Sähköputkimies (The Cable Guy - 1996) - elokuva-arvostelu

SÄHKÖPUTKIMIES

THE CABLE GUY

Ohjaus: Ben Stiller

Näyttelijät: Matthew Broderick, Jim Carrey, Leslie Mann, Jack Black, George Segal, Diane Baker, Ben Stiller, Eric Roberts, David Cross, Amy Stiller, Owen Wilson, Misa Koprova, Bob Odenkirk, Annabelle Gurwitch, Blake Boyd, Kathy Griffin, Janeane Garofalo

Genre: komedia, trilleri

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 12

The Cable Guy, eli suomalaisittain Sähköputkimies on Jim Carreyn tähdittämä komediajännäri. Elokuva lähti liikkeelle Lou Holtz Jr:n ideasta, kun hän näki kerran myöhään illalla kaapeliasentajan äitinsä talon rapussa ja mietti, että henkilö vaikutti epäilyttävältä. Holtz Jr. kynäili ideansa pohjalta käsikirjoituksen ja sai useat studiot kilpailemaan siitä. Lopulta Columbia Pictures osti tekstin 750 tuhannella dollarilla ja ryhtyi työstämään siitä elokuvaa. Aluksi päärooleihin kaavailtiin muun muassa Adam Sandleria ja Ben Stilleriä, mutta Sandler vaihtui Carreyyn ja Stiller Matthew Broderickiin, joskin Stiller valittiin elokuvan ohjaajaksi. Carrey, Stiller ja tuottaja Judd Apatow muuttivat Holtz Jr:n kevyttä tekstiä synkempään suuntaan, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Sähköputkimies sai maailmanensi-iltansa 10. kesäkuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta ilmestyessään se sai todella vaihtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin katsojilta. Osa kriitikoista tuomitsi elokuvan yhdeksi vuoden huonoimmista, toiset taas kehuivat sen synkempää menoa ja yhteiskuntasatiiria. Vuosien varrella Sähköputkimiehen arvostus on osittain kasvanut ja nykyään elokuva nauttii vahvasta kulttistatuksesta. Itse näin Sähköputkimiehen jo lapsena, kun tutustuin Carreyn leffoihin. Tykästyin heti elokuvaan ja olenkin katsonut sen muutaman kerran uudestaan, joskin viime katselusta on jo monta vuotta. Kun huomasin Sähköputkimiehen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Arkkitehti Steven Kovacsin elämä muuttuu helvetiksi, kun sekopäinen kaapeliasentaja tunkeutuu väkisin hänen elämäänsä.

Alun perin ohjaajaksi valikoidun Ben Stillerin oli tarkoitus näytellä Steven Kovacsia, mutta rooli meni lopulta Matthew Broderickille. Steven on arkkitehti, joka kosi tyttöystäväänsä Robinia (Leslie Mann), mutta kun Robin ei ollut varma pariskunnan tulevaisuudesta, Steven muutti omilleen. Muuttopäivänä Steve huomaa, ettei televisio pelitä kuten pitäisi ja soittaa paikalle kaapeliasentajan - tai siis "sähköputkimiehen", Jim Carreyn näyttelemän Chip Douglasin, joka mullistaa Stevenin elämän. Eikä vain sen takia, että Chip tarjoaa Stevenille ilmaisen kaapelin ja vielä laittomat lisäkanavat, vaan koska Chipille muodostuu pakkomielle Stevenistä ja tämä haluaa olla miehen ylin ystävä vaikka väkisin. Broderick on oiva vässykkänä Steveninä, jonka puolesta jännittää, kun Chipin meno alkaa äityä äärimmäisyyksiin, mutta samalla Stevenistä löytyy myös kyseenalaiset puolensa, kun hän yrittää hyödyntää Chipin palveluksia ja noudattaa tämän neuvoja, voittaakseen Robinin takaisin. Carrey on toki elokuvan todellinen tähti. Miehen tutut maneerit eksentrisestä heittäytymisestä hassuun puhetapaan ja naamanvääntelyyn ovat mukana, mutta Carrey tarjoaa nämä synkemmällä twistillä. Hän tekee Chipistä monipuolisen hahmon, jota kohtaan katsojan tunteet muovautuvat villisti leffan aikana. Toisinaan Chip on vähän sympaattinen reppana, sitten taas suorastaan karmiva sekopää.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa tuohon aikaan lähes tuntemattomat Owen Wilson, Bob Odenkirk, David Cross ja Jack Black lipevänä miehenä, Stevenin veljenä, myyntimiehenä ja Stevenin kaverina Rickinä ja Blackin Tenacious D -bändikaveri Kyle Gass televisionkatsojana, sekä itse Ben Stiller murhasta syytettynä entisenä televisiotähtenä.

Sähköputkimies sai tosiaan ilmestyessään 30 vuotta sitten varsin ristiriitaisen vastaanoton ja yhä tänä päivänä löytyy paljon niitä, jotka eivät yhtään ymmärrä elokuvan päälle. Itse olen lapsesta asti pitänyt leffasta todella paljon ja nyt kun katsoin sen aikuisiällä uudestaan, siitä aukesi vielä lisää puolia, joiden kautta pidin Sähköputkimiestä suorastaan loistavana elokuvana. Koenkin, että elokuva oli reippaasti edellä aikaansa - eikä vain siksi, että mukana on nykyään isoja nimiä lähes statistirooleissa - minkä lisäksi sen saamiin negatiivisuuksiin vaikutti isosti se, että suuri osa katsojista odotti Carreylta tuttua hupsuttelua, eikä yhä vain vinksahtaneemmaksi käyvää kuvausta psykoottisesta stalkkerista. Tavanomaisen komedian sijaan Sähköputkimies onkin nimittäin mustalla huumorilla höystetty trilleri ja omalaatuisuudessaan erittäin tehokas sellainen.

Elokuva on erittäin hauska silloin, kun se pyrkii olemaan selvästi komedia, mutta se onnistuu olemaan myös tehokkaan ahdistava ja jopa jännittävä, kun se niin haluaa. Stillerin varmoissa ohjaksissa nämä eri puolet kulkevat mielestäni ansiokkaasti käsi kädessä. Leffa lähtee vielä aika tavanomaisen komedian elkein liikkeelle, vaikka Chip onkin heti varsin kumma heppu. Kohtaus kohtaukselta elokuva kasvattaa kierroksiaan ja samalla myös Chipin toiminnat muuttuvat entistä kyseenalaisemmiksi ja karmivammiksi. Ilmapiiri synkkenee ja samalla huumorintaju muuttuu kieroontuneemmaksi.

Siinä, missä lapsena pidin erityisesti siitä, että elokuvassa nähdään Jim Carrey periaatteessa pahiksena, mikä oli tuolloin varsin poikkeuksellista, nyt aikuisena pidin valtavasti leffan yhteiskuntakommentaarista, etenkin sen puolesta, kuinka kaapelitelevisio mullisti maailman. Lapsena pidin vain hassuna yksityiskohtana, että Stillerin esittämän murhaajan oikeudenkäynti on periaatteessa tarinan kannalta täysin irrallinen seikka, mutta nyt näin tämän rikastuttavan elokuvaa huomattavasti. Sen voi nähdä vaikkapa vertauskuvana sille, kuinka televisio teki tosirikoksista vinksahtanutta ja sensaatiomaista viihdettä. Muutenkin leffassa on hauskoja kuvauksia siitä, kuinka televisio on tehnyt ihmisistä addiktoituneita orjiaan. Vähennänkö nyt Sähköputkimiehen takia television tuijottamista ja käyn ulkona enemmän? Tuskin, mutta kyllä elokuva kieltämättä tarjoaa ajattelemisen aihetta. Sähköputkimies ei todellakaan ollut sellainen teos, mitä siltä odotettiin ja siksi se on hämmentänyt katsojiaan jo kolmen vuosikymmenen ajan. Itse kuitenkin kuulun siihen joukkoon, jotka ovat vahvasti sitä mieltä, että kyseessä on rikollisen aliarvostettu elokuva ja yksi Carreyn uran ja filmografian tähtihetkistä.

Myös teknisesti Sähköputkimies on mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu kasaan. Sekä kameratyöskentelyllä, että editoinnilla tehostetaan yhä vain epämukavammaksi muuttuvaa tapahtumaketjua, sekä Stevenin alati kasvavaa vainoharhaisuutta. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivallista ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. John Ottmanin sävellykset säestävät menoa hyvin, mutta onhan musiikillinen huippuhetki Chipin mahtava karaokeveto Jefferson Airplanen Somebody to Lovesta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Cable Guy, 1996, Columbia Pictures, Brillstein-Grey Entertainment, Licht/Mueller Film Corporation

The Rock - paluu helvettiin (The Rock - 1996) - elokuva-arvostelu

THE ROCK - PALUU HELVETTIIN

THE ROCK

Ohjaus: Michael Bay

Näyttelijät: Nicolas Cage, Sean Connery, Ed Harris, John Spencer, David Morse, Michael Biehn, William Forsythe, Vanessa Marcil, John C. McGinley, Tony Todd, Bokeem Woodbine, Danny Nucci, Claire Forlani ja Stanley Anderson

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 16 minuuttia

Ikäraja: 16

The Rock - paluu helvettiin on Michael Bayn ohjaama toimintaelokuva. David Weisberg ja Douglas S. Cook keksivät elokuvan tarinan ja käsikirjoittivat sitä yhdessä usean kirjoittajan, kuten Mark Rosnerin ja Jonathan Hensleigh'n kanssa, minkä lisäksi jopa Aaron Sorkin ja Quentin Tarantino toivat oman panoksensa erityisesti dialogiin. Yhdysvaltojen käsikirjoittajien liitolla oli kuitenkin selvät säännöt siitä, kuinka paljon kirjoittajan pitää olla vastuussa lopullisesta tekstistä, eivätkä lopulta muut kuin Weisberg, Cook ja Rosner saaneet nimeään elokuvaan, mistä Hensleigh ja jopa ohjaaja Bay suuttuivat. Bay oli myös turhautunut Buena Vista -yhtiönsä kautta levittäjänä toimivan Walt Disney Studiosin tuottajiin, jotka vahtivat kuvauksia ja vaativat muutoksia. Bay meinasi poistua projektista, mutta yksi tähdistä, Sean Connery sai puhuttua hänet ympäri ja vakuutettua tuottajat Bayn taidoista. Ongelmia tuotti myös se, että Alcatrazin saari, missä leffaa kuvattiin, oli tuohon aikaan turistikohde, mitä ei suostuttu sulkemaan kuvausten ajaksi, joten kuvauksia oli jatkuvasti seuraamassa useita ihmisiä. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja The Rock - paluu helvettiin sai maailmanensi-iltansa Alcatrazin saarella 3. kesäkuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen suurhitti, joka sai ihan positiivisen vastaanoton kriitikoilta ja parhaan äänen Oscar-ehdokkuuden. Itse katsoin The Rockin ensi kertaa jo lapsena ja pidin siitä. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kun entinen merijalkaväen kenraali miehineen valtaa Alcatrazin vankilan ja uhkaa pommittavansa San Franciscoa myrkyllisillä ohjuksilla, heidät voi pysäyttää vain FBI:n räjähdeasiantuntija Stanley Goodspeed ja ainoana ihmisenä Alcatrazista karannut rikollinen John Mason.

Päärooliin FBI:n räjähdespesialisti Stanley Goodspeediksi yritettiin aluksi houkutella Arnold Schwarzeneggeria, mutta koska mies ei pitänyt siitä, millä mallilla käsikirjoitus oli tuolloin, hän kieltäytyi - päätös, jota Arska turhautuneena katui nähtyään valmiin elokuvan. Roolin nappasi lopulta Nicolas Cage, joka ei ollut tuossa kohtaa vielä tähdittänyt ison luokan toimintaleffaa. Cage suoriutuu osastaan pätevästi, vaikka ajoittain hänelle tutut yliampuvat maneerit nostelevatkin päätään. Goodspeed ei ole mikään toiminnan mies, vaan enemmänkin konttorirotta, joka kuitenkin vedetään kentälle, kun hänen räjähteiden ja kemikaalien asiantuntijuus nousee elintärkeäksi ominaisuudeksi.

     Ed Harris taas näyttelee merijalkaväen prikaatikenraali Frank Hummelia, joka kokee valtion pettäneen niin hänet kuin hänen miehensä, pistämällä heidät puolustamaan maataan kuolemaan asti ja sitten vähät välittäen heidän kohtaloistaan ja traumoistaan. Suuttunut Hummel päättääkin jäljelle jääneiden miestensä kera vallata aiemmin vankilana toimineen Alcatrazin saaren, pitää turisteja panttivankinaan ja uhata viereistä San Franciscon suurkaupunkia hirvittävää myrkkykaasua sisältävillä ohjuksilla, saadakseen monien miljoonien lunnaat kaatuneiden sotilaiden omaisille. Harris on roolissaan karismaattinen ja Hummel on oiva pahis, sillä katsojana voi hyvin ymmärtää miehen katkeruutta. Entisen kenraalin toimien taakse on kuitenkin vaikea asettua, tämän pistäessä miljoonien siviilien henget vaakalaudalle.

Ja kolmantena tähtenä The Rock - paluu helvettiin -elokuvassa nähdään Sean Connery, joka näyttelee John Masonia, joka on ainoana ihmisenä historiassa karannut Alcatrazin vankilasta ja jonka tietoa FBI ja Navy SEAL -joukot tarvitsevat päästäkseen saarelle huomaamatta pysäyttämään Hummelia. Kuten arvata saattaa, myös Connery uhkuu karismaa ja hänen monitahoinen hahmonsa on erittäin kiehtova. Connery vetää osansa osittain pilke silmäkulmassa, mutta Alcatraziin palatessaan miehen hymy hyytyy ja Connery hoitaakin loppusuoran rautaisella otteella. Mason ja Goodspeed myös muodostavat oivan kaksikon, jonka välistä sanailua ja hidasta yhteisymmärrystä on mukava seurata.

     Elokuvassa nähdään myös John Spencer FBI:n johtaja Womackina, Vanessa Marcil Goodspeedin tyttöystävänä Carlana, Michael Biehn Navy SEAL -tiiminjohtaja Andersonina, sekä muun muassa David Morse, Tony Todd, Bokeem Woodbine ja John C. McGinley Hummelia seuraavina sotilaina.

Muistin, että The Rock - paluu helvettiin on hyvä toimintaelokuva, mutta en muistanut, että se on NÄIN HYVÄ. Siis huh huh, heti ensiminuuteista lähtien leffa naulasi minut penkkiini ja pisti minut sitten sellaiseen kyytiin, että toistin useaan kertaan ääneen "ai hitto, tämä on tykki pätkä!". Oli Michael Baysta nykyään elokuvantekijänä mitä mieltä tahansa, vuonna 1996 hän oli varsinainen ässä hommassaan, tietäen tasan tarkkaan, kuinka tarjota vaikuttavaa, koukuttavaa ja jännittävää toimintaa koko rahan edestä.

The Rock - paluu helvettiin tempaisee mukaansa niin vimmalla, että varttia päälle parin tunnin kesto tuntuu menevän kuin hujauksessa. Jos jotain Bay ymmärtää hyvin, niin pitää tiettyä kiireellisyyden tuntua kaiken aikaa yllä. Enkä tarkoita sitä, että Bay hoitaisi hommansa kiirehtien, vaan että hahmoilla on kiire selvittää homma, ennen kuin Hummel laukaisee myrkkykaasuohjuksensa kohti San Franciscoa. Tietty intensiteetti on koko ajan läsnä, saaden katsojankin adrenaliinitasot koholle. Sydän hakkaa yhä vain lujempaa ja hikipisarat valuvat pitkin ohimoita, kun seuraa Goodspeedin, Masonin ja muiden yritystä livahtaa Alcatraziin ja pysäyttämään Hummel. Sitä ennen tosin on viihdyttävää katsoa, kun Goodspeed ja muut yrittävät saada Masonin suostumaan koko operaatioon. Miksi mies auttaisi maata, joka ei ole tarjonnut hänelle mitään muuta kuin pitkiä reissuja kiven sisässä?

Vaikka elokuvassa onkin huimia, oikeiden stunttien ja käytännön tehosteiden varaan rakennettuja toimintakohtauksia, kuten vauhdikas ja räjähtävä takaa-ajo pitkin San Franciscon katuja, sekä alati tiivis tunnelma tehtävän kiireellisyyden takia, The Rockin todellinen voimavara syntyy sen kolmesta päähenkilöstä. Goodspeed, Mason ja Hummel ovat jokainen niin hyvin näyteltyjä kuin hyvin kirjoitettuja tyyppejä. Goodspeedin ja Masonin bondausta leffan aikana on usein hupaisaa seurata, miesten naljaillessa hyvin toisilleen, mutta yhä vain uskollisemmin auttaen toisiaan hädästä. Äärimmäisestä suunnitelmastaan huolimatta Hummelin taakse on myös osittain helppo asettua, sillä tämä vain haluaa valtion arvostavan niitä, jotka antavat henkensä valtionsa puolesta.

Teknisiltä ansioiltaankin The Rock - paluu helvettiin toimii vakuuttavasti. Elokuva on parhaimmillaan todella tyylikkäästi kuvattu, vaikka nyt 30 vuotta myöhemmin tietyt Michael Bayn visuaaliset kikat näyttäytyvätkin jo hieman koomisena tehokeinona, kuten alhaalta otetut, kohteen ympärillä pyörivät ylidramaattisen hidastetut kuvat hengästyneestä hahmosta keskellä katua. Leikkaus on nopeatempoista, mutta toimivaa, sillä se vain tehostaa tehtävän kiireellisyyden ja sähäkkyyden tuntua. Lavasteet ovat hienot, puvustus oivaa ja maskeeraukset mainiot. Praktikaalitehosteet näyttävät todella upeilta, oli kyse sitten oikeasti romuttuvista autoista tai aidoista räjähdyksistä. Äänimaailma on erittäin tehokas ja Hans Zimmerin ja Nick Glennie-Smithin säveltämät musiikit ovat aivan mahtavat, tunnelmoiden taustalla innostavan mahtipontisesti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.8.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Rock, 1996, Hollywood Pictures, Don Simpson/Jerry Bruckheimer Films

Hämärästä aamunkoittoon (From Dusk Till Dawn - 1996) - elokuva-arvostelu

HÄMÄRÄSTÄ AAMUNKOITTOON

FROM DUSK TILL DAWN

Ohjaus: Robert Rodriguez

Näyttelijät: George Clooney, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Juliette Lewis, Ernest Liu, Salma Hayek, Brenda Hillhouse, Cheech Marin, Michael Parks, Danny Trejo, Tom Savini ja Fred Williamson

Genre: rikos, kauhu, toiminta, komedia, fantasia

Kesto: 1 tunti 48 minuuttia

Ikäraja: 16

From Dusk Till Dawn, eli suomalaisittain Hämärästä aamunkoittoon on Robert Rodriguezin elokuva. Robert Kurtzman keksi idean leffaan jo vuonna 1988, luodakseen töitä perustamalleen efektifirma KNB EFX Groupille. Vuonna 1990 Kurtzman teki Quentin Tarantinon kanssa diilin, jossa Tarantino kirjoittaisi hänen ideansa pohjalta elokuvan käsikirjoituksen ja vastapalveluna KNB tekisi efektit Tarantinon esikoiselokuvaan Reservoir Dogsiin (1992). Reservoir Dogsin ja Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta -leffan (Pulp Fiction - 1994) menestyksen myötä Tarantino vei Kurtzmanin idean pohjalta laatiman tekstinsä Miramax-yhtiölle, missä tartuttiin projektiin. Tarantino ei kuitenkaan itse halunnut ohjata elokuvaa, vaan pyysi pestiin kaverinsa Robert Rodriguezin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1995 ja lopulta Hämärästä aamunkoittoon sai maailmanensi-iltansa 17. tammikuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, sekä huonoimman miessivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse katsoin leffan jo nuorempana, jolloin pidin sitä varsin viihdyttävänä. Kun huomasin Hämärästä aamunkoittoon viettävän 30-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

Veljekset Seth ja Richie Gecko ovat ryöstäneet pankin, tappaneet useamman ihmisen ja yrittävät nyt paeta Meksikoon. Matkallaan he törmäävät lomailevaan perheeseen, jonka he ottavat panttivangikseen ja vetäytyvät yöksi Titty Twistersin majataloon, tietämättä mikä siellä odottaa...

Päärooleissa Seth ja Richie Geckona nähdään George Clooney ja käsikirjoittaja Quentin Tarantino, joka taisi vängätä itsensä rooliin, kirjoitettuaan Richielle kohtauksen, missä hän imuttelee Salma Hayekin varpaita. Tuolloin lähinnä hurmurirooleista tunnettu Clooney ja lähinnä kameran takana viihtynyt, mutta satunnaisia pikkurooleja tehnyt Tarantino tuntuvat kummatkin todella erikoisilta valinnoilta, mutta kenties juuri siksi homma toimii ja molemmat pääsevät irrottelemaan eri tavalla kuin ennen. He sopivat täydellisesti osiinsa rikollisveljeksiksi, jotka ovat juuri ryöstäneet pankin ja kaahaavatkin nyt kohti Meksikon rajaa. Hahmoina veljekset ovat onnistuneen erilaisia, joskin molemmat ovat varsin häikäilemättömiä paskiaisia. Seth on kaksikon aivot, kun taas Richie on huomattavasti arvaamattomampi tyyppi. Veljesten matkaa seuraa yllättävänkin kiinnostuneena, siitä huolimatta, että katsojan on vaikea tykätä näistä tyypeistä.

     Elokuvassa nähdään myös Harvey Keitel Jacob Fullerina, entisenä pastorina, joka on menettänyt uskonsa, jäätyään vaimonsa kuoleman myötä yksinhuoltajaisäksi kahdelle lapselleen, Katelle (Juliette Lewis) ja Scottille (Ernest Liu), Brenda Hillhouse veljesten panttivankina pitävänä pankkivirkailija Gloria Hillinä, Danny Trejo Titty Twister -strippikapakan baarimikkona, sekä Salma Hayek tanssija Santanico Pandemoniumina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, etenkin karismaattinen Keitel perheenisänä, joka yrittää suojella lapsiaan, kun Geckot päättävät hyödyntää heidän asuntoautoaan rajan ylittämiseen.

Hämärästä aamunkoittoon on ehdottomasti niitä elokuvia, jotka kannattaa katsoa tietämättä niiden sisällöstä kovinkaan paljoa etukäteen. Leffa lähtee liikkeelle perinteisempänä rikostarinana, mutta puolen välin tietämillä se kiskaisee maton todella reippaasti katsojan jalkojen alta ja lähtee täysin uudenlaiseen suuntaan, vaihtamalla myös lajityyppiä täysin. En nyt lähde sen enempää paljastamaan, mitä salaisuuksia Titty Twisteristä löytyy, mutta sanon vain, että sen myötä elokuva pääsee kokonaan uudelle tasolle pitämään hauskaa. 

Kyseessä on kokonaisuutena aivan mahtava ja täysin omalaatuinen genreblenderi, joka toimii vakuuttavasti niin rikostarinana kuin, noh, mitä ikinä elokuvan toinen puolisko tarjoaakaan. On jo valmiiksi jännittävää seurata, kuinka veljesten pakomatka etenee, mutta myöhemmin meno äityy niin villiksi, että takaa-ajajatkin pääsevät unohtumaan. Jännittävän menon ja kekseliään yllättävien käänteiden lisäksi Hämärästä aamunkoittoon on myös todella hauska elokuva. Tarantino on mestari keksimään nasevaa dialogia, joka tarjoaa jo omat hupinsa, mutta sen myötä, kun leffa kääntää kaiken päälaelleen, ohjaaja Robert Rodriguez ymmärtää pitää kielen poskessa. Lopputuloksena on täysin omanlaisensa eri lajityyppejä tyylikkäästi yhdistelevä paketti, joka kannattaa ehdottomasti vilkaista. Sen käänne voi tuntua joidenkin katsojien mielestä typerältä ja luotaantyöntävältä, mutta omasta mielestäni tämä täysin puskista tuleva muutos vain parantaa leffaa ja sementoi elokuvan aseman omanlaisenaan klassikkona.

Hämärästä aamunkoittoon on teknisiltä ansioiltaan pääasiassa mainio, joskin sen parit tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo aikoja sitten. Elokuva on taitavasti kuvattu ja mukana on joitain varsin tyylikkäitä otoksia. Titty Twisterin lavasteet ovat hienot ja puvustajat ovat tehneet oivaa työtä. Maskeeraukset ovat vekkulit, eikä tekoveressä todellakaan säästellä sitten, kun toiminta käynnistyy. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Graeme Revellin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

From Dusk Till Dawn, Yhdysvallat, 1996, Dimension Films, A Band Apart, Los Hooligans Productions, Miramax

Arvostelu: Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996)

HAPPY GILMORE - AMMATTILAINEN

HAPPY GILMORE

Ohjaus: Dennis Dugan

Pääosissa: Adam Sandler, Julie Bowen, Christopher McDonald, Frances Bay, Carl Weathers, Allen Covert, Ben Stiller, Richard Kiel, Dennis Dugan ja Joe Flaherty

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: S

Happy Gilmore - ammattilainen on Adam Sandlerin tähdittämä urheilukomedia. Sandler ja hänen collegeaikainen kämppiksensä Tim Herlihy olivat kirjoittaneet yhdessä sketsejä Saturday Night Live -ohjelmaan, mutta kun Sandler sai potkut ohjelmasta, hän ja Herlihy ryhtyivät työstämään varsinaisia elokuvia. Heidän kirjoittamansa ja Sandlerin tähdittämä Billy Madison (1995) oli ollut pienimuotoinen menestys, joten kaksikolta pyydettiin uutta elokuvaa. Sandler sai idean lapsuudenystävästään Kyle McDonoughista, joka jääkiekkotaustansa ansiosta teki aikamoisia lukuja golf-kentällä. Tämän pohjalta Sandler ja Herlihy kynäilivät tarinan. Entinen golf-mestari Mark Lye pestattiin avuksi ja tämä vaati useita muutoksia tekstiin, pitäessään käsikirjoitusta epäkunnioittavana rakastamaansa lajia kohtaan. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 1995 ja lopulta Happy Gilmore - ammattilainen sai ensi-iltansa helmikuussa 1996. Elokuva menestyi hyvin, sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta ja on noussut monien golfin pelaajien suosikkien joukkoon, mutta samalla leffa myös sai huonoimman miespääosan Razzie- ja Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuudet. Itse olen nähnyt Happy Gilmore - ammattilaisen joskus lapsena televisiosta, mutten muista näkemästäni mitään. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Happy Gilmore 2 (2025), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen leffan uusiksi ja samalla arvostella sen.

Huonosti menestyvä jääkiekkoilija Happy Gilmore hoksaa olevansa erittäin taitava golfissa ja päättääkin osallistua turnauksiin voittaakseen palkintorahat, joilla maksaa hänet kasvattaneen isoäitinsä talon, jonka verovirasto on pakkohuutokauppaamassa.

1990-luvun alussa Adam Sandler oli tuttu Saturday Night Live -sketseistä ja sivurooleista komedioissa, kuten Sekopäät (Airheads - 1994). Jo Billy Madison nosti hänet kohti kuuluisuutta, mutta läpimurtonsa Sandler teki Happy Gilmoressa samannimisenä jääkiekkoilijana, joka kokeilee onneaan golfin parissa, sillä hänen ärhäkkäät lyöntitaitonsa kaukalossa auttavat häntä golfkentällä lyömään pidemmälle kuin kukaan muu. Happy-nimestään huolimatta hahmo on varsin lyhytpinnainen tapaus, jonka äkäisyys ja riidanhaluisuus kohoaa sekunnissa nollasta sataan. Silti Sandler onnistuu tekemään hahmosta tykättävän. Näyttelijä on kelpo vedossa, revitellen usein hauskasti, mutta jättäen hitusen kylmäksi rauhallisemmilla hetkillä, jolloin häneltä vaadittaisiin kunnon näyttelijälahjoja.

     Elokuvassa nähdään myös Frances Bay Happyn kasvattaneena isoäitinä, joka vero-ongelmien myötä menettää talonsa ja jota Happy yrittää auttaa osallistumalla golf-turnauksiin, Ben Stiller vanhainkotia pyörittävänä Halina, Carl Weathers Happya golfissa opettavana Chubbsina, Christopher McDonald huippugolfaaja Shooter McGavinina, Julie Bowen golf-turnauksen PR-päällikkönä, jonka kanssa Happylle muodostuu tietty pakollista romantiikkaa, sekä James Bond -elokuvista 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) ja Kuuraketti (Moonraker - 1979) tuttu Richard Kiel Happyn pomona raksalla. Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti, osan ollessa jopa Sandleria taitavampia esiintyjiä. Stiller on erityisen hauska sympaattiselta vaikuttavana, mutta todellisuudessa diktaattorimaisesti vanhainkotia johtavana Halina ja McDonald istuu mainiosti Happya halveksuvan huippupelaajan rooliin.

Happy Gilmore - ammattilainen on yhä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen varsin toimiva ja hauska komedia, joka kuuluu Adam Sandlerin nätisti sanottuna epätasaisen elokuvauran parempaan päätyyn. Leffa tarjoaa useita hupaisia vitsejä ja hetkiä, joista etenkin isoäidin osuus ikävässä vanhainkodissa jaksaa naurattaa makeasti. Sitten taas osa vitseistä menee huti ja aiheuttaa lähinnä vaivaantuneisuutta kotisohvalla. Todellista myötähäpeää on kuitenkin naurettavan selkeä Subway-ravintolaketjun sponsorina toimiminen. Leffassa ruokaillaan parikin kertaa Subwayssa ja huippuunsa homma menee finaaliottelussa, missä Happy Gilmorella on Subwayn paita ja hänen mailapojallaan (Allen Covert) Subwayn kassi ja lippalakki.

Tarinansa puolesta leffa vetää onnistuneesti mukaansa. Idea rämäpää-jääkiekkoilijasta, joka löytää uuden kutsumuksen golfin parissa on veikeä. Happy ei tosiaan ole kärsivällisintä sorttia ja häneltä menee helposti hermot, joten vaikka hän lyö pallon aloituksessa ennätyspitkälle, pallon saaminen koloonsa vaikkapa puolen metrin päästä voi tuottaa suuriakin vaikeuksia. On kiva seurata Happyn nousua ja tästä syntyvää kilpailua hänen ja Shooterin välillä, etenkin kun toinen osapuoli alkaa käyttää yhä vain hävyttömämpiä keinoja pysyäkseen ykkösenä. Pakolliset romanssit tuntuvat nimenomaan pakotetuilta, eikä leffa tarjoa sinänsä sen enempää, kulkien aika tuttuja urheiluelokuvien latuja, mutta Happy Gilmore - ammattilainen on silti menevää komediaviihdettä. Enpä tosin tiedä, onko jatko-osalle kuitenkaan tarvetta...

Adam Sandler itse valitsi elokuvan ohjaajaksi Dennis Duganin, joka oli aiemmin urallaan yrittänyt saada Sandleria elokuvaansa, mutta koska koomikolla ei vielä tuolloin ollut tarpeeksi nimeä, hän ei saanut tahtoaan läpi. Kun Dugan osoitti kiinnostusta Happy Gilmore - ammattilaista kohtaan, Sandler otti hänet heti mukaan, koska mies oli osoittanut uskoa Sandleriin silloin kun muut eivät. Dugan pitää kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, tehden elokuvasta mukavan katselukokemuksen. Sandlerin ja Tim Herlihyn käsikirjoitus on pääasiassa oiva ja onpa leffa myös teknisiltä ansioiltaan kelvollinen. Elokuva on hyvin kuvattu, lavastettu, puvustettu ja leikattu kasaan. Kauas kiitävää palloa esittävät näkökulmaotokset ovat hauskan yliampuvia. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, joskin Mark Mothersbaughin säveltämistä musiikeista ei jää oikeastaan mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Happy Gilmore, 1996, Universal Pictures, Brillstein-Grey Entertainment, Robert Simonds Productions

Arvostelu: Twister (1996)

TWISTER

Ohjaus: Jan de Bont

Pääosissa: Helen Hunt, Bill Paxton, Cary Elwes, Jami Gertz, Lois Smith, Philip Seymour Hoffman, Alan Ruck, Sean Whalen, Jeremy Davies, Joey Slotnick, Todd Field, Zach Grenier, Nicholas Sadler ja Abraham Benrubi

Genre: jännitys, seikkailu

Kesto: 1 tunti 53 minuuttia

Ikäraja: 12

Twister on Helen Huntin ja Bill Paxtonin tähdittämä katastrofielokuva. Idea elokuvaan syntyi PBS-kanavan dokumentista myrskynjahtaajista, jonka pohjalta Tappokone-elokuvan (Westworld - 1973) ja Dinosauruspuisto-kirjan (Jurassic Park - 1990) kirjoittanut Michael Crichton ja hänen vaimonsa Anne-Marie Martin pestattiin työstämään leffan käsikirjoitus. Elokuva myytiin Amblin Entertainment -studiolle Industrial Light & Magic -efektiyhtiön työstämän tietokonetehostetornadon avulla. Alun perin Amblin-studion perustajan Steven Spielbergin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän vetäytyi tuottajaksi. Ohjaajaksi olivat ehdolla muun muassa James Cameron, Robert Zemeckis ja Tim Burton, kunnes Jan de Bont nappasi pestin. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 1995 ja ne olivat täynnä ongelmia. Sen lisäksi, että läpi kuvausten käsikirjoitusta muokattiin uudestaan Joss Whedonin ja Steven Zaillianin toimesta, kuvauksissa sattui jos jonkinlaisia onnettomuuksia ja riitoja. Hunt ja Paxton sokaistuivat hetkeksi voimakkaasti vilkkuvien valojen takia, alkuperäisen kuvausryhmän johtaja Don Burgess lähti kävelemään, kun ohjaaja de Bont tönäisi suutuspäissään kuvausassistentin maahan ja Burgessin korvannut Jack N. Green joutui sairaalaan, kun lavaste romahti hänen päälleen. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Twister sai ensi-iltansa toukokuussa 1996. Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai Oscar-ehdokkuudet erikoistehosteista ja äänistä. Kriitikot eivät tosin erityisemmin lämmenneet leffalle ja se voittikin huonoimman käsikirjoituksen Razzie-palkinnon. Itse katsoin Twisterin ensi kertaa joitain vuosia sitten, mutten pahemmin piitannut elokuvasta. Kuitenkin kun katsoin sen uudestaan parin vuoden takaisen 24 tunnin elokuvamaraton -haasteen yhteydessä, pidin siitä huomattavasti enemmän. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Twisters (2024), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen Twisterin jälleen kerran ja samalla arvostella sen.

Ryhmä myrskynjahtaajia yrittää saada testattua uutta myrskydatalaitteistoaan, samaan aikaan kun hurjat tornadot riepottelevat Oklahomaa.

Alun perin Twisterin päärooleihin kaavailtiin eri näyttelijöitä. Ohjaaja Jan de Bontin täytyi taistella studiota vastaan saadakseen Helen Huntin naispääosaan ja kun aluksi miespäärooliin kaavailtu Tom Hanks kieltäytyi, tekijät siirtyivät Hanksin kanssa tuolloin Apollo 13 -elokuvaa (1995) tähdittäneen Bill Paxtonin puoleen. Helen Hunt näyttelee Jo'ta, jolla on ollut pakkomielle tornadoista siitä asti, kun hän lapsena näki tornadon imaisevan hänen isänsä mukaansa. Bill Paxton taas esittää tämän ex-miestä Billiä, joka on päättänyt jättää hurjat myrskynjahtaamiset taakseen ja siirtyä rauhallisempiin hommiin säätiedottajana. Jo ja Bill kuitenkin kohtaavat, kun Bill yrittää saada naisen allekirjoittamaan avioeropapereita, jotta Bill voisi naida uuden tyttöystävänsä Melissan (Jami Gertz), mutta entinen pari päätyykin uuteen tornadoseikkailuun. Hunt ja Paxton ovat nappivalinnat rooleihinsa. Hunt tulkitsee hyvin hahmonsa vimmaista päämääräisyyttä, kun taas Paxton vakuuttaa huomattavasti rauhallisemmassa roolissa kuin mitä häneltä on totuttu näkemään. Razzie-ehdokkuuden huonoimpana naissivuosanäyttelijänä saanut Gertz ajaa asiansa, joskin hänen hahmonsa funktio on lähinnä saada katsojalle tietoa siitä, mitä myrskynjahtaajat tekevät ja kuinka heidän laitteensa toimivat, sekä luoda tietty kolmiodraamaa.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Philip Seymour Hoffman ja Alan Ruck Dustynä ja Rabbitina, jotka kuuluvat Jo'n myrskynjahtaajien tiimiin, Cary Elwes Jo'n ja Billin pitkäaikaisena kilpailijana Jonasina, sekä Lois Smith Jo'n tätinä Meginä. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa menevästi. Hoffman irrottelee hupaisasti eksentrisenä Dustynä ja Elwes istuu passelisti ylimieliseksi vastukseksi.

Jopas, minähän pidän Twisteristä joka katselukerralla enemmän ja enemmän. Nyt koin elokuvan erittäin mainiona katastrofileffana, joka onnistui tehokkaasti imaisemaan mukaansa. Kyseessä on yllättävänkin monipuolinen viihdepläjäys, joka herättää monenlaisia tunteita näitä pyörremyrskyjä kohtaan. Elokuvassa vallitsee innostava seikkailun henki ja tornadoja haluaa lähteä itsekin tutkimaan. Näiden paikoin jopa pähkähullujen tutkijoiden into tornadoja kohtaan kuvataan hyvin ja heidän silmistään näkyy outoa ihastusta tuhoavien kierteiden edessä. Innostuksenkin ohella heti ensikohtauksesta lähtien leffa näyttää myös, millaista hirvittävää jälkeä tornadot voivat saada aikaiseksi. Puolen välin paikkeilla nähtävä kohtaus, jossa tutkijat kävelevät tuhoutuneen korttelin läpi, vetää hiljaiseksi niin hahmot kuin katsojan. Vajaan parin tunnin aikana katsoja saadaankin niin ihailemaan kuin kauhistelemaan tornadoja. Ne ovat sellainen voima, ettei niitä vastaan pienet ihmiset mahda juuri mitään. Samalla luonnonilmiö on kaikessa hurjuudessaan jylhä ja upea.

Sen lisäksi, että leffa tarjoaa mukaansatempaavaa, erittäin viihdyttävää ja paikoin jopa onnistuneen jännittävää myrskynjahtaamista, lennokkaan menon keskeltä löytyy myös maanläheisempää ihmisdraamaa. Billyn ja Jo'n suhteen setviminen voisi väärin toteutettuna pilata elokuvan, mutta vahva käsikirjoitus, hyvä ohjaus ja Paxtonin ja Huntin välinen kemia tekee siitä omanlaisensa voimavaran. Entisen pariskunnan välinen naljailu tarjoaa hyvää huumoria ja leffan aikana katsojalle valkenee vähitellen, miksi he erosivat. Samalla taas Billylle ja Jo'lle alkaa valkenemaan ilmaisun "vanha suola janottaa" merkitys.

Spielbergin, Zemeckisin, Cameronin ja Burtonin torjuttua elokuvan, ohjausvastuu päätyi lopulta Jan de Bontille, joka oli pari vuotta aiemmin tehnyt tiivistunnelmaisen toimintaleffan Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994). Twisterissä de Bont näyttää taas taitojaan tunnelmanrakentajana ja luodessaan kunnon spektaakkelia. Onkin sääli, että jo kahden leffan jälkeen miehen ohjausura lähti syöksykierteeseen jatko-osien Speed 2 - vaara iskee vesillä (Speed 2: Cruise Control - 1997) ja Lara Croft Tomb Raider: Elämän lähde (Lara Croft: Tomb Raider - The Cradle of Life - 2003) myötä, joista jälkimmäinen onkin jäänyt de Bontin toistaiseksi viimeiseksi ohjaukseksi. Twister on taitavasti kuvattu ja pääasiassa sulavasti leikattu kasaan. Lavasteet ovat erinomaiset, etenkin tuhotut rakennukset ja kadut. Maskeeraajat tekivät alun perin huomattavasti rujompaa jälkeä, mutta kun leffa haluttiin myydä nuorille katsojille, veren määrää piti vähentää. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Mark Mancinan säveltämät musiikit luovat ehtaa seikkailun henkeä, mutta ne muuttuvat myös painostaviksi tarpeen tullen. Tehostepuoli on nykypäivänä katsottuna leffan epätasaisinta antia. Käytännön efektit ovat komeita, mutta tuohon aikaan vielä täysin lapsenkengissä olleet tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Joissain kuvissa tornadot näyttävät hienoilta, mutta toisissa taas ne ovat ikävästi ajan julmien hampaiden nakertamia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Twister, 1996, Universal Pictures, Warner Bros., Amblin Entertainment, Constant c Productions, Twister Productions

Arvostelu: Scream (1996)

SCREAM

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Skeet Ulrich, Courteney Cox, Matthew Lillard, David Arquette, Jamie Kennedy, Rose McGowan, Henry Winkler, W. Earl Brown, Drew Barrymore, Liev Schreiber ja Wes Craven
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

"What's your favorite scary movie?"

Scream on edesmenneen kauhumaestro Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajan urasta haaveilevan Kevin Williamsonin kiinnostuksesta Gainesvillen viiltäjää kohtaan. Williamson kirjoittikin 18-sivuisen tarinan, mikä kulki nimellä "Scary Movie". Teksti jäi joksikin aikaa pöytälaatikkoon sellaisenaan, kun Williamson kirjoitti Tappavat arvosanat -trilleriä (Teaching Mrs. Tingle - 1999). Kuitenkin kun se jäi tuotantolimboon, Williamson palasi kauhutekstinsä pariin ja muokkasi siitä pidemmän käsikirjoituksen. Samalla Williamson myös kirjoitti juonet kahdelle jatko-osalle, toiveenaan, että hän voisi myydä ideansa studiolle helpommin, kun sillä olisi potentiaalia uudeksi elokuvasarjaksi. Williamson pisti käsikirjoituksen myyntiin kesäkuussa 1995 ja jo pari päivää myöhemmin Paramount Pictures, Universal Pictures ja Miramax kilpailivat leffan oikeuksista. Lopulta Miramax voitti ja Wes Craven palkattiin elokuvan ohjaajaksi. Kuvaukset alkoivat huhtikuussa 1996 ja Scream sai ensi-iltansa saman vuoden joulukuussa. Elokuva oli jättimenestys, mitä kriitikotkin kehuivat. Vuosien varrella elokuva on jopa noussut kauhun moderniksi klassikoksi, vaikka samalla se on myös joutunut useasti huonoon valoon, kun Yhdysvalloissa tapahtui muutama murha, joiden tekijät olivat innostuneet leffasta. Itse näin Screamin ensimmäisen kerran loppuvuodesta 2015. Vaikka pidin elokuvasta, katselukokemustani häiritsi se, että olin sitä ennen nähnyt useasti leffan parodiaversion, Scary Movien (2000). Tiesin siis juonen lähes kokonaan etukäteen, minkä lisäksi en voinut olla miettimättä, kuinka eri kohtauksista tehtiin pilkkaa. Olen katsonut leffan kerran uudestaan ja katsonut myös sen jatko-osat. Nyt kun leffasarja on jälleen jatkumassa viidennen osan voimin, päätin katsoa elokuvat taas uudestaan, valmistautumisena uuteen Screamiin.

Kun kaksi high school -opiskelijaa murhataan raa'asti, Sidney Prescott ja hänen ystävänsä yrittävät selvittää, kuka on mystinen Ghostface-naamaria käyttävä murhaaja?

Woodsboron murhaajamysteeriä ryhtyvät selvittämään Sidney Prescott (Neve Campbell), hänen poikaystävänsä Billy (Skeet Ulrich), heidän kaverinsa Stu (Matthew Lillard), Randy (Jamie Kennedy) ja Tatum (Rose McGowan), jälkimmäisen apulaissheriffi-veli Dewey (David Arquette) ja ylimielinen toimittaja Gale Weathers (Courteney Cox). Aika tylsää ja sivuun jäävää Tatumia ja Stun ajoittaisia ärsyttäviä outouksia lukuunottamatta hahmogalleria on yllättävänkin mainio kauhuleffaksi. Sidneytä piinaa hänen äitinsä kuolema vuotta aiemmin, mikä palaa hänen mieleensä voimakkaasti, kun uusia murhia alkaa tapahtua. Campbell suoriutuu pääosasta mainiosti, luoden uudenlaisen kauhun naispäähahmon perinteisten "scream queenien" keskelle. Billy on aika limainen ja tökerö poikaystävä, mitä Ulrich tulkitsee oivallisesti. Stun sekoiluista on vaikea sanoa, mitkä olivat käsikirjoituksessa ja mitkä vain Lillardin innostunutta irrottelua. Kennedy on veikeä kauhufani Randyna, joka tuntee lajityypin kuin omat taskunsa ja onkin heti pohtimassa murhia hittikauhuelokuvien kautta. Arquette toimii sujuvasti apulaissheriffinä, joka yrittää osoittaa kykynsä. Herkullisimman roolityön taitaa kuitenkin tehdä Frendit-sarjan (Friends - 1994-2004) tähti Courteney Cox omaa etuaan ajavana ja mahtavan inhottavana toimittaja Gale Weathersina.

     Lisäksi E.T. the Extra-Terrestrialin (1982) lapsitähtenä ja Charlien enkelit -leffoista (Charlie's Angels - 2000-2003) parhaiten tunnettu Drew Barrymore nähdään elokuvan alussa uhriksi joutuvana Casey Beckerinä, Manaajan (The Exorcist - 1973) riivattua tyttöä esittävä Linda Blair esiintyy nopeasti reportterina, minkä lisäksi leffan ohjaaja Wes Craven hauskassa pikkuroolissa koulun vahtimestarina, joka on pukeutunut samalla tavalla kuin Cravenin upean Painajainen Elm Streetillä -leffan (A Nightmare on Elm Street - 1984) kauhuhahmo Freddy Krueger.

Jotta Screamin hienous voi todella avautua katsojalle, on katsojan täytynyt nähdä useita ikonisimpia kauhu- ja etenkin slasher-klassikoita, joihin tässä filmissä viitataan monin tavoin. Elokuva julkaistiin aikana, jolloin kauhugenre oli selvässä alamäessä, lajityypin koostuessa lähinnä Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978), Perjantai 13. (Friday the 13th - 1980) ja Painajainen Elm Streetillä -elokuvien monista, toinen toistaan heikommista jatko-osista, jotka lähinnä kierrättivät kliseitä laiskasti, yrittämättä luoda mitään uutta puhki kulutetulta tuntuvaan lajityyppiin. Sitten Williamson kirjoitti Screamin ja Wes Craven ohjasi sen, ja se oli juuri sitä, mitä kauhugenre tarvitsi. Kyseessä on kauhuelokuva kauhufaneilta kauhufaneille. Scream on täysin itsetietoisesti ja itseironisesti tehty leffa, joka leikittelee lajityypin kliseillä, kääntää asioita päälaelleen ja on muutenkin raikas tuulahdus genressä.

Vaikka elokuva jatkuvasti iskeekin katsojalle silmää viittauksillaan (Craven Krueger-asussa ei jää ainoaksi kerraksi) ja on paikoitellen aika kieli poskessa tehty, ei se todellakaan ole mitään puhdasta parodiaa. Sekaan mahtuu joitain hauskoja juttuja, mutta tästä huolimatta Craven on kuitenkin halunnut tehdä puhdasverisen kauhuelokuvan. Eritoten Screamin avauskohtaus sisältää erinomaisesti rakennettua ja yhä vain piinaavammaksi muuttuvaa jännitystä. Kohtaus on täysin ymmärrettävästi jäänyt elämään lajityypin historiaan. Muutenkin mukana on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia ja katsoja todella saa jännittää hahmojen selviämisen puolesta. Leffa myös tekee selväksi, ettei se tapa hahmojaan samalla ideologialla kuin juurikin ne hittielokuvien mitäänsanomattomat jatko-osat, vaan se tarjoaa yllätyksiä siinä, ketkä pääsevät hengestään.

Iso osa leffan viehätyksestä syntyy myös sen salaperäisestä murhaajasta, joka pukeutuu ikoniseksi muodostuneeseen Ghostface-naamariin ja mustaan kaapuun. Toisin kuin Halloweenit, Elm Streetit jne., joissa on selvää, kuka murhaaja on, Screamissa tarina rakentuukin sen mysteerin varaan, kuka oikein piilee maskin takana? Vaikken tietenkään tässä arvostelussa paljasta, kuka murhaaja todellisuudessa on, sanon sen, että minusta on aivan fantastisen upeaa, että kyseessä on tavallinen ihminen. Michael Myersista ja Jason Voorheesista muodostui nopeasti yli-inhimillisiä olentoja, mutta Screamin murhaaja on täysin eri maata. Hahmo saattaa kompastella jahdatessaan uhriaan, hänet voi kaataa nurin ja hänet voi päihittää ainakin hetkellisesti oveluudella. Se, että kyseessä on tavallinen ihminen, joka saattaa töpeksiä kuten uhrinsa, lisää hahmoon todella paljon kiehtovuutta ja tekee hänestä täysin omalaatuisen kauhuikonin.

Ohjaaja Wes Cravenin rakentama tunnelma on aivan mahtava. Kauhu kohtaa kiehtovasti koukuttavan mysteerin, mitä vain vahvistaa Marco Beltramin säveltämä aavemainen musiikki. Craven oli kymmenen vuotta aiemmin luomassa yhtä aikansa suosituinta kauhusarjaa, Painajainen Elm Streetillä, mutta Screamissa hän tokaisee hahmojen repliikkien kautta suoraan mielipiteensä kymmenen vuoden varrella ilmestyneistä jatko-osista. Yksi hahmoista nimittäin sanoo, että "ensimmäinen Elm Street oli hyvä, loput roskaa". Leffan osuva, mutta toisaalta myös rakastava piikittely osuu täysin maaliinsa. Selvistä silmäniskuista huolimatta Craven tai käsikirjoittaja Williamson eivät mene liian pitkälle. Hahmot kyllä puhuvat kuin tiedostaisivat olevansa kauhuelokuvassa, mutta eivät sentään käänny puhumaan suoraan yleisölle, murtaen maagista neljättä seinää.

Lisäksi elokuvan tekninen toteutus on oivallinen. Kuvaus on sujuvaa ja mukana on useita tyylikkäitä otoksia, mitkä ovat vielä valaistu näyttävästi. Leikkauskin on taidokasta ja tekijät tietävät, milloin näyttää Ghostfacen tekoja kaikessa kauheudessaan ja milloin leikata lyhyeen ja antaa katsojan mielikuvituksen viedä tapahtuma loppuun. Veriset maskeeraukset ovat mainiot, lavasteet myös. Äänimaailmakin toimii, etenkin kun siinä hyödynnetään kauhun kliseisiä kilahduksia, veitsen sivalluksia ja säikäyttäviä kolahduksia, mitkä olivatkin tietty kissan syytä... kunnes murhaaja ilmestyy nurkan takaa ja katsoja säikähtää pahemmin.

Yhteenveto: Scream on loistokas kauhuelokuva, jonka keino ravistella lajityyppiään tehoaa yhä 25 vuotta ilmestymisen jälkeen. Elokuva ottaa vekkulimaisesti monet kauhuklassikot ja niiden tusinatavara-jatko-osat piikittelyn alle, huomioiden genren useita kliseitä ja pöljyyksiä. Täyttä parodiaa leffa ei kuitenkaan ole, vaan se onnistuu huumorinsakin kera tarjoamaan kunnon kauhua. Jännittäviä ja karmivia hetkiä on luvassa paljon ja tässä elokuvassa jopa välittää hahmojen selviytymisen puolesta. Vahvan lisänsä tarinaan tuo sen mysteeripuoli, kun hahmot yrittävät selvittää murhaajan identiteettiä. Hienoa murhaajassa on hänen inhimillisyytensä. Tietty kömpelyys tarjoaa paljon ja erottaa Ghostfacen muista kauhuikoneista. Wes Cravenin ohjaus on esimerkillistä ja Kevin Williamsonin käsikirjoitus varsin nokkela. Kaikin puolin Scream on yksi lajityyppinsä parhaista teoksista, joka ei vain vitsaillut kauhukliseiden kustannuksella, vaan auttoi kääntämään genren kohti uutta nousua.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream, 1996, Dimension Films, Woods Entertainment

Arvostelu: Pako L.A:sta (Escape from L.A. - 1996)

PAKO L.A:STA

ESCAPE FROM L.A.

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Kurt Russell, Steve Buscemi, Peter Fonda, Cliff Robertson, Valeria Golino, Stacy Keach, Pam Grier, Georges Corraface, A. J. Langer, Michelle Forbes ja Bruce Campbell
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

John Carpenterin ohjaama ja Kurt Russellin tähdittämä scifitoimintaelokuva Pako New Yorkista (Escape from New York) ilmestyi vuonna 1981, mutta vielä ilmestyessään se ei ihan ollut erityinen hitti. Vuosien varrella elokuvan menestys kuitenkin kasvoi ja se keräsi oman fanikuntansa, muovautuen kulttiklassikoksi. Menestys tarjosi Carpenterille ja Russellille mahdollisuuden toteuttaa vihdoin pitkään suunnittelemansa jatko-osan leffalle. Kuvaukset alkoivat huomattavasti ensimmäistä osaa isommalla budjetilla ja lopulta Escape from L.A., eli suomalaisittain Pako L.A:sta ilmestyi elokuussa 1996. Se ei saanut kuitenkaan kummoista vastaanottoa kriitikoilta tai ensimmäisen elokuvan faneilta, eikä se tienannut takaisin edes puolia budjetistaan lippuluukuilla. Itse en ollut ennen nähnyt Pakoa New Yorkista, enkä Pakoa L.A:sta, vaikka olin tiennyt niistä jo pitkään. Kun huomasin Paon New Yorkista täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen juhlan kunniaksi. Samalla päätin myös katsoa ja arvioida sen jatko-osan. Kesti kuitenkin pitkälti yli puoli vuotta, ennen kuin vihdoin sain aikaiseksi katsottua Paon L.A:sta.

Vuonna 2000 Los Angeles irtosi Yhdysvalloista omaksi saarekseen massiivisen maanjäristyksen voimasta, jolloin uusi presidentti teki Los Angelesin saaresta paikan, jonne kaikki syntiset lähetetään kuolemaan. Vuonna 2013 Snake Plissken lähetetään Los Angelesiin, hakemaan vaarallista, vääriin käsiin joutunutta tuholaitetta takaisin presidentille.

Kurt Russell palaa tietty Snake Plisskenin rooliin ja toimii ehdottomasti elokuvan kantavana voimana. Russell tuimistelee tehokkaasti silmälappunsa takaa ja pitää karismallaan leffan kiinnostavana loppuun asti. Hahmona Snake on aika samanlainen tapaus kuin viimeksi. Minne ikinä hän meneekin, on hän aikamoinen legenda - niin hyvässä kuin pahassa ja siten jatkuvasti tähtäimessä. Pientä hahmokasvua tuodaan mukaan Snaken tekemillä mielenkiintoisilla valinnoilla filmin loppupäässä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Cliff Robertson Yhdysvaltain elinikäisenä presidenttinä, A. J. Langer tämän tyttärenä, joka on vienyt vaarallisen laitteen Los Angelesiin, Stacy Keach kenraali Malloyna, joka lähettää Snaken tehtävälleen, sekä Peter Fonda, Georges Corraface, Steve Buscemi, Pam Grier ja Bruce Campbell erilaisina tyyppeinä, joita Snake kohtaa Losissa. Robertson on oiva valinta päämääräisen presidentin rooliin, kun taas Buscemi ja Fonda tekevät ihan hilpeät roolit erikoisina Map to the Stars Edienä ja Pipelinena, joita eristetyssä Los Angelesissa eläminen ei ole kohdellut mukavasti.

Iso osa Pako L.A:sta -elokuvan saamasta kritiikistä luultavasti johtuu siitä, että se on aika mielikuvitukseton kopio Pako New Yorkista -leffasta. Ja ymmärtäähän tuon. Jatko-osaa piti odottaa viisitoista vuotta ja kun se vihdoin saapui, pettymys oli varmaan suuri, kun jatko-osa onkin lähes sama elokuva - tapahtumapaikka on vain vaihdettu Yhdysvaltojen toiselle rannikolle. Tätä on hieman perusteltu sillä, että elokuvan pitäisi samalla toimia jonkinlaisena parodiana ensimmäisestä elokuvasta ja vastaavista toimintarainoista, mutta satiirimainen toteutus kolahtaa lopulta omaan nilkkaan. Los Angeles ei ole ihan samanlainen vankila kuin New York ensimmäisessä elokuvassa, mutta muuten meno on hyvin samanlainen. Onkin jopa hieman huvittavaa, että tässä vaihtoehtoisessa todellisuudessa maan kaksi tunnetuinta kaupunkia ja mahdollista turistikohdetta on päätetty tuhlata pohjasakan kertymiksi. No, eipä elokuvan presidenttikään miltään puhtaalta pulmuselta vaikuta, joten ratkaisu ei sinänsä ihmetytä. 

Juoni noudattaa orjallisesti ensimmäisen osan kaavaa. Jotain presidenttiin liittyvää on kadotettu suurkaupunkiin ja Snake kiristetään jollain tavalla noutamaan se. Jotta Snake varmasti palaisi takaisin ja vieläpä niin, ettei elokuvan kesto venyisi hirveästi yli puoleentoista tuntiin, Snaken elimistöön tökätään myrkkyä, mikä tappaa hänet, jos hän ei saa vasta-ainetta tietyn ajan sisällä. Ja senhän saa vain suorittamalla tehtävän. Hitaasti Snaken toimintakykyyn vaikuttamaan alkavasta myrkystä huolimatta tarinassa ei ole erityistä jännitettä. Toimintakohtaukset ovat menevää räiskintää, mutta eipä niissäkään synny koskaan tunnetta, että Snake olisi vaarassa. Lähinnä meno on vain ihan viihdyttävää ja jos ei sitä, niin sujuvasti katsottavaa. Kenties pettymykseni ei ollut yhtä suuri, sillä en ollut joutunut odottamaan jatko-osan näkemistä viittätoista vuotta ja olin jo nimestä päättynyt, että leffat olisivat luultavasti aika samanlaiset. Pako L.A:sta kalpenee totaalisesti alkuperäisen filmin rinnalla, mutta on se silti ihan passeli jatkoraina.

Ohjaajana jatkaa John Carpenter, joka ei ole lainkaan samassa vireessä kuin ensimmäistä elokuvaa tehdessään. Carpenter oli muutenkin menettämässä otettaan 1990-luvulle siirryttäessä ja Pako L.A:sta on selvä osoitus siitä. Elokuvasta huomaa, että taustalla pyörii aiemmin loistoelokuvia toisensa perään tehnyt herra, mutta tietty vakuuttavuus jää uupumaan. Carpenter myös toimii käsikirjoittajana, yhdessä Russellin ja tuottaja Debra Hillin kanssa. Onkin hieman huvittavaa, että monen vuoden jälkeen kolmikko ei keksinyt tämän luovempaa tarinaa Snaken toiselle seikkailulle. Teknisesti elokuva on nähnyt jo parhaat päivänsä ja vaikka elokuva tehtiinkin paljon isommalla budjetilla kuin edeltäjänsä, Pako New Yorkista on silti visuaalisesti kestänyt paremmin aikaa. Tämä johtuu lähinnä jatko-osan kehnoista tietokonetehosteista, joista tulee mieleen 20 vuoden takaiset videopelit. Etenkin Snaken vedenalainen sukkula on todella kökön näköinen tänä päivänä. Vihreän taustakankaakin käyttö on selvää, tehden muuten viihdyttävästä surffauskohtauksesta väärällä tavalla hilpeän. Kuvaus, lavasteet, asut, valaisu ja äänimaailma toimivat kuitenkin oivallisesti ja John Carpenterin ja Shirley Walkerin säveltämät musiikit rakentavat sujuvasti hyvää tunnelmaa.

Yhteenveto: Pako L.A:sta on ihan menevä jatko-osa huomattavasti laadukkaammalle scifitoimintajännärille. Vaikka filmiä voikin puolustella vetoamalla parodiamaisuuteen ja satiiriin, siitä ei pääse yli eikä ympäri, että tarina on aika laiska uudelleenkierrätys ensimmäisen filmin juonesta, tällä kertaa vain eri kaupungissa. Erityistä jännitystä ei löydy ja toimintakohtauksetkin tarjoavat lähinnä vain ihan kivaa viihdettä, muttei mitään sen kummempaa. John Carpenterin ohjaus alkaa olla hieman siihen suuntaan hoidettua, eikä ikääntyvän ohjaajan otteessa ole samaa vimmaa ja rautaisuutta. Hassua on myös, että 15 vuotta uudemmaksi ja vieläpä kalliimmaksi filmiksi elokuva näyttää teknisesti heikommalta kuin Pako New Yorkista. Kurt Russell on kuitenkin edelleen aivan mahtava pääroolissa Snake Plisskeninä ja kantaa filmiä, kun se muuten horjuu, meinaten kaatua. Siinä missä Pako New Yorkista on yhä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen erittäin tehokas filmi, Pako L.A:sta on lähinnä vaisu jatko-osan ja kopion yhdistelmä. Sen katsoo ihan sujuvasti, jos innostui ensimmäisestä osasta, mutta eipä tätä tarvitse välttämättä uudelleen mulkaista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Escape from L.A., 1996, Paramount Pictures, Rysher Entertainment

Arvostelu: Space Jam (1996)

SPACE JAM

Ohjaus: Joe Pytka

Pääosissa: Michael Jordan, Billy West, Wayne Knight, Dee Bradley Baker, Bob Bergen, Theresa Randle, Bill Murray, Bill Farmer, Danny DeVito, Maurice LaMarche, June Foray, Kath Soucie, Jocelyn Blue, Charity James, June Melby, Catherine Reitman, Colleen Wainwright, Dorian Harewood, Joey Camen, T. K. Carter, Darnell Suttles, Steve Kehela, Eric Gordon, Charles Barkley, Shawn Bradley, Patrick Ewing, Larry Johnson ja Muggsy Bogues

Genre: komedia, urheilu, animaatio

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Space Jam on koripallotähti Michael Jordanin ja piirroshahmo Väiski Vemmelsäären tähdittämä koripallokomedia. Elokuva lähti liikkeelle Niken mainoskampanjoista "Hare Jordanista" ja "Aerospace Jordanista" vuosilta 1992 ja 1993, joissa Jordan ja Vemmelsääri esiintyivät yhdessä. Mainokset olivat niinkin suosittuja, että Warner Bros. päätti luoda niiden pohjalta kokonaisen elokuvan. Ohjaajaksi pestattiin mainokset tehnyt Joe Pytka ja kuvaukset alkoivat. Kyseessä oli yksi ensimmäisistä leffoista, jotka kuvattiin virtuaalistudiossa, 360-asteisen vihreän kuvausseinän ja liikkeentunnistimien kera. Tekoprosessinsa aikana elokuva rikkoi ennätyksen siitä, kuinka monta digitaalista erikoistehostekuvaa siinä esiintyi. Space Jam ilmestyi marraskuussa 1996 ja se oli valtava hitti, minkä pohjalta tehtiin tietty valtava määrä kaikenlaisia oheistuotteita peliasusteista sarjakuviin ja videopeleihin. Kriitikot eivät kuitenkaan elokuvalle lämmenneet. Itse olen muistaakseni nähnyt Space Jamin lapsena, mutta se ei todellakaan kuulunut suosikkieni joukkoon, eikä minulla ole siihen mitään nostalgista sidettä. Varmaan noin viitisen vuotta takaperin katsoin leffan uudestaan Netflixistä, mutten pitänyt siitä ja ajattelin sen jäävän viimeiseksi katselukerraksi. Kuitenkin nyt, kun elokuva on saamassa jatko-osan Space Jam: A New Legacy (2021), päätin antaa ensimmäiselle filmille uuden mahdollisuuden.

Avaruushuvipuisto Möllimöykkylän johtaja lähettää käskyläisensä Maahan, sieppaamaan Väiski Vemmelsäären ja muut piirroshahmot huvipuiston uusiksi vetonauloiksi. Väiski ja kumppanit eivät kuitenkaan noin vain suostu ja ehdottavat, että he voisivat päättää kohtalostaan koripallopelin äärellä. Voittaakseen piirroshahmot tarvitsevat kuitenkin koripallolegenda Michael Jordanin apua.

Entinen koripallomestari Michael Jordan nähdään leffassa omana itsenään. Elokuva sijoittuu siihen aikaan, kun Jordan päätti jättää koripallon taakseen ja kokeilla onneaan pesäpallon parissa... ja tämän leffan myötä myös näyttelijänä. No, sanotaan vaikka näin, että Jordan ajaa asiansa elokuvassa. Mutta ei hän missään nimessä vakuuta näyttelijänä. Hän on puinen ja pökkelömäinen, eikä asiaa auta, että suurimmaksi osaksi ajasta hänen vastanäyttelijänsä ovat pelkkiä piirroshahmoja, jotka hänen täytyi kuvitella ympärilleen kuvauksissa.

     Koska en todellakaan ole mikään koripallofani, ei Jordanin mukanaolo tarjoa minulle minkäänlaista innostuksen tunnetta. Sen sijaan Looney Tunes -hahmot ovat kyllä erittäin tuttuja lapsuudesta ja onkin hilpeää nähdä heidän sekoilujaan. Muutaman ikonisimman hahmon alkuperäinen ääninäyttelijä Mel Blanc oli kuitenkin menehtynyt muutamaa vuotta ennen elokuvan tekoa, joten hänet on korvattu parillakin eri näyttelijällä. Billy West toimii kelvollisesti hänen korvaajanaan Väiski Vemmelsäärenä, veikeänä jänöjussina, joka tykkää iskeä silmää katsojalle. Dee Bradley Baker taas kuullaan mm. Repe Sorsana ja Tasmanian tuholaisena. Myös mm. Putte Possu (Bob Bergen), Marvin Marsilainen (Bergen), Sylvesteri-kissa (Bill Farmer), Tipi-lintu (Bergen), Viiksi-Vallu (Farmer), Elmeri-metsästäjä (West) ja haisunäätä Pepé le Pew (Maurice LaMarche) käyvät vähintään kääntymässä ja tarjoavat muutamat mukavat naurut niin lapsille kuin aikuisille Looney Tunes -faneille. Uutena hahmona filmi tarjoaa Lola Pupun (Kath Soucie), jota monet aikoinaan lapsena elokuvan nähneet miettivät aikuisiällä oudolla lämmöllä.

Elokuvassa nähdään myös Wayne Knight Jordanin assistenttina Podolakina, Theresa Randle Jordanin vaimona, sekä komedianäyttelijä Bill Murray ja koripalloilijat Charles Barkley, Shawn Bradley, Patrick Ewing, Larry Johnson ja Muggsy Bogues omana itsenään. Pahisosastoa taas edustavat Danny DeViton ääninäyttelemä huvipuisto Möllimöykkylän johtaja Swackhammer, sekä tämän kätyrit Pound (Jocelyn Blue ja Darnell Suttles), Blanko (Charity James ja Steve Kehela), Bang (June Melby ja Joey Camen), Bupkus (Catherine Reitman ja Dorian Harewood) ja Nawt (Colleen Wainwright ja T. K. Carter). Knight on yllättävänkin hauska assistenttina, joka yrittää epätoivoisesti tehdä kaikkensa pitääkseen työnsä. Murraykin tarjoaa parit naurut, mutta jää jotenkin tylsäksi kaiken keskellä. DeVito ei harmillisesti pääse oikeuksiinsa tylsänä ja liian vähän ruutuaikaa saavana Swackhammerina.

Kuten jo alussa totesin, minulla ei ole nostalgista sidettä Space Jamiin, eikä se ollut millään lailla merkittävä teos itselleni lapsena. Muutama vuosi sitten katsottuna en edes pitänyt filmistä. En siis kovinkaan innokkaasti aloittanut leffan katselua nyt. Kenties juuri siksi Space Jam toimikin jopa yllättävän mukavasti. Eihän tämä nyt todellakaan kovin hyvä leffa ole, mutta aivot narikkaan -viihteenä se on oikein passeli pätkä. On selvää, että elokuva tehtiin pelkkänä mainoskikkana (mukana on välillä jopa aivan hävytöntä mainostusta), mutta kenties juuri se selkeys viehättää. Ainakaan leffa ei lähde valehtelemaan ja esittämään jotain muuta, vaan se on täysin avoimesti ja rehellisesti hölmö mainos elokuvan vaatteissa. 

Elokuvan juoni on todella hölmö, absurdi ja älyvapaa, sopien aika lailla täydellisesti Looney Tunes -hahmoille. Harmi, että Michael Jordanin uramasennus on siinä samassa laimentamassa pakettia. Toisaalta oikeiden näyttelijöiden ja hassujen piirroshahmojen yhdistely toimii, toisaalta ei. Paikoitellen elokuva on hauska, paikoitellen se ärsyttää ylivilkkaalla ja nopeatempoisella menollaan. Jotkut vitseistä eivät luultavasti menisi enää läpi koko perheen leffassa tänä vuonna, minkä vuoksi myhäilinkin tyytyväisenä niiden aikana. Kun lapset kikattavat hahmojen pöhköilylle, aikuiset voivat löytää riemua varttuneempaan makuun tarkoitetuista vihjailuista. Outoa kyllä, kenties eniten nauroin, kun Swackhammerin kätyrit ovat varastaneet NBA-pelaajien koripallokyvyt ja pelaajat yrittävät löytää sille syytä erilaisissa tutkimuksissa ja sitten etsivät elämälleen uutta suuntaa psykologin luona. Sitten taas on hetkiä, joiden aikana lähinnä painaa päänsä kämmeneen myötähäpeän kourissa. Kriitikoiden ristiriitaisen vastaanoton ymmärtää, sillä itsekin olin jatkuvasti venymässä kahteen suuntaan, että pidänkö elokuvasta vai en. 

Leffan ohjauksesta vastaa tosiaan alkuperäiset Nike-Jordan-Väiski-mainokset tehnyt Joe Pytka, joka ei vakuuta elokuvantekijänä. Eipä tällaisen leffan teko tosin paljoa vaadi ja Pytka saa edes jotenkin pidettyä hömelön viihdyttävän hengen yllä. On hämmentävää, että elokuvalla on jopa neljä käsikirjoittajaa, ottaen huomioon, kuinka tyhjänpäiväinen tarina siinä on ja kuinka monet vitseistä eivät osu maaliinsa. Teknisesti Space Jam on osittain nähnyt parhaat päivänsä. Piirroshahmojen kulkeminen oikeiden näyttelijöiden vierellä vielä toimii, mutta jotkut tietokonetehosteet ovat joutuneet ajan julmien hampaiden nakertamiksi. Rumat digitaalisesti luodut taustat ovat kuin suoraan ensimmäisen PlayStationin grafiikoista, mutta pahinta ovat parit hetket, joissa oikeita näyttelijöitä yritetään väkisin venyttää digitaalisesti eri suuntiin. Äänimaailma on täynnä hupaisia piirrosäänitehosteita, sekä ysärin hittikipaleita. Alkutekstien mukaan musiikeista vastaisi James Newton Howard, mutta eipä elokuvasta koskaan erotu siihen varta vasten sävelletyt melodiat.

Yhteenveto: Space Jam on ihan hassu koripallokomedia, joka yhdistää tarpeeksi sujuvasti oikeita näyttelijöitä ja ikonisia animoituja hahmoja. Michael Jordan on aika puinen roolissaan, mutta tavallaan silti sopii osaansa. Tutut Looney Tunes -hahmot tarjoavat iloa ja riemua, ja jokainen Väiski Vemmelsäärestä haisunäätä Pepé le Pew'hun asti saa oman tähtihetkensä. Parhaat naurut tarjoaa kuitenkin Wayne Knight Michael säälittävänä assistenttina. Komedian taso vaihtelee roimasti läpi leffan. Osa vitseistä saa nauramaan, toiset taas tuskailemaan myötähäpeässä. Välillä elokuvan ylivilkas meno viihdyttää, toisinaan se ärsyttää. Vähän kuten elokuva tekee parissa kohtaa hahmoilleen, se venyttää myös katsojaansa moneen suuntaan. Loppupeleissä ei oikein edes tiedä, pitikö näkemästään vai ei. Se on kuitenkin selvää, että elokuva on pelkkä häpeilemätön mainoksen jatke. Jo se voi määrittää pitkälti sitä, pitääkö Space Jamista. Vaikka pidinkin leffasta nyt enemmän kuin viimeksi, en silti innostunut siitä tarpeeksi, että alkaisin erityisemmin odottamaan tulevaa jatko-osaa. Toisaalta Väiskiä ja kumppania ei ole hetkeen nähnyt oikein missään, joten heidän vuoksi pitäähän Space Jam: A New Legacy katsoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.12.2020

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Space Jam, 1996, Warner Bros. Animation, Warner Bros. Feature Animation, Warner Bros. Family Entertainment, Northern Lights Entertainment, Courtside Seats Productions

Arvostelu: Fargo (1996)

FARGO

Ohjaus: Joel Coen
Pääosissa: Frances McDormand, William H. Macy, Steve Buscemi, Peter Stormare, Harve Presnell, Kristin Rudrüd, Tony Denman, Steve Reevis, John Carroll Lynch, Steve Park ja Larry Brandenburg
Genre: rikos, draama, trilleri, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 16

"Tämä on tositarina.
Kaikki tapahtui vuonna 1987 Minnesotassa.
Selviytyjien pyynnöstä nimet on muutettu.
Kunnioituksesta kuolleita kohtaan kaikki muu on kerrottu tarkasti."

Fargo on Coenin veljesten mustan huumorin rikoselokuva. Leffan alkutekstistä huolimatta se ei kuitenkaan perustu oikeasti tositapahtumiin. Joel ja Ethan Coen ottivat vaikutteita todellisista rikoksista, mutta loivat niiden pohjalta täysin oman tarinansa. Elokuvan kuvaukset alkoivat tammikuussa 1995 ja lopulta Fargo sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 1996, missä se voitti parhaan ohjauksen palkinnon ja oli myös ehdolla pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Seuraavien kuukausien aikana leffa sai kunnon teatterilevityksen, jolloin siitä muodostui kriitikoiden ylistämä menestys. Elokuva oli ehdolla seitsemästä Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, neljästä BAFTA-palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti ohjauksen palkinnon, sekä neljästä Golden Globe -palkinnosta (paras elokuva, ohjaus, naispääosa ja käsikirjoitus). Itse olin tiennyt Fargosta jo useiden vuosien ajan, mutta katsoin sen ensimmäisen kerran vasta tämän vuoden alussa, kun huomasin, että leffan pohjalta tehdyn Fargo-televisiosarjan (2014-) neljäs tuotantokausi oli tulossa. Katsoin ensin elokuvan ja sitten sarjan kolme ensimmäistä tuotantokautta, ajatuksenani arvostella vain sarjan tuotantokaudet. Koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi neloskauden tuotanto kuitenkin keskeytettiin ja sen julkaisua on jouduttu siirtämään. Neloskauden oli tarkoitus alkaa tänään, 20. huhtikuuta, mutta joudumme valitettavasti odottamaan sitä vielä pidemmän aikaa. Sen sijaan päätinkin katsoa Fargo-elokuvan uudestaan ja arvostella sen tälle päivälle.

Autokauppias Jerry Lundegaard palkkaa kaksi miestä kidnappaamaan hänen vaimonsa, jotta hän voi huijata vaimonsa rikkaalta isältä miljoonan dollarin lunnaat. Kidnappaus muuttuu kuitenkin pian useaksi murhaksi, joita alkaa selvittämään poliisi Marge Gunderson.

Hämäräbisneksiin sekaantuvana Jerry Lundegaardina nähdään William H. Macy, joka on täydellinen valinta jatkuvasti hermostuneen, änkyttävän ja epävarman hepun rooliin. Hahmon persoonallisuuden vuoksi ei olekaan ihme, että Jerryn suunnitelma miljoonan dollarin saamiseksi ei lähtökohtaisestikaan kuulosta kovin vedenpitävältä. Alusta alkaen on huvittavaa huomata, kuinka Jerryllä ei tunnu olevan mitään hajua, kuinka kidnappaus ja lunnaiden vaatiminen pitäisi hoitaa.
     Jerryn palkkaamaa rikolliskaksikkoa, hassun näköistä kaveria Carlia ja isoa kaveria Gaearia näyttelevät Steve Buscemi ja Peter Stormare. Heihinkin on panostettu hienosti ja tapahtumia kerrotaan usein heidän vinkkelistään. Carl ja Gaear ovat todella erilaiset persoonat ja sen vuoksi heidän yhteiset kohtauksensa ovatkin niin mahtavat ovelasta sanailusta jo pelkkiin katseisiin. Buscemi on todella hyvä hieman niljakkaana ja häijykatseisena roistona, kun taas Stormare uhkaa vakuuttavasti vähäsanaisena, mutta armottomana tappajana.
     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin poliisi Marge Gundersonia näyttelevä Frances McDormand, joka sai oikeutetusti roolisuorituksestaan parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. McDormand on valtavan lahjakas ja karismaattinen näyttelijä, minkä hän osoittaa jälleen kerran. Jo hänen läsnäolonsa on jotenkin vangitseva. Marge vaikuttaa usein todella lempeältä, mutta hänestä löytyy hurjempikin puolensa. Poliisihahmoon mielenkiintoisen poikkeuksen tuo se, että Marge on raskaana, joten hän ei ole kovin nopea liikkeissään.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Jerryn kidnapattu vaimo Jean Lundegaard (Kristin Rudrüd), tämän isä Wade (Harve Presnell), jolta Jerry yrittää saada huijattua lunnaat, sekä Margen aviomies Norm Gunderson (John Carroll Lynch). Läpikotaisin kaikki näyttelijät tekevät fantastista työtä, olivat roolit kuinka pieniä tahansa.

Upeiden näyttelijäsuoritusten ohella Fargon vahvuus todella syntyy Joel ja Ethan Coenin erinomaisesta käsikirjoituksesta ja Joel Coenin mestarillisesta ohjauksesta. Elokuva nappaa välittömästi mukaansa Carter Burwellin säveltämän täydellisen tunnusmusiikin säestämänä, minkä haikea ja lohduton, mutta samalla erittäin mahtipontinen tunnelma viestii siitä, mitä on luvassa. Tarina lähtee samantien liikkeelle, sen kummempia viivästelemättä. Kestoa elokuvalla on vain hieman yli puolitoista tuntia, eikä siihen liiemmin täytettä mahdu. Oikeastaan vain kohtaus, missä Marge tapaa vanhan tuttunsa Miken (Steve Park) tuntuu siltä, että sen voisi poistaa, eikä sillä olisi sen kummempaa vaikutusta. Muuten filmi kulkee ripeästi eteenpäin, silti onnistuen rakentamaan hahmojaan esimerkillisesti. Erityisen hienoa on, kuinka kertomusta kuvataan useista eri näkökulmista, eikä se keskity vain poliisitutkimiseen tai kidnappaajiin tai hermostuneeseen aviomieheen, jonka päätöksestä koko tapahtumaketju lähtee liikkeelle.

Tunnelma on äärimmäisen iskevästi luotu läpi elokuvan ja siitä löytyy samaa monisävyisyyttä kuin kaikesta muustakin Fargossa. Kertomus on mukaansatempaavan koukuttava, mikä vain tiukentaa otettaan, mitä pidemmälle se etenee. Katsojan on aivan pakko saada tietää, mihin tässä päädytään. Yllätyksiä on matkan varrella, eikä leffan aikana osaa lainkaan sanoa, mitä kenellekin käy. Jännitystä rakennetaan useissa kohtauksissa tehokkaasti, kuten roistokaksikon yöllisellä ajelulla. Välillä taas panostetaan mustaan huumoriin ja koko homman absurdiuteen. Koskettavuudeltakaan ei voida välttyä. Fargo ei todellakaan ole mikään tavanomainen poliisitutkimusraina, vaan jotain paljon enemmän. Se onnistuu olemaan syvällinen ja jättää erikoisen tunteen katsojalle, kun lopputekstit alkavat. Se herättää ajatuksia, jotka jäävät pyörimään päässä vielä pidemmäksikin aikaa ja elokuvan haluaa nähdä pian uudestaan. Katsoin elokuvan ensimmäisen kerran helmikuussa, minkä jälkeen katsoin Fargo-sarjan kolme tuotantokautta ja nyt katsoin filmin uudestaan, eikä se menettänyt lainkaan tehoaan, vaikka tiesin hyvin, mitä tulee käymään. Upea elokuva!

Sen lisäksi, että Coenit tekevät käsikirjoituksessaan hienoa työtä, kun he kertovat tarinaa sujuvasti useasta vinkkelistä, he ovat myös panostaneet dialogiin paremmin kuin mitä monet voivat edes kuvitella saavuttavansa. Keskusteluissa on jotain erittäin luontevaa, eivätkä ne tunnu kirjoitetuilta repliikeiltä. Repliikkiensä puolesta Fargo on tietty legendaarinen "yah"-sanan käytöstä, mitä viljellään läpi leffan hullun lailla. Sen ja muutaman muun useasti lausutun sanan pohjalta onkin luotu juomapeli, missä pitää ottaa huikka joka kerta, kun sana sanotaan. Elokuvan päättyessä on siis luultavasti aikamoisessa hiprakassa, sillä itse sekosin noin 70 kerran kohdalla laskuista, kun hahmot toistivat "yah"-sanaa. Repliikkien kirjoituksen lisäksi myös näyttelijöiden tapa puhua on jotain todella tarkkaan mietittyä ja tuo oman lisälumoavuutensa elokuvaan.

Tekninenkin puoli on täysin kunnossa. Fargo on hienosti kuvattu - mitäpä muutakaan voi odottaa alan mestarilta, Roger Deakinsilta? Ei ole mikään ihme, että Deakinsin töitä käytetään oppimateriaalina elokuvakouluissa. Hän onnistuu tuomaan jotain niin tehokasta otoksiinsa, että monet kuvat muistuttavat jo taideteosta, minkä haluaisi kehystää ja ripustaa seinälle esille. Moni kuvaaja ei osaisi välittää kuvalla lumisesta tiestä niin paljon tuntemuksia kuin Deakins. Hänen työtään tukee napakka leikkaus (minkä Coenin veljekset hoitivat itse valenimellä), tyylikäs valaisu, sekä mainiot lavasteet, joissa kohtaukset tapahtuvat. Äänimaailma on myös vaikuttava ja täytyy vielä uudestaan kehua säveltäjä Carter Burwellia. Hänen luomat melodiansa ovat iso tekijä Fargon tunnelmassa.

Yhteenveto: Fargo on erinomainen ja monisävyinen rikoselokuva. Coenin veljekset todella loistavat tarkkaan kirjoitetulla käsikirjoituksellaan, kiemurtaen juonikuvioita hienosti. Myös heidän dialogitaitonsa ovat esimerkilliset ja sitä vain parantaa, kuinka upeaa työtä näyttelijät tekevät repliikkejä lausuessaan. Muutenkin näyttelijät tekevät huikeaa työtä kaikin puolin, Frances McDormandin kuitenkin noustessa elokuvan kirkkaaksi tähdeksi. Hahmot ovat fantastisesti kirjoitetut, mikä vain tekee leffasta entistäkin vangitsevamman. Yllätyksellisyyttä todella löytyy ja leffaa katsoessa on hyvin vaikea sanoa, mihin tapahtumat tulevat eskaloitumaan. Onkin vain parempi antaa Coenin veljesten kuljettaa sinut tämän absurdin, jännittävän ja synkästi hauskan kertomuksen läpi. Elokuva jää pyörimään pitkäksi aikaa ajatuksissa monien kiehtovien juttujensa ansiosta. Visuaalisesti leffa on todella näyttävä Roger Deakinsin aina yhtä vaikuttavan kuvauksen kanssa. Kirsikkana kakun päällä on Carter Burwellin mielettömän hienosti tunnelmoiva tunnusmusiikki. Sen lumoavuus, jännittävyys, liikuttavuus, leikkisyys ja mahtipontisuus ovat kaikkea, mitä itse elokuvastakin löytyy. Fargo on huikea filmi, mikä jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fargo, 1996, PolyGram Filmed Entertainment, Working Title Films