Arvostelu: Twilight - Aamunkoi, osa 2 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 2 - 2012)

TWILIGHT - AAMUNKOI, OSA 2

THE TWILIGHT SAGA: BREAKING DAWN - PART 2

Ohjaus: Bill Condon
Pääosissa: Kristen Stewart, Robert Pattinson, Taylor Lautner, Mackenzie Foy, Peter Facinelli, Elizabeth Reaser, Nikki Reed, Kellan Lutz, Ashley Greene, Jackson Rathbone, Billy Burke, Michael Sheen, Casey LaBow, Dakota Fanning, Jamie Campbell Bower, Christopher Heyerdahl, Lee Pace, Rami Malek, Booboo Stewart, Chaske Spencer, Julia Jones, Guri Weinberg, Noel Fisher, Joe Anderson ja Maggie Grace
Genre: romantiikka, fantasia, jännitys, toiminta
Kesto: 1 tunti 55 minuuttia
Ikäraja: 12

Stephenie Meyerin hittikirjasarjaan perustuvat elokuvat Twilight - Houkutus (Twilight - 2008), Twilight - Uusikuu (The Twilight Saga: New Moon - 2009) ja Twilight - Epäilys (The Twilight Saga: Eclipse - 2010) olivat isoja menestyksiä, joten myös kirjasarjan viimeinen osa päätettiin tehdä elokuvaksi. Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 1:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 1 - 2010) ja Harry Potter ja kuoleman varjelukset, osa 2:n (Harry Potter and the Deathly Hallows - Part 2 - 2011) innoittamana myös tämän sarjan kanssa päätettiin jakaa viimeinen kirja kahdeksi elokuvaksi. Filmien kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2010 ja Twilight - Aamunkoi, osa 1 (The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 1) sai ensi-iltansa marraskuussa 2011. Vuotta myöhemmin sarja vihdoin päättyi, kun Twilight - Aamunkoi, osa 2 ilmestyi teattereihin. Monille kyseessä oli vuoden odotetuin elokuva ja filmi olikin iso menestys. Kriitikot eivät sille kuitenkaan lämminneet. Itselläni oli vuosien 2010 ja 2011 aikana sellainen vaihe, että pidin Twilight-leffoja (ja jopa kirjoja) ihan kelpo teoksina. Tämä vaihe alkoi tosin jo katoilla, kun vihdoin näin sarjan huipennusosan, enkä pitänyt siitä kovin paljoa. Katsoin sen kerran uudestaan, mutta se ei silloinkaan toiminut, joten ajattelin, että minun osaltani Twilightien katselu taisi olla tässä. Kuitenkin aloitettuani kirjoittamaan arvosteluita Elokuvan taikaa -sivulle, minun on aina välillä tehnyt mieli katsoa leffat uudestaan ja arvostella ne. Lopulta eräänä kesäisenä päivänä katsoinkin alkuperäisen Twilightin ja kökköydestään huolimatta se oli tarpeeksi hupaisaa viihdettä, joten katsoin seuraavana päivänä Uusikuun ja Epäilyksen. Koska Aamunkoi -leffat on tarkoitettu katsottavaksi yhdessä, katsoin ne kolmantena päivänä peräkkäin.

Bella Swan on muuttunut vampyyriksi, ja hänelle ja Edward Cullenille on syntynyt tytär nimeltä Renesmee. Tyttären kohtalo on kuitenkin vaakalaudalla, kun Volturit saavat kuulla syntymästä ja haluavat tappaa uhkana kokemansa lapsen.

Kristen Stewart palaa (toivottavasti) viimeistä kertaa Bellan rooliin ja hahmolle on vihdoin keksitty jotain oikeaa käyttöä. Kun edellisissä osissa kaikkien täytyi vain koko ajan suojella Bellaa, tässä leffassa hän pystyy viimeinkin suojelemaan itseään. Vampyyrinä Bellasta on vihdoin saatu kiinnostava hahmo ja onkin harmi, että tämä tapahtui vasta sarjan päätösosassa. Millaisiakohan aiemmat elokuvat olisivat olleet, jos Bella olisi ollut niissäkin kiinnostava tai pidettävä? Eivät varmaan kovin paljon parempia, sillä Bellaa olisi silti esittänyt Stewart. Vaikka Stewart pääsee viimein olemaan jotain muutakin kuin avuton neitokainen ja hän osoittaa olevansa myös kova mimmi, ei hän vieläkään osaa näytellä. Hauskasti ja jokseenkin ironisesti elokuva jopa sisältää kohtauksen, jossa muiden vampyyrien täytyy opettaa hänelle, miten näytellä ihmistä, aivan kuin tekijät haluaisivat osoittaa, kuinka turhauttavaa hänen kanssaan on työskennellä.
     Robert Pattinsonin esittämä Edward Cullen pääse edellistä osaa paremmin esille, eikä hänen tarvitse tällä kertaa näytellä pelkästään huolestuneella ilmeellä. Sitäkin on luvassa, mutta edellisistä osista huolimatta Edward on selvästi innoissaan Bellan muutoksesta. Hänen hahmollaan ei ole enää oikein mitään tarjottavaa, mutta Pattinsonin ollessa hieman Stewartia tasokkaampi näyttelijä, on ihan hyvä, että hän pyörii yhä mukana.
     Sen lisäksi, että Bella muuttui vampyyriksi Twilight - Aamunkoi, osa 1:n lopussa, hän ja Edward saivat myös tyttären, Renesmeen, jota esittää Mackenzie Foy. Tai esittää ainakin loppupäässä, kunhan edellisestä osasta tuttu digikammotus-vauva ensin hieman kasvaa. Hahmona Renesmeestä ei ole saatu aikaiseksi mitä kiinnostavinta, eikä häntä ehditä rakentamaan tarpeeksi, mutta onhan se hienoa, että tällä kertaa Twilightissa päähenkilö suojelee jotakuta, eikä toisin päin.
     Ihmissusi Jacob Blackin (Taylor Lautner) mukanaololle on vaikea löytää syytä. Hahmo on menettänyt kiinnostuksensa Bellaa kohtaan, sekä kadottanut inhonsa vampyyrejä kohtaan. Jacob pyöriikin jaloissa lähinnä Renesmeen takia, johon hän edellisen osan päätteeksi leimaantui, mikä eväsi katsojilta viihdyttävän vampyyri-ihmissusi-taiston. Leimautumisella kai yritetään jollain tapaa perustella pedofiliaa, en ole täysin varma. Oli se sitten "susijuttu", kuten Jacob yrittää puolustella tai ihan vain lapsiinsekaantumista, tilanne ei saa pitämään Jacobista yhtään sen enempää.

Edwardin perheenjäsenet, Bellan Charlie-isä (Billy Burke) ja tutut ihmissudet tekevät myös paluun, mutta monet muut vanhat hahmot loistavat poissaolollaan. Vaikka tavallaan kiinnostaisi tietää, miten Bellan äiti reagoi tyttären muutokseen, oli hahmo niin tyhjentävä, ettei häntä jää kaipaamaan. On myös hienoa, että läpi sarjan täysin yksiulotteisina pysyneet Bellan luokkakaverit tekivät viimeisen esiintymisensä edellisessä osassa. Vaikka Charlien rooli ei ole tässä osassa kovin iso, on silti helppo todeta, että Burke pitää tasonsa ja tekee joka leffan parhaimman roolityön. Peter Facinelli pääsee tosin lähelle mukavana Carlisle-tohtorina. Toisin kuin aiemmin, Alice (Ashley Greene) ja Jasper (Jackson Rathbone) jäävät hyvin vähälle ruutuajalle, mutta sen sijaan tympeä Rosalie (Nikki Reed) ja lihaksiaan pullisteleva vitsiniekka Emmett (Kellan Lutz) nostetaan esille. Olin tyytyväinen, että ennen täysin varjoon jäänyt Edwardin Esme-äitikin (Elizabeth Reaser) pääsee parissa kohtaa selkeästi esille. Tutut susiheput Sam (Chaske Spencer), sekä sisarukset Leah (Julia Jones) ja Seth Clearwater (Booboo Stewart) viettävät suurimman osan ajasta susimuodossaan.
     Pari kertaa aiemmin sarjassa esiintyneet Volturit nousevat vihdoin tarinan antagonisteiksi ja vaikka Michael Sheen vetää pahisroolinsa yli Volturi-johtaja Arona, on hänen naurunsa timanttia! Aron kanssa pyörivä kaksikko vanha Marcus (Christopher Heyerdahl) ja muotitajuton Caius (Jamie Campbell Bower) saavat hieman enemmän ruutuaikaa, mutta jäävät silti hyvin tylsiksi hahmoiksi. Dakota Fanningin esittämän Jane-kiduttajan voimia ei valitettavasti päästä hyödyntämään tarpeeksi, vaan hahmolle on luotu vielä vaarallisempi veli nimeltä Alec (Cameron Bright), jonka pahoja voimia pohjustetaan pitkän kohtauksen verran, mutta sitten hahmo unohdetaankin täysin.
     Alecin ja Renesmeen lisäksi leffassa nähdään iso liuta uusia hahmoja, jotka ovat lähinnä Carlislen vampyyrituttuja, jotka saapuvat auttamaan Culleneita. Suuri osa näistä hahmoista ei saa minkäänlaista kunnon esittelyä, mutta heidät tuodaan mukaan joka tapauksessa. Ainoat mainitsemisen arvoiset ovat Aamunkoi, osa 1:ssä pikaisesti nähty sähkövoimainen Kate (Casey LaBow), rokkarityyliä edustava Garrett (Lee Pace), hulvattomilla venäläisaksenteilla varustettu kaksikko Vladimir (Noel Fisher) ja Stefan (Guri Weinberg), sekä Mr. Robot -sarjalla (2015-) tunnetuksi nousseen Rami Malekin näyttelemä Benjamin, joka ei kuulu sarjaan mukaan millään tavalla. Hahmo muistuttaa enemmän supersankaria kuin vampyyriä outojen voimiensa kanssa. Benjamin pystyy nimittäin ohjailemaan vettä, tulta, hiekkaa ja ties mitä mielensä voimalla kuin mikäkin Avatar. Hänen takiaan homma muuttuu paikoitellen niin naurettavaksi, että elokuvan vakavaa tunnelmaa ei pysty mitenkään ottamaan tosissaan.

Viimeistään Benjaminin voimat saavat katsojat pohtimaan, mistä ihmeestä näiden vampyyrien voimat oikein tulevat? Stephenie Meyer on kertonut, ettei hän tiennyt vampyyreistä mitään ennen "Twilightin" kirjoittamista, mutta mistä hän keksi, että vampyyreillä olisi jotain supervoimia? Edwardin kyvyn lukea ajatuksia ja Alicen kyvyn nähdä tulevaisuuteen vielä katsoo sormien läpi, sillä ne tapahtuvat vain hahmojen päässä. Ne eivät ole mitään näkyviä voimia. Benjaminin yliampuvat kyvyt ja Katen sähkökädet saavat lähinnä kohottelemaan kulmia. Halusiko Meyer sittenkin kirjoittaa supersankareista? Sen lisäksi, että katsojana pohtii, miksi ihmeessä vampyyreillä on voimia, alkaa samalla pohtimaan, miksei joillain vampyyreillä ole voimia? Mikä tekee joistakin erityisempiä kuin toisista? Lisäksi elokuva ei vieläkään vastaa kysymykseen, mitä monet ovat pohtineet jo ensimmäisestä osasta alkaen: miksi ihmeessä monien voimat eivät tehoa Bellaan? Hänellä oli vampyyrivoimia jo ennen kuin hänestä tuli vampyyri, miksi? Ai niin, koska Meyer ei suunnitellut sarjaansa etukäteen, vaan kirjoitti vain sen, mitä hänen mieleensä juolahtaa. Miksi muut uudet vampyyrit eivät pysty vastustamaan ihmisverta, mutta Bella kykenee siihen helposti? En tiedä, enkä usko Meyerinkään tietävän. Tai edes välittävän.

Epäkohdat kuitenkin sikseen - millainen elokuva Twilight-sarjan huipennusosa on? Tätä hetkeä varten rakennettiin neljän leffan ajan, mutta oliko se kaiken vaivan arvoista? Twilight - Aamunkoi, osa 2:sta kieltämättä löytyy hetkensä, mutta kokonaisuutena elokuva on pettymys jopa niille, jotka eivät ole pitäneet aiemmista osista. Ilman lämmittelyjä leffa lähtee samantien liikkeelle siitä, mihin edellinen osa päättyi; Bellan avatessa silmänsä ensimmäistä kertaa vampyyrinä. Tätä hetkeä on odotettu siitä lähtien, kun Bella ja Edward rakastuivat toisiinsa, mutta eipä filmi tietenkään osaa käsitellä asiaa kunnolla. Leffan mielenkiintoisimmat asiat kiirehtivät liikaa, sillä tekijät kokivat tarvetta jättää tilaa uusille hahmoille, jotka eivät saa millään lailla tarpeeksi ruutuaikaa, jotta heistä kiinnostuisi edes vähän. Kun Culleneille selviää, että Volturit tietävät Renesmeestä ja luulevat tämän olevan laiton vampyyriksi muutettu lapsi, elokuva alkaa vain rakentamaan tunnelmaansa kohti huipennusta. Cullenit keräävät itselleen joukkoja mahdollista taistelua varten ja hieman näytetään, mitä nämä supersankari... anteeksi, vampyyrit osaavat tehdä.

Eipä siinä, tavallaan jännitteen rakentaminen on ihan kivasti toteutettu. Se saa katsojan ajattelemaan, että nyt todella on kyse huipennuksesta, mikä päättäisi sarjan. On myös pakko todeta, että elokuvan lopputaistelu on oikeasti viihdyttävää katseltavaa. Edellisten osien tavoin tässäkin taistossa nähdään irtoraajoja, mutta tietty täysin verettömiä, jotteivät nuorimmat fanit näe painajaisia. Taistelu käy yliampuvissa mitoissa, mutta toisaalta se saa herätettyä samoja tunteita kuin sarjan avauselokuva, joka oli niin naurettava, että se muuttui viihdyttäväksi. Mutta sitten, sen sijaan, että tekijät olisivat päättäneet räväyttää oikein kunnolla, he päättävätkin viime hetkellä pilata koko jutun. Olemme juuri katsoneet tätä sarjaa kymmenen tunnin verran ja ihan lopuksi tekijät päättävät näyttää isoa keskisormea kaikille. Lopun tarkoituksena on kai osoittaa, ettei toisten repiminen riekaleiksi ole vastaus ongelmiin, mutta toteutus on niin laimea ja niin antiklimaattinen, että oikein raivostuttaa. Noh, on se kai parempi kuin kirjan finaali, joka koostuu pelkästä puhumisesta, mutta se jättää silti pahan jälkimaun. Vaikka olin nähnyt koko Twilight-sarjan jo pariin otteeseen aiemmin, sanoin silti ääneen leffan jälkeen: "Tässäkö tämä nyt oli?"

Taistelun päätöksestä ja kehnoista hetkistä huolimatta tämäkään osa ei kuitenkaan ole huono. Muutaman viihdyttävän hetkensä ja sen takia, että Bella on vihdoin ja viimein vampyyri, eikä avuton neito pulassa, Aamunkoi, osa 2 nousee juuri ja juuri edellisen osan yläpuolelle. Myös filmin lopetus, jossa kerrataan edellisien osien tapahtumia saa huijattua katsojaa ihan menevästi siitä, että sarja olisikin ollut eheä kokonaisuus, eikä viideksi leffaksi venytetty ohut romanssi.

Elokuvan on ohjannut edellisen osan tavoin Bill Condon, joka on jälleen kerran tehnyt parhaansa sen kanssa, mitä hänelle on annettu. Käsikirjoittaja Melissa Rosenbergkin joutuu hyvin pitkälti kulkemaan Meyerin ehdoilla, mutta on hienoa, että hän on saanut muutettua kirjan pitkästyttävän lopetuksen. Rosenbergin suurin ongelma on, ettei hän ole saanut tungettua jättimäistä hahmokaartia alle kahden tunnin filmiin. Leikkaus on myös liian kiirehtivää, mutta on Twilight - Aamunkoi, osa 2 kuitenkin oivallisesti kuvattu. Visuaaliset tehosteet eivät vieläkään ole edes 130 miljoonan dollarin budjetilla niin hyvät kuin tämän kokoiselta elokuvalta voisi odottaa. Digisudet näyttävät paremmilta kuin aiemmin, mutta edellisestä osasta tuttu digivauva on tässäkin mukana ja näyttää ihan yhtä hirvittävältä. Jostain syystä Renesmeen kasvot on digitalisoitu myös silloin, kun lapsi kasvaa isommaksi, mikä on kertakaikkiaan surkea idea. Surkeampi on toteutus, jossa diginaama tuntuu liikkuvan luonnottamasti lapsen päässä. Äänimaailma on kuitenkin mainio, vaikka loppuhuipennus muuttuukin aikamoiseksi sekamelskaksi, eikä Carter Burwell ole saanut sävellettyä mitään muistettavaa. Edellisen osan tavoin myös tässä leffassa kuullaan tuttuja sävelmiä ensimmäisestä Twilightista.

Yhteenveto: Twilight - Aamunkoi, osa 2 on hyvin antiklimaattinen huipennus elokuvasarjalle. On hienoa, että Bella on vihdoin ja viimein vampyyri, ja hänestä saadaan aikaiseksi kiinnostava hahmo, joka osaa itse tehdä asioita, eikä tarvitse muita hahmoja suojelemaan, mutta Stewartin taidottomuus pilaa senkin ilon. Elokuva onnistuu ihan mukavasti kasvattamaan jännitettään, kun Cullenit keräävät joukkoja tukemaan heitä Voltureita vastaan, minkä lisäksi lopputaistosta on saatu aikaiseksi menevää viihdettä, mutta koko tunnelman nostatus onnistutaan kuitenkin pilaamaan ihan viime hetkellä. Lopuksi katsojalle jää vain hyvin hämmentynyt olo, että tähänkö tämä sarja nyt sitten jätetään? Tekijöillä ja näyttelijöillä ei tunnu olevan enää paljoa annettavaa sarjalle, vaan päätösosa on vain hoidettu pois alta, jotta sarja on vihdoin ohi. Loppujen lopuksi tämäkin Twilight-elokuva on heikko, mutta jostain syystä en kykene inhoamaan tätäkään sarjan osaa. Leffasta löytyy huonoja ja jopa naurettavia puolia, kuten Benjaminin supervoimat, mutta jokin filmissä ja koko filmisarjassa sai minut viihtymään tarpeeksi, jotta pystyin katsomaan leffat sujuvasti kokonaan. Ei Twilight - Aamunkoi, osa 2 hyvä ole, mutta on sitä huonompiakin nähty ja paljon. Tätäkään osaa on vaikea suositella kenellekään muulle kuin sarjan vannoutuneimmille faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Twilight Saga: Breaking Dawn - Part 2, 2012, Summit Entertainment, Temple Hill Entertainment, Sunswept Entertainment

Arvostelu: Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa (The Nutcracker and the Four Realms - 2018)

PÄHKINÄNSÄRKIJÄ JA NELJÄ VALTAKUNTAA

THE NUTCRACKER AND THE FOUR REALMS

Ohjaus: Lasse Hallström ja Joe Johnston
Pääsosissa: Mackenzie Foy, Jayden Fowora-Knight, Keira Knightley, Matthew Macfadyen, Helen Mirren, Morgan Freeman, Eugenio Derbez, Richard E. Grant, Tom Sweet, Ellie Bamber, Misty Copeland ja Miranda Hart
Genre: fantasia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 12

Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa perustuu E. T. A. Hoffmanin satuun "Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas" ("Nussknacker und Mausekönig" - 1816). Satu nousi suureen suosioon, kun Pjotr Tšaikovski sävelsi sen pohjalta "Pähkinänsärkijä"-baletin ("Štšelkuntšik" - 1892), jonka musiikki on jäänyt elämään klassikkona. Hoffmanin sadun pohjalta on tehty vuosien varrella muitakin adaptaatioita ja alkuvuodesta 2016 Walt Disney -yhtiö ilmoitti tekevänsä oman versionsa. Kuvaukset alkoivat samaisena syksynä ja nyt Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on saanut ensi-iltansa. Itse riemastuin heti, kun kuulin elokuvan olevan tekeillä, sillä Tšaikovskin musiikit ovat niin mielettömän hienot ja uskoin Disneyn olevan paras mahdollinen yhtiö tekemään uuden version sadusta. Trailerit näyttivät hyviltä ja aloin odottamaan pienellä innolla, kunnes arvosteluja alkoi ilmestymään ja ne olivat pääasiassa negatiivisia. Meninkin hieman varautunein mielin katsomaan elokuvan sen ensi-iltapäivänä ja poistuin sekavin tuntein.

Nuori Clara Stahlbaum saa edesmenneeltä äidiltään joululahjaksi munan, jonka lukkoon ei löydy avainta. Avaimen etsintä vie Claran täysin toiseen maailmaan, neljään valtakuntaan missä keijut ja pähkinänsärkijät käyvät taistoa pahaa Äiti Gingeriä ja Hiirikuningasta vastaan.

Pääroolissa nuorena Clara-tyttönä nähdään mm. Interstellarista (2014) tuttu Mackenzie Foy, joka pääsee vihdoin kunnolla isoon rooliin. Olen pitänyt Foyta lupaavana näyttelijänalkuna ja hänen roolityönsä tässä leffassa vain vahvistaa käsitystäni, sillä hän suoriutuu pääosasta oikein mainiosti. Hän tekee jatkuvasti parastaan, vaikkei käsikirjoitus olisikaan parhaimmasta päästä. Hahmona Clara on helposti pidettävä heti alusta alkaen. Hän suree äitinsä kuolemaa ja yrittää puskea ikävät ajatukset päästään rakentelemalla asioita, nokkela kun on.
     Neljässä valtakunnassa Clara tapaa joukon eriskummallisia tapauksia. Ensimmäisen kunnon elokuvaroolinsa tekevä Jayden Fowora-Knight näyttelee nimikkohahmo pähkinänsärkijää, eli kapteeni Philip Hoffmania, joka vartioi vaaralliseen paikkaan johtavaa siltaa. Fowora-Knight on kelpo valinta kokemattomuudestaan huolimatta, ja hän ja Foy muodostavat hyvän parivaljakon, jonka seikkailua on kiinnostava seurata. Keira Knightley, Eugenio Derbez ja Richard E. Grant taas esittävät kolmea hyvää valtakuntaa johtavia olentoja; Knightley Makeisvaltakunnan Sugar Plumia, Derbez Kukkaismaan Hawthornea ja Grant Lumihiutaleiden maan Shiveriä. Harmillisesti kolmikko ei oikein toimi, ei näyttelijöiden eikä heidän hahmojensa puolesta. Näyttelijät vetävät roolinsa pahasti yli, etenkin Knightley, joka korkealla kimityksellään ja teennäisyydellään tekee yhden vuoden surkeimmista roolitöistä. Asiaa ei yhtään helpota se, että Knightleyn hahmo saa eniten ruutuaikaa kolmikosta.
     Elokuvassa nähdään myös Matthew Macfadyen Claran isänä, sekä Ellie Bamber ja Tom Sweet hänen sisaruksinaan, Misty Copeland ballerinana, sekä konkarinäyttelijät Morgan Freeman ja Helen Mirren Claran keksijä-kummisetänä ja pahana Äiti Gingerinä. Valitettavasti Freeman ja Mirren vaikuttavat koko leffan ajan näyttelevän laiskoilla perusrutiineilla ja on hyvin selvää, että molemmat tekivät elokuvan rahan takia.

Aluksi Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa vaikuttaa oikein oivalliselta koko perheen satuelokuvalta. Kaunis aloituskuva saa helposti iloiselle joulumielelle ja tarina nappaa nopeasti mukaansa. Hahmojen kokema suru äidin menetyksen takia tuntuu aidolta, eikä aikaakaan, kun Clara jo löytää itsensä fantasiamaailmasta. Elokuvan tunnelma on mainiosti luotu ja mukana on ihanaa satuhenkeä, jollaista leffoista ei tunnu enää tänä päivänä löytyvän. Tarinasta löytyy mystisyyttä ja neljää valtakuntaa haluaisi mielellään lähteä tutkimaan... Ja sitten tekijöiden yritys alkaa loppua. Sen sijaan, että elokuva todella rakentaisi fantasiamaailmaansa tai vielä tärkeämmin hahmojaan, se alkaa vain kulkea liiankin tuttuja ja turvallisia polkuja. Tapahtumiin ei käytetä tarpeeksi aikaa, vaan asiat tuntuvat tapahtuvan todella nopeasti, aivan kuin elokuvalla olisi kiire jonnekin. Hurjemmista kohtauksista ei millään löydy jännitystä, vaan kaikki ratkeaa liian helposti. Kliseitä viljellään niin tarinallisesti kuin päähenkilön hahmokaaren osalta. Jos Mirrenin ja Freemanin roolityöt vaikuttavat siltä, että he olivat mukana vain saadakseen helpot rahat, vielä vahvemmin näin tuntuu Ashleigh Powellin käsikirjoituksen kanssa. Powell ei edes viitsi keksiä mitään luovaa tai uutta, vaan lainailee kaiken muualta. Jossain kohtaa Powell yrittää tuoda mukaan isoa käännettä, mutta senkin arvaa jo aiemmin, sillä samanlaisia "yllätyksiä" on nähty satoja kertoja. Loppuhuipennuksessa taso lässähtää, enkä voinut muuta kuin ihmetellä, mihin se alun lupaava fantasiaseikkailu oikein hävisi?

On kuitenkin todella vaikeaa olla vihainen elokuvalle, joka näyttää näin käsittämättömän hyvältä. Powell ei nähnyt lainkaan vaivaa käsikirjoituksen eteen, mutta onneksi Disneyllä riittää osaavia tekijöitä muilla osa-alueilla. Lavastajat, puvustajat ja maskeeraajat pistävät kaikkensa peliin luodessaan tätä uskomattoman hienolta näyttävää satumaailmaa. Lavasteet ovat huolellisesti ja tarkasti toteutetut niin neljässä valtakunnassa kuin todellisessakin maailmassa. Puvustajat ovat päässeet valmistamaan mitä häikäisevimpiä asuja ja maskeeraajat saavat leikkiä joidenkin hahmojen kanssa. Myös tietokonetehosteet ovat hyvin vaikuttavat. Pieni Mouserinks-hiiri on toteutettu täysin aidon näköiseksi ja aivan mielettömän suloiseksi. Minulta löytyy sydämestä paikka elokuvien suloisille hahmoille ja olennoille, joten ei ihme, että Mouserinks nousi suosikikseni ja olisin voinut katsoa leffan hänestä. Elokuva on myös kuvattu todella taidokkaasti ja kuten satuleffan kuuluukin, on filmi kunnon väripläjäys. Alusta loppuun Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on visuaalisesti niin kiehtovaa katseltavaa, että käsikirjoituksen kompastelusta huolimatta tapahtumia oli mukava seurata. Onkin sääli, ettei muiden tekijöiden vahva työpanos pääse oikeuksiinsa muuten laimeassa tekeleessä.

Tarinaongelmiin vaikuttaa vahvasti myös se, että elokuvalle tehtiin jopa kuukauden kestäneet lisäkuvaukset, joissa toimi eri ohjaaja. Alunperin ohjaajaksi oli kiinnitetty vain ruotsalainen Lasse Hallström, mutta hänellä ei ollut aikaa tehdä uusintakuvauksia, joten tunnetumpi tekijä Joe Johnston valittiin hoitamaan ne. Yhdessä Hallström ja Johnston tekivät elokuvan loppuun. Olisi kiinnostavaa nähdä, onko alkuperäinen versio filmistä parempi, vai jopa heikompi. Leikkauksessa leffa voisi hengittää hieman enemmän ja etenkin jännittäviksi tarkoitetut kohtaukset toimisivat paremmin, jos niissä rakennettaisiin tunnelmaa, eikä hypättäisi heti asiaan. Itselleni isoimman pettymyksen leffa kuitenkin tuotti siinä, että elokuva kierrättää loppujen lopuksi liian vähän Tšaikovskin klassisia sävelmiä. Upeat melodiat ovat kyllä mukana, mutta ne loppuvat liian lyhyeen. Parissa kohtaa ne on tosin onnistuttu pistämään kohdalleen aivan täydellisesti.

Yhteenveto: Lupaavasta alustaan huolimatta Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on erittäin keskinkertainen fantasiasatu. Käsikirjoittaja Ashleigh Powellia ei selkeästi ole kiinnostanut projekti, vaan hän menee tarinan kanssa jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin, lisäämällä mukaan kliseitä kliseen perään. Käänteet arvaa helposti ennakkoon, eikä mistään tunnu löytyvän jännitystä. Myös konkarinäyttelijät Morgan Freeman ja Helen Mirren vaikuttavat olevan mukana pelkän palkan takia, eikä heistä näy minkäänlaista mielenkiintoa leffaa kohtaan. Enkä voi edes käsittää, mitä Keira Knightleyn päässä on pyörinyt, kun hän on näytellyt hahmoaan. Aivan kamalan surkea roolisuoritus! Nämä heikkoudet ovat todella surullista katsottavaa, kun voi huomata, miten päätähti Mackenzie Foy oikeasti yrittää täysillä ja millaisen mielettömän huikean työpanoksen lavastajat, puvustajat, maskeeraajat ja animaattorit ovat tehneet. Visuaalisesti Pähkinänsärkijä ja neljä valtakuntaa on aivan fantastisen upea teos, mutta sisällöllisesti se on todella köyhä ja kömpelö, mikä on suuri sääli. Elokuva toimii varmasti paremmin lapsille, mutta muita suosittelen säästämään rahanne ja odottamaan sitä, että leffa tulee joskus televisiosta. En voi ymmärtää, miten laadukkaita ja nokkelia animaatioelokuvia tuottava Disney voi möhliä tällä lailla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Nutcracker and the Four Realms, 2018, Walt Disney Pictures, The Mark Gordon Company

Arvostelu: Kirottu (The Conjuring - 2013)

KIROTTU

THE CONJURING

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Lili Taylor, Ron Livingston, Joey King, Mackenzie Foy, Kyla Deaver, Shanley Caswell, Hayley McFarland, Shannon Kook, John Brotherton, Sterling Jerins ja Steve Coulter
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

The Conjuring, eli suomalaisittain Kirottu perustuu paranormaaleja tapahtumia tutkivan Warrenin pariskunnan selvittämään tapaukseen. Elokuvan suunnittelu alkoi jo vuosia sitten, kun Ed Warren antoi tuottaja Tony DeRosa-Grundin kuunnella Lorraine-vaimonsa tekemän haastattelun kirotun perheen äidistä. DeRosa-Grund tajusi heti, että Warrenien tutkimuksista saisi aikaiseksi oivallisia kauhutarinoita ja neljäntoista vuoden ajan hän yritti tehdä ideastaan filmiä, mutta tuloksetta. Lopulta hän sai muutaman yhtiön kiinnostumaan suunnitelmastaan ja lopulta New Line Cinema alkoi työstämään filmiä. Kuvaukset alkoivat vihdoin ja viimein helmikuussa 2012. Kirottu sai ensi-iltansa kesällä 2013 ja nousi valtavaksi hitiksi, josta jopa kriitikot pitivät. Itse näin elokuvan vasta loppuvuodesta 2015, kun vuokrasin ja katsoin sen yhdessä ystäväni kanssa. Emme kuitenkaan erityisemmin välittäneet leffasta, joten en jaksanut katsoa Kirottu 2:a (The Conjuring 2), kun se ilmestyi vuonna 2016, enkä leffojen pohjalta tehtyä lisäosateosta Annabelle (2014). Kuitenkin sarjan saadessa yhä enemmän suosiota ja kun sen pohjalta on tekeillä toinenkin lisäosaelokuva Nunna (The Nun - 2018), ajattelin, että filmeille voisi antaa uuden mahdollisuuden. Tyttöystäväni pitää Kirotuista, joten hän myös omistaa leffat. Niinpä eräänä iltana päätimme katsoa Kirotun uudestaan, valmistautumisena tulevaan Nunnaan.

Perronin perhe muuttaa uuteen taloon, jossa alkaa tapahtua pelottavia asioita. Perhe ottaa yhteyttä paranormaaleja tapauksia tutkivaan Warrenin pariskuntaan, jotka yrittävät auttaa perhettä pääsemään eroon demonista.

Patrick Wilson näyttelee demonologi Ed Warrenia, kun taas hänen Lorraine-vaimonaan nähdään Vera Farmiga. Pariskunnasta on saatu aikaiseksi mainio paketti, sillä he ovat tarpeeksi samanlaiset ja tarpeeksi erilaiset toisistaan. Ed tutkii paranormaaleja juttuja erilaisin teknisin vempaimin, kun taas Lorrainelle on suotu selvänäkijän kyvyt, jolloin hän voi nähdä asioita, joita muut eivät. Warreneista omasta mielestäni kiehtovampi henkilö on Lorraine, sillä hänestä on tehty oivallisesti traaginen tapaus. Farmiga näyttelee erittäin mainiosti ja yllättävän uskottavasti henkilöä, joka kykenee näkemään pahoja asioita ja hän tuo hienosti esille, kuinka Lorraine pelkää näkemäänsä, mutta silti haluaa auttaa ihmisiä, jotka joutuvat kärsimään näistä hirveyksistä. Häneen verrattuna Ed voi tuntua hieman tylsältä tapaukselta, mutta onneksi Wilsonkin suoriutuu roolistaan oivasti, jolloin häntäkin katsoo mielellään. Tärkeintä on tietty, että Farmigan ja Wilsonin kemia toimii, sillä jos näin ei ole, koko leffa lässähtäisi hieman.
     Lili Taylor ja Ron Livingston esittävät Perronin perheen äitiä ja isää, Carolyniä ja Rogeria. Kirottu on siinä mielessä naisvoittoinen teos, että myös tämän pariskunnan kohdalla nainen on mielenkiintoisempi hahmo. Siinä missä Carolyn kokee kaikenlaista outoa ja esimerkiksi herätessään hänen kehoonsa on ilmestynyt mustelmia, Roger lähinnä vain on. Roger säntäilee huoneesta toiseen, jos jollekulle tapahtuu jotain, mutta hahmona hän jää jokseenkin tyhjäksi ja tylsäksi. Livingston tekee parhaansa sen kanssa, mitä hänelle on annettu, mutta kaksikosta Taylorin roolisuoritus on selvästi vahvempi.

Perronin pariskunnan lapsia taas ovat perheen vanhin Andrea (Shanley Caswell), silmälasipäinen Nancy (Hayley McFarland), pelokas Christine (Joey King), unissakävelijä Cindy (Mackenzie Foy) ja nuorin tytär April (Kyla Deaver). Tyttärille ei ole annettu erityisemmin mitään kunnon persoonaa, mutta heitä onneksi näytetään lähes yhtä paljon, jolloin jokaiselle on jotain käyttöä. Tyttäristä Nancy jää vähimmälle huomiolle, mutta häntäkin onneksi näytetään, eikä häntä täysin unohdeta koskaan. Nuoret näyttelijät suoriutuvat rooleistaan todella oivallisesti. Etenkin kun ottaa huomioon nuorimpien tyttöjen iän, en usko, että on tuottanut vaikeuksia näytellä pelästynyttä.
     Elokuvassa nähdään myös Sterling Jerins Warrenin pariskunnan tyttärenä Judynä, joka on hieman väkisin tungettu tarinaan; Shannon Kook Warrenien avustaja Drew'nä, joka tuo jokseenkin tarpeetonta huumoria mukaan, kuten tuo myös John Brothertonin esittämä poliisi Brad.

Pakko sanoa, etten tiedä yhtään, miksen pitänyt Kirotusta, kun näin sen ensimmäisen kerran. Tämän toisen katselukerran jälkeen voin helposti sanoa, että kyseessä on yksi parhaista 2000-luvun kauhuelokuvista. Se ei tosin kerro vielä mitään, sillä suurimmaksi osaksi 2000-luvun kauhuleffat ovat olleet aika kehnoja... Noh, sanotaan nyt suoraan, että Kirottu on yksi parhaista kauhuelokuvista, minkä olen koskaan nähnyt! Vaikka filmin kauhuelementit kierrättävät tuttuja kliseitä, joita on nähty vuosien varrella ties kuinka monissa kauhuleffoissa, elokuva onnistuu hyödyntämään niitä niin taidokkaasti, että kliseistä ei edes välitä. Lähes kaikki "talossa kummittelee" -keinot on käytetty tässä leffassa. Koira ei uskalla astua sisälle taloon, vaan jää haukkumaan ulkopuolelle. Yhden seinän takaa paljastuu karmiva kellari täynnä vanhoja hämähäkinseittien peittämiä tavaroita. Ovet aukeilevat itsestään naristen. Pikkutyttö saa ystävän, jota muut perheenjäsenet eivät kykene näkemään. Nukke liikkuu paikasta toiseen itsekseen. Kaikenlaiset tutut kauhukeinot on kierrätetty Kirottuun, mutta se ei haittaa, sillä filmi ei vajoa kauhuleffojen valtavirtaan, jossa lähes kaikki pelottelujutut syntyvät siitä, että jostain ilmestyy jotain äkillisesti ja samalla kuuluu voimakas ääni. Se saa säikäytettyä katselijan, mutta se ei ole täysin kauhua.

Äkkisäikäytysten yleisimmät ongelmat ovat se, että yleensä niitä osaa odottaa, sillä tunnelma muuttuu yhtäkkiä painostavaksi ja se että ne eivät pääasiassa olekaan mitään. Kyseessä olikin kissa, joka kaatoi roskiksen nurin tai puskassa olikin kaveri. Kirotusta löytyy kyllä äkkisäikäytyksiä, mutta ne ovat äärimmäisen toimivia, sillä niistä ei löydy noita ongelmia. Filmi on kaiken aikaa painostava ja siinä tapahtuu vähän väliä jotakin jollekin hahmoista. Katsojana joutuu lähes koko ajan jännittämään, milloin jostakin ilmestyy jotain karmivaa tai jotain muuta pelottavaa tapahtuu. Ja mikä parhainta, elokuva sisältää yhden ainoan kerran, kun äkkisäikäytys ei olekaan jokin pelottava juttu. Mutta silloinkin se on yksi tytär, joka tarkoituksella haluaa säikäyttää toisen hahmon, minkä lisäksi kohtaus sisältää jotain hieman karmivaa. On myös äärimmäisen hienoa, että leffan äkkisäikäytyksissä ei ole jatkuvasti hyödynnetty kovia ääniä, sillä hiljaisuuskin voi olla todella pelottavaa. Kirottu pitääkin todella taidokkaasti otteessaan alusta loppuun ja vasta kun katsoja on laittanut valot päälle lopputekstien päätyttyä, voi vihdoin hengähtää. Karmivuutta myös lisää se, että vaikkei tällaisia tapahtumia olisi oikeasti tapahtunutkaan, elokuvan hahmot ovat suurimmaksi osaksi todellisia.

Silti minun täytyy sanoa, että leffa on liian pitkä. Se kestää lähes kaksi tuntia, mistä saisi helposti leikattua noin kymmenen minuuttia pois. Vaikka kaikki pelottelut toimivat, saattaisi leffa olla jopa tehokkaampi, jos siitä poistaisi jotain kauhun hetkiä. Vaikkei karmiva Annabelle-nukke liitykään Perronin perheeseen, on sitä hyödynnetty alussa erinomaisesti esittelemään, millaisia tyyppejä Warrenit ovat. Mutta kun Annabelle saapuu pelottelemaan myös loppupäässä leffaa, tuntuu kohtaus jokseenkin tarpeettomalta, minkä lisäksi se vaikuttaa liian vahvasti lisäosafilmi Annabellen mainostamiselta. Muutaman turhan hetken lisäksi olisin itse miettinyt elokuvaa tehdessä, että kannattaako huumorihahmoja lisätä mukaan ollenkaan. Drew'n tuoma huumori ei ole vielä niin kummallista kuin Bradin. Brad vain ilmestyy puolessa välissä mukaan, jolloin leffan tunnelma muuttuu vähäksi aikaa oudon kevyeksi. Hahmo ei vain kuulu kokonaisuuteen tällaisenaan, vaikka häntä onkin hyödynnetty hyvin parissa kohtaa. Jos ne kaksi hahmoa olisi poistettu tai ainakin muutettu vakavammiksi ja leffaa olisi tiivistetty noin kymmenellä minuutilla, voisi Kirottu olla jopa loistava teos. Jo tällaisenaan se on kuitenkin erittäin mainio, enkä malta odottaa näkeväni sen jatko-osan ja lisäosat!

Elokuvan on ohjannut kauhutekijä James Wan, joka todella tietää, mitä tekee. En pidä Sawia (2004), Dead Silencea (2007) ja Riivattua (Insidious - 2010) kovin kummoisina teoksina - vaikkakin mieleni saattaa myös niiden kohdalla muuttua, jos katsoisin ne toisen kerran - mutta olen niistäkin huomannut, että Wan taitaa oikean tunnelman luomisen. Kirottu varsinkin tuntuu selkeältä unelmatyöltä Wanille ja hän onkin panostanut leffaan todella paljon. Hän on rakentanut tunnelman erinomaisesti ja tietää, miten kauhua pitäisi esittää. Hayesin veljesten käsikirjoitus on oivallinen, vaikka siitä olisikin voinut poistaa muutamia juttuja. Sen lisäksi, että Kirotussa kauhutunnelma on luotu taidokkaammin kuin monissa muissa kauhuleffoissa, sen muuhunkin toteutukseen on panostettu enemmän. Taidokas kuvaus, erinomainen valaisu, upeat lavasteet, mahtavat äänitehosteet ja säveltäjä Joseph Bisharan musiikit vain lisäävät oikeaa henkeä leffaan. Bishara myös esittää leffan demonia, Bathshebaa.

Yhteenveto: Kirottu on erittäin hyvä ja tehokas kauhuelokuva, joka hyödyntää tuttuja juttuja niin taidokkaasti, että ne tuntuvat välillä jopa ennennäkemättömiltä. Ohjaaja James Wan on tiennyt todella hyvin, mitä on tekemässä ja hän onkin luonut kauhutunnelmaa paljon lahjakkaammin kuin lähes kaikki muut nykypäivän kauhutekijät. Äkkisäikäytyksiä hyödynnetään erinomaisesti, minkä lisäksi on älytty käyttää myös hiljaisuutta karmivuuden lisäämiseksi. Lähes koko leffan läpi kulkee piinaava tunnelma, jolloin katsojana todella pelkää, eikä vain säikähdä yllättäviä juttuja. Silti minun on pakko sanoa, että elokuvassa on liiankin paljon kauhun hetkiä ja se toimisi paremmin hieman tiiviimpänä pakettina. Sen lisäksi pari huumorihahmoa tuntuvat oudon irrallisilta ja he rikkovat muuten niin upeasti luotua tunnelmaa. Muuten näyttelijät ovat kuitenkin erittäin hyviä, etenkin Vera Farmiga ja Patrick Wilson päähenkilöinä. Lavasteet, musiikit, maskeeraukset, äänitehosteet, valaisu ja kuvaus ovat erinomaisesti toteutettuja ja ne lisäävät kauhuhenkeä täydellisesti. Suosittelenkin Kirottua todella lämpimästi kaikille kauhufaneille. Siinä on paljon kliseitä, mutta onneksi myös ymmärrystä, miten niitä pitää hyödyntää. Omasta mielestäni kyseessä on yksi parhaista kauhuelokuvista, minkä olen koskaan nähnyt, enkä malta odottaa näkeväni lisää samasta sarjasta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
The Conjuring, 2013, New Line Cinema, The Safran Company, Evergreen Media Group

Arvostelu: Interstellar (2014)

INTERSTELLAR

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Jessica Chastain, Mackenzie Foy, David Gyasi, Wes Bentley, Michael Caine, John Lithgow, Casey Affleck, Timothée Chalamet, Bill Irwin, Josh Stewart, Topher Grace, Matt Damon ja Ellen Burstyn
Genre: scifi
Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia
Ikäraja: 12

Interstellarin teko lähti käyntiin, kun elokuvatuottaja Lynda Obst ja teoreettinen fyysikko Kip Thorne keksivät tarinan avaruusmatkasta, joka pohjautuisi mahdollisimman paljon tieteeseen. Elokuvan ohjaajaksi valittiin Steven Spielberg ja kaksikon idean pohjalta käsikirjoituksen työsti Jonathan Nolan. Spielberg kuitenkin jätti projektin, jolloin filmille tarvittiin uusi ohjaaja ja Jonathan ehdotti veljeään, Christopher Nolania. Christopher ja Jonathan työstivät käsikirjoituksen uudestaan, ja alkoivat kunnolla tekemään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat kesän lopussa 2013 ja päättyivät joulukuussa. Interstellar ilmestyi loppuvuodesta 2014 ja se oli suuri menestys. Kriitikot ihailivat elokuvaa ja se sai nopeasti "uuden 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968)" maineen. Monet fyysikot kehuivat, kuinka hyvin leffan tapahtumat perustuivat todelliseen tieteeseen. Elokuva pääsi useilla listoilla ilmestymisvuotensa parhaiden elokuvien joukkoon, minkä lisäksi se oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti vain yhden eli Parhaat erikoistehosteet. Itse näin Interstellarin heti ensi-illassa. Olin äärimmäisen innoissani leffasta, sillä Christopher Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani. Hänen neljä edellistä elokuvaansa (The Prestige, 2006, The Dark Knight, 2008, Inception, 2010 ja The Dark Knight Rises, 2012) olivat mielestäni kaikki täyskymppejä, eikä Batman Begins (2005) jäänyt niistä kauas. Odotukseni olivat siis todella suuret ja olin todella huojentunut, sillä en pettynyt lainkaan. Interstellar oli ja on edelleen mielestäni vuoden 2014 paras teos, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Kun vuoden 2016 lopussa päätin, että Inception on ensimmäinen elokuva, jonka arvostelen vuodelle 2017, päätin samalla Interstellarin olevan viimeinen. Niinpä joulun ja uuden vuoden lähestyessä katsoin elokuvan uudestaan, enkä voinut olla ihastelematta sen mestarillisuutta jälleen kerran.

Kun ihmiskunta on vaarassa kuolla kuivuneelle maapallolle, ryhmä tutkijoita lähtee etsimään uutta planeettaa, jonka ihmiset voisivat asuttaa.

Elokuvan päähenkilö on entinen lentäjä, nykyinen maanviljelijä Cooper, jota näyttelee Matthew McConaughey. Ja kuinka upeasti näytteleekään! McConaughey on aivan täydellinen valinta Cooperin rooliin, josta katsoja kiinnostuu heti alussa. Cooperin vaimo on kuollut, joten hän joutuu hoitamaan kahta lastaan yksin (tai no, lasten isoisän kanssa), eikä hän ole mitä parhain hommassa. Maanviljely ei erityisemmin kiinnosta häntä, vaan hän unelmoi jatkuvasti Maan ulkopuolisesta maailmasta. Avaruusmatka onkin samalla sekä parasta että huonointa, mitä Cooperille koskaan tapahtuu. McConaughey tuo hienosti esille hahmon ihailun maailmankaikkeutta kohtaan, mutta samalla katsojana voi kaiken aikaa nähdä, kuinka häntä sattuu jättää lapsensa kotiin, tietämättä milloin hän näkee heidät seuraavan kerran... tai näkeekö hän heitä koskaan. Parhaiten McConaughey onnistuu Cooperin traagisessa puolessa, sillä katsojana voi täydellisesti tuntea hänen surunsa.
     Uutta kotia lähtevät etsimään myös Anne Hathawayn näyttelemä tohtori Brand, David Gyasin esittämä tohtori Romilly ja Wes Bentleyn näyttelemä tohtori Doyle. Kolmikosta parhaiten esille pääsee tohtori Brand, joka joutuu myös jättämään jotain taakseen Maahan. Toisin kuin muilla, häneltä kuitenkin löytyy jotain henkilökohtaisesti tärkeää odotettavaa määränpäässään. Hathaway on erittäin mainio osassaan ja McConaugheyn tavoin hän taitaa traagisimmat hetken parhaiten. Gyasin ja Bentleyn esittämät hahmot ovat toimivat lisäykset, mutta hahmot jäävät aika ontoiksi. Tohtori Romilly pääsee esille lähinnä sen takia, että nelikon aluksen huojuminen aiheuttaa hänelle heikon olon. Nelikon mukana liikkuvat myös robotit TARS (äänenä Bill Irwin) ja CASE (äänenä Josh Stewart). Roboteista on saatu aikaan yllättävän aidot, minkä lisäksi heistä on tehty erinomaisesti erilaiset. TARS on enemmän äänessä ja heittää vitsiä, kun taas CASE on paljon hiljaisempi ja asiallisempi.
     Cooperin lapsia ovat Murphy ja Tom, joita näyttelevät lapsina Mackenzie Foy ja Timothée Chalamet, ja aikuisina Jessica Chastain ja Casey Affleck. Lapsista Murphy pääsee paljon selkeämmin esille, sillä tuntuu täysin siltä, että hän on Cooperin suosikki. Minun ainoa ongelmani elokuvassa onkin se, ettei Cooper vaikuta välillä piittavan lainkaan pojastaan. Avaruusmatkan aikana hän puhuu lähinnä Murphysta, mikä tuntuu paikoitellen ikävältä, kun näytetään Maan tapahtumia ja Tomia. Paikoitellen siihen löytyy syitä, mutta muutamassa kohdassa tuntuu siltä kuin Tom olisi unohtunut käsikirjoitusvaiheessa kokonaan. Hahmojen kehitys on kuitenkin onnistunutta molempien lasten osalta, kuten on myös näyttelijöiden työ. Näyttelijät ovat täydellisesti valitut, sillä Chastain ja Affleck näyttävät ja tuntuvat siltä, että he todella olisivat aikuisiksi kasvaneet Foy ja Chalamet. Jopa ulkonäöstä löytyy hämmästyttävän samanlaisia piirteitä.
     Elokuvassa nähdään myös Christopher Nolanin vakionäyttelijä Michael Caine tohtori Brandin isänä professori Brandina, joka lähettää Cooperin avaruuteen; John Lithgow Cooperin kuolleen vaimon isänä, eli Murphyn ja Tomin ukkina; sekä Topher Grace lääkärinä, jonka osuus jää harmillisen mitättömäksi. Mukana on myös eräs näyttelijä, jonka esiintyminen elokuvassa taisi tulla ihan kaikille yllätyksenä.

Mikä Interstellarissa on sitten niin täydellistä mielestäni? Itse asiassa lähestulkoon kaikki. Elokuvan maailma, sen hahmot, niiden näyttelijät ja heidän kokema tarinansa, mahtavasti luodut tunnelmat, sekä filmin teemat ja pohdinnat, kuten myös sen rytmitys, outous ja fantastinen tekninen toteutus. Interstellar on erittäin pysäyttävä teos. Se on todellinen kokemus, joka pitää vain yhä tiukemmin ja tiukemmin otteessaan. Heti alussa elokuva nappaa mukaansa dokumentin kaltaisten videoiden avulla, minkä lisäksi on äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, millaiseksi maailma on muuttunut. Maapallo ei ole nimittäin kovin hilpeä paikka elää. Maanviljelijöiden sadot kuivuvat, jolloin joka vuosi ruokaa on aina vain vähemmän ja vähemmän. Kuivuus aiheuttaa hiekkamyrskyjä, jotka jättävät kaiken tomun peittoon, mikä aiheuttaa sairauksia ihmisissä. Elokuvan maailmanlopussa ei ole kyse mistään asteroidista, joka kiitää kohti Maata tai Maan sisuksen räjähtämisestä. Filmissä viedään ilmastonmuutos hyvin pitkälle ja näytetään, kuinka ihmisten maailma tekee hidasta ja tuskallista kuolemaa. Kuten elokuvassa sanotaan, suurin ongelma ei ole ruoan puute, vaan se, että lopulta ihmiset tukehtuvat, kun ilma ei ole enää hengitettävää. Uuden kotiplaneetan löytymisen tarve on selvä katsojille heti alussa, sillä ilmastonmuutoksen takia jotain tällaista voisi hyvinkin olla tiedossa monien vuosien päästä.

Realistisen maailmanlopun lisäksi myös filmin tiedepuoli on saatu erittäin uskottavaksi. Monet asiat saattavat aluksi tuntua pelkältä höpöhöpöltä, mutta silloin kannattaa katsoa elokuvan lisämateriaaleja, joissa oikeat tutkijat kertovat, miten paljon leffan avaruusihmeistä pohjautuu oikeaan tieteeseen. Interstellarissa nähdään esimerkiksi tutkijoiden mukaan elokuvahistorian realistisin musta aukko, minkä lisäksi siinä käsitellään aikaa tavalla, mitä en ole aiemmin nähnyt filmeissä. Monien katsojien kannattaakin heti aluksi ymmärtää, että monet asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät meillä Maassa. Se, miten aika toimii elokuvassa, on täyttä totta. Joissain paikoissa aika kulkee paljon nopeammin kuin toisissa paikoissa, mitä on hyödynnetty aivan täydellisesti. Ajan kuluminen luo yhden filmin surullisimmista hetkistä, jota on hieman sydäntäsärkevää katsoa. Elokuva ei siis paikoitellen edes ole tieteisfiktiota, vaan ihka oikeaa tiedettä. Mitään avaruusolentoja laserpyssyjen kanssa on siis turha odottaa näkevän. Fiktiota löytyy tietysti leffasta, mutta sitä on käytetty lähinnä avaruuden asioissa, joita tiede ei vielä ymmärrä. Ne ovat kuitenkin katsojille ymmärrettävissä, kunhan leffaa seuraa tarkkaan ja pitää mielessä, että aika ei ole sitä, miten me ajattelemme sitä joka kerta katsoessamme kelloa.

Niin ja ajasta puheen ollen... Interstellar kestää lähes kolme tuntia, mutta siinä aika on käytetty niin mestarillisesti hyödyksi ja se on rytmitetty niin taidokkaasti, ettei kesto tunnu missään. Olen nähnyt puolentoista tunnin filmejä, jotka tuntuvat tätä pidemmiltä. Mukana ei ole ainuttakaan tylsää kohtaa, sillä silloin kun elokuva ei saa katsojaa lumoutumaan maailmankaikkeudesta ja sen outouksista, leffa osuu tunteillaan suoraan maalitauluun. Minä en lähes koskaan itke elokuvien aikana, mutta Interstellar sisältää kolme niin koskettavaa kohtausta, että minullakin tuli tippa linssiin! Ja jos kaksi jälkimmäistä niistä ovat liikuttavia, niin se hetki alkupäässä, kun Cooper hyvästelee tyttärensä ja poikansa, ja jättää maatilansa lähteäkseen avaruuteen pelastamaan ihmiskunnan, on kaikessa sydämenhajottavuudessaan ja traagisuudessaan aivan käsittämättömän upea. Sillä hetkellä elokuva nousee täyskympin tasolle, kun katsojana on täysin mukana Cooperin tunteissa. Samalla haluaisi lähteä huikealle avaruusmatkalle, mutta samalla ei voi olla miettimättä, että Cooperin pitäisi kääntää autonsa ja palata takaisin perheensä luokse. Se on sekä Interstellarin paras kohtaus, että yksi kaikkien aikojen parhaimmista kohtauksista! Filmiä vallitsee yleisestikin lohduton tunnelma, jolloin pienet ilon hetket saavat katsojan taidokkaasti onnelliseksi.

Traagisuuden lisäksi leffaan on myös luotu todella voimakas eeppisyys. Kyseessä on erittäin mahtipontinen elokuva, joka on kuitenkin niin nappiin työstetty, ettei se kertaakaan huku massiivisuuteensa. On upeaa, kuinka elokuvassa näytetään pieniä asioita isolla taustalla, oli se sitten visuaalisesti tai teemallisesti toteutettu. Sen lisäksi, että avaruusalus näyttää planeettojen vieressä todella pieneltä, leffa tuo asian esille myös siten, että melkein mitättömän pieni ihmismäärä lähtee pelastamaan koko suurta ihmiskuntaa. Eeppisyys tuodaan huikeasti esille teknisessä toteutuksessakin, mutta siitä lisää kohta. Ensin on kuitenkin pakko puhua hieman loppuhuipennuksesta, muttei kuitenkaan juonta paljastavasti. Monille leffan finaali on nimittäin todella vaikea kynnys ylittää. Jotkut eivät ymmärrä loppua, kun taas jotkut eivät vain pidä siitä. Ensimmäisellä katselukerralla pidin lopetusta todella kummallisena, enkä oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Kuitenkin toisella ja tällä katselukerralla huomasin yhä enemmän vihjeitä läpi leffan siihen, että huipennuksesta tulee järkevä. Tai no, järkevä ja järkevä... Interstellar osoittaa usein, ettei maailmankaikkeudessa ole järkevää selitystä kaikelle. On paljon asioita, joita ihmismieli ei kykene ymmärtämään ja joita he ovat valmis paikkaamaan omilla uskomuksillaan. Tämän loppuhuipennus tuo hienosti esille. Sitä ei selitetä, vaikka sille pohditaankin syitä. Mitä useammin filmin katson, sitä enemmän pidän sen huipennuksesta. Se on outo, mutta niin on meitä ympäröivä maailmakin. Ja siitähän Interstellar kertoo.

Oi Christopher Nolan, älä ikinä lopeta elokuvien tekoa! Sinun kaltaistasi ei ole toista tässä maailmassa! Pitipä hänen filmeistään tai ei, se on selvää, että Nolan tullaan muistamaan yhtenä merkittävimpänä ohjaajana koko maailmassa. Hänen tarinankerrontatapansa, tunnelmanluomisensa ja muutenkin elokuvantekotyylinsä on vain niin mieletöntä, ettei kukaan mielestäni pysty samaan. Nolan osaa käsitellä tunnelmaa niin hienosti, etteivät hänen pitkät filminsä tunnu pitkiltä. Hän saa mukaan niin paljon maagisuutta, ettei katselua edes haluaisi lopettaa. Nolan tuo näyttelijöistä parhaat puolet esille, minkä lisäksi hän on kirjoittanut veljensä kanssa loistokkaan tarinan, eikä käsikirjoituksen dialogista heikkoja repliikkejä oikeastaan löydy. Visuaalisesti ja audiollisesti Interstellar on pelkkää upeutta. Filmi on aivan mahtavasti kuvattu ja leikattu. Etenkin jäisellä planeetalla leikkaus eri tilanteista toiseen on erinomaisesti toteutettu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet upeaa työtä avaruusalusten ja hahmojen avaruusasujen kanssa. Visuaaliset efektit ovat puhdasta silmäkarkkia. Pienoismallit ja digitehosteet on yhdistetty toisiinsa täydellisesti. Äänitehosteet ovat myös mahtavat ja on hienoa, että niissä on otettu huomioon se, ettei avaruudessa kuulu ääntä. Nolanin monen aiemman leffan tavoin myös Interstellarin musiikit on säveltänyt Hans Zimmer. Tässä Zimmer tekee aivan mielettömän hyvää työtä. Hänen musiikkinsa lisäävät elokuvan traagisuuden, eeppisyyden ja koskettavuuden tunteita. Etenkin leffateatterissa katsottuna Zimmerin pauhaava musiikki sai ihoni nousemaan kananlihalle useita kertoja.

Yhteenveto: Interstellar on mielettömän upea ja äärimmäisen koskettava tarina ihmiskunnan pelastamisesta ja rakkaudesta. Heti alussa elokuva näyttää maailmanlopun uskottavasti, jolloin katsoja kokee suurempaa halua nähdä nelikon avaruusmatkan onnistuvan. Matkasta ei mahtipontisuutta ja outouksia puutu, ja monet saattavat kokea jotkut tiedejutut liian kummallisina. Elokuva kuitenkin näyttää, että maailmankaikkeus todella on kummallinen paikka, eikä kaikelle voi löytää selitystä. Filmin teemat ovat upeasti luodut, minkä lisäksi se sisältää kolme erittäin liikuttavaa hetkeä. Kohtaus, jossa Cooper jättää lapsensa Maahan ja lähtee kohti tuntematonta, on aivan mielettömän täydellinen. Myös näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Matthew McConaughey suoriutuu varsinkin traagisista hetkistä loistavasti. Myös Anne Hathaway tekee loistotyötä, minkä lisäksi on pakko kehua sitä, että Murphin ja Tomin lapsinäyttelijöiksi löydettiin aika samannäköiset henkilöt kuin heidän aikuisvastineensa. Ja tietenkin sitä, että Mackenzie Foy on paras mahdollinen valinta Murphiksi. Tekninen toteutus filmissä on aivan mestarillinen. Efektit, äänet, kuvaus, valaisu ja leikkaus ovat huikeasti toteutetut. Myös puvustus- ja lavastustiimit ovat tehneet taidokasta työtä. Isoin kunnia kuuluu kuitenkin ohjaaja Christopher Nolanille, joka on luonut suoraan sanottuna mestariteoksen. Hän on jälleen kerran pistänyt kaikkensa peliin ja saanut aikaiseksi parhaan mahdollisen lopputuloksen. Ainoa asia, mikä minua häiritsee elokuvassa, on se ettei Cooper vaikuta välittävän pojastaan. Muuten suosittelen Interstellarin näkemistä todella lämpimästi scifielokuvien ystäville, sekä niille jotka pitävät pohdiskelevista, koskettavista, eeppisistä ja yksinkertaisesti erinomaisista elokuvista. Interstellar on todella pitkä, mutta sen katsoo helposti ilman taukoja, sillä se on niin koukuttava. Monet eivät ymmärrä leffan juttuja kunnolla, joten siihen kannattaa todella keskittyä. Kyseessä ei nimittäin ole kovin helppo avaruusleffa. Ja pitäähän se sanoa, että onhan tämä päivänselvästi uusi 2001: Avaruusseikkailu. Se filmi ei ollut kuitenkaan mielestäni mitä ihmeellisin, vaan paikoitellen todella pitkäveteinen. Samankaltaisuuksia on kuitenkin useita, eivätkä ne jää siihen, että molemmat tapahtuvat avaruudessa. Kumpikin kertoo ihmiskunnasta, minkä lisäksi molemmat päättyvät todella kummallisesti. Lisäksi TARS ja CASE -robotit muistuttavat ulkoisesti hyvin paljon outoja mustia palikoita, joita 2001:ssä esiintyy.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Interstellar, 2014, Warner Bros. Pictures, Paramount Pictures, Legendary Entertainment, Syncopy, Lynda Obst Productions, Government of Alberta, Alberta Media Fund

Arvostelu: The Little Prince / Pikku prinssi (2015)

THE LITTLE PRINCE (2015)

PIKKU PRINSSI

Ohjaus: Mark Osborne
Pääosissa: Mackenzie Foy, Jeff Bridges, Rachel McAdams, Riley Osborne, Paul Rudd, Marion Cotillard, James Franco, Benicio Del Toro, Ricky Gervais, Bud Cort, Paul Giamatti ja Albert Brooks
Genre: animaatio
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 7

Aloitan tämän paljastamalla, etten ole koskaan lukenut Pikku prinssi -kirjaa. Tarina ei siis ole minulle tuttu. Olen kuitenkin pitänyt kirjaa monta kertaa kädessäni ja katsonut sen kuvia. Sen kansi on jäänyt minulle hyvin mieleen. Ehkä juuri sen takia nähdessäni The Little Prince -animaatiofilmatisoinnin mainoksen ensimmäistä kertaa, halusin mennä katsomaan sen. Etenkin, kun näin muiden arvostelijoiden antamia tähtiä elokuvalle, kiinnostukseni nousi. Tänään kävin tätini kanssa katsomassa elokuvan.

Pikkutyttö elää täysin ylitäsmällisen äitinsä suunnitelmien mukaisesti. Kun tytön haastattelu Werth-akatemiaa varten ei suju niin kuin piti, he muuttavat koulun lähistölle paikan varmistumiseksi ja alkavat valmistaa tyttöä kouluun. Tyttö tutustuu naapurissa asuvaan lentäjään, jolla on huimia kertomuksia Pikku prinssistä, joka asuu omalla pienen pienellä B-612 -asteroidillaan.

Interstellarista (2014) minulle tutuksi tullut Mackenzie Foy esittää elokuvan keskiössä olevaa pikkutyttöä. Hahmo on todella onnistuneesti suunniteltu ja on mielenkiintoista nähdä äidin oppien hiipuvan pois, tytön keskittyessä seikkailuihin. Hauskana yksityiskohtana onkin, ettei hahmolle koskaan anneta mitään nimeä, vaan hän kulkee pelkkänä pikkutyttönä, jota äiti kutsuu "kullakseen".
     Rachel McAdamsin äiti-hahmo voi joko naurattaa tai raivostuttaa - tai kumpaakin samaan aikaan. Etenkin alkupuolella äidin määräily on viihdyttävää ja hänen tekemänsä tarkka suunnitelma tyttärensä koko elämälle naurattaa useaan otteeseen elokuvan aikana. Mutta mitä pidemmälle tarina menee, sitä enemmän äiti on vain seikkailujen tiellä, jolloin hahmosta katoaa hauskuus ja häntä alkaa pitää elokuvan "pahiksena".
     Lentäjää ääninäyttelee The Big Lebowskista (1998) tuttu Jeff "The Dude" Bridges. Hahmo on todella miellyttävä ja hänellä on selkeästi sydän paikoillaan, vaikka hieman tärähtänyt onkin. Bridgesin ääni sopii lentäjälle todella mainiosti. Jo elokuvan alkupuolella ymmärtää, että hahmo tulee korvaamaan tytön puuttuvan isähahmon.
     Itse Pikku prinssin äänenä kuullaan elokuvan ohjaajan poika Riley Osborne, sekä komedioista supersankariksi (Ant-Man, 2015) noussut Paul Rudd. Pikku prinssi ei paljoa tee elokuvassa, vaikka tarina pyöriikin pääosin hänen ympärillään. Kovin muistettavaksi hahmo ei jää, etenkin kun vertaa yllä mainittuun kolmikkoon. Paul Ruddia on kuitenkin aina hieno nähdä elokuvissa - tai siis tässä tapauksessa kuulla.
     Pikku prinssin kaverikettua ääninäyttelee James Franco, joka tosin sanoo vain muutaman lauseen. Niissä lauseissa on kuitenkin oiva opetus. Vaikka maailmassa olisi miljoona samanlaista asiaa, niin sinun asiasi on tärkeä, koska se on juuri sinun asiasi. Lentäjän kettupehmo, jonka tyttö omii itselleen oikeastaan tuosta noin vain, on todella suloinen hahmo, varsinkin kun hahmo herää kunnolla eloon. Kettupehmo ei puhu mitään, mutta silti hänelle on luotu todella voimakas henkilöllisyys ja hän on ihan yhtä hieno hahmo kuin pikkutyttö tai lentäjä.
     Olin todella innoissani, kun huomasin, että elokuvassa kuultaisiin myös mm. Marion Cotillardin (ruusu), Benicio Del Toron (käärme) ja Paul Giamattin (opettaja) äänet yllä olevien lisäksi, mutta pienenä pettymyksenä olikin, ettei heidän puhettaan kuulla lähes ollenkaan.

En ole tosiaan lukenut kirjaa, mutta kuulemani perusteella elokuvaan on otettu aika paljon vapauksia, esimerkiksi lähes koko juoni. Elokuvan alku on suoraan kirjasta, mutta pikkutyttö ja hänen äitinsä on luotu elokuvaa varten. Toimivan kokonaisuuden elokuvan tekijät ovat kuitenkin luoneet ja itse kirja on saatu sinne hyvin istutettua. Ainoat ongelmani elokuvan kanssa ovat oikeastaan loppupuolen hitaus yhdessä kohtaa ja alun outous akatemiaan pääsystä. Pikkutyttö pyörtyy pääsykokeissa, jolloin äiti päättää, että he ottavat suunnitelma B:n käyttöönsä. Suunnitelma B on, että he muuttavat akatemian lähistölle, jolloin akatemian on pakko hyväksyä tyttö mukaan. Miksi? Ja jos se on niin helppoa, niin miksei suunnitelma A ollut se? Miksi ylipäätään järjestää pääsykokeita, jos akatemiaan pääsee muuttamalla sen viereen? Siinä asiat, mitkä minua häiritsivät. Muuten elokuva on hieno, itse asiassa jopa yllättävän hieno.

Pikku prinssi on myös hyvin syvällinen elokuva. Kuten julisteissa sanotaan; aikuistuminen ei ole ongelma, vaan unohtaminen. Näinhän se on ja se tuodaan useasti esille elokuvassa. Olisi ollut hienoa nähdä jossain kohtaa, mitä tytön äiti on unohtanut, sillä se olisi tuonut hieman lisäsyvyyttä hahmoon. Mukana on myös pikkutytön kamppailu siitä, ettei hän haluaa kasvaa aikuiseksi, koska pelkää silloin unohtavansa kaiken tärkeän. Elokuvasta huomaa sen, että siinä on ollut mukana tekijöiden omia kokemuksia unohtamisesta. Toivottavasti monet unohtuneet asiat ovat palanneet mieleen elokuvaa tehdessä. Toivottavasti myös lastensa kanssa elokuvan katsomaan menevät ymmärtävät asioiden tarkoituksia hieman uudella tavalla.

Tarinan lisäksi myös animointi on hienoa. Tyylikästä tietokoneanimointia tukee hyvin nukkeanimaation käyttö, kun kerrotaan Pikku prinssin tarinaa. Visuaalinen ilme on paikoitellen yksinkertaistettu ja paikoitellen todella yksityiskohtainen. Arjen harmaus on tuotu kirjaimellisesti mukaan ja seikkailut ovat hyvin värikkäitä. Kontrasti toimii hienosti. On myös hienoa, että kirjan kuvituksesta löytyvää tyyliä on hyödynnetty läpi elokuvan kunniakkaasti. Pikku prinssin on ohjannut Mark Osborne, joka on ohjannut myös mm. elokuvan Kung Fu Panda (2008), eli hänellä on aiempaakin kokemusta animaatioiden parissa. Ääninäyttelijöiden ohjaus on onnistunutta ja Osborne on saanut paketin pysymään erinomaisesti kasassa. Elokuvaa säestää toimiva musiikki, josta vastaavat Hans Zimmer ja Richard Harvey. Näin elokuvan 3D:nä, joka parissa kohtaa toimi, mutta jätti pääosin jälleen kylmäksi.

Yhteenveto: Pikku prinssi on kaikessa surullisuudessaan hyvän mielen elokuva. Saliin menee toiveikkaana ja elokuva itse tuo toivoa lisää. Salista poistuessaan voi miettiä kävelevänsä ostamaan lipun seuraavaan näytökseen. Se on visuaalisesti tyylikäs ja siinä on sydäntä lämmittävä tarina. Suosittelen Pikku prinssiä lasten lisäksi lapsenmielisille, sekä myös harmaan arjen uurtajille. Kirjan faneille huomio, että elokuva menee hyvin erilailla kuin alkuperäisteos. Pitäisi varmaan jossain kohtaa ryhdistäytyä ja lukea itse kirja. Toivottavasti tälle ei aleta turhaa jatko-osaa vääntää, sillä tämä toimii täydellisesti juuri näin. Lopputekstien aikana näkyy vielä yksi lyhyt kohtaus ja hauska asia lopputeksteissä on, että ne rullaavat ylhäältä alas, eivätkä perinteiseen tapaan alhaalta ylös.

Kirjoittanut: Joonatan, 11.6.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.reddit.com
The Little Prince, 2015, Onyx Films, Orange Studio, Paramount Animation