maanantai 26. lokakuuta 2020

Arvostelu: Insidious: The Last Key (2018)

INSIDIOUS: THE LAST KEY



Ohjaus: Adam Robitel
Pääosissa: Lin Shaye, Angus Sampson, Leigh Whannell, Kirk Acevedo, Spencer Locke, Caitlin Gerard, Bruce Davison, Josh Stewart, Tessa Ferrer, Ava Kolker, Hana Hayes, Pierce Pope, Thomas Robie ja Javier Botet
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli kritiikistä huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) ja Insidious: Chapter 3 (2015) olivat vielä edellistä osaa isompia hittejä, joten neljännen osan suunnittelu lähti nopeasti käyntiin kolmannen osan ilmestyttyä. Kolmannen osan ohjannut ja käsikirjoittanut Leigh Whannell päätti tällä kertaa pysyä vain kirjoittajana (minkä lisäksi hän esittää yhtä filmisarjan hahmoista), jolloin uudeksi ohjaajaksi valittiin vain yhden kauhuleffan aiemmin tehnyt Adam Robitel. Kuvaukset alkoivat elokuussa ja lopulta Insidious: The Last Key sai ensi-iltansa monissa maissa tammikuussa 2018, mutta Suomen teattereihin tämäkään Insidious-filmi ei päässyt. Elokuva sai edellisiä osia kehnommat arvosanat kriitikoilta, mutta se nousi sarjan menestyneimmäksi osaksi rahallisesti. Itse tutustuin sarjaan keväällä 2016, kun katsoin ensimmäisen Riivatun. En erityisemmin välittänyt leffasta, enkä siis katsonut sen jatko-osia. Kuitenkin The Last Keyn ilmestyttyä vuokrattavaksi Suomessa ja ensimmäisen Riivatun täyttäessä kymmenen vuotta, ajattelin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Uudelleenkatselulla pidin Riivatusta enemmän, mutta sen kaksi jatko-osaa olivat aika keskinkertaiset. Aloitinkin Insidious: The Last Keyn katselun hieman skeptisenä.

Paranormaaleja tapahtumia tutkiva Elise Rainier lähtee selvittämään Ted Garza -nimisen miehen talossa tapahtuvia outouksia. Eliselle selviää, että talo on hänen lapsuudenkotinsa, eivätkä hänen vanhat painajaisena ole kadonneet minnekään...




Lin Shaye palaa neljättä kertaa vanhan Elisen rooliin ja tällä kertaa hänet on nostettu oikein kunnolla pääosaan. Elokuvan tarinasta onkin pyritty tekemään mahdollisimman henkilökohtainen hänelle ja filmi syventyy entistä paremmin hänen menneisyyteensä (Eliseä lapsena esittää Ava Kolker ja teininä Hana Hayes). Hahmon taustojen avaaminen on mielenkiintoista, mutta muuten Elise tuntuu täysin samalta kuin edellisissä osissa - paitsi että kenties hieman tylsemmältä, sillä olemme nähneet saman jo muutamaan otteeseen. Shaye on edelleen mainio roolissaan, mutta hänen työtään hankaloittaa hänelle kirjoitetut kömpelöt repliikit. En usko, että kukaan saisi useita hänelle kirjoitettuja vuorosanoja kuulostamaan luonnolliselta.
     Elise ottaa tietysti mukaansa apurinsa Specsin (käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tuckerin (Angus Sampson), jotka eivät tällä kertaa toimi lähes ollenkaan. Whannell yrittää leffa leffalta nostaa heidän hahmojaan isompaan rooliin ja tuo yhä vain enemmän huumoria mukaan, mutta huumori on niin kehnosti istutettu, että tämä tekee elokuvan seuraamisesta paikoitellen todella kiusallista. Hahmot rikkovat usein jännityksen, minkä lisäksi heille kirjoitettu juonikuvio koskien kahta nuorta naista (Spencer Locke ja Caitlin Gerard) on lähinnä myötähäpeällistä seurattavaa. Hahmot toimivat parhaiten - vai pitäisikö sanoa "ainoastaan" - silloin, kun he ovat vain hiljaa ja seuraavat Eliseä hieman pelokkaina.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Elisen lapsuudenkodissa asuva Ted Garza (Kirk Acevedo), sekä takaumissa esiintyvät Elisen isä (Josh Stewart) ja äiti (Tessa Ferrer), sekä pikkuveli Christian, jota esittävät Bruce Davison, Pierce Pope ja Thomas Robie. Ted vaikuttaa aluksi aika tylsältä tapaukselta, mutta hänestä onneksi löydetään mielenkiintoisia puolia elokuvan aikana. Stewart on oiva valinta inhottavan isän osaan, kun taas Ferreristä löytyy tarvittavaa lämpöä huolehtivaksi äidiksi.




Elisen menneisyyttä koskevat takaumat ovat selvästi parasta elokuvassa ja filmi olisi varmaan parempi, jos se olisikin kertonut pelkästään hänen nuoruudestaan; kuinka Elise alkaa ymmärtämään kykyjään ja kuinka hän joutuu kasvamaan ympäristössä, joka ei ymmärrä niitä. Tämän sijaan saammekin aika lailla sitä samaa kuin edellisissäkin osissa, mutta paljon laiskemmin toteutettuna. Syyt tästä asetan Whannellin harteille. Hänen käsikirjoituksensa on kömpelö, sanoisinko jopa että huono. Hän ei ole vain egopullisteluna nostanut omaa hahmoaan isompaan rooliin, tuonut mukaan typerää huumoria pilaamaan pienenkin jännityksen ja pistänyt Shayen toistamaan yhä uudestaan ja uudestaan tönkköä dialogia, vaan hänen kirjoittama tarinansa kompastelee pahasti. Elokuva alkaa pitkällä prologilla Elisen lapsuudesta, kunnes se siirtyy nykyaikaan (tai no, tarkemmin vuoteen 2010, sillä leffa tapahtuu Insidious: Chapter 3:n ja alkuperäisen Riivatun välissä) ja katsoja uskoo oikean tarinan käynnistyvän. Puolessa välissä leffaa taas tapahtuu jotain isoa, mitä en tietenkään paljasta, mutta sanon vain, että sen jälkeen tarina lähtee kulkemaan ihan uusiin suuntiin ja itse huomasin ajattelevani, että nytkö se oikea tarina vasta alkaa?

Insidious: The Last Key tuotti myös ison pettymyksen sillä, ettei se ole kovinkaan pelottava tai jännittävä elokuva. Elisen lapsuutta käsittelevä alku ja eräs matkalaukkuihin liittyvä kohtaus ovat onnistuneen karmivia, minkä lisäksi filmin päädemoni on häijy ilmestys, mutta muuten elokuva on vain täynnä kovia ääniä, jotka säpsäyttävät, mutteivät oikeasti pelota. Leffa viljelee laiskoja äkkisäikäytyksiä ja alkaa myös kierrättämään samanlaisia pelotteluja, kun se ei enää jaksa yrittää yhtään. Edellisissä Insidious-arvosteluissani olen kirjoittanut, etten erityisemmin pidä osioista, joissa hahmot menevät henkimaailmaan, sillä silloin elokuvat muuttuvat enemmän fantasiaksi ja kadottavat kauhun lähes kokonaan, ja sama tapahtuu tietty myös tässä. The Last Keyssä on jopa sarjan huonoin henkimaailmavisiitti. Loppuhuipennukseksi tarkoitettu osio tuntuu lopettavan yrittämisen kokonaan ja homma muuttuu naurettavan typeräksi. Lopun täytyy tietty myös yhdistää tämä leffa alkuperäiseen Riivattuun, jolloin katsojasta alkaa tuntua, että Elisen oma tarina olikin lopulta pelkkä pohjustus sarjan avauselokuvalle.




Tätä katsoessa tulee kyllä usein ikävä sarjan kaksi ensimmäistä osaa ohjannutta James Wania. Uusi ohjaaja Adam Robitel ei ole mitään kauhunero-Waniin verrattuna. Robitel hyödyntää kaikkein kliseisimpiä äkkisäikäytyksiä, joissa äänitehosteissa väännetään nupit kaakkoon. Robitelilla on vaikeuksia pitää pakettia kasassa ja lopulta hän epäonnistuukin. Sentään Insidious: The Last Key on oivallisesti kuvattu, minkä lisäksi kauhutalon lavasteet ja demonien maskeeraukset ovat tyylikkään karmivat. Valaisussa on paikoitellen ongelmia ja vaikka filmiä katsoisi illalla pimeässä huoneessa, verhot ikkunoiden peittona, on silti välillä vaikea saada selvää, mitä ruudulla oikein tapahtuu. Parit digiefektit ovat hieman silmiinpistävät, mutta muuten elokuva sentään näyttää hyvältä. Joseph Bishara toimii tämänkin Insidiouksen säveltäjänä ja on saanut aikaiseksi joitain painostavia ääniä, muttei mitään sen ihmeellisempää.

Yhteenveto: Insidious: The Last Key on harmillisen laiska ja epätoivoiselta tuntuva yritys jatkaa hyvin alkanutta kauhusarjaa. Isoimmat ongelmat löytyvät Leigh Whannellin huonosta käsikirjoituksesta, minkä on vaikea perustella olemassaoloaan. Whannell aloittaa kiinnostavia asioita, muttei osaa käsitellä niitä ja pilaa aika lailla kaiken rakentamansa. Filmi esitellään Elisen hahmotarinana, mutta se on lopuksi pelkkä pohjustus alkuperäiselle Riivatulle. Tarina saa kummallisen käänteen puolessa välissä ja tuntuu lähtevän täysin erikoisiin suuntiin. Läpi leffan yritys katoaa kokonaan ja elokuva menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Vain parissa kohtaa elokuva onnistuu luomaan jännitystä, mutta muuten se luottaa pelkkiin tylsiin äkkisäikäytyksiin. Vähäinenkin tunnelma rikotaan huonolla huumorilla ja loppuhuipennus lässähtää laiskojen ratkaisujen vuoksi. Lin Shaye yrittää parhaansa, mutta hän kokee suuria vaikeuksia puhua Whannellin kirjoittamia kökkörepliikkejä luontevasti. Sentään itse demoni on karmiva ilmestys. Muuten Insidious: The Last Key on huono elokuva, mikä saa lähinnä pohtimaan, että jos Wan ei palaa ohjaajaksi, sarjan voisi jo lopettaa kokonaan. Näin tuskin käy, sillä kuten alussa kerroin, kyseessä on koko Insidious-sarjan menestynein osa.




Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: The Last Key, 2018, Blumhouse Productions, Entertainment One, LStar Capital, Stage 6 Films


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti