Arvostelu: Wolf Man (2025)

WOLF MAN

Ohjaus: Leigh Whannell

Pääosissa: Christopher Abbott, Julia Garner, Matilda Firth, Sam Jaeger ja Ben Prendergast

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

Wolf Man perustuu vuoden 1941 kauhuklassikkoon Ihmissusi (The Wolf Man). Vuonna 2014 Universal Pictures ilmoitti tekevänsä elokuvauniversumin omistamistaan kauhuhahmoista (Dracula, Frankensteinin hirviö, näkymätön mies jne.) ja alkoi uuden ihmissusileffan suunnittelu. Aaron Guzikowski ryhtyi työstämään käsikirjoitusta, mutta vuonna 2016 hänet korvattiin David Callahamilla. Samana vuonna Dwayne Johnsonia huhuiltiin päärooliin ihmissudeksi. Universalin suunnittelema kauhu-universumi käynnistyi vuonna 2017 The Mummy -elokuvalla, mutta kun leffa oli niin kriitikoiden kuin katsojien haukkuma taloudellinen epäonnistuminen, yhtiö perui suunnitelmansa. Kun itsenäinen uudelleenfilmatisointi The Invisible Man (2020) olikin yllättäen kriitikoiden kehuma taloudellinen menestys, Universal päätti ryhtyä tekemään lisää itsenäisiä leffoja kauhuhahmoistaan. The Invisible Manin ohjaaja Leigh Whannell palkattiin tähänkin ohjaajaksi ja hän myös käsikirjoitti elokuvan yhdessä vaimonsa Corbett Tuckin kanssa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja nyt Wolf Man saapuu elokuvateattereihin. Itse pidin paljon The Invisible Manista ja olin kiinnostunut, mitä Whannell saisi aikaiseksi ihmissuden kanssa. Traileri ei kuitenkaan vakuuttanut minua ja julkaistut kuvat leffan ihmissudesta Universalin promotapahtumassa olivat mielestäni naurettavat. Kävinkin epäileväisin mielin katsomassa Wolf Manin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Perhe matkaa Oregoniin maatilalle, kun jokin ihmisen ja eläimen välimuotoa muistuttava otus alkaa jahdata heitä keskellä yötä.

Vastikään Kraven the Hunterissa (2024) pahista näytellyt Christopher Abbott ja Ozark-sarjasta (2017-2022) tuttu ja palkintoja kahminut Julia Garner näyttelevät Lovellin pariskuntaa, Blakea ja Charlottea. Kun Blake saa kuulla, että hänen isänsä on kuollut, he ottavat tyttärensä Gingerin (Matilda Firth) mukaansa ja matkaavat Blaken isän maatilalle Oregoniin pakkaamaan tavaroita. Reissu muuttuu kuitenkin todelliseksi painajaiseksi, kun metsässä heidän kimppuunsa hyökkää jokin otus, joka kulkee kahdella jalalla kuin ihminen, mutta joka käyttäytyy muuten kuin petoeläin... Abbott ja Garner suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, vaikka heille kirjoitettu dialogi onkin ajoittain todella tönkköä. Heidän väliltä ei löydy pahemmin kemiaa, mutta toisaalta tämä tukee sitä, että pariskunnalla on pidemmän aikaa ollut ryppyjä rakkaudessa. Abbott tulkitsee hahmonsa kehityskaarta onnistuneesti, kun taas Garner kasvattaa sujuvasti pelkotilojaan leffan edetessä. Nuori Firth ajaa passelisti asiansa, vaikka hänen tehtäväkseen jää lähinnä kiljua.

Jos odotat uuden Wolf Manin kertovan klassista ihmissusitarinaa, missä hahmoja vastassa on täydenkuun aikaan suden ja ihmisen yhdistelmäksi muuttuva hirviö, jonka voi pysäyttää vain hopealuodeilla, vastassa voi olla pettymys. Kuten The Invisible Manin kohdalla, myös tällä kertaa Leigh Whannell on pyöritellyt tutusta jutusta uudenlaisen kokemuksen, joka omalla kohdallani toimi pääasiassa yllättävän hyvin. The Invisible Manin tasolle ei päästä, mutta oli Wolf Man parempi kuin etukäteen pelkäsin ja onneksi, ONNEKSI aiemmin mainostettu ihmissusimaskeeraus ei ollut itse elokuvan visio hirviöstä ja leffassa tämä rujon näköinen susimies toimii oivallisesti.

Wolf Man on passelin yksinkertainen ja siksi varsin tehokas kauhupaketti. Hahmoesittelyjen jälkeen leffa viskaa aika nopeasti niin pääperheen kuin katsojan ihmissuden jahtaamaksi. Mörökölliä pidetään oivallisesti piilossa pitkään ja leffa onkin pelottavimmillaan silloin, kun katsoja on perheen kanssa jumissa Blaken isän talossa ja voit vain kuulla, kun susimies liikkuu ulkona, etsien pääsyä sisälle. Whannell kasvattelee kierroksia sujuvasti, joskin kun loppupäässä monsteria näytetään enemmän, muuttuu kauhun tunne lähinnä jännitteeksi, miten ihmeessä hahmot voisivat selvitä elävinä. Kekseliäs idea on esitellä toisinaan itse ihmissuden tapaa nähdä ja kuulla maailma. Kun ihmiset piileskelevät pilkkopimeässä, on kaameaa vaihtaa ihmissuden perspektiiviin, jonka silmät toimivat kuin yönäkökiikarit ja jonka korvat rekisteröivät oravan kipittävän puunrunkoa pitkin sadan metrin päästä. Muuntuminen ihmissudeksi taas tarjoaa oivaa ja paikoin aika ällöä body horroria.

Whannellin ohjaus toimii pääasiassa passelisti, mutta hänen ja hänen vaimonsa käsikirjoitus on ajoittain töksähtelevä. Dialogi tuntuu tosiaan raakilevedokselta, minkä lisäksi leffan tapa käsitellä sukupolvelta toiselle etenevää traumaa on hieman kömpelö, puhumattakaan hölmöstä tavasta, jolla elokuvan isoin käänne paljastetaan. Siksi onkin tärkeää, että Whannellin luoma ilmapiiri on karmiva, näyttelijät hoitavat tonttinsa hyvin ja että itse ihmissuden maskeeraus toimii. Elokuva on myös hyvin kuvattu ja kameratyöskentelyllä korostetaan muuntautumisen tuomaa vinksahtaneisuutta. Lavasteet ovat oivat ja valaisu suurimmaksi osaksi riittävää, jolloin katsoja näkee tarvittavan, vaikka lähes koko leffa tapahtuu keskellä yötä pimeällä maatilalla. Äänimaailma on passelisti rakennettu, eikä se luota liikaa kovaäänisiin böö-pelotteluihin. Benjamin Wallfischin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla, lisäten tarinan tiettyjä traagisia ja haikeita piirteitä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wolf Man, 2025, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Ground Control, Motel Movies, Waypoint Entertainment

Arvostelu: Insidious: The Red Door (2023)

INSIDIOUS: THE RED DOOR

Ohjaus: Patrick Wilson

Pääosissa: Ty Simpkins, Patrick Wilson, Sinclair Daniel, Rose Byrne, Andrew Astor, Hiam Abbass, Leigh Whannell, Angus Sampson ja Lin Shaye

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 16

James Wanin ohjaama kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli taloudellinen hitti, joka sai myös positiivista palautetta kriitikoilta. Jatko-osa Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) ja esiosat Insidious: Chapter 3 (2015) ja Insidious: The Last Key (2018) olivat kassamagneetteja, mutta saivat toinen toistaan kehnompia arvosanoja. Pian neljännen elokuvan ilmestyttyä alkoi viidennen osan suunnittelu ja hetken oli jopa idea tehdä leffa, jossa Insidious-sarja olisi yhdistynyt Sinister-kauhuelokuviin (2012-2015). Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja viidennelle osalle kynäiltiin tarina, joka jatkaisi kahden ensimmäisen elokuvan kertomusta. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Insidious: The Red Door saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän ensimmäistä Riivattua kelpo kauhuleffana, mutta muut Insidious-rainat ovat olleet keskinkertaisia tai suorastaan huonoja. Odotukseni eivät olleet korkeat viidettä osaa kohtaan, mutta kävin silti kiinnostuneena katsomassa sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa - lähinnä halutessani nähdä, kuinka näyttelijä Patrick Wilson suoriutuu esikoisohjauksestaan.

On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun Lambertin perhettä piinasivat painajaismaiset demoniolennot. Josh-isä ja Dalton-poika ovat hypnotisoitu unohtamaan astraaliprojektiokykynsä, mutta kun Tuleva-maailman pahat henget palaavat vainoamaan heitä, täytyy heidän saada vanhat lahjansa takaisin, päihittääkseen riivaajansa lopullisesti.

Insidious: Chapter 3:n ja Insidious: The Last Keyn keskityttyä muihin hahmoihin, Insidious: The Red Door palauttaa fokuksen takaisin Lambertin perheeseen, joka joutui alun perin pahojen henkiolentojen piinaamaksi Riivatussa. Elokuva sijoittuu aikaan yhdeksän vuotta Riivattu 2:n jälkeen ja paljon on ehtinyt tapahtua. Lapset Dalton (Ty Simpkins), Foster (Andrew Astor) ja Kali (Juliana Davies) ovat kasvaneet hurjasti, Daltonin aloittaessa collegen. Vanhemmat Josh (Patrick Wilson) ja Renai (Rose Byrne) taas ovat ajautuneet avioeroon, koettelemustensa jättämien traumojen takia - mitkä ovat vieläpä pyyhitty pois Joshin mielestä. On mukava nähdä vanhat tutut hahmot taas kehissä, parin väliosan kertoessa lähinnä yhdentekevistä tyypeistä. Näyttelemisen pariin palannut Simpkins toimii yhä hyvin Daltonina, joka on nyt aikuisuuden kynnyksellä. Wilson tekee tarpeeksi kelvollista työtä kameran edessä, mutta on selvää, että hän ei ole täysin luontevasti pystynyt toimimaan sekä näyttelijänä että ohjaajana, vieläpä kun kyseessä on hänen esikoisohjauksensa. Byrne jää harmillisesti täysin taka-alalle, eikä hahmolla hädin tuskin edes ole kohtauksia leffassa. On myös sääli, ettei Daltonin sisaruksista Fosterista ja Kalista saada oikein mitään irti. Aiemmissa elokuvissa Kali oli pelkkä vauva, joten olisi ollut kiva nähdä, että hänkin pääsisi kunnolla kauhutunnelmiin sekaan.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Sinclair Daniel Daltonin college-kämppiksenä Chrisinä, josta katsoja joko pitää tai sitten ei. Chrisin kautta leffaan yritetään tuoda rentoutta ja huumoria, mikä voi herkästi silittää osaa katsojista vastakarvaan. Omasta mielestäni hahmo ja samalla häntä esittävä Daniel olivat tietystä irrallisuudestaan huolimatta leffan valopilkkuja.

Toivoin, että palauttamalla keskittymisen takaisin Lambertin perheeseen, olisimme voineet saada pitkästä aikaa hyvän Insidious-elokuvan, mutta valitettavasti uutukainen The Red Door on turhauttavan kehno jatkoraina, joka ei oikein osaa perustella olemassaoloaan. Mikä pahinta, kyseessä on todella tylsä elokuva, joka ei edes pelota. Ja voiko kauhuleffalle olla pahempaa tuomiota? Elokuva keskittyy todella paljon Joshin ja Daltonin isä-poika-draamaan, sillä kauhukoettelemusten unohtaminen johti siihen, että kummastakin on tuntunut siltä, että jotain puuttuu, mikä on vaikeuttanut perheenjäsenten suhdetta toisiinsa. Asiaa ei myöskään auta Daltonin alitajunnassa jyskyttävä epäilys isäänsä kohtaan, kummuten Joshin riivauksesta kakkososassa. Ei siinä vielä muuten mitään, mutta tämä perhedraama on aika latteaa saippuaoopperaa, jota on pitkästyttävää katsella, kauhukohtauksia odotellessa.

Kun vihdoin päästään siihen kauhuosastoon, lähemmäs tunnilta tuntuvan odottelun jälkeen, Wilson osoittaa ensikertalaisuutensa ohjauksen saralla. Hän rakentaa juuri niiden kaikista halvimpien kauhukliseiden varaan ja pitkä pätkä leffasta on peräkkäisiä kohtauksia, joissa hahmot ovat yksin jossain, valot sammuvat, äänet katoavat ja hetken päästä jostain hyppää ruudulle jotain kovaäänisen pamauksen saattelemana. Tai sitten äkillisesti käsi tarraa hahmosta. Ja heti sen perään valot taas syttyvät ja joku muu yleensä saapuu tilaan kysymään, onko kaikki kunnossa. Elokuva onnistuu säpsäyttämään, muttei sen enempää. Todellinen jännite jää uupumaan ja finaalin matka henkimaailmaan, Tulevaan on edellisleffojen tapaan kompastuskivi. Kun tapahtumaympäristö muistuttaa teatterilavaa, omissa silmissäni kauhu vain katoaa ja meno muuttuu lähinnä fantasiaseikkailuksi mörököllien kera. Lopetus yrittää nostatella tunnelmaa eeppisestä viimeisestä kohtaamisesta, mutta lopputekstien alkaessa rullaamaan täysin yhdentekevän ja unohdettavan böö-pelottelun jälkeen, päällimmäinen ajatukseni oli, että tämän olisi voinut jättää tekemättä.

Insidious: The Red Doorin suurin ongelma on sen käsikirjoitus. Idean isän, Leigh Whannellin laatiman tarinan pohjalta Scott Teemsin työstämä käsikirjoitus käyttää lähes koko aikansa siihen, kun aiemmat tapahtumat unohtaneet Josh ja Dalton ihmettelevät demoneita ja pohtivat, mistä on kyse. Elokuva siis rakentaa mysteeriä asioiden ympärille, jotka edellisleffat nähneellä katsojalla on täysin tiedossa. Sentään teknisiltä ansioiltaan elokuva on ihan menevä. Se on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat pääasiassa oivat ja suuri osa demonimaskeerauksista toimii. Äänimaailma luottaa aivan liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin, eikä säveltäjä Joseph Bishara saa aikaiseksi mitään mielenkiintoista musiikeillaan.

Yhteenveto: Insidious: The Red Door on aika kehno kauhuraina, jossa Patrick Wilson osoittaa, että hänen kannattaisi pysyä kameran edessä. Iso osa kestosta käytetään kömpelösti ohjattuun isä-poika-draamaan, josta olisi voinut saada jotain kiinnostavaa irti, mutta joka jää turhauttavan latteaksi. Kauhupuolta joutuu odottamaan yllättävänkin kauan ja valitettavasti se tuottaa ison pettymyksen. Todellisen jännitteen ja pelkotunteiden sijaan elokuva luottaa pelkkiin kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Kauhukohtaukset ovat mielikuvituksettomia ja jopa aika tylsiä. Erityisen tylsä on elokuvan käsikirjoitus. Jostain kumman syystä tarina on rakennettu mysteerin ympärille, jonka paljastukset katsoja tietää, jos edelliset leffat on nähty. On pitkäveteistä seurata yli tunnin ajan, kun Dalton ja Josh pohtivat, mitä kummia he ovat alkaneet näkemään ja muistelevat, mitä oikein tapahtui yhdeksän vuotta sitten? Näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan ja tuotannolliset puolet eivät paljoa säväytä pöljien ääniefektien ja teatterimaisten lavasteiden kanssa. Siitä huolimatta, että Insidious: The Red Door palaa takaisin elokuvasarjan juurille, ei se ole paljoa parempi kuin edellisosa, kökkö The Last Key. Elokuvaa mainostetaan huipennusosana, mutta jos se menestyy, tuskinpa Insidious-saaga päättyy tähän.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Insidious: The Red Door, 2023, Sony Pictures Entertainment, Screen Gems, Stage 6 Films, Blumhouse Productions, Alliance

Arvostelu: Insidious: The Last Key (2018)

INSIDIOUS: THE LAST KEY

Ohjaus: Adam Robitel
Pääosissa: Lin Shaye, Angus Sampson, Leigh Whannell, Kirk Acevedo, Spencer Locke, Caitlin Gerard, Bruce Davison, Josh Stewart, Tessa Ferrer, Ava Kolker, Hana Hayes, Pierce Pope, Thomas Robie ja Javier Botet
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli kritiikistä huolimatta menestys, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) ja Insidious: Chapter 3 (2015) olivat vielä edellistä osaa isompia hittejä, joten neljännen osan suunnittelu lähti nopeasti käyntiin kolmannen osan ilmestyttyä. Kolmannen osan ohjannut ja käsikirjoittanut Leigh Whannell päätti tällä kertaa pysyä vain kirjoittajana (minkä lisäksi hän esittää yhtä filmisarjan hahmoista), jolloin uudeksi ohjaajaksi valittiin vain yhden kauhuleffan aiemmin tehnyt Adam Robitel. Kuvaukset alkoivat elokuussa ja lopulta Insidious: The Last Key sai ensi-iltansa monissa maissa tammikuussa 2018, mutta Suomen teattereihin tämäkään Insidious-filmi ei päässyt. Elokuva sai edellisiä osia kehnommat arvosanat kriitikoilta, mutta se nousi sarjan menestyneimmäksi osaksi rahallisesti. Itse tutustuin sarjaan keväällä 2016, kun katsoin ensimmäisen Riivatun. En erityisemmin välittänyt leffasta, enkä siis katsonut sen jatko-osia. Kuitenkin The Last Keyn ilmestyttyä vuokrattavaksi Suomessa ja ensimmäisen Riivatun täyttäessä kymmenen vuotta, ajattelin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Uudelleenkatselulla pidin Riivatusta enemmän, mutta sen kaksi jatko-osaa olivat aika keskinkertaiset. Aloitinkin Insidious: The Last Keyn katselun hieman skeptisenä.

Paranormaaleja tapahtumia tutkiva Elise Rainier lähtee selvittämään Ted Garza -nimisen miehen talossa tapahtuvia outouksia. Eliselle selviää, että talo on hänen lapsuudenkotinsa, eivätkä hänen vanhat painajaisena ole kadonneet minnekään...

Lin Shaye palaa neljättä kertaa vanhan Elisen rooliin ja tällä kertaa hänet on nostettu oikein kunnolla pääosaan. Elokuvan tarinasta onkin pyritty tekemään mahdollisimman henkilökohtainen hänelle ja filmi syventyy entistä paremmin hänen menneisyyteensä (Eliseä lapsena esittää Ava Kolker ja teininä Hana Hayes). Hahmon taustojen avaaminen on mielenkiintoista, mutta muuten Elise tuntuu täysin samalta kuin edellisissä osissa - paitsi että kenties hieman tylsemmältä, sillä olemme nähneet saman jo muutamaan otteeseen. Shaye on edelleen mainio roolissaan, mutta hänen työtään hankaloittaa hänelle kirjoitetut kömpelöt repliikit. En usko, että kukaan saisi useita hänelle kirjoitettuja vuorosanoja kuulostamaan luonnolliselta.
     Elise ottaa tietysti mukaansa apurinsa Specsin (käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tuckerin (Angus Sampson), jotka eivät tällä kertaa toimi lähes ollenkaan. Whannell yrittää leffa leffalta nostaa heidän hahmojaan isompaan rooliin ja tuo yhä vain enemmän huumoria mukaan, mutta huumori on niin kehnosti istutettu, että tämä tekee elokuvan seuraamisesta paikoitellen todella kiusallista. Hahmot rikkovat usein jännityksen, minkä lisäksi heille kirjoitettu juonikuvio koskien kahta nuorta naista (Spencer Locke ja Caitlin Gerard) on lähinnä myötähäpeällistä seurattavaa. Hahmot toimivat parhaiten - vai pitäisikö sanoa "ainoastaan" - silloin, kun he ovat vain hiljaa ja seuraavat Eliseä hieman pelokkaina.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Elisen lapsuudenkodissa asuva Ted Garza (Kirk Acevedo), sekä takaumissa esiintyvät Elisen isä (Josh Stewart) ja äiti (Tessa Ferrer), sekä pikkuveli Christian, jota esittävät Bruce Davison, Pierce Pope ja Thomas Robie. Ted vaikuttaa aluksi aika tylsältä tapaukselta, mutta hänestä onneksi löydetään mielenkiintoisia puolia elokuvan aikana. Stewart on oiva valinta inhottavan isän osaan, kun taas Ferreristä löytyy tarvittavaa lämpöä huolehtivaksi äidiksi.

Elisen menneisyyttä koskevat takaumat ovat selvästi parasta elokuvassa ja filmi olisi varmaan parempi, jos se olisikin kertonut pelkästään hänen nuoruudestaan; kuinka Elise alkaa ymmärtämään kykyjään ja kuinka hän joutuu kasvamaan ympäristössä, joka ei ymmärrä niitä. Tämän sijaan saammekin aika lailla sitä samaa kuin edellisissäkin osissa, mutta paljon laiskemmin toteutettuna. Syyt tästä asetan Whannellin harteille. Hänen käsikirjoituksensa on kömpelö, sanoisinko jopa että huono. Hän ei ole vain egopullisteluna nostanut omaa hahmoaan isompaan rooliin, tuonut mukaan typerää huumoria pilaamaan pienenkin jännityksen ja pistänyt Shayen toistamaan yhä uudestaan ja uudestaan tönkköä dialogia, vaan hänen kirjoittama tarinansa kompastelee pahasti. Elokuva alkaa pitkällä prologilla Elisen lapsuudesta, kunnes se siirtyy nykyaikaan (tai no, tarkemmin vuoteen 2010, sillä leffa tapahtuu Insidious: Chapter 3:n ja alkuperäisen Riivatun välissä) ja katsoja uskoo oikean tarinan käynnistyvän. Puolessa välissä leffaa taas tapahtuu jotain isoa, mitä en tietenkään paljasta, mutta sanon vain, että sen jälkeen tarina lähtee kulkemaan ihan uusiin suuntiin ja itse huomasin ajattelevani, että nytkö se oikea tarina vasta alkaa?

Insidious: The Last Key tuotti myös ison pettymyksen sillä, ettei se ole kovinkaan pelottava tai jännittävä elokuva. Elisen lapsuutta käsittelevä alku ja eräs matkalaukkuihin liittyvä kohtaus ovat onnistuneen karmivia, minkä lisäksi filmin päädemoni on häijy ilmestys, mutta muuten elokuva on vain täynnä kovia ääniä, jotka säpsäyttävät, mutteivät oikeasti pelota. Leffa viljelee laiskoja äkkisäikäytyksiä ja alkaa myös kierrättämään samanlaisia pelotteluja, kun se ei enää jaksa yrittää yhtään. Edellisissä Insidious-arvosteluissani olen kirjoittanut, etten erityisemmin pidä osioista, joissa hahmot menevät henkimaailmaan, sillä silloin elokuvat muuttuvat enemmän fantasiaksi ja kadottavat kauhun lähes kokonaan, ja sama tapahtuu tietty myös tässä. The Last Keyssä on jopa sarjan huonoin henkimaailmavisiitti. Loppuhuipennukseksi tarkoitettu osio tuntuu lopettavan yrittämisen kokonaan ja homma muuttuu naurettavan typeräksi. Lopun täytyy tietty myös yhdistää tämä leffa alkuperäiseen Riivattuun, jolloin katsojasta alkaa tuntua, että Elisen oma tarina olikin lopulta pelkkä pohjustus sarjan avauselokuvalle.

Tätä katsoessa tulee kyllä usein ikävä sarjan kaksi ensimmäistä osaa ohjannutta James Wania. Uusi ohjaaja Adam Robitel ei ole mitään kauhunero-Waniin verrattuna. Robitel hyödyntää kaikkein kliseisimpiä äkkisäikäytyksiä, joissa äänitehosteissa väännetään nupit kaakkoon. Robitelilla on vaikeuksia pitää pakettia kasassa ja lopulta hän epäonnistuukin. Sentään Insidious: The Last Key on oivallisesti kuvattu, minkä lisäksi kauhutalon lavasteet ja demonien maskeeraukset ovat tyylikkään karmivat. Valaisussa on paikoitellen ongelmia ja vaikka filmiä katsoisi illalla pimeässä huoneessa, verhot ikkunoiden peittona, on silti välillä vaikea saada selvää, mitä ruudulla oikein tapahtuu. Parit digiefektit ovat hieman silmiinpistävät, mutta muuten elokuva sentään näyttää hyvältä. Joseph Bishara toimii tämänkin Insidiouksen säveltäjänä ja on saanut aikaiseksi joitain painostavia ääniä, muttei mitään sen ihmeellisempää.

Yhteenveto: Insidious: The Last Key on harmillisen laiska ja epätoivoiselta tuntuva yritys jatkaa hyvin alkanutta kauhusarjaa. Isoimmat ongelmat löytyvät Leigh Whannellin huonosta käsikirjoituksesta, minkä on vaikea perustella olemassaoloaan. Whannell aloittaa kiinnostavia asioita, muttei osaa käsitellä niitä ja pilaa aika lailla kaiken rakentamansa. Filmi esitellään Elisen hahmotarinana, mutta se on lopuksi pelkkä pohjustus alkuperäiselle Riivatulle. Tarina saa kummallisen käänteen puolessa välissä ja tuntuu lähtevän täysin erikoisiin suuntiin. Läpi leffan yritys katoaa kokonaan ja elokuva menee jatkuvasti siitä, mistä aita on matalin. Vain parissa kohtaa elokuva onnistuu luomaan jännitystä, mutta muuten se luottaa pelkkiin tylsiin äkkisäikäytyksiin. Vähäinenkin tunnelma rikotaan huonolla huumorilla ja loppuhuipennus lässähtää laiskojen ratkaisujen vuoksi. Lin Shaye yrittää parhaansa, mutta hän kokee suuria vaikeuksia puhua Whannellin kirjoittamia kökkörepliikkejä luontevasti. Sentään itse demoni on karmiva ilmestys. Muuten Insidious: The Last Key on huono elokuva, mikä saa lähinnä pohtimaan, että jos Wan ei palaa ohjaajaksi, sarjan voisi jo lopettaa kokonaan. Näin tuskin käy, sillä kuten alussa kerroin, kyseessä on koko Insidious-sarjan menestynein osa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: The Last Key, 2018, Blumhouse Productions, Entertainment One, LStar Capital, Stage 6 Films

Arvostelu: Insidious: Chapter 3 (2015)

INSIDIOUS: CHAPTER 3

Ohjaus: Leigh Whannell
Pääosissa: Stefanie Scott, Lin Shaye, Dermot Mulroney, Angus Sampson, Leigh Whannell, Hayley Kiyoko, Tate Berney, Ashton Moio, Jeris Poindexter, Phyllis Applegate ja Michael Reid MacKay
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuvat Riivattu (Insidious - 2010) ja Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013) olivat isoja hittejä, joten kolmannen osan suunnittelu alkoi lähes välittömästi toisen osan ilmestyttyä. Elokuvien päätähdet kuitenkin kokivat, ettei heidän tarinassaan ole enää mitään kerrottavaa, jolloin tekijät päättivät keskittyä uusiin hahmoihin. Wanilla oli kädet täynnä töitä Fast & Furious 7:n (Furious 7 - 2015) kanssa, joten hän ei pystynyt ohjaamaan jatkoa, jolloin uudeksi ohjaajaksi valittiin leffasarjan käsikirjoittaja Leigh Whannell. Kuvaukset alkoivat kesällä 2014 ja lopulta suomentamatta jäänyt Insidious: Chapter 3 sai ensi-iltansa kesällä 2015 (Suomeen filmi saapui vasta syksyllä suoraan Blu-rayna ja DVD:llä). Elokuva oli menestys ja sai kriitikoilta edellistä osaa paremman vastaanoton. Itse tutustuin Insidious-sarjaan keväällä 2016, kun katsoin sarjan avausosan Netflixistä. En kuitenkaan välittänyt siitä erityisen paljon, joten en katsonut sen jatko-osia. Kun Riivattu täytti nyt 10 vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja pidin siitä enemmän kuin aiemmin, joten päätin myös vihdoin katsoa jatko-osat. Pari päivää sen jälkeen, kun olin katsonut Riivattu 2:n, katsoin Insidious: Chapter 3:n.

Muutama vuosi ennen Lambertin perheen tapausta nuori Quinn-tyttö yrittää ottaa yhteyttä kuolleeseen äitiinsä. Kun Quinn tajuaa, että hänelle vastaava henki ei olekaan hänen äitinsä, vaan jokin kauhea olento, hän tarvitsee meedio Elisen apua päästäkseen eroon tästä pahuudesta.

Insidious: Chapter 3 ei siis enää käsittele edellisistä osista tuttua Lambertin perhettä, vaan siinä esitellään uusi Brennerin perhe. Ja perheen tytär Quinn (Stefanie Scott) joutuu tällä kertaa erilaisten henkiolentojen höykytyksen kohteeksi. Quinnin äiti on kuollut, mikä antaa hyvin ymmärrettävän syyn sille, miksi tyttö haluaa ottaa yhteyttä kuolleisiin. Hahmolle yritetään luoda hieman muutakin taustatarinaa, mutta se tapahtuu aika kömpelösti. Quinnia ei ole kovin kummoisesti kirjoitettu, mutta onneksi häntä näyttelevä Scott onnistuu roolissaan tarpeeksi hyvin, jotta hahmosta voi välittää. Ei Scott mitään huimaa roolityötä tarjoa, mutta hän on kuitenkin huomattavasti parempi kuin monien muiden kauhuelokuvien teininäyttelijät.

Quinnin perheeseen kuuluu isä Sean (Dermot Mulroney) ja pikkuveli Alex (Tate Berney). Isä yrittää epätoivoisesti pitää kotia pystyssä, muttei kuitenkaan vaikuta erityisen surulliselta vaimonsa kuoleman takia. Alkupäässä elokuvaa hahmoa käsitellään todella kummallisesti, eikä hän vaikuta lainkaan pidettävältä. Mulroneyn pökkelö roolityö ei myöskään auta asiaa, jolloin loppupäässä, kun isä nousee isompaan rooliin ja samalla hänestä tulee mukavampi, muutos tuntuu oudolta. Alex sen sijaan on lähes tarpeeton hahmo, joka näyttäytyy parissa kohtauksessa, mutta jolle ei keksitä loppupeleissä mitään tekemistä.
     Edellisistä elokuvista tuttu Lin Shaye palaa vanhan Elisen rooliin, jonka osuutta on kasvatettu huomattavasti. Filmi syventyy kiinnostavasti Elisen elämään ja tuo lisäsisältöä hänen tietämyksestään henkimaailmasta. Shaye onnistuu roolissaan paremmin kuin Riivattu 2:ssa ja on hieno ratkaisu, että yli 70-vuotiaasta näyttelijästä on tehty kauhuleffan sankarihahmo. Edellisistä osista tutut Specs (elokuvan käsikirjoittaja ja ohjaaja Leigh Whannell) ja Tucker (Angus Sampson) tekevät myös paluun, ja vaikka heitä hyödynnetään hauskasti, ovat heidän vitsinsä turhan pöhköjä ympärillä olevaan kauhuhenkeen.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Quinnin ystävä Maggie (laulaja Hayley Kiyoko), Quinniin ihastunut naapurinpoika (Ashton Moio), sekä naapurissa asuva pariskunta Harry (Jeris Poindexter) ja höperö Grace (Phyllis Applegate). Kiyoko ja Moio ovat kelpo valinnat rooleihinsa, mutta heidän hahmonsa tuntuvat loppujen lopuksi aika turhilta, sillä jossain kohtaa he vain katoavat tarinasta. Edellisten osien ohjaaja James Wanin voi bongata teatterikoulun tuomarina.

Tämä elokuva on kauhuleffasarjan kolmas osa ja mikä pahinta, se on esiosa, joka ei sisällä vanhoja tuttuja päähenkilöitä. Kaikella logiikalla Insidious: Chapter 3:n pitäisi siis olla aika kehno tekele. Yllättäen kyseessä onkin suurimmaksi osaksi oikein kelpo kauhuelokuva, mikä jopa nousee Riivattu 2:n yläpuolelle! Sarjan edellinen osa oli mielenkiintoista jatkumoa, mikä sisälsi oivaa mysteerisyyttä, mutta mistä jäi uupumaan kunnon pelon tunne. Insidious: Chapter 3 nousee edeltäjänsä yläpuolelle helposti jo sen takia, että kyseessä on oikeasti karmiva ja paikoitellen pelottava filmi. Whannell on selvästi seurannut tarkkaan James Wanin puuhailua ja saanut aikaiseksi ihanan jännittäviä kohtauksia, mitkä pitävät katsojaa tiukasti otteessaan. Whannell onnistuu oikeasti luomaan karmivaa ilmapiiriä ja pidin todella paljon siitä, kuinka rauhallisesti hän tuo kauhuelementtejä mukaan tarinaan. Tapa, millä Whannell esittelee tämänkertaisen demonin, "miehen, joka ei kykene hengittämään", on erinomainen ja saa katsojan samantien pelkäämään päähenkilön puolesta. Kohtaukset, joissa hahmot seuraavat hitaasti demonin jättämiä mutaisia jalanjälkiä, ovat hyvinkin tiivistunnelmaisia ja katsojana odottaa jännittyneenä, milloin olento hyökkää hahmojen kimppuun.

Harmillisesti siinä, missä leffasta löytyy selkeät hyvät puolensa, on siinä myös selkeitä heikkouksia. Elokuvan ensimmäisen tunnin ajan pidin filmiä kelpo kauhukertomuksena, mikä sai oikeasti jännittämään, mutta valitettavasti viimeisen puolen tunnin aikana tunnelma alkaa kärsimään. Vaikka pidinkin suuresti hengitysongelmaisen demonimiehen ällöttävistä maskeerauksista, häntä näytetään huipennuksessa liian paljon, jolloin hänen karmivuutensa katoilee. Leffan päätyttyä jää myös harmittamaan, ettei elokuva syvenny yhtä hyvin demoniinsa kuin edelliset osat ja avaa tämän taustoja, sillä kyseessä on aidosti kiehtova mörrimöykky. Huipennuksen tasoa laskee myös tahaton koomisuus. Ihan edellisen osan hölmöilyihin elokuva ei vajoa, mutta on silti aika naurettavaa nähdä, kun Elise, iäkäs rouva, vetää demoneita turpaan. Tämä saattaa ideana kuulostaa siistiltä, mutta itse leffassa kaiken karmivuuden keskellä se tuntuu lähinnä huvittavalta ja parissa kohtaa nauroinkin jopa ääneen. Elokuva kärsii myös siitä, ettei se uskalla keskittyä täysillä omaan tarinaansa, vaan muutamassa kohtaa Whannell on kokenut tarvetta lisätä turhankin selviä viittauksia edellisiin leffoihin. Pari nopeampaa viittausta siellä täällä ei haittaa, mutta kun hahmot käyvät keskustelua, mikä ei liity tähän tarinaan millään tavalla, vaan minkä tarkoitus on ainoastaan saada katsojat muistamaan edellisten Insidious-filmien juonikuvioita, tuntuvat lisäykset tökeröiltä. Näiden kohtausten keston ajan elokuva olisi voinut hyödyntää selventääkseen astmaatikkomörkönsä taustoja.

Insidious: Chapter 3 on siis pääosin menevä esikoisohjaus Leigh Whannellilta. Kuitenkin kun kyseessä on esikoisohjaus, hän olisi voinut siirtää käsikirjoitusvastuuta jollekulle toiselle. Whannellin teksti on suurimmaksi osaksi ajasta sujuvaa, mutta mukaan mahtuu typeriäkin repliikkejä, minkä lisäksi huipennusta olisi voinut miettiä uudestaan. Kuvaukseltaan tämäkin Insidious-leffa on taidokkaasti toteutettu. Leikkauskin on sujuvaa, eikä elokuvasta toisaalta tarvitsisi karsia muuta pois kuin pari turhaa kohtausta, missä viitataan muiden osien tapahtumiin. Valaisu on jälleen tyylikästä - etenkin henkimaailmassa. Maskeeraukset ovat tosiaan karmivasti toteutetut, minkä lisäksi lavastustiimi on tehnyt mainiota työtä. Äänimaailmassa pidän todella paljon siitä, että vaikka elokuva sisältää enemmän tavanomaisempia äkkisäikäytyksiä kuin edelliset osat, ääniefektit pysyvät maltillisina, eikä jokaista böötä säestä hirveän kova ääni. Joseph Bishara on säveltänyt tämänkin osan musiikit ja tehnyt muuten hyvää jälkeä, mutta muutamassa kohtaa kuultavat taustarummut särähtävät hieman korvaan.

Yhteenveto: Insidious: Chapter 3 on edellistä osaa parempi kauhuleffa, mutta jättää viimeisen puolen tunnin takia vielä toivomisen varaa. Elokuvan ensimmäinen tunti on mukavan jännittävää tunnelmointia, mikä sisältää oikeasti karmivia ja inhottavia hetkiä. "Mies joka ei pysty hengittämään" on ällöttävä ilmestys, mutta demonin näyttämistä olisi voinut hillitä loppupäässä. Näyttelijät tekevät suurimmaksi osaksi hyvää työtä, etenkin Stefanie Scott ja Lin Shaye, joka vakuuttaa roolissaan paremmin kuin aiemmin. Dermot Mulroney on kuitenkin aika kehno isäroolissa, miksi onkin harmillista, että hahmo nousee isosti esille huipennuksessa. Loppujen lopuksi elokuvan suurin ongelma on kuitenkin se, kuinka ohjaaja Whannell on kokenut pakottavaa tarvittaa yhdistää elokuva sarjan aiempiin osiin. Tämä johtaa täysin turhiin kohtauksiin, mitkä eivät liity tähän tarinaan millään tavalla. Whannell olisi myös voinut jättää käsikirjoitusvastuun jollekulle toiselle tällä kertaa, sillä nyt hänellä on selkeästi ollut kädet liian täynnä hommia, mikä on johtanut hieman epätasaiseen lopputulokseen. Silti Insidious: Chapter 3 nousee Riivattu 2:n yläpuolelle. Kaverusten kanssa vietettävään kauhuleffailtaan filmi sopii todella hyvin ja tarjoaa useita ihanan karmivia hetkiä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: Chapter 3, 2015, Sony Pictures International, Gramercy Pictures, Stage 6 Films, Entertainment One, Blumhouse Productions, Automatik

Arvostelu: Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013)

RIIVATTU 2

INSIDIOUS: CHAPTER 2

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Rose Byrne, Patrick Wilson, Ty Simpkins, Barbara Hershey, Steve Coulter, Leigh Whannell, Angus Sampson, Andrew Astor, Danielle Bisutti ja Lin Shaye
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli suuri menestys, joten tietysti sille päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osan teossa kuitenkin kesti, sillä ohjaaja Wan ja käsikirjoittaja Leigh Whannell eivät alunperin innostuneet tarinan jatkamisesta ja Wan työsti parhaillaan toista kauhuelokuvaa, Kirottua (The Conjuring - 2013). Vihdoin alkuvuodesta 2012 Wan ja Whannell päättivät jatkaa tarinaa ja alkoivat työstämään jatko-osaa. Elokuvan kuvaukset alkoivat tammikuussa 2013 ja sen oli tarkoitus ilmestyä kesällä, mutta koska Kirottu ilmestyi silloin, Wan halusi antaa sen nauttia menestyksestään. Lopulta Insidious: Chapter 2, eli suomalaisittain Riivattu 2 sai ensi-iltansa syksyllä 2013 - Suomessa leffa tosin ilmestyi vasta seuraavana vuonna suoraan Blu-raylle ja DVD:lle. Elokuva oli vielä isompi hitti kuin edeltäjänsä, mutta sai heikomman vastaanoton kriitikoilta. Itse en ole koskaan aiemmin nähnyt filmiä, sillä en erityisemmin välittänyt ensimmäisestä Riivatusta, kun katsoin sen, joten minua ei kiinnostanut jatkaa sarjaa. Kuitenkin kun huomasin, että ensimmäinen osa täyttää nyt kymmenen vuotta, ajattelin että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Katsoin alkuperäisen Riivatun uudestaan ja koska pidin siitä paljon enemmän kuin edellisellä kerralla, tilasin Riivattu 2:n ja katsoin sen pari kuukautta ensimmäisen leffan jälkeen.

Josh ja Renai saivat poikansa Daltonin takaisin, mutta samalla jokin seurasi Joshia pois kuolleiden maailmasta ja alkaa piinaamaan perhettä.

Rose Byrne ja Patrick Wilson palaavat rooleihinsa Renai ja Josh Lambertina. Valitettavasti siinä, missä Byrne ja Wilson olivat edellisen osan kantava voima, tässä he eivät tarjoa kovin ihmeellisiä roolitöitä. Byrnen ongelmaksi koituu lähinnä se, ettei hänen Renai-hahmonsa saa paljoa tekemistä. Byrnen hommaksi jää lähinnä ryntäillä ympäri taloaan säikähtäneenä muutaman kohtauksen ajan. Wilson taas on hyvin kummallinen lähes koko elokuvan ajan. Tavallaan tämän ymmärtää, sillä Joshin on selkeästi vallanut jokin henkiolento, mutta Wilson ei silti oikein vakuuta. Hänen suorituksensa paranee loppua kohti, mutta parissa kohtaa hän on jopa huono. Myös Ty Simpkins ja Andrew Astor tekevät paluun pariskunnan lapsina. Simpkins pääsee tällä kertaa tekemään paljon enemmän Daltonina, mutta Astorin esittämä Foster jää yhä aika pienelle huomiolle.
     Yllättäen elokuvan oikeiksi tähdiksi nousevatkin Joshin äiti Lorraine (Barbara Hershey), paranormaaleja tapahtumia tutkiva kaksikko Specs (käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tucker (Angus Sampson), sekä uusi tuttavuus vanha Carl (Steve Coulter), joka työskenteli aikoinaan edellisessä leffassa kuolleen Elisen (Lin Shaye) kanssa. Carl on oikein mainio lisäys, vaikka hänen noppaleikkinsä saattavatkin vaikuttaa hieman pöhköiltä. Coulter on uskottava haamututkijana, minkä lisäksi on hienoa, että Whannell ja Sampson ovat hillinneet komediapuoltaan, kun heidän hahmonsa nousevat isompaan asemaan. Hershey on yhä kelpo osassaan ja kun leffassa syvennytään enemmän Joshin menneisyyteen, on ymmärrettävää, että Lorraine nostetaan paremmin esiin.

Riivattu 2 jatkaa lähes suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Lambertin perhe iloitsee Daltonin paluusta, mutta samalla he joutuvat poliisin kuulusteluun Elisen erikoisen kuoleman takia. Tämän lisäksi Josh alkaa käyttäytyä hyvin kummallisesti ja nopeasti perhe huomaa, ettei henkimaailma ole jättänyt heitä rauhaan. Yksi elokuvan ongelmista on, että hahmot eivät jostain syystä huomaa, kuinka selvästi jokin on riivannut Joshin. Leffa käyttää ihan liian kauan aikaa siihen, että hahmot yrittävät selvittää, kuka tappoi Elisen, vaikka katsoja on tiennyt sen jo edellisen elokuvan lopusta saakka. Filmissä on muutenkin tehty kummallisia ratkaisuja - joitakin jotka jopa sotivat ensimmäisen Riivatun tapahtumia vastaan. Tämän lisäksi elokuvassa nähdään vähän väliä ties mitä hölmöyksiä, minkä takia leffa ei onnistu pelottamaan toivotulla tavalla. Jotkut hetket ovat niin pöhköjä, ettei leffaa vain voi ottaa tosissaan, eivätkä säikäytykset enää tehoa. Kuten sanoin jo ensimmäisen Riivatun arvostelussani, vaikka leffa sisältäisi henkiolentoja, demoneita ja mitä lie riivauksia, jossain kohtaa tulee raja vastaan, minkä jälkeen homma alkaa muuttua enemmän fantasiasaduksi ja Riivattu 2 ylittää rajan todella usein.

Elokuva kyllä sisältää joitain onnistuneen karmivia hetkiä, mutta suurimmaksi osaksi leffa ei todellakaan ole yhtä jännittävä tai pelottava kuin edeltäjänsä. Onkin siis onni, että tarinaan on lisätty kiehtovaa mysteerisyyttä Lorrainen, Carlin, Specsin ja Tuckerin tutkiessa, mikä on ottanut Joshin haltuunsa ja ketkä ovat valkoisiin pukeutunut nainen ja mustiin pukeutunut morsian, mitkä liittyvät outoihin tapahtumiin. Mysteerisyydellään leffa onnistuu pitämään katsojansa mukanaan tarpeeksi hyvin, jolloin hölmöyksistä ei välitä ihan niin paljoa elokuvan aikana. Vasta kun leffaa alkaa tosissaan pohdiskelemaan, sen pöhköydet nousevat mieleen. Mysteerisyyden lisäksi toinen erittäin kiehtova ratkaisu on, miten jatko-osa yhdistyy ensimmäisen osan tapahtumiin. Elokuva leikittelee näin hauskasti katsojan kanssa ja filmin päätyttyä tekisi heti mieli katsoa ensimmäinen osa uudestaan, sillä jotkut sen kohtaukset näkee täysin eri valossa Riivattu 2:n jälkeen.

Elokuvan ongelmat johtuvat varmasti siitä, ettei ohjaaja Wania ja käsikirjoittaja Whannellia kiinnostanut tarinan jatkaminen. Tämän lisäksi Wanilla oli työn alla toinenkin kauhuleffa Kirottu, mihin hän panosti huomattavasti enemmän. Näistä asioista huolimatta kaksikko on kuitenkin keksinyt oivaa jatkoa kertomukselleen ja kohdat, joissa filmi todella linkittyy ensimmäiseen osaan, tuntuvat siltä kuin kaksikko olisi suunnitellut jatkoa jo alkuperäistä Riivattua tehdessään. Wan taitaa hyvin karmivan ilmapiirin luomisen, eikä luota hölmöihin böö-säikäytyksiin (vaikka niitäkin toki on), mutta Whannellin käsikirjoituksen pöhköydet saavat Wanin työn kärsimään. Mukana on jopa täysin tyhmiä repliikkejä, mitkä olisi viimeistään leikkauksessa pitänyt älytä karsia pois. Muuten leikkaus on sujuvaa, eikä aika ehdi käymään pitkäksi. Riivattu 2 on myös erittäin taidokkaasti kuvattu ja pidän paljon siitä, että Wan haluaa usein näyttää koko huoneen, jolloin katsoja jännittää, milloin jostakin pomppaa esiin jotain pelottavaa. Lavastus on taidokkaasti toteutettu, mutta maskeerauksen taso heittelee. Jotkut maskeeraukset ovat todella karmivia, kun taas toiset ovat hieman keskeneräisiä ja hutiloiden tehtyjä. Edellisen osan punanaamademonin tasolle ei onneksi kuitenkaan vajota. Äänimaailma on erinomaisesti luotu ja Wanin luottosäveltäjä Joseph Bishara on saanut aikaan mukavaa tunnelman lisäystä musiikeillaan.

Yhteenveto: Riivattu 2 jää harmillisen keskinkertaiseksi kauhutekeleeksi. Filmi jatkaa hyvin Joshin ja Renain tarinaa, minkä lisäksi mukaan on saatu mukavaa mysteerisyyden tuntua, mutta pelottavaksi leffaa on vaikea kutsua. Paikoitellen ohjaaja James Wan onnistuu luomaan karmivaa ilmapiiriä, mutta joka kerta käsikirjoituksen hölmöydet vetävät katsojan pois tästä tunnelmasta. Filmi ylittää jatkuvasti sen rajan, jolloin yliluonnollisuudet muuttuvat ihan höpönlöpöksi, eivätkä demonit sun muut tunnu enää pelottavilta. Elokuva myös käyttää ihan liikaa aikaa siihen, kun hahmot yrittävät selvittää asiaa, minkä jokainen edellisen Riivatun nähnyt jo tietää. Visuaalisesti kyseessä on kuitenkin tyylikäs teos, vaikka maskeerauksia olisi voinut vielä parannella. Näyttelijät tekevät myös kelpo työtä, vaikkei Rose Byrne saakaan paljoa tekemistä, eikä Patrick Wilson ole kovin vakuuttava. Riivattu 2:n katsoo kyllä ainakin kerran ihan sujuvasti, mutta ei sitä tarvitse toista kertaa nähdä. Sen sijaan filmin linkit alkuperäiseen Riivattuun ovat niin kiinnostavat, että Riivattu 2:n jälkeen haluaisi katsoa sen uudestaan. Kavereiden kanssa vietettävään säikyttelyiltaan Riivattu 2 sopii täysin passelisti. Elokuvan lopussa annetaan vielä vahvasti vinkkiä jatkosta. Tämä tuntuu kuitenkin täysin päälleliimatulta kohtaukselta, minkä olisi hyvin voinut jättää lopputekstien jälkeen nähtäväksi pätkäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: Chapter 2, 2013, FilmDistrict, Stage 6 Films, Entertainment One, Blumhouse Productions, Alliance Films UK Limited, Room 101

Arvostelu: Legenda suojelijoista (Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole - 2010)

LEGENDA SUOJELIJOSTA

LEGEND OF THE GUARDIANS: THE OWLS OF GA'HOOLE

Ohjaus: Zack Snyder
Pääosissa: Jim Sturgess, Emily Barclay, Ryan Kwanten, David Wenham, Anthony LaPaglia, Helen Mirren, Geoffrey Rush, Hugo Weaving, Joel Edgerton, Adrienne DeFaria, Miriam Margolyes, Sam Neill, Angus Sampson, Leigh Whannell ja Essie Davis
Genre: animaatio, seikkailu, jännitys
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 12

Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole, eli suomalaisittain Legenda suojelijoista perustuu Kathryn Laskyn kirjasarjaan Guardians of Ga'Hoole (2003-2013). Warner Bros. -studio hankki elokuvaoikeudet Laskyn kirjoihin vuonna 2005 ja päätti tehdä elokuvasovituksen, mikä yhdistäisi kirjasarjan kolme ensimmäistä teosta, The Capturen (2003), The Journeyn (2003) ja The Rescuen (2004). Animointi alkoi ja lopulta Legenda suojelijoista sai maailmanensi-iltansa 23. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai ristiriitaiset arviot kriitikoilta, eikä se ihan ollut toivottu menestys, vaikka tienasikin 140 miljoonaa dollaria lippuluukuilla. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa teattereissa, vaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin vuokralta. En pitänyt elokuvasta, enkä ole halunnut katsoa sitä uudestaan. Kuitenkin kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, pohdin ja pähkäilin, kunnes lopulta päätin antaa sille uuden mahdollisuuden juhlan kunniaksi.

Pöllöjen maassa nuoret pöllöveljekset Soren ja Kludd siepataan ja viedään vangeiksi Ylväille tornipöllöille. Kun Kludd haluaa liittyä Ylväiden riveihin sotilaana, Soren taas suunnittelee pakoa Ga'Hooleen, löytääkseen legendaariset suojelijat, ainoat pöllöt, jotka voisivat pysäyttää Ylväät.

Pöllöveljekset Soren (äänenä Jim Sturgess) ja Kludd (Ryan Kwanten) ovat hyvin erilaiset persoonat. Soren uskoo hyvyyteen ja siihen, että täytyy tehdä, mikä on oikein, minkä vuoksi hän ihaileekin legendaarisia suojelijapöllöjä, kun taas Kludd synkistellen on sitä mieltä, että jokaisen täytyy tehdä, mitä vaaditaan selviytymiseen, eikä edes usko suojelijoiden olemassaoloon. Soren on kelpo päähenkilö, jollaisia on totuttu näkemään seikkailutarinoissa. Hän lähtee matkalleen normaalina ja pelokkaana, mutta matkan varrella hänestä tehdään kunnon sankari. Kludd voisi olla mielenkiintoinen, valitessaan toisen tien, mutta harmillisesti hahmo on niin kehnosti kirjoitettu, ettei hänen vajoamisesta pahojen tielle jaksa välittää. Sorenin ja Kluddin perheeseen kuuluvat myös isä Noctus (Hugo Weaving), äiti Marella (Essie Davis), sekä sympaattinen pikkusisko Eglantine (Adrienne DaFaria). Lasten hoitajana toimii herttainen käärme, rouva Plithiver (Miriam Margolyes).

Muita hahmoja leffassa ovat mm. paha ja häijy Rautanokka (Joel Edgerton), tätä uskollisesti seuraava Nyra (Helen Mirren), ilkikuriset pöllöveljekset Jutt ja Jatt (Angus Sampson ja Leigh Whannell), hömelö Tonkija (David Wenham) ja tämän ystävä Yönkajo (Anthony LaPaglia), lentämistä Sorenille opettavat Grimble (Weaving) ja Ezylrub (Geoffrey Rush), sekä pieni pöllötyttö Gylfie (Emily Barclay), joka on myös siepattu ja joka ryhtyy suunnittelemaan Sorenin kanssa pakoa. Hahmogalleria ei erityisemmin onnistu vakuuttamaan ja muutamat mahtinäyttelijät (Weaving, Mirren ja Rush) valuvat täysin hukkaan mitäänsanomattomien hahmojen kanssa. Edgerton sentään onnistuu luomaan jonkinlaista uhkaavuutta Rautanokkaan, joka jää kuitenkin todella yhdentekeväksi roistoksi.

Valitettavasti mielipiteeni Legenda suojelijoista -elokuvasta ei muuttunut parempaan suuntaan, muttei toisaalta huonompaankaan. Kyseessä on sama laimea seikkailuraina, minkä parissa tylsistyin yhtä lailla noin kuusi vuotta sitten. Elokuva kuvittelee olevansa suuri ja upean eeppinen teos, mutta mitäänsanomattomien hahmojen ja monta kertaa nähdyn sankaritarinan (tällä kertaa vain pöllöillä kerrottuna) takia se vajoaa vain pitkäveteiseksi. Seikkailuhenkeä ei löydy, eikä elokuva millään nappaa mukaansa. Itse asiassa huomasin tylsistyväni jo ennen kuin leffaa oli kulunut puoli tuntia. Kestoa elokuvalla on yhteensä vain hieman yli puolitoista tuntia, mutta se tuntuu huomattavasti pidemmältä. Mahtipontisiksi tarkoitetut kohtaukset ovat äärimmäisen latteita ja huumori on lähinnä kiusallista.

Yksi elokuvan isoimmista ongelmista on se, että se on aivan liian synkkä lapsille, mutta se on myös liian lapsellinen aikuisille. Lopputulos on kummallinen väliinputoaja, joka jättää suuren osan katsojistaan kylmäksi. Hassuttelevat pöllöt saavat vanhemmat pudistelemaan päätään myötähäpeän takia, mutta sitten taas rajuiksi äityvät taistelut saavat lapset jännittämään ehkä liikaakin. Kenelle tämä elokuva on tehty? Kenties kirjasarjan fanit saavat tästä jotain irti tai suuresti pöllöjä rakastavat. Vaikka pöllöjen lentokohtaukset ovat tyylikkäitä visuaalisesti ja niiden kynsiä käytetään yllättävänkin hurjasti hyödyksi taisteluissa, jäävät linnut silti hieman tylsiksi. Kaikki elokuvassa jää parhaimmillaan puolitiehen. Legenda suojelijoista ei koskaan ota tuulta siipiensä alle, jolloin loppupään surullisiksi tarkoitetut kohdat eivät hetkauta, eikä suuri pöllötaistelu innosta. Lopuksi elokuva jättää tietyt jutut vielä auki mahdollista jatko-osaa varten, mutta kun itse puuduin jo tässä leffassa ennen puolta väliä, on turha odottaa, että minulta löytyisi minkäänlaista kiinnostusta katsoa toista tällaista.

Elokuvan visuaalinen puoli on ehdottomasti sen parasta antia. Legenda suojelijoista näyttää todella hyvältä. Sen animaatiolaatu on paikoitellen niinkin erinomaista, että katsoja jopa unohtaa sen olevan animoitu. Pöllöjen sulat erottuvat selvästi ja maisemat ovat upeat. Kohtaus, missä pöllöt lentävät myrskyssä, on henkeäsalpaavan kaunis. Onkin harmi, etteivät käsikirjoitus ja ohjaus yllä lähellekään animaation tasoa. Kun ohjaaja Zack Snyder onnistuu jossain, hän todella onnistuu. Sen osoitti hänen vuotta aiemmin ilmestynyt sarjakuvafilmatisointinsa Watchmen (2009). Harmi vain, että hänen filmografiansa on kuitenkin täynnä lähinnä keskinkertaisuutta ja Legenda suojelijoista taitaa olla hänen heikoin teoksensa. Snyderilla on vahvaa silmää upealle toteutukselle ja hän kyllä osaa käyttää hidastuksia (kenties liiallisuuksiinkin asti), mutta hänen ohjauksensa tässä on muuten kömpelöä. David Hirschfelderin säveltämät musiikitkaan eivät oikein vakuuta, mutta on äänimaailma muuten tarpeeksi mainio, tukeakseen visuaalisuuksia.

Yhteenveto: Legenda suojelijoista on visuaalisesti erittäin vaikuttava ja upea, mutta muuten täysin laimea ja tylsä tekele. Elokuva ei millään onnistu nappaamaan mukaansa, eikä liiankin tavanomainen kertomus jaksa innostaa. Vähän yli puolentoista tunnin kesto tuntuu ainakin puoli tuntia pidemmältä. Vaikka pöllöidea on ajatuksen tasolla mielenkiintoinen, ovat hahmot erittäin mitäänsanomattomia, eikä heidän matkastaan jaksa kiinnostua. Siten myös emotionaalisiksi tarkoitetut hetket lässähtävät kaiken muun ohella. Hienot näyttelijätkin menevät hukkaan. Tunnelmaltaan filmi on äärimmäisen epätasainen ja on vaikea sanoa, kenelle se on tarkoitettu. Aikuisilla elokuva on nolon lapsellinen, mutta lapsille liian synkkä ja raju. Lopulta elokuvasta jää käteen vain näyttäviä otoksia erinomaisen animoinnin kera. Joskus sekin riittää, mutta tämän teoksen kohdalla tuloksena on pelkkä valtava pettymys.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Legend of the Guardians: The Owls of Ga'Hoole, 2010, Warner Bros. Village Roadshow Pictures, Animal Logic, FortyFour Studios

Arvostelu: Riivattu (Insidious - 2010)

RIIVATTU

INSIDIOUS

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Rose Byrne, Patrick Wilson, Lin Shaye, Ty Simpkins, Barbara Hershey, Leigh Whannell, Angus Sampson, Andrew Astor ja Joseph Bishara
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Insidious, eli suomalaisittain Riivattu on James Wanin ohjaama kauhuelokuva vuodelta 2010. Wan alkoi suunnittelemaan filmiä, kun hänen hittikauhuleffaansa Sawia (2004) kritisoitiin veren liiallisesta käytöstä. Wan halusi todistaa, että hän pystyisi tekemään kauhuleffan ilman samanlaista väkivaltaa. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2010 ja se kuvattiin hyvin lyhyessä ajassa, vain kolmessa viikossa, mikä johti todella pitkiin työpäiviin. Alunperin elokuvan nimen oli tarkoitus olla "The Further", mutta Wan päätti lopulta muuttaa sen Riivatuksi. Lopulta filmi sai ensi-iltansa jo neljä kuukautta kuvausten jälkeen, Toronton elokuvajuhlilla 14. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Riivattu oli suuri menestys, mutta kriitikot eivät erityisemmin innostuneet siitä. Itse näin leffan vasta keväällä 2016, kun etsin kauhuelokuvia Netflixistä. En pitänyt filmiä kovin ihmeellisenä, enkä ole katsonut sen jatko-osia. Kuitenkin kun sarjan neljäs osa, Insidious: The Last Key ilmestyi Yhdysvalloissa tammikuussa 2018, ajattelin, että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden, etenkin kun annoin Wanin Kirottu -kauhusarjalle (The Conjuring - 2013-) uuden mahdollisuuden ja se osoittautui loistopäätökseksi. Kun huomasin elokuvan viettävän kymmenvuotissyntymäpäiväänsä, päätin vihdoin aloittaa koko Insidious-sarjan alusta juhlan kunniaksi.

Josh ja Renai ovat juuri muuttaneet lastensa kanssa uuteen asuntoon, kun yhtäkkiä heidän poikansa Dalton vajoaa koomaan. Vanhemmat etsivät epätoivoisesti apua, mutta huomaavat pian, että kyse on jostain paljon kauhistuttavammasta asiasta.

Perheen vanhempia, Renaita ja Joshia näyttelevät Rose Byrne ja Patrick Wilson, jotka hoitavat hommansa ansiokkaasti. Byrne on vakuuttava Renaina, joka joutuu kokemaan kotonaan kaikenlaista pelottavaa ja vaikka Josh onkin aluksi kliseinen kauhuleffojen aviomieshahmo, joka ei usko vaimonsa kertomuksia, löytyy Wilsonille lopuksi paljon muutakin annettavaa. Wilson ja Byrne tuovat taidokkaasti esille pelon eri tavoin, Joshin ollessa rauhallisempi ja Renain muuttuessa paikoitellen hysteeriseksi.
     

Koomaan vajoavaa Dalton-poikaa taas esittää Ty Simkins, joka ei kuitenkaan pääse tekemään paljoa. Koomapotilaana Dalton on suurimman osan filmistä makaamassa paikoillaan vuoteessaan, mikä ei anna Simkinsille mahdollisuutta näyttää taitojaan. Vai onko se sittenkään kooma, mikä Daltonia vaivaa... Renailla ja Joshilla on kaksi muutakin lasta, Foster (Andrew Astor), joka saa yhden kohtauksen itselleen, mutta muuten hänet unohdetaan jatkuvasti, sekä Cali-vauva (Brynn ja Madison Bowie), jota vanhempien täytyy suojella pahoilta asioilta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Joshin huolehtiva äiti Lorraine (mainio Barbara Hershey), paranormaaleja tapahtumia tutkiva vanha Elise (oivan roolityön tekevä Lin Shaye), sekä hänen avustajansa, tarpeettoman hömelöt Specs (elokuvan käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tucker (Angus Sampson), joiden tuoma huumorintynkä ei istu leffaan lainkaan.

Riivattu oli onneksi paljon parempi leffa kuin muistin. Kyseessä on hyvin tehokas kauhuelokuva, joka pitää otteessaan alusta loppuun. Tästä isoin kiitos kuuluu ohjaaja James Wanille, joka on selkeästi lahjakkaampi kauhutekijä kuin monet muut 2000-luvulla. Nykypäivänä suurin osa kauhuohjaajista luottaa pelkästään äkkisäikäytysten voimaan. Kyllähän ne pelästyttävät ja saavat useimmat katsojat pomppaamaan tuolistaan, mutta se on vain kaikista laiskin tapa luoda kauhua. Nämä kauhutekijät ovat unohtaneet, kuinka luodaan karmivaa tunnelmaa, joka saa katsojan ahdistumaan ja pohtimaan illalla, pitäisikö valot jättää päälle yön ajaksi. Wan ei kuulu niihin tekijöihin. Wanilla on kyky luoda erinomaisen jännittävä tunnelma läpi leffan, joka saa katsojan sydämen lyömään nopeammin ja vilkuilemaan, seisooko oviaukossa tai pimeässä eteiskäytävässä kukaan... tai mikään. Wan on osannut rakentaa loistavia jännityskohtauksia, kuten eräs yö, jolloin hahmot huomaavat, että heidän ulko-ovensa on auki ja he tutkivat, onko joku tullut sisään tai eräs päivä, jolloin Renai puuhailee kotonaan, kun jostain alkaa kuulua musiikkia ja karmivia asioita alkaa tapahtua. Etenkin nämä kohtaukset olivat mielestäni erittäin jännittäviä ja hienosti toteutettuja.

Wanin taiturimaisen tunnelman rakentamisen ansiosta leffan äkkisäikäytyksetkin ovat onnistuneita. Useissa kauhuleffoissa äkkisäikäytykset ovat hyvin ennalta-arvattavia; hahmo jää yksin pimeään, äänet katoavat ja jostain ilmestyy jotain kovan äänen saattelemana. Wan toteuttaa nämä eri tavalla, jolloin säikäytykset saattavat tulla koska tahansa, eikä hän sorru käyttämään yliampuvaa äänitehostetta, jotta katsoja varmasti säikähtäisi. Wan hyödyntääkin ääniä, jotka oikeasti kuuluisivat näissä tilanteissa. Esimerkiksi kun joku mystinen poika yhtäkkiä juoksee Renain takana kuvan poikki, Wan tietää, että katsojan säpsähtämiseen riittää pelkkä kenkien ääni ja inhottavasti toteutettu kikatus. Vaikka Wan välttääkin näin nykykauhun suurimman kliseen, on hän silti hyödyntänyt muita kliseitä leffassaan. Hän osaa kuitenkin tuoda niihin jotain yllättävää, jolloin ne eivät tunnu yhtä tutuilta kuin yleensä. Jo elokuvan alussa yksi hahmoista päättää mennä ullakolle ja ehdin jo tuumia, että nytkö jo Wan käyttää yhtä kaikkien aikojen kliseisintä kauhulokaatiota, mutta olin yllättynyt, ettei ullakolla tapahdukaan mitään pelottavaa. Renailla ja Joshilla on varmaan mukavin kauhu-ullakko, minkä olen koskaan nähnyt. Wan johtaa muutenkin katsojia harhaan alkupäässä, luomalla aluksi pelottavaa tunnelmaa yökohtaukseen, mutta mitään ei tapahdukaan. Ohjaaja leikittelee taidokkaasti katsojien tunnetilalla ja samalla tuo esiin kenties kaikista tärkeimmän: elokuvan hahmot.

Riivattu onnistuu saamaan katsojat oikeasti välittämään Joshista ja Renaista, jolloin talossa tapahtuvat kauheudet tuntuvat ikävämmiltä. Tosin kuten jo sanoin, Specs ja Tucker tuovat mukaan turhaa komediaa ja perheen kolmas lapsi Foster on täysin turha hahmo, mutta on tärkeintä, että päähenkilöt ovat onnistuneesti toteutetut. Kolmen kehnosti kirjoitetun hahmon kautta pääsemme kuitenkin elokuvan muihin heikkouksiin. Hieman yli tunnin ajan Riivattu on todella hyvää kauhutunnelmointia, mutta sitten leffa lässähtää pienesti. Vaikka kyseessä onkin elokuva, missä on paranormaaleja tapahtumia, pahoja henkiä, demoneita ja kummituksia, myös tällaisissakin leffoissa on raja, minkä jälkeen homma alkaa ampua yli ja mielestäni filmin loppuhuipennus harmillisesti tekee niin. Vaikka huipennuksesta löytyy hyviäkin puolia, on se turhan massiivinen ja se muuttaa kauhua hieman liikaa fantasian puolelle. Tämän lisäksi elokuvan lopetuskohtaus tuntuu oudon hätäisesti toteutetulta. Aivan kuin joku studiopomo olisi nähnyt leffan ja todennut, että "tämähän on todella tehokas ja hyvä, monet käyvät katsomassa tämän ja tuotoilla voimme tehdä jatko-osan", jolloin loppu on pitänyt kirjoittaa uusiksi, jotta tarina jää auki.

Elokuvan lopetus on kuitenkin pieni ongelma verrattuna leffan päädemoniin. Huipennuksen tavoin sekin tarjoaa pari kelpo säikäytystä, mutta demonin maskeeraus on käsittämättömän laimeasti tehty. Lopputulos näyttää Darth Maulilta Tähtien sota: Episodi I - Pimeässä uhkassa (Star Wars: Episode I - The Phantom Menace - 1999). Käsittämättömämmän maskeerausvalinnasta tekee se, että leffasta löytyy yksi äärimmäisen karmivalta näyttävä vanha nainen mustassa mekossa, joka tuijottaa piinaavasti hunnun takaa. Kun mukana on näin pelottava ilmestys, miksi ihmeessä tekijät ajattelivat, että Darth Maul olisi parempi vaihtoehto viholliseksi? Demoni lähinnä nostaa hymyn huulille! Muuten olen kuitenkin erittäin vaikuttunut Riivatun toteutuksesta. Ihailen sitä, että suurimmaksi osaksi tekijät ovat päättäneet toteuttaa asiat oikeasti, eikä digiefektejä ole melkein näkyvissäkään. Elokuvan lavasteet ovat upeasti toteutetut ja paikat ovat taidokkaasti valaistut; yökohtauksista jopa näkeekin jotain, mikä on välillä harvinaista herkkua kauhuleffoissa. Leffan kuvaus on aika lailla mestarillista, mitä vahvistaa rauhallinen leikkaus. Useiden leikkausten sijaan monet kohtaukset antavat saman kuvan kulkea pitkään hahmojen kanssa, jolloin katsojasta tuntuu enemmän siltä, että olisi tapahtumissa mukana. Pitkät kuvat ovat myös mahdollistaneet sen, että leffa kuvattiin hyvin lyhyessä ajassa. Äänimaailmaa ehdinkin jo kehua ja vaikka päädemonia esittävä Joseph Bishara näyttää hölmöltä Darth Maul -maskeerauksissaan, on hän onnistunut säveltämään paikoitellen jopa piinaavaa musiikkia. Elokuvassa myös hyödynnetään hienosti Tiny Timin versiota Nick Lucasin kappaleesta Tiptoe Through the Tulips.

Yhteenveto: Riivattu on tunnin ajan erittäin hyvä kauhuteos, mutta valitettavasti liian suuressa loppuhuipennuksessaan sen tunnelma rakoilee. Finaali on turhan yliampuva ja hieman hölmö, mitä korostaa pahimman demonin typerä maskeeraus, mutta kyllä lopetus sisältää oivallisiakin hetkiä. Parhaat kauhun hetket nähdään kuitenkin jo ensimmäisen tunnin sisällä ja ohjaaja James Wan on onnistunut rakentamaan erittäin jännittävän tunteen. Wan käyttää äkkisäikäytyksiä mestarillisesti, muttei kuitenkaan luota niihin, vaan osaa luoda myös kunnon karmivaa henkeä. Elokuvan erinomainen kuvaus ja leikkaus vahvistavat tunnelmaa, ja katsojasta tuntuu välillä siltä kuin olisi kauhutalossa hahmojen kanssa. Turhaa kolmatta lasta ja paria hömelöä sivuhahmoa lukuunottamatta leffan henkilöt ovat oivallisia - etenkin pääpari Renai ja Josh, joita Rose Byrne ja Patrick Wilson taidokkaasti näyttelevät. Hahmoista oppii todella välittämään, minkä takia heidän poikansa kohtalosta välittää enemmän. Jos loppuhuipennuksen meininkiä olisi hieman pienennetty, olisi filmi tehokkuudessaan parempi. Nyt jo Riivattu on kuitenkin oiva kauhuelokuva, mitä suosittelen lämpimästi genren faneille. Jos etsitte pelottavaa elokuvaa kavereiden kanssa vietettävään leffailtaan, sopii Riivattu siihen täydellisesti. Filmin loppuhuipennus tuntuu tosiaan viime hetkellä lisätyltä, jotta elokuvalle olisi mahdollista tehdä jatkoa. Mahdollinen studiopomo oli kuitenkin oikeassa, sillä elokuva oli tarpeeksi iso hitti, joten muutama vuosi myöhemmin ilmestyi Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013).

Lopputekstien jälkeen nähdään muuten vielä todella lyhyt pelottelu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious, 2010, Alliance Films, IM Global, Haunted Movies

Arvostelu: Saw (2004)

SAW

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Cary Elwes, Leigh Whannell, Danny Glover, Monica Potter, Michael Emerson, Ken Leung, Dina Meyer, Makenzie Vega, Shawnee Smith ja Tobin Bell
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 43 minuuttia
Ikäraja: 18

Saw on James Wanin ohjaama kauhuelokuva, joka aloitti suureen suosioon nousseen kauhuleffasarjan. Kun Wan ja hänen käsikirjoittajaystävänsä Leigh Whannell olivat valmistuneet elokuvakoulusta, he halusivat heti päästä tekemään omaa leffaansa. Kaksikko kuitenkin tiesi, ettei heillä olisi rahaa käytettävissään, eikä heidän projektinsa voinut olla kovin iso. The Blair Witch Project (1999) kuitenkin antoi heille inspiraatiota tehdä jotain todella tehokasta ja suosittua pienellä rahalla ja työtiimillä. Wan keksi idean kahdesta miehestä lukittuina huoneeseen ja esitteli sen Whannellille. Kaksikko alkoi työstämään sitä, mutta he tajusivat, että heidän olisi pakko saada rahallista tukea jostain. Vakuuttaakseen studiopomot, Wan ja Whannell tekivät yhdestä elokuvan kohtauksesta lyhytleffan, jolle annettiin nimeksi "Saw" (2003). He saivat Evolution Entertainmentin tuottaja Gregg Hoffmanin innostumaan siitä ja yhtiö tarjoutuikin rahoittamaan kaksikon täyspitkän elokuvan. Wan ja Whannell saivat tarjouksia myös isommilta yhtiöiltä, kuten DreamWorksilta, mutta yhtiöt eivät olisi antaneet Wanin toimia ohjaajana ja Whannellin näyttelijänä, joten he hylkäsivät tarjoukset. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2003 ja lopulta Saw sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2004 (Suomeen filmi saapui vasta joulukuussa). Kriitikoiden reaktiot olivat ristiriitaisia, mutta yleisö tuntui rakastavan leffaa ja se tuottikin yhden miljoonan budjettinsa satakertaisesti takaisin. Itse näin Sawin vasta muutama vuosi sitten ja pidin sitä kelpo jännärinä. Nyt kun sarja on saamassa uuden lisäyksen, Spiral: From the Legacy of Saw'n (Spiral: From the Book of Saw - 2020) Chris Rockin toimesta, päätin katsoa koko sarjan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kaksi miestä heräävät saastaisessa huoneessa, eikä heillä ole mitään käsitystä, miten he ovat sinne joutuneet. Pian heille käy ilmi, että he ovat joutuneet sadistiseen peliin elämästä ja kuolemasta...

Päärooleissa kammottavaan peliin joutuneina miehinä nähdään elokuvan käsikirjoittaja Leigh Whannell ja Prinsessan ryöstöstä (The Princess Bride - 1987) tuttu Cary Elwes. Whannell näyttelee heikkohermoista Adamia, kun taas Elwes esittää tohtori Lawrence Gordonia ja molemmat näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä läpi leffan. He vakuuttavat tilanteen aiheuttamalla pakokauhulla ja on todella koukuttavaa seurata, kuinka he yrittävät selvitä pelistä elävinä. Leffan aikana heistä alkaa vähitellen selviämään uusia puolia ja katsoja alkaa samalla ymmärtämään, miksi heidät on valittu tähän peliin.
     Adam ja tohtori Gordon eivät kuitenkaan ole ainoat, jotka ovat joutuneet tällaiseen peliin ja samalla kun he yrittävät selvitä tilanteestaan, Danny Gloverin näyttelemä etsivä Tapp yrittää etsivä Singin (Ken Leung) ja etsivä Kerryn (Dina Meyer) kanssa saada selville, kuka on kaiken takana? Glover on selvästi filmin karismaattisin näyttelijä ja onkin uskottava iäkkään poliisin roolissa. Myös Leung ja Meyer ovat kelpo valinnat rooleihinsa, mutta heistä ei löydy Gloverin vakuuttavuutta.

Nykyään Saw-elokuvat tunnetaan niiden hirvittävistä ansoista, mitkä yleensä aiheuttavat todella brutaaleja kuolemia, joissa veri ja sisuskalut roiskuvat. Leffasarjasta puhutaan usein kidutuspornona, sillä monista tuntuu siltä, että niistä tehdään yhä vain kuvottavampia sen takia, että ne tyydyttävät tekijät ja katsojat. Alkuperäinen Saw-leffa ei kuitenkaan ole vielä tällaista kidutuspornoa. Vaikka tästäkin löytyy ällöttävät hetkensä ja sairas peli, ei elokuvan kauhu perustu vain siihen, kuinka inhottavia tappoja tekijät onnistuvat tarjoamaan. Ei, leffa on enemmän psykologista kauhua ja pelin kauheus syntyy siitä, kuinka kauhea ajatus on, että joku tekisi sinulle näin. Elokuvassa pohditaan, kuinka pitkälle hahmot ovat valmiita menemään selvitäkseen pelistä hengissä. Samalla katsoja pistetään miettimään, mitä itse olisi valmis tekemään näissä tilanteissa. Olisitko valmis riistämään toisen hengen pelastaaksesi omasi? Olisitko valmis tuntemaan hirveää kipua, jotta pysyt hengissä?

Saw todella on vangitseva filmi ja sitä on äärimmäisen kiinnostavaa seurata. Elokuvasta löytyy vahva mysteerinen tunnelma, kun etsivät yrittävät selvittää, kuka on pelien takana? Leffa hyppii taidokkaasti Adamista ja Lawrencesta etsiviin ja takaisin, pitäen jännitystason kaiken aikaa yllä. Myöhemmin kauhuleffoja, kuten Riivattu (Insidious - 2010) ja Kirottu (The Conjuring - 2013) tekevä ohjaaja James Wan osoittaa jo tässä taitonsa rakentaa tunnelmaa. Filmin pieni budjetti ja nopea kuvausaikataulu ovat pistäneet Wanin luovuuden äärimmäisyyksiin ja onkin hienoa nähdä, kuinka hän pyörittelee tätä simppeliä ideaa todella kekseliäästi. Elokuva ei halua hellittää katsojaa otteestaan edes siinäkään kohtaa, kun lopputekstit alkavat. Sitä ennen kuitenkin nähdään sellaisia käänteitä, että ensimmäisellä katselukerralla suuni loksahti auki. Alkuperäinen Saw ei todellakaan ole pelkkää typerää kidutuspornoa. Se on ihmisten synkkää puolta tutkiva psykologinen kauhutarina ja erittäin hyvä sellainen.

Leigh Whannell on näyttelemisen lisäksi tehnyt kelpo työtä käsikirjoittajanakin. Hänen ja Wanin työstämä tarina on kiero, mutta samalla siitä löytyy pohdiskeltavaa. Saw on pääasiassa hyvin kuvattu, mutta mukana on myös kehnompiakin otoksia. Joillakin vinksahtaneilla kuvilla luodaan toimivasti epämiellyttävää henkeä ja paikoitellen filmi käyttää nopeutusta erittäin hyvin tyylikikkailuna. Sitten taas mukana on todella surkuhupaisasti toteutettu autotakaa-ajo. Leikkaus on myös oivallista ja siinä todella nähdäänkin Wanin luovuus. Leikkausvaiheessa Wan nimittäin hoksasi, etteivät hänen kuvaamansa kohtaukset yhdisty toisiinsa, kuten hän oli suunnitellut, joten hän on hyödyntänyt valokuvia ja muita niksejä siirtymissä. Lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja huone, josta Adam ja Lawrence heräävät, on suorastaan kuvottava kaikessa saastaisuudessaan. Katsojalla saattaakin helposti tulla huono olo ja alkaa puistattamaan, kun vähänkin miettii, millainen haju huoneessa vallitsee. Myös maskeeraukset ovat hyvin tehtyjä ja niistäkin löytyy ällöttävyyttä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja säveltäjä Charlie Clouser tuo mainion lisän musiikeillaan. Elokuvan aavemainen tunnusmusiikki on yllättävänkin hyvä ja se jää helposti soimaan päässä.

Yhteenveto: Saw on erittäin hyvä mainio kauhuelokuva, joka sisältää kuvottavia tilanteita, mutta ei syyllisty samanlaiseen kidutuspornoon kuin jatko-osansa, vaan pohjautuu enemmän psykologiseen kauhuun. Ahdistava henki on jatkuvasti läsnä ja niin hahmot kuin katsojatkin pistetään pohtimaan, mitä tällaisessa tilanteessa itse tekisi? Elokuvasta löytyy kiehtovaa ja kieroa ihmismielen tutkailua. Brutaalejakin tilanteita on luvassa, eikä filmi missään nimessä sovi heikkohermoisille. Lavasteet ovat ällöttävät ja maskeeraajat pistävät parastaan kuvottavuuksien kanssa. James Wan rakentaa tunnelmaa taidokkaasti ja pitää pakettia hyvin kasassa. Leigh Whannellin kirjoittama tarina on käänteineen kaikkineen oivallinen ja Whannell pärjää myös kameran edessä. Cary Elweskin on hyvä, mutta näyttelijöistä parasta työtä tekee Danny Glover. Saw on todella hyvä kauhuelokuva, minkä kaikkien genren fanien kuuluu nähdä. Indie-kauhutekijöille se on erittäin inspiroiva, sillä se todella näytti, kuinka vähällä voi saada aikaan paljon - kuten satoja miljoonia tienaavan elokuvasarjan, mikä jatkuu yhä yli 15 vuotta sarjan alkamisen jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Saw, 2004, Saw Productions Inc., Twisted Pictures, Evolution Entertainment