Cape Fear (2026) - sarja-arvostelu

CAPE FEAR

Luoja: Nick Antosca

Näyttelijät: Amy Adams, Patrick Wilson, Javier Bardem, Lily Collias, Joe Anders, CCH Pounder, Malia Pyles, Juliette Lewis, Jamie Hector, Anna Baryshnikov, Dot Cloud, Eric Mendenhall, Paul Schneider, Miles Mussenden, Margarita Levieva, Ron Perlman, Kathleen Scott Paul, Jay Huguley ja Ted Levine

Genre: trilleri

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: 46 minuuttia - 57 minuuttia - Yhteiskesto: noin 8 tuntia 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Cape Fear perustuu John D. MacDonaldin The Executioners -kirjaan vuodelta 1957. Kirja oli aiemmin kääntynyt jo kahdeksi elokuvaksi, vuoden 1962 Tuomitun kostoksi (Cape Fear) ja vuoden 1991 Cape Feariksi. Nick Antosca oli pitänyt molemmista elokuvista jo nuoresta pitäen ja ryhtyi vuonna 2019 suunnittelemaan omaa versiotaan tarinasta. Antosca teki diilin Universalin ja Amblin Televisionin kanssa, saaden mukaan vuoden 1991 elokuvan ohjanneen Martin Scorsesen tuottajana. Vuonna 2024 Apple TV nappasi projektin itselleen ja kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025. Nyt uusi Cape Fear on julkaistu Apple TV:ssä ja itse olen odottanut sarjan näkemistä uteliaana. En ole lukenut MacDonaldin kirjaa tai katsonut ensimmäistä filmatisointia, mutta pidän paljon Scorsesen leffasta. Näyttelijäkaarti vaikutti lupaavalta, olin pitänyt paljon Antoscan aiemmista sarjoista The Actista (2019) ja Brand New Cherry Flavorista (2021) ja olin utelias näkemään, kuinka tarina muovautuisi sarjaformaattiin. Kun Cape Fearista oli enää pari viimeistä jaksoa julkaisematta, ryhdyin katsomaan sarjaa.

Asianajajapariskunta Anna ja Tom Bowdenin elämä mullistuu, kun heidän 17 vuotta sitten telkien taakse passittama Max Cady todetaankin syyttömäksi ja vapautetaan vankilasta. Max on katkera menetetyistä vuosistaan ja päättää tehdä Bowdenien elämästä helvettiä.

Amy Adams ja Patrick Wilson näyttelevät Anna ja Tom Bowdenia, avioparia, jotka ovat molemmat työskennelleet lain parissa jo pitkään. Pariskunnalla on kaksi teinilasta, Natalie-tytär (Lily Collias) ja Zack-poika (Joe Anders), he ovat mukana hyväntekeväisyystöissä ja muutenkin elämä rullaa mukavasti. Asiaan tulee kuitenkin muutos, kun muuan Max Cady (Javier Bardem) vapautetaan vankilasta. Annan ja Tomin toimesta Max tuomittiin raskaana olevan vaimonsa murhasta lukemaan tiilenpäitä, mutta 17 vuotta myöhemmin tuoreet todisteet viittaavatkin Maxin syyttömyyteen. Adams ja Wilson ovat mainiot pariskuntana, joiden päivät muuttuvat yhä vain ahdistavammiksi, kun lähes kaksi vuosikymmentä kostoa janonnut Max lähtee heidän peräänsä. Bardem on sarjan todellinen tähti ja hän onnistuu ajoittain herättämään epämukavaa tunnetta ihan vain saapumalla huoneeseen. Valitettavasti Collias ja Anders eivät kuitenkaan vakuuta rooleissaan, jotka tuntuvat jaksojen edetessä vaativan liikaa nuorilta näyttelijöinä.

     Sarjassa nähdään myös CCH Pounder Annan kollegana Noana, Jamie Hector yksityisetsivä Rayna, Anna Baryshnikov journalisti Tabithana, Malia Pyles outona Nevaeh-tyttönä, sekä Ron Perlman Maxin isänä Robertina ja Scorsesen Cape Fear -elokuvassa Bowdenien tytärtä näytellyt Juliette Lewis Maxiin liittyvänä Crystalina. Sivunäyttelijöiden työ on ailahtelevaa ja siinä, missä esimerkiksi Pounder ja Perlman hoitavat tonttinsa passelisti, Pylesin sekopäinen ylinäyttely muuttuu nopeasti kiusalliseksi.

Cape Fear -sarjasovituksessa on roimasti potentiaalia. Sekä kameran edessä että takana häärää lahjakkaita tyyppejä ja pohjana on vahva tarina tehokkaalle jännärille. Nick Antosca on päättänyt tehdä omia muutoksiaan tuttuun kertomukseen, mutta täytyy myöntää, että osa Antoscan ideoista toimii... ainakin paperilla. Siinä, missä esimerkiksi Scorsesen elokuvassa Max Cady oli selvä sekopää, joka pisti Bowdenin perheen ikävästi ahtaalle, tässä sekä Max että Bowdenit liikkuvat harmaammalla alueella. Mitä jos Max olikin ihan oikeasti syytön ja Bowdenit jopa tiesivät sen? Sarja pistää katsojan alkupäässä pohtimaan, kenen puolella tässä yleensä hyvin selkeässä skenaariossa onkaan tällä kertaa. Pidin myös ajatuksen tasolla siitä, että kun Max aloittaa kostonsa, hän ei hyökkää fyysisesti perheenjäsenten kimppuun, vaan hän ryhtyy huomattavasti psykologisempaan sodankäyntiin, haluten murtaa perheen niin yksilöinä kuin tiiminä. Tuhota heidän luottamuksensa toisiinsa ja pilata heidän imagonsa julkisuudessa.

Tämä toimii valitettavasti vain paperilla ja harmillisesti vain osittain. Sarjan isoksi ongelmaksi nimittäin muovautuu juurikin se, että kyseessä on kymmenen jakson mittainen sarja, eikä tiiviimpi parin tunnin elokuva. Jotta kesto saataisiin täyteen, mukaan on tungettu paljon erilaisia sivuhahmoja ja heidän juonikuvioitaan. Ne mutkistavat tarinaa jopa liikaa, jolloin suuri osa kestosta käytetään lopulta saippuasarjamaiseen "kuka tässä nyt onkaan sukua ja kenelle" -venkslaamiseen.

Venyttäminen johtaa myös siihen, että sarjan alkupään lupaava jännite romahtaa jo parin jakson jälkeen. Tähän iso vaikutus on sarjan ohjaajatiimissä, joiden työ jättää paljon toivomisen varaa. Jännittäviksi tarkoitetut tilanteet ovat toisinaan jopa tahattoman koomisia ja välillä sarja lipsahtaa turhauttavaksi outoiluksi pelkän outoilun vuoksi. Hahmot alkavat toimia yhä typerämmin ja kun tapahtumat saavat villimpiä kierroksia, meno muuttuu epäuskottavammaksi. Amy Adams, Patrick Wilson ja Javier Bardem tekevät kaikkensa sillä, mitä heille on annettu, mutta kun juuri mikään heidän ympärillä ei lopulta toimi, eivät he kolmistaan pysty pelastamaan kokonaisuutta.

Myös teknisesti Cape Fear -sarja on ailahteleva. Kuvaus on pääasiassa kelvollista, mutta toisinaan vinksahtaneemmat otokset ja kamera-ajot hidastuksineen ja värikikkailuineen ovat lähinnä huvittavia yliampuvassa dramaattisuudessaan. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit suoriutuvat töistään oivallisesti ja sarjan parhaisiin puoliin kuuluvat ehdottomasti Jeff Russon säveltämät jylhät musiikit.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.impawards.com

Cape Fear, Yhdysvallat, 2026, Amblin Television, Apple TV+, Eat the Cat, Universal Content Productions

Jay Kelly (2025) - elokuva-arvostelu

JAY KELLY

Ohjaus: Noah Baumbach

Näyttelijät: George Clooney, Adam Sandler, Laura Dern, Billy Crudup, Riley Keough, Grace Edwards, Stacy Keach, Patrick Wilson, Jim Broadbent, Greta Gerwig, Charlie Rowe, Louis Partridge, Eve Hewson, Alba Rohrwacher, Josh Hamilton, Emily Mortimer, Sadie Sandler, Isla Fisher ja Jamie Demetriou

Genre: draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 12 minuuttia

Ikäraja: 13

Jay Kelly on Noah Baumbachin uusi elokuva. Baumbach oli tehnyt Netflixin kanssa diilin useammasta elokuvasta ja vuonna 2023 hän ryhtyi kynäilemään uutta tarinaa Emily Mortimerin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Jay Kelly sai elokuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla. Lopulta elokuva julkaistiin Netflixin suoratoistopalvelussa joulukuussa. Itse kiinnostuin, kun luin noin vuosi sitten Baumbachin tehneen elokuvan George Clooneyn ja Adam Sandlerin kanssa. Kun Jay Kelly saapui vihdoin Netflixiin ja sai parhaan miespääosan ja miessivuosan Golden Globe -ehdokkuudet, päätin katsoa leffan.

Tavattuaan vuosikymmenten jälkeen vanhan ystävänsä, jonka kautta hän päätyi elokuvatähdeksi, kuuluisa Hollywood-näyttelijä Jay Kelly matkustaa Italiaan vastaanottamaan kunnianosoituspalkintoa urastaan ja pohtimaan samalla uraansa ja elämäänsä.

Pääroolissa kuuluisana Hollywood-näyttelijä Jay Kellynä nähdään George Clooney, joka tekee elokuvassa yhden uransa parhaista rooleista. Clooney istuu toki täydellisesti ikääntyneeksi kuuluisaksi Hollywood-tähdeksi, onhan hän sellainen tosielämässäkin. Hänestä löytyy oikeaa karismaa ja charmia kuten Clooneylta voikin odottaa, mutta tässä elokuvassa mies tuo esiin muita, herkempiä ja jotenkin raadollisempia puolia, jotka tekivät suuren vaikutuksen. Jay Kelly on erittäin menestynyt urallaan, mutta perhe-elämä on jäänyt kiireiden takia hataralle pohjalle ja vaikka Jay on koko ajan ihmisten ympäröimä, kokee hän olonsa kaiken aikaa yksinäiseksi. Asiaa ei auta, kun Jay tapaa vuosikymmenten jälkeen pitkästä aikaa vanhan ystävänsä Timothyn (Billy Crudup), eikä voi olla miettimättä, veikö hän Timothylle kuuluneen uran.

     Elokuvassa nähdään myös Riley Keough ja Grace Edwards Jayn tyttärinä Jessicana ja Daisyna, Stacy Keach Jayn isänä, Adam Sandler Jayn managerina Ronina, Greta Gerwig hänen vaimonaan Loisina ja Sandlerin tytär Sadie heidän tyttärenään Viviennenä, Laura Dern Jayn tiedottajana Lizinä, Emily Mortimer Jayn hiustenmuotoilijana Candyna, Jim Broadbent elokuvaohjaaja Peter Schneiderinä, Patrick Wilson näyttelijä Ben Alcockina ja Isla Fisher hänen vaimonaan Melaniena, sekä Eve Hewson näyttelijä Daphne Spenderinä, jonka kanssa Jaylla oli aikoinaan salasuhde. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat rooleistaan mainiosti. Isoin yllättäjä on Adam Sandler, joka väläyttää jälleen osaavansa ihan aidosti oikeasti näytellä, tarjottuaan käsittämättömän laiskan suorituksen viime kesänä ilmestyneessä Happy Gilmore 2:ssa (2025).

Jay Kelly osoittautui erittäin mainioksi ja yllättävän tunteikkaaksikin draamakomediaksi. Elokuva voitti minut heti puolelleen - olenhan aina ollut lumoutunut siitä, mitä elokuvien taustalla tapahtuu ja kiinnostunut siitä, millaisia elokuvia tekevien ihmisten elämät ovat. Jay Kellyllä vaikuttaisi pintapuoleisesti olevan kaikki kunnossa. Glamouria, rahaa, faneja... mutta silti miestä vaivaa monikin asia, jotka nousevat tosissaan pintaan vanhan ystävän jälleennäkemisen myötä. Perustuuko Jayn koko ura sittenkin selkäänpuukotukselle? Ansaitseeko mies mitään siitä maineesta ja mammonasta, mitä hän on vuosien varrella saanut? Nämä ajatukset syövät Jayn mieltä, samalla kun hän lähtee Italiaan vastaanottamaan palkintoa urastaan.

Itse matka on täynnä monenlaista tapahtumaa, jotka alkavat muovata Jayta ihmisenä, ystävänä ja isänä. Lisäksi matkan varrella näemme takaumien kautta, kuinka Jay muistelee uransa alkuaikoja ja elämänsä muita käännekohtia, toisinaan haikeasti, toisinaan katuen. Elokuva on hyvin sentimentaalinen, kenties joillekin katsojista jopa hitusen imelä, mutta itseeni tunnelataus tehosi, erityisesti finaalissa. Tunnepuolta tasapainottaa oiva huumori, jota on ripoteltu sulavasti läpi keston. Tökkimään jäi lähinnä Ron-managerin ja Liz-tiedottajan välille kirjoitettu vanhan suhteen muistelu, joka tuntui lopulta turhalta. Ymmärrän, että sillä haetaan sitä, kuinka kummankin elämät pyörivät liikaa Jayn ympärillä, mutta tämä pointti käy selväksi Ronin kohdalla jo muutenkin.

Noah Baumbachin ohjaus on vähemmän yllättäen taidokasta ja hän rakentaa tunnelmaa onnistuneesti, saaden näyttelijät heittäytymään vakuuttavasti. Hänen ja Emily Mortimerin työstämä käsikirjoitus on myös mainio ja täynnä oivaa dialogia. Lisäksi Jay Kelly on pätevästi kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus tyylikästä ja äänimaailmakin on hyvin kasattu Nicholas Britellin säveltämiä nättejä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Jay Kelly, Yhdysvallat, Iso-Britannia, 2025, Heyday Films, NBGG Pictures, Pascal Pictures

Arvostelu: Kirottu 4: Viimeiset riitit (The Conjuring: Last Rites - 2025)

KIROTTU 4: VIIMEISET RIITIT

THE CONJURING: LAST RITES

Ohjaus: Michael Chaves

Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Mia Tomlinson, Ben Hardy, Rebecca Calder, Elliot Cowan, Kíla Lord Cassidy, Beau Gadsdon, Molly Cartwright, Peter Wight, Kate Fahy ja Steve Coulter

Genre: kauhu

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 16

Tositapahtumiin löyhästi perustuva kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli jättimäinen hitti, joten jatkoa oli tietty luvassa. Varsinaisten jatko-osien Kirottu 2 (The Conjuring 2 - 2016) ja Kirottu 3: Paholaisen vallassa (The Conjuring: The Devil Made Me Do It - 2021) lisäksi elokuvasarja laajentui lisäosilla, kuten Annabelle (2014) ja Nunna (The Nun - 2018). Vuonna 2022 ilmoitettiin, että neljäs Kirottu-elokuva oli tekeillä ja että se toimisi elokuvasarjan päätöksenä. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt Kirottu 4: Viimeiset riitit saapuu elokuvateattereihin. Itse olen odottanut leffaa positiivisin mielin, pidettyäni etenkin sarjan kahdesta ensimmäisestä elokuvasta. Kävin katsomassa Kirottu 4: Viimeiset riitit sen kutsuvierasnäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa. 

Vuonna 1986 Pennsylvaniassa perhe alkaa nähdä karmivia asioita, ostettuaan vanhan peilin. Kun Ed ja Lorraine Warren saapuvat tutkimaan asiaa, he hoksaavat että kyseessä on sama paha voima, jonka he kohtasivat ihka ensimmäisessä tapauksessaan.

Vera Farmiga ja Patrick Wilson nähdään jo kuudetta kertaa Lorraine ja Ed Warrenina, yliluonnollisiin tapauksiin erikoistuvana tutkijapariskuntana. Warrenit ovat vuosien varrella hoitaneet jo lukemattomia kirouksia, kummituksia, riivauksia ja auttaneet ties kuinka montaa perhettä. Ikä ei kuitenkaan tule yksin ja Edillä ilmennyt sydänvika on ajanut parin eläkkeelle, sillä mies ei kestä tapausten tuomaa jännitystä. Mutta totta kai Warrenit palaavat vielä yhdelle viimeiselle tehtävälleen - elokuva olisi aika tylsä ilman sellaista. Farmiga ja Wilson ovat totta kai mainiot rooleissaan, ovathan Warrenit tulleet heille tutuiksi jo yli vuosikymmenen ajan. Heidän väliltä löytyy yhä vahvaa kemiaa ja on sääli, jos tämä jää viimeiseksi kerraksi, kun näemme heidät näissä rooleissa yhdessä.

     Elokuvassa nähdään myös Mia Tomlinson Warrenien tyttärenä Judynä, korvaten Sterling Jerinsin ja Mckenna Gracen, jotka näyttelivät hahmoa aiemmissa elokuvissa, Ben Hardy Judyn poikaystävänä Tonyna, Steve Coulter isä Gordonina, sekä Rebecca Calder ja Elliot Cowan Smurlin pariskuntana Janetina ja Jackina, Kíla Lord Cassidy, Beau Gadsdon, Molly Cartwright ja Tilly Walker heidän tyttärinään Heatherina, Dawnina, Shannonina ja Carinina, sekä Peter Wight ja Kate Fahy perheen isovanhempina, joiden talossa alkaa kummitella, kun he ostavat kirpputorilta vanhan peilin. Judy nousee aiempaa keskeisempään rooliin, nyt jo nuoren naisen saadessa samanlaisia kauhistuttavia visioita kuin äitinsä. Tomlinson hoitaa tonttinsa pätevästi, Hardyn istuessa hyvin tämän poikaystäväksi. Calder, Cowan ja muut tulkitsevat hyvin hahmojensa kauhua, kun peilin ostamisen myötä Smurlit alkavat nähdä ja kokea yhä vain ikävämpiä juttuja.

Kirottu 4: Viimeiset riitit oli mielestäni harmillisen vaisu ja jopa aika laiska huipennus Warrenien tarinalle. Elokuvassa on hetkensä ja sen vahvinta antia on äiti-tytär-suhde, kun Lorraine yrittää auttaa Judyä pitämään näyt aisoissa. Mukana on muutama karmiva kohtaus, sekä pari tehokasta säikäytystä, mutta siihen se oikeastaan jää. Elokuvaa vaivaa tietty liikapituus, joka on koitunut jo aiemmin elokuvasarjan ongelmaksi. Nyt se tuntuu vielä korostetummalta, sillä leffa luottaa aivan liikaa vanhoihin, edellisissä elokuvissa nähtyihin jippoihin. Ei toki ole uusi juttu, että sarjan päätösosassa muistellaan menneitä, mutta kun suuri osa kohtauksista tuntuu jostain aiemmasta Kirotusta pöllityltä, kertoo tämä lähinnä tekijöiden mielikuvituksettomuudesta. 

Elokuvaa katsoessa tulee leffasarjan isää, James Wania ikävä. Wan olisi taatusti keksinyt muistettavamman vastuksen Warreneille. Wanin tarjoamat Annabelle-nukke ja Valak-nunna nousivat välittömästi kauhuikoneiksi, mutta eivätpä jälkimmäiset Kirotut ole tarjonneet mitään yhtä muistettavaa. Tämä on erityisen harmillista, kun miettii, kuinka paljon Warrenien kauhukokoelmasta löytyisi kiinnostavia tarinoita kerrottavaksi. Näitä peilin kummituksia seuratessani en voinut olla tuumimatta, että missä se Kirottu 2:ssa esitellyn Crooked Manin oma leffa oikein viipyy? Tai voisiko Annabelle Comes Homessa (2019) nähty lautturi kolikot silmillään saada oman elokuvansa? On sääli, että 2000-luvun suurin kauhuelokuvasarja päättyy nyt näin keskinkertaisesti ja ponnettomasti. Tai siis "päättyy" ja "päättyy". Eivätköhän studiot lypsä Warrenien kertomuksilla niin pitkään, kun niillä tahkotaan rahaa. Judyä nostetaan esille siinä toivossa, että katsojat hyväksyisivät tämän seuraavien Kirottu-leffojen keulakuvaksi. Ja elokuvan prologissa nuoria Warreneita näyttelevät Madison Lawlar ja Orion Smith ovat jo esittäneet toiveen voivansa näytellä hahmoja mahdollisissa esiosissa. Kirottu-universumin ympärille on jo muutaman vuoden ajan yritetty työstää televisiosarjaa HBO Maxiin. Kenties se olisi paras kerrontatapa Warrenien lukemattomille tapauksille.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Michael Chaves, joka teki elokuvasarjan muutaman aiemmankin osan, Kirottu 3: Paholaisen vallassa, epävirallisen Itkevän naisen kirouksen (The Curse of La Llorona - 2019) ja Nunna II:n (The Nun II - 2023). Chavesilta alkaa selvästi potkut loppua ja ohjausvastuun olisi voinut antaa jollekulle toiselle. Ongelmaksi koituu myös Ian Goldbergin, Richard Naingin ja David Leslie Johnson-McGoldrickin kompasteleva käsikirjoitus. Sentään Kirottu 4: Viimeiset riitit on pätevästi kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus tyylikästä ja maskeeraukset oivat. Parit tietokonetehosteet pistävät ikävästi silmään ja äänimaailma luottaa turhan paljon kovaäänisiin böö-pelotteluihin. Elokuvasarjan vakiosäveltäjä Joseph Bisharan korvaava Benjamin Wallfisch tunnelmoi kuitenkin musiikeillaan sopivan karmivasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.9.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Conjuring: Last Rites, 2025, New Line Cinema, Warner Bros., Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: Aquaman and the Lost Kingdom (2023)

AQUAMAN AND THE LOST KINGDOM

Ohjaus: James Wan

Pääosissa: Jason Momoa, Patrick Wilson, Yahya Abdul-Mateen II, Amber Heard, Randall Park, Temuera Morrison, Nicole Kidman, Dolph Lundgren, Vincent Regan, John Rhys-Davies ja Pilou Asbæk

Genre: toiminta, fantasia, scifi

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuviin perustuva supersankarielokuva Aquaman (2018) oli valtava menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Jo ensimmäistä elokuvaa tehdessään päätähti Jason Momoa esitteli ideansa jatko-osan tarinasta ja sen pohjalta David Leslie Johnson-McGoldrick ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Samaan aikaan elokuvalle suunniteltiin lisäosaleffaa "The Trench", mutta idea lopulta kuopattiin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2021 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo viime jouluna, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua jouduttiin viivästyttämään. Nyt Aquaman and the Lost Kingdom on vihdoin saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa ristiriitaisin odotuksin. Ensimmäinen Aquaman oli mielestäni mainio supersankarirymistely, mutta DC:n elokuvauniversumi on ollut viime aikoina erityisen hajanainen, eivätkä huhut leffan tuotanto-ongelmista tai pieleen menneistä testinäytöksistä herättäneet luottoa jatko-osan toimivuutta kohtaan. Kävin silti katsomassa Aquaman and the Lost Kingdomin heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Aquaman tarvitsee vangitun veljensä Ormin apua, kun myyttisen ja voimakkaan Mustan kolmikärjen löytänyt Black Manta palaa kostamaan isänsä kuoleman.

Lukuun ottamatta Willem Dafoen näyttelemää Vulkoa, ensimmäisestä Aquaman-elokuvasta tutut hahmot tekevät paluun ja ainakin näillä näyttelijöillä nähtävästi viimeistä kertaa, Aquaman and the Lost Kingdomin lopettaessa tämänhetkisen DC-elokuvauniversumin. Jason Momoan on huhuttu palaavan tulevaan, James Gunnin johtamaan DC-leffauniversumiin uudessa roolissa Lobona, mutta hänet nähdään vielä ainakin nyt Arthur Currynä, eli Aquamanina. Karismaattinen Momoa toimii roolissa edelleen, esittäen oivallisesti niin hahmon hupsumman kuin vakavammankin puolen. Aquaman pohtii entistä enemmän paikkaansa maailmassa, saatuaan lapsen. Hänen pitäisi nyt toimia sekä isänä lapselleen, Atlantiksen kuninkaana, että niin maanpäällisen kuin merenalaisenkin maailman suojelijana.

     Ex-miehensä Johnny Deppin kanssa käytyjen oikeudenkäyntien aikana ja niiden jälkeen on puhuttu paljon Amber Heardin paluusta Aquamanin rakkaan Meran rooliin. Jotkut sanoivat, että Heard olisi saanut potkut leffasta, minkä puolesta kirjoitettiin jopa vetoomuksia. Heard itse on sanonut joutuneensa taistelemaan roolinsa puolesta ja DC Filmsiä johtava Walter Hamada on jopa myöntänyt, että Meran uudelleenroolitusta oli pohdittu. James Wan halusi kuitenkin pitää Heardin Merana. Hahmon ruutuaikaa on vähennetty huomattavasti ykkösleffaan verrattuna. Heard hoitaa roolinsa kelvollisesti kuten ykkösosassa, mutta elokuvaa katsoessa voi huomata, etteivät tekijät oikein tienneet, mitä tehdä näyttelijän ja tämän hahmon kanssa.

Sivurooleissa nähdään toistamiseen myös Temuera Morrison ja Nicole Kidman Aquamanin ihmisisä Tomina ja atlantislaisäiti Atlannana, Dolph Lundgren Meran isänä, kuningas Nereusina ja Patrick Wilson Aquamanin veljenä, Ormina, eli Ocean Masterina. Pahisroolia edustaa tälläkin kertaa Yahya Abdul-Mateen II:n näyttelemä David Kane, eli Black Manta, jonka apurina häärää ykkösleffan lopputekstikohtauksessa nähty tohtori Stephen Shin (Randall Park), joka haaveilee Atlantiksen löytämisestä. On hieman tylsää, että Black Manta toimii tälläkin kertaa pahiksena. Vaikka hahmo saakin uusia voimia Mustan kolmikärjen avulla, ei hänestä saada paljoa irti. Sen sijaan Wilsonin näyttelemästä Ormista kaivetaan uusia puolia, kun Aquaman tarvitsee tämän apua Black Mantan pysäyttämiseen. Leffan aikana on vaikea olla tuumimatta, miksei Aquaman vain soittanut kavereilleen Justice Leaguesta sen sijaan, että luottaisi veljeensä, joka tuntee syvää vihaa häntä kohtaan.

Ottaen huomioon, että ensimmäinen Aquaman on DC-elokuvien suurin kassamagneetti, olisi voinut luulla, että jatko-osan teko tapahtuisi kuin leikiten. Aquaman and the Lost Kingdomin matka valkokankaille oli kuitenkin kivikkoinen ja siihen mahtui monta mutkaa matkaan, oli kyse sitten Heardin erottamista koskevista vetoomuksista, nähtävästi vaikeasta ilmapiiristä kuvauksissa, useista uusintakuvauksista tai koko DC-leffauniversumin uudelleenkäynnistämisen ilmoittamisesta, kun vanha leffauniversumi oli edelleen käynnissä. Vaikea tuotanto näkyy lopputuloksessa, ainakin osittain.

Ei Aquaman and the Lost Kingdom huono leffa ole, se on lähinnä vain todella yhdentekevä ja keskinkertainen. Se tarjoaa silloin tällöin ihan menevää supersankaritoimintaa ja sen seikkailu viihdyttää aika ajoin, mutta eipä kokonaisuudesta tunnu jäävän käteen mitään. Mukana on niin hyvää kuin kehnoa huumoria. Pienimuotoisemmat käsirysyt ovat mainioita, mutta isommat spektaakkelitaistelut kaatuvat oman painonsa alle. Tarina on tarpeeksi kelvollinen, mutta käsikirjoitus kaipaisi silti reippaasti potkua. On aika tylsää, että viiden vuoden odotuksen jälkeen luvassa on jälleen Black Mantan kostoyritystä ja myyttisen kolmikärjen etsintää. Taustalla lymyilee ihan kiinnostava takapiru, josta ei kuitenkaan saada oikein mitään irti. Käsikirjoitus yrittää ottaa hieman kantaa ilmastonmuutokseen ja luonnonsuojeluun, mutta teema jää pintaraapaisuksi. Mielenkiintoisen merenalaisen maailman ja mytologian syventämisen ohella elokuvan kantavana voimana toimii Aquamanin ja Ormin yritys parantaa välejään - joskin veljesten naljailevista keskusteluista herää herkästi mielleyhtymiä Marvel-leffoista tuttujen ukkosenjumala Thorin ja tämän pahan Loki-veljen kanssakäymisiin. Asiaahan ei auta, että Aquaman jopa kutsuu Ormia Lokiksi yhdessä kohtaa.

Ohjauksesta vastaa tälläkin kertaa modernina kauhutaiturina pidetty James Wan, jonka kannattaisi pysytellä siellä kauhun puolella. Wanin käsissä Aquaman and the Lost Kingdom äityy toisinaan hieman turhauttavaksi mekastukseksi, eivätkä leffan dramaattisemmat ja humoristisemmat puolet kulje käsi kädessä. Tekniseltä puoleltaan elokuva näyttää keskeneräiseltä. Kameratyöskentely on kelvollista ja lavasteet ja asut oivalliset, mutta tietokonetehosteista tulee usein mieleen videopelit. Vedenalaisissa kohtauksissa hahmojen digihiukset näyttävät kummallisilta ja toimintakohtauksissa on selvää, kun näyttelijä vaihdetaan animoituun hahmoon. Äänimaailma rymistelee kovaäänisesti, oli kyse sitten efekteistä tai Rupert Gregson-Williamsin musiikeista.

Yhteenveto: Aquaman and the Lost Kingdom on harmillisen keskinkertainen ja unohdettava jatko-osa mainiolle supersankarielokuvalle. Leffan haastava tuotanto näkyy lopputuloksesta ja elokuva on rakenteeltaan hieman takkuileva. Ajoittain elokuva viihdyttää passelisti, mutta toisinaan taas se on raskassoutuista seurattavaa. Niin huumorin kuin toiminnan taso vaihtelee ja suuret, keskeneräisiltä näyttävien digitehosteiden täyttämät taistelut saavat ähkyn nopeasti aikaiseksi. On hieman tylsää, että tarina kierrättää paljon juttuja ykkösosasta pahiksesta lähtien. Tekijät kuitenkin laajentavat kiinnostavasti tätä merenalaista maailmaa. Parasta elokuvassa on Aquamanin ja Ormin välien lämpeneminen. Jason Momoa toimii edelleen nimikkoroolissa Aquamanina ja muu näyttelijäkaarti hoitaa tonttinsa vaihtelevin lopputuloksin. Aquaman and the Lost Kingdom ei ole huono elokuva, mutta se on todella valitettavan yhdentekevä tapaus ja erityisen iso pettymys, kun sen mieltää nykyisen DC-elokuvauniversumin päätösosaksi. Parin vuoden päästä uusi DC-leffauniversumi pyörähtää käyntiin Superman: Legacylla (2025), jossa nähdään David Corenswet Supermanina Henry Cavillin sijaan. Aquaman on takuulla mukana siinäkin leffauniversumissa, varmaan jonkun toisen näyttelijän esittämänä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Aquaman and the Lost Kingdom, 2023, Warner Bros., DC Entertainment, Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: Insidious: The Red Door (2023)

INSIDIOUS: THE RED DOOR

Ohjaus: Patrick Wilson

Pääosissa: Ty Simpkins, Patrick Wilson, Sinclair Daniel, Rose Byrne, Andrew Astor, Hiam Abbass, Leigh Whannell, Angus Sampson ja Lin Shaye

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

James Wanin ohjaama kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli taloudellinen hitti, joka sai myös positiivista palautetta kriitikoilta. Jatko-osa Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) ja esiosat Insidious: Chapter 3 (2015) ja Insidious: The Last Key (2018) olivat kassamagneetteja, mutta saivat toinen toistaan kehnompia arvosanoja. Pian neljännen elokuvan ilmestyttyä alkoi viidennen osan suunnittelu ja hetken oli jopa idea tehdä leffa, jossa Insidious-sarja olisi yhdistynyt Sinister-kauhuelokuviin (2012-2015). Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja viidennelle osalle kynäiltiin tarina, joka jatkaisi kahden ensimmäisen elokuvan kertomusta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Insidious: The Red Door saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän ensimmäistä Riivattua kelpo kauhuleffana, mutta muut Insidious-rainat ovat olleet keskinkertaisia tai suorastaan huonoja. Odotukseni eivät olleet korkeat viidettä osaa kohtaan, mutta kävin silti kiinnostuneena katsomassa sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa - lähinnä halutessani nähdä, kuinka näyttelijä Patrick Wilson suoriutuu esikoisohjauksestaan.

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun Lambertin perhettä piinasivat painajaismaiset demoniolennot. Josh-isä ja Dalton-poika ovat hypnotisoitu unohtamaan astraaliprojektiokykynsä, mutta kun Tuleva-maailman pahat henget palaavat vainoamaan heitä, täytyy heidän saada vanhat lahjansa takaisin, päihittääkseen riivaajansa lopullisesti.

Insidious: Chapter 3:n ja Insidious: The Last Keyn keskityttyä muihin hahmoihin, Insidious: The Red Door palauttaa fokuksen takaisin Lambertin perheeseen, joka joutui alun perin pahojen henkiolentojen piinaamaksi Riivatussa. Elokuva sijoittuu aikaan yhdeksän vuotta Riivattu 2:n jälkeen ja paljon on ehtinyt tapahtua. Lapset Dalton (Ty Simpkins), Foster (Andrew Astor) ja Kali (Juliana Davies) ovat kasvaneet hurjasti, Daltonin aloittaessa collegen. Vanhemmat Josh (Patrick Wilson) ja Renai (Rose Byrne) taas ovat ajautuneet avioeroon, koettelemustensa jättämien traumojen takia - mitkä ovat vieläpä pyyhitty pois Joshin mielestä. On mukava nähdä vanhat tutut hahmot taas kehissä, parin väliosan kertoessa lähinnä yhdentekevistä tyypeistä. Näyttelemisen pariin palannut Simpkins toimii yhä hyvin Daltonina, joka on nyt aikuisuuden kynnyksellä. Wilson tekee tarpeeksi kelvollista työtä kameran edessä, mutta on selvää, että hän ei ole täysin luontevasti pystynyt toimimaan sekä näyttelijänä että ohjaajana, vieläpä kun kyseessä on hänen esikoisohjauksensa. Byrne jää harmillisesti täysin taka-alalle, eikä hahmolla hädin tuskin edes ole kohtauksia leffassa. On myös sääli, ettei Daltonin sisaruksista Fosterista ja Kalista saada oikein mitään irti. Aiemmissa elokuvissa Kali oli pelkkä vauva, joten olisi ollut kiva nähdä, että hänkin pääsisi kunnolla kauhutunnelmiin sekaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sinclair Daniel Daltonin college-kämppiksenä Chrisinä, josta katsoja joko pitää tai sitten ei. Chrisin kautta leffaan yritetään tuoda rentoutta ja huumoria, mikä voi herkästi silittää osaa katsojista vastakarvaan. Omasta mielestäni hahmo ja samalla häntä esittävä Daniel olivat tietystä irrallisuudestaan huolimatta leffan valopilkkuja.

Toivoin, että palauttamalla keskittymisen takaisin Lambertin perheeseen, olisimme voineet saada pitkästä aikaa hyvän Insidious-elokuvan, mutta valitettavasti uutukainen The Red Door on turhauttavan kehno jatkoraina, joka ei oikein osaa perustella olemassaoloaan. Mikä pahinta, kyseessä on todella tylsä elokuva, joka ei edes pelota. Ja voiko kauhuleffalle olla pahempaa tuomiota? Elokuva keskittyy todella paljon Joshin ja Daltonin isä-poika-draamaan, sillä kauhukoettelemusten unohtaminen johti siihen, että kummastakin on tuntunut siltä, että jotain puuttuu, mikä on vaikeuttanut perheenjäsenten suhdetta toisiinsa. Asiaa ei myöskään auta Daltonin alitajunnassa jyskyttävä epäilys isäänsä kohtaan, kummuten Joshin riivauksesta kakkososassa. Ei siinä vielä muuten mitään, mutta tämä perhedraama on aika latteaa saippuaoopperaa, jota on pitkästyttävää katsella, kauhukohtauksia odotellessa.

Kun vihdoin päästään siihen kauhuosastoon, lähemmäs tunnilta tuntuvan odottelun jälkeen, Wilson osoittaa ensikertalaisuutensa ohjauksen saralla. Hän rakentaa juuri niiden kaikista halvimpien kauhukliseiden varaan ja pitkä pätkä leffasta on peräkkäisiä kohtauksia, joissa hahmot ovat yksin jossain, valot sammuvat, äänet katoavat ja hetken päästä jostain hyppää ruudulle jotain kovaäänisen pamauksen saattelemana. Tai sitten äkillisesti käsi tarraa hahmosta. Ja heti sen perään valot taas syttyvät ja joku muu yleensä saapuu tilaan kysymään, onko kaikki kunnossa. Elokuva onnistuu säpsäyttämään, muttei sen enempää. Todellinen jännite jää uupumaan ja finaalin matka henkimaailmaan, Tulevaan on edellisleffojen tapaan kompastuskivi. Kun tapahtumaympäristö muistuttaa teatterilavaa, omissa silmissäni kauhu vain katoaa ja meno muuttuu lähinnä fantasiaseikkailuksi mörököllien kera. Lopetus yrittää nostatella tunnelmaa eeppisestä viimeisestä kohtaamisesta, mutta lopputekstien alkaessa rullaamaan täysin yhdentekevän ja unohdettavan böö-pelottelun jälkeen, päällimmäinen ajatukseni oli, että tämän olisi voinut jättää tekemättä.

Insidious: The Red Doorin suurin ongelma on sen käsikirjoitus. Idean isän, Leigh Whannellin laatiman tarinan pohjalta Scott Teemsin työstämä käsikirjoitus käyttää lähes koko aikansa siihen, kun aiemmat tapahtumat unohtaneet Josh ja Dalton ihmettelevät demoneita ja pohtivat, mistä on kyse. Elokuva siis rakentaa mysteeriä asioiden ympärille, jotka edellisleffat nähneellä katsojalla on täysin tiedossa. Sentään teknisiltä ansioiltaan elokuva on ihan menevä. Se on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat pääasiassa oivat ja suuri osa demonimaskeerauksista toimii. Äänimaailma luottaa aivan liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, eikä säveltäjä Joseph Bishara saa aikaiseksi mitään mielenkiintoista musiikeillaan.

Yhteenveto: Insidious: The Red Door on aika kehno kauhuraina, jossa Patrick Wilson osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä kameran edessä. Iso osa kestosta käytetään kömpelösti ohjattuun isä-poika-draamaan, josta olisi voinut saada jotain kiinnostavaa irti, mutta joka jää turhauttavan latteaksi. Kauhupuolta joutuu odottamaan yllättävänkin kauan ja valitettavasti se tuottaa ison pettymyksen. Todellisen jännitteen ja pelkotunteiden sijaan elokuva luottaa pelkkiin kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Kauhukohtaukset ovat mielikuvituksettomia ja jopa aika tylsiä. Erityisen tylsä on elokuvan käsikirjoitus. Jostain kumman syystä tarina on rakennettu mysteerin ympärille, jonka paljastukset katsoja tietää, jos edelliset leffat on nähty. On pitkäveteistä seurata yli tunnin ajan, kun Dalton ja Josh pohtivat, mitä kummia he ovat alkaneet näkemään ja muistelevat, mitä oikein tapahtui yhdeksän vuotta sitten? Näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan ja tuotannolliset puolet eivät paljoa säväytä pöljien ääniefektien ja teatterimaisten lavasteiden kanssa. Siitä huolimatta, että Insidious: The Red Door palaa takaisin elokuvasarjan juurille, ei se ole paljoa parempi kuin edellisosa, kökkö The Last Key. Elokuvaa mainostetaan huipennusosana, mutta jos se menestyy, tuskinpa Insidious-saaga päättyy tähän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Insidious: The Red Door, 2023, Sony Pictures Entertainment, Screen Gems, Stage 6 Films, Blumhouse Productions, Alliance

Arvostelu: Moonfall (2022)

MOONFALL

Ohjaus: Roland Emmerich

Pääosissa: Patrick Wilson, Halle Berry, John Bradley, Charlie Plummer, Michael Peña, Kelly Yu, Eme Ikwuakor, Carolina Bartczak, Maxim Roy ja Donald Sutherland

Genre: scifi, jännitys

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Moonfall on Roland Emmerichin uusi katastrofielokuva, joka pohjautuu löyhästi Christopher Knightin ja Alan Butlerin kirjaan Who Built the Moon? vuodelta 2005. Alun perin Emmerich ryhtyi työstämään elokuvaa Universal Picturesin kanssa, mutta yhteistyö päättyi nopeasti ja Emmerich alkoi etsiä yksityisiä rahoittajia filmilleen. Hän sai lopulta kasaan yli 130 miljoonan dollarin budjetin, tehden leffastaan yhden kaikkien aikojen kalleimmista indie-tuotannoista. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2020 ja nyt Moonfall saapuu Suomen elokuvateattereihin. Itse en juurikaan innostunut, kun kuulin Emmerichin työstävän jälleen uutta katastrofileffaa. Elokuvan trailerit eivät myöskään vakuuttaneet, mutta kävin silti katsomassa Moonfallin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun Kuu poistuu kiertoradaltaan ja lähtee syöksymään kohti Maata, astronautit Brian Harper ja Jocinda Flower yrittävät yhdessä salaliittoteoreetikko K.C. Housemanin kanssa keksiä keinon pelastaa ihmiskunnan lähestyvältä tuholta.

Patrick Wilson ja Halle Berry näyttelevät astronautteja Brian Harperia ja Jocinda Fowleria, jotka joutuvat keskelle ihmiskuntaa uhkaavaa tuhoa, samalla kun he yrittävät korjata vaikeat perhesuhteensa ja uransa. Harper sai potkut NASA:sta, minkä takia hänen vaimonsa (Carolina Bartczak) lähti uuden miehen (Michael Peña) matkaan ja pariskunnan poika Sonny (Charlie Plummer) on kasvanut aikamoiseksi ongelmalapseksi. Fowlerilla taas on vaikeuksia ex-miehensä (Eme Ikwuakor) kanssa, samalla kun hänen pitää ottaa vastuuta ihmiskunnan pelastusoperaatiosta. Wilson ja Berry ovat urallaan tehneet useita hyviä rooleja, mutta harmillisesti nämä eivät kuulu niihin. Kumpikin hoitaa hommansa tylsällä automaattivaihteella, näyttämättä oikein mitään innostusta projektia kohtaan.

     Sivunäyttelijöidenkään työssä ei ole pahemmin kehumista. Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu John Bradley tekee kiusallisen huonoa työtä stereotyyppisenä salaliittoteoreetikko K.C. Housemanina, jonka pitäisi toimia filmin huumorihahmona. Karismaattinen Donald Sutherland käy pikaisesti kääntymässä parin minuutin kohtauksessa, onnistuen vain lisäämään mädän omenan filmografiaansa. Yleensä mainiosta Peñasta ei saada mitään irti.

Moonfall ei ole vain katastrofielokuva, se on elokuvallinen katastrofi, joka edetessään tappaa katsojan aivosoluja yhä vain tiheämpään tahtiin. Emmerich on tehnyt urallaan mainioita katastrofirainoja, kuten Independence Day - Maailmojen sodan (Independence Day - 1996) ja The Day After Tomorrow'n (2004) ja minun on pakko myöntää, että viihdyn ihan sujuvasti myös Godzillan (1998) ja 2012 (2009) parissa. Moonfall on kuitenkin sellainen pohjanoteeraus, että suorastaan hävettää. Tämän sekamelskan aikana ei riitä, että heittää aivot narikkaan - jopa silloin vähän päälle parituntisen tuhopornon katselu käy raskaaksi. Lähtökohtaisesti minulla ei ole mitään sitä ideaa vastaan, että Kuu irtautuisi kiertoradaltaan ja suuntaisi kohti Maata. Siinä on kelvollisen viihdepläjäyksen ainekset. Se ei kuitenkaan ole riittänyt Emmerichille, vaan hän on tunkenut elokuvansa täyteen yhä vain typerryttävämpiä ideoita, jotka huonontavat elokuvaa hetki hetkeltä.

Sen lisäksi, että kyseessä on ärsyttävän tyhmä elokuva, on Moonfall myös erittäin kömpelösti pistetty kasaan. Tarinankerronta hyppelee minkä ehtii ja jatkuvasti tuntuu siltä, että kohtauksia puuttuisi välistä. Kun ihmisille paljastuu, mitä on tapahtumassa, on seuraavassa kohtauksessa kaupunki jo tuhoutunut ryöstelyiden takia. Kaikki hoidetaan hätäisesti, mutkat oiotaan suoriksi ja hahmot yhtäkkiä vain tietävät asioita, koska ei ole aikaa selityksille. Hölmöt jutut kuitataan vain nopeasti repliikillä, että tuntemamme fysiikan lait eivät päde enää.

Iso ongelma elokuvassa on, ettei se saanut minua välittämään hahmoista. Toisen puoliskonsa aikana filmi seuraa hahmoja niin avaruudessa kuin Maassa. Maan kohtaukset ovat toki tärkeitä, sillä siellä on ihmisiä, joista päähenkilöt välittävät, minkä takia myös katsojan pitäisi jännittää, että onnistuvatko astronautit operaatiossaan, pelastaakseen rakkaansa. Minua ei kuitenkaan pätkääkään kiinnostanut, kuka selviää ja kuka kuolee. Maassa tapahtuvat kohtaukset myös venyttävät elokuvaa liian pitkäksi. Siinä, missä alkupäässä hypitään liikaa eteenpäin, loppupäässä junnataan liikaa paikoillaan. Maan hahmoille tapahtuvat takaiskut ovat toinen toistaan turhauttavampia. Jossain kohtaa huomasin jopa toivovani, että Kuu vain tuhoaisi kaiken. 

Roland Emmerichille on selvästi muodostunut ongelma, että hänen pitäisi jatkuvasti onnistua ylittämään itsensä. Hänen pitäisi jatkuvasti tarjota isompaa ja näyttävämpää tuhoa. Moonfall tuntuu kuitenkin ohjaajan laiskimmalta työltä tähän asti. Emmerich lainailee hävyttömästi paljon muilta (elokuvan alusta on vaikea olla saamatta mielleyhtymiä Gravityyn, 2013), tuomatta oikein mitään omaa ja kiinnostavaa enää peliin. Hänen, Harald Kloserin ja Spenser Cohenin työstämä käsikirjoitus on suorastaan surkea. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Mukana on hyvää kuvausta, oivallisia lavasteita ja hyvin rymisteleviä ääniefektejä, mutta leikkaus on tönkköä ja erikoistehosteiden taso vaihtelee villisti pitkin leffaa. Jotkut tuhokohtaukset näyttävät hienoilta, osa taas keskeneräisiltä.

Yhteenveto: Moonfall on katastrofaalinen tuhorymistely, joka hämmentää kerta toisensa perään typerillä ratkaisuillaan. Pohjaidea Maata kohti syöksyvästä Kuusta on vielä varsin veikeä ja siitä saisi leivottua kelpo viihdepläjäyksen. Simppeli idea ei kuitenkaan ole riittänyt Roland Emmerichille, joka on tunkenut elokuvansa täyteen toinen toistaan hölmömpiä ideoita, jotka tekevät elokuvasta alati surkeamman. Filmi on myös tarinankerronnaltaan kehno. Ensimmäinen puolisko hyppii liian kovalla vauhdilla eteenpäin, kun taas toinen puolisko junnaa paikoillaan ja keksii yhä vain tyhmempiä takaiskuja venyttääkseen finaalia. Näyttelijät eivät ole kummoisia tylsissä rooleissaan, eikä erikoistehosteissakaan ole kehumista. Paikoitellen leffa näyttää jopa viimeistelemättömältä. Jos haluaa jättää aivot kotiin ja käydä katsomassa isoa tehostemekastusta valkokankaalta, Moonfall voi juuri ja juuri viihdyttää silloin tällöin. Emmerichillä on ideanaan tehdä jopa kaksi jatko-osaa elokuvalle, mutta olen iloinen, että leffa on flopannut tuntuvasti teatterikierroksellaan, eikä jatkosta siksi kannata haaveilla. Voin vain kuvitella, kuinka idioottimaisia juttuja Emmerich olisi jatko-osiin tunkenut...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Moonfall, 2022, Lionsgate, Centropolis Entertainment, AGC Studios, H Brothers, Huayi Brothers Media, Street Entertainment, UK Moonfall

Arvostelu: Kirottu 3: Paholaisen vallassa (The Conjuring: The Devil Made Me Do It - 2021)

KIROTTU 3: PAHOLAISEN VALLASSA

THE CONJURING: THE DEVIL MADE ME DO IT

Ohjaus: Michael Chaves

Pääosissa: Vera Farmiga, Patrick Wilson, Ruairi O'Connor, Julian Hilliard, Sarah Catherine Hook, Shannon Kook, Eugenie Bondurant, John Noble, Keith Arthur Bolden, Ronnie Gene Blevins, Sterling Jerins ja Steve Coulter

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Kirottu (The Conjuring - 2013) oli suuri menestys, jonka ympärille ryhdyttiin heti rakentamaan kokonaista elokuvauniversumia. Jo ennen Kirottu 2:a (The Conjuring - 2016) ilmestyi demonisesta nukesta kertova Annabelle (2014). Pian Kirottu 2:n ilmestymisen jälkeen alkoi kolmannen osan suunnittelu, mutta sitä ennen ilmestyivät Annabellen esiosa Annabelle: Creation (2017) ja jatko-osa Annabelle Comes Home (2019), Kirottu 2:ssa esitellystä Valak-demonista kertova Nunna (The Nun - 2018) ja meksikolaiseen kansantaruun pohjautuva Itkevän naisen kirous (The Curse of La Llorona - 2019). Kolmannen Kirottu-elokuvan kuvaukset käynnistyivät kesällä 2019 ja sen oli tarkoitus ilmestyä syksyllä 2020, mutta koronaviruspandemian suljettua elokuvateatterit ympäri maailman, julkaisua täytyi siirtää. Nyt The Conjuring: The Devil Made Me Do It, eli suomalaisittain Kirottu 3: Paholaisen vallassa saa vihdoin ensi-iltansa. Vaikka sekaan on mahtunut mätiä omenoita, olen pääasiassa pitänyt Kirottu-elokuvauniversumista ja yhä uusia lisäosia katsellessa olen pohtinut, milloin viimein pääsisimme näkemään jatkoa itse varsinaisille Kirottu-leffoille? Olinkin innoissani, kun pääsin vihdoin katsomaan Kirottu 3: Paholaisen vallassa sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1981 Arne Johnson murhaa vuokranantajansa ja joutuu vankilaan, tuomioistuimen harkitessa rangaistukseksi kuolemantuomiota. Ed ja Lorraine Warren ovat kuitenkin varmoja, että Arne oli murhateon aikana demonisen olennon riivaama ja heidän täytyy keksiä keinot todistaa Arnen syyttömyys ja päihittää häntä vallassaan pitävä paholainen, ennen kuin on liian myöhäistä.

Vera Farmiga ja Patrick Wilson palaavat neljättä kertaa rooleihinsa paranormaaleja tapauksia selvittävänä Warrenin pariskuntana Lorrainena ja Edinä, tehtyään viimeksi vain lyhyet näyttäytymiset parin vuoden takaisessa Annabelle Comes Homessa. Jälleen kerran niin nämä näyttelijät kuin heidän hahmonsa toimivat erinomaisesti. Farmigan ja Wilsonin kemiat ovat kohdanneet heti ensimmäisestä Kirotusta lähtien täydellisesti ja he tuovatkin filmiin sydämen ja sielun kaikkien kauheuksien keskelle. Edin ja Lorrainen välinen rakkaus tuntuu käsinkosketeltavan aidolta ja hahmot ovat kenties vieläkin pidettävämpiä, jolloin heidän uusiin demonisiin koettelemuksiin hyppää taas innolla (ja jännittyneenä) mukaan.

     Tutun kaksikon lisäksi elokuvassa nähdään myös Sterling Jerins pienessä roolissa Warrenien tyttärenä Judyna, Ruairi O'Connor poloisena Arne Johnsonina, joka suorittaa murhan paholaisen valtaamana, Sarah Catherine Hook Arnen tyttöystävänä Debbienä, Julian Hilliard Debbien pikkuveljenä Davidina, Keith Arthur Bolden poliisipäällikkö Clayna, John Noble entisenä pappi Kastnerina ja Shannon Kook Warreneita auttavana Drew'na. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan hyvin - erityisesti O'Connor vakuuttaa henkensä puolesta pelkäävänä Arnena, minkä lisäksi nuori Hilliard näyttää jo kolmatta kertaa taitonsa kauhun parissa, esiinnyttyään aiemmin Netflixin The Haunting of Hill House -sarjassa (2018) ja kosmisessa Color Out of Spacessa (2019).

Kirottu 3: Paholaisen vallassa ei lähde viivyttelemään kauhuosastonsa kanssa, vaan heittää niin Warrenit kuin katsojan heti ensiminuuteilla karmivan demonitapauksen äärelle. Siinä, missä kaksi edellistä Kirottua rakensivat hiljalleen kauhukertomustaan riivatun perheen kautta - kuinka he muuttavat uuteen asuntoon, huomaavat vähitellen asioiden olevan vinksallaan ja vasta noin puolessa välissä ottavat yhteyttä Warreneihin - tämä kolmas osa ottaa erilaisen lähestymistavan hyppäämällä yli tämän tutuksi tulleen kaavan. Samalla filmi poikkeaa edeltäjistään myös sillä, kuinka vähän se lopulta keskittyykään paholaisen piinaamiin perheenjäseniin ja nyt valokeilassa todella ovat itse Warrenit. Ja hyvä niin. Tämän pariskunnan kokemia tapahtumia katsoja haluaakin nähdä ja heidän puolestaan sitä oikeasti jännittää. Arneakin seurataan aika ajoin, mutta pääasiassa kyseessä on Warrenien show.

Kyseessä on kyllä oivallinen kauhuelokuva, mutta silti täytyy sanoa, että minulle jäi pienesti ristiriitainen olo leffaa katsoessani ja vielä sen päätyttyä. Se onnistuu olemaan karmiva ja se pitää sisällään kenties parhaat kauhuleffojen päähenkilöt vuosikausiin, mutta samalla koin, että jatkuvasti jotain jäi uupumaan. Se viimeinen silaus. Jatkuvasti toivoin, että jotain mielenkiintoista asiaa olisi avattu enemmän tai jotain olisi viety pidemmälle. Erityisesti toivoin, että Arnen oikeuskäsittelyllä olisi saatu enemmän aikaan, sillä kyseessähän oli ihan aito oikeustapaus. Oli mitä mieltä tahansa demonien sun muiden olemassaolosta, vuonna 1981 Arne Johnson ihan oikeasti murhasi miehen ja oikeudessa sanoi toimineensa demonin riivaamana, mikä houkutteli tosielämän Ed ja Lorraine Warrenin tutkimaan tapausta. Warrenien puolelta tapauksen tutkimista kyllä esitellään onnistuneesti, mutta sitä oikeuspuolta olisi voitu esitellä enemmän. 

Kenties eniten minua jäi harmittamaan, ettei Kirottu 3: Paholaisen vallassa tarjoa mitään uutta, päheää ja pelottavaa kauhuhahmoa, joka jäisi kummittelemaan mielessä jälkikäteen. Sarjassa on aiemmin nähty Annabelle-nukkea ja Valak-nunnaa, jotka ovat molemmat nousseet jo nyt ikonisiksi kauhuolennoiksi, mutta heidän lisäksi sarjan varrella on nähty monenlaista hirvitystä Crooked Manista (joka yhä tarvitsisi oman elokuvansa) La Lloronaan ja ties mihin mörköihin, joita Annabelle Comes Homella oli tarjottavanaan. Tästä elokuvasta sellainen uupuu ja sellaista leffa mielestäni tarvitsisi. Toisaalta elokuvasta löytyy jo nyt ihan oivallinen antagonisti, mutta itse Arnen riivaama paholainen jätti minut kylmäksi.

Näistä kritiikeistäni huolimatta haluan vielä painottaa, että pidin kyllä Kirottu 3:sta. Se ei ole ihan kahden ensimmäisen Kirotun tasoinen kauhuteos, mutta sentään se ymmärtää olla parisen kymmentä minuuttia lyhyempi kuin ylipitkä Kirottu 2. Päheän kauhuolennon puuttumisesta huolimatta leffa sisältää useita mukavan karmivia kohtauksia ja erityisesti leffan alkupää sai minut jännittämään. Paikoitellen pelottelut luottavat liikaa koviin ääniin, jonkun yhtäkkiä syöksyessä pimeydestä kohti kameraa. Kikkaa käytetään ainakin pari kertaa liikaa, mutta sentään äkkisäikäytykset eivät olleet siitä typerimmästä päästä.

James Wan ei harmillisesti toimi elokuvan ohjaajana, vaan tällä kertaa hommaa hoitaa Itkevän naisen kirouksen ohjaaja Michael Chaves. Näin jälkikäteen ajateltuna kyseinen leffa taisikin toimia lähinnä testinä, jolla Wan pystyi näkemään, onko löytänyt seuraajansa Kirottu 3: Paholaisen vallassa puikkoihin. Chaves ei ole ohjaajana Wanin veroinen, mutta Wanin vaikutukset näkyvät selvästi Chavesin työssä. Lisäksi leffaa katsoessa on päivänselvää, että kauhuklassikko Manaaja (The Exorcist - 1973) on suuri inspiraation lähde Chavesille; niin paljon mukana on samanlaista kuvastoa Manaajasta. Kuvaukseltaan elokuva on todella tyylikäs sommitteluista kamera-ajoihin. Valaisu on mainiota, joskin Chaves luottaa liikaakin pimeyden tehoon kauhukohtauksissa. Tämän vuoksi aina, kun leffa siirtyi päiväsaikaan, koin tietyn huojennuksen tunteen, että nyt tuskin tapahtuu mitään karmivaa. Eikä Chaves harmillisesti lähde yllättämään ja poistamaan sitä tunnetta. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat vaikuttavat ja tiettyjä kovia ääniä ja kliseisiä demoninaksutuksia lukuunottamatta äänimaailma on hyvin rakennettu efekteistä sarjan luottosäveltäjä Joseph Bisharan mainiosti tunnelmoiviin musiikkeihin.

Yhteenveto: Kirottu 3: Paholaisen vallassa on hyvä kauhuelokuva, joskin siitä tuntuu jäävän jatkuvasti uupumaan se viimeinen silaus. Elokuva on täynnä vallan mainioita ideoita ja juttuja, mutta lähes kaikki jää pienesti puolitiehen. Aivan kuin filmi olisi yhä jotenkin keskeneräinen. Itseäni jäi myös harmittamaan, ettei leffa lähde edes yrittämään luoda uutta ja hienoa kauhuolentoa Kirottu-universumin liki kaikkien aiempien osien tavoin. Tämänkertainen vastus ajaa asiansa, mutta jälleen kerran jäin kaipaamaan sitä kunnon iskua. Heikkouksistaan huolimatta filmi on kyllä hyvä. Elokuva onnistuu välillä olemaan jännittävä, vaikka ohjaaja Michael Chaves luottaakin turhan paljon äkkisäikäytyksiin ja pimeyteen. Tarina pitää hyvin mukanaan ja kesto on sopivan napakka alle kahdessa tunnissa, jolloin tylsää hetkeä ei oikeastaan tule. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on oivallinen, mutta lopulta kaikkein parasta elokuvassa ovat sen päätähdet Vera Farmiga ja Patrick Wilson. He ovat täydelliset rooleissaan, heidän väliltä löytyy vahvaa kemiaa ja heidän hahmonsa ovat vielä mielenkiintoiset, jolloin heitä seuraa mielellään, tekivät he oikeastaan mitä tahansa yhdessä. Kaiken kaikkiaan suosittelen Kirottu 3: Paholaisen vallassa oikein lämpimästi tämän kauhu-universumin aiempien osien faneille. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä saaga seuraavaksi tarjoaa. Nunna 2 on tekeillä ja The Crooked Man -elokuva taitaa pyöriä jonkin sortin suunnittelussa. Itse olisin erityisen kiinnostunut näkemään filmit Annabelle Comes Homessa esitellyistä lautturista ja samurai-haarniskasta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.6.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com

The Conjuring: The Devil Made Me Do It, 2021, New Line Cinema, Atomic Monster, The Safran Company

Arvostelu: Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013)

RIIVATTU 2

INSIDIOUS: CHAPTER 2

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Rose Byrne, Patrick Wilson, Ty Simpkins, Barbara Hershey, Steve Coulter, Leigh Whannell, Angus Sampson, Andrew Astor, Danielle Bisutti ja Lin Shaye
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli suuri menestys, joten tietysti sille päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osan teossa kuitenkin kesti, sillä ohjaaja Wan ja käsikirjoittaja Leigh Whannell eivät alunperin innostuneet tarinan jatkamisesta ja Wan työsti parhaillaan toista kauhuelokuvaa, Kirottua (The Conjuring - 2013). Vihdoin alkuvuodesta 2012 Wan ja Whannell päättivät jatkaa tarinaa ja alkoivat työstämään jatko-osaa. Elokuvan kuvaukset alkoivat tammikuussa 2013 ja sen oli tarkoitus ilmestyä kesällä, mutta koska Kirottu ilmestyi silloin, Wan halusi antaa sen nauttia menestyksestään. Lopulta Insidious: Chapter 2, eli suomalaisittain Riivattu 2 sai ensi-iltansa syksyllä 2013 - Suomessa leffa tosin ilmestyi vasta seuraavana vuonna suoraan Blu-raylle ja DVD:lle. Elokuva oli vielä isompi hitti kuin edeltäjänsä, mutta sai heikomman vastaanoton kriitikoilta. Itse en ole koskaan aiemmin nähnyt filmiä, sillä en erityisemmin välittänyt ensimmäisestä Riivatusta, kun katsoin sen, joten minua ei kiinnostanut jatkaa sarjaa. Kuitenkin kun huomasin, että ensimmäinen osa täyttää nyt kymmenen vuotta, ajattelin että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Katsoin alkuperäisen Riivatun uudestaan ja koska pidin siitä paljon enemmän kuin edellisellä kerralla, tilasin Riivattu 2:n ja katsoin sen pari kuukautta ensimmäisen leffan jälkeen.

Josh ja Renai saivat poikansa Daltonin takaisin, mutta samalla jokin seurasi Joshia pois kuolleiden maailmasta ja alkaa piinaamaan perhettä.

Rose Byrne ja Patrick Wilson palaavat rooleihinsa Renai ja Josh Lambertina. Valitettavasti siinä, missä Byrne ja Wilson olivat edellisen osan kantava voima, tässä he eivät tarjoa kovin ihmeellisiä roolitöitä. Byrnen ongelmaksi koituu lähinnä se, ettei hänen Renai-hahmonsa saa paljoa tekemistä. Byrnen hommaksi jää lähinnä ryntäillä ympäri taloaan säikähtäneenä muutaman kohtauksen ajan. Wilson taas on hyvin kummallinen lähes koko elokuvan ajan. Tavallaan tämän ymmärtää, sillä Joshin on selkeästi vallanut jokin henkiolento, mutta Wilson ei silti oikein vakuuta. Hänen suorituksensa paranee loppua kohti, mutta parissa kohtaa hän on jopa huono. Myös Ty Simpkins ja Andrew Astor tekevät paluun pariskunnan lapsina. Simpkins pääsee tällä kertaa tekemään paljon enemmän Daltonina, mutta Astorin esittämä Foster jää yhä aika pienelle huomiolle.
     Yllättäen elokuvan oikeiksi tähdiksi nousevatkin Joshin äiti Lorraine (Barbara Hershey), paranormaaleja tapahtumia tutkiva kaksikko Specs (käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tucker (Angus Sampson), sekä uusi tuttavuus vanha Carl (Steve Coulter), joka työskenteli aikoinaan edellisessä leffassa kuolleen Elisen (Lin Shaye) kanssa. Carl on oikein mainio lisäys, vaikka hänen noppaleikkinsä saattavatkin vaikuttaa hieman pöhköiltä. Coulter on uskottava haamututkijana, minkä lisäksi on hienoa, että Whannell ja Sampson ovat hillinneet komediapuoltaan, kun heidän hahmonsa nousevat isompaan asemaan. Hershey on yhä kelpo osassaan ja kun leffassa syvennytään enemmän Joshin menneisyyteen, on ymmärrettävää, että Lorraine nostetaan paremmin esiin.

Riivattu 2 jatkaa lähes suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Lambertin perhe iloitsee Daltonin paluusta, mutta samalla he joutuvat poliisin kuulusteluun Elisen erikoisen kuoleman takia. Tämän lisäksi Josh alkaa käyttäytyä hyvin kummallisesti ja nopeasti perhe huomaa, ettei henkimaailma ole jättänyt heitä rauhaan. Yksi elokuvan ongelmista on, että hahmot eivät jostain syystä huomaa, kuinka selvästi jokin on riivannut Joshin. Leffa käyttää ihan liian kauan aikaa siihen, että hahmot yrittävät selvittää, kuka tappoi Elisen, vaikka katsoja on tiennyt sen jo edellisen elokuvan lopusta saakka. Filmissä on muutenkin tehty kummallisia ratkaisuja - joitakin jotka jopa sotivat ensimmäisen Riivatun tapahtumia vastaan. Tämän lisäksi elokuvassa nähdään vähän väliä ties mitä hölmöyksiä, minkä takia leffa ei onnistu pelottamaan toivotulla tavalla. Jotkut hetket ovat niin pöhköjä, ettei leffaa vain voi ottaa tosissaan, eivätkä säikäytykset enää tehoa. Kuten sanoin jo ensimmäisen Riivatun arvostelussani, vaikka leffa sisältäisi henkiolentoja, demoneita ja mitä lie riivauksia, jossain kohtaa tulee raja vastaan, minkä jälkeen homma alkaa muuttua enemmän fantasiasaduksi ja Riivattu 2 ylittää rajan todella usein.

Elokuva kyllä sisältää joitain onnistuneen karmivia hetkiä, mutta suurimmaksi osaksi leffa ei todellakaan ole yhtä jännittävä tai pelottava kuin edeltäjänsä. Onkin siis onni, että tarinaan on lisätty kiehtovaa mysteerisyyttä Lorrainen, Carlin, Specsin ja Tuckerin tutkiessa, mikä on ottanut Joshin haltuunsa ja ketkä ovat valkoisiin pukeutunut nainen ja mustiin pukeutunut morsian, mitkä liittyvät outoihin tapahtumiin. Mysteerisyydellään leffa onnistuu pitämään katsojansa mukanaan tarpeeksi hyvin, jolloin hölmöyksistä ei välitä ihan niin paljoa elokuvan aikana. Vasta kun leffaa alkaa tosissaan pohdiskelemaan, sen pöhköydet nousevat mieleen. Mysteerisyyden lisäksi toinen erittäin kiehtova ratkaisu on, miten jatko-osa yhdistyy ensimmäisen osan tapahtumiin. Elokuva leikittelee näin hauskasti katsojan kanssa ja filmin päätyttyä tekisi heti mieli katsoa ensimmäinen osa uudestaan, sillä jotkut sen kohtaukset näkee täysin eri valossa Riivattu 2:n jälkeen.

Elokuvan ongelmat johtuvat varmasti siitä, ettei ohjaaja Wania ja käsikirjoittaja Whannellia kiinnostanut tarinan jatkaminen. Tämän lisäksi Wanilla oli työn alla toinenkin kauhuleffa Kirottu, mihin hän panosti huomattavasti enemmän. Näistä asioista huolimatta kaksikko on kuitenkin keksinyt oivaa jatkoa kertomukselleen ja kohdat, joissa filmi todella linkittyy ensimmäiseen osaan, tuntuvat siltä kuin kaksikko olisi suunnitellut jatkoa jo alkuperäistä Riivattua tehdessään. Wan taitaa hyvin karmivan ilmapiirin luomisen, eikä luota hölmöihin böö-säikäytyksiin (vaikka niitäkin toki on), mutta Whannellin käsikirjoituksen pöhköydet saavat Wanin työn kärsimään. Mukana on jopa täysin tyhmiä repliikkejä, mitkä olisi viimeistään leikkauksessa pitänyt älytä karsia pois. Muuten leikkaus on sujuvaa, eikä aika ehdi käymään pitkäksi. Riivattu 2 on myös erittäin taidokkaasti kuvattu ja pidän paljon siitä, että Wan haluaa usein näyttää koko huoneen, jolloin katsoja jännittää, milloin jostakin pomppaa esiin jotain pelottavaa. Lavastus on taidokkaasti toteutettu, mutta maskeerauksen taso heittelee. Jotkut maskeeraukset ovat todella karmivia, kun taas toiset ovat hieman keskeneräisiä ja hutiloiden tehtyjä. Edellisen osan punanaamademonin tasolle ei onneksi kuitenkaan vajota. Äänimaailma on erinomaisesti luotu ja Wanin luottosäveltäjä Joseph Bishara on saanut aikaan mukavaa tunnelman lisäystä musiikeillaan.

Yhteenveto: Riivattu 2 jää harmillisen keskinkertaiseksi kauhutekeleeksi. Filmi jatkaa hyvin Joshin ja Renain tarinaa, minkä lisäksi mukaan on saatu mukavaa mysteerisyyden tuntua, mutta pelottavaksi leffaa on vaikea kutsua. Paikoitellen ohjaaja James Wan onnistuu luomaan karmivaa ilmapiiriä, mutta joka kerta käsikirjoituksen hölmöydet vetävät katsojan pois tästä tunnelmasta. Filmi ylittää jatkuvasti sen rajan, jolloin yliluonnollisuudet muuttuvat ihan höpönlöpöksi, eivätkä demonit sun muut tunnu enää pelottavilta. Elokuva myös käyttää ihan liikaa aikaa siihen, kun hahmot yrittävät selvittää asiaa, minkä jokainen edellisen Riivatun nähnyt jo tietää. Visuaalisesti kyseessä on kuitenkin tyylikäs teos, vaikka maskeerauksia olisi voinut vielä parannella. Näyttelijät tekevät myös kelpo työtä, vaikkei Rose Byrne saakaan paljoa tekemistä, eikä Patrick Wilson ole kovin vakuuttava. Riivattu 2:n katsoo kyllä ainakin kerran ihan sujuvasti, mutta ei sitä tarvitse toista kertaa nähdä. Sen sijaan filmin linkit alkuperäiseen Riivattuun ovat niin kiinnostavat, että Riivattu 2:n jälkeen haluaisi katsoa sen uudestaan. Kavereiden kanssa vietettävään säikyttelyiltaan Riivattu 2 sopii täysin passelisti. Elokuvan lopussa annetaan vielä vahvasti vinkkiä jatkosta. Tämä tuntuu kuitenkin täysin päälleliimatulta kohtaukselta, minkä olisi hyvin voinut jättää lopputekstien jälkeen nähtäväksi pätkäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: Chapter 2, 2013, FilmDistrict, Stage 6 Films, Entertainment One, Blumhouse Productions, Alliance Films UK Limited, Room 101