Arvostelu: Manaaja: Uskon merkki (The Exorcist: Believer - 2023)

MANAAJA: USKON MERKKI

THE EXORCIST: BELIEVER

Ohjaus: David Gordon Green

Pääosissa: Leslie Odom Jr., Lidya Jewett, Ann Dowd, Jennifer Nettles, Norbert Leo Butz, Olivia Marcum, Raphael Sbarge, Danny McCarthy, Okwui Okpokwasili, E.J. Bonilla, Tracey Graves, Ellen Burstyn ja Linda Blair

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

William Peter Blattyn kirjaan perustuva kauhuelokuva Manaaja (The Exorcist - 1973) oli ylistetty jättimenestys, joka sai jopa parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuuden ja joka listataan usein kaikkien aikojen pelottavimmaksi elokuvaksi. Sille tehtiin tietysti siis jatkoa. Manaaja II: Luopio (Exorcist II: The Heretic - 1977) tuotti kuitenkin vain murto-osan ykkösleffaan verrattuna ja se sai pääasiassa negatiivista palautetta. Sen tapahtumat unohdettiinkin Plattyn itsensä ohjaamassa Manaaja III:ssa (The Exorcist III - 1990). Elokuville tehtiin myös esiosa Dominion: Prequel to the Exorcist (2005), joka kuitenkin peruttiin hetkellisesti, kunnes se julkaistiin sen pohjalta työstetyn toisen esiosan, Manaaja: Alun (The Exorcist: Beginning - 2004) jälkeen, jotka kummatkin haukuttiin ja jotka tienasivat heikosti lippuluukuilla. Lisäksi Foxilla pyöri syksystä 2016 syksyyn 2017 The Exorcist -televisiosarja, jonka teko kuitenkin keskeytettiin toisen tuotantokauden jälkeen. Vuonna 2020 Morgan Creek Entertainment ilmoitti työstävänsä uutta Manaaja-elokuvaa, joka sivuuttaisi aiemmat jatko- ja esiosat kokonaan. Samanlaisen kohtelun Halloween-elokuville (1978-2022) tehnyt David Gordon Green pestattiin leffan ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2022 ja nyt Manaaja: Uskon merkki on saapunut elokuvateattereihin. Alkuperäinen Manaaja on yksi suosikkikauhuelokuvistani, enkä ole uskaltanut koskea sen jatko- ja esiosiin, jotka ovat kolmosta lukuun ottamatta lähinnä haukuttuja. Olin epäileväinen heti, kun kuulin uuden Manaajan olevan tuloillaan ja odotuksiani vain laski, kun näin, kuinka huonosti David Gordon Green suoriutui Halloween Killsin (2021) ja erityisesti Halloween Endsin (2022) kanssa. Kävinkin skeptisin ennakko-odotuksin katsomassa Manaaja: Uskon merkin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Kaksi tyttöä katoavat mysteerisesti koulupäivän päätteeksi. Kolmen päivän jälkeen tytöt löytyvät ja kaikki vaikuttaisi aluksi olevan hyvin, mutta pian lasten vanhemmille käy selväksi, että jokin paha voima on takertunut tyttöihin.

Manaaja: Uskon merkkiä on lähdetty tekemään sanonnan "kaksin aina kaunihimpi" pohjalta - tai kenties tässä tapauksessa voisi sanoa "kaksin aina kauheampi". Yhden riivatun tytön sijaan leffassa onkin kaksi manaajaa kaipaavaa lasta, Lidya Jewettin näyttelemä Angela ja Olivia Marcumin esittämä Katherine. Tytöistä Angela pääsee huomattavasti paremmin esille, kun taas Katherine jätetään oudosti sivuun. Samoin käy myös lasten vanhemmille. Angelan yksinhuoltajaisä Victor (Leslie Odom Jr.) nousee periaatteessa elokuvan päähenkilöksi, kun taas Katherinen vanhemmat Miranda (Jennifer Nettles) ja Tony (Norbert Leo Butz) jäävät lähinnä yksiulotteisiksi, periamerikkalaisiksi kristityiksi. Siinä, missä alkuperäisessä Manaajassa onnistuttiin vakuuttavasti syventymään useampaankin hahmoon, Uskon merkki kompuroi laajan hahmogalleriansa kanssa ja lopulta vain Victorin kohdalla on saatu jotain aikaiseksi. Tyttöjen riivauksen eteneminen hoidetaan hätäisesti ja kun Katherineen keskitytään näin minimaalisesti, katsoja pohtii läpi leffan, että miksi mukaan edes piti ottaa toinenkin riivattu lapsi? Odom Jr. hoitaa pitkään tonttinsa hyvin, mutta muuttuu loppua kohti tylsän yksi-ilmeiseksi. Jewett ja Marcum suoriutuvat pätevästi riivattuina, mutta heidän hahmojaan ei näe tarpeeksi, jotta lasten traagisesta koettelemuksesta jaksaisi erityisemmin välittää.

     Asiaa eivät auta useat yksiulotteiset sivuhahmot, kuten Victorin ja Angelan naapurit Ann (Ann Dowd) ja Stuart (Danny McCarthy), Katherinen perheen pastori Don (Raphael Sbarge), rituaaliparantaja Beehibe (Okwui Okpokwasili) ja isä Maddox (E.J. Bonilla), jotka yrittävät kaikki auttaa tyttöjä uskonsa kautta. Sekaan on myös heitetty alkuperäisestä elokuvasta riivatun Reganin äitiä näytellyt Ellen Burstyn, joka palasi rooliinsa Chris MacNeiliksi omien sanojensa mukaan puhtaasti rahan takia. Jos Burstynin paluulta odottaa samaa kuin uusissa Halloweeneissa Jamie Lee Curtisin paluusta Laurie Strodeksi, luvassa on ikävä pettymys. Burstynilla on ruutuaikaa vain muutama minuutti ja hänen hahmonsa kohtelu saa luultavasti jokaisen Manaaja-fanin suuttumaan.

David Gordon Greenin Halloween-trilogia käynnistyi lupaavasti. Vuonna 2018 ilmestyneestä Halloweenista paistoi ohjaajan into projektia kohtaan, halu todistaa kykynsä ja aito yritys tehdä kunniaa alkuperäiselle kauhuklassikolle. Jatko-osat Halloween Kills ja Halloween Ends olivat kuitenkin toinen toistaan kehnompia räpellyksiä, joista viimeisessä punainen lanka katosi kokonaan ja trilogiasta tuli aika lailla katselukelvoton kokonaisuus. Nyt Green on yrittänyt samaa Manaajan kanssa, mutta valitettavasti hän lähtee suoraan liikkeelle pohjanoteerauksella. Manaaja: Uskon merkistä ei ole nähtävissä minkäänlaista yritystä, vaan elokuvasta paistaa, että se on tehty puhtaasti rahan takia. Green kulkee läpi leffan siitä, mistä aita on matalin, eikä herätä missään kohtaa intoa tulevia jatko-osia kohtaan. Itse asiassa lopputekstien alkaessa itse ainakin halusin vain pyyhkiä juuri näkemäni kokonaan mielestäni.

No mikä Manaaja: Uskon merkissä on sitten niin pahasti pielessä? Lähdetään liikkeelle sen kiireessä väsätystä käsikirjoituksesta täynnä ontuvaa kerrontaa ja kömpelöitä ratkaisuja. Idean tasolla on ihan vekkulia, että tällä kertaa riivattuja tyttöjä onkin kaksi, mutta ennen viimeisiä minuutteja tällä idealla ei saada oikein mitään aikaiseksi. Katherine jätetään tosiaan täysin paitsioon, eikä edes Angelan kohdalla jakseta näyttää tytön vajoamista riivauksen vietäväksi. Alkuperäisessä Manaajassa Reganin muuttumista oli pelottavan lisäksi myös surullista seurata. Angelan ja Katherinen tilanne ei jaksa paljoa hetkauttaa sen jälkeen, kun tytöt vihdoin löydetään. Sen lisäksi, että käsikirjoitus keskittyy hahmoihin ontuvin tavoin, se myös kertoo tarinaansa takkuilevasti. Alkupää rakentelee katoamista jopa turhankin pitkällä kaavalla, mutta kun tytöt löytyvät, leffa kiirehtii lopun pakolliseen manauskohtaukseen. Vähän väliä herää tunne siitä, että seasta puuttuu kohtauksia.

Toinen merkittävä ongelma on elokuvan kauhuosasto. Manaaja: Uskon merkki ei nimittäin ole pelottava leffa. Se on itse asiassa ajoittain jopa pitkäveteinen. Green rakentaa kauhuosaston täysin kliseiden varaan, eikä edes yritä tuoda mukaan mitään mielikuvituksellista. Alkuperäinen Manaaja oli luomassa näitä kliseitä ja yhä tänäkin päivänä se saa katsojan kiemurtelemaan epämukavuudessa. Ei ole mikään ihme, että viimeisten 50 vuoden aikana leffa on saanut satoja kopioita. Manaaja: Uskon merkki tuntuu enemmänkin näiden kopioiden kopiolta kuin Manaajan jatko-osalta. Se ei edes tunnu ylipäätään Manaaja-elokuvalta, vaan joltain täysin yhdentekevältä tusinamanausrainalta. Green luottaa aivan liikaa typeriin äkkisäikäytyksiin, sen sijaan, että hän rakentaisi oikeasti jännittävää ilmapiiriä. On myös naurettavaa, että 50 vuotta vanha alkuperäisteos on huomattavasti rohkeampi kuin tämä vuonna 2023 tehty leffa. Regan pistettiin huutamaan rivouksia, oksentamaan litratolkulla, virtsaamaan lattialle, masturboimaan ristillä ja aidosti piinaamaan ympärillään olevia. Pahinta, mitä nämä tytöt pääsevät tekemään, on keskeyttää sunnuntaikirkko toistamalla "ruumis ja veri" -lausahdusta uudelleen ja uudelleen. No voi hui kamala. Loppuhuipennuksen manauskohtaus on kenties jopa tylsintä antia, eikä viimeinen ratkaisu saa aiheutettua katsojassa toivottuja tunnetiloja. Tahatonta komiikkaakin on luvassa. Alkuperäisleffan temaattiset syvyydet uskosta, sen menettämisestä ja sen löytämisestä ovat tässä mukana korkeintaan pintaraapaisuina.

Niin Greeniä kuin muitakaan Halloweeneissäkin työskennelleitä kirjoittajia, Scott Teemsiä ja Danny McBrideä ei tunnu kiinnostavan tehdä Manaajalle jatkoa tai minkäänlaista oikeutta. Teksti on niin vasemmalla kädellä hutaistu, että oikein pöyristyttää. "The power of Christ compels you" ja muut vastaavat ikoniset repliikit alkuperäisestä osasta on pakotettu mukaan niin väkisin, että hävettää. Asiaa ei auta saksien silputtu leikkaus, joka rikkoo kaiken soljuvuuden kerronnasta. Sentään Manaaja: Uskon merkki on ihan kelvollisesti kuvattu. Lavasteet ovat oivalliset ja loppupäässä tyttöjen maskeeraukset mainiot. Erikoistehosteet eivät huimaa päätä ja äänimaailman luottaminen kovaäänisiin pamauksiin saa lähinnä pyörittelemään silmiä. David Wingon ja Amman Abbasin säveltämät musiikit ovat muuten geneeristä kauhutunnelmointia, mutta kaksikko on tietty pistänyt leffasarjan tunnusmelodiana toimivan Tubular Bellsin soimaan silloin tällöin.

Yhteenveto: Manaaja: Uskon merkki on myötähäpeällisen huono kauhuraina, joka on selvästi tehty puhtaasti rahan takia. Siinä, missä vuoden 2018 Halloweenista näkyi vielä ohjaaja David Gordon Greenin halu kunnioittaa alkuperäisteosta, sekä aito palo projektia kohtaan, vastaavaa ei näy Uskon merkissä missään. Kaikessa mennään siitä, mistä aita on matalin, eikä lopputulos edes tunnu Manaaja-elokuvalta, pikemminkin kopiolta alkuperäisleffaa seuranneista sadoista kopioista. Kauhuosasto rakentuu täysin tylsien äkkisäikäytysten varaan ja aito piinaavuus loistaa poissaolollaan. On myös hämmentävää, kuinka kiltti ja kesy leffa tämä on alkuperäiseen verrattuna. Tarina on todella kömpelösti rakennettu, jolloin se laahaa ensimmäisellä puoliskollaan ja sitten kiirehtii loput ajasta, päästäkseen geneeriseen manauskohtaukseen, joka ei aiheuta katsojassa toivottuja tunnetiloja, vaan pikemminkin huvittaa tahattomalla komiikallaan. Siitä huolimatta, että riivatut tytöt ovat tarinan keskiössä, he jäävät yllättävänkin pahasti sivuun, jolloin katsojana ei pääse oikeasti seuraamaan heidän traagista vajoamista pimeyteen. Idea kahdesta riivatusta tytöstä on kiehtova, mutta sillä ei saada oikein mitään aikaiseksi, etenkin kun toista tyttöä hädin tuskin näytetään elokuvan aikana. Hahmoja on lopulta liikaa ja vain toisen tytön isästä saadaan oikeasti jotain irti. Ellen Burstynin paluuta rooliinsa Chris MacNeilinä odottaville on luvassa karvas pettymys. Manaaja: Uskon merkistä on todella vaikea löytää positiivista sanottavaa yksittäisiä teknisiä onnistumisia tai kelvollisia näyttelijäsuorituksia lukuun ottamatta. Elokuva on kiusallinen räpellys, jonka päätteeksi vain toivoo, että koko roska olisi jätetty tekemättä. Jatko-osa The Exorcist: Deceiver on kuitenkin jo ilmoitettu ilmestyväksi vuonna 2025 ja kolmatta leffaa suunnitellaan parhaillaan. Lisäksi uudet Halloween- ja Manaaja-trilogiat tuottanut Blumhouse-yhtiö on jo vihjaillut, että seuraavaksi olisi tiedossa Perjantai 13. päivä -elokuvien (Friday the 13th - 1980-2009) uudelleenkäynnistys. Jippii...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Exorcist: Believer, 2023, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Morgan Creek Entertainment, Rough House Pictures

Arvostelu: Pieces of a Woman (2020)

PIECES OF A WOMAN

Ohjaus: Kornél Mundruczó

Pääosissa: Vanessa Kirby, Shia LaBeouf, Ellen Burstyn, Molly Parker, Sarah Snooke, Iliza Shlesinger ja Benny Safdie

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

Pieces of a Woman on Vanessa Kirbyn tähdittämä draamaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle unkarilaisen käsikirjoittaja Kata Wéberin tekstistä, jolla hän pyrki käsittelemään vauvansa kuolemaa epäonnistuneessa synnytyksessä ja sen aiheuttamaa tuskaa. Wéber ja hänen ohjaajamiehensä Kornél Mundruczó työstivät tekstin pohjalta näytelmän vuonna 2018, mutta halusivat tehdä siitä myös elokuvan. Kotimaassaan Unkarissa he eivät kuitenkaan saaneet rahoitusta, mutta Yhdysvalloissa taas kiinnostuttiin tarinasta. Siellä kuvaukset aloitettiinkin joulukuussa 2019 ja lopulta Pieces of a Woman sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2020. Nyt elokuva on julkaistu maailmanlaajuisesti Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta, kun Torontosta alkoi kantautua suuria kehuja elokuvaa kohtaan. En kuitenkaan katsonut Pieces of a Womania heti, kun se ilmestyi Netflixiin, sillä tiesin sen rankan aiheen ja odotin oikeaa hetkeä ja mielentilaa sen katsomiseen. Muutama päivä ilmestymisen jälkeen katsoin vihdoin Pieces of a Womanin.

Kun Marthan ja Seanin kotisynnytys päättyy kaameaan tragediaan, alkaa suruaika, mikä hajottaa pariskunnan pikkuhiljaa erilleen.

The Crown -sarjan (2016-) kautta tähdeksi noussut Vanessa Kirby, sekä jälleen ankaran mediakohun keskellä oleva Shia LaBeouf näyttelevät Marthaa ja Seania, pariskuntaa, joka odottaa ensimmäistä lastaan syntyväksi. Kirby ja LaBeouf välittävät hienosti hahmojen rakkauden toisiaan kohtaan ja innostuksen ja jännityksen tulevasta elämästä vanhempina. Kuitenkin kun heidän vauvansa menehtyy pian syntymisen jälkeen, Kirby ja LaBeouf tulkitsevat sydäntäsärkevän hienosti sitä, kuinka rikki Martha ja Sean ovat - niin yksin kuin yhdessä. Etenkin Kirby tekee ällistyttävän upeaa ja voimakasta työtä, ja on varmaa, että hänen roolisuorituksensa tullaan huomioimaan tulevissa palkintogaaloissa.

     Elokuvassa nähdään myös Ellen Burstyn Marthan äitinä, Iliza Shlesinger Marthan siskona, Molly Parker pariskunnan kätilönä ja Sarah Snook Marthan asianajajaserkkuna. Myös sivunäyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka loppupeleissä Kirby onkin valokeilassa. Burstyn on tietty fantastinen Marthan vaikeana äitinä, joka ei yhtään helpota tyttärensä oloa puheillaan.

Tämä leffa tarjoaa yhden parhaista ja intensiivisimmistä aluista pitkään aikaan. Elokuva tietty lähtee käyntiin Marthan epäonnisella synnytyksellä, mikä on kerrottu pääasiassa yhdellä, todella pitkällä kuvalla. Leikkausta ei nähdä liki kahteenkymmeneen minuuttiin, vaan kamera seuraa todella tarkkaan koko synnytysprosessia. Tunnelma on samanaikaisesti erittäin jännittävä että lumoava. Katsoja pidättää hengitystä ja sydän takoo rinnassa. Ja vaikka katsoja tietää tragedian tapahtuvan, on se silti sydäntäsärkevä hetki. Ja vasta tämän suorastaan piinaavaksi kehittyvän, mutta äärimmäisen vauhdilla ohi menevän puolituntisen jälkeen elokuva pistää nimensä ruutuun. Pieces of a Woman. 

Vaikka kaikin puolin mestarillisesti toteutettu ja näytelty ensimmäinen puolituntinen jääkin elokuvan parhaaksi anniksi, ei leffa paljoa heikkene sen jälkeen. Siinä, missä alku kulki vauhdilla, loppuleffa liikkuu aika hitaasti. Alku onnistui kuitenkin puristumaan katsojan ympärille niin tiukasti, ettei hidas tahti edes koidu ongelmaksi - etenkin kun aika ajoin elokuva tarjoaa lisää hurjan upeita ja vangitsevia kohtauksia, joissa Kirby, LaBeouf ja Burstyn todella säkenöivät - ja aiheuttavat pahaa oloa. Pieces of a Woman on hyvinkin ahdistava teos, eikä sitä ole helppo katsoa. Se on upea kuvaus tuskasta ja kuinka oma paha olo lähtee leviämään muihin ja vahingoittaa niin itseä kuin rakkaimpia, kun sitä pahaa oloa ei yritä hoitaa. On raskasta seurata pariskunnan murenemista ja elokuva saakin liikuttumaan. Filmi ei kuitenkaan ole mitään pelkkää kurjuudessa vellomista, vaan siinä on hieman jotain kaunistakin. Ajan kulumista esitetään sillalla, jota Sean on rakentamassa ja joka kuukausi näytetään, kuinka vastarannoilta syntyvät palaset lähtevät vähitellen liikkumaan toisiaan kohti, kunnes ne elokuvan lopussa yhdistyvät. Tässä vertauskuvassa oli mielestäni jotain todella upeaa.

Jo elokuvaa katsoessa se tuntui todella henkilökohtaiselta teokselta. Kun leffan katsomisen jälkeen luin, että sen ohjaaja ja käsikirjoittaja oikeasti menettivät vastasyntyneen lapsensa, se henkilökohtaisuus alkoi selvetä. Ohjaaja Kornél Mundruczó ja käsikirjoittaja Kata Wéber tekevätkin upeaa työtä kertoessaan tarinaansa. Mundruczón rakentama tunnelma ei suostu päästämään katsojaa helpolla ja hyvä niin. Tekninen toteutus on erittäin vaikuttavaa ja voin vain kuvitella, kuinka monta kertaa pitkä synnytyskohtaus on pitänyt harjoitella, jotta pitkään näyttelijöitä seuraava kuvaaja saa kaikki kulmat ja sommittelut oikein ja että näyttelijät ehtivät asettua ja tehdä oikeat asiat, jottei kohtauksen sulavuus katoa. Leikkauskin on taidokasta, kuten myös lavasteet, asut ja Marthan raskauden maskeeraus. Äänimaailmakin toimii hyvin ja elokuva tietää, milloin hyödyntää hiljaisuutta ja ympäristön ääniä, ja milloin antaa säveltäjä Howard Shoren toteuttaa itseään musiikeillaan.

Yhteenveto: Pieces of a Woman on hieno ja vangitseva, vaikkakin myös ahdistava ja hidastempoinen elokuva. Filmin ensimmäiset puoli tuntia ovat todella vaikuttavaa ja loppupeleissä jopa piinaavaa seurattavaa. Lähes parikymmentäminuuttinen yksi pitkä kuva on mestarillinen tekninen taidonnäyte, mitä vain parantaa huikeat näyttelijäsuoritukset Vanessa Kirbyltä ja Shia LaBeoufilta, sekä upeasti rakennettu tunnelma ohjaajalta. Seuraavat puolitoista tuntia eivät todellakaan ole helppoa seurattavaa, vaan on jopa vaikea katsoa, kun päähenkilöt murenevat niin yksin kuin yhdessä. Tragedian aiheuttaman tuskan vaikutuksia käsitellään vakuuttavasti. Vaikka leffa aiheuttaakin pahaa oloa, on siinä myös jotain kaunista ja lohdullista. Pieces of a Woman ei todellakaan ole filmi jokaiseen makuun, mutta silti suosittelen sen katsomista - paitsi jos olet pohtimassa lapsen tekoa tai olet raskaana, silloin suosittelen pysymään mahdollisimman toiveikkaissa ja onnellisissa elokuvissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pieces of a Woman, 2020, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Little Lamb

Arvostelu: Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream - 2000)

UNELMIEN SIELUNMESSU

REQUIEM FOR A DREAM

Ohjaus: Darren Aronofsky
Pääosissa: Ellen Burstyn, Jared Leto, Jennifer Connelly, Marlon Wayans, Christopher McDonald, Sean Gullette ja Keith David
Genre: trilleri, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 16

Requiem for a Dream, eli suomalaisittain Unelmien sielunmessu perustuu Hubert Selby Jr.:n samannimiseen kirjaan vuodelta 1978. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle vuonna 1997 ja se sai ensi-iltansa keväällä 2000 Cannesin elokuvajuhlilla. Filmiä näytettiin muutamalla muullakin elokuvafestivaalilla, ennen kuin se sai laajemman teatterilevityksen. Suomeen leffa saapui vasta keväällä 2001. Elokuva sai todella ylistäviä arvosteluita, mutta oli myös niitä, jotka eivät siitä pitäneet. Se tuotti budjettinsa takaisin, muttei ollut kovin iso hitti. Leffa oli ehdolla parhaan naispääosan Oscar-palkinnosta, mutta hävisi sen Erin Brockovichille (2000). Itse näin Unelmien sielunmessun ensimmäistä kertaa loppuvuodesta 2015 ja pidin sitä todella ahdistavana, mutta vaikuttavana kokemuksena. Mietin pitkään elokuvan ostamista, mutta koska se oli loppuunmyyty kaikkialla, eikä sitä ollut saatavilla Blu-rayna, ei se päätynyt hyllyyni. Vasta loppuvuodesta 2017 mietin, että haluaisin nähdä sen uudestaan ja samalla arvostelisin sen, jolloin etsin elokuvan käsiini ja katsoin sen toisen kerran.

Neljän ihmisen elämät alkavat vähitellen sortua kasaan, kun heidän addiktionsa lääkkeitä ja huumeita kohtaan kasvavat liian suuriksi, ja alkavat hallita heitä.

Manaajasta (The Exorcist - 1973) tuttu Ellen Burstyn oli tästä elokuvasta Oscar-ehdokkaana Sara Goldfarbin roolista, eikä mikään ihme. Burstyn on nimittäin aivan mielettömän hyvä roolissaan. Sara Goldfarb on leskiäiti, jonka elämä on muuttunut todella yksinäiseksi. Välillä hän käy juoruilemassa naapurinnaisten kanssa, mutta pääasiassa hän viettää päivät kotonaan katsoen televisiosta kilpailuohjelmaa. Kun Sara saa leffan alussa kutsun vieraaksi televisio-ohjelmaan, hänen elämässään tapahtuu vihdoin jotain tärkeää. Vierailun takia hän voi kehua ystävilleen ja pääsee ottamaan aurinkoa parhaalla paikalla. Mutta kun hän on tullut riippuvaiseksi ruoasta, ei hän mahdu hienoon mekkoonsa enää. Sara päättää siis aloittaa pillerikuurin, mikä alkaa pikkuhiljaa vaikuttamaan hänen mielenterveyteensä. Katsojana käy läpi elokuvan Saraa sääliksi, kun vierailupäivästä ei kuulu tietoa, mutta hän uskoo täysillä siihen, että hän pääsee televisioon ystäviensä ihailtavaksi. On traagista seurata, kuinka mukava rouva sekoaa vähitellen.

Thirty Seconds to Mars -yhtyeen laulaja Jared Leto (jonka olen nähnyt neljä kertaa livenä) näyttelee Harry Goldfarbia, Saran poikaa, joka on päätynyt mukaan huumebisnekseen. Harry ja hänen ystävänsä Tyrone (Marlon Wayans) yrittävät hankkia itselleen huumeita, jotta voisivat myydä niitä kovemmalla hinnalla eteenpäin. He eivät kuitenkaan ole katsoneet Scarface - arpinaamaa (Scarface - 1983) tarpeeksi, joten he myös käyttävät omaa kamaansa. Lisää aineita ei ole helposti saatavilla, joten vieroitusoireet alkavat hitaasti vaikuttamaan hahmoihin. Eniten ne vaikuttavat kuitenkin Harryn tyttöystävään Marioniin (Jennifer Connelly), mikä vaikuttaa tietysti parin suhteeseen. Harry on yhtä lailla elokuvan päähenkilö kuin hänen äitinsäkin, minkä lisäksi filmi keskittyy kunnolla myös Tyroneen ja Marioniin. Heidän taustansa eivät kuitenkaan ole niin hyvin esitetyt kuin Saran ja Harryn. Filmissä on pari hetkeä, joissa Tyronen menneisyyttä tuodaan esille, mutta sitä tehdään hieman liian pienesti, jolloin hahmon kohtalolla ei ole samalla lailla väliä. Pääasiassa komedioista tuttu Marlon Wayans näyttää kuitenkin osaavansa myös vakavamman puolen. Connelly ja Leto ovat todella hyviä rooleissaan - etenkin Leto, jonka ei uskoisi nykyään pystyvän niin kehnoon roolityöhön kuin Suicide Squadin (2016) Jokeri.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Christopher McDonald Saran katseleman televisio-ohjelman juontajana, Sean Gullette Marionin psykiatrina ja Keith David seksihullu Big Timinä.

Unelmien sielunmessu ei ole hilpeä elokuva, ei sitten millään. Mukana on yksi ainoa hetki, joka oli mielestäni huvittava, mutta muuten kyseessä on äärimmäisen ankea elokuva. Ystävysten kanssa vietettävään leffailtaan teos ei sovi lainkaan, jos ette halua vain masentaa itseänne. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen masentava elokuva, joka olisi huono, vaan sitä katsoessa ei vain voi pysyä iloisena. Elokuvan tarina on todella traaginen ja lohduton, jolloin sitä on erittäin ahdistavaa katsoa. Periaatteessa Unelmien sielunmessu pistää katsomaan noin tunnin ja kolmen vartin ajan, kuinka neljä ihmistä rikkoutuvat. Ei kestä kauaa, kun filmin alkupäässä jo ymmärtää, ettei hahmoille voi kovin hyvin käydä. Herkimmille elokuva voi aiheuttaa jopa liian suurta ahdistusta, jolloin sitä ei kykene katsomaan loppuun, mutta muille se on kuin huume, joka koukuttaa niin paljon, että on pakko tietää, mihin tarina vie hahmoja. Kyseessä on todella pysäyttävä kokemus, joka saa todella arvostamaan omaa elämäänsä, jos asiat ovat itsellä pääasiassa hyvin.

Elokuva näyttää täydellisesti, että huumeet ovat pahasta, ilman että se muuttuu kertaakaan saarnaavaksi. Olenkin sitä mieltä, että sen sijaan että kouluissa näytetään päihdevastaisia opetusvideoita, opiskelijoille pitäisi näyttää Unelmien sielunmessu, jonka jälkeen haluaa pysyä erossa jopa lääkkeistä, jos ei tiedä tarkkaan, mitä ne aiheuttavat. Filmissä on todella taidokkaasti luotu voimakas tunnelma, joka ahdistaa läpi leffan ja saattaa jopa koskettaa katsojaansa suuresti. Katsoja joutuu seuraamaan avuttomana vierestä, kun mukavilta vaikuttavat henkilöt ajautuvat syöksykierteeseen. Välillä sitä toivoo, että elokuva loppuisi jo, jottei kärsimystä tarvitsisi nähdä enempää, mutta samalla toivoisi, ettei filmi päättyisi, sillä siinä todella on jotain erittäin koukuttavaa. Unelmien sielunmessu on jokseenkin jopa kaunis teos, joka saa erilaiset kauheudet muuttumaan taiteeksi. Kun lopputekstit alkavat, on vaikea sanoa mitään, sillä elokuva on niin hienon järkyttävä ja niin järkyttävän hieno. Sen jälkeen saattaa olla vaikea nukahtaa, kun leffan kauhea sisältö jää pyörimään päässä voimakkaasti. Suosittelenkin katsomaan sen jälkeen jotain hilpeää, kuten vaikkapa jakso Simpsoneita (The Simpsons - 1989-), jotta ajatukset eivät muuttuisi liian synkiksi. Joillekin tämä saattaa aiheuttaa ahdistusta pitkäksikin aikaa, joten kannattaa varautua!

Elokuvan on ohjannut Darren Aronofsky, joka oli tätä ennen tehnyt vain leffan Pi - Usko kaaokseen (Pi - 1998). Sitä en ole itse vielä nähnyt, mutta tässä Aronofsky on tehnyt aivan mahtavaa työtä. Hänellä on ollut munaa tehdä jotain erittäin ahdistavaa, karua ja surullista, ja antaa se sellaisenaan katsojille. Aronofsky on myös käsikirjoittanut leffan ja tehnyt siinäkin upeaa työtä. On käsittämätöntä, että sellainen nero kuin Aronofsky, joka on ohjannut upean Unelmien sielunmessun ja loistavan Black Swanin (2010), voisi koskaan tehdä niin hirveää paskaa kuin Noah (2014), joka on yksi huonoimmista elokuvista, mitä olen ikinä nähnyt. Tässä Arnofskylla on voimakas tyyli, joka tulee hyvin esille kuvauksessa. Filmi käyttää yllättävän taidokkaasti hyödyksi pyöristävää linssiä, mikä luo oman ahdistavan tunteensa. Läpi elokuvan nähdään myös paljon lähikuvia hahmojen kasvoista, jolloin voi todella hyvin nähdä, mitä he tuntevat. Leikkaus on todella onnistunutta läpi filmin. Useassa kohtaa nähdään todella nopeaa leikkausta, kun hahmot käyttävät huumeita, mikä sopii elokuvaan täydellisesti. Myös nopeutukset ja kuvan jakautuminen kahtia toimivat yllättävän hyvin. Äänimaailma leffassa on erinomainen ja Clint Mansellin säveltämät musiikit ovat huikeat. Unelmien sielunmessun tunnuskappale "Lux Aeterna" on yksi parhaista sävellyksistä, minkä olen ikinä kuullut, eikä ole mikään ihme, että lähes kaikki tuttuni tietävät sen, vaikka eivät olisi kuulleet itse elokuvasta.

Yhteenveto: Unelmien sielunmessu on aivan kauhean ahdistava teos, mutta se koukuttaa kuin elokuva olisi huumetta. Leffa on äärimmäisen karu ja se saa katsojansa helposti ahdistumaan näkemästään. Läpi leffan joutuu kauhistelemaan ja säälimään hahmoja, joiden elämien tuhoutumista seuraa vierestä. Mukana on todella voimakas tunnelma, joka pitää tiukasti otteessaan. Filmin aikana miettii aina välillä, ettei sitä vain kykene kokemaan loppuun asti, sillä se on niin ahdistava, mutta samalla vaatii vain lisää, oli tuleva kuinka ikävää nähtävää tahansa. Ohjaaja Darren Aronofsky on saanut luotua erittäin hienon kokonaisuuden, joka on todella vaikuttava ja pysäyttävä. Visuaalinen puoli on pääasiassa tyylikäs ja erikoiset kikkailut sopivat erikoiseen elokuvaan. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - etenkin Ellen Burstyn ja Jared Leto äitinä ja poikana. Marlon Wayans osoittaa, että taitaa muunkin kuin komedian, joten on harmi, ettei hänen taustansa avaudu tarpeeksi, vaan jää hieman tönköksi. Muuten kyseessä on mestarillinen ja surullisen kaunis teos. Suosittelen Unelmien sielunmessun katsomista kaikille. Herkimmät eivät välttämättä kestä sitä, eikä sitä todellakaan kuulu näyttää lapsille, mutta jo opiskelijoille se täytyy näyttää varoituksena huumeista. Ja kannattaa myös kuunnella "Lux Aeterna", sillä se on ihan mielettömän hieno kappale!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Requiem for a Dream, 2000, Artisan Entertainment, Thousand Words, Sibling Productions, Protozoa Pictures, Industry Entertainment, Bandeira Entertainment, Truth and Soul Pictures

Arvostelu: Manaaja (The Exorcist - 1973)

MANAAJA

THE EXORCIST

Ohjaus: William Friedkin
Pääosissa: Ellen Burstyn, Jason Miller, Linda Blair, Lee J. Cobb, Kitty Winn ja Max von Sydow
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia / Director's Cut: 2 tuntia 12 minuuttia
Ikäraja: 16 / Director's Cut: 18

Tiesin The Exorcistista, eli suomalaisittain Manaajasta jo vuosia ennen kuin näin sen. Elokuvan juliste oli salaperäinen ja minua kiinnosti tietää jo lapsena, mistä se kertoi. Ikärajan ja lajityyppinsä takia en kuitenkaan saanut katsoa sitä. Sain kuitenkin kuulla, mistä elokuva kertoo ja siihen aikaan jo pelkkänä selityksenä Manaaja tuntui pelottavalta. Lopulta pari vuotta sitten lainasin elokuvan isältäni ja katsoin sen vihdoin. Olin yllättynyt, kuinka hyvä filmi oli kyseessä. Kun mietin vaihtoehtoja, mitä arvostelisin alkuvuodelle 2018, Manaaja pääsi nopeasti listalleni, sillä halusin joka tapauksessa katsoa sen uudestaan, jolloin voisin ihan hyvin kirjoittaakin siitä.

Kaksitoistavuotiaan Regan-tyttö alkaa käyttäytyä oudosti. Kun käyttäytyminen pahenee ja muuttuu yliluonnolliseksi, Reganin Chris-äidin täytyy löytää apua erittäin piinaavaan ja demoniseen ongelmaan. Kun psykiatrit, lääkärit ja hypnotisoijat eivät kykene auttamaan, on pakko kutsua paikalle manaaja.

Reganin äitiä, Chris MacNeilia näyttelee Ellen Burstyn, joka on mainio roolissaan. Chris on näyttelijä, jolla tuntuu menevän hyvin. Hahmo murtuukin hitaasti henkisesti, kun hänen tyttärensä oireilu voimistuu. Loppupuolella Chris tuntuu olevan jo täysin hukassa, eikä näytä itsekään kovin terveeltä. Burstyn näyttää koko kehollaan voimakkaat tunteet, joita Chris kokee elokuvan aikana.
     Itse Regan-tyttöä esittää Linda Blair, joka ei aluksi erityisemmin vakuuta ja hänen esiintymisensä ei tunnu luonnolliselta. Kuitenkin kun tarina kulkee eteenpäin ja Regan muuttuu, Blairin suoritus paranee huomattavasti. Ei aikaakaan, kun hän tuntuu oikeasti psykoottiselta tapaukselta. Karmivien maskeeraustensa kanssa Regan tuntuu oikeasti vaaralliselta ja pelottavalta. Hauska asia hahmossa on, että kun vertaa muihin kauhuelokuvien demonihahmoihin, Regan pysyy lähes kaiken aikaa sängyssään, eikä hyökkäile ihmisten kimppuun. Tämä tekee hahmosta myös arvaamattoman. Itse demonin äänenä kuullaan Mercedes McCambridge. Aluksi Blair on näytellyt kohtauksensa ja jälkitöissä McCambridgen ääni on lisätty päälle.
     Regania yrittää auttaa Jason Millerin näyttelemä isä Damien Karras, joka kirkon lisäksi toimii myös psykiatrina. Hahmoa painaa myös ongelmat sairaan äitinsä (Vasiliki Maliaros) kanssa, joka ei suostu hoitoon. Karraksen huoli välittyy selvästi ja demonin kanssa tekemisissä oleminen ei auta hänen surutyötään. Miller vetää hyvän roolisuorituksen.
     Elokuvassa nähdään myös etsivä Kinderman (Lee J. Cobb) ja Sharon (Kitty Winn), joka on töissä MacNeilien asunnossa. Itse manaajaa, eli isä Merrinia näyttelee Max von Sydow. Ottaen huomioon, että elokuvan nimi on "Manaaja", on hieman hassua, ettei hahmo esiinny kovin paljoa elokuvassa.

Manaajan ensimmäiset kymmenen minuuttia aiheuttavat itselleni todella ristiriitaisia tunteita. Toisaalta ne aloittavat kertomuksen ja pohjustavat, mistä demoni on lähtöisin, mutta samalla se tuntuu hieman irralliselta muusta filmistä. Sitä voisi tiivistää edes vähän, sillä leffan alku on hieman jopa puuduttavaa katseltavaa. Isä Merrin haahuilu Irakissa ei välitä sitä pahaenteistä tunnetta, mitä sillä on selvästi haettu. Sitten onneksi siirrytään vihdoin Yhdysvaltoihin Georgetowniin, jossa Chris, Regan ja isä Karras esitellään. Elokuvan alkupuolella saattaakin ihmetellä, mitä varten aloituskohtaus oli edes mukana. Ensimmäisen kerran kun näin Manaajan, lähetin alussa viestin isälleni, että katsonko edes oikeaa elokuvaa?

Onneksi alun unohtaa, kun mystiset tapahtumat alkavat. Useita kauhuleffoja nähneenä en koskisi Ouija-lautaan pitkällä tikullakaan, sillä sellainen tuntuu olevan tässäkin demonin mukana olon syy. Regan paljastaa keskustelevansa laudan avulla kapteeni Howdylle. Chris ei tietenkään ota juttua tosissaan, mikä on iso virhe, sillä tästä alkavat tapahtumat voivat koitua perheen tuhoksi. Jännitystä luodaan pikku hiljaa. On päivänselvää, ettei tällaista elokuvaa tehtäisi enää nykypäivänä, sillä kerronta on todella rauhallista ja hidastempoista. Minunkin on pakko myöntää, että hidastempoisuus kyllä tuntuu parissa kohtaa ja suosittelenkin katsomaan tämän pirteänä. Samalla on pakko sanoa, että on aivan mahtavaa, että tarina kulkee rauhassa eteenpäin, eikä kiirehdi. Alkupuolisko käytetään upeasti hahmojen esittelyyn ja tarinan rakentamiseen, jotta katsoja on tosissaan investoitunut kertomukseen, kun helvetti päästetään vihdoin irti. Toinen puolisko onkin sitten täynnä sitä, mitä katsojat odottavat leffalta, eli demonin aiheuttamaa pelkoa.

Läpi elokuvan kulkee hyytävän karmiva tunnelma. Elokuva on selvästi aloittanut useita kauhun kliseitä, joita nykyään viljellään genren leffoissa turhankin paljon. Äkkisäikäytyksiä ei ole mukana, vaan kauhu luodaan todellisen jännityksen kautta. Muutamia kovaäänisempiä kohtauksia on toki mukana, jolloin katsojan sydän voi alkaa takomaan. Aluksi tekee pahaa nähdä, kuinka viaton tyttö joutuu pahaan tilanteeseen, mutta mitä pidemmälle elokuva pääsee, sitä vaikeampaa on enää tunnistaa Regania. Maskeeraustiimille täytyy nostaa hattua, sillä Reganin maskeeraus näyttää oikeasti kuvottavalta. Kelmeä iho, veriset naarmut kasvoilla ja kellertävät silmät tekevät tytöstä hirviömäisen. Siihen vielä päälle karhea ääni, psykoottiset ilmeet ja oudot eleet, niin kyseessä on loistavasti luotu kauhuhahmo. Mukana on useita erinomaisia kohtauksia ja filmin loppu on kaikessa yksinkertaisuudessaan erinomainen. Lisäksi elokuvasta löytyy hienoja teemoja uskon menettämisestä ja sen palauttamisesta. Epätoivo on vahvasti läsnä ja filmissä on tiettyä painoa, mikä kertyy katsojan sydämen päälle... eikä se välttämättä poistu edes, kun lopputekstit alkavat. Manaajaa ei turhaan mainosteta edelleen kaikkien aikojen pelottavimpana kauhuleffana. On tietty katsojasta kiinni, minkä kokee pelottavaksi, mutta tässä kauhua osataan luoda paljon paremmin kuin suurimmassa osassa genren edustajista. Elokuva on edelleen yksi lajityyppinsä parhaimmista teoksista ja muutenkin aivan mahtava elokuva!

Manaajan on ohjannut William Friedkin ja käsikirjoituksesta vastaa William Peter Blatty, joka kirjoitti myös "Manaaja" -kirjan (1971), johon elokuva perustuu. Kirja taas perustuu jonkinlaisiin tositapahtumiin. Elokuva on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Visuaalisesti elokuva on tehty hyvin. Itsestään liikkuvat asiat siirtyilevät näyttävästi ja vaikka parissa kohtaa Reganin näyttelijän tilalla käytetään nukkea, efekti toimii todella karmivasti. Äänitehosteet ovat toimivia. Musiikkia ei ole erityisemmin käytetty, mutta tunnuskappaleena toimiva Mike Oldfieldin säveltämä "Tubular Bells" on karmiva. Harmi, ettei nykypäivän kauhuelokuvissa ole enää tunnistettavia tunnuskappaleita, kuten tämän lisäksi esimerkiksi Halloween - naamioiden yössä (Halloween - 1978) ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvassa (A Nightmare on Elm Street - 1984).

Elokuvasta on olemassa kymmenen minuuttia pidempi Director's Cut, joka sisältää uusia, pidennettyjä ja hieman erilaisia kohtauksia. Mukana on mm. lisäkohtaus lääkärissä käynnistä ja erilainen aloitus. Vain Director's Cut sisältää kuuluisan "hämähäkkikävelyn", eli kohtauksen, jossa Regan kävelee neljällä raajalla oudossa asennossa portaita alas. Ensimmäisellä katselukerrallani näin Director's Cutin, mutta tällä toisella jouduin katsomaan teatteriversion, sillä pidennettyä ei löydy Netflixista.

Yhteenveto: Manaaja on yhä yksi kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista. Jännitystä luodaan pikkuhiljaa ja mukana on oikeasti karmivia ja ällöttäviä kohtauksia, eikä kauhu synny äkkisäikäytyksistä, kuten kauhuleffoissa nykyään. Reganin maskeeraus on hienosti toteutettu ja hahmosta on saatu luotua pelottava. Elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat kuitenkin hieman kömpelöt ja vaikka niillä on selkeä pointtinsa tarinan kannalta, on alku hieman pitkäveteinen. Muuten on upeaa, kuinka elokuva käyttää aikansa kertoakseen tarinaansa ja rakentaakseen hahmojaan, jotta katsoja on oikeasti täysillä mukana tapahtumissa. Katsojana jännittää useaan otteeseen, ellei jopa kaiken aikaa. Jos alun Irak-osuutta ja paria muuta kohtausta tiivistäisi hieman, olisi elokuva mielestäni täyden viiden tähden mestariteos. Suosittelen ehdottomasti katsomaan Manaajan, jos pidätte kauhusta ja etenkin jos tuntuu, etteivät nykykauhuleffat tarjoa oikeaa tunnelmaa. Nuoret eivät välttämättä ymmärrä tämän juttua ja voivat pitää elokuvaa lähinnä tylsänä. Varmistakaa vain, että kyseessä on ohjaajan versio, sillä teatteriversiosta puuttuu joitain leffan parhaista hetkistä. Etenkin "hämähäkkikävelyn" puuttuminen tuntuu vain väärältä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.2.2017 - Muokattu 21.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.pinterest.com
The Exorcist, 1973, Warner Bros. Pictures, Hoya Productions

Arvostelu: Interstellar (2014)

INTERSTELLAR

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: Matthew McConaughey, Anne Hathaway, Jessica Chastain, Mackenzie Foy, David Gyasi, Wes Bentley, Michael Caine, John Lithgow, Casey Affleck, Timothée Chalamet, Bill Irwin, Josh Stewart, Topher Grace, Matt Damon ja Ellen Burstyn
Genre: scifi
Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia
Ikäraja: 12

Interstellarin teko lähti käyntiin, kun elokuvatuottaja Lynda Obst ja teoreettinen fyysikko Kip Thorne keksivät tarinan avaruusmatkasta, joka pohjautuisi mahdollisimman paljon tieteeseen. Elokuvan ohjaajaksi valittiin Steven Spielberg ja kaksikon idean pohjalta käsikirjoituksen työsti Jonathan Nolan. Spielberg kuitenkin jätti projektin, jolloin filmille tarvittiin uusi ohjaaja ja Jonathan ehdotti veljeään, Christopher Nolania. Christopher ja Jonathan työstivät käsikirjoituksen uudestaan, ja alkoivat kunnolla tekemään elokuvaa. Kuvaukset alkoivat kesän lopussa 2013 ja päättyivät joulukuussa. Interstellar ilmestyi loppuvuodesta 2014 ja se oli suuri menestys. Kriitikot ihailivat elokuvaa ja se sai nopeasti "uuden 2001: Avaruusseikkailun (2001: A Space Odyssey - 1968)" maineen. Monet fyysikot kehuivat, kuinka hyvin leffan tapahtumat perustuivat todelliseen tieteeseen. Elokuva pääsi useilla listoilla ilmestymisvuotensa parhaiden elokuvien joukkoon, minkä lisäksi se oli ehdolla mm. viidestä Oscar-palkinnosta, joista se voitti vain yhden eli Parhaat erikoistehosteet. Itse näin Interstellarin heti ensi-illassa. Olin äärimmäisen innoissani leffasta, sillä Christopher Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani. Hänen neljä edellistä elokuvaansa (The Prestige, 2006, The Dark Knight, 2008, Inception, 2010 ja The Dark Knight Rises, 2012) olivat mielestäni kaikki täyskymppejä, eikä Batman Begins (2005) jäänyt niistä kauas. Odotukseni olivat siis todella suuret ja olin todella huojentunut, sillä en pettynyt lainkaan. Interstellar oli ja on edelleen mielestäni vuoden 2014 paras teos, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Kun vuoden 2016 lopussa päätin, että Inception on ensimmäinen elokuva, jonka arvostelen vuodelle 2017, päätin samalla Interstellarin olevan viimeinen. Niinpä joulun ja uuden vuoden lähestyessä katsoin elokuvan uudestaan, enkä voinut olla ihastelematta sen mestarillisuutta jälleen kerran.

Kun ihmiskunta on vaarassa kuolla kuivuneelle maapallolle, ryhmä tutkijoita lähtee etsimään uutta planeettaa, jonka ihmiset voisivat asuttaa.

Elokuvan päähenkilö on entinen lentäjä, nykyinen maanviljelijä Cooper, jota näyttelee Matthew McConaughey. Ja kuinka upeasti näytteleekään! McConaughey on aivan täydellinen valinta Cooperin rooliin, josta katsoja kiinnostuu heti alussa. Cooperin vaimo on kuollut, joten hän joutuu hoitamaan kahta lastaan yksin (tai no, lasten isoisän kanssa), eikä hän ole mitä parhain hommassa. Maanviljely ei erityisemmin kiinnosta häntä, vaan hän unelmoi jatkuvasti Maan ulkopuolisesta maailmasta. Avaruusmatka onkin samalla sekä parasta että huonointa, mitä Cooperille koskaan tapahtuu. McConaughey tuo hienosti esille hahmon ihailun maailmankaikkeutta kohtaan, mutta samalla katsojana voi kaiken aikaa nähdä, kuinka häntä sattuu jättää lapsensa kotiin, tietämättä milloin hän näkee heidät seuraavan kerran... tai näkeekö hän heitä koskaan. Parhaiten McConaughey onnistuu Cooperin traagisessa puolessa, sillä katsojana voi täydellisesti tuntea hänen surunsa.
     Uutta kotia lähtevät etsimään myös Anne Hathawayn näyttelemä tohtori Brand, David Gyasin esittämä tohtori Romilly ja Wes Bentleyn näyttelemä tohtori Doyle. Kolmikosta parhaiten esille pääsee tohtori Brand, joka joutuu myös jättämään jotain taakseen Maahan. Toisin kuin muilla, häneltä kuitenkin löytyy jotain henkilökohtaisesti tärkeää odotettavaa määränpäässään. Hathaway on erittäin mainio osassaan ja McConaugheyn tavoin hän taitaa traagisimmat hetken parhaiten. Gyasin ja Bentleyn esittämät hahmot ovat toimivat lisäykset, mutta hahmot jäävät aika ontoiksi. Tohtori Romilly pääsee esille lähinnä sen takia, että nelikon aluksen huojuminen aiheuttaa hänelle heikon olon. Nelikon mukana liikkuvat myös robotit TARS (äänenä Bill Irwin) ja CASE (äänenä Josh Stewart). Roboteista on saatu aikaan yllättävän aidot, minkä lisäksi heistä on tehty erinomaisesti erilaiset. TARS on enemmän äänessä ja heittää vitsiä, kun taas CASE on paljon hiljaisempi ja asiallisempi.
     Cooperin lapsia ovat Murphy ja Tom, joita näyttelevät lapsina Mackenzie Foy ja Timothée Chalamet, ja aikuisina Jessica Chastain ja Casey Affleck. Lapsista Murphy pääsee paljon selkeämmin esille, sillä tuntuu täysin siltä, että hän on Cooperin suosikki. Minun ainoa ongelmani elokuvassa onkin se, ettei Cooper vaikuta välillä piittavan lainkaan pojastaan. Avaruusmatkan aikana hän puhuu lähinnä Murphysta, mikä tuntuu paikoitellen ikävältä, kun näytetään Maan tapahtumia ja Tomia. Paikoitellen siihen löytyy syitä, mutta muutamassa kohdassa tuntuu siltä kuin Tom olisi unohtunut käsikirjoitusvaiheessa kokonaan. Hahmojen kehitys on kuitenkin onnistunutta molempien lasten osalta, kuten on myös näyttelijöiden työ. Näyttelijät ovat täydellisesti valitut, sillä Chastain ja Affleck näyttävät ja tuntuvat siltä, että he todella olisivat aikuisiksi kasvaneet Foy ja Chalamet. Jopa ulkonäöstä löytyy hämmästyttävän samanlaisia piirteitä.
     Elokuvassa nähdään myös Christopher Nolanin vakionäyttelijä Michael Caine tohtori Brandin isänä professori Brandina, joka lähettää Cooperin avaruuteen; John Lithgow Cooperin kuolleen vaimon isänä, eli Murphyn ja Tomin ukkina; sekä Topher Grace lääkärinä, jonka osuus jää harmillisen mitättömäksi. Mukana on myös eräs näyttelijä, jonka esiintyminen elokuvassa taisi tulla ihan kaikille yllätyksenä.

Mikä Interstellarissa on sitten niin täydellistä mielestäni? Itse asiassa lähestulkoon kaikki. Elokuvan maailma, sen hahmot, niiden näyttelijät ja heidän kokema tarinansa, mahtavasti luodut tunnelmat, sekä filmin teemat ja pohdinnat, kuten myös sen rytmitys, outous ja fantastinen tekninen toteutus. Interstellar on erittäin pysäyttävä teos. Se on todellinen kokemus, joka pitää vain yhä tiukemmin ja tiukemmin otteessaan. Heti alussa elokuva nappaa mukaansa dokumentin kaltaisten videoiden avulla, minkä lisäksi on äärimmäisen mielenkiintoista nähdä, millaiseksi maailma on muuttunut. Maapallo ei ole nimittäin kovin hilpeä paikka elää. Maanviljelijöiden sadot kuivuvat, jolloin joka vuosi ruokaa on aina vain vähemmän ja vähemmän. Kuivuus aiheuttaa hiekkamyrskyjä, jotka jättävät kaiken tomun peittoon, mikä aiheuttaa sairauksia ihmisissä. Elokuvan maailmanlopussa ei ole kyse mistään asteroidista, joka kiitää kohti Maata tai Maan sisuksen räjähtämisestä. Filmissä viedään ilmastonmuutos hyvin pitkälle ja näytetään, kuinka ihmisten maailma tekee hidasta ja tuskallista kuolemaa. Kuten elokuvassa sanotaan, suurin ongelma ei ole ruoan puute, vaan se, että lopulta ihmiset tukehtuvat, kun ilma ei ole enää hengitettävää. Uuden kotiplaneetan löytymisen tarve on selvä katsojille heti alussa, sillä ilmastonmuutoksen takia jotain tällaista voisi hyvinkin olla tiedossa monien vuosien päästä.

Realistisen maailmanlopun lisäksi myös filmin tiedepuoli on saatu erittäin uskottavaksi. Monet asiat saattavat aluksi tuntua pelkältä höpöhöpöltä, mutta silloin kannattaa katsoa elokuvan lisämateriaaleja, joissa oikeat tutkijat kertovat, miten paljon leffan avaruusihmeistä pohjautuu oikeaan tieteeseen. Interstellarissa nähdään esimerkiksi tutkijoiden mukaan elokuvahistorian realistisin musta aukko, minkä lisäksi siinä käsitellään aikaa tavalla, mitä en ole aiemmin nähnyt filmeissä. Monien katsojien kannattaakin heti aluksi ymmärtää, että monet asiat eivät ole sitä, miltä ne näyttävät meillä Maassa. Se, miten aika toimii elokuvassa, on täyttä totta. Joissain paikoissa aika kulkee paljon nopeammin kuin toisissa paikoissa, mitä on hyödynnetty aivan täydellisesti. Ajan kuluminen luo yhden filmin surullisimmista hetkistä, jota on hieman sydäntäsärkevää katsoa. Elokuva ei siis paikoitellen edes ole tieteisfiktiota, vaan ihka oikeaa tiedettä. Mitään avaruusolentoja laserpyssyjen kanssa on siis turha odottaa näkevän. Fiktiota löytyy tietysti leffasta, mutta sitä on käytetty lähinnä avaruuden asioissa, joita tiede ei vielä ymmärrä. Ne ovat kuitenkin katsojille ymmärrettävissä, kunhan leffaa seuraa tarkkaan ja pitää mielessä, että aika ei ole sitä, miten me ajattelemme sitä joka kerta katsoessamme kelloa.

Niin ja ajasta puheen ollen... Interstellar kestää lähes kolme tuntia, mutta siinä aika on käytetty niin mestarillisesti hyödyksi ja se on rytmitetty niin taidokkaasti, ettei kesto tunnu missään. Olen nähnyt puolentoista tunnin filmejä, jotka tuntuvat tätä pidemmiltä. Mukana ei ole ainuttakaan tylsää kohtaa, sillä silloin kun elokuva ei saa katsojaa lumoutumaan maailmankaikkeudesta ja sen outouksista, leffa osuu tunteillaan suoraan maalitauluun. Minä en lähes koskaan itke elokuvien aikana, mutta Interstellar sisältää kolme niin koskettavaa kohtausta, että minullakin tuli tippa linssiin! Ja jos kaksi jälkimmäistä niistä ovat liikuttavia, niin se hetki alkupäässä, kun Cooper hyvästelee tyttärensä ja poikansa, ja jättää maatilansa lähteäkseen avaruuteen pelastamaan ihmiskunnan, on kaikessa sydämenhajottavuudessaan ja traagisuudessaan aivan käsittämättömän upea. Sillä hetkellä elokuva nousee täyskympin tasolle, kun katsojana on täysin mukana Cooperin tunteissa. Samalla haluaisi lähteä huikealle avaruusmatkalle, mutta samalla ei voi olla miettimättä, että Cooperin pitäisi kääntää autonsa ja palata takaisin perheensä luokse. Se on sekä Interstellarin paras kohtaus, että yksi kaikkien aikojen parhaimmista kohtauksista! Filmiä vallitsee yleisestikin lohduton tunnelma, jolloin pienet ilon hetket saavat katsojan taidokkaasti onnelliseksi.

Traagisuuden lisäksi leffaan on myös luotu todella voimakas eeppisyys. Kyseessä on erittäin mahtipontinen elokuva, joka on kuitenkin niin nappiin työstetty, ettei se kertaakaan huku massiivisuuteensa. On upeaa, kuinka elokuvassa näytetään pieniä asioita isolla taustalla, oli se sitten visuaalisesti tai teemallisesti toteutettu. Sen lisäksi, että avaruusalus näyttää planeettojen vieressä todella pieneltä, leffa tuo asian esille myös siten, että melkein mitättömän pieni ihmismäärä lähtee pelastamaan koko suurta ihmiskuntaa. Eeppisyys tuodaan huikeasti esille teknisessä toteutuksessakin, mutta siitä lisää kohta. Ensin on kuitenkin pakko puhua hieman loppuhuipennuksesta, muttei kuitenkaan juonta paljastavasti. Monille leffan finaali on nimittäin todella vaikea kynnys ylittää. Jotkut eivät ymmärrä loppua, kun taas jotkut eivät vain pidä siitä. Ensimmäisellä katselukerralla pidin lopetusta todella kummallisena, enkä oikein tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Kuitenkin toisella ja tällä katselukerralla huomasin yhä enemmän vihjeitä läpi leffan siihen, että huipennuksesta tulee järkevä. Tai no, järkevä ja järkevä... Interstellar osoittaa usein, ettei maailmankaikkeudessa ole järkevää selitystä kaikelle. On paljon asioita, joita ihmismieli ei kykene ymmärtämään ja joita he ovat valmis paikkaamaan omilla uskomuksillaan. Tämän loppuhuipennus tuo hienosti esille. Sitä ei selitetä, vaikka sille pohditaankin syitä. Mitä useammin filmin katson, sitä enemmän pidän sen huipennuksesta. Se on outo, mutta niin on meitä ympäröivä maailmakin. Ja siitähän Interstellar kertoo.

Oi Christopher Nolan, älä ikinä lopeta elokuvien tekoa! Sinun kaltaistasi ei ole toista tässä maailmassa! Pitipä hänen filmeistään tai ei, se on selvää, että Nolan tullaan muistamaan yhtenä merkittävimpänä ohjaajana koko maailmassa. Hänen tarinankerrontatapansa, tunnelmanluomisensa ja muutenkin elokuvantekotyylinsä on vain niin mieletöntä, ettei kukaan mielestäni pysty samaan. Nolan osaa käsitellä tunnelmaa niin hienosti, etteivät hänen pitkät filminsä tunnu pitkiltä. Hän saa mukaan niin paljon maagisuutta, ettei katselua edes haluaisi lopettaa. Nolan tuo näyttelijöistä parhaat puolet esille, minkä lisäksi hän on kirjoittanut veljensä kanssa loistokkaan tarinan, eikä käsikirjoituksen dialogista heikkoja repliikkejä oikeastaan löydy. Visuaalisesti ja audiollisesti Interstellar on pelkkää upeutta. Filmi on aivan mahtavasti kuvattu ja leikattu. Etenkin jäisellä planeetalla leikkaus eri tilanteista toiseen on erinomaisesti toteutettu. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet upeaa työtä avaruusalusten ja hahmojen avaruusasujen kanssa. Visuaaliset efektit ovat puhdasta silmäkarkkia. Pienoismallit ja digitehosteet on yhdistetty toisiinsa täydellisesti. Äänitehosteet ovat myös mahtavat ja on hienoa, että niissä on otettu huomioon se, ettei avaruudessa kuulu ääntä. Nolanin monen aiemman leffan tavoin myös Interstellarin musiikit on säveltänyt Hans Zimmer. Tässä Zimmer tekee aivan mielettömän hyvää työtä. Hänen musiikkinsa lisäävät elokuvan traagisuuden, eeppisyyden ja koskettavuuden tunteita. Etenkin leffateatterissa katsottuna Zimmerin pauhaava musiikki sai ihoni nousemaan kananlihalle useita kertoja.

Yhteenveto: Interstellar on mielettömän upea ja äärimmäisen koskettava tarina ihmiskunnan pelastamisesta ja rakkaudesta. Heti alussa elokuva näyttää maailmanlopun uskottavasti, jolloin katsoja kokee suurempaa halua nähdä nelikon avaruusmatkan onnistuvan. Matkasta ei mahtipontisuutta ja outouksia puutu, ja monet saattavat kokea jotkut tiedejutut liian kummallisina. Elokuva kuitenkin näyttää, että maailmankaikkeus todella on kummallinen paikka, eikä kaikelle voi löytää selitystä. Filmin teemat ovat upeasti luodut, minkä lisäksi se sisältää kolme erittäin liikuttavaa hetkeä. Kohtaus, jossa Cooper jättää lapsensa Maahan ja lähtee kohti tuntematonta, on aivan mielettömän täydellinen. Myös näyttelijäsuoritukset ovat erinomaisia. Matthew McConaughey suoriutuu varsinkin traagisista hetkistä loistavasti. Myös Anne Hathaway tekee loistotyötä, minkä lisäksi on pakko kehua sitä, että Murphin ja Tomin lapsinäyttelijöiksi löydettiin aika samannäköiset henkilöt kuin heidän aikuisvastineensa. Ja tietenkin sitä, että Mackenzie Foy on paras mahdollinen valinta Murphiksi. Tekninen toteutus filmissä on aivan mestarillinen. Efektit, äänet, kuvaus, valaisu ja leikkaus ovat huikeasti toteutetut. Myös puvustus- ja lavastustiimit ovat tehneet taidokasta työtä. Isoin kunnia kuuluu kuitenkin ohjaaja Christopher Nolanille, joka on luonut suoraan sanottuna mestariteoksen. Hän on jälleen kerran pistänyt kaikkensa peliin ja saanut aikaiseksi parhaan mahdollisen lopputuloksen. Ainoa asia, mikä minua häiritsee elokuvassa, on se ettei Cooper vaikuta välittävän pojastaan. Muuten suosittelen Interstellarin näkemistä todella lämpimästi scifielokuvien ystäville, sekä niille jotka pitävät pohdiskelevista, koskettavista, eeppisistä ja yksinkertaisesti erinomaisista elokuvista. Interstellar on todella pitkä, mutta sen katsoo helposti ilman taukoja, sillä se on niin koukuttava. Monet eivät ymmärrä leffan juttuja kunnolla, joten siihen kannattaa todella keskittyä. Kyseessä ei nimittäin ole kovin helppo avaruusleffa. Ja pitäähän se sanoa, että onhan tämä päivänselvästi uusi 2001: Avaruusseikkailu. Se filmi ei ollut kuitenkaan mielestäni mitä ihmeellisin, vaan paikoitellen todella pitkäveteinen. Samankaltaisuuksia on kuitenkin useita, eivätkä ne jää siihen, että molemmat tapahtuvat avaruudessa. Kumpikin kertoo ihmiskunnasta, minkä lisäksi molemmat päättyvät todella kummallisesti. Lisäksi TARS ja CASE -robotit muistuttavat ulkoisesti hyvin paljon outoja mustia palikoita, joita 2001:ssä esiintyy.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Interstellar, 2014, Warner Bros. Pictures, Paramount Pictures, Legendary Entertainment, Syncopy, Lynda Obst Productions, Government of Alberta, Alberta Media Fund