Whistle (2025) - elokuva-arvostelu

WHISTLE

Ohjaus: Corin Hardy

Näyttelijät: Dafne Keen, Sophie Nélisse, Sky Yang, Jhaleil Swaby, Ali Skovbye, Percy Hynes White, Michelle Fairley, Nick Frost, Conrad Coates ja Stephen Kalyn

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 40 minuuttia

Ikäraja: 16

Whistle pohjautuu Owen Egertonin samannimiseen novelliin, jonka pohjalta Egerton itse kirjoitti elokuvakäsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2023 ja maailmanensi-iltansa Whistle sai syyskuussa 2025 Fantastic Fest -tapahtumassa Texasissa. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomenkin teattereihin alkuvuodesta 2026, mutta sen teatterikierros päätettiinkin perua ja nyt Whistle on saapunut suoraan vuokralle ja digimyyntiin. Itse kiinnostuin leffasta, kun se näkyi vielä tulevien ensi-iltojen listalla, mutta teatterikierroksen peruuntumisen myötä ehdin jo hetkeksi unohtaa elokuvan kokonaan, kunnes eräänä päivänä se tuli vastaan, selatessani SF Anytimen valikoimaa. Katsoinkin Whistlen heti samana yönä.

Viisi nuorta saavat käsiinsä kummallisen pillin ja päättävät puhaltaa siihen. Nuorten kauhuksi kyse on asteekkilaisesta kuolemanpillistä, joka langettaa karmivan kirouksen puhaltajansa ja kuulijoidensa ylle.

Logan-elokuvasta (2017) ja HBO:n His Dark Materials -sarjasta (2019-2022) tuttu Dafne Keen näyttelee Chrys Willetiä, joka muuttaa traagisen tapaturman jälkeen asumaan uuteen kaupunkiin serkkunsa Relin (Sky Yang) luokse. Koulussa Chrys tapaa Ellien (Sophie Nélisse), johon Chrys ihastuu heti, sekä pariskunta Deanin (Jhaleil Swaby) ja Gracen (Ali Skovbye). Viisikon elämät mullistuvat, kun he löytävät Chrysin lokerosta asteekkilaisen kuolemanpillin ja päättävät testata sitä. On vain sääli, että tämä kaveriviisikko koostuu harmillisen laimeista kävelevistä kliseistä, joiden puolesta ei jaksa pahemmin jännittää. On suosittua tyttöä, leveilevää urheilijaa, ujoa tyttöä, nörttiä ja niin poispäin. Chrysistä löytyy hieman sisältöä traumaattisen menneisyyden myötä, mutta valitettavasti yleensä hyvä Keen jää roolissaan aika puupökkelöksi. Yang, Nélisse, Swaby ja Skovbye eläytyvät osissaan enemmän, mutta heidän hahmonsa ovat aivan liian yhdentekeviä.

     Elokuvassa nähdään myös Nick Frost opettaja Cravenina, Percy Hynes White hämäränä nuorisopastori Noahina, Michelle Fairley sinä pakollisena iäkkäänä rouvana, jolta päähenkilöt käyvät kysymässä neuvoa kirouksensa murtamiseen, sekä Stephen Kalyn sinä pakollisena prologin hahmona, joka on käyttänyt kirottua esinettä ja havainnollistaa katsojalle, miten käy, jos nuoret eivät onnistu tavoitteessaan. Komedioista tuttu Frost tuntuu kävelleen väärän leffan kuvauksiin, kun taas White ampuu kohtaus kohtaukselta pahemmin yli sarjakuvamaisen lieroilunsa kanssa. Fairley istuu passelisti kauhutarinan kliseiseksi tietäjähahmoksi.

Whistle sisältää varsin kiehtovaa mytologiaa pahan pillinsä kanssa, jonka puhaltaja ja kuulijat saavat kuolemansa peräänsä ennenaikaisesti. Onkin sääli, että tämä kiehtova lähtökohta hukataan laiskassa ja genren tylsintä peruskauraa tarjoavassa käsikirjoituksessa. Owen Egertonin teksti menee täysin siitä, mistä aita on matalin, oli kyse sitten hahmoista tai tarinasta. Tuntuu siltä kuin Egerton olisi katsonut kasan näitä vastaavia teineille liukuhihnalta tehtailtuja tusinakauhurainoja ja rustannut ylös muistivihkoonsa ne kaikki pakolliset jutut, jotka tällaisista leffoista aina löytyy. Egertonin ja leffan muun työryhmän epäonneksi nykypäivän nuoriso on osoittanut kiinnostuneensa huomattavasti älykkäämmistä ja kliseitä rikkovista kauhuelokuvista, kuten keväällä ilmestyneet jättihitit Obsession (2025) ja Backrooms (2026) todistivat.

Kun hahmot jäävät yhdentekeviksi, roolitukset eivät osu nappiin ja yksi näyttelijöistä yrittää varastaa show'n vaivaannuttavalla pahishahmollaan, ei kenenkään puolesta jaksa tosiaan jännittää. Asiaa ei auta se, että Whistlen kauhu rakentuu pääasiassa niiden kaikista tylsimpien kovaäänisten böö-säikyttelyjen varaan. Mukana on sentään yksi toimiva kohtaus heinäpaaleista rakennetussa labyrintissä. Tämän lisäksi parit leffassa nähtävät kuolemat ovat sentään aika kekseliäitä ja verisiä. Kiehtova perusidea, yksi kelpo kohtaus ja parit luovat tapot nostavat Whistlen kehnosta heikoksi, mutta silti kertaalleen katsottavaksi kauhurainaksi. 

Elokuvan ohjauksesta vastaa Corin Hardy, jonka edellinen leffa oli samoja genren helmasyntejä sisältävä Nunna (The Nun - 2018). Hardyn työ jättää jälleen paljon toivomisen varaa. Sentään Whistlestä löytyy ihan hyvää kameratyöskentelyä ja kelpo valaisua. Jos jostain pidin, niin tässä elokuvassa nuoria jahtaavalla olennolla ei ole selittämätöntä kykyä leikitellä lamppujen kanssa ja pistää huoneita mysteerisesti pimeäksi. Lavastuksesta isoimmat pojot menevät heinälabyrintin luojille ja maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi joitain aika häijyjä näkyjä. Leffan tietokonetehosteet ovat kuitenkin toisinaan vähän koomiset ja myös ylidramaattinen äänimaailma on omiaan aiheuttamaan satunnaisia huvittuneita hymähdyksiä.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä mahdollista jatkoa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.7.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Whistle, Kanada, Irlanti, 2025, No Trace Camping, Wild Atlantic Pictures