Näyttelijät: Sacha Baron Cohen, Rosamund Pike, Emily Mortimer, Tom Davis, Weruche Opia, Charles Dance, Fiona Shaw, Richard E. Grant, Kathryn Hunter, Red Tennant, Bill Paterson, Kadiff Kirwan, Ron Cook ja Deborah Findlay
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 13
Ladies First on uudelleenfilmatisointi ranskalaisesta komediasta Ei mikään helppo mies (Je ne suis pas un homme facile) vuodelta 2018. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2024 ja nyt Ladies First on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse en ollut kuullutkaan alkuperäisestä filmistä, mutta kiinnostuin Ladies Firstistä, kun näin trailerin pari viikkoa sitten. Katsoinkin elokuvan pian sen julkaisun jälkeen.
Sovinistinen naistenmies Damien Sachs päätyy kauhukseen rinnakkaistodellisuuteen, missä sukupuoliroolit ovat kääntyneet ympäri. Damienin täytyy yrittää pärjätä maailmassa, mikä suosii naisia enemmän kuin miehiä.
Sacha Baron Cohen näyttelee Damien Sachsia, mainostoimisto Atlasin menestynyttä johtajaa, joka käyttää valtaansa ja rahojaan paratiisisaarille matkusteluun ja upeiden naisten deittailuun. Naiset eivät ole Damienille juuri muuta kuin nätti koriste ja hänen toimistollaan mies flirttailee nuorten naistyöntekijöiden kanssa, samalla kun vähät välittää iäkkäämmistä. Baron Cohen suoriutuu mainiosti tämän niljakkaan hahmon roolista, tehden Damienista saman tien vastenmielisen tyypin. Katsojana onkin siis riemuissaan, kun pilkka osuu omaan nilkkaan ja Damienin kolauttaessa päänsä, hän herääkin vaihtoehtoisesta maailmasta, missä sukupuoliroolit on käännetty ympäri. Pian hän saa huomata, millaista on, kun häntä ei kuunnella sen takia, että hän on mies ja miltä tuntuu, kun hänet nähdään kävelevänä seksiobjektina oikean ihmisen sijaan.
Elokuvassa nähdään myös Charles Dance Atlasin pomona Fredinä, Rosamund Pike Damienille työskentelevänä Alexina, Weruche Opia Damienin assistenttina Rubyna, Fiona Shaw vastaanottovirkailija Felicitynä, Kathryn Hunter siivooja Glendana, Emily Mortimer Damienin siskona Sunnynä ja Tom Davis hänen miehenään Chrisinä, Deborah Findlay ja Ron Cook Damien vanhempina, sekä Richard E. Grant hulluna pulumiehenä, joka toimii myös tarinan kertojana. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia rooleissaan, vaihtaen hyvin hahmojensa statuksia, kun Damien päätyy rinnakkaistodellisuuteen, missä Fred onkin assistentti, Felicity Atlasin pomo ja Alex on toki Damienin asemassa.
Ladies First on oiva näpäytys siitä, kuinka epäreilu maailma on naisia kohtaan ja kuinka helpolla miehet pääsevät. Naisten kohtelu on yhä enemmän ja enemmän keskustelunaiheena ja Ladies First tuo veikeän oman lisänsä pöytään, havainnollistamalla miehille heidän toimintaansa kääntämällä osapuolet toisin päin. Olen nähnyt hämmentävän paljon kommentteja katsojilta, jotka ovat tulkinneet leffan niin, että se näyttäisi millainen maailma olisi naisten johtamana, mutta sehän on täysin väärä näkemys. Elokuva pistää miehet katsomaan, kun naiset kohtelevat miehiä kuten miehet kohtelevat naisia, eikä katselukokemus ole varmasti mukava. Monet miehet usein vähättelevät naisten kokemuksia ja niin tekee myös Damien, kunnes hän joutuu itse tuntemattoman naisen lähentelemäksi metrossa. Ja tuohan on vasta jäävuoren huippu.
Sen lisäksi, että elokuva on aiheeltaan oivallinen, on myös hupaisaa, kuinka kaikki tässä maailmassa on käännetty toisin päin. Burger King onkin Burger Queen, Victoria's Secret onkin Victor's Secret ja niin edelleen. Leffa on täynnä mitä kekseliäintä piilomainontaa, samalla kun se havainnollistaa, kuinka kaikki ympärillämme on voimakkaan sukupuolittunutta. Mainostaulut ovatkin yhtäkkiä täynnä puolialastomia miehiä esittelemässä erilaisia tuotteita ja myös kotona naiset löhöilevät television edessä piereskelemässä ja kaljaa kitatessa, kun taas miehet hoitavat huushollia ja lapsia.
Hyvä konsepti on kuitenkin samalla leffan pienoinen kompastuskivi, koska tämä sukupuoliroolien kääntäminen jää elokuvan ainoaksi vitsiksi, jota viljellään läpi puolentoista tunnin ajan. Elokuva kaipaisi aavistuksen terävämpää otetta, etenkin kun toisella puoliskollaan se alkaa taantua turhankin tutuksi romanttiseksi komediaksi, Damienin alkaessa vihdoin ymmärtämään naisia ja muuttuessaan paremmaksi mieheksi. Ladies First toimii jo nyt, mutta siitä olisi voinut saada vieläkin paremman paketin vahvemmalla käsikirjoituksella. Nyt minua kiinnostaakin nähdä, onko alkuperäinen ranskalaisleffa napakampi samalla aiheella?
Elokuvan ohjauksesta vastaa Thea Sharrock, joka on aiemmin tehnyt muun muassa mainion Wicked Little Lettersin (2023). Sharrock pitää kepeää, joskin toisinaan myös ikävää ilmapiiriä hyvin yllä. Ladies First on kanssa osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastajat pääsevät leikittelemään kahden eri todellisuuden kanssa ja hyvä yksityiskohta on, kuinka toinen maailma on rakennettu naisia varten, jolloin esimerkiksi suihku on Damienin vinkkelistä liian matalalla. Puvustajat leikittelevät myös rinnakkaismaailman miesten ja naisten kohdalla. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Atli Örvarssonin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä tunnelmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.6.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ladies First, Iso-Britannia, Yhdysvallat, 2026, 3dot productions, Four by Two Films
Näyttelijät: Eiza González, Jake Gyllenhaal, Henry Cavill, Carlos Bardem, Fisher Stevens, Kristofer Hivju, Rosamund Pike, Kojo Attah, Christian Ochoa Lavernia, Jason Wong, Emmett J. Scanlan ja Mohammed Al Turki
Genre: toiminta, rikos
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12
In the Grey - Miljardikeikka on Guy Ritchien uusi toimintaelokuva. Elokuva kuvattiin jo syksyllä 2023 ja alun perin sen oli tarkoitus ilmestyä tammikuussa 2025, mutta syystä tai toisesta se on vasta nyt saapunut teattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun luin Ritchieltä olevan tulossa uusi elokuva ja kiinnostustani vain lisäsi leffan näyttelijäkaarti. Tietämättä juuri mitään elokuvan tarinasta, kävin positiivisin odotuksin katsomassa In the Grey - Miljardikeikan heti sen ensi-iltapäivänä.
Kun rikas tyranni huijaa itselleen miljardin, tehokas eliittijoukko lähetetään hakemaan rahat takaisin, keinolla millä hyvänsä.
In the Grey - Miljardikeikan näyttelijäkaarti koostuu pitkälti Guy Ritchien aiempien leffojen tähdistä. The Ministry of Ungentlemanly Warfaressa (2024) ja Fountain of Youthissa (2025) nähty Eiza González näyttelee Rachel Wildia, joka on täydellinen neuvottelemaan ja suostuttelemaan, saadakseen asiakkaidensa tahdon läpi. Ja mikäli hänen sanalliset lahjansa eivät yksinään riitä, myöskin The Ministry of Ungentlemanly Warfarea, sekä Koodinimi U.N.C.L.E:a(The Man from U.N.C.L.E. - 2015) tähdittäneen Henry Cavillin näyttelemä Sid ja Guy Ritchie's The Covenantia (2023) tähdittäneen Jake Gyllenhaalin esittämä Bronco hoitavat fyysisemmän kovistelun. Paperilla pääkolmikko on mainio, mutta lopputulos ontuu ja pahasti. González, Cavill ja Gyllenhaal patsastelevat yksi-ilmeisesti läpi leffan, eikä heitä auta yhtään se, kuinka totaalisen tylsiä heidän hahmonsa ovat. Rachel on täydellinen sana-arkkunsa kanssa ja tasan tarkkaan tietää sen, kun taas Sid ja Bronco ovat täydellisiä tappelijoita ja ampujia. Siihenpä se jää. Yhdessä pienessä hetkessä González pääsee tuomaan vivahdetta hahmoonsa, kun toimintakohtauksen jäljiltä hänen kätensä tärisee, mutta ei se oikein riitä.
Vastapuolelta taas löytyvät Carlos Bardem niljakkaana Manny Salazarina, jonka miljardivelkaa päätrio lähtee hakemaan, Kristofer Hivju tämän turvamiehenä ja Fisher Stevens asianajajana. Outoa kyllä, pahisosasto pääsee eläytymään enemmän rooleissaan, Salazarin ja muiden turhautuessa yhä voimakkaammin, kun päätrio keksii keinoja ajaa heidät ahtaalle, kiristääkseen miljardin takaisin.
In the Grey - Miljardikeikka oli valitettavasti aikamoinen pettymys, enkä enää yhtään ihmettele, miksi elokuvaa ei olla julkaistu aiemmin, vaikka se kuvattiin jo syksyllä 2023. Pidän usein Guy Ritchien vekkulista tyylittelystä, näppärästä tarinankerronnasta ja tietystä pilkkeestä silmäkulmasta, mutta tämä elokuva kaatuu täysin siihen näppäryyteen. Juonessa on potentiaalia ja näyttelijät ovat ajatuksen tasolla lupaavia, mutta Ritchie on pyöritellyt hyvistä aineksista omituisen sillisalaatin, josta puuttuu lopulta ne kaikkein tärkeimmät asiat: hyvin kirjoitettu tarina kiinnostavilla hahmoilla, joiden puolesta jännittäisi vaarallisen tehtävän aikana.
Nyt kerronta sakkaa, vaikka samalla leffa myös kiirehtii, pitääkseen kestonsa vain hitusen yli puolessatoista tunnissa. Ensimmäinen puolituntinen käytetään vain siihen, että Rachel selittää operaation etenemistä. Ritchiemäinen kikkailu on esillä, mutta siitä puuttuu se jokin. Sidin ja Broncon välinen piikittely jää myös puolitiehen ja dialogi on ylipäätään toisinaan oudon kökköä. Isoin ongelma on tapahtumaketjun täysi yhdentekevyys, sekä se, että päähenkilöt ovat liian täydellisiä työssään. Mitään jännitteen tapaista ei pääse syntymään, kun roistoista ei ole vastusta ja hommat ratkeavat kuin leikiten. Hahmojen puolesta ei jaksa myöskään jännittää siksi, että ei heistä tiedä mitään, joten miksi heidän kohtaloistaan piittaisi. Loppusuora tarjoaa sentään hetkittäin tyylikkäästi tehtyä toimintaa, mutta eipä se tunnu miltään. In the Grey - Miljardikeikka katoaa mielestä yhtä äkillisesti kuin se tuntuu päättyvän ja harmillisesti leffa vajoaa Ritchien heikoimpien rainojen joukkoon.
Ailahtelevaa leikkausta lukuun ottamatta In the Grey - Miljardikeikka on sentään teknisesti ihan pätevä. Elokuvasta löytyy oivallista kameratyöskentelyä, lavasteet ovat mainiot ja puvustus on varsin tyylikästä. Maskeeraukset jäävät aika lapsiystävällisiksi, eli mistään verikekkereistä ei ole tietoa edes silloin, kun aseet otetaan vihdoin käyttöön. Tehosteet ajavat asiansa, joskin on selvää, mitkä räjähdykset on tehty oikeasti ja mitkä tietokoneella. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, säveltäjä Christopher Bensteadin yrittäessä parhaansa mukaan luoda edes hieman jännitettä musiikeillaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.5.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
In the Grey, Yhdysvallat, 2026, Black Bear International, C2 Motion Picture Group, Toff Guy Films, Yellow Camel Studios
Pääosissa: Jesse Eisenberg, Dominic Sessa, Justice Smith, Ariana Greenblatt, Rosamund Pike, Dave Franco, Isla Fisher, Woody Harrelson, Thabang Molaba, Lizzy Caplan, Morgan Freeman ja Mark Ruffalo
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 12
Rikoksia ja taikuutta sekoittava Suuri puhallus(Now You See Me - 2013) oli kriitikoiden ristiriitaisesta palautteesta huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. MyösSuuri puhallus 2(Now You See Me 2 - 2016) oli hitti, joten kolmannen osan suunnittelu käynnistyi heti. Elokuvaa kirjoitettiin useasti uudestaan, ennen kuin tekijätiimi oli tyytyväinen lopputulokseen ja niinpä leffan teko on venynyt vuodesta toiseen. Kuvaukset käynnistyivät vihdoin kesällä 2024 ja nyt Now You See Me: Now You Don't on saapunut elokuvateattereihin. Itse mielsin kaksi ensimmäistä elokuvaa aika keskinkertaiseksi hömpäksi, enkä juuri odottanut kolmannen osan näkemistä. Kävin silti katsomassa Now You See Me: Now You Don'tin heti sen ensi-iltana.
Kymmenen vuotta edellisen esiintymisensä jälkeen, The Four Horsemenin täytyy tehdä paluu uutta keikkaa varten: heidän täytyy varastaa ökyrikkaan ja kyseenalaisia bisneksiä harjoittavan Veronika Vanderbergin kallisarvoinen Sydän-timantti.
Jesse Eisenberg, Dave Franco, Woody Harrelson ja kakkososan skipannut Isla Fisher palaavat rooleihinsa J. Daniel Atlasiksi, Jack Wilderiksi, Merritt McKinneyksi ja Henley Reevesiksi, eli The Four Horsemen -taikurinelikoksi, jotka silmänkääntötempuillaan ovat yrittäneet muokata maailmaa parempaan suuntaan. On kuitenkin kulunut jo kymmenen vuotta siitä, kun nelikko esiintyi yhdessä ja he ovat kaikki lähteneet omille teilleen, kunnes yllättäen salaperäinen Silmä-organisaatio kokoaa heidät uutta missiota varten. Eisenberg, Franco, Harrelson ja Fisher palaavat kelvollisesti rooleihinsa, joskin tällä kertaa suuri osa heistä jää huomattavasti pienempään rooliin, sillä keskiöön nousee uusi taikurikolmikko, Dominic Sessan, Justice Smithin ja Ariana Greenblattin esittämät Bosco, Charlie ja June, jotka idolisoivat The Four Horsemenia ja jotka päätyvät osaksi uutta tehtävää. Vanhat hahmot toimivat yhä, mutta koin yllättäen tämän uuden trion kiinnostavammaksi.
Vastassaan The Four... vai pitäisikö sanoa "The Seven Horsemenilla" on ökyrikkaan Vanderbergin suvun Veronika, jota näyttelee Rosamund Pike aivan kamalan aksentin kanssa. Vanderbergit ovat vaurastuneet timanteilla, sekä erittäin kyseenalaisilla bisneksillä ja suvun suurin aarre on jättimäinen Sydän-timantti, mikä Horsemen lähetetään varastamaan. Pikesta löytyy sopivasti arvokkuutta rooliin, mutta hänen korostuksensa on kiusallista kuunneltavaa, mikä tekee hahmosta aika sarjakuvamaisen pahiksen.
Now You See Me: Now You Don't jatkaa aiempien Suuri puhallus -leffojen viitoittamalla tiellä. Se on ihan kivaa viihdettä, joka luulee olevansa paljon nokkelampi kuin onkaan ja joka on todellisuudessa jopa aika hölmö. Elokuva käynnistyy vielä varsin menevästi uuden kolmikon esittelyn myötä ja kun J. Daniel Atlas käy rekrytoimassa nämä riveihinsä ryöstökeikkaa varten. Itse ryöstökin on vielä viihdyttävää menoa, mutta hassua kyllä, kun loput Horsemen-poppoosta saapuvat mukaan, leffa alkoi mielestäni tökkiä. Pitkän ajan elokuva keskittyy liikaa tämän vanhan nelikon väliseen, kömpelösti rustattuun konfliktiin, minkä lisäksi leffa muuttuu liiaksikin asti kukkoiluvertailuun siitä, kenellä on isoin mu... ei kun siis parhaat taikatemput.
Loppua kohti leffa taas petraa hieman, vaikka samalla käsikirjoituksen pöhköys nousee entistä enemmän esille. Näillä taikureilla on ties mitä Mission: Impossible -leffojen (1996-2025) varusteita mukanaan ja monet heidän teoistaan pitää vain osata katsoa sormien läpi. Parissa kohtaa voin vain kuvitella, kuinka monta ottoa on tarvittu, ennen kuin näyttelijät ovat pystyneet esittämään hommansa ja lausumaan repliikkinsä pokerinaamalla. Now You See Me: Now You Don't on siis ihan viihdyttävää hömppää, aivan kuten edeltäjänsä ja jos pidit paljon kahdesta ensimmäisestä Suuri puhallus -elokuvasta, uskoisin tämänkin toimivan vallan mainiosti. Jos taas et pitänyt edes alkuperäisleffasta, tämä kolmososa tuskin voittaa sinua puolelleen. Faneille on kuitenkin luvassa vielä lisää nannaa, sillä neljäs elokuva on jo tekeillä.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Ruben Fleischer, eli kyseessä on siis ollut jälleennäkeminen Zombielandin(2009) ohjaajan ja leffan kahden miestähden, Eisenbergin ja Harrelsonin välillä. Myös kaksi leffan käsikirjoittajista, Paul Wernick ja Rhett Reese työskentelivät Zombielandin parissa. Fleischerin ohjaus pitää ihan viihdyttävää ilmapiiriä yllä, mikä tulee tosiaan tarpeeseen, kun Wernickin, Reesen, Michael Lesslien ja Seth Grahame-Smithin käsikirjoitus töksähtelee. Teknisesti Now You See Me: Now You Don't on pätevä. Kameratyöskentely on oivaa ja osa silmänkääntötempuista toteutettiin kekseliäästi kameran edessä ilman sen kummempia tietokonetehostelisäyksiä. Lavasteet ovat hienot, etenkin eräs taikatemppuja täynnä oleva linna on vaikuttava ilmestys erilaisine huoneineen. Puvustus on tyylikästä, efektit toimivat hyvin ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu Brian Tylerin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Now You See Me: Now You Don't, 2025, Lionsgate, Summit Entertainment, Epic Films, Reese Wernick Productions, The Fusion Media
Pääosissa: Keira Knightley, Matthew Macfadyen, Brenda Blethyn, Donald Sutherland, Rosamund Pike, Jena Malone, Tom Hollander, Penelope Wilton, Judi Dench, Simon Woods, Carey Mulligan, Rupert Friend, Talulah Riley, Kelly Reilly, Tamzin Merchant, Claudie Blakley, Cornelius Booth ja Peter Wright
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 3
Pride & Prejudice, eli suomalaisittain Ylpeys ja ennakkoluulo perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1813. Kirjan pohjalta oli jo tehty muun muassa elokuva vuonna 1940 ja televisiosarjat vuosina 1980 ja 1995. Austenin toiseen kirjaan perustuneen Järki ja tunteet -elokuvan (Sense and Sensibility - 1995) oltua kehuttu hitti, Working Title Films ryhtyi suunnittelemaan elokuvaa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Deborah Moggach työsti elokuvan käsikirjoitusta ja lähinnä television parissa työskennellyt Joe Wright pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2004 ja lopulta Ylpeys ja ennakkoluulo sai maailmanensi-iltansa 25. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa, lavastus, puvustus ja musiikki), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva ja naispääosa). En ollut itse nähnyt elokuvaa aiemmin, mutta olin tiennyt sen olemassaolosta sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin Ylpeyden ja ennakkoluulon täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan vihdoin ja samalla arvostella sen.
1700-luvun lopun Englannissa rouva Bennet säikähtää tajutessaan, ettei yksikään hänen tyttäristään voi itsekseen jatkaa suvun perintöä ja ryhtyykin etsimään sopivia sulhoja jokaiselle.
Ylpeys ja ennakkoluulo keskittyy Bennetin perheeseen, johon kuuluvat iäkäs isä herra Bennet (Donald Sutherland) ja hössöttävä äiti rouva Bennet (Brenda Blethyn), sekä heidän tyttärensä, rauhallinen Jane (Rosamund Pike), kirjoihinsa uppoutuva Elizabeth (Keira Knightley), hiljainen Mary (Talulah Riley) ja villimmät Kitty (Carey Mulligan) ja Lydia (Jena Malone). Kun rouva Bennet eräänä päivänä oikeasti hoksaa, että hänen miehensä on tullut vanhaksi ja ettei heillä ole yhtäkään miesperijää, hän alkaa pikaisesti etsimään sopivia miehiä tyttärilleen, jottei sukulinja katkea kuin seinään. Blethyn on hupaisa osassaan, Sutherlandin taas tarjotessa rauhallisemman vanhemman isähahmona. Tyttäristä muut jäävät varsin yksiulotteisiksi, mutta merkittävimmäksi nouseva Elizabeth on mainio ja kiinnostava hahmo. Knightley tarjoaa uralleen poikkeuksellisen vakuuttavan roolisuorituksen nuorena ja innokkaana, mutta silti epäilevänä ja kirjojensa pariin katoavana nuorena naisena.
Elokuvassa nähdään myös Matthew Macfadyen herra Darcyna, joka iskee silmänsä Elizabethiin, Tom Hollander herra Collinsina, joka myöskin iskee silmänsä Elizabethiin, Simon Woods herra Bingleynä, joka iskee silmänsä Janeen, Kelly Reilly Bingleyn siskona Carolinena, Rupert Friend sotilas Wickhamina, joka iskee silmänsä Lydiaan, sekä Judi Dench herra Darcyn tiukkana tätinä lady Catherinena ja Penelope Wilton rouva Gardinerina. Sivunäyttelijät ovat erittäin mainiot rooleissaan. Macfadyenin ja Knightleyn väliltä löytyy vahvaa kemiaa ja he tulkitsevat rakastumista toisiaan kohtaan monipuolisesti ja usein onnistuneen pienieleisesti.
Ylpeys ja ennakkoluulo ei ole varsinaisesti mitään jatkoa myöskin Jane Austenin kirjaan perustuneelle, kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneelle Järjelle ja tunteille, mutta se on selvästi saman kirjailijan kynästä syntynyt hengenheimolainen, joka monilta paikoin tukee aiempaa tarinaa. Nimensä mukaisesti elokuvassa kuvataan hahmojen ylpeyttä ja ennakkoluuloja, ja miten nämä ilmenevät eri tavoin eri hahmoilla - etenkin päähahmoilla Elizabethilla ja herra Darcylla. Elizabeth on ennakkoluuloinen jäykkää herra Darcya kohtaan ja ylpeänä torjuu tämän kosintayritykset, nähden ne lähinnä epätoivoisina. Herra Darcy taas on ennakkoluuloinen vähävaraisempaa Bennetin perhettä kohtaan. Hahmot ovat katsojan vinkkelistä yhä vain selvemmin rakastuneet toisiinsa, mutta hahmot, jopa Elizabeth ja herra Darcy itse, luulevat heidän inhoavan toisiaan.
Pääkaksikon rakkauskertomus on toisaalta poikkeuksellinen juuri tästä syystä ja kaikenlainen jossittelu on yllättävänkin kiinnostavaa. Ja jotta homma ei varmasti kävisi tylsäksi, on mukana tosiaan erilaisia kilpakosijoita ja Elizabethin siskoihin liittyvää draamaa. Eikä leffa pelkkää draamaa ole, vaan siitä löytyy myös hyvä annos huumoria. Hauskinta on läpi elokuvan toistuva vitsi, missä kaksi hahmoa käyvät yksityistä keskustelua, vain huomatakseen, että muu Bennetin perhe on ollut salakuuntelemassa oven takana isää ja äitiä myöten. Kaikki tämä johtaa loppuhuipennukseen, jota ymmärrettävästi pidetään yhtenä ikonisimmista rakkaustarinoiden finaaleista.
Elokuvan on ohjannut Joe Wright, joka saa näyttelijöistään paljon irti ja rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti. Deborah Moggach tasapainottelee pääasiassa hyvin useiden juonikuvioiden kanssa ja hänen työstämä dialoginsa on mainiota. Ylpeys ja ennakkoluulo on myös teknisesti pätevä teos. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus upeaa ja maskeerauksetkin oivat. Äänimaisema on hyvin pistetty kasaan Dario Marianellin tunnelmoivia musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pride & Prejudice, 2005, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Scion Films
Pääosissa: Ben Affleck, Rosamund Pike, Carrie Coon, Kim Dickens, Tyler Perry, Missi Pyle, Neil Patrick Harris, Emily Ratajkowski, Casey Wilson, Lola Kirke, Boyd Holbrook, Lisa Banes, David Clennon ja Scoot McNairy
Genre: trilleri, draama
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia
Ikäraja: 16
Gone Girl perustuu Gillian Flynnin kirjaan Kiltti tyttö (Gone Girl) vuodelta 2012. Elokuvatuottaja Leslie Dixon sai kirjan käsiinsä jo ennen sen julkaisua vuonna 2011 ja innostui siitä niin paljon, että halusi tehdä siitä elokuvan. Hän vei tekstin Reese Witherspoonille, jota hän ajatteli täydelliseksi naispäärooliin ja yhdessä he saivat 20th Century Foxin hankkimaan kirjan elokuvaoikeudet. Flynn itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja ohjaajaksi palkattiin David Fincher. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2013 ja lopulta Gone Girl sai maailmanensi-iltansa 26. syyskuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kehuttu jättimenestys, joka sai parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuuden ja parhaan ohjauksen, naispääosan, käsikirjoituksen ja musiikin Golden Globe -ehdokkuudet. Itse katsoin elokuvan vasta, kun se saapui vuokralle ja pidin siitä. Olen muistaakseni kerran katsonut sen uudelleen ja nyt kun huomasin Gone Girlin täyttävän kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla arvostella sen.
Kun Nick Dunnen vaimo Amy katoaa pariskunnan hääpäivänä, mies joutuu järkytyksekseen itse tutkinnan alle ja päättää selvittää, mistä onkaan todellisuudessa kyse?
Ben Affleck näyttelee opettaja Nick Dunnea, jonka vaimo Amy (parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokas Rosamund Pike, joka korvasi Witherspoonin tuotantovaiheessa) mysteerisesti katoaa heidän hääpäivänään. Affleck tekee loistotyötä roolissaan, kun kummallinen tapaus alkaa muuttua vielä kummallisemmaksi tapahtumavyöryksi, jossa Nickin elämää ryhdytään riepottelemaan toden teolla. Affleck on itse ollut tosielämässä mediakohujen kohteena, joten hänellä on jonkinlaista ymmärrystä, millaista on jäädä niiden keskelle, tuoden sen puolen hyvin filmiin. Katsoja ryhtyy yhdessä Nickin kanssa selvittämään, mistä on todellisuudessa kyse? Onko Amy siepattu vai jopa murhattu ja kenen toimesta?
Elokuvassa nähdään myös Carrie Coon Nickin siskona Margona, Kim Dickens ja Patrick Fugit tapausta selvittävinä etsivinä, Boneynä ja Gilpininä, Missi Pyle tapaukseen tarttuvana televisiojuontaja Ellen Abbottina, Tyler Perry asianajaja Tanner Boltina, Neil Patrick Harris Amyn ex-poikaystävä Desinä, Casey Wilson tunkeilevana naapuri Noellenä, Emily Ratajkowski Nickin oppilaana Andiena, sekä Lisa Banes ja David Clennon Amyn kauhistuneina vanhempina. Sivunäyttelijätkin ovat pääasiassa hyviä rooleissaan - erityisesti Coon siskona ja Dickens etsivänä. Ensisilmäyksellä-komediasarjasta (How I Met Your Mother - 2005-2014) tuttu Neil Patrick Harris ei kuitenkaan ihan vakuuta osassaan, mutta sen sijaan Madeana tunnettu Tyler Perry pääsee yllättämään oikein tosissaan lakimiehenä, joka saapuu puolustamaan Nickiä, kun media ryhtyy maalailemaan hänestä sieppaajaa ja pahimmillaan jopa murhaajaa.
Harva jännäri tai murhamysteeri onnistuu yllättämään minut käänteillään, mutta muistan sen, kun katsoin Gone Girlin ensi kertaa ja kuinka ällikällä leffa minut löi edetessään. Sen enempää paljastamatta sanon vain, että elokuva pitää sisällään yhden parhaista juonenkäänteistä, mitä on moniin vuosiin nähty. Mukana on muitakin todella tehokkaita koukkuja ja mutkia, eikä lopputulosta ole mitenkään helppo ennustaa. Kahden ja puolen tunnin kesto kulkeekin pääasiassa kuin hujauksessa, sillä elokuva saa katsojan vangittua niin tehokkaasti penkin reunalle tapahtumia tapittamaan. Onko se toisaalta ihme, kun kirjailija itse on saanut käsikirjoittaa elokuva-adaptaation ja kun puikoissa vielä häärää David Fincherin kaltainen trilleritaituri?
Gone Girl nappaa mukaansa välittömästi ja vain tiukentaa otettaan edetessään. Mysteeri rakentuu erinomaisesti ja on kiehtovaa seurata, kuinka tapahtumat etenevät. Asioita käännetään kerran jos toisenkin päälaelleen ja katsojana huomaa epäilevänsä aika lailla jokaista hahmoa Amyn katoamisesta - jopa Nickiä. Tapausta seurataan monista eri vinkkeleistä ja elokuva kommentoi onnistuneesti, kuinka media vaikuttaa tällaisiin tapauksiin runsaasti. Kuinka mediat kertovat omia versioitaan tapahtumista, tarttuen eri näkökulmiin ja maalailemalla pahiksia, jotta saisivat kerättyä klikkejä ja sitä kautta rahaa. Kansaa samanaikaisesti inhottavat, että kiehtovat tällaiset tapaukset ja media saa ohjailtua hyvin, mihin suuntaan he haluavat vihaisen joukon purkavan inhoaan. Erityisesti viime vuosina tällainen joukkolynkkaus on ollut suorastaan muodikasta, vaikka tuskin kukaan meistä tietää totuuksia. Gone Girl ei kuitenkaan maalaile kenestäkään puhtoista, vaan tuo varjopuolia esille itse kustakin.
Elokuva ei kuitenkaan ole kokonaisuutena ihan niin täydellinen kuin mihin sillä olisi rahkeita. Jo elokuvan ensimmäiseltä tunnilta löytyy hetki, jolloin hahmo tekee valinnan, jolla hän voisi joko pelastaa nahkansa tai jäädä vellomaan kohun kouriin ja jostain syystä hän päätyy jälkimmäiseen. Tämän voi katsoa vielä sormien läpi, mutta viimeisen puolen tunnin aikana nähtävät koukerot muuttuvat osittain niin epärealistisiksi, että katsojan on vaikea uskoa asioiden tapahtuvan niin kuin ne tapahtuvat. Ensimmäiset kaksi tuntia ovat pääasiassa niin tarkkaan hiottuja, että on harmi, kuinka ihan loppumetreillä meno löystyy hieman. Silti heikkouksiensakin kanssa Gone Girl on mahtava jännäri, joka kiskoo tehokkaasti mattoa katsojan jalkojen alta kerta toisensa perään.
David Fincher rakentaa tiivistä ja koukuttavaa tunnelmaa erinomaisesti, osoittaen lahjojaan jälleen kerran. Gillian Flynn siirtää kirjansa tyylikkäästi elokuvamuotoon, joskin loppupäähän olisi voitu panostaa yhtä paljon kuin kaikkeen muuhunkin. Teknisiltä ansioiltaan Gone Girl on myös pätevä filmi. Se on taitavasti kuvattu ja todella sulavasti leikattu. Kahden ja puolen tunnin kestoon ei oikeastaan tylsää hetkeä löydy - ei, vaikka elokuvan olisikin jo nähnyt pariin otteeseen. Lavasteet ovat oivat, asut mainiot, valaisu tyylikästä ja maskeeraukset rujot. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit tunnelmoivat taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Gone Girl, 2014, Twentieth Century Fox, New Regency Productions, TSG Entertainment, Pacific Standard
Pääosissa: Barry Keoghan, Jacob Elordi, Rosamund Pike, Richard E. Grant, Archie Madekwe, Alison Oliver, Paul Rhys, Carey Mulligan, Ewan Mitchell, Sadie Soverall, Millie Kent, Reece Shearsmith, Dorothy Atkinson ja Shaun Dooley
Genre: draama, jännitys, komedia
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 18
Saltburn on ohjaaja-käsikirjoittaja Emerald Fennellin uusi elokuva. Tehtyään parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar-palkinnon voittaneen Lupaavan nuoren naisen(Promising Young Woman - 2020), Fennell ryhtyi työstämään uutta elokuvaa ja sai Margot Robbien LuckyChap Entertainment -yhtiön tarttumaan projektiin. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja lopulta Saltburn sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla elokuussa 2023. Suomeen leffa saapui vasta juuri ennen joulua ja suoraan Amazon Prime Video -suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin Fennellin työstävän uutta filmiä ja mielenkiintoni kasvoi, kun leffa alkoi kerätä kehuja. Katsoinkin Saltburnin heti sinä päivänä, kun se oli ilmestynyt Prime Videon valikoimaan.
Vuonna 2006 sosiaalisesti kömpelö Oliver aloittaa opinnot Oxfordissa. Siellä hän tapaa varakkaan perheen pojan Felixin, josta muodostuu Oliverille pakkomielle.
Outojen tyyppien esittämisestä tunnetuksi noussut Barry Keoghan jatkaa tutulla linjallaan. Hän näyttelee Oliver Quickia, stipendin avulla arvostettuun Oxfordiin opiskelemaan päässyttä nuorukaista. Sosiaalisesti kömpelön Oliverin on vaikea päästä mukaan porukkaan, kunnes hän kohtaa varakkaasta perheestä tulevan Felixin, jota näyttelee Jacob Elordi. Keoghan jatkaa vakuuttamistaan, tehden pitkään hienovaraisempaa työtä, mutta hän ryhtyy irrottelemaan enemmän leffan edetessä. Hänen Oliver-hahmonsa on kiinnostava ja jollain tapaa pitkään myös samaistuttava. Elordi on tähän mennessä jättänyt ristiriitaisen kuvan näyttelijätaidoistaan. Hän oli kamala puupökkelö The Kissing Booth -trilogiassa (2018-2021), mutta hän on myös vakuuttanut Euphoria-sarjassa (2019-). Saltburnin jälkeen mielipiteeni Elordin taidoista kallistuu lisää positiivisempaan suuntaan. Hän istuu täydellisesti hieman ylimieliseksi rikkaaksi nuorukaiseksi, joka päätyy ottamaan Oliverin suojelukseensa.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa vastikään Gran Turismo-pelileffassa (2023) nähty Archie Madekwe Felixin parhaana kaverina Farleighinä, Alison Oliver Felixin siskona Venetiana, Rosamund Pike ja Richard E. Grant Felixin ja Venetian vanhempina, lady Elspethinä ja sir Jamesina, sekä Lupaavaa nuorta naista tähdittänyt Carey Mulligan Elspethin ystävänä Pamelana. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan. Erityisesti Pike on aivan mahtavassa vedossa ihanan inhottavana lady Elspethinä, jonka varakkuus on saanut hänet täysin irtoamaan todellisesta maailmasta.
Saltburnista on kohistu läpi syksyn ja elokuvan ensimmäisen puolituntisen aikana ehdin jo ihmetellä, että mistä kaikki "ei herkimmille" -kohu oikein johtuu. Oxfordissa vietetyt ensimmäiset puoli tuntia ovat tasokkaasti tehtyä ja näyteltyä draamaa, josta löytyy romanttisia vivahteita, kun Oliver iskee silmänsä Felixiin. Kuitenkin kun Felix kutsuu Oliverin viettämään kesäloman perheensä ökykartanossa, Saltburnissa, elokuva lähtee uusille raiteille ja ryhtyy kasvattamaan kierroksiaan hetki hetkeltä. Loppua kohti päästessä aloin yhtyä niihin, jotka ovat sanoneet, ettei herkimpien kannata katsoa Saltburnia. Sekaan mahtuu todella häiriintyneitä, hävyttömiä ja jopa kuvottavia kohtauksia.
Elokuva on varsinaisia yllätyksiä täynnä ja siitä löytyykin jatkuvasti uusia puolia. Teinien romanttinen draamatarina muuttuu toisinaan kieroksi psykologiseksi trilleriksi ja toisinaan taas mehukkaaksi satiiriksi ökyrikkaiden älyttömästä elämästä. Niin tarinan käänteet kuin elokuvan huumorintaju ovat synkkiä. Elokuva vain paranee edetessään, kun kertomuksen todelliset puolet alkavat pikkuhiljaa avautua katsojille. Loppupää on todellista herkkua ja elokuvan loppukohtaus on yksi kuluneen leffavuoden kirkkaasti parhaista.
Emerald Fennell osoittaa, ettei Lupaava nuori nainen ollut pelkkä yksittäinen onnistuminen, vaan hän jatkaa vahvalla linjallaan, näyttäen kuuluvansa tämän hetken kiinnostavimpiin ohjaajatapauksiin. Fennellin ohjaus ja käsikirjoitus ovat tehokasta ja ajoittain räväkkää elokuvantekoa. Lisäksi hänellä on silmää pätevälle tekniselle puolelle. Saltburn on tyylikkäästi kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Neliömäinen kuvasuhde tehostaa elokuvan monenlaista tiiviyttä. Lavasteet ja asut ovat myös hienot ja äänimaailma pätevästi rakennettu Anthony Williksen säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Saltburn, 2023, Media Rights Capital, MRC Film, Lie Still, LuckyChap Entertainment
Ohjaus: Jonathan Liebesman Pääosissa: Sam Worthington, Rosamund Pike, Toby Kebbell, Liam Neeson, Ralph Fiennes, Bill Nighy, Édgar Ramírez, Danny Huston, John Bell ja Lily James Genre: fantasia, toiminta Kesto: 1 tunti 39 minuuttia Ikäraja: 12
Elokuvan Jumalten taistelu (Clash of the Titans - 1981) uudelleenfilmatisointi Titaanien taistelu (Clash of the Titans - 2010) oli negatiivisista arvosteluista huolimatta hitti, joten jatkoa päätettiin tehdä. Ohjaaja Louis Leterrier ei kuitenkaan halunnut jatkaa, joten hänet korvattiin Jonathan Liebesmanilla. Myös näyttelijöiden puolelta jotkut eivät halunneet jatkaa sarjan parissa, joten heidät joko vaihdettiin tai kirjoitettiin ulos tarinasta. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2011 ja lopulta Wrath of the Titans, eli suomalaisittain Titaanien raivo sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva ei kuitenkaan menestynyt yhtä hyvin kuin ensimmäinen osa, minkä lisäksi kriitikot lyttäsivät leffan. Elokuva sai jopa Razzie-ehdokkuuden huonoimmasta miessivuosasta (Liam Neeson). Itse näin leffan vasta vuonna 2015, enkä oikeastaan pitänyt siitä. En ole siis katsonut leffaa toistamiseen, kunnes nyt huomasin ensimmäisen osan täyttävän kymmenen vuotta ja arvostelin sen tämän kunniaksi. Samalla päätin antaa Titaanien raivolle toisen mahdollisuuden ja katsoin sen uudestaan.
Kuolemanjumala Haades vangitsee ukkosenjumala Zeuksen ja aikoo herättää pahan titaanin Kronoksen takaisin henkiin. Zeuksen pojan Perseuksen täytyy vapauttaa isänsä ja pysäyttää Haades, ennen kuin maailma kohtaa tuhonsa.
Pökkelö Sam Worthington palaa Perseuksen rooliin, eikä hän onnistu parantamaan suoritustaan edellisestä leffasta. Tässä on vielä ongelmana, että Perseuksen hahmo on tällä kertaa todella tylsästi kirjoitettu, eikä katsoja lähde hänen uuteen seikkailuun lainkaan innoissaan tai kiinnostuneena. Perseus on mennyt Ion (Gemma Arterton) kanssa naimisiin ja saanut pojan nimeltä Helius (John Bell). Arterton ei tosin halunnut jatkaa sarjan parissa, joten hänen hahmonsa on tapettu leffojen välillä, mikä on todella hölmöä, sillä edellinen filmi kirjaimellisesti päättyi siihen, kun Zeus herätti Ion takaisin henkiin Perseuksen rakkaaksi. Worthingtonin lisäksi myös Liam Neeson, Ralph Fiennes ja Danny Huston palaavat rooleihinsa jumalveljeksinä Zeuksena, Haadeksena ja Poseidonina. Neeson sopi erittäin hyvin jylhän jumalan osaan ensimmäisessä filmissä, mutta tässä hän ei tunnu millään tavalla suurelta ja vahvalta voimalta, vaan ihan tavalliselta tyypiltä. Fiennesin Haadesta uhkaa sama ja ensimmäisestä osasta tuttu aavemainen savuvartalo on jätetty tekemättä ja Haades tallustaa tavallisten ihmisten tavoin. Kumpikaan ei tunnu jumalilta ja niissä parissa kohtaa, kun he käyttävät voimiaan, katsojalle herää lähinnä mielikuva kahdesta ikälopusta supersankarista, jotka haluaisivat vain jäädä jo eläkkeelle. Fiennes ja Neeson eivät siis pääse millään oikeuksiinsa elokuvassa. Edellisen osan tavoin Poseidonin rooli on aika mitätön, eikä Huston saa tälläkään kertaa kuin pari minuuttia ruutuaikaa.
Muuten näyttelijät ovat joko pistetty vaihtoon tai he esittävät uusia hahmoja. Prinsessa Andromeda on kruunattu kuningattareksi ja samalla näyttelijä on vaihtunut Alexa Davalosista Rosamund Pikeen. Vaihto ei ole tapahtunut parempaan päin, sillä Pike ei mielestäni ole kummoinen näyttelijä. Pidin hänestä paljon Gone Girlissä (2014), mutta muissa rooleissa hän jättää pahasti kylmäksi jokseenkin tympeän olemuksensa vuoksi ja sama tapahtuu tässä. Myös sodanjumala Areksen näyttelijä on vaihdettu Tamer Hassanista Édgar Ramíreziin. Uusina hahmoina taas esitellään Poseidonin kapinahenkinen poika Agenor (kamalaa peruukkia pitävä Toby Kebbell) ja jumalten aseita takova Hephaestus (aina mahtava Bill Nighy). Nykyään elokuvista kuten Baby Driver (2017) ja Mamma Mia! Here We Go Again (2018) tunnettu Lily James tekee tässä ensimmäisen leffaroolinsa sotilaana.
Siinä, missä itselleni Titaanien taistelu tuntui muuttuvan viihdyttävämmäksi paketiksi joka katselukerran myötä, ei samaa voi sanoa Titaanien raivosta. Leffa oli mielestäni jopa kehnompi kuin ensimmäisellä kerralla. Elokuva tuntuu todella kiirehtien toteutetulta ja jopa jollain tapaa keskeneräiseltä. Se alkaa todella tönkösti ja lähes heti katsojan pitäisi olla valmis hyppäämään mukaan seikkailuun. Kyseessä on kestoltaan vielä edellistäkin osaa lyhyempi filmi ja alkulogoja ja lopputekstejä lukuunottamatta leffa on vain puolitoista tuntia pitkä. Ylimääräiselle ei siis taaskaan ole aikaa ja edellisen osan tavoin leffan täytyy painaa menemään aikamoista turbovauhtia. Hahmojen täytyy kohdata mahdollisimman monta hirviötä matkallaan, jotta toimintaa saataisiin mukaan paljon, mutta kaikki tuntuu aivan liian helpolta ja esimerkiksi taistelu legendaarista Minotaurusta vastaan tuottaa suuren pettymyksen. Sen ja valtavien kyklooppien kohdalla katsoja ehtii todella lyhyeksi aikaa innostua, että kenties nyt leffa lähtisi käyntiin, mutta kun ei niin ei.
Jo edellinen osa kärsi liian nopeatempoisesta rytmityksestä, mutta siitä sentään löytyi hieman mukaansatempaavaa ja viihdyttävää seikkailuhenkeä. Titaanien raivosta se puuttuu kokonaan ja kun leffasta on päätetty vielä tehdä ankean harmaa, on sitä aika tylsää katsoa. Edellisessäkään leffassa ei ollut hahmoissa liiemmin kehumista, mutta tässä sekin vähä puuttuu. Elokuva yrittää hieman saada mukaan draamantynkää erilaisilla isä-poika-suhteilla, mutta se on niin kömpelösti kirjoitettua, että katsoja toivoisi sen ajan käytettävän pidempiin hirviötaisteluihin. Loppumäiskeestä tulee vahvasti mieleen ensimmäisen osan finaali Krakenin kanssa ja jos se tuotti pettymyksen, on sama luvassa myös tässä. Ei Titaanien raivo aiheuttanut mitään raivoa itsessäni, kun sitä katsoi, vaan se on lähinnä niitä leffoja, mistä on vaikea löytää mitään hyvää sanottavaa. Lähinnä vain harmittaa, sillä elokuva, mikä sisältää miekkataistoja, kyklooppeja, jumalolentoja, hirviöitä sun muuta, on ajatuksen tasolla erittäin hyvä. Mikä tekijöillä meni siis vikaan, että lopputulos on näin huono?
Leffan ohjauksesta vastaa Jonathan Liebesman, joka osoitti tämän lisäksi pari vuotta myöhemmin Teenage Mutant Ninja Turtlesissa (2014) osaavansa tehdä vauhdikasta, mutta sielutonta toimintahömppää. Liebesman ei onnistu saamaan katsojaa kiinnostuneeksi näkemästään ja menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Elokuvan rytmitysongelmista voi syyttää käsikirjoittajaduo Dan Mazeauta ja David Leslie Johnsonia, sekä leikkaaja Martin Walshia. Iso tekijä leffan tiivistykseen on myös luultavasti studio, joka on halunnut mahdollisimman vauhdikkaan tekeleen. Sentään Titaanien raivo on kuvattu kelvollisesti ja siinä on tyylikkäitä lavasteita ja asuja. Ääniefektit toimivat, mutta visuaaliset tehosteet eivät ole erityisen hyviä. Javier Navarreten säveltämät musiikit ovat lähinnä pauhaavaa meteliä.
Yhteenveto: Titaanien raivo on todella surkea seikkailutoimintaelokuva, mistä puuttuu seikkailuhenki täysin ja minkä toimintakohtaukset ovat toinen toistaan mitäänsanomattomampia. Taisteluja on haluttu paljon, mutta kaikki ratkeaa turhan helposti, eikä jännitettä löydy lainkaan. Jos edellisessä elokuvassa Kraken-hirviö tuotti pettymyksen, tässä kaikki mahtavat monsterit esitetään laimeasti. Leffan rytmitys on erittäin kömpelö ja kaikella on kauhea kiire. Mihinkään ei keskitytä, eikä katsojaa lopulta kiinnosta kenenkään kohtalo. Draaman takia mukaan tuodut isä-poika-juonikuviot aiheuttavat lähinnä myötähäpeää kehnolla kirjoituksellaan. Näyttelijöissäkään ei ole liiemmin kehumista ja jopa Liam Neeson ja Ralph Fiennes vaikuttavat tässä väsähtäneiltä. Sam Worthington on entistä puisempi Perseuksena, eikä Rosamund Pike toimi kuningattarena. Leffa ei onnistu tarjoamaan edes näyttäviä efektejä. Titaanien raivo voisi olla parhaimmillaan eeppinen seikkailuelokuva, mutta tekijät ovat menneet täysin siitä, mistä aita on matalin. Erittäin huono raina, eikä ihme, ettei elokuvalle suunniteltua jatko-osaa, "Revenge of the Titansia" ole tehty.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wrath of the Titans, 2012, Warner Bros., Legendary Entertainment, Cott Productions, Furia de Titanes II, A.I.E., Thunder Road Pictures, Sur-Film
Ohjaus: Lee Tamahori Pääosissa: Pierce Brosnan, Halle Berry, Toby Stephens, Rosamund Pike, Rick Yune, Judi Dench, John Cleese, Samantha Bond, Kenneth Tsang, Michael Madsen, Will Yun Lee, Colin Salmon, Ho Yi ja Madonna Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia Ikäraja: 16
007 - Kuolema saa odottaa on 20. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Edellisen Bond-leffan, Pierce Brosnanin tähdittämän Kun maailma ei riitä (The World is Not Enough - 1999) osoittauduttua jättimenestykseksi, uuden filmin suunnittelu alkoi välittömästi. Aluksi elokuva oli tarkoitus julkaista jo vuonna 2001, kaksi vuotta Kun maailma ei riitä -elokuvan jälkeen, mutta tuotantoa päätettiin viivästyttää vuodella, sillä vuonna 2002 tulisi kuluneeksi 40 vuotta siitä, kun ensimmäinen Bond-elokuva Salainen agentti 007 ja tohtori No (Dr. No - 1962) ilmestyi. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2002 ja lopulta 007 - Kuolema saa odottaa sai ensi-iltansa saman vuoden marraskuussa. Koska kyseessä oli 20. James Bond -elokuva ja Salainen agentti 007 ja tohtori No'n 40. vuosijuhla, ensi-ilta oli suuri tapahtuma, missä olivat paikalla myös aiemmat Bond-tähdet George Lazenby, Roger Moore ja Timothy Dalton - Sean Connery ei päässyt paikalle, kuvatessaan viimeistä elokuvaansa, Herrasmiesliigaa (The League of Extraordinary Gentlemen - 2003). 007 - Kuolema saa odottaa oli massiivinen hitti, tuottaen enemmän rahaa kuin yksikään sarjan aiemmista osista. Leffa sai kuitenkin todella ristiriitaisen vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta. Itse näin filmin ensimmäistä kertaa lapsena, kun isäni näytti minulle erään kesän aikana vanhat 20 Bondia, Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta aina 007 - Kuolema saa odottaa -filmiin asti. Lapsena pidin tästä elokuvasta kovasti, mutta vuosien varrella ja parin uudelleenkatsastuksen myötä mieleni on muuttunut radikaalisti. Nyt kun sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella vanhat Bond-elokuvat.
Britannian salaisen palvelun pelastettua agentti James Bondin Pohjois-Korean vankilasta, tämä lähtee samantien jahtaamaan Zao-nimistä terroristia, joka liittyy jollain lailla rikkaaseen Gustav Gravesiin. Pierce Brosnan palaa neljättä ja viimeistä kertaa salainen agentti 007 James Bondin rooliin ja on edelleen mainio roolissaan, vaikkei tunnu olevan yhtä innoissaan hahmon esittämisestä kuin aiemmin. Hahmoon itsessään tuodaan jotain mielenkiintoista, sillä Bond on tympääntynyt MI6:een, joka jätti hänet yli vuodeksi kidutettavaksi. Bond onkin hieman tylymmällä tuulella tämänkertaisella seikkailullaan.
Avukseen tehtävälleen Bond saa NSA-agentti Jinxin, jota näyttelee Halle Berry. Tässä kohtaa Berry oli vielä arvostettu näyttelijä; hän oli voittanut Oscar-palkinnon Monster's Ball -elokuvasta (2001), eikä ollut vielä tehnyt itsestään naurunalaista kammottavan Catwomanin (2004) myötä. Berry onkin todella hyvä valinta rooliinsa ja istuu uskottavasti päteväksi agentiksi. Kyseessä on Bond-tyttö paremmasta päästä. Berryn ja Brosnanin väliltä löytyy kemiaa, toisin kuin elokuvan toisen Bond-tytön, Miranda Frostin (Rosamund Pike ensimmäisessä elokuvaroolissaan) kohdalla. Pike harvemmin vakuuttaa lahjoillaan, eikä tee sitä tässäkään filmissä. Lisäksi hänen Miranda-hahmonsa on vain tylsä. Tylsistä hahmoista puheenollen, tässä leffassa nähdään yhdet laimeimmista Bond-roistoista koko sarjassa. Terroristi Zaolla (Rick Yune) on vielä hetkensä ja hänen kasvonsa täynnä timantteja on tyylikäs lisä, mutta pääroisto Gustav Graves (Toby Stephens) on todella kökkö. Etenkin hahmon suunnitelmat ovat naurettavia ja siinä, miten hahmo on kirjoitettu, ei ole lopulta mitään järkeä, kun asiaa alkaa todella pohtimaan. Stephens on myöskin kehno roolissaan, vetäessään suuruudenhullun rikollisneron roolin väärällä tavalla yli. Muita hahmoja filmissä ovat mm. MI6:n pomo M (Judi Dench), tämän sihteeri Moneypenny (Samantha Bond), Kun maailma ei riitä -leffassa esitelty Q:n (Desmond Llewelyn) seuraaja (John Cleese), pohjoiskorealainen kenraali Moon (Kenneth Tsang), sekä Jinxin pomo Falco (Michael Madsen). Dench on oma mahtava itsensä, mutta Samantha Bondin versio on muuttunut voimakkaasti 007 ja kultaisen silmän (GoldenEye - 1995) versiostaan, joka onnistui sanomaan Bondin liehittely-yrityksille vastaan. Monty Python -tähti John Cleese on veikeä uuden vempaintehtailijan roolissa, mutta 18 elokuvan jälkeen on kyllä hieman ikävä aitoa ja oikeaa Q:ta.
007 - Kuolema saa odottaa alkaa vielä erittäin lupaavasti (jos perinteistä piippukuvaa kömpelösti miksatun musiikin ja huvittavan digiluodin kera ei lasketa). Alun takaa-ajo Pohjois-Koreassa nappaa hyvin mukaansa ja filmin tyyli on huomattavasti normaalia synkempi. Katsojana ehtii jo ajatella, että nyt on luvassa koko Bond-sarjan synkin osa, etenkin kun takaa-ajo päättyy huonosti Bondille ja hän jää kiinni, joutuen kidutettavaksi pohjoiskorealaiseen vankilaan. Yli vuoden ajan häntä kidutetaan ties millä kauhistuttavilla menetelmillä, joista katsojakin joutuu kärsimään läpi tämänkertaisen tunnuslaulun, Madonnan järkyttävän surkean "Die Another Day" -renkutuksen. Anteeksi vain, Madonna-fanit, mutta mielestäni tämä biisi on aivan käsittämättömän hirveä ja ehdottomasti koko sarjan huonoin tunnuskappale. Jo tässä kohtaa leffa alkaa esittämään vihjeitä siitä, että loput elokuvasta ei tulisi olemaan yhtä hyvää menoa kuin alku. Ensimmäisen tunnin ajan taso heittelee voimakkaasti, elokuvan tarjotessa vuoronperään tylsiä ja jollain tavalla hyviä kohtia. Silti kaiken aikaa vallitsee tunne, että nyt on jotain pielessä.
Kun uusi Q esittelee Bondille tämän uuden ajoneuvon, näkymättömäksi muuttuvan ja ties mitä hilavitkuttimia sisällään pitävän Aston Martinin, alun synkkä ja realistinen tyyli tekee täyskäännökseen ja filmi muuttuu tähän mennessä futuristisimmaksi 007-leffaksi. Nupit väännetään kaakkoon ja elokuvaa on pian hyvin vaikea ottaa tosissaan. Leffasta löytyy koko sarjan yliampuvia toimintakohtauksia, jotka onnistuvat joko viihdyttämään kaikessa pöhköydessään tai ne saavat katsojan tuijottamaan suu auki, että tähänkö hienosti alkanut sarja on mennyt? Omasta mielestäni autotakaa-ajo on juurikin niin urpo, että se onnistuu viihdyttämään, kun sekä Bondin että pahiksen autot ovat täynnä ties mitä aseita ja he ampuvat toisiaan niin konetuliaseilla kuin ohjuksilla, ajaen samalla toisiaan takaa. Sitten taas leffassa on aivan käsittämättömän myötähäpeällinen toimintakohtaus, missä Bond ensin pakenee avaruudesta ammuttua lasersädettä ja sitten alkaa surffaamaan jättiaallolla. Kohtauksesta entistä nolomman tekee se, kuinka huonosti se on tehty. Aiemmissa Bond-filmeissä tekijät kehuskelivat, kuinka he saivat aikaiseksi uskomattomia efekteitä aidoilla stunteilla ja tehosteilla. Tätä tehdessään tekijät kehuskelivat, kuinka he pystyvät nyt tekemään kaiken saman tietokoneella. Ei, eivät pysty - eivät vielä moneen vuoteen.
Minun täytyy kyllä myöntää, että lapsena jotkut näistä syistä, miksi en nykyään pidä elokuvasta, olivat juurikin syitä, miksi pidin siitä. Näkymätön autohan oli lapsena siisteintä ikinä, etenkin kun Bond vielä tosissaan käyttää autoaan kerrankin, eikä Q:n tarvitse esitellä sitä turhaan. Lapsena innostuin elokuvan futuristisesta puolesta, mutta nykyään sen vuoksi minun on vaikea pitää tätä Bond-leffana. Lisäksi leffassa on paljon muitakin noloja juttuja, etenkin liittyen pahikseen ja hänen juoneensa. Hahmon kertomus on täynnä aukkoja ja jostain syystä niitä on vielä vaikeampi sulattaa kuin Bondin näkymätöntä autoa. Loppuhuipennuskin on älytön, mutta se ei ole enää kaikessa hölmöydessään viihdyttävä - se on vain kehno.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Lee Tamahori, joka oli täysin väärä valinta Bond-ohjaajaksi. Alkua lukuunottamatta hän ei osaa luoda kunnon tunnelmaa, vaan monet hänen siisteinä pitämät juttunsa ovat lähinnä noloja. Tamahori ei osaa päättää, haluaako hän totisempaa ja synkempää settiä, vai täysin älyvapaata menoa, ja päättää yhdistää molemmat koko sarjan epätasaisimmaksi paketiksi. Tamahori myös tuo mukaan todella kömpelöitä hidastuksia ja nopeutuksia, mitkä pistävät silmään ikävästi joka kerta, kun niitä käytetään. Neal Purvisin ja Robert Waden käsikirjoitus on todella tyhjänpäiväistä höttöä, mihin kaksikko ei ole tainnut panostaa paljoakaan. Sentään leffa on hyvin kuvattu ja mukana on sujuvaa leikkausta. Oikeat lavasteet ovat tyylikkäät ja puvustustakin täytyy kehua, joskin Gustav Gravesin lopputaistelun asu kuuluu ennemminkin scifileffoihin kuin Bondiin. Ääniefektit ovat mainiot ja käytännön efekteillä toteutettu autotakaa-ajo on onnistunut, mutta digiefektit ovat välillä jopa naurettavan huonoja. Bondin surkuhupaisa surffailu on entistäkin tökerömpi, kun filmin alussa nähdään aitoa surffausta oikeilla aalloilla. Ero on päivänselvä. David Arnold tekee jälleen kelpo työtä musiikkien kanssa, mutta kuka helvetti päätti pistää Madonnan "Die Another Day" -hirvityksen leffaan? Ymmärrän, että Madonna on suuri tähti ja hänen kappaleensa auttaa leffan markkinointia, mutta silti! On vaikea kuvitella, ettei edes joku olisi miettinyt, että onpa karmeaa roskaa. Huvittavaa kyllä, biisi sai sekä Golden Globe -ehdokkuuden parhaana lauluna, että Razzie-ehdokkuuden huonoimpana lauluna. Madonna itse tekee lyhyen roolisuorituksen filmissä ja voitti siitä hyvästä huonoimman naissivuosan Razzien.
Koska 007 - Kuolema saa odottaa oli 20. Bond-leffa ja sen myötä juhlittiin myös sarjan 40. vuotissyntymäpäivää, elokuva sisältää viittauksia sarjan kaikkiin aiempiin osiin. Jinx esimerkiksi esitellään samalla tavalla kuin Honey Rider (Ursula Andress) Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa, kun taas Bond tuodaan mukaan samalla tyylillä kuin 007 ja Kultasormessa (Goldfinger - 1964). 007 ja Kultasormeen viitataan myös laserlaitteella. Gustav Graves taas käyttää samanlaista laskuvarjoa kuin mikä nähtiin 007 rakastettuni -filmissä (The Spy Who Loved Me - 1977). Q:n vempaintehtaalta voi bongata mm. Rosa Klebbin (Lotte Lenya) terän sisältävän kengän Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffasta (From Russia with Love - 1963), rakettirepun Pallosalamasta(Thunderball - 1965), sekä pienlentokoneen ja krokotiiliasun Octopussy - mustekalasta(Octopussy - 1983).
Yhteenveto:007 - Kuolema saa odottaa on koko virallisen James Bond -sarjan heikoin tekele. Elokuva lähtee tyylikkäästi käyntiin synkän tunnelmansa kera, mutta herättää tunteen, että jokin on pahasti pielessä heti, kun Madonnan kaamea "Die Another Day" -kappale alkaa soimaan. Siitä lähtien filmin taso vain heittelee edestakaisin, kunnes lähtee hurjaan laskuun huonossa ja idioottimaisessa loppuhuipennuksessa. Ohjaaja Lee Tamahori ei tunnu tietävän, tehdäkö Bondia vakavin mielin vai kieli poskessa, ja koittaa yhdistellä näitä hämmentävin tuloksin. Leffassa nähdään täysin älyvapaita juttuja, joista monet aiheuttavat vielä suurta myötähäpeää. Suuri surffauskohtaus on yksi sarjan noloimmista hetkistä kökköjen efektiensä ja urpoutensa kera. Pahikset ovat kehnoja, eikä Pierce Brosnankaan enää täysin vakuuta Bondin roolissa. Sentään Halle Berry toimii agentti Jinxinä. 007 - Kuolema saa odottaa on häpeäpilkku Bondin historiassa, jollaista toista ei toivottavasti enää nähdä. Jos olet innostunut sarjasta, kannattaa tämä katsoa lähinnä sen vuoksi, jotta tiedät, kuinka alas sarja voi vajota, mutta muuten en suosittele tämän katsomista kenellekään.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Die Another Day, 2002, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Danjaq, United Artists
Ohjaus: Oliver Parker Pääosissa: Rowan Atkinson, Daniel Kaluuya, Rosamund Pike, Gillian Anderson, Dominic West, Pik-Sen Lim, Tim McInnerny, Burn Gorman, Richard Schiff ja Togo Igawa Genre: komedia, toiminta Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 7
Vuonna 2003 ilmestynyt James Bond -parodia Johnny English oli menestyselokuva, mutta vielä ilmestyessään sille ei suunniteltu jatko-osaa. Vasta muutama vuosi myöhemmin leffalle alettiin pohtimaan jatkoa ja siitä ilmoitettiin vihdoin keväällä 2010. Samana syksynä alkoivat kuvaukset ja lopulta Johnny English - uudestisyntynyt ilmestyi lokakuussa 2011, kun sen ensi-iltaa oli jo siirretty pariin otteeseen. Filmi sai ristiriitaisen vastaanoton kriitikoilta, mutta se oli silti menestys. Kävin itsekin katsomassa elokuvan, mutten pitänyt sitä yhtä hauskana kuin alkuperäistä leffaa. Olenkin katsonut filmin vain kerran uudestaan, kun se esitettiin televisiossa, eikä se ollut silloin yhtään sen lystikkäämpi. Ehdin jo ajatella, etten varmaan pitkään aikaan katso leffaa uudestaan, mutta kun yllättäen sain tietää, että sarjaa jatkettaisiin vielä kolmannellakin osalla Johnny English iskee jälleen (Johnny English Strikes Again - 2018), tiesin, että minun täytyi katsoa edelliset osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoinkin Johnny English - uudestisyntyneen noin viikko alkuperäisen elokuvan jälkeen.
Johnny English saa monen vuoden tauon jälkeen uuden tehtävän. Ei aikaakaan, kun English tajuaa, että hommaan liittyy hänen vanhan mokansa Mosambikissa, sekä paha järjestö nimeltä Vortex.
Rowan Atkinson tietty palaa Johnny Englishin rooliin ja vaikka hän osoittaakin jälleen taitonsa komedianäyttelijänä, saa hän paikoitellen toivomaan, että hän olisi vain tehnyt kolmannen Mr. Bean -elokuvan. Välillä Atkinsonin sekoilu vaikuttaa nimittäin harmillisen laiskalta, aivan kuin jonain kuvauspäivinä häntä ei olisi kiinnostanut elokuvan teko. Silti hän on selkeästi leffan tähti ja kannattelee filmiä, jota ei luultavasti jaksaisi katsoa jonkun taidottomamman esiintyjän kanssa. Hahmona English on edelleen hömelö, mutta edellisen osan ja tämän välissä hän on sentään opetellut taistelutaitoja, jolloin hän ei vahingossa pudota lipasta aseestaan tai venäytä jalkaansa potkun takia. Edellisestä osasta tutun Englishin agenttikaveri Boughin (Ben Miller) oli tarkoitus esiintyä leffassa, mutta hänen kohtauksensa leikattiin pois ja Englishille luotiin uusi fiksu kaveri tasapainottamaan urpoutta. Tällä kertaa Englishin perään katsoo Get Outin (2017) kautta tunnetuksi nousseen Daniel Kaluuyan näyttelemä agentti Tucker. Hauskasti sekä hahmo että hänen näyttelijänsä ovat aika samanlaisia. Siinä, missä nuori agentti Tucker on innoissaan lähtiessään suorittamaan oikeaa tehtävää, näyttää Kaluuya olevan innoissaan, näytellessään ensimmäistä kertaa ison luokan elokuvassa. Innokkuuden lisäksi Kaluuya onnistuu hieman näyttämään lahjakkuuttaankin, vaikka hän jää jatkuvasti Atkinsonin varjoon. Alkuperäisen Johnny Englishin tavoin myös tämä elokuva on parodia James Bond -filmeistä (vaikkakin ei yhtä selkeä kuin edeltäjänsä), joten mukana täytyy tietty olla romanttinen kohde sankarille. Rosamund Piken esittämä Kate on kuitenkin liian tönkösti kirjoitettu hahmo, jotta hänen ja Englishin välille ehtisi syntyä minkäänlaista kemiaa. Hahmot eivät edes esiinny kovin montaa kertaa yhdessä, eikä heille tunnu löytyvän syytä ihastua toisiinsa. Myös tässä tapauksessa hahmo ja näyttelijä ovat samanlaisia - harmillisesti tällä kertaa se tarkoittaa, että molemmat ovat vain aika tylsiä. Elokuvassa nähdään myösThe X Files -sarjasta (1993-) tuttu Gillian Anderson salaisen MI7-palvelun uutena Pegasus-pomona, Dominic West huippuagentti Simon Ambrosena, Tim McInnerny Q:n kaltaisena erikoisvempaimien suunnittelijana, sekä Pik-Sen Lim salamurhaajana, jonka vitsi ei kanna kovin pitkälle. Anderson sopii oikein hyvin tiukaksi johtajaksi, mutta West tekee laimean suorituksen.
Yleensä arvostellessani jatko-osia, lisään arvion alkupäähän varoituksen, että teksti hyvin mahdollisesti paljastaa asioita edellisestä osasta, koska usein jatko-osien tapahtumat liittyvät vahvasti aiempiin tapahtumiin. Tässä arvostelussa ei ollut varoitusta, koska ainoa asia, mikä yhdistää Johnny Englishiä ja Johnny English - uudestisyntynyttä on sen nimikkohahmo. Elokuva ei sisällä lainkaan muita hahmoja edellisestä osasta, eikä siinä kertaakaan viitata edellisen leffan tapahtumiin. Tästä syystä leffan voi katsoa täysin sujuvasti ilman, että on nähnyt ensimmäistä Johnny Englishiä. Silti suosittelen katsomaan mieluummin sen, koska Johnny English - uudestisyntynyt ei todellakaan ole yhtä hyvä, nokkela ja hauska elokuva. Jo ensimmäisten minuuttien aikana on selvää, että tästä leffasta uupuu se, mikä teki edellisestä osasta niin toimivan komedian. Vaikka Tiibetin vuoristoon sijoittuva alku on filmin hauskinta antia, ei se tunnu millään lailla Johnny Englishiltä. Ja kun itse agenttipuuhat lähtevät liikkeelle ja homma muuttuu tutummaksi, ei elokuva jostain syystä nappaa mukaansa. Elokuva on välillä jopa oudon pitkäveteinen, vaikka se kulkee usein turhankin nopeasti eteenpäin, eivätkä edes muutamat vauhdikkaat takaa-ajokohtaukset saa katsojaa aidosti kiinnostumaan tapahtumista.
Pitkäveteisyyteen vaikuttaa paljon se, että suuri osa vitseistä ei toimi. Monet niistä ovat laiskoja, kehnosti ajoitettuja tai yksinkertaisesti vain huonoja. Paikoittelen elokuva saa nauramaan, mutta valitettavasti ihan liian harvoin. Kaikessa typeryydessään edellisen osan kakkahuumorikin oli lystikkäämpää menoa kuin tämän tekeleen läpät. Elokuvassa on myös turhan monimutkikas juoni, mikä ei todellakaan käänny leffan eduksi. Kun filmi ei saa kiinnostumaan tarinastaan, eivät sen käänteetkään erityisemmin hetkauta - etenkään, kun ne arvaa jo kymmeniä minuutteja ennen kuin ne paljastetaan. Siinä, missä ensimmäinen Johnny English hyödynsi James Bond -elokuvien kliseitä itseironisesti ja tehdäkseen pilkkaa parodioimasta sarjastaan, tämä osa vain käyttää niitä kliseitä ilman huumoria. Ei Johnny English - uudestisyntynyt kuitenkaan huono elokuva ole. Ei se putoa edes heikon tasolle, vaikka sisältääkin laimeita hetkiä. Rowan Atkinson pelastaa toki paljon, minkä lisäksi leffasta löytyy välillä jonkinlaista viihdearvoa. Oivallisen huipennuksensa ansiosta elokuvaa voikin pitää kertakäyttöisenä ja keskinkertaisena hömppänä. Sitä ei ole tuskaa katsoa, muttei sitä tarvitse uudestaan nähdä.
Sarjan ohjausvastuu on vaihtunut Peter Howittilta Oliver Parkerille, joka ei ole lainkaan yhtä taidokas luomaan viihdyttävää kokonaisuutta. Ei Howittkaan mitään Oscar-luokan työtä tehnyt, ei todellakaan, mutta hän oli paljon pätevämpi tähän hommaan kuin Parker. Käsikirjoittajakin on tällä kertaa eri, eikä Hamish McColl ole yksin onnistunut keksimään mitään oikeasti mielenkiintoista tai edes huvittavaa tarinaa. Laiskaa käsikirjoitusta on yritetty muuttaa vauhdikkaammaksi nopeatempoisen leikkauksen kautta, mutta tämä vain saa tarinan hyppimään liian nopeasti eteenpäin, mikä vaikeuttaa katsojan pääsemistä juonen sisälle. Kuvaus on sentään ihan kelvollista, minkä lisäksi valaistus, lavasteet, sun muut ovat hyvin toteutetut. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin todella silmiinpistävät; etenkin Tiibetin vuoriston ulkokohtaukset on selkeästi kuvattu taustakangasta vasten. Äänimaailma on muuten toimivasti luotu, mutta Ilan Eshkerin säveltämät musiikit jäävät kauas edellistä osaa varten sävelletyistä melodioista, joissa oli jotain tuttua Bondeista, mutta samalla myös jotain omaa, mikä jäi päähän soimaan. Tämän leffan musiikit ovat vain mitäänsanomattomat.
Yhteenveto:Johnny English - uudestisyntynyt on ihan viihdyttävä, mutta jokseenkin laiska jatko-osa, joka ei koskaan löydä edellisen osan riemua. Päätähti Rowan Atkinson kannattelee useita kohtauksia pelkän olemuksensa kanssa, mutta välillä häntäkään ei näytä kiinnostavan. Daniel Kaluuya on mainio innokkaana apurina, mutta Rosamund Pike on erittäin tylsä Johnny Englishin romanttisena kohteena. Elokuvan vitsit eivät ole kovin hauskoja, eikä niitä ole välillä ajoitettu hyvin. Siivoojasalamurhaaja on aluksi hassu idea, mutta sekin vitsi käy vanhaksi äkkiä. Leffan juoni on hieman liian monimutkikas, jolloin filmi ei onnistu olemaan se hömelö parodia, mikä sen on tarkoitus olla. Loppuhuipennuksesta on sentään saatu kiinnostava ja elokuvasta löytyy kelpo hetkiä sieltä täältä, mutta muuten kyseessä on pettymys. Jos pidit alkuperäisestä Johnny English -filmistä, kannattaa tämäkin vilkaista, tosin sillä varoituksella, ettei taso ole läheskään yhtä korkea. Ensimmäistä osaa ei kuitenkaan ole välttämätöntä nähdä, sillä Johnny English - uudestisyntynyt ei liity siihen tarinallisesti mitenkään. Suosittelen silti edelleen katsomaan mieluummin ensimmäisen osan kuin tämän. Lopputekstien aikana nähdään vielä aika tarpeeton pidennetty versio eräästä leffan kohtauksesta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.6.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Johnny English Reborn, 2011, Universal Pictures, Relativity Media, StudioCanal, Working Title Films
