Pääosissa: Samuli Edelmann, Juha Veijonen, Teemu Lehtilä, Kalevi Haapoja, Sari Havas, Arttu Kapulainen, Eero Aho, Kari Väänänen, Vesa Mäkelä, Pia Latomäki ja Risto Salmi
Genre: rikos, komedia, draama
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 16
Häjyt on Aleksi Mäkelän ohjaama rikoselokuva. Mäkelä oli lapsesta asti tykännyt westerneistä ja halusikin tehdä Suomen oman western-elokuvan. Hän kypsytteli tarinaa useamman vuoden, ennen kuin ryhtyi työstämään sitä käsikirjoittaja Aleksi Bradyn kanssa, ottaen inspiraatiota tosielämän "häjyjen" Antti Rannanjärven ja Antti Isotalon puuhista. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Häjyt sai ensi-iltansa tammikuussa 1999. Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai seitsemän Jussi-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, miespääosa, naissivuosa, käsikirjoitus, pukusuunnittelu ja äänisuunnittelu), joista se voitti parhaan miessivuosan palkinnon, sekä vielä lisäksi yleisö-Jussin. Vuosien varrella Häjyille on muodostunut maine yhtenä Suomen parhaista rikoselokuvista. Itse en ollut aiemmin nähnyt Häjyjä, mutta nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan, Häjyt 2:n (2025), päätin korjata asian. Ilokseni alkuperäinen elokuva esitettiin ihan leffateattereissa ja kävinkin kokemassa Häjyt ensi kertaa oikein isolta kankaalta.
Jussi Murikka ja Antti Karhu vapautuvat vankilasta ja huomaavat kauhukseen rahakätkönsä tyhjentyneen, joten he päättävät tienata pätäkkää muilla tavoin. Pakkaa saapuu sekoittamaan kaksikon entinen ystävä ja rikoskumppani Heikki Grönberg, joka on siirtynyt kaidalle polulle ja työskentelee nyt kylän nimismiehenä.
Samuli Edelmann ja Juha Veijonen näyttelevät Jussi Murikkaa ja Antti Karhua, kahta miestä jotka ryöstivät pankin, jäivät kiinni ja passitettiin vankilaan. Viiden vuoden jälkeen miehet vapautuvat ja matkaavat kotikyläänsä, minne he onnistuivat hautaamaan ryöstösaaliinsa. Siellä he kuitenkin joutuvat järkytyksekseen huomaamaan, että heidän kätkönsä on tyhjentynyt sillä aikaa, kun he olivat lukemassa tiilenpäitä. Vielä suurempi järkytys on se, että miehiä ryöstössä auttanut Heikki (Teemu Lehtilä), joka onnistui livahtamaan karkuun ja josta Jussi ja Antti eivät vasikoineet, onkin siirtynyt lain toiselle puolelle, käynyt koulunsa ja toimii nyt paikallisena nimismiehenä. Edelmann, Veijonen ja Lehtilä ovat kaikki mainioita rooleissaan ja heidän hahmonsa Jussi, Antti ja Heikki muodostavat mielenkiintoisen kolmikon. Jussi on kunnon tuittupää, jota ei kiinnosta tippaakaan toimia sääntöjen mukaan tai käydä rehdissä työssä ansaitakseen elantonsa, kun taas Heikki yrittää päästä menneisyydestään eroon ja näyttää arvonsa yhteiskunnassa. Antti jää siihen välimaastoon, ajautuen yhä ongelmiin Jussin kanssa, mutta samalla myös pohtien kaidan tien kulkemista. Edelmann on erityisen vakuuttava osassaan, tuoden monia puolia pintapuoleisesti rettelöitsijältä vaikuttavaan hahmoonsa, näyttäen tietyn haavoittuvaisuuden kovan kuoren alla.
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Kalevi Haapoja Antin isoisänä, Arttu Kapulainen Antin veljenä Roopena ja Sari Havas Antin siskona... öh, Siskona, sekä Eero Aho Siskon miehenä Stiginä, joka haluaisi Jussin ja Antin takaisin kiven sisään välittömästi. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä rooleissaan, etenkin Jussi-palkinnon voittanut Haapoja isoisänä, jolla on jo valmiina rikollinen bisnesidea vankilasta vapautuville pojille.
Enpä ihmettele, miksi Häjyt on nostettu niin korkeaan arvoon ja miksi sitä pidetään yhtenä parhaista, ellei jopa parhaana rikoselokuvana, mitä Suomessa on tehty. Elokuvan hahmot ovat mainiot kaikessa junttiudessaan ja vaikkei Jussi Murikan ja Antti Karhun tekoja hyväksy, heidän vankilanjälkeistä elämäänsä on mielenkiintoista seurata. Lain koura ei heihin tunnu ulottuvan ja etenkin Jussista tulee kaiken aikaa vain itsevarmempi törttöilyssään. Hahmojen kautta on myös kiehtovaa syventyä näiden häjyjen, eli puukkojunkkareiden elämään - voisiko sanoa jopa että "kulttuuriin" - kuinka erilaista se on ja mistä sellainen johtuu. Pintapuoleisesti kyse on hauskanpidosta vailla mietteitä siitä, toimiiko nyt oikein ja saattaako sivulliselle käydä huonosti, mutta taustalta löytyy jotain vaikeampaa ja kun nämä miehet laskevat muurejaan elokuvan edetessä, tietyt tragediat puskevat pintaan. Loppupäässä nähdään parikin varsin liikuttavaa hetkeä, kun Jussin ja Antin ajattelemattomat tekoset iskevät kierteellä takaisin kuin karma konsanaan.
Tarina vie mukavasti mukanaan ja tunnin ja kolmen vartin kesto on sopivan ytimekäs, antaen kuitenkin aikaa syventyä hahmoihin ja viedä heitä väkevästi eteenpäin. Tunnelmakin on hyvin rakennettu ja vaikka lopussa tuleekin surumielisempiä hetkiä, pitkään elokuvassa vallitsee lystikäs ilmapiiri. Vaikkei niitä tekoja tosiaan hyväksyisi, katsojankin kasvoille leviää vähän väliä virne, etenkin räävittömän Jussin menoa seuratessa ja nauramaan pääsee useampaankin otteeseen.
Aleksi Mäkelällä oli takanaan jo pari elokuvaa, mutta Häjyt nosti hänet uuteen asemaan ohjaajana - asemaan, mitä miehen myöhemmät työt Pahat pojat (2003) ja Vares - yksityisetsivä (2004) vahvistivat. Mäkelän rakentama tunnelma on vahva ja hän saa näyttelijät irrottelemaan hyvin. Aleksi Bradyn työstämä käsikirjoitus on täynnä veikeää dialogia. Häjyt on kelvollisesti kuvattu, mutta hitusen tönkösti leikattu kasaan, lähes joka kohtauksen alkaessa ja päättyessä mustaan ruutuun. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivat, mutta äänityöskentely on varsin heikkoa, oli kyse sitten ailahtelevasta äänityksestä tai kömpelöistä ääniefekteistä. Kalle Chydeniuksen säveltämät musiikit ovat kuitenkin erittäin mainiot, niiden lisätessä paljon tunnelmaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.2.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Ohjaus: Michael Apted Pääosissa: Pierce Brosnan, Sophie Marceau, Robert Carlyle, Denise Richards, Judi Dench, Robbie Coltrane, Desmond Llewelyn, John Cleese, Samantha Bond, Colin Salmon ja Serena Scott Thomas Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia Ikäraja: 16
Kun maailma ei riitä on 19. James Bond-elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo ennen kuin sarjan kahdeksastoista osa, Huominen ei koskaan kuole (Tomorrow Never Dies - 1997) oli saanut ensi-iltansa. Tuottaja Barbara Broccoli näki uutisissa juttua suuresta öljykilpailusta ja pohti, että siitä saisi kiinnostavan lähtökohdan uuden leffan tarinalle. Hän palkkasikin Neal Purvisin ja Robert Waden kirjoittamaan idean pohjalta filmin käsikirjoituksen. Ohjaajaksi pohdittiin Joe Dantea ja Peter Jacksonia, kunnes hommaan valittiin Michael Apted ja kuvaukset alkoivat tammikuussa 1999. Alunperin filmin oli tarkoitus ilmestyä vasta vuonna 2000 ja sen nimen huhuiltiinkin olevan "Bond 2000", mutta Bondin suvun moton mukaan nimetty Kun maailma ei riitä saikin ensi-iltansa jo marraskuussa 1999. Elokuva oli suuri hitti, menestyen paremmin lippuluukuilla kuin Pierce Brosnanin kaksi edellistä Bond-leffaa 007 ja kultainen silmä(GoldenEye - 1995) ja Huominen ei koskaan kuole. Se ei kuitenkaan ollut kriitikoiden mieleen ja filmi jopa voitti huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon. Itse näin elokuvan ensimmäistä kertaa vuosia sitten lapsena, samana kesänä kun isäni näytti minulle kaikki tätä edeltäneet "viralliset" Bond-leffat, sekä tämän jälkeen ilmestyneen 007 - Kuolema saa odottaa (Die Another Day - 2002). Olen nähnyt elokuvan kenties kerran uudestaan, mutta siitäkin on jo aikaa. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Viikko sen jälkeen, kun olin katsonut Huominen ei koskaan kuole, katsoin Kun maailma ei riitä.
MI6 lähettää agentti James Bondin suojelemaan murhatun öljypohatan tytärtä, Elektra Kingiä, jonka uskotaan olevan seuraavaksi salamurhan kohteena.
Pierce Brosnan nähdään kolmatta kertaa maailman kuuluisimman agenttihahmon roolissa ja on kenties parempi tässä kuin kahdessa aiemmassa Bondissaan. Mutta niinhän sitä hoetaan, että kolmas kerta toden sanoo. Brosnanissa on hieman enemmän asennetta tällä kertaa ja samalla Bond-hahmokin tuntuu tehokkaammalta tehtävässään. Tehokkuutta kuitenkin vähennetään hieman sillä, että Bond saa heti alussa ikävän vamman, millä on haittansa taistelussa. Harmi vain, ettei tätä ideaa hyödynnetä loppuun asti ja vamma tuntuu unohtuvan aina välillä.
Tämänkertainen vihollinen on terroristi Victor "Renard" Zokas, jota näyttelee Robert Carlyle. Renardillekin alustetaan mielenkiintoinen oire: hänellä on nimittäin luoti päässä, mikä on vienyt häneltä tuntoaistin pois, jolloin hän ei tunne kipua ja voi myös taistella kauemmin. Valitettavasti tätäkään ei hyödynnetä yhtä hyvin kuin katsoja ehtii jo päässään kuvittelemaan, eikä hahmo muutenkaan tee lopulta vaikutusta. Erikoisen silmäluomensa, arpensa ja hiuksettomuutensa vuoksi Renard näyttää lähinnä Blofeld-kopiolta. Carlyle on pätevä roolissa, mutta käsikirjoitus ei tarjoa hänelle tarpeeksi. James Bond kohtaa tälläkin seikkailullaan naisen jos toisenkin. Sophie Marceau näyttelee Elektra Kingiä, edesmenneen öljypohatta sir Robert Kingin (David Calder) tytärtä, joka yrittää nyt pyörittää isänsä bisnestä ja jota Bondin täytyy suojella. Tätä hahmoa onnistutaan onneksi hyödyntämään hyvin ja hänen kanssa on tehty mielenkiintoisia ratkaisuja. Marceau on erittäin hyvä valinta osaansa, mitä ei todellakaan voi sanoa Denise Richardsista, joka esittää filmin toista Bond-tyttöä, ydinfyysikko Christmas Jonesia. Richards voitti roolisuorituksestaan huonoimman naissivuosan Razzien, mikä oli koko sarjan ensimmäinen Razzie-voitto. Itse tosin näen ongelman enemmänkin roolittajien puolella, jotka ovat ajatelleet, että supermallilta näyttävä Richards olisi uskottava ydinfyysikko. En nyt tällä tarkoita, etteikö ydinfyysikkojen joukosta löytyisi potentiaalisia supermalleja, mutta kun Richards vielä puetaan kuin hittipelihahmo Lara Croft, on häntä todella vaikea ottaa tosissaan ja hänet on selvästi valittu ulkonäkönsä vuoksi - varsinkin kun hänellä ei selvästi ole käsitystäkään, mitä hänen hahmonsa repliikit oikeasti tarkoittavat. Elokuvassa nähdään myös Robbie Coltrane 007 ja kultaisesta silmästä tuttuna Valentin Zukovskyna, huikea Judi Dench MI6:n pomona M:nä, Samantha Bond tämän sihteeri Moneypennynä, sekä Desmond Llewelyn viimeistä kertaa Bondin laitteistot valmistavana Q:na. Llewelyn ehti uransa aikana näytellä kahdeksassatoista James Bond -elokuvassa ja hän oli jokaisessa aivan mahtava. Hänen kohtauksiaan odottaa joka leffasta ja Llewelyn onnistui aina tuomaan lämpöä ja huumoria mukaan filmeihin. Llewelyn valitettavasti menehtyi auto-onnettomuudessa hieman Kun maailma ei riitä -elokuvan ilmestymisen jälkeen.
Kun maailma ei riitä lähtee käyntiin sarjan pisimmällä aloituksella ennen alkutekstejä ja tekee sen erittäin napakasti. Heti alussa nähdään vauhdikas, tiivistunnelmainen ja veikeä takaa-ajo veneillä, mikä muuttuu kaiken aikaa vain paremmaksi. Mukaan mahtuu hauskoja tilanteita ja onkin hieman harmi, ettei mikään loppuleffassa nouse samalle tasolle. Yhdessä kohtaa nähdään erittäin hyvä takaa-ajo lumisilla vuorilla, mistä löytyy myös omat kekseliäät hetkensä, mutta suurimmaksi osaksi aloituksen jälkeiset toimintakohtaukset jättävät hieman toivomisen varaa, eikä niissä ole toivottua jännitystä. Etenkin loppuhuipennus on hieman antikliimaksinen. Elokuva siis paljastaa parhaat korttinsa liian aikaisin, eikä enää myöhemmin osoita kunnon lahjoja. Tarinakaan ei erityisemmin nappaa mukaansa. Öljyyn liittyvä kertomus ei ole kovin mielenkiintoinen ja filmistä löytyy pitkäveteiset kohtauksensa. Elokuva aloittaa useita hyviä juttuja, mutta sillä on vaikeuksia viedä niitä päätökseen. Leffasta löytyy kuitenkin onneksi erittäin toimivia käänteitä, mitkä sysäävät sitä uuteen vauhtiin - vaikkakin vain vähäksi aikaa kerrallaan. Romanttinen puoli on tarpeeksi sujuvaa ja huumoria löytyy juuri sopivasti. Mukana on myös tahatonta huumoria, kuten yhden taistelun erikoinen helikopteri-jättisaha-viritelmä, mikä oli lapsena siistein juttu ikinä, mutta näin aikuisena se on lähinnä huvittava. Ei elokuva huono ole, mutta mahtavan 007 ja kultaisen silmän ja erittäin vaikuttavia toimintakohtauksia sisältäneen Huominen ei koskaan kuole -leffan jälkeen Kun maailma ei riitä on hieman unohdettava teos. Se on yksinään kelpo Bond-seikkailu, mutta siitä jää uupumaan vielä paljon, jotta sen voisi laskea sarjan parhaimmistoon.
Elokuvan ohjaaja Michael Apted ei säväytä taidoillaan yhtä hyvin kuin monet sarjan aiemmista tekijöistä, mutta hän pitää pakettia kuitenkin tarpeeksi toimivasti kasassa. Aptedin työtä on vaikeuttanut Neal Purvisin, Robert Waden ja Bruce Feirsteinin hieman epätasainen käsikirjoitus, sekä Denise Richardsin hölmö roolitus ydinfyysikoksi. Teknisesti filmi on kuitenkin taidokkaasti tehty, vaikka parissa kohtaa digiefektit pistävätkin silmään. Alun venetakaa-ajo on kuitenkin upea suoritus. Elokuva on kuvattu oivallisesti ja mukana on hienoja lavasteita. Ääniefektit ovat mainiot ja säveltäjä David Arnold tekee toistamiseen hyvää työtä musiikkien kanssa, tuoden kiinnostavasti mukaan elektronisempia vivahteita. Garbage-yhtiön esittämä tunnuslaulu "The World Is Not Enough" on iskevä voimaballadi, joka nostaa ihon helposti kananlihalle, jos äänenvoimakkuuden nupit vääntää kaakkoon.
Yhteenveto:Kun maailma ei riitä on kelpo Bond-leffa, josta löytyy selvät vahvuutensa ja heikkoutensa. Elokuvan aloitus on vahva, mutta sen jälkeen se kulkee epätasaisesti eteenpäin. Mukaan mahtuu niin pöhkön tyylikästä sahahelikopteria kuin oudosti roolitettua ydinfyysikkoa. Leffasta löytyy kuitenkin toimivia käänteitä, joiden avulla se lähtee aina hetkellisesti uuteen, mielenkiintoisempaan suuntaan - ainakin vähäksi aikaa. Filmi on paikoitellen hieman pitkäveteinen, eivätkä sen toimintakohtauksetkaan ole viihdyttävimmästä päästä. Loppuhuipennus on varsinkin pettymys. Hyvää huumoria kuitenkin löytyy ja epätasaisuudestaan huolimatta teos jää plussan puolelle. Pierce Brosnan tekee tähän mennessä parhaan suorituksensa James Bondina ja Desmond Llewelynin näyttelemän Q:n jäähyväiset on onnistuneen haikea hetki. Garbagen "The World Is Not Enough" -kappale on todella hyvä. Kun maailma ei riitä ei kuulu sarjan parhaimpiin eikä huonoimpiin, vaan se putoaa kaiken keskelle yhtenä sarjan unohdettavimmista teoksista. Suosittelenkin tämän vilkaisemista vasta, kun suuri osa 007-leffoista on nähty.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The World Is Not Enough, 1999, Eon Productions, Metro-Goldwyn-Mayer, Danjaq, United Artists
Ohjaus: John Lasseter Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Don Rickles, John Ratzenberger, Wallace Shawn, Jim Varney, Joan Cusack, Kelsey Grammer, Wayne Knight, Annie Potts, Estelle Harris, John Morris, Laurie Metcalf, Joe Ranft, Jodi Benson ja Andrew Stanton Genre: animaatio, seikkailu Kesto: 1 tunti 32 minuuttia Ikäraja: 7
Animaatioyhtiö Pixarin esikoiselokuva Toy Story - leluelämää (Toy Story - 1995) oli jättimäinen menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Elokuvan ohjaaja John Lasseter sai inspiraatiota jatko-osaan, kun hän näki lentokentällä lapsen leikkimässä leffasta tutulla cowboy-nukke Woodylla. Lasseterille muodostui nopeasti erilaisia ideoita ja hän halusi oikein kunnolla syventyä näihin hahmoihin, jotka hän huomasi ihastuttavan lapsia ympäri maailman. Aluksi oli kuitenkin epäselvää, tekisikö Pixar jatko-osan, vai päättäisikö Disney-yhtiö ottaa projektin itselleen ja tehdä jatkosta käsin piirretyn animaation suoraan VHS:lle, etenkin kun Pixarin tiimi oli kiireinen Ötökän elämää -leffan (A Bug's Life - 1998) parissa. Leffaa pistettiinkin työstämään pienempi b-tiimi, joka joutui tekemään töitä kaukana muusta studiosta, aika kämäisessä varastorakennuksessa. Tekijät muistelivat vanhoja ideoitaan, jotka eivät päässeet ensimmäiseen Toy Storyyn ja päättivät hyödyntää niitä jatko-osassa. Leffan teossa koettiin kuitenkin suuria ongelmia, sillä joku päätyi poistamaan lähes kaiken materiaalin, mitä tekijät olivat saaneet aikaiseksi kahden vuoden aikana ja studiolta löytyneet varakopiot olivat menneet pilalle. Onneksi yksi työntekijöistä oli tehnyt töitä kotona pienen lapsensa vuoksi ja hänellä oli siellä suuri osa leffasta, jolloin koko hommaa ei tarvinnut tehdä uudestaan. Tekijät joutuivat kuitenkin tekemään paljon uusiksi, sillä Disneyn ja Pixarin johto ei ollut tyytyväinen näkemäänsä, kun heille esiteltiin vielä keskeneräistä elokuvaa. Tarinaa muokattiin uusiksi ja koko tuotantotiimi joutui tekemään hulluna ylitöitä, jotta leffa saatiin valmiiksi määrättyä ensi-iltapäivää varten. Lopulta Toy Story 2 saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja koska kaikki olivat siihen äärimmäisen tyytyväisiä, se päätettiin julkaista teattereissa. Elokuva sai ensi-iltansa noin 20 vuotta sitten ja se oli vielä edellistä osaa isompi hitti, mikä sai jälleen huippuarvostelut (leffalla on edelleen tasan 100% Rotten Tomatoes -sivulla). Leffa oli ehdolla useista palkinnoista, kuten parhaan alkuperäiskappaleen Oscarista ja voittikin monet ehdokkuuksistaan, kuten Golden Globen parhaan komediaelokuvana ja seitsemän Annie Awardsia. Itse näin Toy Story 2:n monen monta kertaa lapsena ja se oli ensimmäisen osan ohessa yksi suosikkileffoistani. Olen viime vuosienkin aikana nähnyt elokuvan muutamaan otteeseen ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla Toy Story 4 (2019), oli aika katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan. Pari kuukautta Toy Story - leluelämää -elokuvan katsomisen jälkeen katsoin Toy Story 2:n.
Pelastaessaan lelua pihakirpputorilta, cowboy-nukke Woody siepataan. Avaruusrangeri Buzz Lightyearin ja muiden Andyn lelujen täytyy lähteä pelastusretkelle, samalla kun Woody saa selville ison paljastuksen itsestään.
Mahtava lelukaksikko Woody (Tom Hanks) ja Buzz Lightyear (Tim Allen) tekevät paluun ja on hienoa nähdä, kuinka heidän välille on kehittynyt luja ystävyys. Vanhat erimielisyydet, kateus ja viha ovat jääneet taakse ja kun Woody pelasti Buzzin kamalalta Sidiltä, kokee Buzz velvollisuudekseen pelastaa nyt Woodyn. Molempia hahmoja syvennetään hyvin - etenkin Woodya, jolle kehitetään äärimmäisen kiehtova taustatarina. Tällä kertaa järjen sanat tulevatkin Buzzilta, mikä on täydellinen tapa jatkaa ensimmäisen Toy Storyn syvällisempiä puolia.
Muutkin tutut lelut tekevät paluun. Dinosauruslelu Rex (Wallace Shawn) pelaa Buzz Lightyearista tehtyä videopeliä heikolla menestyksellä ja yrittää keksiä ratkaisua pahan keisari Zurgin päihittämiseksi. Slinky-koira (Jim Varney) on lojaali ystävä Woodylle ja heti valmis lähtemään pelastusretkelle. Herra Perunapää (Don Rickles) on saanut itselleen vaimon Rouva Perunapäästä (Estelle Harris), jonka osuus jää kuitenkin pieneksi. Säästöpossu Röh (Pixarin luottoääni John Ratzenberger) heittää aina skeptisiä kommentteja suunnitelmista. Lelukaverusten seikkailuun on aivan mahtavaa hypätä jälleen ja pääasiassa hahmoja hyödynnetään tasaisesti ja toimivasti. Jokainen saa oman hetkensä loistaa, vaikkei kaikille olekaan kirjoitettu erityistä kehityskaarta kuten Woodylle ja Buzzille. Lammaspaimen Bo Peep (Annie Potts) ei valitettavasti lähde seikkailuun mukaan, vaan jää jälleen harmillisen tylsäksi tapaukseksi. Juurikin tylsän Bo Peepin vuoksi mukaan on kirjoitettu ensimmäinen iso naisleluhahmo, lehmityttö nimeltä Jessie (Joan Cusack), jonka Woody tapaa sieppaajansa luona. Ohjaaja John Lasseterin vaimo harmitteli, kuinka kehnoja ensimmäisen leffan naishahmot olivat, jolloin Jessie kehiteltiin mukaan jatko-osaan. Jessie onkin lisäyksistä paras ja häneen on saatu hienosti moniulotteisuutta leffan kulkiessa eteenpäin. Hänen lisäksi Woody kohtaa myös mainari Paukku-Peten (Kelsey Grammer) ja hevoslelun nimeltä Napakymppi. Napakymppi tuo mukaan oivaa huumoria pöhköilyllään ja Paukku-Pete on Jessien tavoin mielenkiintoinen ja moniulotteinen persoona. Katsojana pääsee molempien pään sisälle, jolloin ymmärtää, miksi he toimivat tietyin tavoin. Lisäksi uusina leluina esitellään rikkinäinen pingviinivinkulelu Wheezy (Joe Ranft), jota Woody lähtee leffan alussa pelastamaan ja itse paha keisari Zurg (Andrew Stanton), josta edellisessä osassa vain puhuttiin. Ihmishahmojakin on mukana. Lelut omistava Andy-poika (John Morris), hänen äitinsä (Laurie Metcalf) ja pikkusiskonsa Molly nähdään lyhyesti, mutta tärkein ihmishahmo on Woodyn sieppaaja, ensimmäisessä Toy Storyssa mainostetun lelukaupan omistava Al (Wayne Knight). Alkin on kiinnostava tapaus ja hänelle on kirjoitettu ymmärrettävät (vaikkakin tökeröt) syyt siepata Woody. Pienistä hetkistä saa paljon selville Alista ja vaikka hänet esitetäänkin roistona, on hän hyvin veikeä tapaus.
Ottaen huomioon, millaisia suuria vaikeuksia Toy Story 2:n tuotannossa tapahtui, lopputuloksesta olisi voinut tulla täysi fiasko. Monet leffat, mitkä joutuvat samankaltaiseen höykytykseen, eivät tule ulos eheinä kokonaisuuksina, vaan hätiköityinä sekasotkuina. Tekijöillä oli lopulta vain vuosi aikaa tehdä elokuva lähes kokonaan uusiksi ja suurena vaarana oli, että lopputulos olisi keskeneräinen. Toy Story - leluelämää nosti Pixarin kertaheitolla pinnalle, heidän mullistaessaan koko animaatiokulttuurin. Ötökän elämääkin oli kehuttu hitti, joten jos yhtiön kolmas leffa olisi epäonnistunut, olisi Pixarin tulevaisuus ollut vaakalaudalla. Mutta tämä on kuitenkin Pixar; yhtiö täynnä neroja. Toy Story 2 osoitti kaikki pelot turhiksi ja se on huikean erinomainen jatko-osa! Joillain osa-alueilla se nousee jopa mestarillisen ensimmäisen osan yläpuolelle.
Toy Story 2 ei missään kohtaa tunnu väkisin rahan perässä tehdyltä jatko-osalta, vaan siitä huokuu sama tekijöiden innostus ja rakkaus vahvojen tarinoiden kertomista kohtaan kuin ensimmäisestäkin osasta. Kyseessä on jälleen hahmovetoinen kertomus, mitä on selvästi lähdetty työstämään sillä ajatuksella, että tarinan on pakko olla fantastinen tai leffaa ei kannata julkaista. Ja tarina todella on fantastinen. Se on mukaansatempaava seikkailu, josta löytyy paljon syviä teemoja ja aitoa sisältöä, eikä pelkkää pinnallista ja vauhdikasta menoa, mihin jotkut animaatiostudiot syyllistyvät. Kuten jo olen sanonut, hahmoista on kirjoitettu moniulotteisia ja kiinnostavia, minkä vuoksi katsojana uppoutuu leffaan oikein kunnolla. Sisältörikkauden vuoksi elokuvaan on aina mahtavaa palata takaisin, sillä siitä löytää lähes joka katselukerralla jotain uutta. Mukana on tietty tärkeitä teemoja lapsille ja elokuvan pohdiskely elämän tarkoituksesta ja siitä, onko elämällä mitään arvoa, jos se ei ole ympäröity ihmisillä, jotka rakastavat sinua, menee osuvasti tunteisiin.
Tämän lisäksi elokuvassa on yksi kohtaus, joka vasta iskeekin täysillä tunteisiin, Jessien kertoessa elämäntarinaansa. Kyseessä on Pixarin ensimmäinen lukuisista sydäntäsärkevistä kohtauksista ja se pistää väkisinkin alahuulen väpättämään. Joka katselukerralla olen äärimmäisen vaikuttunut tästä kohtauksesta, etenkin kun se on kerrottu niin mielettömän upeasti ilman repliikkejä. Käsikirjoittamisen tärkein sääntö on "näytä, älä kerro" ja Jessien tarina on täydellinen esimerkki, miksi näin on. Elokuva ei kuitenkaan herätä pelkkää surua, vaan mukana on paljon huumoria; sekä hassua pelleilyä että nokkelaa sanailua. Monia katsojia varmasti naurattavat leffan yllättävänkin monet yhtäläisyydet Tähtien sota -elokuvasaagaan (Star Wars - 1977-) pienistä hetkistä äänitehosteisiin asti. Eikä vauhtia ja vaaratilanteitakaan puutu, ja varsinkin filmin loppuhuipennuksesta on saatu aikaiseksi osuvan jännittävä ja koukuttava. Kaikin puolin Toy Story 2:n henki on loistokkaasti rakennettu, kuten on myös sen tarina, hahmot ja visuaalinen puoli.
Toy Story 2 ilmestyi neljä vuotta ensimmäisen elokuvan jälkeen ja vaikka animaattoreilla oli suuri kiire saada filmi animoitua, on taito selvästi kehittynyt ja leffa näyttää usein paljon paremmalta kuin ensimmäinen Toy Story. Joissain taustoissa on vielä tiettyä tyhjyyttä tai kaksiulotteisuutta näkyvissä, mutta muuten mukaan on saatu huomattavasti enemmän yksityiskohtia. Andyn perheen koira on paljon paremmin toteutettu kuin Sidin koira. Hahmojen liikkeet ovat luontevampia ja ihmishahmot ovat laadukkaammin tehtyjä. Yksi tekijöiden isoimmista ylpeydenaiheista oli pölyn toteuttaminen digitaalisesti ja tämän tiedon jälkeen moni varmaan tutkii ruutuja hieman tarkemmin. Käsikirjoittajanelikko Andrew Stanton, Rita Hsiao, Doug Chamberlin ja Chris Webb ovat saaneet aikaiseksi napakan kokonaisuuden, missä hahmot ja tarina ovat huolellisesti viimeisteltyjä, ja huumori ja synkkyys kulkevat täysin tasapainossa. Ohjaaja John Lasseter osoittaa taas taitonsa tunnelman luomisessa ja saa vain parasta irti ääninäyttelijöistä. Äänimaailma on mestarillisesti rakennettu ja säveltäjä Randy Newman tekee jälleen upeaa työtä musiikkien kanssa. Etenkin Jessien laulu "When She Loved Me" on todella vahva ja koskettava teos.
Kun kyseessä on Pixarin elokuva, on mukana tietysti "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin. Alkutekstien aikana voi bongata tähdistä muodostuvan "Luxo Jr." lyhytleffan lampun. Pixarin edellinen leffa Ötökän elämää on näkyvillä seinäkalenterin, kuvakirjan, Jessien kertomuksen puun ja Alin leluladosta löytyvien lelujen muodossa. Alin leluladosta voi bongata myös Pixar-pallon, kuten voi Andyn huoneestakin. Kun lelut selaavat televisiokanavia, ruudulla vilahtavat nopeasti Pixarin vanhat lyhytanimaatiot. Leluja kunnostava vanha ukko taas on Geri lyhytleffasta "Geri's Game". Rexin kautta mukaan saadaan myös viittaus dinosaurusklassikko Jurassic Parkiin (1993). Andyn äidin auton rekisterinumero A113 viittaa California Institute of the Artsin animaatioluokkaan, missä monet Pixarin animaattorit ovat opiskelleet.
Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, trailereita, kuvagallerioita, useita videoita elokuvan teosta, sen hahmoista ja näyttelijöistä, animaatiosta, ohjaajasta ja Pixarin työntekijöiden lyhyitä tarinoita. Mukana on myös kunnianosoitus Wheezyä ääninäyttelevän Joe Raftin muistolle, animaattoreiden esittely, vaihtoehtoinen alku, vitsivideoita, "Woody's Roundup" -musiikkivideo, Buzz Lightyearin selittämä video todellisesta avaruusasemasta, sekä lyhyt katsaus Toy Story 3:een (2010). Katsottavaa on yhteensä kahdeksi tunniksi ja vartiksi.
Yhteenveto:Toy Story 2 on huikea jatko-osa Pixarin debyyttielokuvalle. Filmi ei koskaan tunnu pakotetulta jatkolta, vaan siitä huokuu tekijöiden rakkaus näitä hahmoja ja tarinoiden kertomista kohtaan. Kyseessä on vahva hahmovetoinen tarina, missä onnistutaan todella syventymään henkilöihin. Elokuva on muutenkin yllättävänkin syvällinen teos, kun se alkaa pohdiskelemaan mm. elämän tarkoitusta. Elokuva tarjoaa myös monenlaisia tunteita ja sen aikana saa niin nauraa ja jännittää kuin itkeäkin. Jessien kertomus on todella hieno taidonnäyte tekijöiltä. Muutenkin filmi on taidonnäyte, sillä sen animaatiolaatu on parantunut huomattavasti ensimmäisestä Toy Storysta. Käsikirjoittajatiimi on kynäillyt nerokkaan tekstin, ohjaaja John Lasseter luo hienosti tunnelmaa ja ääninäyttelijätkin pistävät parastaan. Elokuva tempaisee heti mukaansa ja sen seikkailuun ja näiden fantastisten hahmojen pariin on mahtavaa palata yhä uudestaan ja uudestaan. Toy Story 2 on joissain puolissa parempi kuin edeltäjänsä, muttei lopulta kokonaisuutena nouse samalle huikealle tasolle, vaikka onkin aivan mielettömän hyvä jatko-osa. Jos ihastuit Pixarin loihtimaan elävien lelujen maailmaan ensimmäisessä osassa, älä missään tapauksessa jätä Toy Story 2:a katsomatta!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Toy Story 2, 1999, Pixar Animation Studios, Walt Disney Pictures
Ohjaus: M. Night Shyamalan Pääosissa: Bruce Willis, Haley Joel Osment, Toni Collette, Olivia Williams, Trevor Morgan, Bruce Norris, Glenn Fitzgerald, Misha Barton, Donnie Wahlberg ja M. Night Shyamalan Genre: trilleri, draama Kesto: 1 tunti 47 minuuttia Ikäraja: 16
Kuudes aisti on M. Night Shyamalanin ohjaama draamatrilleri vuodelta 1999 ja luultavasti hänen tunnetuin työnsä. Vielä vuonna 1999 Shyamalan ei kuitenkaan ollut tunnettu nimi. Hän oli sitä ennen ohjannut vain leffat Praying with Anger (1992) ja Herätys Joshua! (Wide Awake - 1998), joista kumpikaan ei ollut menestynyt hyvin tai kehuttu kriitikoiden keskuudessa. Shyamalan yritti kuitenkin sinnikkäästi tehdä uusia elokuvia ja kirjoittikin tarinan pojasta, joka pystyy näkemään asioita, mitä muut eivät näe. Walt Disney -yhtiön johtoasemassa ollut David Vogel innostui tarinasta ja osti sen elokuvaoikeudet ilman muun yhtiön hyväksyntää. Disneyllä ei ollut luottamusta Shyamalanin taitoihin, joten he myivät leffan Spyglass-yhtiölle ja elokuvan teko lähti käyntiin. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kuudes aisti sai ensi-iltansa 2. elokuuta 1999 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai paljon kehuja kriitikoilta, mutta se ei ollut välitön hitti. Ensimmäiset katsojat menivät katsomaan leffan lähinnä Bruce Willisin vuoksi, mutta sitten levisi sana, että leffa sisältäisi mieltämullistavia käänteitä, mikä sai yhä vain enemmän ihmisiä teatteriin. Lopulta elokuva tuotti lähes 700 miljoonaa dollaria ja se oli vuoden toiseksi menestynein leffa Tähtien sota: Episodi I - Pimeän uhkan(Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999) jälkeen. Elokuva keräsi myös paljon palkintoehdokkuuksia ja se oli ehdolla mm. kuudesta Oscar-palkinnosta (paras elokuva, paras ohjaus, paras käsikirjoitus, paras miessivuosa, paras naissivuosa ja paras leikkaus), muttei voittanut niistä yhtäkään. Filmi on kuitenkin jäänyt elämään elokuvahistoriassa ja se nosti Shyamalanin maailmanmaineeseen. Itse näin Kuudennen aistin muistaakseni 2014 ja pidin sitä kelpo jännärinä. Harmillisesti elokuvan twistit oli jo spoilattu minulle, jolloin se ei tarjonnut samanlaista yllätystä kuin monille muille. Olen pohtinut jo pitkään katsovani elokuvan uudestaan ja ostinkin sen pari vuotta sitten Blu-rayna. Kun huomasin, että elokuva täyttää tänä vuonna 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla elokuvan.
Lapsipsykologi Malcolm Crowe saa potilaakseen 9-vuotiaan Cole-pojan, joka näkee karmaisevia asioita...
Pääosassa Malcolmina nähdään Die Hard -tähti (1988-) Bruce Willis, joka on erinomainen roolissaan. Willis saa aikaiseksi paljon hyvin vähällä ja onnistuu näyttämään isoja tunteita jo pelkillä silmillään. Hän sopii uskottavasti psykologin osaan, missä vaaditaankin rauhallisuutta. Malcolm vaikuttaa oivalta psykologilta, joka kuitenkin itse tarvitsisi ammattiapua, sillä hänen elämänsä ei kulje kovin hyvin, etenkään hänen vaimonsa Annan (Olivia Williams) kanssa. Pariskunnasta on tullut todella etäinen, mikä aiheuttaa selvää tuskaa molemmissa. Williams ei ole kovin isosti esillä, mutta hän tekee hyvää työtä kohtauksissaan. Outoja ja pelottavia juttuja näkevää Colea taas näyttelee Haley Joel Osment, jonka roolisuorituksen onnistuminen on äärimmäisen tärkeää koko elokuvan onnistumisen kannalta. Jos Osment ei pystyisi myymään katsojalle sitä, että hänen hahmonsa näkee näitä hirvittäviä asioita, leffa murenisi hänen ympärillään. On ollut uhkarohkeaa pistää näin paljon paineita lapsinäyttelijän varaan, mutta onneksi se palkitaan ja Osment on nappivalinta rooliin, eikä ole sinänsä mikään ihme, että hän sai Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet roolityöstään. Parissa kohtaa hän ei täysin vakuuta, mutta suurimmaksi osaksi hän on mahtava ahdistuneena poikana, joka pelkää sekä näkyjään että ihmisten reaktioita hänen kykyynsä. Cole saakin nopeasti katsojan sympatiat puolelleen. Toni Collette näyttelee Colen äitiä, joka on juuri eronnut miehestään ja yrittää pärjätä yksin lapsensa ja parinkin eri työn kanssa. Äiti ei ole millään lailla inhottava, vaan oikein lämmin ja huolehtiva, mutta silti on ymmärrettävää, miksei Cole uskalla puhua kyvystään hänelle. Collettekin sai Oscar-ehdokkuuden ja täysin ansaitusti, sillä muutamassa kohtaa hän tekee todella vakuuttavaa työtä. Elokuvassa nähdään myös Trevor Morgan Colea kiusaavana Tommy Tammisimona, Bruce Norris Colen opettajana, sekä Donnie Wahlberg erikoisena Vincentinä. Ohjaaja Shyamalan nähdään lääkärinä eräässä sairaalakohtauksessa, kunnianosoituksena hänen suvulleen, josta monet ovat lääkäreitä.
Kuudes aisti on ehdottomasti ansainnut paikkansa elokuvahistorian merkkiteosten joukossa. Kyseessä on aivan fantastinen teos, missä Shyamalan osoittaa taidokkuutensa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Hän on rakentanut tarinan mestarillisella tavalla ja aukoo sen nerokkaita mysteereitä upeasti. Shyamalan on viilannut tarinan pienet yksityiskohdat täydellisiksi, jotta se antaa salakavalia vihjeitä, muttei ole liian paljastava, jottei loppuratkaisu selviäisi heti. Hienon tekstinsä pohjalta Shyamalan tekee erinomaista työtä myös ohjaajana ja on hauska pistää merkille, kuinka vanhanaikainen ohjaustyyli hänellä on tässä leffassa. Kuudes aisti voisi monin tavoin olla vaikkapa 1970-luvun leffa, sillä sen henki ja kerrontatapa ovat hyvin samanlaisia. Enkä todellakaan tarkoita tätä huonolla tavalla - tyyli sopii elokuvaan täydellisesti ja vieläpä lisää sen koukuttavuutta.
Shyamalan on myös onnistunut luomaan erikoisen yhdistelmän draamaa ja kauhua, mitkä tukevat toisiaan juuri oikein. Kauhuelementtejä tuodaan mukaan hienovaraisin keinoin ja tunnelmaa kasvatellaan hitaasti läpi leffan. Nykypäivänä jotkut katsojat eivät välttämättä edes laske tätä leffaa kauhuksi, sillä se ei ole pelottava alusta loppuun. Itse taas pidän hienona, kuinka Shyamalan tuo kauhuhenkeä ja -kuvastoa mukaan vähitellen ja maltillisesti. Tämä lisää shokeeraavien hetkien arvoa. Hän myös hallitsee äkkisäikäytysten käytön, eivätkä ne ole mukana naurettavan yliampuvasti, kuten monissa 2010-luvun kauhurainoissa. Elokuva onnistuu paikoitellen olemaan erittäin jännittävä, etenkin kun Cole vihdoin paljastaa, mitä hän oikeasti näkee, jolloin katsojakin pääsee näkemään samoja kauheuksia. Leffa ei kuitenkaan ole pelkkää jännitystä ja ahdistavuutta, vaan siinä on myös paljon koskettavaa draamaa - etenkin Colen ja hänen äitinsä välisen vaikean suhteen ansiosta. Heidän välejään rakennetaan hienosti läpi elokuvan ja siihen on saatu jotain aidosti liikuttavaa. Myös Malcolmin sydänsurut ovat haikeaa seurattavaa ja on mahtavaa, että tällaiseen leffaan on otettu mukaan tällainen juonikuvio. Filmistä löytyy myös pienesti huumoria, etenkin Colen ja Malcolmin yhteisten kohtausten aikana. Huumori ei tarjoa isoja nauruja, mutta Malcolmin taikatemput nostavat väkisinkin hymyn huulille. Elokuvan loppu on kuitenkin se, mikä ihmisiä puhututtaa edelleen ja mitään sen kummempia paljastamatta sanon vain, että on täysin ymmärrettävää, miksi lopun käänne on ollut niin mullistava. Se ei ole vain shokeeraava paljastus, vaan se saa katsojan myös miettimään kaikkea aiemmin nähtyä täysin uudella tavalla. Kuudes aisti on esimerkillinen tapaus siitä, kuinka lopputwisti täytyy tehdä. Sen pitää todella avata katsojan silmät ja saada katsoja pitämään elokuvaa entistäkin parempana. Seuraavilla katselukerroilla onkin mielenkiintoista tutkia leffaa uudella tavalla ja löytää vihjeitä loppuratkaisuun.
Kuudes aisti on myös tekniseltä toteutukseltaan hieno filmi. Elokuva on kuvattu erinomaisesti ja siinä käytetään upeasti hyödyksi pitkiä otoksia, sekä ahdistusta lisääviä lähikuvia. Leikkaus on taidokasta ja filmin hidas rytmi ei oikeastaan kertaakaan käy tylsäksi. Lavastus ja puvustuskin ovat onnistuneet ja elokuva hyödyntää erästä väriä todella kiehtovalla tavalla läpi elokuvan. Maskeeraukset ovat paikoitellen ällöjä ja karmivia. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja James Newton Howardin säveltämät musiikit lisäävät jännittävää ja surullista ilmapiiriä.
Yhteenveto:Kuudes aisti on upea elokuva ja kevyesti ohjaaja-käsikirjoittaja M. Night Shyamalanin paras teos. Shyamalanin tapa tehdä leffaa on kiehtovan vanhanaikainen ja elokuvassa vallitsee samanlainen tunnelma kuin 1970-luvun kauhufilmeissä. Tarinaa rakennetaan rauhallisesti ja jännitettä luodaan pikkuhiljaa. Äkkisäikäytyksiä on vain muutama ja ne on istutettu mukaan tehokkaasti. Elokuvasta löytyy hyvin ahdistavaa tunnelmaa, mikä naulitsee katsojan paikoilleen. Draamapuoli on myös erinomaisesti tehty ja hahmoista välittääkin yllättävän paljon. Tähän vaikuttavat myös hienot roolisuoritukset Bruce Willisiltä, Toni Collettelta ja nuorelta Haley Joel Osmentilta, joka välittää lahjakkaasti hahmonsa tunteet katsojalle. Ja tietty mukana on se suuri loppukäänne, mikä on täysin ymmärrettävästi saanut katsojat haukkomaan henkeä. Elokuvan lopetus muuttaa totaalisesti katsojan käsityksen filmistä ja toisella katselukerralla kokemus on täysin erilainen. Silloin vasta onkin kiehtovaa huomata, kuinka nerokkaasti Shyamalan asettelee vihjeitä ja kuinka mestarillisesti hän onkaan kirjoittanut ja ohjannut tämän filmin. Kuudes aisti kuuluu niihin leffoihin, mitkä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään ja se on todella ansainnut paikkansa elokuvahistorian merkkiteoksena.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Sixth Sense, 1999, Hollywood Pictures, Spyglass Entertainment, The Kennedy/Marshall Company, Barry Mendel Productions
Ohjaus: Chris Buck ja Kevin Lima Pääosissa: Tony Goldwyn, Minnie Driver, Rosie O'Donnell, Wayne Knight, Brian Blessed, Glenn Close, Lance Henriksen, Nigel Hawthorne, Alex D. Linz ja Taylor Dempsey Genre: animaatio, seikkailu, komedia, romantiikka Kesto: 1 tunti 28 minuuttia Ikäraja: 7
Tarzan on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 37. osa. Elokuva perustuu Edgar Rice Burroughsin kirjaan "Tarzan, apinain kuningas" ("Tarzan of the Apes") vuodelta 1912. Kirjan pohjalta oli jo aiemmin tehty leffoja, kuten mykkäfilmit Tarzan of the Apes (1918) ja The Romance of Tarzan (1918), sekä tunnetuimpana Johnny Weissmullerin Tarzan-leffat (1932-1948), joita hän teki yhteensä 12. Walt Disney -yhtiölläkin tietty kiinnostuttiin tarinasta, jossa ihminen varttuu eläinten kanssa - olihan yhtiö tehnyt aiemmin elokuvasovituksen (1967) Rudyard Kiplingin hieman samankaltaisesta tarinasta, "Viidakkokirjasta" ("The Jungle Book" - 1894). Elokuvan työstäminen lähti käyntiin ja joidenkin takaiskujen ja ongelmien (esim. animaattorit joutuivat luomaan uudenlaista teknologiaa saadakseen viidakon toimimaan) jälkeen Tarzan sai maailmanensi-iltansa 12. kesäkuuta 1999 - tasan 20 vuotta sitten (Suomeen leffa tosin saapui vasta joulukuussa)! Elokuva oli iso menestys, mistä myös kriitikot pitivät ja se voitti parhaan alkuperäiskappaleen Oscar- ja Golden Globe -palkinnot. Menestyksen myötä Disney jatkoikin tarinaa kirjoilla, sarjakuvilla, Tarzanin legenda -televisiosarjalla (The Legend of Tarzan - 2001-2003) ja kahdella elokuvalla; Tarzan & Jane (2002) ja Tarzan 2 (2005). Itse näin Tarzanin useaan otteeseen lapsena ja pidin sitä yhtenä Disneyn parhaimpana teoksena. Viimeksi näin leffan 2014, kun ostin sen Blu-ray -julkaisun. Olen jo pidemmän aikaa pohtinut elokuvan katsomista uudestaan ja kun huomasin leffan täyttävän tänä kesänä 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla ja arvostelemalla Tarzanin!
Vauvasta asti viidakossa gorillojen kanssa varttunut Tarzan on koko elämänsä luullut olevansa gorilla itsekin. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun viidakkoon tupsahtaa gorilloja tutkiva professori Porter, hänen tyttärensä Jane ja liipaisinherkkä metsästäjä Clayton.
Elokuvan päähenkilö Tarzan (aikuisen äänenä Tony Goldwyn, lapsi-Tarzanin äänenä Alex D. Linz) muistuttaa tavallaan hyvin vahvasti Viidakkokirjan päähahmo Mowglia. Molemmat ovat vauvana joutuneet erilleen ihmisistä ja heidät on kasvattanut jokin eläinlauma. Aikuisena he joutuvat miettimään paikkaansa maailmassa; kuuluvatko he viidakkoon vai ihmisten pariin? Omasta mielestäni tämä hahmokaari on toteutettu hieman paremmin Tarzanin kanssa. Hahmosta löytyy muitakin puolia, mitkä tekevät hänestä kiinnostavamman persoonan kuin Mowglista. Tarzan osaa olla sekä kavereidensa kanssa hassutteleva heppu kuin leopardeja vastaan taisteleva soturi. Tarzanilla ei ole gorillojen synnynnäistä vahvuutta ja ruumiinrakennetta, minkä vuoksi hän on joutunut keksimään omia tapojaan pärjätäkseen luonnossa. Hahmo on alusta alkaen mielenkiintoinen ja hänen kanssaan lähtee mielellään seikkailuun. Viidakossa Tarzan elää gorillalauman kanssa, joista tärkeimpiä ovat Tarzanin äitinä toimiva Kala (Glenn Close), joka rakastaa syvästi poikaansa, välittämättä siitä että he ovat eri lajia, lauman johtaja Kerchak (Lance Henriksen), joka ei voi sietää ihmisiä ja halveksuu siksi Tarzania, sekä nuori gorillatyttö Terk (Rosie O'Donnell), joka on vähän väliä järjestämässä Tarzania ties minkälaisiin hankaluuksiin huolettoman luonteensa vuoksi. Tarzanin ja Terkin hullutteluihin on päätynyt mukaan myös elefantti Tantor (aikuisena Wayne Knight, lapsena Taylor Dempsey), joka on paljon arempi ja pelokkaampi tapaus kuin ystävänsä. Elokuvan ensimmäisen puolikkaan aikana eläinhahmot saavat hyvin ruutuaikaa ja heistä alkaa välittämään paljon, mutta toisen puoliskon aikana he jäävät enemmän sivuun ihmisten tullessa kuvioihin. Jane Porter (Minnie Driver) vaikuttaa ensisilmäyksellä hyvin hienostuneelta leidiltä, mutta jo hetken päästä voi huomata, että hän on paikoitellen hieman hupsu ja usein todella innokas tapaus. Jane rakastaa eläimiä ja lähteekin tutkimusmatkoille isänsä, professori Archimedes Q. Porterin (Nigel Hawthorne) kanssa. Professori Porter vasta hupsu ja innokas onkin, eikä hän malta odottaa näkevänsä gorilloja omin silmin. Kiväärin kanssa kulkeva Claytonkaan (Brian Blessed) ei malta odottaa gorillojen näkemistä, mutta heti astuttuaan ruutuun katsoja tietää, ettei hän ole lainkaan yhtä mukavin tarkoituksin lähtenyt retkelle kuin Porterit...
Tarzan on erinomainen seikkailuelokuva, mikä tarjoaa vauhtia ja vaaroja koko kestonsa ajan. Elokuva nappaa välittömästi mukaansa vaikuttavan alkunsa kanssa, mikä näyttää, kuinka Tarzan päätyi lapsena gorillojen mukaan. Leffa esittää taidokkaasti Tarzanin kasvun lapsesta aikuiseksi ja kertoo tarinansa muutenkin loistokkaasti. Tylsää hetkeä ei koskaan ole tiedossa, vaan leffa viihdyttää täysillä alusta loppuun. Huumoria on luvassa niin repliikeissä kuin hahmojen fyysisessä toiminnassa. Tarzanin lapsuus tarjoaa useat naurut, kuten myös se, kun hän pääsee tutustumaan ihmisten outoon maailmaan Janen kanssa. Jännitystä taas tuo viidakossa väijyvä leopardi, jonka kohtaukset ovat yllättävänkin tiivistunnelmaisia ja perheen pienimmille kenties liiankin pelottavia. Huomasin itsekin jännittäväni joka kerta, kun joku hahmoista joutuu kohtaamaan leopardin ja ihailin, kuinka hyvin tekijät ovat luoneet painostavaa henkeä koko perheen elokuvaan.
Romantiikkaakin tietty löytyy, eikä voi tulla yllätyksenä, että Tarzan ja Jane alkavat pikkuhiljaa ihastumaan toisiinsa - etenkin Tarzan, joka ei ole aiemmin nähnyt toista ihmistä. Tämä on myös leffan syvällisempi puoli, mikä viehätyttää enemmän aikuiskatsojaa, lasten innostuessa lähinnä seikkailusta. Kaiken vauhdikkuudenkin keskellä elokuva on erittäin henkilövetoinen kertomus ja se syventyy hienosti päähahmoonsa, joka etsii paikkaansa maailmassa. Leffan teema on tärkeä kaikille katsojille ja se onnistuu johtamaan pariin liikuttavaankin hetkeen. Elokuva osaa rauhoittua juuri oikeissa kohdissa ja se onkin rytmitetty todella taidokkaasti. Kaikin puolin Tarzan on erittäin onnistunut seikkailufilmi koko perheen yhteiseen leffahetkeen ja sen ainoa vika on mielestäni se, että Claytonin ilkeyttä ei edes yritetä piilotella mitenkään, mikä pistää miettimään, kuinka Porterit eivät tajunneet heti matkansa alussa, että tällä on pahat mielessään?
Monen muun Disney-animaation tavoin myös Tarzan on musikaali... tavallaan. Elokuvassa on vain yksi laulu, jonka joku hahmoista laulaa (Oscarin ja Golden Globen voittanut "You'll Be In My Heart"), mutta muuten kaikki kappaleet ovat Phil Collinsin laulamia. Elokuvan aloittaa "Two Worlds", joka luo hyvän pohjan itse tarinalle. "Son of Man" -laulun aikana Tarzan varttuu aikuiseksi ja "Strangers Like Me" soi, kun Tarzan oppii asioita ihmisten maailmasta. Musikaalinumeroiden sijaan elokuva tarjoaa yhden musiikkinumeron, missä gorillat ja Tantor pistävät pystyyn esityksen ihmisten leirissä. Vaikka laulut ovat oivallisia, on sinänsä harmi, ettei leffassa ole kunnon musikaalikohtauksia, vaan lauluja käytetään vain montaasien aikana. Toisaalta olen kuitenkin samaa mieltä tekijöiden kanssa, jotka pohtivat, ettei puolialastomaa Tarzania olisi välttämättä saatu laulamaan ilman, että hän olisi muuttunut hölmön näköiseksi.
Visuaalisesti Tarzan on todella näyttävä teos. Animaattorit ovat pistäneet parastaan piirtäessään ja herättäessään kirjoitettua tarinaa henkiin. Hahmot ovat tuttua Disney-tyyliä ja animaation voimin he saavat Tarzanin liikkumaan vikkelämmin viidakossa kuin kukaan oikea näyttelijä pystyisi kulkemaan. Tekijät joutuivat tosiaan luomaan uutta teknologiaa animaatiota varten, nimittäin Deep Canvas -menetelmän, millä he pystyivät rakentamaan digitaalisen viidakon, mikä näyttäisi silti maalaukselliselta. Tekniikkaa on käytetty hyödyksi erinomaisesti ja taustat ovat häikäisevän hyvin toteutettuja. Ohjaajakaksikko Kevin Lima ja Chris Buck ovat myös tehneet taidokasta työtä luodessaan elokuvan eri tunnelmia ja he ovatkin saaneet aikaiseksi loistavan paketin.
Perinteiseen Disneyn tapaan elokuva sisältää tietty muutamia viittauksia Disneyn muihin elokuviin. Professori Porterin taskusta putoaa yhdessä kohtaa Mulan-leffan (1998) Pikkuveli-koiraa esittävä lelu, minkä lisäksi ihmisten leiristä voi helposti bongata Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 1991) rouva Pannun ja Kipon.
Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen, toisin kuin sen lisämateriaalitarjonta. Extroina Blu-raylla on vain vaihtoehtoinen alku, musiikkivideo "You'll Be In My Heart" -kappaleesta ja lyhyt dokumentti elokuvan eläimistä. Katsottavaa on vain noin kymmeneksi minuutiksi.
Yhteenveto:Tarzan on loistava seikkailuleffa koko perheelle, mikä tarjoaa juuri sopivissa määrin huumoria, jännitystä, romantiikkaa ja draamaa. Elokuva imaisee katsojansa mukaan seikkailuun välittömästi ja on mielenkiintoista seurata Tarzanin varttumista gorillojen parissa. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon, mm. Tarzanin alkaessa oppimaan asioita ihmisten maailmasta. Leopardi taas tuo mukaan yllättävänkin jännittäviä kohtauksia, mitkä eivät välttämättä sovellu vielä pienemmille katsojille. Kaiken keskellä elokuva onnistuu olemaan todella hahmovetoinen kertomus, missä päähenkilö etsii paikkaansa maailmassa. Tämä puoli nostaa leffan arvoa entisestään. Hahmot ovat kaikki mainioita ja visuaalisesti filmi on todella hienon näköinen. Phil Collinsin laulut sopivat mukaan ihan hyvin, mutta paikoitellen katsojana jää kaipaamaan Disneylle tuttuja musikaalinumeroita. Pienistä vioistaan huolimatta Tarzan on erittäin toimiva paketti aika lailla kaikenikäisille, mikä viihdyttää yhä uudestaan ja uudestaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tarzan, 1999, Walt Disney Pictures, Walt Disney Feature Animation
Ohjaus: Lana Wachowski ja Lilly Wachowski Pääosissa: Keanu Reeves, Laurence Fishburne, Carrie-Anne Moss, Hugo Weaving, Joe Pantoliano, Marcus Chong, Matt Doran, Belinda McClory, Julian Arahanga, Anthony Ray Parker, Gloria Foster, Paul Goddard ja Robert Taylor Genre: toiminta, scifi Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia Ikäraja: 16 Kun Wachowskin veljekset - tai siis nykyään sisarukset, sillä Larry ja Andy Wachowski ovat molemmat tehneet sukupuolenkorjauksen ja ovat nykyään Lana ja Lilly - tarjosivat Assassins-elokuvan (1995) käsikirjoitusta Warner Bros. Picturesille, diiliin kuuluivat myös kaksi muuta leffaa: Wachowskien esikoisohjaus Bound (1996) sekä toimintaleffa The Matrix. Bound ei menestynyt kovin hyvin, joten yhtiön luotto jälkimmäisen onnistumiseen ei ollut suuri. Elokuva kuitenkin tehtiin ja sitä varten piti kehitellä asioita, joita ei oltu aiemmin nähty isoissa länsimaisissa filmeissä. Leffan kuvaukset alkoivat keväällä 1998 ja The Matrix sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuvan budjetti oli yhtiötä huolestuttanut 60 miljoonaa dollaria, mutta studiopomot saivat nukuttua hyvin, sillä The Matrix oli suuri hitti ja tuotti yli 450 miljoonaa dollaria maailmanlaajuisesti. Elokuva sai myös suuresti kehuja sekä yleisöltä että kriitikoilta. Joidenkin mielestä kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaimmista filmeistä! Leffa voitti useita palkintoja, mm. neljä Oscaria teknisestä toteutuksestaan ja se on jäänyt elämään modernina toimintaklassikkona. Itse näin The Matrixin jo ala-asteen alussa ja olin todella innoissani siitä, sillä en ollut aiemmin nähnyt mitään vastaavaa. Olenkin katsonut leffan muutamaan otteeseen uudestaan ja omistan sen ja sen jatko-osat The Matrix Reloadedin (2003) ja The Matrix Revolutionsin (2003) Blu-rayna. Ajattelin vuoden 2017 alussa arvostella trilogian ja pidinkin äänestyksen, jossa lukijat saivat päättää yhden leffasarjan arviot kesälle 2017 ja The Matrix -trilogia oli yksi vaihtoehdoista. Sitä ei kuitenkaan valittu, mutta tiesin kuitenkin joskus arvostelevani sen. Kun syyskuun alussa huomasin, että Finnkino aloittaa uuden "Kuukauden klassikko" -sarjan ja näyttää The Matrixin elokuvateattereissa, päätin heti mennä katsomaan sen. Samalla päätin vihdoin arvostella trilogian osat vuodelle 2019, kun tämä ensimmäinen osa täyttää 20 vuotta!
Hakkeri Neo on vuosia miettinyt, että maailmassa on jotain outoa. Kun hän kohtaa Morpheuksen, Neo saa tietää, että hän on viettänyt koko elämänsä vankina tietokoneohjelma Matrixissa. Todellinen, koneiden hallitsema maailma on paljon hirveämpi kuin hän olisi voinut koskaan kuvitella.
Neon roolissa nähdään Keanu Reeves, joka ei mielestäni ole erityisen hyvä näyttelijä. Reeves on yleensä jotenkin eloton ja yksi-ilmeinen, mutta Neon rooliin hän sopii silti juuri sopivasti. Hänen tarvitsee nimittäin vain joko näyttää tyylikkäältä tai ihmetellä kaikkea. Sitä Neo nimittäin tekee, kun hänet vapautetaan todelliseen maailmaan: ihmettelee. Eikä mikään ihme, sillä olisihan se suuri järkytys, jos saisi tietää viettäneensä juuri muutaman vuosikymmenen vankina piuhoissa ja letkuissa. Ja että koneet ovat vallassa, eikä ihmisiä ole enää paljoa jäljellä. Hahmona Neo on todella perinteinen sankari, joka tulee tavallisista oloista, mutta jonka kohtalona on tehdä jotain suurta. Se ei kuitenkaan haittaa, vaan Neon sankaritarinaa on erittäin kiehtovaa seurata. Laurence Fishburnen esittämä Morpheus on yhden ihmisjoukon johtaja ja Nebukadnessar-nimisen aluksen kapteeni todellisessa maailmassa. Fishburnesta löytyykin juuri oikeaa johtajahenkeä. Suurimmaksi osaksi Morpheus on rauhallinen ja hänet nähdään usein kertomassa Matrixista ja oikeasta maailmasta. Tiukan paikan tullen hän on myös kova taistelija, joka käy taistoon lujan uskonsa vuoksi. Neon ja Morpheuksen lisäksi yksi tärkeimmistä hahmoista on Trinity, jota näyttelee Carrie-Anne Moss. Trinity on erinomainen naissankari, josta huomaa heti alussa, ettei hänelle kannata ryttyillä. Hän seuraa uskollisesti Morpheusta, muttei anna kenenkään muun käskyttää häntä. Hahmo vaikuttaa kylmältä ja tarkalta, mutta hänestä löytyy myös pehmeämpääkin puolta. Carrie-Anne Moss suoriutuu roolistaan huikeasti, eikä hänestä ole onneksi väännetty liioitellun maskuliinista naishahmoa.
Morpheuksen tiimiin, eli Nebukadnessar-aluksen miehistöön kuuluvat Trinityn lisäksi tympeä Cypher (Wachowskien edellisessä elokuvassa, Boundissa näytellyt Joe Pantoliano), operaattori Tank (Marcus Chong), hänen veljensä Dozer (Anthony Ray Parker), moottoriturpa Mouse (Matt Doran), sekä todella unohdettavat Switch (Belinda McClory) ja Apoc (Julian Arahanga), jotka eivät oikeastaan tee mitään merkittävää tai muistettavaa leffan aikana. Miehistöstä vain parille on luotu kunnon persoonallisuus, jolloin he tuntuvat kunnon hahmoilta, eivätkä vain potentiaalisilta uhreilta toimintakohtauksissa. Filmin pahiksia ovat Matrixissa toimivat agentit; hienoihin pukuihin ja tummiin aurinkolaseihin pukeutunut mieskolmikko, jotka ovat läpi leffan kylmän viileitä ja vaikuttavat tunteettomilta. Agentit ovat äärimmäisen vaarallisia vastuksia, minkä voi huomata jo ensimmäisen kohtauksen aikana. Hahmot pystyvät ikävästi monistumaan, jolloin heitä on mahdotonta tappaa. Kolmikkoon kuuluvat johtaja-agentti Smith (Hugo Weaving), agentti Brown (Paul Goddard) ja agentti Jones (Robert Taylor). Varsinkin Weaving tekee upeaa työtä uhkaavana pahiksena. Elokuvassa nähdään myös Gloria Foster pienessä roolissa ennustavana Oraakkelina.
Olen aina pitänyt The Matrixia todella hyvänä elokuvana - varsinkin ensimmäisellä katselukerralla, kun en ollut nähnyt vastaavaa, leffa oli todella huippu - mutten ole kuitenkaan vuosien varrella pitänyt sitä sen ihmeellisempänä tai maailmaani mullistavana. Nyt olen kuitenkin häkeltynyt, enkä ole varma, johtuiko se vain loistavasta elokuvateatterikokemuksesta vai mistä, mutta mielestäni The Matrix on paljon parempi elokuva kuin muistin. Sehän on suorastaan täydellinen! Jo alun kohtaus, jossa Trinity mätkii poliiseja turpaan ja joutuu pakenemaan henkensä edestä agenteilta, on aivan loistava. Filmi nappaa samantien mukaansa, eikä suostu päästämään irti. Neon välityksellä katsoja saa tietää leffan asioista, jotka ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Tarinassa tehdään kaiken aikaa hienoa pohjustusta, eikä se käy koskaan tylsäksi. Kiinnostus elokuvaa kohtaan herää vielä suuremmin, kun päästään todelliseen maailmaan, joka on äärimmäisen synkkä ja karu paikka. Vaikka olen nähnyt leffan useasti ja tiesin, mitä odottaa, olin silti ihmeissäni, sillä en ollut koskaan aiemmin todella miettinyt, miten kauhea leffan todellisuus on. Se miten elokuva näyttää koneiden hallitsevan ihmiskuntaa on erittäin pelottavaa, inhottavaa ja jopa surullista, jolloin todella haluaa nähdä Neon ja kumppaneiden vapauttavan muutamasta miljardista koostuvan ihmisjoukon.
The Matrix on todella tunnettu toimintakohtauksistaan, eikä mikään ihme. Kaikkein tunnetuin juttu leffan toiminnasta on tietysti "Bullet Time", jossa Neo pystyy liikkumaan niin nopeasti, että hän voi väistellä luoteja. Se kohta on tietty aina yhtä erinomainen, mutta mukana on myös muita hienoja taisteluhetkiä. Koko loppuhuipennus on mielettömän mukaansatempaava ja siinä nähtävät taistelut ovat mainiosti erilaisia, jolloin pitkä huipennus ei käy puuduttavaksi. Ja ihan sama, koostuuko taistelu ampumisesta vai nyrkkitappelusta, ovat ne kaikin puolin hienosti koreografioituja. Taisteluihin on yhdistetty itämaisia kamppailulajeja, mikä voisi pahimmassa tapauksessa tuntua liian oudolta länsimaisessa leffassa, kuten esimerkiksi M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2:ssa (Mission: Impossible 2 - 2000), mutta tässä yhdistely on onnistunut. Sen lisäksi, että turpaanvedot näyttävät tyylikkäiltä, näyttävät ne myös siltä, että hahmoja sattuu, kuten kuuluukin, sillä se tuo oikean tunnelman mukaan. Useaan otteeseen taistelut ovat yliluonnollisia kuin supersankarielokuvissa, mutta sille on elokuvassa löydetty erittäin hyvä selitys. Itse todellisessa maailmassa ei oikeastaan taistella lainkaan, vaan tappelut käydään Matrixissa, mikä on oiva ratkaisu, sillä pitäähän jatko-osiinkin jotain jättää...
Kun ihmiset keskustelevat The Matrixista, he yleensä puhuvat juurikin leffan siisteistä toimintakohtauksista. Harva kuitenkaan oikeasti miettii, että kyseessä on yllättävänkin syvällinen elokuva. Olen nimittäin täysin varma, että jokainen leffan nähnyt on jossain kohtaa miettinyt, entä jos meitä ympäröivä maailma ei ihan oikeasti olekaan totta? Tällaista ovat monet tietty pohtineet jo kauan ennen kuin filmi ilmestyi, mutta ihailen, kuinka upeasti nämä ajatukset on otettu mukaan. Pinnallisesti The Matrix saa ajatuksen vain tuntumaan helpolta viihteeltä, jossa futuristiset koneet pitävätkin ihmisiä vankeina, mutta kun miettii syvemmin, voi elokuva oikeasti saada katsojan kyseenalaistamaan todellisuuden. Morpheukselle on kirjoitettu erinomaisia repliikkejä, kuten filosofinen "mikä on totta?" ja nokkela "luuletko, että tämä on ilmaa, jota hengität?". Leffasta löytyy myös karmiva, mutta ymmärrettävä (mikä lisää karmivuutta) ajatus siitä, että ihmiskunta on kuin virus, joka pilaa maailman, minkä takia ihmiset täytyy tuhota. Sen lisäksi, että The Matrix yhdistelee taiturimaisesti perinteikästä toimintaa ja itämaista kamppailuhenkeä pelottavaan scifimaailmaan, se on myös jännittävä ja pohdiskeleva elokuva, joka sisältää uskonnollisia teemoja. Ei vaadi paljoa, että huomaa uskonnollisuutta Neosta ja hänen kohtalostaan olla mieltensä sisälle vangittujen ihmisparkojen vapahtaja. Ja kun kyseessä on vielä todella mukaansatempaava leffa, niin kyllä The Matrix ansaitsee mestariteoksen arvonimen.
Leffan ohjaaja-käsikirjoittajat, eli Lana ja Lilly Wachowski onnistuivat huikeasti elokuvan kanssa. Kaksikolla on selvästi silmää toiminnalle ja futuristiselle maailmalle, minkä lisäksi he ovat tehneet hienoa työtä käsikirjoituksen parissa. Monet repliikit ovat erinomaisia ja tarina itsessään on mahtava. Siistit taistelut eivät yksinään riitä muodostamaan mestariteosta, vaan siihen todella tarvitaan hieno tarina. The Matrix on hienosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu. Varsinkin toimintakohtauksissa on hienoa, ettei kamera heilu hulluna, eikä leikkaus ole nopeatempoista silppua, jolloin voi nähdäkin, mitä kohtauksissa tapahtuu. "Bullet Time" -kuvien toteutus on upea. Värimäärittelyllä on hauskasti kikkailtu erottamaan todellinen maailma ja Matrix toisistaan. Lavasteet ovat näyttävät ja puvustuksessa on tyyliä. Visuaaliset efektit ovat paikoitellen nähneet parhaat päivänsä. Varsinkin lentävät mustekalamaiset vartijarobotit ovat hieman tietokonepelivastusten näköisiä, mutta ne toimivat kuitenkin tarpeeksi hyvin. Äänimaailma on upea ja säveltäjä Don Davis on tehnyt oivallista työtä musiikkien parissa. Joissain toimintakohtauksissa musiikit olisi tosin voinut miettiä kuitenkin hieman uusiksi, sillä niihin on laitettu jumputtamaan taustalle kovaääninen kappale, joka lähinnä ärsyttää. Nämä muutamat hölmöt biisivalinnat ovat elokuvan heikkous. Yhteenveto: The Matrix on ihan mielettömän hieno toimintaelokuva, jossa on myös paljon scifiä ja pohdiskelua. Itse juoni on aika perinteinen tarina täysin tavallisesta hepusta, jonka on tarkoitus tehdä suuria, mutta mukana on paljon kaikkea yllättävää ja erikoista, jolloin tuttu juonikuvio ei tunnu tylsältä. Filmi on erittäin mukaansatempaava ja kiehtova, jolloin sitä seuraa enemmän kuin mielellään. Läpi leffan kulkee hieno jännite ja mukaan on saatu jopa hieman karmivia hetkiä, sekä todella pelottavia ajatuksia. Toimintakohtaukset ovat äärimmäisen tyylikkäitä, vaikka niissä soivat musiikit olisi voinut miettiä hieman uudestaan. Visuaaliset efektit ovat nähneet parhaat päivänsä, mutta ne toimivat silti tarpeeksi hyvin edelleen. Keanu Reeves ei ole erityisen hyvä näyttelijä, mutta sopii silti päärooliin Neoksi. Carrie-Anne Moss ja Laurence Fishburne ovat erinomaiset valinnat Trinityksi ja Morpheukseksi, ja Hugo Weaving on loistava pahiksena. Ohjaajasisarukset Lana ja Lilly Wachowski ovat todella tienneet, mitä tekevät ja he ovat saaneet aikaan upean filmin, joka ehdottomasti ansaitsee mestariteoksen arvonimen. Jokaisen toiminta- tai scifielokuvien ystävän täytyy nähdä The Matrix, minkä lisäksi se on sopiva myös niille, jotka kaipaavat jotain syvällistä ja pohdiskelevaa, sillä leffa ei ole puhdasta viihdettä. Jos joku teistä ei ole tämän filmin takia (tai jostain muusta syystä) kertaakaan kyseenalaistanut todellisuutta, kertokaa se alla kommenteissa!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Matrix, 1999, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Groucho II Film Partnership, Silver Pictures
Ohjaus: Brad Bird Pääosissa: Eli Marienthal, Vin Diesel, Christopher McDonald, Harry Connick Jr., Jennifer Aniston ja John Mahoney Genre: animaatio, seikkailu, scifi Kesto: 1 tunti 26 minuuttia / Signature Edition: 1 tunti 30 minuuttia Ikäraja: S
The Iron Giant, eli suomalaisittain Rautajättiperustuu Ted Hughesin lastenkirjaan "The Iron Man" vuodelta 1968. Elokuvan teko lähti käyntiin, kun Des McAnuff luki kirjan ja uskoi, että siitä voisi tehdä erinomaisen elokuvan. Warner Bros. Entertainment tarttui heti projektiin ja sitä alettiin työstämään. Ohjaajaksi valittiin melko tuntematon Brad Bird, joka sai muokata alkuperäistä tarinaa kirjoittaessaan sitä elokuvaksi. Leffan nimi muutettiin "The Iron Manista" The Iron Giantiksi, joka ilmestyi kesällä 1999 (Suomessa vasta joulupäivänä). Kriitikot ylistivät elokuvaa ja monet sen nähneistä rakastuivat siihen. Harmillisesti kovin monet eivät nähneet sitä leffateatterissa. Rautajätin budjetti oli noin 80 miljoonaa dollaria ja se tuotti vain 30 miljoonaa dollaria, mikä teki siitä ison flopin. Elokuva on kuitenkin jäänyt elämään positiivisessa valossa. Ne, jotka ovat nähneet sen, pitivät siitä kovasti ja ovat vuosien varrella näyttäneet sitä tutuilleen. Itse en nähnyt Rautajättiä, kun se ilmestyi, sillä olin silloin vielä ihan pieni, mutta kun vihdoin näin sen, se nousi yhdeksi suosikeistani lapsena. Katsoin sen silloin muutaman kerran, mutta sen jälkeen kesti monia vuosia, kunnes näin sen uudestaan. Tämä johtui siitä, ettei elokuvaa löytynyt mistään DVD:nä. Kun sain Netflixin käyttööni vuonna 2014, ilahduin suuresti, sillä Rautajätti löytyi sieltä. Katsoinkin sen heti, minkä jälkeen näytin sen ystävälleni. Samalla aloin myös etsiä sitä DVD:nä divareista ja kirpputoreilta. Vasta syksyllä 2017 etsin sitä huuto.netistä, josta löysin sen ja ostin heti. Katsoin Rautajätin tyttöystäväni kanssa, joka ei ollut sitä nähnyt. Samalla päätin arvostella sen, jotta joku muukin innostuisi katsomaan yhden lapsuudensuosikeistani!
Hogarth-poika tapaa metsässä jättimäisen robotin, joka vaikuttaa aluksi pelottavalta, mutta osoittautuukin ystävälliseksi. Hogarthin täytyy piilotella uutta kaveriaan kaupunkiin saapuneelta agentti Mansleyltä, joka aikoo löytää ja tuhota Rautajätin.
Hogarth Hughes (Eli Marienthal) on nuori ja hieman ylivilkas poika. Hänellä ei vaikuta olevan kavereita, joten hän tuo kotiinsa milloin mitäkin metsästään löytämiä eläimiä. Hogarth on todella utelias, joten hän on välittömästi valmis tutkimaan, mitä kummallisia ääniä metsästä kuuluu. Hahmo ei energisyydestään huolimatta ole kuitenkaan ärsyttävä, vaan häneen on saatu ikuistettua lapsen into erinomaisesti. Hogarth on todella pidettävä päähenkilö alusta alkaen. Itse Rautajätti (äänenä vielä vuonna 1999 lähes tuntematon Vin Diesel) on erittäin kiehtova mysteeri. Elokuvan aikana ei koskaan selitetä mistä ja miksi yli kymmenmetrinen robotti on tullut Maahan. Jälkimmäiseen löytyy pientä selitystä, mutta aika mysteeriseksi hahmo kuitenkin jää. Rautajätti on äärimmäisen sympaattinen tyyppi, joka haluaisi sopeutua ihmisten elämään, muttei ymmärrä, miksei saa tehdä niin. Robotiksi Rautajätiltä löytyy paljon tunteita ja hänestä onkin tehty moniulotteisempi hahmo kuin monesta muusta elokuvassa. Elokuvan "pahis" on Selittämättömien ilmiöiden osastolla työskentelevä Kent Mansley (Christopher McDonald), joka uskoo uransa lähtevän kertaheitolla nousuun, jos hän saa napattua metallisen "uhkan". Hahmo on erittäin onnistunut, sillä hän luo hyvän jänniteen sille, pystyykö Hogarth pitämään uuden ystävänsä piilossa. Kent Mansley on myös pienesti pelottava, sillä hän on valmis tekemään ties mitä saadakseen Rautajätin tuhottua. Muita hahmoja leffassa ovat Hogarthin äiti (Jennifer Aniston), romusta taidetta valmistava Dean McCoppin (Harry Connick Jr.) ja kenraali Rogard (John Mahoney), joka ei usko Kentin höpinöitä metallisesta avaruusolennosta. Hogarthin äiti jää harmillisen tylsäksi hahmoksi, mutta rento Dean on oikein kelpo tapaus. Hogarthin tavoin hänkin on aika yksinäinen, minkä takia heidän on helppo ystävystyä.
Rautajätistä voi helposti tulla mieleen Steven Spielbergin elokuvaE.T. the Extra-Terrestrial (1982), sillä molemmissa nuori poika kohtaa avaruudesta saapuneen olennon, ystävystyy sen kanssa ja yrittää piilotella sitä armeijalta ja äidiltään. Tässä se olento on tosin PALJON isompi ja rautainen, mutta molempien leffojen juonissa on sama pohja. Jotkut lapsuudensuosikit eivät enää vanhemmalla iällä toimi, mutta onneksi tämä elokuva ei kuulu siihen sarjaan. Rautajätti on yhä aivan erinomainen filmi! Hogarthin ja Rautajätin ystävyydestä on saatu luotua niin voimakas, että elokuvaa voi kutsua kauniiksikin. Siinä on aidosti koskettavia hetkiä, kuten myös kunnon yllätyksiä. Eniten filmi yllättää sillä, miten hienosti siihen on saatu yhdisteltyä synkkiä asioita, mutta silti elokuva on todella lapsiystävällinen. Elokuva tapahtuu 1950-luvun lopulla ja siihen on saatu mukaan ydinsodan pelkoa. Erässä koulukohtauksessa lapsille näytetään televisiosta, miten pommitukselta pitää suojautua, ja itse Rautajättiä jotkut voivat pitää toisen valtion aseena. Myös Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton avaruuskilpailu otetaan hienosti huomioon. Ensimmäisen kerran, kun Hogarth näkee Rautajätin, hän henkäisee: "Sputnik!" Leffaan työstetty ajankuva on taidokkaasti toteutettu. 1950-luvun maailma erottaa sen upeasti muista animaatioista ja tarjoaa aikuisille paljon lisäsisältöä. Jo Hogarthin katsomaan kauhuelokuvaan on saatu hauskasti ajan henkeä, minkä lisäksi yllä olevasta julisteesta on tehty mainion vanhanaikainen.
Synkkyyden ja vakavien aiheiden vastapainona on ystävyyden lisäksi kevyt tunnelma. Erityisen hauskasta elokuvasta ei tosin ole kyse. Vitsit ovat lähinnä pieniä hassuja oivalluksia ja pöhköjä tilanteita, jotka tarjoavat tyytyväisiä hymähdyksiä. Tämä ei kuitenkaan haittaa, sillä elokuva nappaa niin tiukasti mukaansa. Leffa ei kestä edes puoltatoista tuntia, joten filmi tuntuu olevan ohi hetkessä. Se kuitenkin ehtii kertoa tarinansa alusta loppuun kunnolla. Vaikka haluaisinkin sen olevan hieman pidempi, en keksi kohtauksia, jotka vain parantaisivat sitä, joten Rautajätti on loistava juuri tällaisenaan. Vaikka mukana on järjettömän kokoinen robotti, elokuva on kuitenkin aika pieni kooltaan. Kuten leffan pituus, myös sen sisällä nähtävät koot ovat juuri sopivia. Vain loppuhuipennuksesta on tehty suuri, mutta sekin osaa olla tarpeeksi pieni, jolloin elokuva ei muutu oudon yliampuvaksi. Huipennukseen on saatu upeasti liikuttavuutta ja jännitystä mukaan. Mukana on äärimmäisen iso yllätys, joka on todella pysäyttävä. Kokonaisuudessaan Rautajätti on loistovalinta koko perheen elokuvailtaan. Lapsille se tarjoaa ihanan ystävyyden, mukaansatempaavan seikkailun ja oivallisia opetuksia, kun taas aikuisille se tarjoaa mahtavasti toteutetun ajankuvan ja erikoisia yllätyksiä.
Rautajätti on myös erinomaisesti animoitu. Elokuva on pääasiassa käsin piirretty, mutta itse Rautajätti on toteutettu tietokoneella. Tämä on toteutettu aivan mielettömän hyvin, sillä vain robotin silmistä ja parista muusta asiasta loppuhuipennuksessa voi huomata, ettei hahmo ole käsin piirretty kuten muut hahmot. Jätti sulautuu ympäristöönsä täydellisesti. Muut henkilöt ovat pienesti Disneymäisiä, mutta tarpeeksi erilaisia, jottei leffaa katsoessaan luule näkevänsä Walt Disneyn animaatiota. Taustat ovat myös taidokkaasti toteutetut. Rautajätin ohjauksesta vastaa Brad Bird, joka oli aiemmin ohjannut vain Amazing Stories -sarjaa (1985-1987) ja Simpsonit -sarjaa (The Simpsons - 1989-) parin jakson verran. Tämä on siis Birdin esikoisohjaus elokuvien puolella ja hän onnistuu siinä mestarillisesti. Jos Bird ei olisi ohjannut Tomorrowland: A World Beyondin (2015), olisi hän mielestäni yksi parhaista ohjaajista, sillä hänen kolme muuta leffaansa, Ihmeperhe (The Incredibles - 2004), Rottatouille (Ratatouille - 2007) ja Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011) ovat myös aivan mahtavia! Elokuvan äänimaailma on taidokkaasti toteutettu ja Michael Kamen on tehnyt kelpo työtä musiikkien parissa. Elokuvasta on olemassa muutaman minuutin pidempi Signature Edition. Tämä versio on julkaistu Yhdysvalloissa ja muutamassa muussa maassa, mutta sitä ei ole saatavilla Suomessa. Siksi en olekaan nähnyt pidennettyä versiota, enkä tiedä, mitä uusia kohtauksia se sisältää.
Yhteenveto:Rautajätti on loistava ja koskettava scifikertomus ystävyydestä. Elokuva on todella lyhyt, mutta se onnistuu kertomaan tarinansa alusta loppuun kiirehtimättä. Filmi nappaa heti mukaansa ja se saa välittämään hahmoistaan, jolloin liikuttavat hetket todella toimivat. Elokuvan tunnelma on muutenkin upeasti luotu. Se saa jännittämään oikeissa kohdissa, mutta nostaa myös hymyn huulille vähän väliä. Oivallisia yllätyksiäkin on luvassa. Ajankuva on aivan mahtavasti toteutettu kaikin puolin visuaalisuuksista synkkiin teemoihin asti. Loppuhuipennuksesta on tehty suuri, mutta silti tarpeeksi pieni, jotta se sopii muun leffan kokoon, mikä saa itse Rautajätin tuntumaan vielä isommalta. Elokuvan animointi on upeaa, eikä katsoja huomaa Rautajätin olevan tietokoneella tehty, jos sitä ei tiedä etukäteen. Äänimaailma on erinomainen sekä efektien että musiikkien puolesta. Ohjaaja Brad Bird on onnistunut tekemään aivan mahtavan teoksen, jota suosittelen äärimmäisen lämpimästi koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Ihan perheen pienimmille Rautajätti ei sovi tiettyjen aiheidensa takia, mutta ala-asteen aloittaville tämän voi jo näyttää. Jos leffa ei ole entuudestaan tuttu, kannattaa se vilkaista, sillä näin hienon elokuvan pitäisi saada enemmän huomiota!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Iron Giant, 1999, Warner Bros. Pictures, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Feature Animation
