Arvostelu: Escape Room: No Way Out (Escape Room: Tournament of Champions - 2021)

ESCAPE ROOM: NO WAY OUT

ESCAPE ROOM: TOURNAMENT OF CHAMPIONS

Ohjaus: Adam Robitel

Pääosissa: Taylor Russell, Logan Miller, Holland Roden, Indya Moore, Thomas Cocquerel, Carlito Olivero, Lucy Newman-Williams ja Deborah Ann Woll

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Pakohuonepeleihin perustuva kauhuelokuva Escape Room (2019) oli taloudellinen hitti, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2019 ja jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen ensi-iltaa on jouduttu siirtämään useaan otteeseen. Nyt Escape Room: Tournament of Champions tai kuten se saapui Suomeen nimellä Escape Room: No Way Out on ilmestynyt vihdoin teattereihin. Itse koin ensimmäisen Escape Roomin aika heikkona kauhurainana ja ehdinkin jopa unohtaa koko elokuvan, ennen kuin huomasin jatko-osan olevan tulossa. Toisin kuin yleensä, en käynyt katsomassa Escape Room: No Way Outia lehdistönäytöksessä ennakkoon, vaan vasta noin viikkoa ensi-illan jälkeen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.

Selviydyttyään hengissä kaameasta pakohuonepelistä, Zoey ja Ben yrittävät keksiä keinon tuhotakseen pelejä järjestävän Minos-yhtiön. Yritys kuitenkin johtaa kaksikon uuteen kauhistuttavaan peliin, jossa he taistelevat hengestään yhdessä muiden aiempien voittajien kanssa.

Taylor Russell ja Logan Miller palaavat rooleihinsa Zoeynä ja Beninä, ensimmäisen elokuvan ainoina selviytyjinä, jotka joutuvat nyt uuteen pakohuonepeliin. Ensimmäisen filmin tapahtumilla on ollut selvä vaikutus kumpaankin. Zoey haluaa vimmaisesti saada Minos-yhtiön vastaamaan teoistaan ja traumatisoitunut Ben pyrkii mahdollisimman hyvin olemaan tämän tukena. Russell ja Miller suoriutuvat ihan sujuvasti rooleistaan, mutta heidän hahmoista ei vieläkään erityisemmin välitä.

     Vielä vähemmän katsoja välittää uusista hahmoista, jotka joutuvat Zoeyn ja Benin kanssa peliin. Tällä kertaa kaikki pelaajat, Rachel (Holland Roden), Brianna (Indya Moore), Nate (Thomas Cocquerel) ja Theo (Carlito Olivero) ovat kertaalleen voittaneita, eikä yksikään ole innoissaan, kun he tajuavat Minosin ajaneen heidät uuteen ansaan. Yksikään hahmonelikosta ei herätä katsojan mielenkiintoa tai jaksamista välittää heidän kohtalostaan. Roden, Moore, Cocquerel ja Olivero tekevät parhaansa sillä, mitä heille tarjotaan, mutta se tarjottu ei ole kovin paljoa.

Onkohan Escape Room se seuraava liukuhihnalla tuotettu kauhuelokuvien sarja? Sellainen Sawien (2004-) tai Paranormal Activityjen (2007-) kaltainen tusinasarja, josta ilmestyy kerran vuodessa tai kahdessa uusi osa, joka on enemmän tai vähemmän pelkkää edellisen osan toistoa ilman sen kummempaa yritystä? Käsikirjoitus kopioidaan suoraan edellisestä osasta ja loppuhuipennuskin on vahingossa jäänyt lähes täysin identtiseksi? Tehdään halvalla ja kääritään helposti useammat kymmenet miljoonat dollarit lippuluukuilla? Jos on, niin enpä toisaalta pistä vastaan. Eivät nämä leffat millään tavalla hyviä ole, mutta olen kyllä nähnyt paljon huonompaakin. Ensimmäisen Escape Roomin tavoin myös jatko-osa No Way Out tai Tournament of Champions tai miksi sitä sitten haluaakaan kutsua, on ihan viihdyttävää kertakäyttötuubaa, jota tuskin muistaa enää muutaman päivän jälkeen.

Elokuvasta ja varsinkin sen käsikirjoituksesta löytyy rutkasti ongelmia. Mitäänsanomattomia ja hölmösti toimivia hahmoja, joiden elossa pysyminen on katsojalle yks hailee. Näiden hahmojen käymää yliselittävää dialogia, jossa huudetaan jatkuvasti kaikki mitä ruudulla nähdään, jottei kenellekään jää epäselväksi, että esimerkiksi välkkyviä salamoita täynnä oleva metrovaunu on sähköistetty. Naurettavan yliampuvia juttuja Minos-firman puolelta, jotka hyväksyäkseen katsojan täytyy jättää aivot narikkaan ennen elokuvasaliin saapumista ja sitten venyttää mielikuvitustaan äärirajoille. Tekijät ovat nimittäin venytelleet mielikuvitustaan, sillä jos jotain leffasta voi kehua, niin epäuskottavat pakohuonepelit ovat toinen toistaan veikeämpiä luomuksia. Vaikkei erityistä jännitettä elokuvasta löydy, näitä pelejä lukittuu silti seuraamaan. Varsinkin eräs pankkiin sijoittuva peli on mukaansatempaava. Leffaa katsoessaan voi tuumia, selviäisikö näistä pulmista itse elossa? Tuskin, mutta sitä voi silti tunkea suunsa täyteen popcornia ja hymähtää, samaan aikaan kun jonkun epäonnisen hahmon päälle sataa happoa.

Elokuvan ohjaajana toimii edellisenkin osan ohjannut Adam Robitel, joka ei onnistu rakentamaan jännitettä, mutta osaa sentään pitää filminsä tarpeeksi tiiviinä ja napakkana, ettei aika ehdi käydä pitkäksi. Käsikirjoitustiimiä ei paljoa voi muusta kehua kuin pelin eri huoneista, jotka lavastajat ovat toteuttaneet tyylikkäästi. Asut ja maskeeraukset ovat myös oivalliset, mutta erikoistehosteista huomaa paikoitellen pienehkön budjetin. Äänimaailma jyskyttää kelvollisesti Brian Tylerin ja John Careyn ylidramaattisia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Escape Room: No Way Out on ensimmäisen elokuvan tavoin heikkoa tusinakauhua, joka sentään viihdyttää kehnouksistaankin huolimatta tarpeeksi sujuvasti aina silloin tällöin. Yhä vain mielikuvituksellisemmiksi ja ennen kaikkea päättömämmiksi käyvät pakohuonepelit ovat toinen toistaan veikeämpiä ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hahmot ratkovat paineen alla erilaisia pulmia selvitäkseen. Kenenkään kohtalo ei kuitenkaan jaksa kiinnostaa. Jännitystä ei löydy ja lähinnä filmi on paikoitellen tahattoman huvittava. Näyttelijät yrittävät parhaansa sillä, mitä käsikirjoitus tarjoaa, mutta teksti on aika kömpelöä - etenkin yliselittelevien repliikkiensä puolelta. Sentään tekijät ovat älynneet tiivistää keston vain vajaaseen puoleentoista tuntiin, eikä aika käy pitkäksi, kun hahmoja riepotellaan vauhdilla vaarasta toiseen. Ei Escape Room: No Way Out hyvä leffa ole, mutta valehtelisin, jos sanon, etten viihtynyt edes hieman sen parissa. Jatko-osasta vihjaillaan vahvasti lopussa ja koska leffa on jo nyt tuottanut teattereissa budjettinsa takaisin yli kolminkertaisesti, on jatkoa aika varmasti tulossa. Kyllähän sen katsoo, milloin ikinä se sitten tuleekaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Escape Room: Tournament of Champions, 2021, Columbia Pictures, Original Film, Shaken Not Stirred, Moonlighting Films

Arvostelu: Insidious: The Last Key (2018)

INSIDIOUS: THE LAST KEY

Ohjaus: Adam Robitel
Pääosissa: Lin Shaye, Angus Sampson, Leigh Whannell, Kirk Acevedo, Spencer Locke, Caitlin Gerard, Bruce Davison, Josh Stewart, Tessa Ferrer, Ava Kolker, Hana Hayes, Pierce Pope, Thomas Robie ja Javier Botet
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli kritiikistä huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) ja Insidious: Chapter 3 (2015) olivat vielä edellistä osaa isompia hittejä, joten neljännen osan suunnittelu lähti nopeasti käyntiin kolmannen osan ilmestyttyä. Kolmannen osan ohjannut ja käsikirjoittanut Leigh Whannell päätti tällä kertaa pysyä vain kirjoittajana (minkä lisäksi hän esittää yhtä filmisarjan hahmoista), jolloin uudeksi ohjaajaksi valittiin vain yhden kauhuleffan aiemmin tehnyt Adam Robitel. Kuvaukset alkoivat elokuussa ja lopulta Insidious: The Last Key sai ensi-iltansa monissa maissa tammikuussa 2018, mutta Suomen teattereihin tämäkään Insidious-filmi ei päässyt. Elokuva sai edellisiä osia kehnommat arvosanat kriitikoilta, mutta se nousi sarjan menestyneimmäksi osaksi rahallisesti. Itse tutustuin sarjaan keväällä 2016, kun katsoin ensimmäisen Riivatun. En erityisemmin välittänyt leffasta, enkä siis katsonut sen jatko-osia. Kuitenkin The Last Keyn ilmestyttyä vuokrattavaksi Suomessa ja ensimmäisen Riivatun täyttäessä kymmenen vuotta, ajattelin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Uudelleenkatselulla pidin Riivatusta enemmän, mutta sen kaksi jatko-osaa olivat aika keskinkertaiset. Aloitinkin Insidious: The Last Keyn katselun hieman skeptisenä.

Paranormaaleja tapahtumia tutkiva Elise Rainier lähtee selvittämään Ted Garza -nimisen miehen talossa tapahtuvia outouksia. Eliselle selviää, että talo on hänen lapsuudenkotinsa, eivätkä hänen vanhat painajaisena ole kadonneet minnekään...

Lin Shaye palaa neljättä kertaa vanhan Elisen rooliin ja tällä kertaa hänet on nostettu oikein kunnolla pääosaan. Elokuvan tarinasta onkin pyritty tekemään mahdollisimman henkilökohtainen hänelle ja filmi syventyy entistä paremmin hänen menneisyyteensä (Eliseä lapsena esittää Ava Kolker ja teininä Hana Hayes). Hahmon taustojen avaaminen on mielenkiintoista, mutta muuten Elise tuntuu täysin samalta kuin edellisissä osissa - paitsi että kenties hieman tylsemmältä, sillä olemme nähneet saman jo muutamaan otteeseen. Shaye on edelleen mainio roolissaan, mutta hänen työtään hankaloittaa hänelle kirjoitetut kömpelöt repliikit. En usko, että kukaan saisi useita hänelle kirjoitettuja vuorosanoja kuulostamaan luonnolliselta.
     Elise ottaa tietysti mukaansa apurinsa Specsin (käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tuckerin (Angus Sampson), jotka eivät tällä kertaa toimi lähes ollenkaan. Whannell yrittää leffa leffalta nostaa heidän hahmojaan isompaan rooliin ja tuo yhä vain enemmän huumoria mukaan, mutta huumori on niin kehnosti istutettu, että tämä tekee elokuvan seuraamisesta paikoitellen todella kiusallista. Hahmot rikkovat usein jännityksen, minkä lisäksi heille kirjoitettu juonikuvio koskien kahta nuorta naista (Spencer Locke ja Caitlin Gerard) on lähinnä myötähäpeällistä seurattavaa. Hahmot toimivat parhaiten - vai pitäisikö sanoa "ainoastaan" - silloin, kun he ovat vain hiljaa ja seuraavat Eliseä hieman pelokkaina.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Elisen lapsuudenkodissa asuva Ted Garza (Kirk Acevedo), sekä takaumissa esiintyvät Elisen isä (Josh Stewart) ja äiti (Tessa Ferrer), sekä pikkuveli Christian, jota esittävät Bruce Davison, Pierce Pope ja Thomas Robie. Ted vaikuttaa aluksi aika tylsältä tapaukselta, mutta hänestä onneksi löydetään mielenkiintoisia puolia elokuvan aikana. Stewart on oiva valinta inhottavan isän osaan, kun taas Ferreristä löytyy tarvittavaa lämpöä huolehtivaksi äidiksi.

Elisen menneisyyttä koskevat takaumat ovat selvästi parasta elokuvassa ja filmi olisi varmaan parempi, jos se olisikin kertonut pelkästään hänen nuoruudestaan; kuinka Elise alkaa ymmärtämään kykyjään ja kuinka hän joutuu kasvamaan ympäristössä, joka ei ymmärrä niitä. Tämän sijaan saammekin aika lailla sitä samaa kuin edellisissäkin osissa, mutta paljon laiskemmin toteutettuna. Syyt tästä asetan Whannellin harteille. Hänen käsikirjoituksensa on kömpelö, sanoisinko jopa että huono. Hän ei ole vain egopullisteluna nostanut omaa hahmoaan isompaan rooliin, tuonut mukaan typerää huumoria pilaamaan pienenkin jännityksen ja pistänyt Shayen toistamaan yhä uudestaan ja uudestaan tönkköä dialogia, vaan hänen kirjoittama tarinansa kompastelee pahasti. Elokuva alkaa pitkällä prologilla Elisen lapsuudesta, kunnes se siirtyy nykyaikaan (tai no, tarkemmin vuoteen 2010, sillä leffa tapahtuu Insidious: Chapter 3:n ja alkuperäisen Riivatun välissä) ja katsoja uskoo oikean tarinan käynnistyvän. Puolessa välissä leffaa taas tapahtuu jotain isoa, mitä en tietenkään paljasta, mutta sanon vain, että sen jälkeen tarina lähtee kulkemaan ihan uusiin suuntiin ja itse huomasin ajattelevani, että nytkö se oikea tarina vasta alkaa?

Insidious: The Last Key tuotti myös ison pettymyksen sillä, ettei se ole kovinkaan pelottava tai jännittävä elokuva. Elisen lapsuutta käsittelevä alku ja eräs matkalaukkuihin liittyvä kohtaus ovat onnistuneen karmivia, minkä lisäksi filmin päädemoni on häijy ilmestys, mutta muuten elokuva on vain täynnä kovia ääniä, jotka säpsäyttävät, mutteivät oikeasti pelota. Leffa viljelee laiskoja äkkisäikäytyksiä ja alkaa myös kierrättämään samanlaisia pelotteluja, kun se ei enää jaksa yrittää yhtään. Edellisissä Insidious-arvosteluissani olen kirjoittanut, etten erityisemmin pidä osioista, joissa hahmot menevät henkimaailmaan, sillä silloin elokuvat muuttuvat enemmän fantasiaksi ja kadottavat kauhun lähes kokonaan, ja sama tapahtuu tietty myös tässä. The Last Keyssä on jopa sarjan huonoin henkimaailmavisiitti. Loppuhuipennukseksi tarkoitettu osio tuntuu lopettavan yrittämisen kokonaan ja homma muuttuu naurettavan typeräksi. Lopun täytyy tietty myös yhdistää tämä leffa alkuperäiseen Riivattuun, jolloin katsojasta alkaa tuntua, että Elisen oma tarina olikin lopulta pelkkä pohjustus sarjan avauselokuvalle.

Tätä katsoessa tulee kyllä usein ikävä sarjan kaksi ensimmäistä osaa ohjannutta James Wania. Uusi ohjaaja Adam Robitel ei ole mitään kauhunero-Waniin verrattuna. Robitel hyödyntää kaikkein kliseisimpiä äkkisäikäytyksiä, joissa äänitehosteissa väännetään nupit kaakkoon. Robitelilla on vaikeuksia pitää pakettia kasassa ja lopulta hän epäonnistuukin. Sentään Insidious: The Last Key on oivallisesti kuvattu, minkä lisäksi kauhutalon lavasteet ja demonien maskeeraukset ovat tyylikkään karmivat. Valaisussa on paikoitellen ongelmia ja vaikka filmiä katsoisi illalla pimeässä huoneessa, verhot ikkunoiden peittona, on silti välillä vaikea saada selvää, mitä ruudulla oikein tapahtuu. Parit digiefektit ovat hieman silmiinpistävät, mutta muuten elokuva sentään näyttää hyvältä. Joseph Bishara toimii tämänkin Insidiouksen säveltäjänä ja on saanut aikaiseksi joitain painostavia ääniä, muttei mitään sen ihmeellisempää.

Yhteenveto: Insidious: The Last Key on harmillisen laiska ja epätoivoiselta tuntuva yritys jatkaa hyvin alkanutta kauhusarjaa. Isoimmat ongelmat löytyvät Leigh Whannellin huonosta käsikirjoituksesta, minkä on vaikea perustella olemassaoloaan. Whannell aloittaa kiinnostavia asioita, muttei osaa käsitellä niitä ja pilaa aika lailla kaiken rakentamansa. Filmi esitellään Elisen hahmotarinana, mutta se on lopuksi pelkkä pohjustus alkuperäiselle Riivatulle. Tarina saa kummallisen käänteen puolessa välissä ja tuntuu lähtevän täysin erikoisiin suuntiin. Läpi leffan yritys katoaa kokonaan ja elokuva menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Vain parissa kohtaa elokuva onnistuu luomaan jännitystä, mutta muuten se luottaa pelkkiin tylsiin äkkisäikäytyksiin. Vähäinenkin tunnelma rikotaan huonolla huumorilla ja loppuhuipennus lässähtää laiskojen ratkaisujen vuoksi. Lin Shaye yrittää parhaansa, mutta hän kokee suuria vaikeuksia puhua Whannellin kirjoittamia kökkörepliikkejä luontevasti. Sentään itse demoni on karmiva ilmestys. Muuten Insidious: The Last Key on huono elokuva, mikä saa lähinnä pohtimaan, että jos Wan ei palaa ohjaajaksi, sarjan voisi jo lopettaa kokonaan. Näin tuskin käy, sillä kuten alussa kerroin, kyseessä on koko Insidious-sarjan menestynein osa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: The Last Key, 2018, Blumhouse Productions, Entertainment One, LStar Capital, Stage 6 Films

Arvostelu: Escape Room (2019)

ESCAPE ROOM

Ohjaus: Adam Robitel
Pääosissa: Taylor Russell, Deborah Ann Wolf, Nick Dodani, Jay Ellis, Tyler Labine, Logan Miller ja Yorick van Wageningen
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Escape Room perustuu nimensä mukaisesti escape roomiin, eli pakohuonepeliin, missä pelaajat lukitaan johonkin tilaan ja heidän täytyy ratkoa erilaisia arvoituksia päästäkseen sieltä pois. Ensimmäiset pakohuonepelit luotiin 2000-luvun alussa ja vähitellen niiden suosio on kasvanut, joten ei ole ihme, että joku keksi tehdä niistä elokuvan. Leffan teko lähti liikkeelle nimellä "The Maze", jolloin elokuvan oli tarkoitus sijoittua yksinkertaisesti labyrinttiin, mutta pakohuonepelivillityksen kautta tekijät muokkasivat käsikirjoitusta, uskoen sen parantavan filmin myyntiä. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2017 ja lopulta Escape Room sai maailmanensi-iltansa tammikuun ensimmäisellä viikolla. Elokuva sai teatterilevityksen monissa maissa, muttei Suomessa, mitä ihmettelin, sillä ajattelin leffan herättävän paljon kiinnostusta täälläkin. Filmi onkin vasta nyt saapunut tänne suoraan vuokrattavaksi ja myytäväksi, ja kun huomasin Escape Roomin löytyvän Blockbusterista, katsoin sen lähes välittömästi ystäväni kanssa.

Kuusi ihmistä saavat kutsun pakohuonepeliin, missä heidän täytyy etsiä vihjeitä ja ratkoa mysteereitä voittaakseen. Pian käy kuitenkin selville, että jos tässä pelissä häviää, ei pois pääse elävänä.

Kuten arvata saattaa, kun kyseessä on teineille suunnattu kauhujännäri, eivät hahmot ole kovinkaan kummoisia. Pakohuonepeliin päätyvät kuusi henkilöä ovat hieman hermostunut mutta reipas Amanda (Deborah Ann Wolf), nopeasti arvoituksiin turhautuva Ben (Logan Miller), hänen vastakohtansa eli pakohuonepelistä innostuva Danny (Nik Dodani), tympeä bisnesmies Jason (Jay Ellis), selvästi muita vanhempi Mike (Tyler Labine), sekä hiljainen Zoey (Taylor Russell). Hahmot eivät ole erityisen kiinnostavia, vaikka heille yritetäänkin luoda taustoja kömpelöiden takaumien kautta, eivätkä he ole edes kovin pidettäviä. Pääasiassa kaikki kohtelevat toisiaan kehnosti ja ongelmien syntyessä huutaminen vasta alkaakin. Näyttelijät hoitavat hommansa tarpeeksi hyvin, mutta hekin ovat tainneet tietää, etteivät katsojat tule kiinnostumaan heidän hahmojensa kohtaloista.

En todellakaan odottanut paljoa Escape Roomilta, kun aloin katsomaan sitä. Olin lukenut monien kommentteja, että kyseessä olisi yksi vuoden huonoimmista leffoista, joten odotukseni olivat todella alhaiset. Tämä johtikin hämmästyksekseni siihen, että olin jokseenkin positiivisesti yllättynyt elokuvan tasosta. Ei tämä siis hyvä filmi ole, mutta pelkäsin tämän olevan paljon huonompi. Jos ei lasketa mukaan sitä, etten välittänyt hahmoista lainkaan (itse asiassa kun peli alkoi, teimme kaverini kanssa listan, missä järjestyksessä arvelimme hahmojen kohtaavan traagisen loppunsa ja yhtä hahmoa lukuunottamatta arvasimme oikein), elokuva onnistui nappaamaan napakasti mukaansa ja piti mukanaan lähestulkoon loppuun saakka. Peliin päästään hyvin nopeasti ja itseäni kiehtoivat suuresti tekijöiden keksimät pakohuoneet ja kuinka ne monimutkistuivat pelin edetessä. Samalla herää tietty mysteeri siitä, kuka tai mikä on päättänyt järjestää sellaisen pelin, missä häviäjiä odottaa kuolema?

Joku saattaa tässä kohtaa pohtia, että Escape Roomhan kuulostaa Kuution (Cube - 1997) ja Sawin (2004) sekoitukselta ja sitähän se oikeastaan onkin. Kyseessä on kuitenkin harmillisesti lähes veretön filmi, missä häviäjien kohtalot näytetään oudon esiteiniystävällisesti. Elokuvan K-16 -ikäraja saattaa aiheuttaa aikuiskatsojissa ihmetystä, sillä pääasiassa tämä on tehty juurikin yläasteen aloittaville nuorille. Kuution ahdistavasta ilmapiiristä ei ole tietoakaan, eikä yksikään ansa ole yhtä rankka kuin Saweissa. Vaikka pidin pakohuonepelin nokkelista huoneista ja tarina piti sujuvasti mukanaan, olin pettynyt siihen, ettei Escape Room tarjonnut lainkaan kauhua tai edes pientä jännitystä. Lisäksi kun olin positiivisesti yllättynyt siitä, että elokuva onkin parempi kuin luulin, olin loppupäässä äärimmäisen pettynyt, kun paljastuu, mistä hommassa on kyse. Mitään paljastamatta sanon vain, että lopun ratkaisut ovat laiskoja ja todella antiklimaattisia. Ja sen sijaan, että filmi veisi "kauhukertomuksensa" päätökseen, alkaa se tietty vihjailemaan jatko-osasta. Valitettavasti se jatko, mitä tämä pohjustaa, ei kiinnosta minua tippaakaan.

Elokuvan on ohjannut Adam Robitel, joka onnistuu pitämään katsojan mielenkiintoa yllä, mutta joka ei saa luotua kummoista tunnelmaa mukaan. Robitel hoitaa hommansa osittain sujuvasti, muttei lopulta häikäise visiollaan. Käsikirjoituksen työstäneet Bragi F. Schut ja Maria Melnik eivät jaksaneet panostaa hahmoihin, mutta ovat sentään keksineet nokkelia ansahuoneita. Loppua he eivät kuitenkaan osanneet kirjoittaa. Escape Room on oivallisesti kuvattu ja leikkaus on sujuvaa. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä eri huoneiden kanssa, mutta digiefektit ovat paikoitellen liiankin kömpelöt. Äänimaailma on kelvollisesti rakennettu, mutta Brian Tylerin ja John Careyn säveltämät musiikitkaan eivät onnistu luomaan tunnelmaa.

Yhteenveto: Escape Room on kahden ensimmäisen näytöksensä ajan menevä ja mielenkiintoinen jännäri (ilman tosin sitä jännitystä), joka kuitenkin lässähtää pahasti loppuhuipennuksessaan. Filmi on kuin kiltti versio Kuutiosta ja Sawista, mikä jättää varmasti monet katsojat pettyneiksi lopputuloksesta. Pakohuonepelin huoneet ovat kiehtovia ja paikoitellen jopa kekseliäitä, mutta silti tuntuu vahvasti siltä, ettei leffa millään saavuta potentiaaliaan. Kauhua elokuva ei onnistu tarjoamaan, eikä tylsien hahmojen puolesta jaksa jännittää. Näyttelijät hoitavat hommansa tarpeeksi kelvollisesti, mutta selvää alisuorittamista on havaittavissa. Kaikesta huolimatta leffa pitää ihan kivasti mielenkiinnon yllä. Escape Room sopii parhaiten yläasteen aloittaneille esiteineille, jotka ovat vielä liian nuoria Kuution klaustrofobiseen tunnelmaan ja Sawin raakoihin ansoihin. Jatko-osa on kuulemma jo suunnitteilla, mutta tämän filmin pohjustama jatko ei ainakaan omaan korvaan kuulosta kovin houkuttelevalta...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Escape Room, 2019, Original Film

Yhteistyössä