa, arvokkuutta ja vimmaa amiraaliksi, joka on alusta alkaen operaatio Mincemeatia vastaan.

Operaatio Mincemeat osoittautui todella positiiviseksi yllätykseksi. Huijauksen ympärillä pyörivä tarina nappasi minut nopeasti mukaansa ja piti tiukasti otteessaan lähes koko keston. Oikeastaan vain hieman tyhjänpäiväinen romanttinen kolmiodraama heikentää muuten parhaimmillaan hyvinkin tiivistunnelmaista sotadraamaa. Minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä, mistä Mincemeat-operaatiossa oli kyse tai kuinka se sujui, joten jännitin yhtä lailla hahmojen kanssa. Operaatio onkin erittäin mielenkiintoinen. Siinä yritetään naamioida valmiiksi kuollut mies brittilaivaston upseeriksi, jolla on kannossaan tekaistuja papereita koskien sotasuunnitelmia ja sitten toivotaan, että ne paperit päätyisivät natsien käsiin, jotka tarttuisivat syöttiin ja vetäisivät puolustuksensa Sisiliasta. Monimutkikas ja pähkähullu idea tuntuu heti tuhoon tuomitulta, mutta myös moraalisesti kyseenalaiselta.

Katsojan tavoin myös hahmotkin joutuvat pääasiassa sormet ristissä toivomaan, että homma onnistuu, sillä ruumishuoneelta löytynyt poloinen lähetetään yksinään Espanjan rannikolla löydettäväksi. Elokuvassa on vahva vakoojahenki yllä, mutta toisin kuin vakoojatarinoissa yleensä, nämä hahmot eivät itse matkusta suorittamaan operaatiota. Tämä vain lisää filmin kiinnostavuutta. Sen lisäksi, että tämä osuus operaatiosta on koukuttavaa seurattavaa, on myös yllättävänkin vangitsevaa, kun ensimmäisellä puoliskolla iso osa filmistä käytetään siihen, kun hahmot keksivät todella yksityiskohtaista taustatarinaa tekaistulle upseerilleen. Jossain kohtaa niin he kuin katsojakin alkavat uskomaan tyypin olleen oikeasti olemassa.

Elokuvan on ohjannut John Madden, joka oli aiemmin tehnyt mm. Oscar-palkitun Rakastuneen Shakespearen (Shakespeare in Love - 1998) ja ilahduttavan The Best Exotic Marigold Hotelin (2011). Maddenin työ tässä on varsin onnistunutta ja tunnetuimmista töistään poiketen hän hoitaa homman vakavammin - joskin leffasta löytyy myös parit oivat vitsit. Maddenin ohjauksessa on myös tiettyä reippautta, eikä elokuva muutu koskaan raskassoutuiseksi. Michelle Ashfordin käsikirjoitus on myös mainio, kuten on elokuvan tekninen toteutus. Operaatio Mincemeat on kuvattu taidokkaasti ja leikattu sujuvasti kasaan. Lavastajat ja puvustajat tekevät loistotyötä ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Thomas Newman tuo tuttuun tapaansa oman vahvan lisäyksensä tunnelmaan säveltämillään musiikeilla.

Yhteenveto: Operaatio Mincemeat on mukaansatempaavan jännittävä sotadraama, joka pitää koukussaan, vaikka historiaa tunteva katsoja tietäisikin jo lopputuleman. On erittäin kiinnostavaa seurata tämän operaation etenemistä suunnitteluvaiheesta itse toteutukseen. Operaatio kuulostaa heti täysin pähkähullulta ja onkin jopa käsittämätöntä, että tällaista on ihan oikeasti yritetty. Jännittäviä hetkiä on luvassa useita, tehtävän saadessa jatkuvasti erilaisia takaiskuja. Operaation lisäksi filmi pitää sisällään kiehtovan sivujuonen siitä, kun Ian Fleming ryhtyy suunnittelemaan James Bond -kirjojaan. Näyttelijät suoriutuvat kaikki taidokkaasti rooleistaan. John Maddenin ohjaus on oivallista ja tekniseltä puoleltaankin filmi on mainio. Jos siis Ukrainan kauhistuttavasta tilanteesta huolimatta kaipaat pätevästi toteutettua sotakertomusta elämääsi, suosittelen lämpimästi Operaatio Mincemeatin katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Operation Mincemeat, 2021, See-Saw Films, Cohen Media Group, Archery Pictures, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Downton Abbey: Uusi aikakausi (Downton Abbey: A New Era - 2022)

DOWNTON ABBEY: UUSI AIKAKAUSI

DOWNTON ABBEY: A NEW ERA

Ohjaus: Simon Curtis

Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Maggie Smith, Penelope Wilton, Allen Leech, Jim Carter, Phyllis Logan, Joanne Froggatt, Brendan Coyle, Robert James-Collier, Lesley Nicol, Sophie McShera, Michael Fox, Kevin Doyle, Imelda Staunton, Raquel Cassidy, Harry Hadden-Paton, Tuppence Middleton, Sue Johnston, Paul Copley, Hugh Dancy, Dominic West, Laura Haddock, Jonathan Zaccaï ja Nathalie Baye

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: S

Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi ilmestyi syksyllä 2010. Vuonna 2015 ilmestyneen kuudennen kauden oli tarkoitus jäädä sarjan viimeiseksi, mutta Fellowes päättikin jatkaa sarjaa elokuvan voimin. Downton Abbey -elokuva (2019) oli kriitikoiden kehuma menestys, joten ei kestänyt kauaa, kun Fellowes ilmoitti jatko-osan olevan tekeillä. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo joulukuussa, mutta sen ensi-iltaa on siirrelty pariinkin otteeseen. Nyt Downton Abbey: Uusi aikakausi -nimen saanut elokuva saapuu teattereihin ja itse olin todella innoissani. Pidin erittäin paljon niin sarjasta kuin leffastakin ja olen ensimmäisen filmin näkemisestä asti odottanut jatkoa. Kävinkin katsomassa Downton Abbey: Uuden aikakauden yhdessä isoäitini ja äitini kanssa sen ennakkonäytöksessä.

Downton Abbeyn väki saa kuulla Granthamin leskikreivittären perineen huvilan Ranskassa. Samaan aikaan, kun osa perheestä ja palvelijoista matkustaa tutustumaan huvilaan, Downtonissa ryhdytään kuvaamaan elokuvaa.

Matthew Gooden näyttelemää Henry Talbotia lukuun ottamatta tutut Downton Abbeyn hahmot tekevät jälleen paluun ja näyttelijöistä huokuu, kuinka riemuissaan he ovat päästessään jälleen esittämään näitä hahmoja yhdessä. Hugh Bonneville ja Elizabeth McGavern nähdään yhä Granthamin jaarli Crawleyna ja Cora-vaimona. Michelle Dockery ja Laura Carmichael jatkavat hyvää työtään heidän tyttärinään, lady Maryna ja Edithina, Harry Hadden-Patonin esittäessä Edithin miestä Bertietä. Maggie Smith varastaa tietty show'n leskikreivittärenä, jolta löytyy edelleen nasevaa sanailua Penelope Wiltonin esittämän Isobelin kanssa. Allen Leechin esittämä Tom Branson taas on mennyt naimisiin lady Bagshaw'n (Imelda Staunton) tyttären Lucyn (Tuppence Middleton) kanssa. Palvelusväkikin on tietysti menossa mukana. Downtonin entinen hovimestari Carson (Jim Carter), hänen vaimonsa Elsie (Phyllis Logan), hovimestarina toimiva Barrow (Robert James-Collier), kamarineiti Anna (Joanne Froggatt), hänen miehensä Bates (Brendan Coyle), kokki Patmore (Lesley Nicol), tämän apuri Daisy (Sophie McShera), hänen miehensä Andy (Michael Fox), sekä Phyllis (Raquel Cassidy) ja hölmö Molseley (Kevin Doyle) saavat kaikki hyvin ruutuaikaa ja valokeilan itselleen edes kerran filmin aikana.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. Downtoniin elokuvaa tekemään saapuvat ohjaaja Jack Barber (Hugh Dancy) ja näyttelijät Guy Dexter (Dominic West) ja Myrna Dalgleish (Laura Haddock), jotka aiheuttavat monenlaisia tunteita kartanon väessä ihailusta paheksuntaan. Dancy, West ja Haddock hyppäävät kaikki konkarinäyttelijöiden sekaan vakuuttavasti ja jokainen tekee hahmostaan mielenkiintoisen ja jollain tavalla pidettävän.

Kuten osa teistä lukijoista on saattanut huomata, olen viime vuosina yhä enemmän kritisoinut sitä, kun televisiosarjoja jatketaan väkinäisesti elokuvien voimin. Upeista rikossarjoista Breaking Bad (2008-2013) ja The Sopranos (1999-2007) väännetyt elokuvat El Camino: A Breaking Bad Movie (2019) ja The Many Saints of Newark (2021) olivat todella keskinkertaisia turhakkeita, jotka olisi saanut jättää tekemättä. Downton Abbey -sarjan pohjalta tehty elokuva oli kuitenkin yllättävän onnistunut filmi, jättäen minut kerrankin innolla odottamaan lisää. Ilomielin voin sanoa, että Downton Abbey: Uusi aikakausi on vielä edeltäjäänsäkin parempi filmi.

Mitään en myönnä, mutta voi olla, että meinasin pillahtaa itkuun onnesta, kun elokuvassa Downtonin kartano ilmestyi ensi kertaa kuvaan ja sarjan upea tunnusmusiikki alkoi soida. Siitä lähteekin käyntiin varsinainen tunteiden vuoristorata, jossa sarjan faneja koetellaan toden teolla. Nenäliinat kannattaa siis ottaa varoiksi mukaan! Osa kyynelistä tosin voi johtua jo ihan vain makeista nauruista, sillä kyseessä on varsin hupaisa filmi. Oiva huumori kulkee hyvin käsi kädessä draaman kanssa. Mukana on useita hilpeitä lausahduksia ja ilmeitä, jotka pitävät hymyn visusti katsojan kasvoilla.

Jos ensimmäinen Downton Abbey -elokuva jossain takelteli hieman, niin usean juonikuvion ja hahmon puskemisessa yhteen leffaan. Vaikka jatko-osakin on juonikuvioita pullollaan, eivätkä kaikki niistä ehdi saada kunnollista kehityskaarta, Uusi aikakausi tekee parempaa työtä tasapainotellessaan kaiken kanssa. Julian Fellowesin käsikirjoitus on erittäin napakka, eikä ylimääräiselle oikeastaan jää aikaa. Parituntinen filmi kulkeekin kuin hujauksessa. Tärkeimpinä lukuisista juonikuvioista ovat matka Ranskaan tutkimaan leskikreivittärelle jätettyä huvilaa ja elokuvan kuvaaminen kartanossa. Näistä jälkimmäinen kiehtoi itseäni eniten - yhdistyyhän siinä moni itseäni innostava asia elokuvien tekemisestä näyttelemiseen ja elokuvahistoriaan.

Tällä kertaa ohjauksesta vastaa Simon Curtis, joka pitää tunnelmaa korkealla kaiken aikaa. Curtis vie filmiä reippaasti eteenpäin, silti onnistuen antamaan monille asioille ja henkilöille tilaa. Elokuva on myös tekniseltä puoleltaan onnistunut. Se on todella tyylikkäästi kuvattu. Downton Abbeyn kartanona toimivaa Highclere-linnaa esitellään pitkin filmiä kauniilla maisemaotoksilla. Lavasteet ja asut ovat tietty tuttua huippuluokkaa, herättäen 1920-luvun loppua vaikuttavasti takaisin eloon valkokankaille. Äänimaailma on vahvasti rakennettu ja John Lunnin säveltämät musiikit tunnelmoivat tietty lumoavasti. Jo valmiiksi kaunis tunnusmusiikki onnistui nostamaan varmaan kaikki ihokarvani pystyyn, kun se lähti soimaan täydellä orkesterivoimalla lopputekstien alkaessa.

Yhteenveto: Downton Abbey: Uusi aikakausi on vielä edeltäjäänsä parempi filmi ja loistokasta jatkoa hienolle sarjalle. Elokuva pitää täysillä kiinni katsojastaan läpi parin tunnin kestonsa, tarjoten varsinaisen tunteiden vuoristoradan. Leffa on erittäin hauska, tarjoten lukuisia hupaisia hetkiä ja sanailuja hahmojen kesken. Se on myös todella liikuttava. Pelkkä Downtonin ja sen hahmojen näkeminen pitkästä aikaa voi herkistää katsojan. Monet juonikuviot kulkevat yllättävänkin toimivasti yhdessä ja vaikka osaan ei käytetä aikaa kuin muutama minuutti, jokainen tuntuu pääsevän hyvin esille jossain kohtaa filmiä. Näyttelijät tekevät tietty huipputyötä, Maggie Smithin varastaessa valokeilan totaalisesti itselleen joka kerta ollessaan kuvassa. Teknisiltä ansioiltaankin elokuva on mainio ja John Lunnin musiikit ovat suorastaan ihanat. Lopputuloksena on voimakastunteinen ja kaunis teos, joka iskee varmasti jokaiselle Downton Abbey -fanille. En todellakaan pistäisi pahakseni, jos Fellowes ja kumppanit tekisivät vielä kolmannenkin elokuvan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Downton Abbey: A New Era, 2022, Universal Pictures, Carnival Film & Television

Arvostelu: The Second Best Exotic Marigold Hotel (2015)

THE SECOND BEST EXOTIC MARIGOLD HOTEL

Ohjaus: John Madden
Pääosissa: Dev Patel, Judi Dench, Maggie Smith, Bill Nighy, Celia Imrie, Ronald Pickup, Richard Gere, Tina Desai, Lillete Dubey, Diana Hardcastle, Penelope Wilton, Claire Price, David Strathairn, Tamsin Greig ja Shazad Latif
Genre: komedia, draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: S

Deborah Moggachin kirjaan These Foolish Things (2004) perustuva elokuva The Best Exotic Marigold Hotel oli kehuttu jättimenestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2014 ja lopulta The Second Best Exotic Marigold Hotel -nimen saanut jatko-osa sai ensi-iltansa helmikuussa 2015. Elokuva oli hitti, vaikkei päässyt lähellekään ensimmäisen leffan lipputuloja. Kriitikot eivät lämmenneet filmille kuten ensimmäiselle osalle, eikä tällä kertaa ollut luvassa palkintoehdokkuuksien ryöppyä. Itse katsoin molemmat elokuvat jokin aikaa tämän toisen osan ilmestymisen jälkeen ja pidin kummastakin. En ole kuitenkaan katsonut niitä uudestaan, ennen kuin huomasin viime vuonna The Best Exotic Marigold Hotelin täyttävän kymmenen vuotta. Päätinkin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella sen, sekä tehdä saman jatko-osalle. Katsoin The Second Best Exotic Marigold Hotelin pari kuukautta ensimmäisen elokuvan jälkeen.

Sonny on menossa naimisiin tyttöystävänsä Sunainan kanssa, samalla kun hän aikoo laajentaa Best Exotic Marigold Hotelia isommaksi bisnekseksi Murielin, Evelynin ja Douglasin avustuksella.

Tom Wilkinsonia lukuun ottamatta muut tutut näyttelijät palaavat rooleihinsa - jopa Penelope Wilton käy kääntymässä nalkuttavana Jean Ainsliena, joka on yhä katkera Bill Nighyn esittämälle Douglasille. Mainion Wiltonin lahjat hukataan tympivässä roolissa. Wilton ei saa Jeanista mitään positiivista irti katsojalle, eikä kyseessä ole edes sellainen hahmo, jota katsoja rakastaisi vihata. Nighy sen sijaan on jälleen erinomainen Douglasina, joka on löytänyt hupaisan uuden ammatin Intiassa. Fantastisen Judi Denchin näyttelemä Evelyn Greenslade saa oman juonikuvionsa, muttei pääse samalla lailla esille kuin viimeksi. Maggie Smith jatkaa ilahduttamista äksyn Muriel Donnellyn osassa, joka tylyttää yhä kaikkia, mutta ei yhtä ronskein ilmauksin. Myös Norman (Ronald Pickup) ja Madge (Celia Imrie) ovat mukana, mutta heidän suhteensa ei vieläkään jaksa innostaa.

     Tässä elokuvassa keskiöön kuitenkin nousee iäkkäiden sijaan nuori ja innokas Bext Exotic Marigold Hotelin omistaja Sonny (Dev Patel). Patel tasapainottelee jälleen taidokkaasti sillä ohuella rajalla, onko hänen hahmonsa hauska vai ärsyttävä. Itseäni naurattaa kerta toisensa perään, kuinka Sonny onnistuu löytämään positiivisia ilmauksia roskakasastakin ja puhumaan muut niin hämmennyksiin, etteivät he edes tiedä, mihin ryhtyvät hänen kanssa. Silti Sonny alkoi käydä minunkin hermoilleni, muuttuessaan mustasukkaiseksi, kun hänen tyttöystävänsä (Tina Desai) alkaa juuri häiden kynnyksellä vilkuilemaan omahyväisen Kushalin (Shazad Latif) perään.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään mm. Richard Geren näyttelemä tarkastaja Guy Chambers, joka kiinnostuu Sonnyn äidistä (Lillete Dubey) ja Douglasin tytär Laura (Claire Price), jonka saapumisesta puhutaan pitkään, mutta jolle ei lopulta keksitä käyttöä, kun hän saapuu mukaan. Gere hurmaa varmasti vannoutuneimmat faninsa taas kerran, mutta omasta mielestäni hän jää tässä aika mitäänsanomattomaksi.

Ensimmäisen The Best Exotic Marigold Hotelin tavoin myös jatko-osa on varsinainen hyvän mielen elokuva. Hymy leviää kasvoille heti alussa ja elokuvan päivänselvien ongelmienkin ollessa läsnä, hymy ei meinaa poistua. Patel tarjoaa monet makeat naurut nopeatempoisella puheellaan, nokkelilla sutkautuksillaan ja muutenkin suurella energiallaan. Dench, Smith ja Nighy taas ovat niin upea kolmikko, ettei heidän tarvitsisi oikeastaan tehdä mitään ja silti heitä olisi ilo seurata. Elokuvasta löytyy paljon hilpeitä hetkiä ja suurta sydäntä, mikä lämmittää filmin katselun aikana. Silti leffa jää aika keskinkertaiseksi ja nopeasti unohdettavaksi teokseksi. Kuten jo elokuvan nimessä lukee, The Second Best Exotic Marigold Hotel jää kakkoseksi ensimmäiseen osaan verrattuna.

On selvää, ettei tekijöillä ollut enää jatko-osaa työstäessä ammennettavana jonkun muun kirjaa. Välillä jopa tuntuu, että jatkoa on lähdetty tekemään ilman käsikirjoitusta. Ensimmäinen elokuva oli hitti, joten jatkoa oli pakko tehdä, vaikkei sille olisikaan tarinaa. Vaikka ensimmäinenkin osa seurasi useampaa, toisistaan irrallista juonikuviota, elokuva osasi punoa ne yhteen sujuvasti. The Second Best Exotic Marigold Hotel tuntuu vain irrallisilta kertomuksilta, jotka tapahtuvat päällekkäin. Osaa juonikuvioista ei jakseta erityisemmin kehitellä ja jotkut jutut unohdetaan elokuvan aikana. Tarina on selvästi pelkkä sivuseikka kirjoittajille, jotta nämä fantastiset brittinäyttelijät saadaan toistamiseen yhteen. Kivana hyvän mielen höttönä elokuvan katsoo sujuvasti, vaikka kahden tunnin kestossa siinä tuntuukin olevan paljon tyhjäkäyntiä.

John Madden pysyy ohjaajana ja tekeekin kelpo työtä siinä hommassa edelleen. Hänen ongelmakseen koituu se, ettei Ol Parker saa aikaiseksi kunnon käsikirjoitusta ilman valmista jatkotarinaa. Vaikka Parkerilta löytyy onnistumisensakin, on hänen tekstinsä juonellisesti hätäisesti kyhätty. Teknisesti The Second Best Exotic Marigold Hotel on taidokkaasti tehty. Kuvaus on sujuvaa ja Intian maisemia esitellään toistamiseen upein otoksin. Lavasteet ja asut ovat huikeat. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja Thomas Newman tunnelmoi taas ihastuttavien musiikkiensa kanssa. Newman kierrättää paljon ensimmäisen osan sävelmiä, mutta eipä se haittaa, sillä ne ovat yhä ihan yhtä mainioita.

Yhteenveto: The Second Best Exotic Marigold Hotel on nimensä mukaisesti toiseksi paras Exotic Marigold Hoteliin liittyvä elokuva. On selvää, ettei tekijöillä ollut tällä kertaa kirjaa pohjateoksena, josta ammentaa, vaan jatkoa on lähdetty tekemään vähän väkinäisesti. Selvän tarinan sijaan filmi koostuu enemmän useasta irrallisesta juonikuviosta, joilla vanhat tutut saadaan tuotua takaisin. Vaikka Dench, Smith, Nighy ja Patel ilahduttavat jälleen rooleissaan, eivät heidän kuvionsa ole erityisen mielenkiintoisia. Käsikirjoitus on hieman onneton, mutta sentään ohjaaja John Madden saa pidettyä hyvän mielen tunnelman korkealla, apunaan Thomas Newmanin mainiot musiikit. The Second Best Exotic Marigold Hotelia on helppo ja kiva katsoa, mutta silti lopputulos jää aika keskinkertaiseksi hömpäksi. Tämän työryhmän kanssa olisi voinut odottaa jotain enemmän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Second Best Exotic Marigold Hotel, 2015, Blueprint Pictures, Babieka

Arvostelu: The Best Exotic Marigold Hotel (2011)

THE BEST EXOTIC MARIGOLD HOTEL

Ohjaus: John Madden
Pääosissa: Judi Dench, Bill Nighy, Penelope Wilton, Maggie Smith, Tom Wilkinson, Celia Imrie, Ronald Pickup, Dev Patel, Tina Desai, Lillete Dubey, Sid Makkar, Diana Hardcastle, Seema Azmi ja Paul Bhattacharjee
Genre: komedia, draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 7

The Best Exotic Marigold Hotel perustuu Deborah Moggachin kirjaan These Foolish Things vuodelta 2004. Tuottajat Graham Broadbent ja Peter Czernin pitivät kirjaa potentiaalisena elokuvana, mutta heidän oli aluksi vaikea vakuuttaa yhtiöitä työstämään leffaa. Lopulta he saivat muutaman studion tekemään yhteistyötä elokuvaa varten, kuvaukset alkoivat vihdoin lokakuussa 2010 ja The Best Exotic Marigold Hotel sai maailmanensi-iltansa 30. marraskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kunnon teatterilevityksen filmi sai vasta seuraavan vuoden puolella, jolloin siitä muodostui suuri hitti, mikä keräsi myös kehuja kriitikoilta. Elokuva sai BAFTA-ehdokkuuden parhaana brittiläisleffana, minkä lisäksi se sai myös Golden Globe -ehdokkuudet parhaana komediaelokuvana ja parhaasta naisnäyttelijästä. Itse näin The Best Exotic Marigold Hotelin pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä paljon. En ole kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, vaikka olen omistanut sen Blu-raylla jo jonkin aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin viimein katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Joukko brittiläisiä eläkeläisiä muuttaa Jaipuriin, Intiaan, upeaksi mainostettuun vanhainkotiin, Best Exotic Marigold Hoteliin. Vaikka paikka paljastuukin huomattavasti mainostusta nuhjuisemmaksi, eläkeläiset alkavat vähitellen ihastua siihen, sekä Intiaan.

The Best Exotic Marigold Hotel pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Uudempien James Bond -elokuvien M-johtajana tunnettu Judi Dench näyttelee juuri leskeksi jäänyttä Evelyniä, joka haluaa aloittaa uudenlaisen elämän Intiassa. Toisin kuin tiukkana MI6:n johtajana, tässä Dench on aivan ihana, tehden lempeästä Evelynistä välittömästi pidettävän. Sen sijaan Harry Potter -elokuvista (2001-2011) ja Downton Abbey -sarjasta (2010-2015) tuttu Maggie Smith pääsee näpäyttelemään tiukasti itse kullekin, eikä hänen hahmonsa silmille kannata hyppiä. Smith esittää rouva Donnellyä, joka ei ole kovinkaan suvaitsevainen, vaan katsoo aluksi jokaista intialaista pöyristynein silmin. Fantastisessa Smithissä on kuitenkin jotain niin upeaa, arvokasta ja voimakasta, että kohteli hän ketä tahansa miten tahansa, ei häntä voi olla ihailematta.

     Downton Abbeysta myös tuttu Penelope Wilton ja esimerkiksi Rakkautta vain -komediasta (Love Actually - 2003) tuttu Bill Nighy esittävät Ainslien pariskuntaa, jotka kokevat Best Exotic Marigold Hotelin olevan taloudellisesti hyvä päätös heidän loppuelämäkseen. Jean ja Douglas Ainsliellä on vain erittäin erilaiset mielikuvat Intiasta, mikä aiheuttaa pian ryppyjä rakkauteen. Siinä, missä Nighy on yleensä totuttu näkemään piikittelevänä äijänä ja Wilton hieman höpsähtäneenä mummelina, tässä Nighy pääsee olemaan mukava ja Wilton tiukka rouva.

Tom Wilkinson taas näyttelee sir Graham Dashwoodia, joka on päättänyt palata Intiaan etsimään nuoruutensa suurta rakkautta. Grahamin elämää avataan vähitellen ja hänen etsimistään seuraa kiehtoutuneena, etenkin kun Wilkinsonin roolityöstä löytyy jotain erittäin sydämellistä. Huomattavasti vähemmälle huomiolle jäävät itseään suurena naistenmiehenä pitävä Norman (Ronald Pickup) ja rikasta aviomiestä Intiasta etsivä Madge (Celia Imrie). Heilläkin on omat tähtihetkensä, mutta he jäävät silti muiden jalkoihin. Imrie ja Pickup tekevät kuitenkin hyvää työtä muiden tavoin.

     Pari vuotta aiemmin Oscar-voittajaleffa Slummien miljonääristä (Slumdog Millionaire - 2008) maailmanmaineeseen noussut Dev Patel näyttelee Best Exotic Marigold Hotelin johtajaa, Sonnya. Patel on aivan mahtava nuorena ja innokkaana johtajana, joka yrittää saada vanhainkodistaan mainostamansa palatsin, miellyttääkseen vaativaa äitiään (Lillete Dubey) ja todistaakseen itsensä rakastamalleen Sunainalle (Tina Desai). Eläkeläisten ympärillä energisesti hääräävästä Patelista löytyy suurta riemastuttavuutta.

Itse elokuvakin on täynnä riemua, sydäntä ja suuria tunteita. Filmi nappaa heti mukaansa hahmojen oivallisella esittelykierroksella ja katsoja on heti itsekin valmis pakkaamaan laukkunsa ja lähtemään matkalle heidän kanssa. Intia kohdataan ensin äänekkäänä, vilkkaana, värikkäänä ja omalaatuisena paikkana, missä kaikkea on yhtäkkiä niin paljon, että itse kukin menee hämilleen. Ja hahmojen tavoin katsojakin alkaa ihastumaan paikalliseen kulttuuriin. Elokuva esittelee Jaipuria, sen tapoja, ihmisiä, ruokia, musiikkeja ja paikkoja lumoavasti, ilman että se koskaan muuttuu miksikään maailmanmatkailuohjelmaksi, kuten vaikkapa vuotta aiemmin ilmestynyt Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä (Eat Pray Love - 2010). Yh, se elokuva voi vain kuvitella olevansa yhtä hurmaava teos kuin The Best Exotic Marigold Hotel.

Iso syy siihen, miksi tämä elokuva nousee kirkkaasti ylemmäs kuin Eat Pray Love, eikä tunnu pelkältä matkailuohjelmalta, on se, että tästä todella löytyy kertomus ja henkilöitä, jotka täyttävät sen juonikuvioillaan. Vaikka Norman ja Madge jäävät lopulta aika alikehitetyiksi, ovat Evelyn, rouva Donnelly, sir Graham, Ainslien pariskunta ja Sonny kaikki mielenkiintoisia tapauksia ja niin ovat heidän kertomuksensa. Heidän välillä elokuva onnistuu tasapainottelemaan taidokkaasti. Heidän elämiään jäisi mielellään katsomaan pidemmäksikin aikaa, enkä panisi vastaan, vaikka kyseessä olisikin televisiosarja filmin sijaan. Hauskoja hetkiä riittää, mutta myös koskettavuutta. Vasta loppuhuipennus tuottaa pienoisen pettymyksen, lähinnä koska kaiken jälkeen se on pieni antikliimaksi vähän liian helppojen ratkaisujensa kanssa. Muuten kyseessä on erittäin mainio elokuva.

Filmin ohjauksesta vastaa John Madden, jonka tunnetuin teos on parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love - 1998), josta Madden sai ehdokkuuden parhaasta ohjauksesta. The Best Exotic Marigold Hotelissa Madden jatkaa hyvää työtään ja pitää tunnelmaa korkealla kaiken aikaa. Ol Parkerin käsikirjoitus rakentaa hyvin lähes kaikkia hahmoja, mutta jättää pienesti toivomisen varaan finaalissaan. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja Intian maisemia, hienoja lavasteita ja näyttäviä asuja esitellään upeissa otoksissa. Myös leikkaus on taidokasta ja äänimaailma mainiosti rakennettu. Thomas Newmanin säveltämät musiikit ovat aivan mahtavat ja ne sisältävät paljon itämaisia rytmejä ja sointuja, jotka imaisevat katsojan vieläkin paremmin mukaan elokuvaan.

Yhteenveto: The Best Exotic Marigold Hotel on erittäin mainio, todellinen hyvän mielen elokuva. Leffa nappaa heti mukaansa matkalleen ja Intian ihmeitä ryhtyy katsojana tutkimaan yhtä innoissaan kuin hahmotkin. Elokuva esittelee lumoavasti maan kulttuurin monia puolia, muuttumatta kuitenkaan koskaan miksikään matkailumainokseksi. Syy tähän on se, että hahmogalleria koostuu toinen toistaan kiinnostavammista hahmoista, joiden juonikuviot kerrotaan hyvin ja tasapainoisesti (pois lukien hieman sivumpaan jäävät Norman ja Madge) ja joita näyttelee todella lahjakas porukka. Judi Dench, Maggie Smith, Bill Nighy, Tom Wilkinson, Penelope Wilton ja innokas Dev Patel ovat kaikki aivan mahtavassa vedossa. Pienesti lässähtävää loppua lukuun ottamatta The Best Exotic Marigold Hotel on erittäin ilahduttava filmi, jota suosittelen lämpimästi - varsinkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan kunniaksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Best Exotic Marigold Hotel, 2011, Blueprint Productions

Arvostelu: Kesämaa (Summerland - 2020)

KESÄMAA

SUMMERLAND

Ohjaus: Jessica Swale
Pääosissa: Gemma Arterton, Lucas Bond, Gugu Mbatha-Raw, Dixie Egerickx, Tom Courtenay ja Penelope Wilton
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 7

Summerland, eli suomalaisittain Kesämaa on teatteria tekevän ohjaaja Jessica Swalen esikoiselokuva. Swale oli työstänyt käsikirjoitusta jo pidemmän aikaa ja saikin useamman tuotantoyhtiön kiinnostumaan projektista. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Kesämaa saa maailmanensi-iltansa täällä Suomessa. Kiinnostuin elokuvasta, kun näin sen mainoksen pari viikkoa sitten ja menin positiivisin mielin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen, pari päivää ennen ensi-iltaa.

Toisen maailmansodan aikaan pienessä englantilaiskylässä myyteistä kirjoittava Alice Lamb joutuu ottamaan vastuulleen nuoren Frank-pojan, jonka isä on lähtenyt lentäjäksi sotaan.

Kymmenisen vuotta sitten Gemma Arterton nousi näyttelemään ison budjetin tuotannoissa, kuten James Bond -leffa Quantum of Solacessa (2008), sekä fantasiaseikkailuissa Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010) ja Prince of Persia: The Sands of Time (2010). Kuitenkin yhtä äkillisesti kuin hän oli niihin päässyt, hän myös tuntui katoavan niistä. Nykyään Arterton tekee huomattavasti pienempiä filmejä ja nyt hänet nähdäänkin Kesämaan pääroolissa Alice Lambina. Tiettyjen Alicen piirteiden vuoksi häntä halveksutaan kylässään ja hän onkin eristäytynyt muista pienelle rantamökille kirjoittamaan teoksiaan. Aluksi Alice vaikuttaa kylmältä, mutta elokuvan aikana hän näyttää, miksi hänestä on tullut sellainen kuin hän on ja hän alkaa myös vähitellen muuttumaan. Arterton on erinomainen roolissaan, etenkin filmin alun tylynä versiona Alicesta. Elokuvassa nähdään myös Downton Abbey -sarjasta (2010-2015) tuttu Penelope Wilton vanhana Alicena.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat nuori Frank-poika (Lucas Bond), jonka saapuminen alkaa muuttamaan Alicea, Dixie Egerickx Frankin ystävänä Edienä, sekä Gugu Mbatha-Raw Alicen entisenä rakkaana Verana. Bond on kelvollinen valinta Frankiksi, vaikka häneltä löytyy heikkoutensa tärkeinä hetkinä. Mbatha-Rawkin on mainio omassa osassaan, mutta Egerickxin ongelmaksi koituu aika ärsyttäväksi kirjoitettu hahmo.

Kesämaa osoittautui hyvin pitkälti juuri sellaiseksi oivalliseksi ja sympaattiseksi pienen luokan brittileffaksi kuin mitä siltä odotinkin. Elokuva kuljettaa heti alussa katsojansa kauniisiin maisemiin ja herkkään tarinaan. Filmin suurin voima todella on Alicen ja Frankin välinen suhde ja kuinka se alkaa muuttua lempeämmäksi tarinan edetessä. Aluksi kaikessa julmuudessaan on hilpeää, kuinka Alice vähät välittää pojasta, eikä edes yritä toimia sijaishuoltajan roolissa. Poika saa itse kokata vaikkei osaisi, hoitaa huoneensa kuntoon ja ennen kaikkea pysyä poissa jaloista. Alkupää tarjoaa muutamat naurut, mutta muuten elokuva pysyy vissisti draaman puolella, tosin pienin fantasiaelementein, kun Kesämaan myytti nostetaan esiin.

Toisen puoliskonsa aikana elokuva ottaa suunnan, mitä katsoja arvelee alusta asti. Ennalta-arvattavuudestaan huolimatta leffa hoitaa hommansa mallikkaasti ja voi jopa saada liikuttumaan. Itseeni leffan tunnelataus ei lopulta täysin riittänyt. Kaikin puolin jotain merkittävää filmistä jää uupumaan. Surulliset hetket eivät ihan onnistu koskettamaan toivotulla tavalla ja hyvän mielen hetket ovat kenties jopa liian hempeitä. Takaumien kautta kerrottu Alicen ja Veran salainen ja tuohon aikaan kielletty rakkaus jää hieman vaisuksi, vaikka sillekin luodaan vielä enemmän merkitystä elokuvan loppupäässä. Eniten Kesämaata vaivaa sen täydellinen unohdettavuus. Elokuva katoilee pian mielestä sen katsomisen jälkeen, vaikka siitä olisikin pitänyt. Hitaasti muovautuva "äiti-poika" -suhde pitää kuitenkin elokuvaa tarpeeksi korkealla, jotta sen katsoo mielellään joskus toistekin.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Jessica Swale on tätä ennen työskennellyt lähinnä teatterin puolella ja paikoitellen sen huomaa Kesämaasta. Tarina siirtyisi helposti valkokankaalta teatterin lavalle ja siellä Swale pystyisikin kenties tekemään vielä paremmin oikeutta kertomukselleen. Jo tällaisenaan Swale tekee hyvää työtä. Elokuva on kuvattu oivallisesti, vaikkakin muutamissa juoksukuvissa kamera on niin lähellä näyttelijöiden naamaa, että kuvat muuttuvat suttuisiksi. Lisäksi kerran käytetty drone-kuva pistää hieman hassusti silmään keskellä elokuvaa. Filmin lavasteet ovat todella hienot ja puvustajat ovat onnistuneet asujen kanssa. Säveltäjä Volker Bertelmann tunnelmoi nätisti musiikeillaan, mutta elokuva osaa myös luottaa hiljaisuuteen.

Yhteenveto: Kesämaa on mainio draamafilmi, minkä voimavara on kiinnostavasti muovautuva äiti-poika-suhde vastahakoisen Alicen ja innokkaan Frankin välillä. Tämä tekee leffasta niin sympaattisen kuin hieman herkänkin, mutta täysin toivottuun liikuttavuuteen elokuva ei yllä. Tietyt voimakkaiksi tarkoitetut hetket jäävät vähän vaisuiksi ja tavallaan kiinnostava rakkausjuonikuviokaan ei täysin vakuuta. Meno on toisaalta oivallista läpi elokuvan, mutta jotain hyvinkin tärkeää puuttuu. Ohjaaja Swale ei onnistu luomaan mukaan sitä todellista sydäntä, mitä teos tarvitsee. Nyt Gemma Arterton kantaa elokuvaa harteillaan erittäin hyvän roolisuorituksensa kautta. Harmillista on, kuinka helposti elokuvan unohtaa. Uskon kuitenkin, että vuosien päästä koittaa se päivä, kun löydän Kesämaan taas uudestaan ja jopa hieman odotankin sitä sen tapahtumista. Voi kuitenkin olla, että siinä välissä on useita pidempiäkin jaksoja, jolloin en edes muista koko teoksen olemassa oloa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Summerland, 2020, Iota Films, Shoebox Films

Arvostelu: Downton Abbey (2019)

DOWNTON ABBEY

Ohjaus: Michael Engler
Pääosissa: Hugh Bonneville, Elizabeth McGovern, Michelle Dockery, Laura Carmichael, Maggie Smith, Jim Carter, Phyllis Logan, Allen Leech, Joanne Froggatt, Robert James-Collier, Lesley Nicol, Sophie McShera, Kevin Doyle, Penelope Wilton, Brendan Coyle, Michael Fox, Imelda Staunton, Tuppence Middleton, Simon Jones, Geraldine James, Harry Hadden-Paton, David Haig, Raquel Cassidy, Kate Phillips, Philippe Spall, Max Brown, Stephen Campbell Moore ja Matthew Goode
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 7

Julian Fellowesin luoma televisiosarja Downton Abbey (2010-2015) on nauttinut suuresta suosiosta heti ensimmäisestä tuotantokaudestaan lähtien. Sarja on noussut arvostettuun asemaan ja se on voittanut lukuisia palkintoja. Kuudennen tuotantokauden oli tarkoitus toimia sarjan päätöksenä, mutta ei kestänyt kauaa, kun alkoi levitä huhu Downton Abbey -elokuvasta. Kesällä 2018 vihdoin ilmoitettiin, että leffa on kuin onkin tulossa. Innostus levisi, kun selvisi, että lähes koko näyttelijäkaarti oli palaamassa elokuvaa varten. Alunperin filmin oli tarkoitus ohjata Brian Percival, mutta hän luopui hommasta, jolloin hänet korvattiin Michael Englerillä. Kuvaukset alkoivat elokuussa 2018 ja nyt Downton Abbey -elokuva on saapunut elokuvateattereihin. Itse aloin katsomaan sarjaa vasta tänä kesänä, juurikin valmistautumisena tähän leffaan. Olin todella yllättynyt, kuinka sarja onnistuikin nappaamaan minut mukaansa ja kuinka aloin todella välittämään sen hahmoista. Kun olin katsonut sarjan loppuun, oli minulla hieman ristiriitaiset ajatukset leffaa koskien. Toisaalta en malttanut odottaa sen näkemistä, mutta samalla minua jännitti, että mitä jos se onkin vain turha ja ylimääräinen tekele, mikä pilaa viimeisen kauden hienon lopun. Menin katsomaan Downton Abbeyn sen ennakkonäytöksessä yhdessä sarjaa fanittavan isoäitini kanssa ja pelkoni osoittautuivat täysin turhiksi. Ai että minä pidin tästä elokuvasta!

Itse kuningas ja kuningatar saapuvat vierailulle Downton Abbeyyn, mikä aiheuttaa aikamoista häslinkiä.

Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki tutut hahmot sarjan päätöskaudelta tekevät paluun elokuvassa ja on aivan mahtavaa nähdä, kuinka riemulla näyttelijät palaavat rooleihinsa muutaman vuoden tauon jälkeen. Granthamin jaarli, lordi Robert Crawley (Hugh Bonneville) ja Granthamin kreivitär, lady Cora Crawley (Elizabeth McGovern) odottavat jännittyneesti hienoa vierailua, kun taas heidän tyttärensä lady Mary (Michelle Dockery) ja lady Edith (Laura Carmichael) eivät ole yhtä innoissaan. Tom Branson (Allen Leech) odottaa vierailua vieläkin vähemmän republikaanina. Leskikreivitär Violet Crawley (Maggie Smith) tarjoaa jälleen hauskimmat hetket ja hänen nokkelaa sanailua Isobel Crawleyn (Penelope Wilton) kanssa on aina hauska seurata. Myös lady Maryn ja lady Edithin miehet Henry Talbot (Matthew Goode) ja Bertie (Harry Hadden-Paton) ovat mukana, vaikkakin Henry käy lähinnä vain kääntymässä, sillä Goodella oli muita projekteja työn alla kuvausten aikana.

Charles Carson (Jim Carter) luopui sarjan kuudennella tuotantokaudella hovimestarin hommista ja elää nyt rauhallista kotielämää vaimonsa, Downtonin taloudenhoitajatar Hughesin (tai no, nykyään Carsonin) kanssa. Uutena hovimestarina toimii Thomas Barrow (Robert James-Collier), joka on pidettävämpi kuin koskaan. Kamarineiti Anna (Joanne Froggatt) yrittää auttaa kaikessa, mutta hänen miehensä John Bates (Brendan Coyle) jää hieman taka-alalle. Kokki Patmore (Lesley Nicol) ja häntä auttava Daisy (Sophie McShera) kiirehtivät jälleen keittiöhommissa, samalla kun nuori miespalvelija Andy (Michael Fox) on iskenyt silmänsä Daisyyn. Molesley (Kevin Doyle) ei jättäisi mistään hinnasta pois mahdollisuutta tarjoilla kuninkaallisille, mutta kamarineiti Baxteria (Raquel Cassidy) hädintuskin näkee koko leffan aikana. Näyttelijät todella pistävät parastaan leffassa ja on suuri ilo nähdä nämä hahmot jälleen!
     Uusina hahmoina taas esitellään kuningas Yrjö V (Simon Jones) ja kuningatar Mary (Geraldine James), heidän tyttärensä prinsessa Mary (Kate Phillips), sekä heidän veikeät palvelijansa, kuten hovimestari Wilson (David Haig), Ellis (Max Brown) ja kokki Courbet (Philippe Spall). Carsonia näyttelevän Jim Carterin vaimo Imelda Staunton näyttelee leffassa lordi Robertin serkkua lady Maud Bagshawta ja Tuppence Middleton esittää tämän kamarineitiä Lucy Smithiä. Uudet näyttelijät ovat jälleen pelkkiä nappivalintoja. Staunton on tietty aina todella hyvä, mutta lisäksi Jones ja James ottavat kuninkaallisten roolit täydellisesti haltuunsa, ja heidän palvelijansa ja näiden näyttelijät ovat erittäin hyviä ja omalaatuisia tapauksia.

On vaikea kuvitella, että tekijät olisivat saaneet tätä parempaa Downton Abbey -elokuvaa työstettyä. Näyttelijät ovat täydessä vireessä, visuaalisuus on tietty tarkinta laatua ja tunnelma on täysin kohdallaan. Valtava hymy levisi huulilleni heti, kun leffa alkoi ja tutut musiikit lähtivät soimaan. Yllättävä tunnekuohu iski, kun Downton Abbeyn kartano ilmestyi näkyviin ja innostuin, kun hahmot tuotiin yksi kerrallaan takaisin. Sama hymy ja lämmin, kotoisa tunne pysyivät yllä alusta loppuun saakka. Onneksi leffa ei ole kuitenkaan pelkkää tunteilla leikittelyä, vaan siihen on oikeasti keksitty hyvä tarina ja se tarina on kerrottu loistokkaasti. Kuninkaan ja kuningattaren visiitti on erinomainen lähtökohta ja sillä toden teolla leikitellään läpi elokuvan. On todella hupaisaa seurata, kuinka Downtonin väki suhtautuu arvovieraisiin, etenkin kun palvelijat tajuavat, että kuningas ja kuningatar tuovat oman palvelusväkensä, eikä downtonlaisille löydy käyttöä.

Filmin tarinankerrontaa kuvaa hyvin sana "reipas", sillä se kulkee todella reippailla askelilla eteenpäin. Elokuva ei turhia hidastele, vaan painelee vain menemään. Kiirehtimisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan rytmitys on esimerkillisen upeaa. Vaikka muutama hahmo jääkin harmillisesti varjoon, elokuva hyödyntää suurta hahmogalleriaansa pääasiassa erittäin taidokkaasti. Tylsää hetkeä ei todellakaan ole luvassa, sillä leffa siirtyy reippaasti hahmosta ja juonikuviosta toiseen. Meno on päällä ihan koko ajan ja elokuvan kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. Itseäni jäi ihan harmittamaan, kuinka nopeasti filmi loppuikaan ja olisin voinut viettää Downton Abbeyssa aikaa vielä ainakin tunnin lisää.

Muutama tuttuni on pohtinut, voiko tätä elokuvaa katsoa, jos ei ole katsonut itse sarjaa. Tavallaan voi ja tavallaan ei. Itse tarina ei ole selkeää jatkumoa sarjalle, vaan oma kertomuksensa sarjan tutuilla hahmoilla, joten siinä mielessä Downtonin pariin voi hypätä suoraan elokuvan kautta. Toisaalta elokuva ei tietenkään tarjoa yhtä selkeää kokemusta kuin niille, jotka ovat katsoneet sarjan. Koska hahmogalleria on näin laaja ja kestoa on vain kaksi tuntia, ei leffa käytä lainkaan aikaa esitelläkseen hahmoja niille, jotka eivät heitä entuudestaan tunne. Muutaman hahmon kohdalla on tärkeää tietää heidän historiansa, sillä muuten heidän juonikuvionsa voivat tuntua yhdentekeviltä. Downton Abbeyn faneille tämä elokuva taas on luultavasti pelkkää riemujuhlaa. Se pitää sarjasta tutun korkean tason yllä kaikilla osa-alueilla ja tarjoaa paljon iloa. Draamaakin on mukana ja kyyneleisiin kannattaa ehkä varautua... itse tosin herkistyin lähinnä siitä, kun pääsin matkaamaan takaisin Downtoniin ja vieläpä valkokankaalla. Jos elokuvasta jotain kritisoitavaa pitää löytää, niin se että hahmot pysyvät aika samanlaisina koko leffan alusta loppuun. Toisaalta tämä ei häiritse itseäni, sillä leffa kertoo vain muutaman päivän tapahtumat. On turha odottaa suuria muutoksia hahmoissa yhden leffan aikana, kun muutokset ovat tapahtuneet hitaasti 52 jaksoa sisältävän sarjan aikana, mikä kattaa yli 10 vuoden tapahtumat.

Elokuvan on ohjannut Michael Engler, joka toimi ohjaajana muutamissa Downton Abbey -sarjan jaksoissa. Angler rakentaa tunnelmaa hienosti ja käsikirjoittaja Julian Fellowesin kanssa hän pitää pakettia erittäin hyvin kasassa. Fellowesin käsikirjoitus on napakka ja taidokkaalla leikkauksella kaikki turha on jätetty pois ja lopputuotteessa on pelkkää asiaa. Teknisestä puolesta huomaa, että rahaa on ollut enemmän ja esimerkiksi Downtonia kuvataan useaan otteeseen vaikuttavilla ilmakuvilla. Kuvaus on muutenkin upeaa ja innostuin etenkin pitkistä kuvista palvelijoiden tilojen käytävillä, missä kamera seuraa yksitellen hahmoja kiireen keskellä. Lavasteet ja puvut ovat tietysti fantastiset ja on huutava vääryys, jos leffa ei ole edes ehdolla parhaan lavastuksen ja -puvustuksen Oscar-palkinnoista. Myös äänimaailma on hyvin rakennettu ja John Lunnin säveltämät musiikit ovat yhtä valloittavat kuin sarjassakin.

Yhteenveto: Downton Abbey -elokuva on mitä mahtavin jatko hienolle sarjalle ja se tarjoaa varmaa riemua sarjan faneille. Jos sarjaa ei ole katsonut, voi olla vaikea hypätä tarinan kyytiin suoraan leffan kautta, kun hahmot eivät ole tuttuja, eikä elokuva käytä turhaan aikaa heidän esittelemiseen. Itse asiassa leffa ei käytä turhaan aikaa mihinkään, vaan se on todella napakasti ja reippaasti rytmitetty. Kaikki turha on leikattu pois ja elokuvassa on pelkkää asiaa. Valtavaa hahmogalleriaa hyödynnetään esimerkillisen hienosti, vaikka muutamat hahmoista jäävätkin hieman taka-alalle. Monien juonikuvioiden välillä seilataan tarkasti kirjoitetusti, eikä tylsää hetkeä ole mukana, kun filmissä jatkuvasti tapahtuu jotain uutta ja mielenkiintoista. Elokuva ei hidastele eikä kiirehdi, vaan sen tarina kerrotaan todella hyvin. Näyttelijät ovat tietysti erinomaisia ja uudet näyttelijälisäykset toimivat myös mainiosti. Huumoria on mukana yllättävänkin paljon ja Maggie Smith tarjoaa tietty useat naurut. Tunnelma on valloittavan ihana ja itselleni levisi lämmin ja hyvä tunne elokuvan ensiminuuteista alkaen. Koskettavuutta on myös mukana, mutta pääasiassa vain hymyilin läpi leffan. Teknisesti filmi on taidolla tehty ja täytyyhän niitä lavasteita ja asuja kehua vielä kerran. Musiikitkin ovat fantastiset! Downton Abbeyn fanille (voin kai laskea itseni sellaiseksi) tämä elokuva on loistava kokemus ja todella toivon, että tälle tehdään pian jatkoa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Downton Abbey, 2019, Carnival Film & Television, Focus Features, Perfect World Pictures