Arvostelu: Curse of Chucky (2013)

CURSE OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Fiona Dourif, Danielle Bisutti, Brennan Elliott, Maitland McConnell, Summer H. Howell, Brad Dourif, Chantal Quesnel, A Martinez, Jennifer Tilly ja Alex Vincent

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli kehuttu hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli myös menestys, mutta Child's Play 3 (1991) tuotti taloudellisen pettymyksen. Sarjaa päätettiin viedä uuteen suuntaan ja vuonna 1998 ilmestynyt komediallinen Chuckyn morsian (Bride of Chucky) nousi elokuvasarjan menestyneimmäksi osaksi. Samalla linjalla tehty Seed of Chucky (2004) oli kuitenkin fanienkin haukkuma floppi, joten Mancini päätti viedä sarjan takaisin juurilleen ja tehdä kuudennesta elokuvasta jälleen kauhua. Alun perin "Revenge of Chucky" -nimellä kulkeneen leffan kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2012 ja lopulta Curse of Chucky sai ensi-iltansa elokuussa 2013. Koska elokuva julkaistiin vain muutamissa maissa teattereissa ja pääasiassa se pistettiin suoraan vuokralle ja myyntiin Blu-raylla ja DVD:llä, ei se menestynyt kummoisesti. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain alkuperäisen osan ja sen uudelleenfilmatisoinnin, Child's Playn vuodelta 2019. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa uuden Chucky-televisiosarjan (2021-) myötä, päätin vihdoin katsoa ja samalla myös arvostella kaikki Chucky-elokuvat. Muutama viikko kamalan huonon Seed of Chuckyn jälkeen katsoin Curse of Chuckyn.

Alaraajahalvaantunut Nica Pierce saa anonyymin paketin, mikä sisältää Good Guy -nuken, joka kutsuu itseään Chuckyksi. Kun Nican perheenjäsenille alkaa käydä ikäviä asioita, Nican epäilykset osuvat mystiseen nukkeen.

Chuckyn ääninäyttelijä Brad Dourifin tytär Fiona Dourif näyttelee pyörätuolissa kulkevaa, alaraajahalvaantunutta Nica Pierceä, joka saa salaperäiseltä lähettäjältä lahjaksi Chucky-nuken. Tytär-Dourif ei harmillisesti erityisemmin vakuuta pääroolissa. Hänen esittämänsä reaktiot ja sanomansa repliikkinsä eivät näytä tai kuulosta luontevilta. Osasyyllinen tähän on varmasti leffan kömpelö ohjaus ja tönkkö käsikirjoitus, joihin palataan kohta tarkemmin.

     Nican lisäksi muita hahmoja ovat hänen äitinsä Sarah (Chantal Quesnel), siskonsa Barb (Danielle Bisutti) ja tämän mies Ian (Brennan Elliott) ja heidän pieni tyttärensä Alice (Summer H. Howell), tämän lastenhoitaja Jill (Maitland McConnell), sekä pappi Frank (A Martinez). Hahmogalleria koostuu toinen toistaan pahvisemmista ja tylsemmistä tyypeistä, joiden kohtalot eivät jaksa kiinnostaa pätkääkään. Nican vielä haluaisi nähdä pääsevän pakoon, mutta muiden kohdalla en välittänyt lainkaan, elävätkö vai kuolevatko he tappajanuken käsissä. Sivunäyttelijät eivät tee kaksista työtä ja erityisesti Barb-siskoa esittävä Bisutti on huono osassaan.

     Harmillisesti Brad Dourif ei enää yksinään onnistu pelastamaan ympärillä lahoavaa elokuvaa - etenkään, kun hänen esittämä Chucky-nukkensakin on onnistuttu pilaamaan. Jostain syystä tekijät eivät ole halunneet käyttää täysin samannäköistä nukkea kuin edellisissä osissa, vaan nuken kasvoja on muokattu hieman, eikä muutos ole todellakaan tapahtunut parempaan päin. Chucky näyttää halvemmalta, mitä ei auta yhtään se, kuinka päivänselvästi tekijät käyttävät eri nukkea aina, kun Chucky alkaa puhua. Toteutus on surkuhupainen ja siitä tulee mieleen Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) monet jatko-osat, joissa murhaaja Michael Myersin naamari näyttää todella tyhmältä.

Seed of Chucky -fiaskon jälkeen Don Mancini onneksi ymmärsi itsekin, että nyt oli menty liian pitkälle ja hän päätti kuljettaa Chuckyn takaisin juurilleen ja palauttaa kauhun sarjaan. Alusta asti Curse of Chuckyn henki onkin täysin erilainen kuin parissa edellisessä osassa. Huumori loistaa poissaolollaan ja elokuva yrittää olla synkkä ja karmiva. Valitettavasti viimeistään tässä elokuvassa käy selväksi, ettei Mancini osaa ohjata. Hän epäonnistui kaameasti Seed of Chuckyn komediapuolessa ja nyt hän osoittaa, ettei hän hallitse kauhuakaan. Kauhuosastolla Mancini luottaa mitä mielikuvituksettomiin ja nolompiin äkkisäikäytyksiin, eikä hänen yrityksensä rakentaa piinaavaa jännitettä onnistu, ei sitten millään. Elokuva on täynnä toinen toistaan typerämpiä böö-pelotteluja, kun joku hahmo hiipii pelokkaana pimeässä ja sitten joku toinen hahmo ilmestyy ruutuun tai tarraa pelokkaasta hahmosta kiinni kovan äänitehosteen säestämänä. Kenties joku kokee nämä pelottaviksi hetkiksi. Itse lähinnä tuhahtelin tylsistyneenä.

Curse of Chucky on nimittäin todella tylsä elokuva, mikä koituu sen isoimmaksi synniksi. Leffa palaa takaisin Child's Play -elokuvien kerrontaan siinä, että seuraamme ihmishahmoja Chuckyn sijaan. Kun Chuckyn morsiamessa ja Seed of Chuckyssä katsojan kuului kannustaa nukkea, ei paluu hahmon pelkäämiseen enää luonnistu. Tavallaan sitä haluaisi kannustaa nukkea listimään kaikki ihmishahmot, sillä he ovat niin tylsiä tyyppejä, mutta kun Chuckystakin uupuu se veikeys ja ennen kaikkea oikea ulkonäkö, ei katsoja haluaisi seurata ketään hahmoa - ihmistä tai nukkea. Leffa tuntuu myös todella tapahtumaköyhältä. Murhat ovat laiskoja, eikä Chuckyn riehumisen odottelu enää innosta. Kun leffassa alkaa vihdoin tapahtua, ollaan jo loppuhuipennuksessa. Ja sen lisäksi, että elokuvalla on vaikeuksia lähteä käyntiin, sillä on vielä isompia vaikeuksia päättyä. Viimeinen kymmenminuuttinen on täynnä kohtauksia, joiden luulisi olevan filmin viimeinen, mutta sitten Mancini päättääkin "ei kun yksi kohtaus vielä".

Sen lisäksi, ettei Chuckyä ole tehty hyvin (yhdessä kohtaa nukke on jopa kiusallisen selvä digiluomus), ei elokuvan tekninen toteutus muutenkaan vakuuta. On päivänselvää, että elokuva tehtiin todella halvalla ja pääasiassa suoraan televisiokatseluun, niin halvalta televisiorainalta Curse of Chucky näyttää. Paria veikeää otosta lukuun ottamatta kuvaus on mitäänsanomatonta ja leikkauksessa vaikuttaisi jopa siltä, että mukaan on valmiiksi asetettu mainoskatkojen paikat. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta maskeeraukset heikot - erityisesti, kun ottaa huomioon, että leffa ilmestyi alle kymmenen vuotta sitten. Äänimaailma luottaa liikaa koviin säikäytysääniin, eikä säveltäjä Joseph LoDuca edes yritä tarjota mitään luovaa mukaan.

Yhteenveto: Curse of Chucky on harmillisen kehno yritys palauttaa leffasarja takaisin juurilleen kauhun ääreen. Katsojan vietettyä juuri pari viime elokuvaa kannustaen Chuckyä, on nyt vaikea palata takaisin pelkäämään nukkea. Karmivaa Chuckyssä onkin lähinnä hänen pilattu ulkonäkönsä, mikä tekee monista kohtauksista jopa kiusallisen katsottavan. Chuckyn riehumisen odottelu on pitkäveteistä puuhaa, eikä ohjaaja Don Mancini onnistu luomaan jännittävää tunnelmaa. Kenenkään kohtalo ei jaksa kiinnostaa, sillä hahmot ovat toinen toistaan pahvisempia ja näyttelijät aika lailla kaikki heikkoja. Elokuvasta huokuu läpi suoraan televisioesitystä varten tehdyn tuotannon halpuus efektejä myöten. Filmiä katsoessa onkin vaikea olla harmittelematta, kuinka alas tämä elokuvasarja onkaan vajonnut. Seuraavaksi sitten nähdään, voiko Dourifin leffasarjan toistaiseksi viimeinen osa, Cult of Chucky (2017) enää nostaa tasoa takaisin alkupään korkeuksiin...

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä on selvästi elokuvan parasta antia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Curse of Chucky, 2013, Universal 1440 Entertainment

Arvostelu: Riivattu 2 (Insidious: Chapter 2 - 2013)

RIIVATTU 2

INSIDIOUS: CHAPTER 2

Ohjaus: James Wan
Pääosissa: Rose Byrne, Patrick Wilson, Ty Simpkins, Barbara Hershey, Steve Coulter, Leigh Whannell, Angus Sampson, Andrew Astor, Danielle Bisutti ja Lin Shaye
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 16

James Wanin kauhuelokuva Riivattu (Insidious - 2010) oli suuri menestys, joten tietysti sille päätettiin tehdä jatkoa. Jatko-osan teossa kuitenkin kesti, sillä ohjaaja Wan ja käsikirjoittaja Leigh Whannell eivät alunperin innostuneet tarinan jatkamisesta ja Wan työsti parhaillaan toista kauhuelokuvaa, Kirottua (The Conjuring - 2013). Vihdoin alkuvuodesta 2012 Wan ja Whannell päättivät jatkaa tarinaa ja alkoivat työstämään jatko-osaa. Elokuvan kuvaukset alkoivat tammikuussa 2013 ja sen oli tarkoitus ilmestyä kesällä, mutta koska Kirottu ilmestyi silloin, Wan halusi antaa sen nauttia menestyksestään. Lopulta Insidious: Chapter 2, eli suomalaisittain Riivattu 2 sai ensi-iltansa syksyllä 2013 - Suomessa leffa tosin ilmestyi vasta seuraavana vuonna suoraan Blu-raylle ja DVD:lle. Elokuva oli vielä isompi hitti kuin edeltäjänsä, mutta sai heikomman vastaanoton kriitikoilta. Itse en ole koskaan aiemmin nähnyt filmiä, sillä en erityisemmin välittänyt ensimmäisestä Riivatusta, kun katsoin sen, joten minua ei kiinnostanut jatkaa sarjaa. Kuitenkin kun huomasin, että ensimmäinen osa täyttää nyt kymmenen vuotta, ajattelin että voisin antaa sarjalle uuden mahdollisuuden. Katsoin alkuperäisen Riivatun uudestaan ja koska pidin siitä paljon enemmän kuin edellisellä kerralla, tilasin Riivattu 2:n ja katsoin sen pari kuukautta ensimmäisen leffan jälkeen.

Josh ja Renai saivat poikansa Daltonin takaisin, mutta samalla jokin seurasi Joshia pois kuolleiden maailmasta ja alkaa piinaamaan perhettä.

Rose Byrne ja Patrick Wilson palaavat rooleihinsa Renai ja Josh Lambertina. Valitettavasti siinä, missä Byrne ja Wilson olivat edellisen osan kantava voima, tässä he eivät tarjoa kovin ihmeellisiä roolitöitä. Byrnen ongelmaksi koituu lähinnä se, ettei hänen Renai-hahmonsa saa paljoa tekemistä. Byrnen hommaksi jää lähinnä ryntäillä ympäri taloaan säikähtäneenä muutaman kohtauksen ajan. Wilson taas on hyvin kummallinen lähes koko elokuvan ajan. Tavallaan tämän ymmärtää, sillä Joshin on selkeästi vallanut jokin henkiolento, mutta Wilson ei silti oikein vakuuta. Hänen suorituksensa paranee loppua kohti, mutta parissa kohtaa hän on jopa huono. Myös Ty Simpkins ja Andrew Astor tekevät paluun pariskunnan lapsina. Simpkins pääsee tällä kertaa tekemään paljon enemmän Daltonina, mutta Astorin esittämä Foster jää yhä aika pienelle huomiolle.
     Yllättäen elokuvan oikeiksi tähdiksi nousevatkin Joshin äiti Lorraine (Barbara Hershey), paranormaaleja tapahtumia tutkiva kaksikko Specs (käsikirjoittaja Leigh Whannell) ja Tucker (Angus Sampson), sekä uusi tuttavuus vanha Carl (Steve Coulter), joka työskenteli aikoinaan edellisessä leffassa kuolleen Elisen (Lin Shaye) kanssa. Carl on oikein mainio lisäys, vaikka hänen noppaleikkinsä saattavatkin vaikuttaa hieman pöhköiltä. Coulter on uskottava haamututkijana, minkä lisäksi on hienoa, että Whannell ja Sampson ovat hillinneet komediapuoltaan, kun heidän hahmonsa nousevat isompaan asemaan. Hershey on yhä kelpo osassaan ja kun leffassa syvennytään enemmän Joshin menneisyyteen, on ymmärrettävää, että Lorraine nostetaan paremmin esiin.

Riivattu 2 jatkaa lähes suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Lambertin perhe iloitsee Daltonin paluusta, mutta samalla he joutuvat poliisin kuulusteluun Elisen erikoisen kuoleman takia. Tämän lisäksi Josh alkaa käyttäytyä hyvin kummallisesti ja nopeasti perhe huomaa, ettei henkimaailma ole jättänyt heitä rauhaan. Yksi elokuvan ongelmista on, että hahmot eivät jostain syystä huomaa, kuinka selvästi jokin on riivannut Joshin. Leffa käyttää ihan liian kauan aikaa siihen, että hahmot yrittävät selvittää, kuka tappoi Elisen, vaikka katsoja on tiennyt sen jo edellisen elokuvan lopusta saakka. Filmissä on muutenkin tehty kummallisia ratkaisuja - joitakin jotka jopa sotivat ensimmäisen Riivatun tapahtumia vastaan. Tämän lisäksi elokuvassa nähdään vähän väliä ties mitä hölmöyksiä, minkä takia leffa ei onnistu pelottamaan toivotulla tavalla. Jotkut hetket ovat niin pöhköjä, ettei leffaa vain voi ottaa tosissaan, eivätkä säikäytykset enää tehoa. Kuten sanoin jo ensimmäisen Riivatun arvostelussani, vaikka leffa sisältäisi henkiolentoja, demoneita ja mitä lie riivauksia, jossain kohtaa tulee raja vastaan, minkä jälkeen homma alkaa muuttua enemmän fantasiasaduksi ja Riivattu 2 ylittää rajan todella usein.

Elokuva kyllä sisältää joitain onnistuneen karmivia hetkiä, mutta suurimmaksi osaksi leffa ei todellakaan ole yhtä jännittävä tai pelottava kuin edeltäjänsä. Onkin siis onni, että tarinaan on lisätty kiehtovaa mysteerisyyttä Lorrainen, Carlin, Specsin ja Tuckerin tutkiessa, mikä on ottanut Joshin haltuunsa ja ketkä ovat valkoisiin pukeutunut nainen ja mustiin pukeutunut morsian, mitkä liittyvät outoihin tapahtumiin. Mysteerisyydellään leffa onnistuu pitämään katsojansa mukanaan tarpeeksi hyvin, jolloin hölmöyksistä ei välitä ihan niin paljoa elokuvan aikana. Vasta kun leffaa alkaa tosissaan pohdiskelemaan, sen pöhköydet nousevat mieleen. Mysteerisyyden lisäksi toinen erittäin kiehtova ratkaisu on, miten jatko-osa yhdistyy ensimmäisen osan tapahtumiin. Elokuva leikittelee näin hauskasti katsojan kanssa ja filmin päätyttyä tekisi heti mieli katsoa ensimmäinen osa uudestaan, sillä jotkut sen kohtaukset näkee täysin eri valossa Riivattu 2:n jälkeen.

Elokuvan ongelmat johtuvat varmasti siitä, ettei ohjaaja Wania ja käsikirjoittaja Whannellia kiinnostanut tarinan jatkaminen. Tämän lisäksi Wanilla oli työn alla toinenkin kauhuleffa Kirottu, mihin hän panosti huomattavasti enemmän. Näistä asioista huolimatta kaksikko on kuitenkin keksinyt oivaa jatkoa kertomukselleen ja kohdat, joissa filmi todella linkittyy ensimmäiseen osaan, tuntuvat siltä kuin kaksikko olisi suunnitellut jatkoa jo alkuperäistä Riivattua tehdessään. Wan taitaa hyvin karmivan ilmapiirin luomisen, eikä luota hölmöihin böö-säikäytyksiin (vaikka niitäkin toki on), mutta Whannellin käsikirjoituksen pöhköydet saavat Wanin työn kärsimään. Mukana on jopa täysin tyhmiä repliikkejä, mitkä olisi viimeistään leikkauksessa pitänyt älytä karsia pois. Muuten leikkaus on sujuvaa, eikä aika ehdi käymään pitkäksi. Riivattu 2 on myös erittäin taidokkaasti kuvattu ja pidän paljon siitä, että Wan haluaa usein näyttää koko huoneen, jolloin katsoja jännittää, milloin jostakin pomppaa esiin jotain pelottavaa. Lavastus on taidokkaasti toteutettu, mutta maskeerauksen taso heittelee. Jotkut maskeeraukset ovat todella karmivia, kun taas toiset ovat hieman keskeneräisiä ja hutiloiden tehtyjä. Edellisen osan punanaamademonin tasolle ei onneksi kuitenkaan vajota. Äänimaailma on erinomaisesti luotu ja Wanin luottosäveltäjä Joseph Bishara on saanut aikaan mukavaa tunnelman lisäystä musiikeillaan.

Yhteenveto: Riivattu 2 jää harmillisen keskinkertaiseksi kauhutekeleeksi. Filmi jatkaa hyvin Joshin ja Renain tarinaa, minkä lisäksi mukaan on saatu mukavaa mysteerisyyden tuntua, mutta pelottavaksi leffaa on vaikea kutsua. Paikoitellen ohjaaja James Wan onnistuu luomaan karmivaa ilmapiiriä, mutta joka kerta käsikirjoituksen hölmöydet vetävät katsojan pois tästä tunnelmasta. Filmi ylittää jatkuvasti sen rajan, jolloin yliluonnollisuudet muuttuvat ihan höpönlöpöksi, eivätkä demonit sun muut tunnu enää pelottavilta. Elokuva myös käyttää ihan liikaa aikaa siihen, kun hahmot yrittävät selvittää asiaa, minkä jokainen edellisen Riivatun nähnyt jo tietää. Visuaalisesti kyseessä on kuitenkin tyylikäs teos, vaikka maskeerauksia olisi voinut vielä parannella. Näyttelijät tekevät myös kelpo työtä, vaikkei Rose Byrne saakaan paljoa tekemistä, eikä Patrick Wilson ole kovin vakuuttava. Riivattu 2:n katsoo kyllä ainakin kerran ihan sujuvasti, mutta ei sitä tarvitse toista kertaa nähdä. Sen sijaan filmin linkit alkuperäiseen Riivattuun ovat niin kiinnostavat, että Riivattu 2:n jälkeen haluaisi katsoa sen uudestaan. Kavereiden kanssa vietettävään säikyttelyiltaan Riivattu 2 sopii täysin passelisti. Elokuvan lopussa annetaan vielä vahvasti vinkkiä jatkosta. Tämä tuntuu kuitenkin täysin päälleliimatulta kohtaukselta, minkä olisi hyvin voinut jättää lopputekstien jälkeen nähtäväksi pätkäksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Insidious: Chapter 2, 2013, FilmDistrict, Stage 6 Films, Entertainment One, Blumhouse Productions, Alliance Films UK Limited, Room 101