Arvostelu: Happy Gilmore - ammattilainen (Happy Gilmore - 1996)

HAPPY GILMORE - AMMATTILAINEN

HAPPY GILMORE

Ohjaus: Dennis Dugan

Pääosissa: Adam Sandler, Julie Bowen, Christopher McDonald, Frances Bay, Carl Weathers, Allen Covert, Ben Stiller, Richard Kiel, Dennis Dugan ja Joe Flaherty

Genre: komedia, urheilu

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: S

Happy Gilmore - ammattilainen on Adam Sandlerin tähdittämä urheilukomedia. Sandler ja hänen collegeaikainen kämppiksensä Tim Herlihy olivat kirjoittaneet yhdessä sketsejä Saturday Night Live -ohjelmaan, mutta kun Sandler sai potkut ohjelmasta, hän ja Herlihy ryhtyivät työstämään varsinaisia elokuvia. Heidän kirjoittamansa ja Sandlerin tähdittämä Billy Madison (1995) oli ollut pienimuotoinen menestys, joten kaksikolta pyydettiin uutta elokuvaa. Sandler sai idean lapsuudenystävästään Kyle McDonoughista, joka jääkiekkotaustansa ansiosta teki aikamoisia lukuja golf-kentällä. Tämän pohjalta Sandler ja Herlihy kynäilivät tarinan. Entinen golf-mestari Mark Lye pestattiin avuksi ja tämä vaati useita muutoksia tekstiin, pitäessään käsikirjoitusta epäkunnioittavana rakastamaansa lajia kohtaan. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 1995 ja lopulta Happy Gilmore - ammattilainen sai ensi-iltansa helmikuussa 1996. Elokuva menestyi hyvin, sai ihan positiivista palautetta kriitikoilta ja on noussut monien golfin pelaajien suosikkien joukkoon, mutta samalla leffa myös sai huonoimman miespääosan Razzie- ja Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuudet. Itse olen nähnyt Happy Gilmore - ammattilaisen joskus lapsena televisiosta, mutten muista näkemästäni mitään. Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan Happy Gilmore 2 (2025), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen leffan uusiksi ja samalla arvostella sen.

Huonosti menestyvä jääkiekkoilija Happy Gilmore hoksaa olevansa erittäin taitava golfissa ja päättääkin osallistua turnauksiin voittaakseen palkintorahat, joilla maksaa hänet kasvattaneen isoäitinsä talon, jonka verovirasto on pakkohuutokauppaamassa.

1990-luvun alussa Adam Sandler oli tuttu Saturday Night Live -sketseistä ja sivurooleista komedioissa, kuten Sekopäät (Airheads - 1994). Jo Billy Madison nosti hänet kohti kuuluisuutta, mutta läpimurtonsa Sandler teki Happy Gilmoressa samannimisenä jääkiekkoilijana, joka kokeilee onneaan golfin parissa, sillä hänen ärhäkkäät lyöntitaitonsa kaukalossa auttavat häntä golfkentällä lyömään pidemmälle kuin kukaan muu. Happy-nimestään huolimatta hahmo on varsin lyhytpinnainen tapaus, jonka äkäisyys ja riidanhaluisuus kohoaa sekunnissa nollasta sataan. Silti Sandler onnistuu tekemään hahmosta tykättävän. Näyttelijä on kelpo vedossa, revitellen usein hauskasti, mutta jättäen hitusen kylmäksi rauhallisemmilla hetkillä, jolloin häneltä vaadittaisiin kunnon näyttelijälahjoja.

     Elokuvassa nähdään myös Frances Bay Happyn kasvattaneena isoäitinä, joka vero-ongelmien myötä menettää talonsa ja jota Happy yrittää auttaa osallistumalla golf-turnauksiin, Ben Stiller vanhainkotia pyörittävänä Halina, Carl Weathers Happya golfissa opettavana Chubbsina, Christopher McDonald huippugolfaaja Shooter McGavinina, Julie Bowen golf-turnauksen PR-päällikkönä, jonka kanssa Happylle muodostuu tietty pakollista romantiikkaa, sekä James Bond -elokuvista 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) ja Kuuraketti (Moonraker - 1979) tuttu Richard Kiel Happyn pomona raksalla. Sivunäyttelijät suoriutuvat osistaan vähintään kelvollisesti, osan ollessa jopa Sandleria taitavampia esiintyjiä. Stiller on erityisen hauska sympaattiselta vaikuttavana, mutta todellisuudessa diktaattorimaisesti vanhainkotia johtavana Halina ja McDonald istuu mainiosti Happya halveksuvan huippupelaajan rooliin.

Happy Gilmore - ammattilainen on yhä lähes kolmenkymmenen vuoden jälkeen varsin toimiva ja hauska komedia, joka kuuluu Adam Sandlerin nätisti sanottuna epätasaisen elokuvauran parempaan päätyyn. Leffa tarjoaa useita hupaisia vitsejä ja hetkiä, joista etenkin isoäidin osuus ikävässä vanhainkodissa jaksaa naurattaa makeasti. Sitten taas osa vitseistä menee huti ja aiheuttaa lähinnä vaivaantuneisuutta kotisohvalla. Todellista myötähäpeää on kuitenkin naurettavan selkeä Subway-ravintolaketjun sponsorina toimiminen. Leffassa ruokaillaan parikin kertaa Subwayssa ja huippuunsa homma menee finaaliottelussa, missä Happy Gilmorella on Subwayn paita ja hänen mailapojallaan (Allen Covert) Subwayn kassi ja lippalakki.

Tarinansa puolesta leffa vetää onnistuneesti mukaansa. Idea rämäpää-jääkiekkoilijasta, joka löytää uuden kutsumuksen golfin parissa on veikeä. Happy ei tosiaan ole kärsivällisintä sorttia ja häneltä menee helposti hermot, joten vaikka hän lyö pallon aloituksessa ennätyspitkälle, pallon saaminen koloonsa vaikkapa puolen metrin päästä voi tuottaa suuriakin vaikeuksia. On kiva seurata Happyn nousua ja tästä syntyvää kilpailua hänen ja Shooterin välillä, etenkin kun toinen osapuoli alkaa käyttää yhä vain hävyttömämpiä keinoja pysyäkseen ykkösenä. Pakolliset romanssit tuntuvat nimenomaan pakotetuilta, eikä leffa tarjoa sinänsä sen enempää, kulkien aika tuttuja urheiluelokuvien latuja, mutta Happy Gilmore - ammattilainen on silti menevää komediaviihdettä. Enpä tosin tiedä, onko jatko-osalle kuitenkaan tarvetta...

Adam Sandler itse valitsi elokuvan ohjaajaksi Dennis Duganin, joka oli aiemmin urallaan yrittänyt saada Sandleria elokuvaansa, mutta koska koomikolla ei vielä tuolloin ollut tarpeeksi nimeä, hän ei saanut tahtoaan läpi. Kun Dugan osoitti kiinnostusta Happy Gilmore - ammattilaista kohtaan, Sandler otti hänet heti mukaan, koska mies oli osoittanut uskoa Sandleriin silloin kun muut eivät. Dugan pitää kepeää ilmapiiriä hyvin yllä, tehden elokuvasta mukavan katselukokemuksen. Sandlerin ja Tim Herlihyn käsikirjoitus on pääasiassa oiva ja onpa leffa myös teknisiltä ansioiltaan kelvollinen. Elokuva on hyvin kuvattu, lavastettu, puvustettu ja leikattu kasaan. Kauas kiitävää palloa esittävät näkökulmaotokset ovat hauskan yliampuvia. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu, joskin Mark Mothersbaughin säveltämistä musiikeista ei jää oikeastaan mitään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Happy Gilmore, 1996, Universal Pictures, Brillstein-Grey Entertainment, Robert Simonds Productions

Arvostelu: Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010)

KAKSIN KARKUTEILLÄ

TANGLED

Ohjaus: Nathan Greno ja Byron Howard
Pääosissa: Mandy Moore, Zachary Levi, Donna Murphy, Ron Perlman, Brad Garrett, Jeffrey Tambor, Richard Kiel, Paul F. Tompkins ja M. C. Gainey
Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Tangled, eli suomalaisittain Kaksin karkuteillä on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 50. osa. Elokuva perustuu Grimmin veljesten satuun Tähkäpäästä 1800-luvulta, mikä taas pohjautuu Friedrich Schultzin taruun vuodelta 1790, mikä taas pohjautuu Charlotte-Rose de Caumont de La Forcen satuun 1600-luvun lopulta, mikä taas vuorostaan perustuu italialaiseen Petrosinella-satuun 1600-luvun alusta. Disneyn animaattori Glen Keane kiinnostui tarinasta 1990-luvulla ja sai ehdotuksensa läpi Disneyn johdolla, jolloin leffaa alettiin työstämään. Alunperin elokuvaa työstettiin nimellä Rapunzel Unbraided ja sen oli tarkoitus ilmestyä jo 2007, mutta Keane ei ollut tyytyväinen elokuvan tarinaan ja se päätettiin kirjoittaa uudestaan, jolloin filmin julkaisua oli pakko viivästää. Yhdessä kohtaa pohdittiin, että elokuva tapahtuisi osittain nykypäivän San Franciscossa, mutta kun homma ei edennyt, projekti pistettiin syrjään. Kun Ed Catmull ja John Lasseter nousivat Disneyn johtoon vuonna 2006, yksi heidän ensimmäisistä päätöksistään oli tehdä Tähkäpää-leffa loppuun ja niinpä elokuvan teko jatkui taas. Lopulta Kaksin karkuteillä sai maailmanensi-iltansa 24. marraskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten - ja se oli iso hitti, mikä voitti myös kriitikot puolelleen. Yllättäen elokuva ei kuitenkaan saanut edes ehdokkuutta parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta, mutta oli sen sijaan ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen pystistä. Itse näin filmin vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä todella paljon. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan ja omistan sen myös Blu-raylla. Viime kerrasta on kuitenkin kulunut jo aikaa ja kun huomasin, että Kaksin karkuteillä täyttää 10 vuotta, päätin iloiten juhlistaa tätä katsomalla elokuvan pitkästää aikaa uudestaan.

Maagisilla hiuksilla siunattu Tähkäpää-tyttö on elänyt koko elämänsä tornissa, sillä hänen äitinsä pelkää jonkun sieppaavan hänet taikavoimien takia. Tähkäpää on kuitenkin jo vuosia haaveillut näkevänsä kerran vuodessa taivaalle ilmestyvät valot kunnolla ja kun kyseinen päivä taas lähestyy, hän yrittää keksiä tavan livahtaa tornista. Juuri silloin paikalle tupsahtaa varas nimeltä Flynn Rider.

Tähkäpää (Mandy Moore) on nuori naisenalku, joka on aina haaveillut paremmasta elämästä kuin pelkästä tornissa kykkimisestä. Tähkäpää kokee suurta vetoa ulkomaailmaa kohtaan ja joka vuosi nähdessään valot, hän sisimmässään tietää, että hänen täytyy päästä niiden luokse. Vuodet tornissa ovat kuitenkin tehneet Tähkäpäästä lähes täysin tietämättömän siitä, kuinka maailma toimii ja kun hän uskaltautuu lähteä seikkailuun, on hän hyvin naiivi aika lailla kaiken suhteen. Ja kuten kaikki Tähkäpään edes jotenkin tuntevat tietävät, hahmolla on aivan järjettömän pitkät hiukset. Hiusten pituus ei kuitenkaan ole mikään tyyliseikka, vaan niiden taikavoima katoaa, jos ne leikkaa. Paikoitellen tuntuu siltä kuin hiusten pituus vaihtelisi sen mukaan, mitä eri kohtaukset milloinkin vaativat. Joskus hiukset näyttävät vain muutaman metrin pituisilta ja joskus taas näyttää, etteivät ne pääty koskaan. Omaan silmääni on aina pistänyt juhlakohtaus, missä Tähkäpää on saanut aseteltua itselleen kampauksen, mikä saa hiukset näyttämään tavallisen pitkiltä, enkä voi muuta kuin ihmetellä, minne kilometrin pituisilta vaikuttavat hiukset oikein katoavat?! Muuten hahmo on erittäin mainiosti luotu ja häneen tykästyy välittömästi. Hahmon innokkuus nostaa katsojalle hymyn huulille ja kun asiat eivät mene kuten Tähkäpää toivoisi, katsoja huomaa surevansa hahmon puolesta.

Mukaansa seikkailuun Tähkäpää pakottaa omahyväisen varkaan Flynn Riderin (Zachary Levi), joka kummastelee suuresti pitkähiuksista Tähkäpäätä. Flynn vaikuttaa aluksi ärsyttävältä narsistilta, mutta hänestäkin on onnistuttu tekemään todella pidettävä tapaus kaikessa vekkulimaisuudessaan. Pidettävyys vain lisääntyy, mitä pidemmälle tarina kulkee, kun Flynnin todellista puolta aletaan kaivamaan esiin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tähkäpään äiti Gothel (Donna Murphy), Flynnin varaskaverit (toinen on mykkä ja toista ääninäyttelee Ron Perlman), Flynniä jahtaava kaartin kapteeni (M. C. Gainey), satumaan kuningas ja kuningatar (eivät myöskään sano sanaakaan), sekä erikoinen ja hauska rosvojen joukko, joita ovat mm. koukkukätinen pianisti (Brad Garrett), jonkinlaista juomaa nauttinut ukko (Paul F. Tompkins) ja isonenäinen rumilus (Jeffrey Tambor). Gothel on hienosti kirjoitettu hahmo, josta voi alusta asti päätellä, että hänellä on jotain kieroa meneillään. Mukana on myös pari aivan mahtavaa eläinhahmoa, Tähkäpään uskollinen kameleontti Pascal ja kapteenin hevonen Maximus, joka vainukoiraa muistuttaen jahtaa Flynniä.

Siirryttäessä 2000-luvulle Disney alkoi tekemään elokuvia pääasiassa eläinten seikkailuista ja scifitarinoita. 2009 yhtiö palasi juurilleen tekemään käsin piirretyn satuleffan Prinsessa ja sammakko (Princess and the Frog) ja vaikka kyseessä onkin oikein mainio elokuva, jäi siitä uupumaan jotain. Kaksin karkuteillä ei ole käsin piirretty animaatio, mutta jotenkin maagisesti se onnistuu pääsemään lähemmäs vanhojen klassisten Disney-satujen tunnetta kuin Prinsessa ja sammakko. Kyseessä on loistava seikkailuleffa, mikä nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa hupia koko perheelle. Seikkailuhenki on mukavasti läsnä, eikä vauhtia puutu. Toiminnallisemmat kohtaukset tarjoavat jännitystä ja hauskoja hetkiä, oli kyse sitten fyysisestä koheltamisesta tai hassuista repliikeistä. Muutenkin filmi tarjoaa useat hyvät naurut. Aikuisille elokuvan jännityspuoli ei luultavasti paljoa tarjoa, mutta lapsikatsojat saattavat parissa kohtaa tosissaan jännittää päähenkilöiden puolesta. Eikä mikään ihme, sillä päähahmot ovat niin mahtava kaksikko, että heidän seikkailuaan katsoisi pidemmänkin aikaa. Hahmoja kehitetään erinomaisesti niin yhdessä kuin erikseen.

Kaksin karkuteillä ei ole kuitenkaan pelkkää vauhdikasta seikkailemista, vaan se osaa myös usein rauhoittua syventämään hahmoja ja tarinaa. Näinä hetkinä vasta huomaakin, kuinka hyvin elokuvaan on uppoutunut ja kun mukaan tuodaan draamaa, se iskee osuvasti. Koskettavat hetket aukaisevat herkästi kyynelhanat, minkä lisäksi leffa onnistuu salpaamaan hengityksen uskomattoman kauniilla kohtauksella, missä Tähkäpää näkee kauan haaveilemansa valot. Tämä kohtaus onnistuu joka kerta aiheuttamaan yhtä voimakkaan vau-efektin. Romantiikkaakin tietty löytyy ja hyvin nopeasti on selvää, että jotain säpinää Tähkäpään ja Flynnin välille syntyy. Rakkaustarina ei onneksi ole ihan tavanomaisimmasta päästä satukertomusten historiassa, eikä se koskaan äidy imelän siirappiseksi. Tähkäpään ja Flynnin välit ovat täydellisesti luodut ja hahmojen ihastumisen toisiinsa ymmärtää täysin. Vaikka kyseessä ovatkin animaatiohahmot, on heidän välille onnistuttu luomaan voimakasta kemiaa.

Disneyn tuttuun tapaan satuanimaatioiden kohdalla, myös Kaksin karkuteillä on musikaali. Harmillisesti leffan kappaleet eivät ole erityisen muistettavia, mikä on filmin ainoa kunnon miinuspuoli. Gothelin laulama Mother Knows Best on ainakin itselleni elokuvan ainoa muistettava laulu ja se onkin erittäin hyvä. Muutkin laulut toimivat kyllä, eikä leffasta löydy yhtäkään kappaletta, jonka haluaisi hypätä yli, mutta jotain iskua ne jäävät kaipaamaan. Etenkin Tähkäpään haaveilulaulu When Will My Life Begin on hieman liiankin tavanomainen ja vaikka I See The Light kuullaan elokuvan vaikuttavimman kohtauksen aikana, ei kappale itsessään tee isoa vaikutusta. Rosvojen tavernassa kuultava I've Got a Dream on kuitenkin ihan menevä rallatus. Laulujen sanoituksesta ja sävellyksestä vastaa Alan Menken, joka on aiemmin tehnyt kappaleet mm. Disneyn animaatioihin Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Aladdin (1992), joissa hän onnistui huomattavasti paremmin. Menkenin säveltämät musiikit toimivat kuitenkin oivallisesti läpi leffan.

Toisin kuin laulut, animaatiopuoli ei jätä lainkaan toivomisen varaan. Kaksin karkuteillä on visuaalisesti todella kaunis teos, upeiden luontomaisemiensa ja uskomattomien yksityiskohtiensa ansiosta. Animaattorit ovat selvästi katsoneet paljon vanhoja Disneyn satupiirrettyjä, sillä elokuva tuntuu siltä kuin käsin piirretty elokuva heräisi vielä astetta pidemmälle henkiin tietokoneanimaationa. Hahmojen ulkonäöt ovat hyvin disneymäisiä ja hauska fakta on, että tekijät halusivat saada Flynnistä oikeasti hurmaavan ja yhdistelivätkin hahmoon piirteitä naisten valitsemista komistuksista. Dan Fogelmanin käsikirjoitus pysyy hienon hahmovetoisena ja Fogelman keskittyy enemmän kehittämään henkilöitä ja kertomaan tarinaa kuin tarjoamaan jatkuvia viihdyttäviä toimintakohtauksia. Ohjaajakaksikko Nathan Greno ja Byron Howard onnistuvat myös hommassaan, pitäen tunnelman ja muutenkin koko elokuvan hyvin kasassa.

Kun kyseessä on Disney-animaatio, on mukana tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, jne. Kun Tähkäpää alussa laulun voimin esittää katsojalle, kuinka saa päivät kulumaan, voi taustalta bongata Prinsessa Ruususesta (Sleeping Beauty - 1959) tutun värttinän. Eräässä kohtauksessa huone on täynnä kirjoja, joista osa on nimetty Disney-leffojen mukaan, kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) ja Mulan (1998), kun taas rosvojen tavernassa lojuu Pinocchio-nukke.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, elokuvan teosta kertova Untangled: The Making of a Fairy Tale, pari vaihtoehtoista alkua elokuvalle, pidennetyt versiot kappaleista When Will My Life Begin ja Mother Knows Best, Blu-ray 3D:n esittely Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa, sekä lyhyt esitys Disneyn kaikista 50:stä animaatioklassikosta. Yhteensä lisäkatsottavaa on noin kolmeksi vartiksi.

Yhteenveto: Kaksin karkuteillä on mahtava animaatioseikkailu, mistä todella löytyy Disneyn klassikoiden taianomaista satuhenkeä. Tähkäpään kertomukseen uppoutuu heti ensiminuuteilla ja hänen seikkailuaan lähtee seuraamaan erittäin mielellään. Elokuvan varrella nähdään ja koetaan paljon hauskoja hetkiä, kuten myös jännittäviä vaaratilanteita. Aika ei kertaakaan käy pitkäksi reippaan tahdituksen ja riemastuttavan seikkailuhengen ansiosta. Oikeilla hetkillä leffa osaa kuitenkin myös hidastella, syventyen hahmoihin entistä paremmin. Tähkäpää ja Flynn Rider osoittautuvat yllättävänkin merkittäviksi hahmoiksi ja loppupäässä filmi onnistuu jopa liikuttamaan. Hahmojen väliltä löytyy käsinkosketeltavaa kemiaa, vaikka he ovatkin animoituja. Animaatiojälki onkin häkellyttävän upeaa ja elokuvasta löytyy useita erittäin kauniita otoksia. Musikaalinumerot menevät siinä samalla, mutta suurimmaksi osaksi laulut eivät ole mielestäni kovinkaan muistettavia. Muuten Kaksin karkuteillä on loistoleffa Disneyltä... kehtaisinko jopa sanoa, että parempi teos kuin huomattavasti suurempaan suosioon noussut Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013)...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tangled, 2010, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Kuuraketti (Moonraker - 1979)

KUURAKETTI

MOONRAKER

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Roger Moore, Lois Chiles, Michael Lonsdale, Richard Kiel, Bernard Lee, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Corinne Cléry, Emily Bolton, Geoffrey Keen, Toshiro Suga ja Blanche Ravalec
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Kuuraketti on yhdestoista James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("Moonraker") vuodelta 1955. Kymmenennen Bond-leffan 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) lopussa luki, että seuraavana olisi tiedossa filmi Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981), mutta kun samana vuonna 007 rakastettuni kanssa ilmestynyt Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) oli osoittautunut megahitiksi, tekijät päättivät lähettää Bondin avaruuteen ja niinpä he valitsivatkin seuraavaksi leffaksi Kuuraketin. "Kuuraketti"-kirjasta oli jo 1950-luvulla aiottu tehdä elokuva, ennen kuin koko James Bond -elokuvasarjaa oli edes aloitettu. Vuonna 1956 Fleming oli myynyt kirjan elokuvaoikeudet Rank Organisationille, siinä toivossa, että yhtiö tekisi filmin, mutta kun projekti ei edennytkään, Fleming hankki oikeudet takaisin itselleen 1959. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1978 ja lopulta Kuuraketti sai ensi-iltansa kesällä 1979. Elokuva oli valtava menestys - ilmestymisvuotensa menestynein leffa - mutta sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton. Itselleni Kuuraketti on siinä mielessä merkittävä Bond-filmi, että se oli sarjan ensimmäinen elokuva, minkä näin! Olin varmaankin ala-asteella, kun sain katsoa leffan ja muistaakseni pidin siitä. Vuosien varrella olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Nyt kun 007-sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin pitkästä aikaa katsoa kaikki vanhat Bond-leffat läpi. Pari viikkoa 007 rakastettuni jälkeen katsoin Kuuraketin.

Kun uudenlainen avaruussukkula Kuuraketti siepataan, MI6-agentti James Bondin täytyy lähteä selvittämään, mistä on kyse?

Toisin kuin Sean Connery, joka näytti joka Bond-leffansa myötä kyllästyneemmältä rooliinsa, Roger Moore vaikuttaa viihtyvänsä roolissa joka kerta enemmän. Hahmo itsessään pysyy aika pitkälti täysin samanlaisena kuin Mooren aiemmissa leffoissa ja Bondin mukaan onkin jälleen mukava lähteä suorittamaan salaisia tehtäviä. Erityisen salainen ei kuitenkaan ole itse James Bond, sillä jälleen kerran monet tietävät, kuka hän on ja hänelle jopa todetaan "maineesi kirii edelläsi".
     Michael Lonsdale näyttelee Hugo Draxia, rikasta ja hienostunutta bisnesmiestä, joka valmistaa Kuuraketti-avaruussukkuloita. Lonsdale sopii erittäin hyvin arvokkaan herran rooliin, mutta hänen hahmonsa jää hieman alikäytetyksi, vaikka hahmolta löytyykin erikoisia ja huvittavia suunnitelmia.
     Tämänkertaisia Bond-tyttöjä ovat tohtori Holly Goodhead (Lois Chiles), jonka täysin huomaamattoman vihjailevasta nimestä väännetään yllättävän vähän vitsiä, sekä Draxin pilotti Corinne Dufour (Corinne Cléry). Kumpikaan ei kuulu Bond-tyttöjen parhaimmistoon, vaan jäävät aika unohdettaviksi tapauksiksi. Vaikka Hollyn muistaa nimensä vuoksi, jää hän pahasti 007 rakastettuni -leffan samanhenkisen Bond-tyttö Anya Amasovan (Barbara Bach) varjoon.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut MI6:n johtaja M (Bernard Lee), tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), Bondin vempaimet suunnitteleva Q (Desmond Llewelyn) ja puolustusministeri Gray (Geoffrey Keen). 007 rakastettuni -filmin pahiskätyri Jaws (Richard Kiel) taisi osoittautua aikamoiseksi fanisuosikiksi, sillä hahmo on mukana tässäkin leffassa. Valitettavasti fanin riemu Jawsin paluusta ei kauaa kestä, sillä hänestä on tehty aikamoinen tohelo ja loppupäässä hahmon kanssa tehdään jotain todella myötähäpeällistä... Uusia hahmoja taas ovat mm. Draxin palvelija Chang (Toshiro Suga) ja Bondin kontakti Riossa, Manuela, jota esittää Emily Bolton. Näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti, vaikkakin monet heistä eivät saa kovin mielenkiintoista tehtävää.

Kuuraketista kyllä paistaa läpi, että Bondien tekijät päättivät päästä mukaan rahastamaan, kun Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo nosti avaruusseikkailut takaisin suosioon. Ei siinä vielä mitään, että Bondin tehtävä vie hänet avaruuteen - ovathan ihmiset käyneet usein avaruudessa, joten se on vielä uskottavaa - mutta kun lopputaistelussa mukaan tuodaan jopa laserpyssyjä, on leffa mennyt kenties jopa liian pitkälle. Kun laserammukset lentelevät kahden avaruusaluksen välillä ja yhdessä kohtaa kuullaan Kolmannen asteen yhteyden (Close Encounters of the Third Kind - 1977) tunnussävelmä, saattaa katsoja helposti unohtaa, mitä elokuvaa alkoi katsomaan. Kyseessä onkin kaikista campein virallinen Bond-elokuva, josta huomaa useassa kohtaa, ettei sitä kannata ottaa kovin tosissaan. Laserammuksilla varustetun lopputaistelun lisäksi mukana on monia muitakin hetkiä, joissa ammutaan yli ja leffa naureskeleekin mukavasti itselleen. Kuivaa brittihuumoria väännetään mukaan niin paljon kuin on mahdollista, enkä osaa sanoa, onko Kuuraketti oikeasti hyvä elokuva, vai ihan vain niin hölmö, ettei sen parissa voi olla viihtymättä.

Avaruudessa käynti on kuitenkin jätetty vasta leffan loppuhuipennukseen ja sitä ennen nähdään paljon tutumpaa Bond-menoa. Elokuva lähtee käyntiin yllättävänkin vaikuttavasti toteutetulla kohtauksella, missä Bond putoaa lentokoneesta ilman laskuvarjoa ja yrittää napata roiston laskuvarjon itselleen, kun molemmat syöksyvät kohti maata. Kyseessä onkin elokuvan jännittävin toimintajakso, sillä muuten vauhdikkaammat hetket lässähtävät erilaisista syistä. Jaws on jatkuvasti Bondin perässä, mutta kuten jo totesin, hahmosta on tehty kömpelömpi ja huumoripainotteisempi, jolloin hän ei luo samanlaista uhkaa kuin edellisessä elokuvassa. Leffa onkin huomattavasti lapsiystävällisempi filmi kuin suuri osa aiemmista Bond-elokuvista, sillä sen pahiksetkin ovat koomisia. Paikoitellen elokuvan vahva camp-henki on ristiriidassa, kun leffa yrittää olla vakavampi teos ja mielestäni kokonaisuus toimisi paremmin, jos elokuva uskaltaisi vielä isommin syleillä omaa pöhköyttään. Tästä epätasaisuudesta, sekä esimerkiksi pahiksen naurettavasta juonesta ja tietyistä myötähäpeällisyyksistä johtuen Kuuraketti jää itselläni Bond-filmien heikompaan päätyyn. On se silti omalla tavallaan erityinen osa sarjaa ja sisältää useita mainioita hetkiä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Bond -leffat 007 rakastettuni ja Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) ohjannut Lewis Gilbert, joka vie tunnelmaa humoristisempaan suuntaan ja yrittää jättää vakavuuden sikseen. Gilbertillä on kuitenkin ongelmia tasapainotella vakavampien ja koomisempien kohtausten välillä ja tunnelman vaihtuessa tuntuu siltä kuin katsoisi eri ohjaajan näkemystä tarinasta. Käsikirjoittaja Christopher Woodille on taidettu vain tokaista, että "katsopa Tähtien sota ja tee sen pohjalta Bond-leffa", sillä siltä Kuuraketin loppupää todella tuntuu. Wood tuo mukaan paljon kuivia, mutta hauskoja vitsejä. Teknisesti filmi on tyylikkäästi toteutettu ja efektien taso paranee joka filmin myötä. Elokuva olikin jopa ehdolla Oscar-palkinnosta tehosteistaan. Leffa on hyvin kuvattu, mutta leikkaus kaipaisi pientä tiivistämistä. Lavasteet ovat hienot ja avaruusasut ajalleen sopivat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja on hienoa, että John Barry on palannut säveltämään musiikit. Tämänkertainen tunnuskappale, Shirley Basseyn laulama "Moonraker" kuuluu valitettavasti mielestäni unohdettavimpien Bond-laulujen joukkoon.

Yhteenveto: Kuuraketti on pöhkö Bond-seikkailu, jonka aikana on vaikea olla viihtymättä. Vielä vaikeampaa on sanoa, onko kyseessä oikeasti edes hyvä elokuva? Camp-henki on todella vahvasti läsnä ja kyseessä on tähän mennessä sarjan hölmöin osa. Elokuva on sopivan itsetietoinen ja se sisältää paljon kuivaa, mutta toimivaa huumoria. Paikoitellen camp-henki on kuitenkin ristiriidassa tiettyjen kohtauksien kanssa, joissa yritetään vakavoittaa tilannetta. Tunnelman rikkominen on kummallista ja olisi parempi, jos leffa kulkisi loppuun asti kirkas pilke silmäkulmassaan. Mitä pidemmälle leffa etenee ja mitä enemmän scifipuolta tuodaan mukaan, sitä vähemmän Kuuraketti tuntuu Bondilta. Roger Moore on kuitenkin ihan yhtä pätevä salaisena agentti 007:na kuin aiemmissa leffoissaan, jolloin häntä katsoo mielellään tällä urpommallakin retkellä. Jawsin paluu on ilahduttavaa... aluksi, kunnes tajuaa, että hänestä on tehty todella tyhmä ja myötähäpeällinen korsto. Paikoitellen elokuva muuttuu kiusalliseksi eri syistä. Vaikka Kuuraketilla on tietty paikka sydämessäni, koska kyseessä oli sarjan ensimmäinen osa minkä näin, ei se todellakaan kuulu suosikki-Bondieni joukkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moonraker, 1979, Eon Productions, Les Productions Artistes Associés

Arvostelu: 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977)

007 RAKASTETTUNI

THE SPY WHO LOVED ME

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Roger Moore, Barbara Bach, Curd Jürgens, Richard Kiel, Bernard Lee, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Walter Gotell, Geoffrey Keen, Caroline Munro ja Vernon Dobtcheff
Genre: toiminta, seikkailu, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

007 rakastettuni on kymmenes James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("The Spy Who Loved Me") vuodelta 1962. Elokuvan teossa syntyi kuitenkin vaikeuksia, sillä toinen leffasarjan tuottajista, Harry Saltzman oli taloudellisissa ongelmissa ja joutui myymään osuutensa Bondin elokuvaoikeuksista, mikä viivästytti tuotannon aloittamista. Tekijät eivät myöskään saaneet Flemingin perikunnalta lupaa kääntää kirjaa suoraan elokuvaksi, vaan he saivat käyttää vain kirjan nimen. Tekijät halusivat tuoda Bondin arkkivihollisen Ernst Stavro Blofeldin ja tämän SPECTRE-järjestön takaisin, mutta koska hahmon ja järjestön oikeudet kuuluivat Kevin McClorylle, eivät he saaneet lupaa. Lisäksi leffalle oli vaikeaa löytää ohjaaja. Aluksi tekijät halusivat ohjaajaksi Steven Spielbergin, jonka juuri ilmestynyt Tappajahai (Jaws - 1975) oli osoittautunut megahitiksi, mutta pian he pyysivätkin Guy Hamiltonia, muutaman aiemman Bondin ohjaajaa palaamaan sarjan pariin. Hamilton kuitenkin sai tarjouksen tehdä sarjakuvaleffa Teräsmiehen (Superman - 1978), jolloin hän hylkäsi Bondin - vaikkakin lopulta Teräsmiehen ohjasikin Richard Donner. Seuraavaksi tekijät pyysivät Elät vain kahdesti -Bond-seikkailun (You Only Live Twice - 1967) ohjaajaa Lewis Gilbertiä, joka suostui. Kuvaukset alkoivat vihdoin kesällä 1976 ja lopulta 007 rakastettuni sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Parin heikomman vastaanoton kriitikoilta saaneen Bond-leffan jälkeen tämä oli kehuttu teos, mikä myös menestyi paremmin kuin suuri osa sarjan aiemmista elokuvista. Filmi sai jopa kolme Oscar-ehdokkuutta (paras laulu, musiikki ja lavastus), muttei voittanut niistä yhtäkään. Itselleni 007 rakastettuni on yksi ensimmäisistä Bond-elokuvista, minkä näin, sillä Bondia fanittava isäni koki sen olevan tarpeeksi kevyt lapselle. Lapsena se olikin suosikkini sarjasta, kunnes hieman vanhempana näin Daniel Craigin tähdittämän, suorastaan täydellisen Casino Royalen (2006). Olen nähnyt elokuvan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo vuosia. Nyt kun Bond-sarja on saamassa viiden vuoden tauon jälkeen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella vanhat 20 sarjan osaa. Pari kuukautta 007 ja kultaisen aseen (The Man with the Golden Gun - 1974) katsomisen jälkeen katsoin 007 rakastettuni.

Iso-Britannialta ja Neuvostoliitolta siepataan yllättäen ydinohjuksia sisältäneet sukellusveneet, jolloin valtiot joutuvat yhdistämään voimansa selvittääkseen, mistä on kyse? MI6-agentti James Bond matkaa Kairoon, missä hän saa parikseen KGB-agentti Anya Amasovan.

Salaisen agentti James Bondin roolissa nähdään kolmatta kertaa edesmennyt Roger Moore, joka ottaa joka leffallaan roolin paremmin haltuun. Viimeistään tässä hän istuu täydellisesti vakoojaksi. Moore pääsee entistä enemmän heittämään nasevia vitsejä, joista jotkut ovat yllättävänkin julmia, mikä teki niistä ainakin itselleni entistäkin parempia. Bond tuntuu myös itsevarmemmalta tässä kuin viime leffoissa, mikä menee välillä liiankin pitkälle ja mikä onneksi kostautuu pariinkin otteeseen - niin roistojen kuin naisten kohdalla.

Tämänkertainen Bond-tyttö on venäläisagentti Triple X, eli Anya Amasova, jota näyttelee Barbara Bach. Anya on yksi parhaimmista Bond-tytöistä tähän mennessä, sillä hän ei ole mikään avuton neito hädässä (vaikka tarvitseekin parissa kohtaa Bondin pelastamaan hänet pulasta), vaan hän osaa toimia itsekin vaikeissa tilanteissa. Hahmosta voisi tehdä vielä tehokkaamman, korostamaan sitä, että hänkin on huippuagentti, mutta kenties tuohon aikaan tekijät eivät halunneet elokuvan naispäähahmon heikentävän Bondin maskuliinisuutta. Joka tapauksessa hahmo on oivallinen ja Bach on mainio valinta rooliin.
     Sen sijaan pahasti toivomisen varaa jättää elokuvan pahis, rikas Karl Stromberg, jota esittää Curd Jürgens. Hahmosta kyllä paistaa läpi, että tekijät halusivat alunperin roistoksi Blofeldin, mutteivät saaneet käyttää hahmoa, sillä Stromberg on kuin köyhän miehen Blofeld. Hahmo on todella mitäänsanomaton, mihin vaikuttaa vahvasti se, kuinka yllättävän vähän ruutuaikaa hän saa, minkä lisäksi hänen ilkikurinen suunnitelmansa on lähinnä naurettava. Jürgensista löytyy oikeaa henkeä roistoksi, mutta hänen lahjansa eivät pääse mitenkään oikeuksiinsa tylsän hahmon kanssa.
     Huomattavasti parempi roisto onkin Strombergin kätyri, Richard Kielin näyttelemä, teräshampailla varustettu jättikokoinen köriläs Jaws (Steven Spielbergiä yritettiin saada ohjaamaan 007 rakastettuni, joten onkohan hahmo nimetty Spielbergin Tappajahain, eli englanniksi Jaws-elokuvan mukaan, sillä sen nimistä hahmoa ei löydy Flemingin kirjoista). Jaws on yksi parhaista Bond-vastuksista tähän mennessä, eikä ihme, että hänestä on tullut fanisuosikki. Repliikitön Jaws vain saapuu paikalle valtavan kehonsa kanssa ja välittömästi katsoja alkaa jännittämään, miten ihmeessä Bond voisi ikinä päihittää tämän korston? Bondin ja Jawsin yhteisissä kohtauksissa onkin selvästi haluttu korostaa, kuinka paljon isompi pitkälti yli kaksimetrinen Kiel on 180-senttiseen Mooreen verrattuna.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut Bernard Lee, Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn M:nä, Moneypennynä ja Q:na, sekä uusina hahmoina Walter Gotell KGB:n johtajana ja Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä.

007 rakastettuni on tähän mennessä Roger Mooren paras Bond-elokuva. Kahden "vain" kelvollisen Bond-leffan jälkeen Moorelle onnistuttiin tekemään erittäin hyvä filmi, mikä voisi olla jopa mahtava, jos sen pääroisto ei olisi näin laimea. Elokuva on mukaansatempaavampi kuin Mooren kaksi edellistä Bondia, Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973) ja 007 ja kultainen ase, ja se on muutenkin rakennettu toimivammaksi paketiksi. Leffasta löytyy veikeä henki, mikä kulkee läpi lähes koko elokuvan ja mukana on useita hauskoja hetkiä. Mooren ja Bachin väliltä löytyy hyvin kemiaa, ja heidän roolihahmojensa välistä sanailua on huvittavaa seurata. Heidän romanssinsa on uskottavampi kuin monissa muissa Bond-leffoissa ja on hienoa nähdä, että Anya näyttää parissa kohtaa Bondin paikan, eikä vain lankea tämän soidinlauluun.

Toimintaakin löytyy ja kuten jo totesin, jättimäinen Jaws tarjoaa sarjan jännittävimpiä kaksintaisteluita, sillä hahmo vaikuttaa pysäyttämättömältä tuhokoneelta - aivan kuin Arnold Schwarzeneggerin terminaattorilta ennen kuin Terminator - tuhoajaa (The Terminator - 1984) oli edes keksitty. Taistelut eivät kuitenkaan ole pelkästään sitä, että Jaws paiskoo Bondia huoneen puolelta toiselle, vaan mukaan mahtuu myös vauhdikas takaa-ajo Q:n kehittelemän auton kanssa, minkä muuntautumiskyky tarjoaa yhä "hei vau" -tunteen. Lopputaisteluunkin on saatu hyvää jännitettä ja elokuva käyttää hiljaisuutta taidokkaasti rakentamaan tiivistä tunnelmaa. Useaan otteeseen leffan aikana pidin sitä loistavana teoksena, mutta harmillisesti kehno pääpahis latistaa leffan hienoutta joka kerta ollessaan ruudulla. Siitä syystä 007 rakastettuni jää "vain" todella hyväksi elokuvaksi, mutta kyllä se nousee sarjan parhaimmistoon - jos nyt ei viiden parhaan joukkoon, niin ainakin kymmenen parhaimman.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Lewis Gilbert, joka oli aiemmin tehnyt yhden Bond-filmin, Elät vain kahdesti. Tässä Gilbert onnistuu erittäin mainiosti ja saa luotua todella viihdyttävän paketin, mikä edustaa aika pitkälti juuri sitä, miksi Mooren Bondit mielletään. Richard Maibaumin ja Christopher Woodin työstämä käsikirjoitus on oivallinen, etenkin vitsien suhteen, joista parhaimmat vaativat katsojalta hieman enemmän ajattelutyötä. Yllättäen kaksikko on päättänyt normaalista poiketen viitata aiempaan Bond-leffaan, sillä elokuvassa nostetaan nopeasti esille Bondin vaimon kuolema elokuvassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969). 007 rakastettuni on oivallisesti kuvattu ja sen leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Alun laskettelukohtauksessa taustakankaan käyttö paistaa nykypäivänä pahasti silmään, mutta kohtaukseen mahtuu myös vaikuttava stuntti. Lavastajat ovat tehneet tyylikästä työtä Strombergin tukikohdan kanssa. Jawsin hampaista on tehty karmivat ja Bondin uusi auto on nerokas. Elokuvan tunnuskappale "Nobody Does It Better" on mielestäni kelpo kipale, muttei millään nouse sarjan parhaimpien laulujen joukkoon. Ja itse olen hämmentynyt, että leffa sai Oscar-ehdokkuuden musiikeistaan, sillä mielestäni Marvin Hamlischin sävellykset ovat tähän asti sarjan huonoimmat. Ne sisältävät John Barryn legendaarisia sävelmiä, mutta muuten musiikit eivät sovi Bondiin mielestäni ollenkaan. Lisäksi Hamlisch lähinnä kierrättää yhtä ärsyttävää melodiaa läpi leffan.

Yhteenveto: 007 rakastettuni on erittäin hyvä Bond-elokuva, mistä saisi vieläkin paremman, jos sen pääroisto Karl Stromberg vakuuttaisi paremmin. Onneksi leffassa on sarjan kenties paras kätyrihahmo koskaan, Jaws, mikä tarjoaa todellista uhkaa ja jännitettä. Järkälemäisen Jawsin astellessa ruutuun katsoja alkaa samantien pelkäämään Bondin selviämisen puolesta. Jawsin ja uuden Bond-tytön, Anya Amasovan kautta on myös mukava nähdä, ettei Bond onnistu aina kaikessa ja välillä itsevarmuus koituu kohtalokkaaksi. Roger Moore on jälleen todella hyvä 007:n roolissa, ja hänen ja Barbara Bachin väliltä löytyy oivallista kemiaa. Elokuva sisältää mukaansatempaavaa ja viihdyttävää agenttiseikkailua hauskojen vitsien, sekä tyylikkäiden toimintakohtausten kera. Tämänkertainen auto on ymmärrettävästi jäänyt ikoniseksi osaksi Bond-historiaa. Harmillisesti elokuvan tunnuskappale on aika mitäänsanomaton. Tietyin muutoksin 007 rakastettuni voisi olla jopa erinomainen Bond-leffa, mutta jo tällaisenaan se kuuluu sarjan parhaimpiin ja se kuvastaa kenties kaikkein parhaiten Mooren aikakautta agenttina. Elokuvan lopputekstien jälkeen lukee muuten "James Bond palaa elokuvassa Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981)", mutta 007 rakastettuni kanssa samana vuonna ilmestynyt Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) muutti tekijöiden suunnitelmat täysin ja seuraavana palaammekin Bondin pariin leffassa Kuuraketti (Moonraker - 1979) - mikä on muuten ensimmäinen Bond-filmi, minkä näin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Spy Who Loved Me, 1977, Eon Productions