Arvostelu: Kaksin karkuteillä (Tangled - 2010)

KAKSIN KARKUTEILLÄ

TANGLED

Ohjaus: Nathan Greno ja Byron Howard
Pääosissa: Mandy Moore, Zachary Levi, Donna Murphy, Ron Perlman, Brad Garrett, Jeffrey Tambor, Richard Kiel, Paul F. Tompkins ja M. C. Gainey
Genre: animaatio, seikkailu, romantiikka
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Tangled, eli suomalaisittain Kaksin karkuteillä on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 50. osa. Elokuva perustuu Grimmin veljesten satuun Tähkäpäästä 1800-luvulta, mikä taas pohjautuu Friedrich Schultzin taruun vuodelta 1790, mikä taas pohjautuu Charlotte-Rose de Caumont de La Forcen satuun 1600-luvun lopulta, mikä taas vuorostaan perustuu italialaiseen Petrosinella-satuun 1600-luvun alusta. Disneyn animaattori Glen Keane kiinnostui tarinasta 1990-luvulla ja sai ehdotuksensa läpi Disneyn johdolla, jolloin leffaa alettiin työstämään. Alunperin elokuvaa työstettiin nimellä Rapunzel Unbraided ja sen oli tarkoitus ilmestyä jo 2007, mutta Keane ei ollut tyytyväinen elokuvan tarinaan ja se päätettiin kirjoittaa uudestaan, jolloin filmin julkaisua oli pakko viivästää. Yhdessä kohtaa pohdittiin, että elokuva tapahtuisi osittain nykypäivän San Franciscossa, mutta kun homma ei edennyt, projekti pistettiin syrjään. Kun Ed Catmull ja John Lasseter nousivat Disneyn johtoon vuonna 2006, yksi heidän ensimmäisistä päätöksistään oli tehdä Tähkäpää-leffa loppuun ja niinpä elokuvan teko jatkui taas. Lopulta Kaksin karkuteillä sai maailmanensi-iltansa 24. marraskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten - ja se oli iso hitti, mikä voitti myös kriitikot puolelleen. Yllättäen elokuva ei kuitenkaan saanut edes ehdokkuutta parhaan animaatioelokuvan Oscar-palkinnosta, mutta oli sen sijaan ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen pystistä. Itse näin filmin vasta pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä todella paljon. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan ja omistan sen myös Blu-raylla. Viime kerrasta on kuitenkin kulunut jo aikaa ja kun huomasin, että Kaksin karkuteillä täyttää 10 vuotta, päätin iloiten juhlistaa tätä katsomalla elokuvan pitkästää aikaa uudestaan.

Maagisilla hiuksilla siunattu Tähkäpää-tyttö on elänyt koko elämänsä tornissa, sillä hänen äitinsä pelkää jonkun sieppaavan hänet taikavoimien takia. Tähkäpää on kuitenkin jo vuosia haaveillut näkevänsä kerran vuodessa taivaalle ilmestyvät valot kunnolla ja kun kyseinen päivä taas lähestyy, hän yrittää keksiä tavan livahtaa tornista. Juuri silloin paikalle tupsahtaa varas nimeltä Flynn Rider.

Tähkäpää (Mandy Moore) on nuori naisenalku, joka on aina haaveillut paremmasta elämästä kuin pelkästä tornissa kykkimisestä. Tähkäpää kokee suurta vetoa ulkomaailmaa kohtaan ja joka vuosi nähdessään valot, hän sisimmässään tietää, että hänen täytyy päästä niiden luokse. Vuodet tornissa ovat kuitenkin tehneet Tähkäpäästä lähes täysin tietämättömän siitä, kuinka maailma toimii ja kun hän uskaltautuu lähteä seikkailuun, on hän hyvin naiivi aika lailla kaiken suhteen. Ja kuten kaikki Tähkäpään edes jotenkin tuntevat tietävät, hahmolla on aivan järjettömän pitkät hiukset. Hiusten pituus ei kuitenkaan ole mikään tyyliseikka, vaan niiden taikavoima katoaa, jos ne leikkaa. Paikoitellen tuntuu siltä kuin hiusten pituus vaihtelisi sen mukaan, mitä eri kohtaukset milloinkin vaativat. Joskus hiukset näyttävät vain muutaman metrin pituisilta ja joskus taas näyttää, etteivät ne pääty koskaan. Omaan silmääni on aina pistänyt juhlakohtaus, missä Tähkäpää on saanut aseteltua itselleen kampauksen, mikä saa hiukset näyttämään tavallisen pitkiltä, enkä voi muuta kuin ihmetellä, minne kilometrin pituisilta vaikuttavat hiukset oikein katoavat?! Muuten hahmo on erittäin mainiosti luotu ja häneen tykästyy välittömästi. Hahmon innokkuus nostaa katsojalle hymyn huulille ja kun asiat eivät mene kuten Tähkäpää toivoisi, katsoja huomaa surevansa hahmon puolesta.

Mukaansa seikkailuun Tähkäpää pakottaa omahyväisen varkaan Flynn Riderin (Zachary Levi), joka kummastelee suuresti pitkähiuksista Tähkäpäätä. Flynn vaikuttaa aluksi ärsyttävältä narsistilta, mutta hänestäkin on onnistuttu tekemään todella pidettävä tapaus kaikessa vekkulimaisuudessaan. Pidettävyys vain lisääntyy, mitä pidemmälle tarina kulkee, kun Flynnin todellista puolta aletaan kaivamaan esiin.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Tähkäpään äiti Gothel (Donna Murphy), Flynnin varaskaverit (toinen on mykkä ja toista ääninäyttelee Ron Perlman), Flynniä jahtaava kaartin kapteeni (M. C. Gainey), satumaan kuningas ja kuningatar (eivät myöskään sano sanaakaan), sekä erikoinen ja hauska rosvojen joukko, joita ovat mm. koukkukätinen pianisti (Brad Garrett), jonkinlaista juomaa nauttinut ukko (Paul F. Tompkins) ja isonenäinen rumilus (Jeffrey Tambor). Gothel on hienosti kirjoitettu hahmo, josta voi alusta asti päätellä, että hänellä on jotain kieroa meneillään. Mukana on myös pari aivan mahtavaa eläinhahmoa, Tähkäpään uskollinen kameleontti Pascal ja kapteenin hevonen Maximus, joka vainukoiraa muistuttaen jahtaa Flynniä.

Siirryttäessä 2000-luvulle Disney alkoi tekemään elokuvia pääasiassa eläinten seikkailuista ja scifitarinoita. 2009 yhtiö palasi juurilleen tekemään käsin piirretyn satuleffan Prinsessa ja sammakko (Princess and the Frog) ja vaikka kyseessä onkin oikein mainio elokuva, jäi siitä uupumaan jotain. Kaksin karkuteillä ei ole käsin piirretty animaatio, mutta jotenkin maagisesti se onnistuu pääsemään lähemmäs vanhojen klassisten Disney-satujen tunnetta kuin Prinsessa ja sammakko. Kyseessä on loistava seikkailuleffa, mikä nappaa välittömästi mukaansa ja tarjoaa hupia koko perheelle. Seikkailuhenki on mukavasti läsnä, eikä vauhtia puutu. Toiminnallisemmat kohtaukset tarjoavat jännitystä ja hauskoja hetkiä, oli kyse sitten fyysisestä koheltamisesta tai hassuista repliikeistä. Muutenkin filmi tarjoaa useat hyvät naurut. Aikuisille elokuvan jännityspuoli ei luultavasti paljoa tarjoa, mutta lapsikatsojat saattavat parissa kohtaa tosissaan jännittää päähenkilöiden puolesta. Eikä mikään ihme, sillä päähahmot ovat niin mahtava kaksikko, että heidän seikkailuaan katsoisi pidemmänkin aikaa. Hahmoja kehitetään erinomaisesti niin yhdessä kuin erikseen.

Kaksin karkuteillä ei ole kuitenkaan pelkkää vauhdikasta seikkailemista, vaan se osaa myös usein rauhoittua syventämään hahmoja ja tarinaa. Näinä hetkinä vasta huomaakin, kuinka hyvin elokuvaan on uppoutunut ja kun mukaan tuodaan draamaa, se iskee osuvasti. Koskettavat hetket aukaisevat herkästi kyynelhanat, minkä lisäksi leffa onnistuu salpaamaan hengityksen uskomattoman kauniilla kohtauksella, missä Tähkäpää näkee kauan haaveilemansa valot. Tämä kohtaus onnistuu joka kerta aiheuttamaan yhtä voimakkaan vau-efektin. Romantiikkaakin tietty löytyy ja hyvin nopeasti on selvää, että jotain säpinää Tähkäpään ja Flynnin välille syntyy. Rakkaustarina ei onneksi ole ihan tavanomaisimmasta päästä satukertomusten historiassa, eikä se koskaan äidy imelän siirappiseksi. Tähkäpään ja Flynnin välit ovat täydellisesti luodut ja hahmojen ihastumisen toisiinsa ymmärtää täysin. Vaikka kyseessä ovatkin animaatiohahmot, on heidän välille onnistuttu luomaan voimakasta kemiaa.

Disneyn tuttuun tapaan satuanimaatioiden kohdalla, myös Kaksin karkuteillä on musikaali. Harmillisesti leffan kappaleet eivät ole erityisen muistettavia, mikä on filmin ainoa kunnon miinuspuoli. Gothelin laulama Mother Knows Best on ainakin itselleni elokuvan ainoa muistettava laulu ja se onkin erittäin hyvä. Muutkin laulut toimivat kyllä, eikä leffasta löydy yhtäkään kappaletta, jonka haluaisi hypätä yli, mutta jotain iskua ne jäävät kaipaamaan. Etenkin Tähkäpään haaveilulaulu When Will My Life Begin on hieman liiankin tavanomainen ja vaikka I See The Light kuullaan elokuvan vaikuttavimman kohtauksen aikana, ei kappale itsessään tee isoa vaikutusta. Rosvojen tavernassa kuultava I've Got a Dream on kuitenkin ihan menevä rallatus. Laulujen sanoituksesta ja sävellyksestä vastaa Alan Menken, joka on aiemmin tehnyt kappaleet mm. Disneyn animaatioihin Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991) ja Aladdin (1992), joissa hän onnistui huomattavasti paremmin. Menkenin säveltämät musiikit toimivat kuitenkin oivallisesti läpi leffan.

Toisin kuin laulut, animaatiopuoli ei jätä lainkaan toivomisen varaan. Kaksin karkuteillä on visuaalisesti todella kaunis teos, upeiden luontomaisemiensa ja uskomattomien yksityiskohtiensa ansiosta. Animaattorit ovat selvästi katsoneet paljon vanhoja Disneyn satupiirrettyjä, sillä elokuva tuntuu siltä kuin käsin piirretty elokuva heräisi vielä astetta pidemmälle henkiin tietokoneanimaationa. Hahmojen ulkonäöt ovat hyvin disneymäisiä ja hauska fakta on, että tekijät halusivat saada Flynnistä oikeasti hurmaavan ja yhdistelivätkin hahmoon piirteitä naisten valitsemista komistuksista. Dan Fogelmanin käsikirjoitus pysyy hienon hahmovetoisena ja Fogelman keskittyy enemmän kehittämään henkilöitä ja kertomaan tarinaa kuin tarjoamaan jatkuvia viihdyttäviä toimintakohtauksia. Ohjaajakaksikko Nathan Greno ja Byron Howard onnistuvat myös hommassaan, pitäen tunnelman ja muutenkin koko elokuvan hyvin kasassa.

Kun kyseessä on Disney-animaatio, on mukana tietty "easter eggejä", eli viittauksia muihin elokuviin, hahmoihin, jne. Kun Tähkäpää alussa laulun voimin esittää katsojalle, kuinka saa päivät kulumaan, voi taustalta bongata Prinsessa Ruususesta (Sleeping Beauty - 1959) tutun värttinän. Eräässä kohtauksessa huone on täynnä kirjoja, joista osa on nimetty Disney-leffojen mukaan, kuten Lumikki ja seitsemän kääpiötä (Snow White and the Seven Dwarfs - 1937) ja Mulan (1998), kun taas rosvojen tavernassa lojuu Pinocchio-nukke.

Blu-rayn kuvanlaatu on tietty erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, elokuvan teosta kertova Untangled: The Making of a Fairy Tale, pari vaihtoehtoista alkua elokuvalle, pidennetyt versiot kappaleista When Will My Life Begin ja Mother Knows Best, Blu-ray 3D:n esittely Leijonakuninkaasta (The Lion King - 1994) tuttujen Timonin ja Pumban kanssa, sekä lyhyt esitys Disneyn kaikista 50:stä animaatioklassikosta. Yhteensä lisäkatsottavaa on noin kolmeksi vartiksi.

Yhteenveto: Kaksin karkuteillä on mahtava animaatioseikkailu, mistä todella löytyy Disneyn klassikoiden taianomaista satuhenkeä. Tähkäpään kertomukseen uppoutuu heti ensiminuuteilla ja hänen seikkailuaan lähtee seuraamaan erittäin mielellään. Elokuvan varrella nähdään ja koetaan paljon hauskoja hetkiä, kuten myös jännittäviä vaaratilanteita. Aika ei kertaakaan käy pitkäksi reippaan tahdituksen ja riemastuttavan seikkailuhengen ansiosta. Oikeilla hetkillä leffa osaa kuitenkin myös hidastella, syventyen hahmoihin entistä paremmin. Tähkäpää ja Flynn Rider osoittautuvat yllättävänkin merkittäviksi hahmoiksi ja loppupäässä filmi onnistuu jopa liikuttamaan. Hahmojen väliltä löytyy käsinkosketeltavaa kemiaa, vaikka he ovatkin animoituja. Animaatiojälki onkin häkellyttävän upeaa ja elokuvasta löytyy useita erittäin kauniita otoksia. Musikaalinumerot menevät siinä samalla, mutta suurimmaksi osaksi laulut eivät ole mielestäni kovinkaan muistettavia. Muuten Kaksin karkuteillä on loistoleffa Disneyltä... kehtaisinko jopa sanoa, että parempi teos kuin huomattavasti suurempaan suosioon noussut Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013)...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Tangled, 2010, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Midway (2019)

MIDWAY

Ohjaus: Roland Emmerich
Pääosissa: Ed Skrein, Patrick Wilson, Luke Evans, Woody Harrelson, Dennis Quaid, Mandy Moore, Aaron Eckhart, Keean Johnson, Luke Kleintank, Nick Jonas, Etsushi Toyokawa, Darren Criss, Brennan Brown ja Alexander Ludwig
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 12

Midway on Roland Emmerichin ohjaama sotaelokuva, mikä perustuu tositapahtumiin Midwayn taistelusta Yhdysvaltojen ja keisarillisen Japanin välillä vuonna 1942, toisen maailmansodan aikaan. Taistelusta oli jo vuonna 1976 tehty sotaelokuva Midwayn taistelu (Midway), mikä oli yksi ilmestymisvuotensa isoimmista hiteistä. Uuden elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2017, Emmerichin kiinnostuttua Midwayn tarinasta. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Midway saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin sen trailerin. Innostuin, kun sain tietää, että elokuvan lehdistönäytös järjestetään Finnkinon isossa Isense-salissa ja kävinkin erittäin positiivisin mielin katsomassa Midwayn.

Joulukuussa 1941 keisarillinen Japani hyökkää Yhdysvaltojen laivastotukikohtaan Pearl Harborissa. Tämä aloittaa Yhdysvaltojen ja Japanin välisen sodankäynnin toisen maailmansodan aikaan. Ratkaiseva taistelu on kuitenkin vasta tulossa...

Midway pitää sisällään ison näyttelijäkaartin ja elokuva keskittyy useaankin eri hahmoon. Kaikista isoimmin esiin taitaa kuitenkin nousta Ed Skreinin näyttelemä hurjapäälentäjä Dick Best (kyllä, se on hänen nimensä). En ole aiemmin Skreinistä erityisemmin piitannut, mutta tässä hän sopii yllättävänkin toimivasti rooliinsa. Dick Best lähtee usein sooloilemaan lentäessään ja yrittää taisteluissa vähän liiankin vaarallisia temppuja, aivan kuin ei ottaisi tilanteita tarpeeksi vakavasti, mutta hänestä löytyy kuitenkin kunnioitusta ylempiään kohtaan ja vahvaa vimmaa puolustaa maataan.

Lisäksi elokuvassa nähdään mm. Keean Johnson Dickin tykkimies Murrayna, Mandy Moore Dickin vaimona Anne Bestinä, Patrick Wilson komentajakapteeni Laytonina, Dennis Quaid USS Enterprise -ilmatukialuksen amiraali Halseyna, Luke Evans amiraali McCluskyna, Aaron Eckhart amiraali Doolittlena, Woody Harrelson uutena komentajana Nimitzinä, Nick Jonas lentoapumekaanikko Brunona, Brennan Brown koodinmurtaja Rocherfortina, sekä lisäksi Etsushi Toyokawa Japanin laivaston komentaja Yamamotona. Näyttelijät tekevät kaikki erittäin oivallista työtä; Quaidista, Eckhartista ja Harrelsonista löytyy oikeaa arvokkuutta komentajahahmojen rooliin ja muutenkin äijänäyttelijät istuvat hyvin rooleihinsa taistelussa. Hahmot (tai siis nämä tosielämän henkilöt) itsessään eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta jokainen ajaa asiansa viedessään mielenkiintoista tositarinaa eteenpäin.

Midway pitää sisällään todella näyttäviä taistelukohtauksia. Lentokoneet kiertelevät ilmassa, väistellen merellä seilaavien laivojen ja alusten tykitystä, samalla kun lentokoneet yrittävät pudottaa vastapuolen lentokoneita ja tuhota näiden laivoja. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itse koneen sisällä, vaihdellen lentäjän ja ampujan välillä, ja paikoitellen tämä luo mainion jännittävää tunnetta. Kuvat, joissa näytetään lentäjän näkökulmaa, tämän syöksyessä hyökkäykseen ja vastustajien hoksatessa koneen ja tykittäessä kohti kameraa, ovat upeita. Sotakohtauksiin on panostettu hienosti ja varsinkin laajat kuvat, joissa näkyy räjähdyksien savusta tummeneva taivas, siellä kiertelevät lentokoneet, sekä meressä lilluvat laivat, joiden tykit ampuvat hullun lailla, imaisevat katsojan tapahtumiin mukaan. Ohjaaja Roland Emmerichillä on aina ollut silmää vahvalle visuaaliselle ilmeelle ja hän tietää, mitä tehdä taistelukohtauksissa.

Paikoitellen kuitenkin tuntuu, ettei Emmerich tiedä, milloin kannattaisi lopettaa. Parissa kohtaa taistot alkavat toistamaan itseään, kun ympäristökään ei oikein vaihdu ja jokainen taistelu kestää todella pitkään. Etenkin suuren loppuhuipennuksen aikana on muutamia pätkiä, mitkä olisi voinut jättää näyttämättä. Ähky alkaa vähitellen iskemään ja vaikkei siihen asti päästä, on katsoja enemmän kuin täynnä poistuessaan teatterista. Lisäksi Emmerichillä on ongelmana se, että hän osaa kyllä tehdä viihdettä, mutta todelliseen sotaan perustuvaan elokuvaan liika viihteellisyys ei välttämättä sovi. Tällä tarkoitan, että hän ei kohtele taisteluita niin kuin ne olisivat oikeasti tapahtuneet. Niistä puuttuu tietty hirvittävyys ja pelko. Kun Midwayta vertaa esimerkiksi pari vuotta sitten ilmestyneeseen Dunkirkiin (2017), ei tämä elokuva pääse lähellekään sen teoksen intensiivistä tunnelmaa. Dunkirkissä pelko ja epätoivo olivat vahvasti läsnä, ja filmi piti tiukasti katsojastaan kiinni, mutta Midway ei onnistu lainkaan tällaisessa. Lisäksi jos vertaa Dunkirkiin, jäävät Midwayn taistelutkin sen leffan jalkoihin. Dunkirkissä lentotaistoissa oli käytetty aitoja koneita ja pienoismalleja, mikä toi mukaan vahvaa todellisen tunnetta. Midwayn taistoista taas välillä huokuu digitaalisuus. Tehosteet eivät paikoitellen vastaa vuoden 2019 yleistä tasoa, vaan ne näyttävät jo muutaman vuoden vanhoilta.

Taisteluiden välissä käytävät draama- ja puhekohtaukset eivät myöskään vakuuta. Emmerich ei todellakaan ole parhaimmillaan, kun näyttelijöistä pitäisi saada irti aitoja ja voimakkaita tunteita, vaan leffa käy parissa kohtaa hieman melodramaattisen puolella. Kuten hieman itseään toistavien taistojen kohdalla, myös draamapuolta olisi voinut tiivistää. Sotaelokuvat ovat yleensä pitkiä kestoltaan - usein selvästi yli kaksituntisia, mutta kun Emmerich haluaa lähinnä viihdyttää, olisi hän voinut tehdä sen hieman napakammin ja lyhyemmässä ajassa. Sentään Emmerich ei lähde liikaa heiluttamaan Yhdysvaltojen lippua ja ylistämään jenkkisotilaiden voimaa, vaan lopussa elokuva on omistettu sekä taiston yhdysvaltalaisille että japanilaisille uhreille.

Vaikka tehosteiden taso heittelee pitkin elokuvaa (esimerkiksi Pearl Harborin taistelun tulipalot eivät näytä lainkaan aidoilta), Midway näyttää kyllä suurimmaksi osaksi hyvältä. Se on erinomaisesti kuvattu, minkä lisäksi ajankuva on hienosti luotu taitavien lavastajien ja puvustajien kautta. Jos tekijät olisivat hyödyntäneet enemmän pienoismalleja ja oikeita koneita taisteluissa digitehosteiden sijaan, filmin visuaalisuus pääsisi vielä paremmin voiton puolelle. Äänimaailma on fantastisesti rakennettu. Tykkien tulitus, lentokoneiden äänet, ilmatukialusta vasten iskevät aallot ja räjähdykset ovat kaikki voimakkaita, mitä vain tukee säveltäjäduo Thomas Wanderin ja Harold Kloserin oivallinen musiikki

Yhteenveto: Midway on mainio sotaelokuva, mikä sisältää useita näyttäviä taistelukohtauksia. Ohjaaja Roland Emmerichillä on tunnetusti silmää upeille visuaalisuuksille ja myös tässä hän tarjoaa paljon tyylikästä menoa. Emmerich ei kuitenkaan aina tiedä, milloin lopettaa ajoissa ja kun sotakohtaukset ovat vieläpä hyvin samanlaisia tyyliltään, voi leffa käydä pitkäveteiseksi. Emmerich myös käsittelee toimintaa viihteen kautta, eikä niinkään tosielämän taistoina. Draamapuoli taas muuttuu välillä hieman yliampuvaksi. Näyttelijät suoriutuvat erittäin hyvin rooleistaan - yllättäen myös Ed Skrein sopii oivallisesti osaansa. Vaikka filmi on visuaalisesti monin tavoin vaikuttava, on mukana tiettyä digitaalisuutta, mikä häiritsee paikoitellen. Elokuvassa on omat heikkoutensa ja vahvuutensa, joista syntyy kokonaisuutena kelpo sotateos. Ei siitä genrensä klassikkoa tule, mutta onhan se hienoa, että jotkut vaivautuvat yhä tekemään filmatisointeja historiallisista taisteluista. Jos siis sotaelokuvat kiehtovat, kannattaa Midway käydä katsomassa. Lisäksi, jos ette pitäneet Michael Bayn Pearl Harborista (2001), pääsette tässä näkemään kyseisen taistelun uudestaan ja voitte pohtia, kumpi toteutti taiston paremmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Midway, 2019, Centropolis Entertainment, RuYi Media, Starlight Culture Entertainment Group, Street Entertainment, The Mark Gordon Company

Arvostelu: The Darkest Minds (2018)

THE DARKEST MINDS

Ohjaus: Jennifer Yuh Nelson
Pääosissa: Amandla Stenberg, Harris Dickinson, Skylan Brooks, Miya Cech, Mandy Moore, Patrick Gibson, Gwendoline Christie, Mark O'Brien, Wade Williams ja Bradley Whitford
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 12

The Darkest Minds perustuu Alexandra Brackenin samannimiseen nuortenkirjaan vuodelta 2012. Syksyllä 2014 20th Century Fox -yhtiö osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään filmatisointia. Filmin kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja nyt The Darkest Minds saapuu teattereihin. Itse kiinnostuin leffasta hieman, kun näin sen trailerin, vaikka samalla myös ajattelin, että elokuva vaikuttaa todella geneeriseltä teinidystopia -leffalta, minkälaisia on alkanut ilmestymään tiuhaan tahtiin Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012) noustessa suurmenestykseen. Varautunein mielin menin katsomaan The Darkest Mindsin sen lehdistönäytökseen ja poistuin teatterista epäuskoisena siitä, kuinka huonon filmin olin juuri nähnyt.

Suuri osa maailman lapsista kuolee vakavaan sairauteen ja henkiinjäänille lapsille kehittyy erilaisia voimia. Yhdysvaltain presidentti käskee vangita nämä lapset leireille, missä heitä tutkitaan. Eräänä yönä äärimmäisen voimakas Ruby Daly karkaa leiriltä ja tapaa pakomatkallaan muita itsensä kaltaisia nuoria.

Elokuvan pääroolissa Ruby Dalyna nähdään mm. viime vuoden romanttisesta leffasta Kaikki kaikessa (Everything, Everything - 2017) tuttu Amandla Stenberg. Vaikkei Stenberg osoita erityistä lahjakkuutta elokuvan aikana, on hän silti sen parasta antia. Hänestä löytyy tarvittavaa energiaa ja pidettävyyttä, jotta hänen matkaansa jaksaisi edes jollain tapaa seurata. Ruby-hahmolle on yritetty kehitellä kiinnostavaa taustaa, sillä hän teki todella ikävän asian lapsena, mikä kummittelee kaiken aikaa hänen mielessään. Tämä voisi tehdä hahmosta kiehtovan, mutta asiaa käsitellään niin kömpelösti, ettei Rubyn ongelmista jaksa välittää. Ainoa kiinnostava asia Rubyssa on hänen voimansa lukea ja muokata toisten ajatuksia.
     Matkallaan Ruby tapaa kolmen nuorukaisen joukon. Nuoria johtaa todella puisen Harris Dickinsonin näyttelemä Liam, jolla on telekineettisiä voimia, eli hän pystyy liikuttamaan asioita mielensä voimalla. Liam on hyvin tylsä tapaus, mutta koska tällaiset leffat vaativat pakollista romanssia, Ruby tietty kiinnostuu hänestä sillä silmällä. Skylan Brooks esittää Chubsia, joka on voimiensa avulla porukan älykkö. Chubs nousi hahmoista omaksi suosikikseni, sillä hän on usein järjen ääni, jota muiden kannattaisi kuunnella enemmän. Brooks on myös toimiva valinta rooliin ja olisin paljon mieluummin katsonut hänen kohtauksiaan, enkä tönkkö-Dickinsonia. Porukan nuorin on mykkä Zu-tyttö (ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Miya Cech), joka kykenee luomaan sähköä käsistään. Onkin hauska ratkaisu, että joukon viattomimmalta vaikuttava pieni lapsi kykenee aiheuttamaan enemmän tuhoa kuin ystävänsä.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat leiriä komentava kapteeni McManus (rooliin hyvin istuva Wade Williams), joka on todella tyypillinen Full Metal Jacketista (1987) ryöstetty huutava johtaja; voimia omaavia lapsia tutkiva tohtori Kate (Mandy Moore); karanneita nuoria jahtaava palkkionmetsästäjä Lady Jane (Game of Thrones -sarjasta, 2011-, tuttu Gwendoline Christie), sekä Yhdysvaltain presidentti Gray (täysin alikäytetty Bradley Whitford) ja hänen poikansa Clancy (Dickinsoniakin kehnompi Patrick Gibson).

Teineille suunnatut dystopiset tulevaisuuselokuvat nousivat muotiin vuonna 2012, kun Suzanne Collinsin hittikirjasarja "Nälkäpeliä" (2008-2010) alettiin kääntämään elokuviksi. Erittäin mainio Nälkäpeli ja sen vielä parempi jatko-osa Nälkäpeli - Vihan liekit (The Hunger Games: Catching Fire - 2013) olivat suurmenestyksiä, joten muut studiot päättivät kokeilla samaa ja seuraavana vuonna ilmestyikin Labyrintti (The Maze Runner - 2014) ja Divergent - Outolintu (Divergent - 2014), jotka olivat jo hyvin keskinkertaisia tekeleitä. 2014 myös Nälkäpeli -sarjan alamäki alkoi täysin turhalla väliosalla Matkijanärhi, osa 1 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 1 - 2014). Vuonna 2015 ilmestyivät erittäin laimea Labyrintti: Aavikkokokeet (Maze Runner: The Scorch Trials) ja Outolinnun ihan yhtä keskinkertainen jatko-osa Kapinallinen (The Divergent Series: Insurgent) sekä Nälkäpeli -sarjan huipennusosa Matkijanärhi, osa 2 (The Hunger Games: Mockingjay - Part 2), jonka heikompi menestys ennusti teinidystopioiden suosion laskua. 2016 ilmestynyt Outolintu-sarja: Uskollinen (The Divergent Series: Allegiant) oli jo iso floppi ja uutta sarjaa aloittava 5. aalto (The 5th Wave) koki niin pahan kolauksen lippukassoilla, ettei tarinaa päätetty jatkaa. Viime vuonna tällaisia leffoja ei nähtykään ja monet ehtivät jo ajatella muoti-ilmiön kuolleen. Nyt ilmestyvä The Darkest Minds yrittää epätoivoisesti herättää teinidystopioita henkiin, mutta loppujen lopuksi elokuva on vain todiste siitä, että tällaiset filmit ovat kuolleet. Kyseessä on nimittäin ehdottomasti koko joukon surkein teos.

Rehellisesti sanoen elokuvan pohjaidea on kuitenkin vielä ihan mielenkiintoinen. On hauska idea, että tällaisissa leffoissa nuorille kehittyisi supervoimia ja pidin siitä, kuinka eri voimat saivat käyttäjänsä silmät loistamaan eri värein. Mieliä hallitsevien, kuten Rubyn, silmät loistavat oransseina; sähköä luovien, kuten Zun, silmät loistavat kultaisina, telekinesiaa harjoittavien, kuten Liamin, silmät loistavat sinisinä ja älykköjen, kuten Chubsin, silmät loistavat vihreinä. Ja sitten ovat myös punaiset, mutta koska leffa haluaa jostain syystä pitää heidän voimansa salaisuutena, niin minäkin pidän. Valitettavasti filmi heittää kiinnostavan ideansa roskakoriin hyvin nopeasti, kun itse tarina lähtee käyntiin ja katsoja alkaa ymmärtämään, mistä todella on kyse. Miettikääpä: The Darkest Mindsissa Yhdysvaltain presidentti määrää, että kaikki värilliset lapset täytyy sulkea keskitysleireille, missä osa heistä tapetaan ja loput jätetään henkiin orjatyövoimaksi. Mutta sitten on turvapaikka, missä kaikki värilliset voivat olla tasa-arvoisia. Mitäköhän leffa yrittää kertoa... Jo Nälkäpelissä oli mukana yhteiskuntakritiikkiä ja satiiria, mutta se oli paljon hienovaraisempaa kuin tässä. Tässä leffassa poliittinen sanoma tungetaan niin väkisin katsojien kurkkuun, että vaikka se sisältää mukavia ajatuksia erilaisuuden hyväksymisestä, vie se paljon pois leffan viihdearvosta.

Hetkinen, sanoinko, että elokuvalla olisi jonkinlaista viihdearvoa? Ei sillä nimittäin ole. Filmissä ei oikeastaan tapahdu yhtään mitään; se vain esittelee päähenkilöt ja tarinan maailman, joka on todella köyhästi luotu. Elokuva ei koskaan vaivaudu selittämään, tapahtuuko tällaista vain Yhdysvalloissa, vai muuttuivatko muunkin maailman henkiinjääneet lapset supersankareiksi? Ja kun kyseessä on jonkin sortin supersankarileffa, sen luulisi edes viihdyttävän, vaikkei kovin laadukkaasta tekeleestä olisikaan kyse. Elokuvan huonoin puoli onkin, ettei se koskaan tunnu oikealta elokuvalta, vaan enemmänkin supersankareista kertovan televisiosarjan ylipitkältä pilottijaksolta. Jokin leffan ohjauksessa vain tökkii niin pahasti, ettei lopputulos tunnu siltä, miltä pitäisi. Tämän lisäksi myös käsikirjoitus tuntuu hyvin vahvasti sarjan avausjaksolta, sillä se on aika lailla pelkkää tulevien tapahtumien pohjustusta, sen sijaan että The Darkest Mindsista löytyisi oma tarinansa. Elokuva esittelee hahmonsa ja se yrittää saada katsojan kiinnostumaan kertomuksestaan, muttei toimi millään lailla omana teoksenaan.

Ymmärrän toki, että kyseessä on vasta ensimmäinen osa isommasta kokonaisuudesta, mutta niin oli myös ensimmäinen Nälkäpeli ja siihen oli saatu kirjoitettua oma tarinansa. Tässä on tarinaa niin vähän, että alun jälkeen kun Ruby karkaa leiriltä aina siihen asti, kun lopputaistelu käydään, hahmot vain matkaavat paikasta toiseen ja hengailevat. Käsikirjoitus on niin kömpelösti toteutettu, että nuori nelikko vain menee jonnekin, päättää ettei siellä olekaan kivaa ja he menevät jonnekin muualle, missä he päättävät, ettei sielläkään ole kivaa, jolloin he päättävät joko mennä muualle tai palata sinne, missä juuri olivat. Päälleliimattua poliittista sanomaa lukuunottamatta filmissä ei ole minkäänlaista sisältöä. Ja kun lopussa tajusin katsovani filmin finaalia, mihin oli pistetty hyvin laiskasti toteutettu taistelu, pohdin vain, että tässäkö tämä nyt ihan oikeasti oli? Koko elokuva vain pohjusti sarjan tulevia tapahtumia. Hauskintahan hommassa on se, että jos Outolintu-sarja: Uskollinen ja 5. aalto olivat pahoja taloudellisia pettymyksiä, niin mitäköhän tälle käy? Teinidystopioiden aika on jo ohi. The Darkest Minds tulee olemaan iso kolaus studiolle, eikä jatko-osaa tulla näkemään. Tarina tulee jäämään pelkäksi televisiosarjan pilotiksi, eikä kukaan tule muistamaan elokuvaa enää ensi vuonna.

Elokuvan on ohjannut Jennifer Yuh Nelson, joka on aiemmin ohjannut animaatioleffat Kung Fu Panda 2 (2011) ja Kung Fu Panda 3 (2016). The Darkest Minds on hänen ensimmäinen näytelty elokuvansa ja osoittaa heti, että Nelsonin kannattaa pysyä animaatioiden parissa. Elokuva on niin taidottomasti ja innottomasti ohjattu, että se tekee katselukokemuksesta entistäkin raskaamman. Tähän vaikuttaa paljon myös Chad Hodgen kammottavan surkea käsikirjoitus, missä ei tapahdu pitkiin aikoihin yhtään mitään. Tekijät ovat vain kopioineet kaiken Nälkäpelistä, Labyrintista ja Divergent - Outolinnusta, ja ovat käsitelleet omaa tekelettään niin onnettoman kehnosti, että "laiska" ei riitä kuvaamaan lopputulosta. The Darkest Minds ei ole edes erityisen hyvin kuvattu ja sen leikkaus hyppii välillä ihan miten sattuu. Kömpelö leikkaus tekee elokuvasta oudon paradoksin, sillä samalla siinä ei ole tarpeeksi tarinaa kerrottavaksi, mutta toisaalta se ei tunnu ehtivän kertoa kaikkea. Sentään leirien lavasteet ovat hyvin toteutetut, mutta siihen se sitten jääkin. Äänimaailma on niin geneerisesti luotu, että katsoja voi helposti arvata, milloin joku käy nuorien kimppuun ihan vain siitä, että ääniefektit katoavat yhtäkkiä lähes kokonaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Benjamin Wallfisch, jonka työ ei korostu kertaakaan leffan aikana. Mutta onhan se hyvä, että kun nuorilla on hauskaa, taustalle on laitettu soimaan jokin hilpeä kipale, jotta katsoja varmasti tietää, että nyt nuorilla on kiva olla.

Yhteenveto: The Darkest Minds on surkea yritys nostaa dystopiset teinifilmit takaisin suosioon. Elokuva kopioi kaiken Nälkäpelistä sun muista samanlaisista elokuvista, eikä osaa luoda mitään omaa, jolloin lopputuloksena on mitä laiskin tekele. Tähän vielä päälle se, ettei filmissä tunnu olevan kunnon tarinaa, vaan hahmot vain laahustavat paikasta toiseen, samalla kun leffa pohjustaa seuraavia osia, niin elokuvan katsominen on hyvinkin raskasta. Tämä ja huono ohjaus myös saavat elokuvan tuntumaan enemmänkin televisiosarjan pilottijaksolta, eikä kunnon filmiltä. Jatkuva pohjustaminen on lähinnä huvittavaa, sillä näin kehno elokuva ei varmasti tule menestymään hyvin, eikä jatkoa tulla näkemään. Katselukokemusta tekee vaikeammaksi myös poliittinen viesti, mitä leffa hieroo koko ajan katsojien silmille. Näyttelijätkään eivät tee kummoista työtä, vaikka Stenbergiltä ja Brooksilta joitain kelpo hetkiä löytyykin. Muutamia tyylikkäitä lavasteita lukuunottamatta teknisessäkään toteutuksessa ei ole kehumista. Vaikka fanittaisitte samanlaisia teinidystopioita ja teitä harmittaisi, ettei tällaisia leffoja ole vähään aikaan nähty, niin The Darkest Minds ei tule tyydyttämään kaipuutanne ja se kannattaa suosiolla jättää väliin. Tämä on niin surkuhupaisan kelvoton kopio, etten usko leffan toimivan edes kovimmille 5. aallon faneille. Suosittelenkin kaikkia pysymään kaukana tästä roskasta. On jo nyt varmaa, että The Darkest Minds tulee löytymään ainakin omalla listallani vuoden 2018 huonoimpien elokuvien joukosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Darkest Minds, 2018, 21 Laps Entertainment