Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kelly Reilly. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kelly Reilly. Näytä kaikki tekstit

tiistai 14. heinäkuuta 2026

Dutton Ranch, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

DUTTON RANCH - KAUSI 1



Luoja: Chad Feehan
Näyttelijät: Kelly Reilly, Cole Hauser, Finn Little, Annette Bening, Ed Harris, Natalie Alyn Lind, Juan Pablo Raba, J. R. Villarreal, Marc Menchaca, Jai Courtney, Berto Colón, Morgan Wade, David DeLao, Ray McKinnon, Josh Stewart, Hart Denton, Sterlin English, Kyle Dondlinger ja Raoul Max Trujillo
Genre: draama, western
Jaksomäärä: 9
Jakson kesto: 41 minuuttia - 59 minuuttia - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

Taylor Sheridanin ja John Linsonin luoma moderni lännensarja Yellowstone (2018-2024) nautti valtavasta suosiosta, joten sen tarinaa päätettiin laajentaa erilaisten lisäosasarjojen, kuten esiosien 1883 (2021-2022) ja 1923 (2022-2025), sekä Kayce Duttonista kertovan Marshals-sarjan (2026-) myötä. Vuonna 2024 ilmoitettiin, että Kelly Reilly ja Cole Hauser palaisivat tuttuihin rooleihinsa Beth Duttoniksi ja Rip Wheeleriksi omassa sarjassaan, joka kulki aluksi nimellä "The Dutton Ranch" ja joka korvaisi alun perin suunnitellun Yellowstonen kuudennen tuotantokauden. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2025 ja nyt Dutton Ranchin ensimmäinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse pidin paljon Yellowstonesta, 1883:sta ja 1923:sta, mutten piitannut Marshalsista, joka tehtiin ilman Sheridania pääkäsikirjoittajana. Pelkäsin, että Dutton Ranchkin kokisi saman kohtalon ilman Sheridanin panostusta, joten odotukseni sarjaa kohtaan olivat matalat. Päätin silti katsoa tämänkin sarjan läpi.

Kun maastopalo tuhoaa Bethin ja Ripin ranchin, he muuttavat Carter-pojan kanssa Texasiin, aloittaakseen alusta uudella tilalla. Ongelmaksi kuitenkin koituu paikallinen karjatila 10 Petal, joka ei innostu uudesta kilpailijasta ja jolla ei ole puhtaat jauhot pussissaan.




Kelly Reilly, Cole Hauser ja hurjan kasvupyrähdyksen tehnyt Finn Little palaavat rooleihinsa rakastavaisiksi Beth Duttoniksi ja Rip Wheeleriksi, sekä heidän adoptiopojakseen Carteriksi. Yellowstonen tapahtumien jälkeen Beth ja Rip ovat asettuneet uudelle tilalleen Montanassa, mutta kun hurja maastopalo tuhoaa kaiken, he päättävät lähteä uuteen nousuun ja ostavat tilan Texasista, aloittaakseen alusta. Reilly, Hauser ja Little ovat kaikki mainioita rooleissaan, etenkin Reilly, jonka hahmo Beth on saanut kuluneiden vuosien varrella roimasti eri sävyjä, tehden hänestä yhden kiinnostavimmista naishahmoista televisiossa tällä hetkellä. Hauserista löytyy karismaa cowboyna, jolle ei kannata ryttyillä ja Little tulkitsee oivallisesti aikuisuuden kynnyksellä olevaa Carteria, joka pohtii, mitä haluaisikaan tulevaisuudeltaan.
     Uusina hahmoina Dutton Ranch esittelee Bethiä ja Ripiä auttavat Azulin (J. R. Villarreal) ja Zachariahin (Marc Menchaca), Texasissa dominoivan 10 Petal -ranchin omistajan Beulah Jacksonin (Annette Bening), hänen poikansa Joaquinin (Juan Pablo Raba) ja Rob-Willin (Jai Courtney), Rob-Willin tyttären Oreanan (Natalie Alyn Lind), Beulahin turvamiehen Miguelin (Berto Colón), sekä eläinlääkäri Everettin (Ed Harris). Sivunäyttelijöistä parhaiten vakuuttavat vähemmän yllättäen iäkkäät konkarit Bening ja Harris, mutta Courtney näyttää jälleen kerran olevansa oiva valinta hullunkiilto silmissään hommansa hoitavaksi lieroksi.




Kuten alussa sanoin, en juuri tykännyt Bethin veljen Kaycen omasta sarjasta, Marshalsista, jossa idean isä ja aiempien sarjojen pääkäsikirjoittaja Taylor Sheridan toimi enää pelkkänä tuottajana. Pelkäsin, että kun Sheridanin panos Dutton Ranchin parissa on sama, myös tämä sarja olisi vain harmillisen laimea lisäys Yellowstone-franchiseen. Mutta mitäpä vielä! Dutton Ranch nousee kevyesti Yellowstonen parhaimmistoon ja saa tämän modernin länkkärisaagan ystävät huokaisemaan helpotuksesta. Iso plussa on jo se, että Reilly ja Hauser ovat paljon vahvemmat näyttelijät kuin Kaycea esittävä Luke Grimes, minkä lisäksi Dutton Ranch ylipäätään tuntuu loogiselta jatkumolta Yellowstonelle, toisin kuin Marshals.

On erittäin kiinnostavaa ryhtyä seuraamaan Bethiä, Ripiä ja Carteria, kun heidän rakentamansa elämä palaa tuhkaksi heidän silmiensä edessä, mutta he eivät anna sen lannistaa, vaan lähtevät uuteen nousuun. Tämä on helpommin sanottu kuin tehty ja tällä uudella Dutton-ranchilla koetaankin jos jonkinlaisia vastoinkäymisiä. Kapuloita rattaisiin tökkii myös 10 Petal -ranch, joka ei innostu tulokkaista ja jonka bisnekset eivät kaikki ole sieltä laillisimmasta päästä. Tämä kahden ranchin välinen konflikti on väkevästi rakennettu ja sitä kypsennetään hissuksiin läpi kauden, kunnes helvetti päästetään tuttuun Yellowstone-tyyliin valloilleen finaalissa. Päätösjakso jää tiukkaan paikkaan kesken ja Dutton Ranchille haluaisikin nähdä jatkoa välittömästi. Samaa ei todellakaan voinut sanoa Marshalsista, jonka jatkosuunnitelmat olisi mielestäni voinut viskata roskakoriin.




Tuotantokauden ohjaajat rakentavat hyvin ilmapiiriä ja pitävät mielenkiinnon yllä, oli luvassa sitten henkilödraamaa, työskentelyä karjatilalla tai jännittävämpiä tilanteita. Chad Feehanin johdolla käsikirjoitustiimi sekoittelee pakkaa oivallisesti ja toivon, että sama meno jatkuu tulevalla kakkoskaudella, vaikka Feehan lähtikin huhujen mukaan ovet paukkuen ulos sarjasta, taiteellisten erimielisyyksien takia. Teknisesti Dutton Ranch on erittäin pätevä. Tuotantokausi on näyttävästi kuvattu ja Texasin maisemia esitellään tietysti koko rahan edestä. Lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset äityvät paikoitellen aika rujoiksi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Brian Tylerin ja Breton Vivianin säveltämät musiikit tuovat oivallisen lisänsä tunnelmaan.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Dutton Ranch, Yhdysvallat, 2026-, 101 Studios, MTV Entertainment Studios, Paramount Television Studios


tiistai 12. toukokuuta 2026

Under Salt Marsh (2026) - sarja-arvostelu

UNDER SALT MARSH



Luoja: Claire Oakley
Näyttelijät: Kelly Reilly, Rafe Spall, Naomi Yang, Harry Lawtey, Jonathan Pryce, Lizzie Annis, Dino Fetscher, Brian Gleeson, Dinita Gohil, Kimberley Nixon, Mark Stanley ja Julian Lewis Jones
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 47 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia
Ikäraja: 12

Under Salt Marsh on Claire Oakleyn luoma trillerisarja. Oakley sai Sky Studiosin tarttumaan projektiin, kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2024 ja kotimaassaan Isossa-Britanniassa Under Salt Marsh julkaistiin jo alkuvuodesta. Nyt sarja on saapunut myös Suomeen SkyShowtimen kautta ja itse kiinnostuin sarjasta, kun se eräänä päivänä lävähti etusivulle, avatessani palvelun. Ryhdyinkin uteliaana katsomaan, mistä onkaan kyse.

Hurjan myrskyn lähestyessä pientä walesilaista kaupunkia, nuori koulupoika löytyy kuolleena. Erotettu poliisi Jackie Ellis ja hänen entisen työparinsa Eric Bullin täytyy jättää erimielisyytensä taakseen, mikäli he mielivät selvittää tapauksen, ennen kuin myrsky iskee.




Yellowstone-sarjasta (2018-2024) tuttu Kelly Reilly näyttelee Jackie Ellisiä, entistä poliisia, joka työskentelee nykyään pienessä walesilaiskaupungissa opettajana. Jackieta vaivaa hänen sukulaistyttönsä katoaminen; tapaus, jonka epäonnistuneen tutkinnan myötä hän menetti edellisen työpaikkansa. Vanhat arvet avautuvat, kun Jackie löytää yhden oppilaistaan kuolleena ja erilaiset merkit alkavat viitata siihen, että tapaukset liittyvät toisiinsa. Reilly on mainio roolissaan, kanavoiden onnistuneesti hahmonsa vaikeita tuntemuksia ja sinnikkyyttä tuoda totuus vihdoin päivänvaloon. Hyvä on myös Rafe Spall, joka näyttelee rikosylikonstaapeli Eric Bullia, Jackien entistä työparia, joka saapuu paikalle tutkimaan tapausta. Reilly ja Spall esittävät hyvin hahmojensa hankalia välejä, vanhan tapauksen rikottua pitkään kestäneen yhteistyön. Uutta tapausta varten erimielisyydet pitäisi kuitenkin saada setvittyä.
     Sarjassa nähdään myös muun muassa Jonathan Pryce tilaansa pyörittävänä Solomonina, Naomi Yang etsivä Jessinä, Harry Lawtey Jackien säätönä Dylanina, sekä Kimberley Nixon ja Mark Stanley kuolleena löytyneen pojan vanhempina Shellinä ja Dannyna. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat passelisti rooleistaan. Karismaattinen Pryce istuu toki täydellisesti pienen kaupungin johtohahmon rooliin.




Under Salt Marsh jäi mielestäni harmillisen keskinkertaiseksi trillerisarjaksi. Sarja lähtee vielä lupaavasti käyntiin. Päällisin puolin idyllinen walesilainen pikkukaupunki on oiva miljöö tällaiselle synkkien paljastusten murhamysteerille ja avausjakso esittelee hahmot toimivasti. Kohtaus, jossa Jackie löytää ojasta pienen Cefin-pojan (Jack Thomas-Humphreys) aluksi oletettavasti hukkuneena, on vaikuttava ahdistavuudessaan ja epätoivossaan, ja voisi luulla, että kun hahmot alkavat uskoa, että kyseessä onkin murha, sarja pääsisi tosissaan vauhtiin.

Valitettavasti tämä murhatutkimus ei oikein missään vaiheessa saa tuulta siipiensä alle, vaan jännite hiipuu jaksojen edetessä ja ajoittain homma jopa laahaa - siitäkin huolimatta, että sarja koostuu vain kuudesta jaksosta ja yhteiskestoa on viisi tuntia. Mysteeri ja vastaukset eivät lopulta olekaan niin kiinnostavia tai shokeeraavia kuin voisi toivoa ja sekaan kirjoitetut draamat tuntuvat lopulta kestoa pakotetusti pidentävältä täytteeltä. Loppuratkaisukin jää vaisuksi, vaikka mukana on hurjaa hirmumyrskyä, johon sarjassa ollaan valmistauduttu ensiminuuteista alkaen. Under Salt Marsh ei ole huono, mutta se jää hitusen latteaksi ja unohtuu todennäköisesti mielestä aika nopeasti.




Claire Oakleyn johdolla niin ohjaus- kuin käsikirjoitustiimien työt jäävät hieman puolitiehen. Käsikirjoitukset kaipaisivat enemmän imua ja ohjaus terävyyttä. Teknisesti Under Salt Marsh on kuitenkin toimiva. Sarja on pätevästi kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja maskeerauksetkin ovat mainiot. Äänimaailma on osaavasti rakennettu, joskin Ben Salisburyn ja suomalaisen Suvi-Eeva Äikäksen säveltämistä musiikeista ei jää juuri mitään mieleen.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.5.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com
Under Salt Marsh, Iso-Britannia, 2026, Little Door Productions, SKY Studios


perjantai 25. heinäkuuta 2025

Arvostelu: Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice - 2005)

YLPEYS JA ENNAKKOLUULO

PRIDE & PREJUDICE



Ohjaus: Joe Wright
Pääosissa: Keira Knightley, Matthew Macfadyen, Brenda Blethyn, Donald Sutherland, Rosamund Pike, Jena Malone, Tom Hollander, Penelope Wilton, Judi Dench, Simon Woods, Carey Mulligan, Rupert Friend, Talulah Riley, Kelly Reilly, Tamzin Merchant, Claudie Blakley, Cornelius Booth ja Peter Wright
Genre: draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 3

Pride & Prejudice, eli suomalaisittain Ylpeys ja ennakkoluulo perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1813. Kirjan pohjalta oli jo tehty muun muassa elokuva vuonna 1940 ja televisiosarjat vuosina 1980 ja 1995. Austenin toiseen kirjaan perustuneen Järki ja tunteet -elokuvan (Sense and Sensibility - 1995) oltua kehuttu hitti, Working Title Films ryhtyi suunnittelemaan elokuvaa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Deborah Moggach työsti elokuvan käsikirjoitusta ja lähinnä television parissa työskennellyt Joe Wright pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2004 ja lopulta Ylpeys ja ennakkoluulo sai maailmanensi-iltansa 25. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa, lavastus, puvustus ja musiikki), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva ja naispääosa). En ollut itse nähnyt elokuvaa aiemmin, mutta olin tiennyt sen olemassaolosta sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin Ylpeyden ja ennakkoluulon täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan vihdoin ja samalla arvostella sen.

1700-luvun lopun Englannissa rouva Bennet säikähtää tajutessaan, ettei yksikään hänen tyttäristään voi itsekseen jatkaa suvun perintöä ja ryhtyykin etsimään sopivia sulhoja jokaiselle.




Ylpeys ja ennakkoluulo keskittyy Bennetin perheeseen, johon kuuluvat iäkäs isä herra Bennet (Donald Sutherland) ja hössöttävä äiti rouva Bennet (Brenda Blethyn), sekä heidän tyttärensä, rauhallinen Jane (Rosamund Pike), kirjoihinsa uppoutuva Elizabeth (Keira Knightley), hiljainen Mary (Talulah Riley) ja villimmät Kitty (Carey Mulligan) ja Lydia (Jena Malone). Kun rouva Bennet eräänä päivänä oikeasti hoksaa, että hänen miehensä on tullut vanhaksi ja ettei heillä ole yhtäkään miesperijää, hän alkaa pikaisesti etsimään sopivia miehiä tyttärilleen, jottei sukulinja katkea kuin seinään. Blethyn on hupaisa osassaan, Sutherlandin taas tarjotessa rauhallisemman vanhemman isähahmona. Tyttäristä muut jäävät varsin yksiulotteisiksi, mutta merkittävimmäksi nouseva Elizabeth on mainio ja kiinnostava hahmo. Knightley tarjoaa uralleen poikkeuksellisen vakuuttavan roolisuorituksen nuorena ja innokkaana, mutta silti epäilevänä ja kirjojensa pariin katoavana nuorena naisena.
     Elokuvassa nähdään myös Matthew Macfadyen herra Darcyna, joka iskee silmänsä Elizabethiin, Tom Hollander herra Collinsina, joka myöskin iskee silmänsä Elizabethiin, Simon Woods herra Bingleynä, joka iskee silmänsä Janeen, Kelly Reilly Bingleyn siskona Carolinena, Rupert Friend sotilas Wickhamina, joka iskee silmänsä Lydiaan, sekä Judi Dench herra Darcyn tiukkana tätinä lady Catherinena ja Penelope Wilton rouva Gardinerina. Sivunäyttelijät ovat erittäin mainiot rooleissaan. Macfadyenin ja Knightleyn väliltä löytyy vahvaa kemiaa ja he tulkitsevat rakastumista toisiaan kohtaan monipuolisesti ja usein onnistuneen pienieleisesti.




Ylpeys ja ennakkoluulo ei ole varsinaisesti mitään jatkoa myöskin Jane Austenin kirjaan perustuneelle, kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneelle Järjelle ja tunteille, mutta se on selvästi saman kirjailijan kynästä syntynyt hengenheimolainen, joka monilta paikoin tukee aiempaa tarinaa. Nimensä mukaisesti elokuvassa kuvataan hahmojen ylpeyttä ja ennakkoluuloja, ja miten nämä ilmenevät eri tavoin eri hahmoilla - etenkin päähahmoilla Elizabethilla ja herra Darcylla. Elizabeth on ennakkoluuloinen jäykkää herra Darcya kohtaan ja ylpeänä torjuu tämän kosintayritykset, nähden ne lähinnä epätoivoisina. Herra Darcy taas on ennakkoluuloinen vähävaraisempaa Bennetin perhettä kohtaan. Hahmot ovat katsojan vinkkelistä yhä vain selvemmin rakastuneet toisiinsa, mutta hahmot, jopa Elizabeth ja herra Darcy itse, luulevat heidän inhoavan toisiaan.

Pääkaksikon rakkauskertomus on toisaalta poikkeuksellinen juuri tästä syystä ja kaikenlainen jossittelu on yllättävänkin kiinnostavaa. Ja jotta homma ei varmasti kävisi tylsäksi, on mukana tosiaan erilaisia kilpakosijoita ja Elizabethin siskoihin liittyvää draamaa. Eikä leffa pelkkää draamaa ole, vaan siitä löytyy myös hyvä annos huumoria. Hauskinta on läpi elokuvan toistuva vitsi, missä kaksi hahmoa käyvät yksityistä keskustelua, vain huomatakseen, että muu Bennetin perhe on ollut salakuuntelemassa oven takana isää ja äitiä myöten. Kaikki tämä johtaa loppuhuipennukseen, jota ymmärrettävästi pidetään yhtenä ikonisimmista rakkaustarinoiden finaaleista.




Elokuvan on ohjannut Joe Wright, joka saa näyttelijöistään paljon irti ja rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti. Deborah Moggach tasapainottelee pääasiassa hyvin useiden juonikuvioiden kanssa ja hänen työstämä dialoginsa on mainiota. Ylpeys ja ennakkoluulo on myös teknisesti pätevä teos. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus upeaa ja maskeerauksetkin oivat. Äänimaisema on hyvin pistetty kasaan Dario Marianellin tunnelmoivia musiikkeja myöten.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pride & Prejudice, 2005, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Scion Films


sunnuntai 17. syyskuuta 2023

Arvostelu: Venetsian aaveet (A Haunting in Venice - 2023)

VENETSIAN AAVEET

A HAUNTING IN VENICE



Ohjaus: Kenneth Branagh
Pääosissa: Kenneth Branagh, Tina Fey, Kelly Reilly, Riccardo Scamarcio, Jamie Dornan, Camille Cottin, Kyle Allen, Jude Hill, Michelle Yeoh, Ali Khan, Emma Laird ja Rowan Robinson
Genre: rikos, mysteeri, jännitys
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 12

A Haunting in Venice, eli suomalaisittain Venetsian aaveet perustuu Agatha Christien Hercule Poirot -kirjaan Kurpitsajuhla (Hallowe'en Party - 1969) ja se on ohjaaja-päätähti Kenneth Branaghin kolmas Poirot-elokuva Idän pikajunan arvoituksen (Murder on the Orient Express - 2017) ja Kuolema Niilillä (Death on the Nile - 2022) jälkeen. Alun perin vuodelle 2020 tarkoitettu Kuolema Niilillä joutui odottamaan julkaisuaan jopa kaksi vuotta koronaviruspandemian takia, minä aikana Branagh ja kaksi edellisosaakin käsikirjoittanut Michael Green ryhtyivät työstämään kolmatta leffaa. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2022 ja nyt Venetsian aaveet on saapunut elokuvateattereihin. Itse en paljoa piitannut Idän pikajunan arvoituksesta ja Branaghin tulkinnasta mestarietsivänä, mutta mielestäni Kuolema Niilillä oli parempi teos ja varsin kelpo murhamysteeri. Odotukseni kolmatta filmiä kohtaan eivät silti erityisemmin nousseet, eivätkä trailerit voittaneet minua puolelleen. Kävin siitä huolimatta katsomassa Venetsian aaveet heti ensi-iltapäivänä.

Mestarietsivä Hercule Poirot on jäänyt eläkkeelle ja muuttanut Venetsiaan. Siellä hän osallistuu eräänä iltana halloween-juhlissa spiritismituokioon, jossa on tarkoitus ottaa yhteys juhlien järjestäjän vuotta aiemmin kuolleeseen tyttäreen. Kun juhlien aikana eräs vieraista löydetään murhattuna, Poirotin täytyy selvittää, kuka on murhan takana?




Kenneth Branagh nähdään jo kolmatta kertaa mestarietsivä Hercule Poirotina, joka on tosin luopunut hommistaan ja nauttii eläkepäivistään Italian Venetsiassa. Mutta koska Poirot-leffa ilman etsivänhommia olisi tylsä tapaus, Poirot joutuu palaamaan vanhoihin töihinsä, kun hän osallistuu juhliin halloweenina ja eräs vieraista löytyy murhattuna. Leffa leffalta olen alkanut lämmetä Branaghin Poirot-tulkinnalle. Idän pikajunan arvoituksessa pidin miehen suoritusta kömpelönä, yliampuvan muhkeita viiksiä naurettavina ja aksenttia teennäisenä. Nyt Venetsian aaveisiin päästessä olen jollain tapaa hyväksynyt Branaghin version ikonisesta mestarietsivästä. Aksentti on edelleen väkinäinen ja viikset koomiset, mutta Branaghin esiintyminen on muuttunut luontevammaksi ja tässä hän tekee ehkä jopa parasta työtään elokuvasarjan aikana.
     Muita hahmoja ja samalla tämänkertaisia murhaepäiltyjä ovat Poirotin henkivartija Vitale Portfoglio (Riccardo Scamarcio), Poirotin halloween-juhliin houkutteleva kirjailija Ariadne Oliver (Tina Fey), juhlien emäntä Rowena Drake (Kelly Reilly), tämän vuotta aiemmin kuolleen Alicia-tyttären ex-mies Maxime Gerard (Kyle Allen), Drakejen kodinhoitaja Olga Seminoff (Camille Cottin), lääkäri Leslie Ferrier (Jamie Dornan) ja hänen poikansa Leopold (Jude Hill), sekä spiritismi-istuntoa pitävä meedio Joyce Reynolds (Michelle Yeoh) ja hänen assistenttinsa, Hollandin sisarukset Desdemona (Emma Laird) ja Nicholas (Ali Khan). Sivunäyttelijät suoriutuvat pääasiassa kelvollisesti osistaan, joskin Dornanin työ on hieman ontuvaa sotatraumojen kanssa painiskelevana lääkärinä. Fey on sivuosista parhaassa vedossa kirjailijana, jonka töissä muuten esiintyy Poirotista inspiraationsa saanut suomalaisetsivä!




Venetsian aaveet jatkaa Branaghin kelvollisten Poirot-leffojen linjaa toimivasti, mutta mitään ihmeellistä näillä elokuvilla ei vieläkään saada aikaiseksi. Se kuitenkin erottuu kivasti edukseen kahteen edellisosaan verrattuna. Ykkösleffan tapahtuessa pikajunassa ja kakkosleffan jokilaivalla, venetsialainen kartano on jo toisenlainen tapahtumapaikka, mutta sen lisäksi myös filmin henki poikkeaa aiemmista. Kuten jo nimestä voi päätellä, tämänkertaiseen murhamysteeriin on tuotu mukaan jonkinlaista kummituspuolta, millä pistetään Poirotin uskomukset koetukselle. Voiko kaikelle löytää järkevän selityksen, vai onko maailmassa jotain yliluonnollista? Tällä kummitusosastolla Branagh tuo sarjaan myös kauhuvaikutteita. Vaikka ajoittain Branagh onnistuukin kasvattelemaan jännitystä, hän luo kauhunsa turhankin halvasti kovaäänisten äkkisäikäytysten ja genrelle tyypillisimpien kliseiden varaan. Toisaalta kauhulainailut saavat Venetsian aaveet erottumaan edukseen, mutta samalla ne tuntuvat herkästi oudoilta ja jopa takuulla monia katsojia luotaantyöntäviltä Hercule Poirot -rainassa.

Tämänkertainen murhatutkimus on kiinnostava, etenkin kun siihen liittyy vuotta aiemmin tapahtunut selittämätön kuolema, jonka kaikki muut uskovat johtuvan kirotun kartanon henkiolennoista, mutta jolle Poirot etsii tietty loogista ja maanläheisempää syytä. Nykypäivänä, kun elokuvia venytellään tarpeettomasti liian pitkiksi, Branagh on sentään älynnyt pitää leffansa reippaasti alle parituntisena. Toisinaan tuntuu siltä, että leffa kiirehtii ja etenkin lopun suuret paljastukset tarjotaan hassun äkkinäisesti. Branagh ja kirjoittaja Michael Green tekivät paljon muutoksia alkuperäiseen Christien kirjaan, mutta eivät millään onnistu ylittämään murhamysteeritarinoiden mestaria tai edes pääsemään lähellekään samaa tasoa oveluudessa.




Teknisiltä ansioiltaan Venetsian aaveet on pääasiassa menevästi toteutettu. Se on suurimmaksi osaksi hyvin kuvattu, mutta jotkut vinksahtaneet lähikuvat hahmoista tuntuvat oudoilta välirikoilta muuten tyylikkäässä kameratyöskentelyssä. Leikkaus on tarpeeksi sulavaa ja sen parasta antia on, kun Poirot kuulustelee Hollandin sisaruksia ja kohtaukset leikataan nokkelasti ristiin. Lavasteet ja asut ovat hienot ja valaisu oivallista. Äänitehosteet luottavat liikaa koviin pamauksiin kauhupuolella, mutta musiikkiosastolla säveltäjä Hildur Guðnadóttir tunnelmoi pätevästi, vaikka osa sävelmistä muistuttaa kenties turhankin paljon naisen palkintoja kahmineesta työtä Jokerin (2019) parissa.

Yhteenveto: Venetsian aaveet on kelpo lisäys Kenneth Branaghin Hercule Poirot -elokuvien sarjaan. Elokuva erottuu edukseen kauhuvivahteillaan, mutta harmillisesti Branagh luottaa tällä osastolla liikaa genrelle tyypillisimpiin kliseisiin ja tavanomaisen tylsiin ja kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Itse murhamysteeri vie kivasti mukanaan ja vaikka ajoittain elokuva tuntuu kiirehtivän, on silti hyvä, että leffa on älytty pitää alle parituntisena ja napakkana. Muutoksia lähdemateriaaliin on tehty, mutta Branagh ja kirjoittaja Michael Green eivät päihitä Agatha Christietä oveluudessa. Muutamia kömpelöitä kuvakulmia lukuun ottamatta filmi on visuaalisesti tyylikäs. Branaghin Poirot-rainat eivät vieläkään tavoita mitään tähtiä taivaalta, mutta Venetsian aaveet on silti kelvollinen etsiväjännäri, jonka luulisi viihdyttävän lajityypin faneja. Olen hiljalleen alkanut lämmetä Branaghin tulkinnalle ikonisesta mestarietsivästä, enkä pistäisi vastaan, vaikka neljäskin filmi tehtäisiin.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.9.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A Haunting in Venice, 2023, 20th Century Fox, 20th Century Studios, Kinberg Genre, Scott Free Productions, Mestiere Cinema, TSG Entertainment, The Mark Gordon Company


lauantai 20. toukokuuta 2017

Arvostelu: Sherlock Holmes: A Game of Shadows (2011)

SHERLOCK HOLMES: A GAME OF SHADOWS (2011)



Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Robert Downey Jr., Jude Law, Noomi Rapace, Jared Harris, Stephen Fry, Kelly Reilly, Paul Anderson, Geraldine James ja Rachel McAdams
Genre: toiminta, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 12

Arthur Conan Doylen kirjoihin perustuva Guy Ritchien elokuva Sherlock Holmes (2009) oli suuri menestys, jota kriitikotkin arvostivat, joten jatkoa oli tietenkin luvassa, kuten elokuvan lopetus jo vihjaili. Jatko-osan teko alkoikin heti, kun ensimmäinen osa tajuttiin menestykseksi. Sherlock Holmes: A Game of Shadows sai ensi-iltansa joulukuussa 2011 ja oli myös suurhitti, tienaten enemmän kuin edeltäjänsä. Elokuva kuitenkin jakoi sekä katsojien että kriitikoiden mielipiteitä, eikä noussut yhtä arvostetuksi kuin ensimmäinen osa. Olin erittäin innoissani, kun kuulin, että Sherlock Holmes saisi jatkoa, sillä olin pitänyt sitä erinomaisena teoksena. Kävinkin katsomassa jatko-osan leffateatterissa isäni kanssa, kun se ilmestyi ja vaikka kyseessä ei ollut mielestäni yhtä hyvä leffa, pidin A Game of Shadowsista todella paljon ja olen katsonut sen muutaman kerran uudestaan. Viime vuonna en kuitenkaan katsonut Sherlock Holmeseja ollenkaan, joten minun teki kovasti mieli katsoa ne jälleen. Samalla päätin myös kirjoittaa niistä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Sherlock Holmes!

Sherlock Holmes yrittää selvittää julman professori Moriartyn suunnitelmaa. Hänen kanssaan tapausta päätyvät tutkimaan myös Holmesin tärkein ystävä tohtori John Watson ja mustalaisennustaja Simza.

Sherlock Holmesin roolissa jatkaa Iron Man (2008) -tähti Robert Downey Jr., joka on yhä erittäin hyvä roolissaan. Hahmo on edelleen sama päätteleväinen ja älykäs etsivä, josta löytyy paljon kummallisia puolia. Holmes kehittelee erilaisia kokeita, eikä usein suostu kertomaan, mitä on puuhaamassa, minkä lisäksi hän on muutenkin mysteerinen ja erikoinen tapaus. Holmesiin tuodaan lisäsyvyyttä heti leffan alussa, mistä syntyy hänelle taakka kannettavaksi loppuelokuvan ajan. Downey Jr. näyttelee roolin aivan nappiin.
     Myös Jude Law tekee paluun ja on edelleen loistava tohtori John Watson. Vaikka Holmes on Watsonin läheisin ystävä, ei hän tunnu välillä lainkaan sietävän oikukasta Holmesia. Watson on menossa naimisiin, eikä hänellä ole aikaa uusille seikkailuille. Hän kuitenkin löytää jälleen uusia syitä arvostaa etsivää enemmän, etenkin joutuessaan itse mutkikkaaseen päättelytyöhön. Watson osoittaa taas olevansa erinomainen taistelija, minkä lisäksi häneltä löytyy enemmän huumorintajua kuin aiemmin, vaikka pääasiassa tympeä ilme onkin hahmon kasvoilla.
     Uutena naissankarina esitellään ruotsalaisen näyttelijä Noomi Rapacen näyttelemä madame Simza, joka lähtee pääkaksikon mukaan, koska heidän tutkimaansa tapaukseen liittyy Simzalle erittäin läheinen henkilö. Simza työskentelee ennustajana, muttei tunnu itsekään uskovan hommaan. Simza on mielenkiintoinen hahmo, ollessaan jokseenkin salaperäinen, minkä Rapace tuo hienosti esille. Rapace on mainio näyttelijä ja suoriutuu osastaan oivasti.
     Sherlock Holmesin arkkivihollista, eli Moriartya esittää Jared Harris. Alussa kun Moriartyn kasvot vihdoin paljastetaan, hahmosta katoaa kokonaan mysteerisyys, joka ympäröi häntä ensimmäisen elokuvan ajan. Alun pienoisen pettymyksen jälkeen alkaa huomata, että kyseessä onkin oikeasti häikäilemätön ja julma hahmo, joka ei anna minkään tulla tielleen. Vaikka Moriartyn suunnitelma onkin aika suureellinen, on siinä ymmärrettäviä puolia. Hahmo haluaa pitää maailmaa vallassaan, muttei aio toteuttaa sitä monen muun pahiksen tapaan. Moriarty on nerokas henkilö, mikä tekee hänestä loistavan vastuksen Holmesille. Harrisista löytyy juuri oikeaa arvokkuutta ja pahuutta rooliin.
     Muita uusia hahmoja ovat Sherlock Holmesin veli Mycroft Holmes, jota esittää Jeeves & Wooster -sarjasta (1990-1993) tuttu Stephen Fry, joka pääsee olemaan hupaisa oma itsensä ja palkkatappaja Sebastian Moran (Paul Anderson), joka on erinomaisen sotilaskoulutuksensa ansiosta vaarallinen ja täten täydellinen vastus Watsonille. Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tuttuja hahmoja, kuten Watsonin kihlattu Mary (Kelly Reilly), viettelevä rikollinen Irene Adler (Rachel McAdams) ja Holmesin taloudenhoitaja rouva Hudson (Geraldine James).

Sherlock Holmesin lopussa Holmes tajusi, että hänen tutkimaansa tapaukseen liittyi muutakin ja hän päätti jatkaa tutkintaa. Vuotta myöhemmin hän on yhdistänyt erilaiset salamurhat ja pommi-iskut professori Moriartyyn. Vasta kun Moriarty päättää pistää lopun Holmesin tutkinnalle vahingoittamalla Holmesille rakkaita henkilöitä, etsivä lähtee tosissaan metsästämään professoria Euroopan halki. Elokuvassa siirrytäänkin muutaman kerran maasta toiseen ja edellisestä osasta tuttu Lontoo nähdään vain leffan alussa. Ratkaisu on paras mahdollinen, sillä se vie hahmoja uusiin lokaatioihin, jolloin katsoja pääsee kokemaan paljon uutta. Näin elokuva ei myöskään päästä otteestaan, kun juoni kuljettaa sekä hahmoja että katsojia kaiken aikaa eteenpäin, nostattaen jännitysastetta koko ajan korkeammalle. Täysin samaa mysteerisyyttä ja salapoliisityöskentelyä ei leffasta löydy kuin edeltäjästä, vaikka paljon samaa tunnelmaa on saatu mukaan. Elokuva pohjautuu enemmän toimintaan, jossa pääkaksikko pistetään vaikeisiin tilanteisiin eri tavoin kuin aiemmin. Mysteerisyyttä tuodaan aina välillä mukaan ja loppuun on saatu mukaan erittäin mainio finaali, jossa tapauksen monimutkaisia solmuja päästään todella ratkomaan auki. Näin enemmän toimintaan kääntyvä henki ei haittaa, etenkään kun toimintakohdat ovat pääasiassa upeasti toteutettuja.

Monen jatko-osan tapaan Sherlock Holmes: A Game of Shadows on edeltäjäänsä synkempi osa. Se ei onneksi tarkoita, että edellisen osan loistava huumori olisi kadonnut. Vitsejä löytyy useassa kohtaa, minkä lisäksi hahmojen toiminnoille pääsee nauramaan. Vaikka mukana onkin monta hauskaa hetkeä, kaikkein makeimmat naurut tarjoaa montaasi, jossa Watson ja mustalaiset ratsastavat tyylikkäissä maisemissa ja Holmes seuraa jälkijunassa pienellä kipittävällä ponilla. Siinä kohtaa mukana on niin hienosti luotu tunnelma, ettei voi muuta kuin nauttia näkemästään. Kaikkein parasta kuitenkin koko elokuvassa on Robert Downey Jr:n ja Jude Law'n välinen kemia, jonka ansiosta pääkaksikon luja ystävyys välittyy täydellisesti katsojille läpi elokuvan. Valitettavasti elokuvaa on tehty idealla "jatko-osa suurempi on yhtä suuri kuin jatko-osa parempi", jolloin teos on suureellisempi kuin edeltäjänsä. Onneksi ei kuitenkaan yliampuvasti, mutta silti leffa toimisi paremmin hieman pienemmissä sfääreissä. Myös "synkempi parempi" -idea ei välillä täysin toimi, jolloin A Game of Shadows ei ole edeltäjänsä tasoinen loistava elokuva. Leffasta ei löydy myöskään samanlaista yllätyksellisyyttä, mikä teki Sherlock Holmesista niin hienon, vaan elokuva pelaa liian usein varman päälle, minkä lisäksi se myös hidastelee muutamassa kohtaa turhaan. Lopetus ei myöskään täysin vakuuta, vaikka siinä on hieno idea. Näin toteutettuna lopetus on hieman liian paljastava ja katsojana toivoisi, että siinä näytettäisiin paljon vähemmän ja annettaisiin katsojan itse tehdä johtopäätöksiä. Todella hyvä elokuva on kuitenkin kyseessä ja tämä kannattaa katsoa, jos piti edeltäjästä.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tapaan Guy Ritchie, joka on tehnyt todella hienoa työtä, vaikka suunnitteluun olisi voitu käyttää ihan pienesti enemmän aikaa. Ritchien tuttuja kikkailuja on nähtävissä useasti leffan aikana. Mukana on jälleen kohtia, joissa Holmes suunnittelee etukäteen taisteluliikkeensä, jolloin toimintakohta näytetään ensin hidastettuna ja sitten nopeammin kun itse toteutus tapahtuu. Hidastuksesta nopeutukseen tapahtuu muutenkin useasti toimintakohtauksien aikana. Yksi parhaista toimintakohtauksista on takaa-ajo metsässä, joka on kuvattu todella upeasti, kuten myös leikattu. Siinä hidastukset ja nopeutukset on rytmitetty mukaan täydellisesti, jolloin ei voi muuta kuin ihailla ja jännittää, mitä tulee tapahtumaan. Ritchielle tuttua nokkelaa dialogia on myös mukana. Sherlock Holmes: A Game of Shadows on kuvattu muutamaa heiluvaa otosta lukuunottamatta mainiosti, kuten myös leikattu, vaikka pientä lyhennystä voisi tehdä muutamassa kohtaa. Lavasteet, puvustukset ja maskeeraukset ovat jälleen aivan upeita. Elokuva tapahtuu vuonna 1891 ja ajankuva on mahtavasti toteutettu. Tehosteet ovat hienoja aina visuaalisesta ilmeestä ääniefekteihin. Musiikista vastaa taas Hans Zimmer, joka on tehnyt erinomaista työtä sävellysten kanssa. Zimmer on hienosti pitänyt mukana tuttuja teemoja, minkä lisäksi hän on tuonut mukaan uusia hienoja melodioita. Leffassa kuullaan myös klassisia sävellyksiä, kuten Mozartin "Don Giovannia", Franz Schubertin "Die Forellea" ja Johann Strauss II:n "Wiener Blutia".

Blu-rayn kuvanlaatu on erittäin mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Maximum Movie Mode", jonka kautta leffan voi katsoa siten, että Robert Downey Jr. saapuu aina välillä kuvaan kertomaan leffan teosta, sekä puolituntia kestävä seitsemänosainen "Focus Points", jossa kerrotaan tarkemmin eri asioista elokuvassa, kuten Moriartysta ja Mycroftista, sekä Holmesin ja Watsonin ystävyydestä.

Yhteenveto: Sherlock Holmes: A Game of Shadows on todella mainio jatko-osa, joka jää kuitenkin edeltäjänsä jalkoihin. Mysteerisyyttä ei ole samalla lailla mukana, vaan elokuva painottuu enemmän toiminnan puoleen. Toiminta on kuitenkin upeasti toteutettu, etenkin metsässä nähtävässä takaa-ajossa, jolloin ei voi muuta kuin ihailla toteutusta. Leffa on myös synkempi kuin edeltäjänsä, mutta onneksi huumoria on mukana paljon ja ponikohtaus on ehdottomasti hauskinta koko leffassa. Kaikkein parasta on kuitenkin pääkaksikon ystävyys, jonka Robert Downey Jr. ja Jude Law tuovat upeasti esille. Noomi Rapace on erittäin hyvä naispääosassa ja Jared Harris on oiva valinta rikollisnero Moriartyksi. Ohjaaja Guy Ritchien tutut tyylit ovat usein vahvasti läsnä ja sopivat täysin leffan henkeen. Lopetus ei ole mitä parhaiten toteutettu, vaikka sen idea onkin hyvä. Jos pidit edellisestä osasta, niin katso myös Sherlock Holmes: A Game of Shadows. Se ei ole yhtä hieno kuin Sherlock Holmes, mutta silti erittäin hyvä. Sherlock Holmes 3:n työstäminen on vihdoin alkanut ja toivon todella, että elokuva ilmestyisi mahdollisimman pian, se pitäisi tason samana ja sille tehtäisiin mahdollisimman nopeasti jatkoa. Toivoisin myös, että elokuvan juoni olisi otettu yhdestä tunnetuimmasta Sherlock Holmes -kirjasta: "The Hound of the Baskervilles" (1901)...




Kirjoittanut: Joonatan, 7.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fatmovieguy.com
Sherlock Holmes: A Game of Shadows, 2011, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, Wigram Productions, Lin Pictures

perjantai 19. toukokuuta 2017

Arvostelu: Sherlock Holmes (2009)

SHERLOCK HOLMES (2009)



Ohjaus: Guy Ritchie
Pääosissa: Robert Downey Jr, Jude Law, Rachel McAdams, Mark Strong, Eddie Marsan, Geraldine James, Kelly Reilly ja William Houston
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 12

Arthur Conan Doylen luoma Sherlock Holmes on yksi maailman kuuluisimmista, ellei jopa kuuluisin etsivähahmo. Holmes ja hänen apulaisensa John Watson ovat esiintyneet useissa Conan Doylen romaaneissa ja novelleissa, sekä myöhemmin radiokuunnelmissa, näytelmissä, elokuvissa, televisiosarjoissa ja peleissä. Häntä ovat esittäneet mm. John Barrymore, Basil Rathbone, Leonard Nimoy, John Cleese, Peter Cushing, Christopher Lee ja Benedict Cumberbatch. Vaikka olen ollut tietoinen hahmosta pienestä pitäen, en ollut lukenut yhtäkään Conan Doylen teosta tai katsonut ainuttakaan filmatisointia. Kun vuonna 2009 näin ensimmäiset trailerit ja mainokset uudesta Sherlock Holmes -elokuvasta, kiinnostukseni nousi. Pääosassa nähtäisiin Iron Manista (2008) nimikkohahmoa näyttelevä Robert Downey Jr, joka sai minut tietty heti vakuuttuneeksi taidoistaan. Elokuva ilmestyi vähän yli kuukauden myöhässä Suomeen ja kävin katsomassa sen innokkaana isäni kanssa. Sherlock Holmes oli mielestäni aivan mahtava ja olen nähnyt sen useasti uudestaan. Viime vuonna en katsonut leffaa ollenkaan, joten minun teki erittäin paljon mieli katsoa se jälleen uudestaan ja niin teinkin.

Etsivä Sherlock Holmes ja hänen apulaisensa John Watson saavat kiinni noituutta harjoittavan lordi Blackwoodin, joka tuomitaan kuolemaan useasta murhasta. Kun tapaus tuntuu olevan loppuunkäsitelty, lordi Blackwood nähdään mystisesti elävänä, jolloin Holmesin ja Watsonin täytyy selvittää, mistä on kyse.

Sherlock Holmesina nähdään tosiaan Robert Downey Jr, joka on nappivalinta rooliin. Hahmo on erilainen kuin aiemmin, sillä Holmesista on tehty toiminnallisempi, mutta sama älykkyys ja päättelykyky löytyvät yhä. Downey Jr on uskottava arvostettuna salapoliisina, kunnon toimintasankarina, sekä älykkäänä tutkijana. Holmes on erikoinen persoona ja käyttää aikaansa outoihin kokeisiin. Hän ei täysin tunnu tietävän, mitkä hänen sanomisistaan tuntuvat muista pahalta, mikä tuottaa hänelle ongelmia. Elokuvassa tuodaan hienosti esille, että hänen taitonsa huomata kaikki ympärillään on samalla sekä hänen lahjansa että hänen kirouksensa.
     Holmesin ystävää ja apulaista, lääkäri John Watsonia näyttelee Jude Law, joka on myös mainio valinta. Watson arvostaa Holmesin taitoja, mutta samalla häntä ärsyttää Holmesin kummallisuus. Watson on menossa naimisiin Mary-nimisen naisen (Kelly Reilly) kanssa, mutta etsiväjutut häiritsevät tulevaa avioliittoa. Lojaalina ystävänä Watson ei koskaan jätä Holmesia pulaan, vaikka etsivän temppuilut kuinka kävisivätkin hermoille. Watsonilla on historiansa armeijassa, joten hän on loistava taistelija.
     Lordi Blackwoodia esittää Mark Strong, joka tuntui esittävän vuoden sisään useita pahisrooleja. Tämän jälkeen Strong nähtiin roistona Kick-Assissa (2010) ja Robin Hoodissa (2010). Mikäs siinä, sillä Strong on erinomainen valinta pahikseksi, sillä häneltä löytyy oikeanlainen ääni ja hän kykenee näyttämään häijyjä ilmeitä kasvoillaan. Lordi Blackwood käyttää "pimeää taikuutta", jolla hän saa ihmiset pelon valtaan. Kyseessä on vahva antagonisti, mikä tuo lisäarvoa leffalle.
     Rachel McAdams näyttelee Irene Adleria, Sherlock Holmesin heikkoutta. Elokuvassa vihjaillaan, että Irenella ja Holmesilla on ollut jonkinlainen menneisyys, mutta se jätetään auki, jolloin heidän suhteensa on entistäkin mielenkiintoisempi. Irene on nimittäin rikollinen, eikä vain hieno leidi, millaiseksi hän pukeutuu. McAdams sopii rooliin ja hänestä löytyy oikeanlaista salaperäisyyttä.
     Elokuvassa nähdään myös tuttuja hahmoja Sherlock Holmesin vanhoista seikkailuista, kuten komisario Lestrade (Eddie Marsan), sekä Holmesin ja Watsonin kanssa samassa talossa asuva neiti Hudson (Geraldine James), joka ei pidä Holmesin toiminnasta. Mukana on myös William Houstonin esittämä konstaapeli Clark, joka luottaa Holmesiin täysin.

En ole aiempia Sherlock Holmes -leffoja nähnyt, mutta olen varma, että tämä sisältää enemmän toimintaa kuin ne. Puhdas toimintaelokuva ei ole kuitenkaan kyseessä, vaan tarina pohjautuu juuri salapoliisityöhön, kuten Sherlock-seikkailun kuuluukin. Holmesin päättelykykyä esitetään taidokkaasti ja elokuvassa annetaan pieniä vihjeitä totuudesta. Ei ole mikään erikoinen paljastus, että oikeaa magiaa ei leffassa esiinny, vaan kaikille oudoille tapahtumille löytyy järkeviä selityksiä. Silti lordi Blackwoodin uhkaavuus välittyy hienosti katsomoon ja läpi elokuvan kulkee oikeanlainen jännite, eikä se päästä otteestaan. Katsojana jämähtää kiinnostuneena tuijottamaan ruutua ja janoamaan vastauksia. Vanhoista Sherlock-seikkailuista pitäville tämä on luultavasti turhan rankka pätkä, mutta onkin hienoa, että hahmosta on voitu tehdä erilainen. Toimintaa on, muttei mitenkään älyvapaasti, jotta uskottavuus katoaisi. Silloin kun Sherlock ei täysin laskelmoi vastustajansa liikkeitä, hän lähinnä vain läpsii, jolloin vastus ärsyyntyy lisää. Holmes ei olekaan toimintaosuuksissa ihan yhtä taitava kuin hänen toverinsa Watson.

Holmesin ja Watsonin toveruus on elokuvan sydän. Robert Downey Jr:n ja Jude Law'n kaverikemia toimii täydellisesti ja siihen kun vielä heittää kolmen käsikirjoittajan kynäilemän, nokkelan dialogin, kaksikkoa katsoisi mielellään vielä kauemminkin. Jos kumpi tahansa hahmoista ei toimisi, ei elokuvakaan toimisi kovin kummoisesti. Kaksikon käymät keskustelut ovat luonnollisia, jolloin tuntuu aidosti siltä, että he ovat tunteneet kauan ja dialogin nopeasta tahdista tulee esille heidän älykkyytensä. Kaksikko tuo huumoria mukaan, mikä onkin tarpeellista, sillä pääasiassa kyseessä on yllättävän totinen ja synkkä filmi. Toiminnan tapaan huumorikaan ei mene yli, jolloin kokonaisuus toimii hienosti.

Elokuvan on ohjannut Guy Ritchie, jonka tyyli on selkeä. Nokkela sanailu, tyylikkäät toimintakohtaukset, sekä erikoinen huumori tuntuvat olevan osa Ritchien elokuvia. Visuaalinen ilme on kaikin puolin onnistunut. Kameratyöskentely on tasaista, vaikka toimintakohtauksissa onkin mukana hieman heiluvampaa kuvausta. Tehosteet ovat hillityn näyttäviä. Puvustuksella, maskeerauksella ja lavastuksella on saatu ajankuva upeasti tuotua mukaan (Sherlock Holmes siis tapahtuu 1800-luvulla). Leikkaus on sujuvaa ja äänitehosteet kuulostavat erinomaisilta. Musiikista vastaa Hans Zimmer, jonka sävellykset elokuvaa varten ovat aivan täydelliset! Hyviä ja mieleenpainuvia leffamusiikkeja saa nykypäivänä hakea kissojen ja koirien kanssa, mutta onneksi on Zimmer, joka säveltää lähes vuosittain jotain hienoa. Sherlock Holmesin soundtrack on yksi suosikeistani.

Blu-rayn kuvanlaatu on todella hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on "Maximum Movie Mode", jonka avulla leffan voi katsoa "Focus Pointien" kanssa, eli tiettyjen kohtauksien aikana voi katsoa, miten ne on tehty. "Focus Pointit" voi katsoa myös erikseen ja ne kestävät yhteensä noin puoli tuntia. Mukana on myös "Behind the Story"-osio, joka sisältää hieman alle vartin kestävän pätkän "Sherlock Holmes: Reinvented", jossa puhutaan uudenlaisesta Holmesista.

Yhteenveto: Sherlock Holmes on erinomainen elokuva, joka tuo tutun etsivän takaisin suosioon ja tuo hahmoon uusia puolia. Vaikka pohjalla on perinteistä salapoliisimeininkiä, mukaan on lisätty toimintaa ja huumoria. Juttu on onnistuneesti päivitetty 2000-luvulle, vaikka aikakausi onkin 1800-lukua. Robert Downey Jr ja Jude Law ovat nappivalinnat Holmesiksi ja Watsoniksi, ja heidän ystävyytensä loistaa läpi leffan. Ohjaaja Guy Ritchien tyyli tulee hyvin esille näyttävyydessä ja upeassa dialogissa. Ajankuva on hienosti toteutettu. Hans Zimmerin säveltämä musiikki tuo mukaan lisämahtia ja elokuvan soundtrackia kuuntelee mielellään yhä uudelleen ja uudelleen. Suosittelen katsomaan Sherlock Holmesin, jos sen idea, hahmot, tarina ja/tai näyttelijät kiinnostavat. Se ei toimi kaikille toimintansa ja tyylinsä takia, mutta sille kannattaa silti antaa mahdollisuus. Tapaus jätetään jollain tapaa auki ja tutkimukset jatkuivatkin vuonna 2011, kun Sherlock Holmes: A Game of Shadows ilmestyi.




Kirjoittanut: Joonatan, 6.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.blog.hollywoodtoysandcostumes.com
Sherlock Holmes, 2009, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Silver Pictures, Wigram Productions, Internationale Filmproduktion Blackbird Dritte, Lin Pictures