Arvostelu: Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride & Prejudice - 2005)

YLPEYS JA ENNAKKOLUULO

PRIDE & PREJUDICE

Ohjaus: Joe Wright

Pääosissa: Keira Knightley, Matthew Macfadyen, Brenda Blethyn, Donald Sutherland, Rosamund Pike, Jena Malone, Tom Hollander, Penelope Wilton, Judi Dench, Simon Woods, Carey Mulligan, Rupert Friend, Talulah Riley, Kelly Reilly, Tamzin Merchant, Claudie Blakley, Cornelius Booth ja Peter Wright

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 3

Pride & Prejudice, eli suomalaisittain Ylpeys ja ennakkoluulo perustuu Jane Austenin samannimiseen kirjaan vuodelta 1813. Kirjan pohjalta oli jo tehty muun muassa elokuva vuonna 1940 ja televisiosarjat vuosina 1980 ja 1995. Austenin toiseen kirjaan perustuneen Järki ja tunteet -elokuvan (Sense and Sensibility - 1995) oltua kehuttu hitti, Working Title Films ryhtyi suunnittelemaan elokuvaa Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Deborah Moggach työsti elokuvan käsikirjoitusta ja lähinnä television parissa työskennellyt Joe Wright pestattiin ohjaajaksi. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2004 ja lopulta Ylpeys ja ennakkoluulo sai maailmanensi-iltansa 25. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa, lavastus, puvustus ja musiikki), sekä kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras komedia- tai musikaalielokuva ja naispääosa). En ollut itse nähnyt elokuvaa aiemmin, mutta olin tiennyt sen olemassaolosta sen ilmestymisestä lähtien. Kun huomasin Ylpeyden ja ennakkoluulon täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan vihdoin ja samalla arvostella sen.

1700-luvun lopun Englannissa rouva Bennet säikähtää tajutessaan, ettei yksikään hänen tyttäristään voi itsekseen jatkaa suvun perintöä ja ryhtyykin etsimään sopivia sulhoja jokaiselle.

Ylpeys ja ennakkoluulo keskittyy Bennetin perheeseen, johon kuuluvat iäkäs isä herra Bennet (Donald Sutherland) ja hössöttävä äiti rouva Bennet (Brenda Blethyn), sekä heidän tyttärensä, rauhallinen Jane (Rosamund Pike), kirjoihinsa uppoutuva Elizabeth (Keira Knightley), hiljainen Mary (Talulah Riley) ja villimmät Kitty (Carey Mulligan) ja Lydia (Jena Malone). Kun rouva Bennet eräänä päivänä oikeasti hoksaa, että hänen miehensä on tullut vanhaksi ja ettei heillä ole yhtäkään miesperijää, hän alkaa pikaisesti etsimään sopivia miehiä tyttärilleen, jottei sukulinja katkea kuin seinään. Blethyn on hupaisa osassaan, Sutherlandin taas tarjotessa rauhallisemman vanhemman isähahmona. Tyttäristä muut jäävät varsin yksiulotteisiksi, mutta merkittävimmäksi nouseva Elizabeth on mainio ja kiinnostava hahmo. Knightley tarjoaa uralleen poikkeuksellisen vakuuttavan roolisuorituksen nuorena ja innokkaana, mutta silti epäilevänä ja kirjojensa pariin katoavana nuorena naisena.

     Elokuvassa nähdään myös Matthew Macfadyen herra Darcyna, joka iskee silmänsä Elizabethiin, Tom Hollander herra Collinsina, joka myöskin iskee silmänsä Elizabethiin, Simon Woods herra Bingleynä, joka iskee silmänsä Janeen, Kelly Reilly Bingleyn siskona Carolinena, Rupert Friend sotilas Wickhamina, joka iskee silmänsä Lydiaan, sekä Judi Dench herra Darcyn tiukkana tätinä lady Catherinena ja Penelope Wilton rouva Gardinerina. Sivunäyttelijät ovat erittäin mainiot rooleissaan. Macfadyenin ja Knightleyn väliltä löytyy vahvaa kemiaa ja he tulkitsevat rakastumista toisiaan kohtaan monipuolisesti ja usein onnistuneen pienieleisesti.

Ylpeys ja ennakkoluulo ei ole varsinaisesti mitään jatkoa myöskin Jane Austenin kirjaan perustuneelle, kymmenen vuotta aiemmin ilmestyneelle Järjelle ja tunteille, mutta se on selvästi saman kirjailijan kynästä syntynyt hengenheimolainen, joka monilta paikoin tukee aiempaa tarinaa. Nimensä mukaisesti elokuvassa kuvataan hahmojen ylpeyttä ja ennakkoluuloja, ja miten nämä ilmenevät eri tavoin eri hahmoilla - etenkin päähahmoilla Elizabethilla ja herra Darcylla. Elizabeth on ennakkoluuloinen jäykkää herra Darcya kohtaan ja ylpeänä torjuu tämän kosintayritykset, nähden ne lähinnä epätoivoisina. Herra Darcy taas on ennakkoluuloinen vähävaraisempaa Bennetin perhettä kohtaan. Hahmot ovat katsojan vinkkelistä yhä vain selvemmin rakastuneet toisiinsa, mutta hahmot, jopa Elizabeth ja herra Darcy itse, luulevat heidän inhoavan toisiaan.

Pääkaksikon rakkauskertomus on toisaalta poikkeuksellinen juuri tästä syystä ja kaikenlainen jossittelu on yllättävänkin kiinnostavaa. Ja jotta homma ei varmasti kävisi tylsäksi, on mukana tosiaan erilaisia kilpakosijoita ja Elizabethin siskoihin liittyvää draamaa. Eikä leffa pelkkää draamaa ole, vaan siitä löytyy myös hyvä annos huumoria. Hauskinta on läpi elokuvan toistuva vitsi, missä kaksi hahmoa käyvät yksityistä keskustelua, vain huomatakseen, että muu Bennetin perhe on ollut salakuuntelemassa oven takana isää ja äitiä myöten. Kaikki tämä johtaa loppuhuipennukseen, jota ymmärrettävästi pidetään yhtenä ikonisimmista rakkaustarinoiden finaaleista.

Elokuvan on ohjannut Joe Wright, joka saa näyttelijöistään paljon irti ja rakentaa ilmapiiriä onnistuneesti. Deborah Moggach tasapainottelee pääasiassa hyvin useiden juonikuvioiden kanssa ja hänen työstämä dialoginsa on mainiota. Ylpeys ja ennakkoluulo on myös teknisesti pätevä teos. Elokuva on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus upeaa ja maskeerauksetkin oivat. Äänimaisema on hyvin pistetty kasaan Dario Marianellin tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.12.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pride & Prejudice, 2005, Universal Pictures, StudioCanal, Working Title Films, Scion Films

Arvostelu: Deadpool & Wolverine (2024)

DEADPOOL & WOLVERINE

Ohjaus: Shawn Levy

Pääosissa: Ryan Reynolds, Hugh Jackman, Emma Corrin, Matthew Macfadyen, Morena Baccarin, Rob Delaney, Leslie Uggams, Karan Soni, Brianna Hildebrand, Stefan Kapičić, Shioli Kutsuna, Aaron Stanford ja Peggy

Genre: toiminta, komedia

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

Marvelin sarjakuviin perustuva elokuva Deadpool (2016) oli kriitikoiden kehuma hitti, joten jatkoa oli luvassa. Deadpool 2 (2018) menestyi yhtä vahvasti ja kolmannen leffan suunnittelu käynnistyi heti. Aluksi suunnitelmissa oli elokuva kakkosleffassa esitellystä X-Force -tiimistä, mutta suunnitelmat kariutuivat, kun Disney-studio osti 20th Century Fox -yhtiön, joka omisti oikeudet Deadpooliin ja muihin Marvelin mutanttihahmoihin. Päätähti Ryan Reynolds halusi tehdä kolmannesta elokuvasta Deadpoolin ja Wolverinen yhteiselokuvan, siitäkin huolimatta, että Wolverinea näytellyt Hugh Jackman oli todennut, ettei enää palaisi rooliin Logan-elokuvan (2017) jälkeen. Vuonna 2022 Jackman kuitenkin pyörsi päätöksensä, sillä ei päässyt eroon halusta nähdä hahmot seikkailemassa yhdessä. Disney ja Marvel Studios innostuivat kaksikon ideoista ja tuotanto pyörähti käyntiin. Kuvaukset alkoivat toukokuussa 2023, mutta ne jouduttiin keskeyttämään heinäkuussa, kun näyttelijöiden lakko käynnistyi Hollywoodissa. Syksyllä leffa saatiin kuvattua loppuun ja nyt Deadpool & Wolverine saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin valtavasti ensimmäisestä Deadpoolista ja tykkäsin myös jatko-osasta. Olen odottanut kolmososaa innoissani ja intoni räjähti, kun kuvauksista vuodettiin internetiin kuva, jossa nähtiin Hugh Jackman ensi kertaa sarjakuvista tutussa keltasinisessä Wolverine-puvussa. Pääsin näkemään elokuvan ensimmäisen puolituntisen jo pari viikkoa sitten, osallistuessani virtuaaliseen haastattelutilaisuuteen, jossa paikalla olivat sarjan näyttelijät ja tekijät (haastattelutekstin voi lukea tästä) ja kävin katsomassa Deadpool & Wolverinen päivää ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä ISENSE-salissa, sekä heti uudestaan seuraavan yön ennakkonäytöksessä IMAX-salissa 3D:nä.

Wade "Deadpool" Wilson saa tietää maailmansa kohtalon olevan vaakalaudalla ja pelastaakseen rakkaimpansa, hänen täytyy matkata halki multiversumin ja etsiä avukseen Wolverine.

Kuten elokuvan nimestä voi päätellä, Ryan Reynolds ja Hugh Jackman palaavat rooleihinsa Wade Wilsoniksi ja Loganiksi, eli rääväsuiseksi palkkatappaja Deadpooliksi ja adamantium-kynsiensä kanssa raivoavaksi Wolverineksi. Tämähän ei toki ole ensimmäinen kerta, kun näyttelijät esittävät näitä hahmoja samassa leffassa, sillä kummatkin nähtiin vuoden 2009 X-Men Origins: Wolverinessa, mutta tuota... ei puhuta siitä rainasta yhtään enempää. Reynolds on tuttuun tapaansa elämänsä parhaassa vedossa punanuttuisena törkyturpana, pitäen taas roimasti hauskaa, mutta tuoden hahmoonsa myös ehtaa sydäntä. Jackman taas, no, hän nyt vain on Wolverine. Hän on aina fantastinen roolissa ja hänen ja Reynoldsin kemiat pelaavat yhteen juurikin niin hyvin kuin fanit ovat märissä päiväunissaan haaveilleet.

     Elokuvassa nähdään myös aiemmista Deadpool-leffoista vanhoja tuttuja, kuten Morena Baccarinin näyttelemä Deadpoolin rakastama Vanessa, Leslie Uggamsin esittämä Sokea Al, Karan Sonin esittämä taksikuski Dopinder, Brianna Hildebrandin näyttelemä Negasonic Teenage Warhead ja Rob Delaneyn esittämä lämpöä ja rakkautta uhkuva Peter. Uusina tuttavuuksina elokuva esittelee Succession-sarjasta (2018-2023) tutun Matthew Macfadyenin esittämän herra Paradoxin ja The Crown -sarjasta (2016-2023) tutun Emma Corrinin näyttelemän Xavierin siskon Cassandra Novan. Niin ja ei pidä tietenkään unohtaa Peggyä, Britannian rumimmaksi koiraksi palkittua hauvaa, joka tekee elokuvassa debyyttiroolinsa, ihastuttaen niin Deadpoolin kuin taatusti katsojatkin. Sivunäyttelijät suoriutuvat rooleistaan mainiosti, joskin Corrinin hahmo jää lopulta hieman tylsäksi antagonistiksi.

Siitä lähtien, kun Disney osti Foxin ja Marvel Studios sai käyttöönsä Foxin omistamat mutanttihahmot, moni (minä mukaanlukien) on jännittänyt, kuinkakohan Deadpoolin käy? Roolitetaanko hahmo uudestaan ja muokataanko hahmo Disneyn lapsiystävälliseen brändiin sopivammaksi? Deadpool & Wolverine haluaakin heti ensiminuuteillaan osoittaa, että siirtyminen studiolta toiselle ei ole poistanut lainkaan leffasarjan särmää ja ronskiutta, vaan jo alkutekstien aikana meno on niin räävitöntä ja veristä, että voi pojat. Parituntinen elokuva on täynnä raakuuksia ja kiroilua, sekä Deadpoolille ominaista paskanjauhantaa suuntaan jos toiseen. Leffa pursuaa metavitsejä, joista suuri osa kohdistuu tietty Marvelin elokuvauniversumiin ja Disneyhyn, eivätkä fanitkaan säästy. Tekijöitä ei ole ryhdytty rajoittamaan ja hyvä niin.

Luvassa onkin mitä lystikkäin supersankariviihdepläjäys, jonka luulisi miellyttävän näiden hahmojen faneja suunnattomasti. Elokuva tarjoaa runsaasti toimintaa ja nauraa saa kohtaus toisensa perään, mutta mukana on myös synkempiä ja herkempiä hahmovetoisia hetkiä, etenkin Wolverinen kanssa. Elokuvan juoni voi tuntua ohkaiselta ja pikemminkin raameilta, joiden kautta nämä kaksi nimikkohahmoa saadaan tekemään yhteistyötä, mutta kun Deadpool ja Wolverine ovat yhdessä ruudulla, ei toisaalta ole edes juuri väliä, mitä he tekevät, kunhan he tekevät sen yhdessä. Hahmojen ja heidän näyttelijöidensä välinen kemia vie täysin mukanaan ja heitä olisi jäänyt mielellään katsomaan kauemminkin. Marvel-pomo Kevin Feigen mukaan mutantit saapuvat nyt ryminällä Marvelin elokuvauniversumiin ja X-Men '97 -animaatiosarjan (2024-) ja Deadpool & Wolverinen jälkeen olen vesi kielellä ottamassa lisää.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Shawn Levy, jonka kahta aiempaakin leffaa, Free Guyta (2021) ja The Adam Projectia (2022) tähditti Ryan Reynolds. Levy pitää veikeää tunnelmaa hyvin yllä ja koettelee rajoja, mutta ei kaiken räävittömyyden keskellä unohda tosissaan keskittyä sen kahden nimikkohahmon sisäisiin ongelmiin ja kasvutarinoihin. Hänen, Levyn ja aika monen muun työstämä käsikirjoitus saattaa hieman ontua juonipuolella, mutta korvaa sen lähes kaikella muulla. Lisäksi Deadpool & Wolverine on myös teknisesti pätevä teos. Se on hyvin kuvattu ja tarpeeksi napakasti leikattu kasaan (leffassa jopa vitsaillaan nykypäivän ylipitkistä elokuvista). Lavasteet ovat oivat ja puvustustiimi on tehnyt upeaa työtä. Kun Deadpool ja Wolverine nähdään vihdoin samassa kuvassa punamustassa ja keltasinisessä asussaan, ilopissa saattaa lirahtaa housuun yhdellä jos toisellakin. Ei siinä mennyt kuin neljännesvuosisata, että Jackmanille saatiin vihdoin ylle hahmon ikoninen sarjakuva-asu. Erikoistehosteet toimivat pääasiassa hyvin ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Rob Simonsenin musiikit eivät jää mieleen, mutta päässä soi leffan jälkeen parikin täsmähittibiisiä, etenkin alkuteksteihin valittu riemastuttavuus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Deadpool & Wolverine, 2024, Marvel Studios, 20th Century Studios, 21 Laps Entertainment, Donners' Company, Maximum Effort, TSG Entertainment

Arvostelu: Operaatio Mincemeat (Operation Mincemeat - 2021)

OPERAATIO MINCEMEAT

OPERATION MINCEMEAT

Ohjaus: John Madden

Pääosissa: Colin Firth, Matthew Macfadyen, Kelly Macdonald, Penelope Wilton, Johnny Flynn, Jason Isaacs, Simon Russell Beale, Paul Ritter, Will Keen, Nicholas Rowe, Alexander Beyer ja Hattie Morahan

Genre: sota, draama

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Operaatio Mincemeat perustuu Ben Macintyre samannimiseen kirjaan (Operation Mincemeat - 2010), joka pohjautuu tositapahtumiin samannimisestä huijausoperaatiosta toisessa maailmansodassa. Elokuvan teosta ilmoitettiin keväällä 2019 ja sen kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Operaatio Mincemeat sai maailmanensi-iltansa marraskuussa 2021 Australiassa ja nyt se saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itselleni kyseinen operaatio ei ollut entuudestaan tuttu, mutta Colin Firthin mukanaolo oli jo tarpeeksi houkutellakseen minut katsomaan elokuvaa. Kävinkin katsomassa Operaatio Mincemeatin sen lehdistönäytöksessä jo yli kuukausi ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1943 komentajakapteeni Ewen Montagu ja MI5:llä työskentelevä Charles Cholmondeley kehittelevät suunnitelman huiputtaa natseja luulemaan, että liittoutuneiden joukot aikovat hyökätä Kreikkaan Sisilian sijaan. Onnistuessaan tämä operaatio Mincemeat olisi sotahistorian suurin huijaus.

Colin Firth ja Matthew Macfadyen näyttelevät Ewen Montagua ja Charles Cholmondeleytä, jotka ryhtyvät yhteistuumin työstämään suurluokan huijausta, joka voisi kääntää sodan kulun liittoutuneiden eduksi. Apunaan heillä ovat Penelope Wiltonin esittämä Hester Leggett ja Kelly Macdonaldin näyttelemä Jean Leslie. Firth, Macfadyen, Wilton ja Macdonald ovat kaikki erittäin mainioita rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojaan, jotka joutuvat suuren paineen alle operaationsa kanssa. Jos nelikko epäonnistuu, on vaarana, että natsit onnistuvat hoksaamaan muitakin liittoutuneiden huijauksia. Katsojana jännittää yhtä lailla nelikon kanssa, että kuinka hommassa tulee käymään?

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Hattie Morahan Ewenin vaimona Iris Montaguna, Mark Gatiss Ewenin veljenä Ivor Montaguna, Simon Russell Beale pääministeri Winston Churchillinä, Jason Isaacs amiraali John Godfreynä ja Johnny Flynn tämän oikeana kätenä, Ian Fleminginä. Kyllä, juurikin sinä Ian Fleminginä, joka loi agentti James Bondin ja kirjoitti useita 007-kirjoja palveltuaan laivastossa. Operaatio Mincemeat sisältääkin kenties vuoden tähän asti parhaan sivujuonen, kun Fleming alkaa hiljalleen poimimaan ideoita ikonista kirjasarjaansa varten. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin - erityisesti Isaacs, josta löytyy karismaa, arvokkuutta ja vimmaa amiraaliksi, joka on alusta alkaen operaatio Mincemeatia vastaan.

Operaatio Mincemeat osoittautui todella positiiviseksi yllätykseksi. Huijauksen ympärillä pyörivä tarina nappasi minut nopeasti mukaansa ja piti tiukasti otteessaan lähes koko keston. Oikeastaan vain hieman tyhjänpäiväinen romanttinen kolmiodraama heikentää muuten parhaimmillaan hyvinkin tiivistunnelmaista sotadraamaa. Minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä, mistä Mincemeat-operaatiossa oli kyse tai kuinka se sujui, joten jännitin yhtä lailla hahmojen kanssa. Operaatio onkin erittäin mielenkiintoinen. Siinä yritetään naamioida valmiiksi kuollut mies brittilaivaston upseeriksi, jolla on kannossaan tekaistuja papereita koskien sotasuunnitelmia ja sitten toivotaan, että ne paperit päätyisivät natsien käsiin, jotka tarttuisivat syöttiin ja vetäisivät puolustuksensa Sisiliasta. Monimutkikas ja pähkähullu idea tuntuu heti tuhoon tuomitulta, mutta myös moraalisesti kyseenalaiselta.

Katsojan tavoin myös hahmotkin joutuvat pääasiassa sormet ristissä toivomaan, että homma onnistuu, sillä ruumishuoneelta löytynyt poloinen lähetetään yksinään Espanjan rannikolla löydettäväksi. Elokuvassa on vahva vakoojahenki yllä, mutta toisin kuin vakoojatarinoissa yleensä, nämä hahmot eivät itse matkusta suorittamaan operaatiota. Tämä vain lisää filmin kiinnostavuutta. Sen lisäksi, että tämä osuus operaatiosta on koukuttavaa seurattavaa, on myös yllättävänkin vangitsevaa, kun ensimmäisellä puoliskolla iso osa filmistä käytetään siihen, kun hahmot keksivät todella yksityiskohtaista taustatarinaa tekaistulle upseerilleen. Jossain kohtaa niin he kuin katsojakin alkavat uskomaan tyypin olleen oikeasti olemassa.

Elokuvan on ohjannut John Madden, joka oli aiemmin tehnyt mm. Oscar-palkitun Rakastuneen Shakespearen (Shakespeare in Love - 1998) ja ilahduttavan The Best Exotic Marigold Hotelin (2011). Maddenin työ tässä on varsin onnistunutta ja tunnetuimmista töistään poiketen hän hoitaa homman vakavammin - joskin leffasta löytyy myös parit oivat vitsit. Maddenin ohjauksessa on myös tiettyä reippautta, eikä elokuva muutu koskaan raskassoutuiseksi. Michelle Ashfordin käsikirjoitus on myös mainio, kuten on elokuvan tekninen toteutus. Operaatio Mincemeat on kuvattu taidokkaasti ja leikattu sujuvasti kasaan. Lavastajat ja puvustajat tekevät loistotyötä ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Thomas Newman tuo tuttuun tapaansa oman vahvan lisäyksensä tunnelmaan säveltämillään musiikeilla.

Yhteenveto: Operaatio Mincemeat on mukaansatempaavan jännittävä sotadraama, joka pitää koukussaan, vaikka historiaa tunteva katsoja tietäisikin jo lopputuleman. On erittäin kiinnostavaa seurata tämän operaation etenemistä suunnitteluvaiheesta itse toteutukseen. Operaatio kuulostaa heti täysin pähkähullulta ja onkin jopa käsittämätöntä, että tällaista on ihan oikeasti yritetty. Jännittäviä hetkiä on luvassa useita, tehtävän saadessa jatkuvasti erilaisia takaiskuja. Operaation lisäksi filmi pitää sisällään kiehtovan sivujuonen siitä, kun Ian Fleming ryhtyy suunnittelemaan James Bond -kirjojaan. Näyttelijät suoriutuvat kaikki taidokkaasti rooleistaan. John Maddenin ohjaus on oivallista ja tekniseltä puoleltaankin filmi on mainio. Jos siis Ukrainan kauhistuttavasta tilanteesta huolimatta kaipaat pätevästi toteutettua sotakertomusta elämääsi, suosittelen lämpimästi Operaatio Mincemeatin katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Operation Mincemeat, 2021, See-Saw Films, Cohen Media Group, Archery Pictures, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Kolme muskettisoturia (The Three Musketeers - 2011)

KOLME MUSKETTISOTURIA

THE THREE MUSKETEERS

Ohjaus: Paul W. S. Anderson
Pääosissa: Logan Lerman, Matthew Macfadyen, Ray Stevenson, Luke Evans, Milla Jovovich, Christoph Waltz, Gabriella Wilde, Freddie Fox, Orlando Bloom, Mads Mikkelsen, Juno Temple, James Corden, Dexter Fletcher ja Til Schweiger
Genre: seikkailu, toiminta
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 12

"Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!"

The Three Musketeers, eli suomalaisittain Kolme muskettisoturia perustuu Alexandre Dumasin samannimiseen klassikkokirjaan (Les trois mousquetaires) vuodelta 1844. Viimeisen pitkälti yli vuosisadan aikana kirjan pohjalta on tehty lukemattomia näytelmiä, pelejä, sarjakuvia, televisiosarjoja ja tietty myös elokuvia. Ensimmäinen filmatisointi on lyhyt mykkäelokuva Les trois mousquetaires vuodelta 1903, minkä jälkeen on tehty jopa yli 20 elokuvaa kirjan pohjalta. 2000-luvulla Constantin Film alkoi työstämään uutta leffaa muskettisotureista, aikomuksenaan modernisoida Dumasin tarinaa. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja lopulta Kolme muskettisoturia sai maailmanensi-iltansa 1. syyskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys ja kriitikot lyttäsivät sen täysin. Silti ohjaaja Quentin Tarantino paljasti sen yhdeksi suosikkielokuvakseen vuodelta 2011. Itse näin leffan vuoden tai kaksi sen ilmestymisen jälkeen, kun vuokrasimme sen isäni kanssa. En pitänyt näkemästäni, enkä ole katsonut elokuvaa uudestaan. Kuitenkin nyt kun Kolme muskettisoturia täyttää kymmenen vuotta, päätin antaa leffalle uuden mahdollisuuden. Katsoinkin elokuvan, kun se tuli televisiosta eräänä iltana.

1600-luvun Ranskassa nuori d'Artagnan matkaa Ranskaan, toiveenaan päästä muskettisoturiksi. Hän päätyykin auttamaan legendaarista muskettisoturikolmikkoa, kun nämä saavat selville Pariisin kardinaalin ja Buckinghamin herttuan salakavalan juonen ajaa Ranska ja Englanti sotaan.

Logan Lerman osoitti vuotta aiemmin Percy Jackson: Salamavarkaassa (Percy Jackson & the Olympians: The Lightning Thief - 2010) olevansa pätevä valinta seikkailuleffan nuoreksi sankariksi. Harmi vain, ettei hän onnistu toistamaan tätä Kolmessa muskettisoturissa. Lerman esittää tietty d'Artagnania, jonka lahjat miekkailijana ovat tehneet hänestä aika ylimielisen. Kuitenkin sen sijaan, että Lerman kääntäisi ylimielisyyttä edukseen tietyllä pilkkeellä silmäkulmassaan, hän on lähinnä ärsyttävä nulikka. Kun tämä haastaa muskettisoturit taisteluun, katsojana toivoo, että nämä antaisivat tälle kunnon selkäsaunan, jotta d'Artagnan luikkisi häntä koipien välissä takaisin sinne, mistä tulikin.
     Nimen mukaisina kolmena muskettisoturina, Athosina, Porthosina ja Aramiksena nähdään Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans, jotka sopivat kaikki rooleihinsa (etenkin kuin suoraan aikakaudelta ulkonäkönsä puolesta repäisty Macfadyen). Ongelma heidän kohdalla onkin se, kuinka hahmot on kirjoitettu mukaan. He nimittäin lähinnä vain ovat. Jokainen kolmikosta jää täysin yksiulotteisiksi pahveiksi, aivan kuin tekijät eivät edes haluaisi kertoa heistä. Mitään legendaarista ei kolmikosta löydy ja kun trio lopussa yhdistää miekkansa ja huudahtaa ikonisen tunnuslauseensa, ei tämä tunnu millään lailla ansaitulta hetkeltä.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään aikamoinen tähtikaarti, johon kuuluu mm. Milla Jovovich juonittelevana ja kaikille osapuolille töitä tekevänä Milady de Winterinä, Christoph Waltz Ranskaa vastaan juonittelevana kardinaali Richelieuna, Orlando Bloom niljakkaana Buckinghamin herttuana, Mads Mikkelsen häijynä kapteeni Rochefortina, sekä... talk show -juontaja James Corden muskettisotureiden avustajana? Cordenin on tarkoitus tuoda mukaan komediallista kevennystä, mutta homma hoidetaan kiusallisen huonosti. Hän ei sovi elokuvaan lainkaan ja lähinnä vain rikkoo koko filmin joka kerta saapuessaan kuvaan. Mikkelsenin ja Waltzin lahjat valuvat täysin hukkaan tylsissä rooleissa. Bloom taas on järkyttävän surkea teatraalisena herttuana. Jovovich sentään pääsee näyttämään notkeuttaan, mutta lopulta hän tuntuu olevan mukana vain, koska on ohjaaja Paul W. S. Andersonin vaimo.

Voi pojat, Kolme muskettisoturia on huono elokuva. Se on niin huono, ettei Alexandre Dumas vain käänny haudassaan. Ei, hän pyörii kuin mikäkin fidget spinner. Olen itse asiassa käynyt Dumasin haudalla Panthéonissa, Pariisissa. Äitini fanittaa Dumasin kirjoja ja olikin hieno hetki, kun löysin haudan ja näytin sen äidilleni. Tämä tapahtui vuonna 2009, kun tämä elokuva oli vasta esituotannossa. Olisikin mielenkiintoista käydä näin jälkikäteen tarkistamassa, onko Dumas-poloinen (tai mitä hänestä on enää jäljellä) toipunut filmin aiheuttamista traumoista. Ongelma ei ole vain se, että leffa modernisoi klassista tarinaa - Guy Ritchien Sherlock Holmes (2009) on esimerkki siitä, että tietynlainen modernisointi voi toimia. Kuten aiemmin kävi selväksi, isona ongelmana on jo se, kuinka huonosti filmi hyödyntää pääkolmikkoaan ja kuinka rasittavan se tekee d'Artagnanista. Kun hahmot ovat näin kehnoja, ei heidän seikkailunsakaan jaksa innostaa.

Jos tätä siis voi seikkailuksi kutsua. Elokuva sisältää lähinnä todella kömpelösti kiemurtelevan pahisten juonen, mikä ei kiinnosta ja sitten täysin idioottimaisia toimintakohtauksia, jotka viihdyttävät lähinnä tyhmyydellään. Silloin, kun taistelut eivät yritä kopioida Pirates of the Caribbeania (2003-), ne ovat vain puuduttavia mäiskeitä, joita välillä tehostetaan hidastuksilla ja välillä nopeutuksilla, kopioiden 300-elokuvaa (2006). Loppuhuipennuksessa elokuva tarjoaa älyttömyyden huippunsa (ja lisää sitä Pirates of the Caribbeanin suosion epätoivoista hakua). Miekat kalisevat, mutta kaikesta puuttuu se tärkeä jokin, mikä tekisi menosta mukaansatempaavaa. Seikkailun henki ei ole lainkaan läsnä. Mukana ei ole mitään jännitettäkään.

Pienimmänkin jännityksen tappaa leffan tympivä komedia. Lihavuudestaan ja kömpelyydestään pilkkaa tekevä James Corden ei jää elokuvan ainoaksi yritykseksi naurattaa, vaan mukana on paljon tyhmiä juttuja, jotka saavat pyörittelemään silmiään ja tuhahtelemaan turhautuneena. Elokuva käyttää liiankin paljon aikaa Ranskan nuoreen kuninkaaseen, Ludvig XIII:an (Freddie Fox), joka kyselee rakkausneuvoja d'Artagnanilta voittaakseen kuningattaren (Juno Temple) sydämen, samalla, kun hän yrittää olla yhtä tyylikäs kuin Buckinghamin herttua. Tämänkin ajan olisi voinut käyttää vaikkapa, enpä tiedä, niihin pirun muskettisotureihin! Elokuvassa on aivan liikaa kaikenlaista meneillään, jolloin se unohtaa keskittyä siihen oleelliseen. Lopussa leffa vielä kehtaa pohjustaa jatko-osaa.

Leffan kehnouden ei pitäisi yllättää, kun tietää, kuka sen puikoissa pyörii. Paul W. S. Anderson ei ole tainnut ohjata ainuttakaan aidosti hyvää elokuvaa koko uransa aikana. Minulta löytyy kummallinen pehmo kohta Alien vs. Predatorille (2004), koska sillä on outoa nostalgista arvoa minulle, minkä lisäksi mielestäni hittipeleihin perustuva Resident Evil (2002) on ihan viihdyttävä zombihömppä. Anderson kopioi paljon muiden tyylejä omiin rainoihinsa täysin tyylitajuttomasti ja sieluttomasti. Asiaa vain pahentaa Andrew Daviesin ja Alex Litvakin kirjoittama huono ja sekava käsikirjoitus. Sentään elokuvasta löytyy kelvollista kuvausta, vaikka toimintakohtauksissa häiritseekin selkeä yritys kikkailla 3D-tekniikalla. Elokuvalla oli käytössään kolme ulottuvuutta ja silti sen muskettisoturit ovat näin latteita. Erikoistehosteet ovat paikoitellen tyylikkäitä ja välillä taas huokuvat digitaalisuutta. Aidot lavasteet ja asut ovat elokuvan parasta antia. Ääniefektitkin toimivat, mutta säveltäjä Paul Haslinger lähinnä syyllistyy tylsään Hans Zimmerin kopiointiin, mikä vain vahvistaa tunnetta, että tekijät tavoittelivat Pirates of the Caribbeanin suosiota.

Yhteenveto: Vuoden 2011 Kolme muskettisoturia -raina on kaamea sekasotku ja häväistys Alexandre Dumasin muistoa ja työtä kohtaan. Elokuvalla on suuria vaikeuksia ylipäätään keskittyä nimikkotrioonsa, vaan se käyttää aikansa ärsyttäviin ja tylsiin sivuhahmoihin. Seikkailuhenki uupuu täysin ja huumori on kiusallisen kökköä. Ohjaaja Paul W. S. Anderson kopioi paljon muita, huomattavasti parempia filmejä, vailla mitään tyylitajua. 3D-kikkailevat toimintakohtaukset eivät säväytä, eikä jännitettä löydy lainkaan. Käsikirjoitus on myös aikamoinen töherrys. Matthew Macfadyen, Ray Stevenson ja Luke Evans ovat varsin passelit valinnat rooleihinsa kolmena muskettisoturina, joten onkin harmi, kuinka kehno elokuva heidän ympärille on rakennettu. Logan Lerman on rasittava ylimielisenä d'Artagnanina, eikä Orlando Bloomkaan vakuuta. Christoph Waltz ja Mads Mikkelsen ovat täysin hukkaan heitetyt rooleissaan. Lopulta parasta koko leffassa taitaa olla sen lavasteet ja asut.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Three Musketeers, 2011, Summit Entertainment, Constantin Film, Impact Pictures, Nouvelles Éditions de Films, New Legacy, Studio Babelsberg

Arvostelu: Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa (The Nutcracker and the Four Realms - 2018)

PÄHKINÄNSÄRKIJÄ JA NELJÄ VALTAKUNTAA

THE NUTCRACKER AND THE FOUR REALMS

Ohjaus: Lasse Hallström ja Joe Johnston
Pääsosissa: Mackenzie Foy, Jayden Fowora-Knight, Keira Knightley, Matthew Macfadyen, Helen Mirren, Morgan Freeman, Eugenio Derbez, Richard E. Grant, Tom Sweet, Ellie Bamber, Misty Copeland ja Miranda Hart
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa perustuu E. T. A. Hoffmanin satuun "Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas" ("Nussknacker und Mausekönig" - 1816). Satu nousi suureen suosioon, kun Pjotr Tšaikovski sävelsi sen pohjalta "Pähkinänsärkijä"-baletin ("Štšelkuntšik" - 1892), jonka musiikki on jäänyt elämään klassikkona. Hoffmanin sadun pohjalta on tehty vuosien varrella muitakin adaptaatioita ja alkuvuodesta 2016 Walt Disney -yhtiö ilmoitti tekevänsä oman versionsa. Kuvaukset alkoivat samaisena syksynä ja nyt Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on saanut ensi-iltansa. Itse riemastuin heti, kun kuulin elokuvan olevan tekeillä, sillä Tšaikovskin musiikit ovat niin mielettömän hienot ja uskoin Disneyn olevan paras mahdollinen yhtiö tekemään uuden version sadusta. Trailerit näyttivät hyviltä ja aloin odottamaan pienellä innolla, kunnes arvosteluja alkoi ilmestymään ja ne olivat pääasiassa negatiivisia. Meninkin hieman varautunein mielin katsomaan elokuvan sen ensi-iltapäivänä ja poistuin sekavin tuntein.

Nuori Clara Stahlbaum saa edesmenneeltä äidiltään joululahjaksi munan, jonka lukkoon ei löydy avainta. Avaimen etsintä vie Claran täysin toiseen maailmaan, neljään valtakuntaan missä keijut ja pähkinänsärkijät käyvät taistoa pahaa Äiti Gingeriä ja Hiirikuningasta vastaan.

Pääroolissa nuorena Clara-tyttönä nähdään mm. Interstellarista (2014) tuttu Mackenzie Foy, joka pääsee vihdoin kunnolla isoon rooliin. Olen pitänyt Foyta lupaavana näyttelijänalkuna ja hänen roolityönsä tässä leffassa vain vahvistaa käsitystäni, sillä hän suoriutuu pääosasta oikein mainiosti. Hän tekee jatkuvasti parastaan, vaikkei käsikirjoitus olisikaan parhaimmasta päästä. Hahmona Clara on helposti pidettävä heti alusta alkaen. Hän suree äitinsä kuolemaa ja yrittää puskea ikävät ajatukset päästään rakentelemalla asioita, nokkela kun on.
     Neljässä valtakunnassa Clara tapaa joukon eriskummallisia tapauksia. Ensimmäisen kunnon elokuvaroolinsa tekevä Jayden Fowora-Knight näyttelee nimikkohahmo pähkinänsärkijää, eli kapteeni Philip Hoffmania, joka vartioi vaaralliseen paikkaan johtavaa siltaa. Fowora-Knight on kelpo valinta kokemattomuudestaan huolimatta, ja hän ja Foy muodostavat hyvän parivaljakon, jonka seikkailua on kiinnostava seurata. Keira Knightley, Eugenio Derbez ja Richard E. Grant taas esittävät kolmea hyvää valtakuntaa johtavia olentoja; Knightley Makeisvaltakunnan Sugar Plumia, Derbez Kukkaismaan Hawthornea ja Grant Lumihiutaleiden maan Shiveriä. Harmillisesti kolmikko ei oikein toimi, ei näyttelijöiden eikä heidän hahmojensa puolesta. Näyttelijät vetävät roolinsa pahasti yli, etenkin Knightley, joka korkealla kimityksellään ja teennäisyydellään tekee yhden vuoden surkeimmista roolitöistä. Asiaa ei yhtään helpota se, että Knightleyn hahmo saa eniten ruutuaikaa kolmikosta.
     Elokuvassa nähdään myös Matthew Macfadyen Claran isänä, sekä Ellie Bamber ja Tom Sweet hänen sisaruksinaan, Misty Copeland ballerinana, sekä konkarinäyttelijät Morgan Freeman ja Helen Mirren Claran keksijä-kummisetänä ja pahana Äiti Gingerinä. Valitettavasti Freeman ja Mirren vaikuttavat koko leffan ajan näyttelevän laiskoilla perusrutiineilla ja on hyvin selvää, että molemmat tekivät elokuvan rahan takia.

Aluksi Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa vaikuttaa oikein oivalliselta koko perheen satuelokuvalta. Kaunis aloituskuva saa helposti iloiselle joulumielelle ja tarina nappaa nopeasti mukaansa. Hahmojen kokema suru äidin menetyksen takia tuntuu aidolta, eikä aikaakaan, kun Clara jo löytää itsensä fantasiamaailmasta. Elokuvan tunnelma on mainiosti luotu ja mukana on ihanaa satuhenkeä, jollaista leffoista ei tunnu enää tänä päivänä löytyvän. Tarinasta löytyy mystisyyttä ja neljää valtakuntaa haluaisi mielellään lähteä tutkimaan... Ja sitten tekijöiden yritys alkaa loppua. Sen sijaan, että elokuva todella rakentaisi fantasiamaailmaansa tai vielä tärkeämmin hahmojaan, se alkaa vain kulkea liiankin tuttuja ja turvallisia polkuja. Tapahtumiin ei käytetä tarpeeksi aikaa, vaan asiat tuntuvat tapahtuvan todella nopeasti, aivan kuin elokuvalla olisi kiire jonnekin. Hurjemmista kohtauksista ei millään löydy jännitystä, vaan kaikki ratkeaa liian helposti. Kliseitä viljellään niin tarinallisesti kuin päähenkilön hahmokaaren osalta. Jos Mirrenin ja Freemanin roolityöt vaikuttavat siltä, että he olivat mukana vain saadakseen helpot rahat, vielä vahvemmin näin tuntuu Ashleigh Powellin käsikirjoituksen kanssa. Powell ei edes viitsi keksiä mitään luovaa tai uutta, vaan lainailee kaiken muualta. Jossain kohtaa Powell yrittää tuoda mukaan isoa käännettä, mutta senkin arvaa jo aiemmin, sillä samanlaisia "yllätyksiä" on nähty satoja kertoja. Loppuhuipennuksessa taso lässähtää, enkä voinut muuta kuin ihmetellä, mihin se alun lupaava fantasiaseikkailu oikein hävisi?

On kuitenkin todella vaikeaa olla vihainen elokuvalle, joka näyttää näin käsittämättömän hyvältä. Powell ei nähnyt lainkaan vaivaa käsikirjoituksen eteen, mutta onneksi Disneyllä riittää osaavia tekijöitä muilla osa-alueilla. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat pistävät kaikkensa peliin luodessaan tätä uskomattoman hienolta näyttävää satumaailmaa. Lavasteet ovat huolellisesti ja tarkasti toteutetut niin neljässä valtakunnassa kuin todellisessakin maailmassa. Puvustajat ovat päässeet valmistamaan mitä häikäisevimpiä asuja ja maskeeraajat saavat leikkiä joidenkin hahmojen kanssa. Myös tietokonetehosteet ovat hyvin vaikuttavat. Pieni Mouserinks-hiiri on toteutettu täysin aidon näköiseksi ja aivan mielettömän suloiseksi. Minulta löytyy sydämestä paikka elokuvien suloisille hahmoille ja olennoille, joten ei ihme, että Mouserinks nousi suosikikseni ja olisin voinut katsoa leffan hänestä. Elokuva on myös kuvattu todella taidokkaasti ja kuten satuleffan kuuluukin, on filmi kunnon väripläjäys. Alusta loppuun Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on visuaalisesti niin kiehtovaa katseltavaa, että käsikirjoituksen kompastelusta huolimatta tapahtumia oli mukava seurata. Onkin sääli, ettei muiden tekijöiden vahva työpanos pääse oikeuksiinsa muuten laimeassa tekeleessä.

Tarinaongelmiin vaikuttaa vahvasti myös se, että elokuvalle tehtiin jopa kuukauden kestäneet lisäkuvaukset, joissa toimi eri ohjaaja. Alunperin ohjaajaksi oli kiinnitetty vain ruotsalainen Lasse Hallström, mutta hänellä ei ollut aikaa tehdä uusintakuvauksia, joten tunnetumpi tekijä Joe Johnston valittiin hoitamaan ne. Yhdessä Hallström ja Johnston tekivät elokuvan loppuun. Olisi kiinnostavaa nähdä, onko alkuperäinen versio filmistä parempi, vai jopa heikompi. Leikkauksessa leffa voisi hengittää hieman enemmän ja etenkin jännittäviksi tarkoitetut kohtaukset toimisivat paremmin, jos niissä rakennettaisiin tunnelmaa, eikä hypättäisi heti asiaan. Itselleni isoimman pettymyksen leffa kuitenkin tuotti siinä, että elokuva kierrättää loppujen lopuksi liian vähän Tšaikovskin klassisia sävelmiä. Upeat melodiat ovat kyllä mukana, mutta ne loppuvat liian lyhyeen. Parissa kohtaa ne on tosin onnistuttu pistämään kohdalleen aivan täydellisesti.

Yhteenveto: Lupaavasta alustaan huolimatta Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on erittäin keskinkertainen fantasiasatu. Käsikirjoittaja Ashleigh Powellia ei selkeästi ole kiinnostanut projekti, vaan hän menee tarinan kanssa jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin, lisäämällä mukaan kliseitä kliseen perään. Käänteet arvaa helposti ennakkoon, eikä mistään tunnu löytyvän jännitystä. Myös konkarinäyttelijät Morgan Freeman ja Helen Mirren vaikuttavat olevan mukana pelkän palkan takia, eikä heistä näy minkäänlaista mielenkiintoa leffaa kohtaan. Enkä voi edes käsittää, mitä Keira Knightleyn päässä on pyörinyt, kun hän on näytellyt hahmoaan. Aivan kamalan surkea roolisuoritus! Nämä heikkoudet ovat todella surullista katsottavaa, kun voi huomata, miten päätähti Mackenzie Foy oikeasti yrittää täysillä ja millaisen mielettömän huikean työpanoksen lavastajat, puvustajat, maskeeraajat ja animaattorit ovat tehneet. Visuaalisesti Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on aivan fantastisen upea teos, mutta sisällöllisesti se on todella köyhä ja kömpelö, mikä on suuri sääli. Elokuva toimii varmasti paremmin lapsille, mutta muita suosittelen säästämään rahanne ja odottamaan sitä, että leffa tulee joskus televisiosta. En voi ymmärtää, miten laadukkaita ja nokkelia animaatioelokuvia tuottava Disney voi möhliä tällä lailla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Nutcracker and the Four Realms, 2018, Walt Disney Pictures, The Mark Gordon Company