Arvostelu: Cult of Chucky (2017)

CULT OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Fiona Dourif, Alex Vincent, Brad Dourif, Michael Therriault, Adam Hurtig, Elisabeth Rosen, Grace Lynn Kung, Marina Stephenson Kerr, Zak Santiago, Ali Tataryn ja Jennifer Tilly

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia - Unrated Version: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli menestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Myös Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli hitti, mutta Child's Play 3 (1991) tuotti pettymyksen lipputuloillaan. Elokuvasarjan suuntaa päätettiin muuttaa ja tuloksena oli komediallisempi Chuckyn morsian (Bride of Chucky - 1998), joka nousi sarjansa menestyneimmäksi osaksi. Vielä huumoripainotteisempi Seed of Chucky (2004) olikin haukuttu floppi, joten sarja päätettiin palauttaa takaisin kauhujuurilleen ja vuonna 2013 julkaistiin ailahtelevan vastaanoton saanut Curse of Chucky. Pian sen ilmestymisen jälkeen Mancini kertoi jo suunnittelevansa seuraavaa leffaa, jonka kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2017. Cult of Chucky julkaistiin suoraan myyntiin ja vuokralle saman vuoden lokakuussa. Leffa sai edeltäjiensä tavoin ailahtelevan vastaanoton, eikä se tuottanut kummoisesti myynneissään. Itse olin nähnyt elokuvasarjasta aiemmin vain alkuperäisen klassikon, sekä vuoden 2019 uudelleenfilmatisoinnin. Kun huomasin leffojen saavan nyt jatkoa televisiosarjan Chucky (2021-) muodossa, päätin katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Vaikken pitänyt Curse of Chuckystä, katsoin elokuvasarjan toistaiseksi viimeisen osan Cult of Chuckyn jo alle viikkoa myöhemmin.

Perheensä murhasta lavastettu Nica Pierce on viettänyt neljä vuotta vankimielisairaalassa, missä hän on alkanut vakuuttua syyllisyydestään. Nican kertomukset tappajanukesta käyvät kuitenkin pian muille potilaille ja hoitajille kivuliaan todellisiksi, kun Chucky saapuu viimeistelemään aikomuksensa.

Fiona Dourif nähdään toistamiseen Nica Piercen roolissa, joka on lukittu vankimielisairaalaan epäiltynä perheensä murhasta Curse of Chuckyssä. Nica on viettänyt mielisairaalassa niin kauan aikaa, että on alkanut vähitellen uskoa kuvitelleensa koko tappajanuken ja tehneensä hirmuteot itse. Dourif ei vielä tässäkään leffassa tee erityistä vaikutusta - itse asiassa hän suoriutuu osastaan kehnommin kuin viimeksi. Fionan isä Brad Dourif sen sijaan ilahduttaa edelleen Chucky-nuken äänenä ja jo Dourifin äänestä voi kuulla, kuinka innoissaan hän on kerta toisensa jälkeen palaamassa tämän vinksahtaneen lelun rooliin.

     Nica ei jää ainoaksi paluun tekeväksi päähenkilöksi elokuvasarjasta, sillä kahdessa ensimmäisessä elokuvassa ja Curse of Chuckyn lopputekstikohtauksessa pikaisesti esiintynyt Alex Vincent nähdään pitkästä aikaa Andyna, joka lapsena joutui kohtaamaan Chuckyn hirmuisuuden. Vaikka onkin hienoa, että Vincent saatiin näinkin monien vuosien jälkeen takaisin leffasarjan pariin, täytyy todeta, ettei hän ole näyttelijänä paljoa kehittynyt.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. vankimielisairaalan tohtori Foley (Michael Therriault), joka yrittää saada Nican uskomaan, ettei mitään tappajanukkea ole, sekä mielisairaalan muut potilaat, kuten Malcolm (Adam Hurtig), Madeleine (Elisabeth Rosen), Claire (Grace Lynn Kung) ja Angela (Marina Stephenson Kerr), jotka ovat tietty mukana lähinnä potentiaalisiksi uhreiksi. Ja totta kai Jennifer Tillyn on pitänyt änkeä mukaan tähänkin filmiin Tiffanyna.

Siitä huolimatta, että Curse of Chucky oli kehno kauhuleffan yritys, oli se sentään askel oikeaan suuntaan kaamean Seed of Chuckyn jälkeen. Onkin siis harmi, ettei Cult of Chucky jatka tätä ylämäkeä, vaan vajoaa aika samoihin pohjamutiin kuin Seed of Chucky. Tämä leffa ei sentään sisällä transpilkkaa, masturboivaa Chuckyä tai alkutekstipätkää digisiittiöiden kera, mutta Cult of Chucky on silti omanlaisensa epäonnistuminen. Jos ohjaaja Don Mancini kompuroi edellisissä yrityksissään tehdä joko komedialeffaa tai kauhuelokuvaa, tässä hän läjähtää pärställeen yrityksessään yhdistää genret toisiinsa. Elokuva tuntuu olevan puoliksi kauhujatko-osa Curselle ja puoliksi komediajatko-osa Seedille. Lopputuloksena onkin hämmentävä ja päättömänä suuntaansa etsivä sekamelska, joka ei pelota tai naurata.

Suurimmaksi osaksi leffa on puuduttavan tylsää katseltavaa, vankimielisairaalakohtausten tarjotessa vain toinen toistaan kökömpää draamantynkää. Puisevasti kirjoitettuihin terapiasessioihin kyllästyy nopeasti ja sitten sitä vain odottaa, että Chucky saapuisi jo paikalle ja listisi kaikki. Chuckyn riehumisia todella saa odottaa, mutta sentään tässä elokuvassa tapot ovat veikeämpiä kuin edellisessä filmissä. Jännite puuttuu tästäkin elokuvasta täysin, osittain sen takia, koska yhdenkään hahmon kohtalo ei jaksa kiinnostaa. Harmillisesti loppuhuipennus ei ole odotuksen arvoinen, Mancinin kehittelemien uusien ideoiden takia. Osalle katsojista nämä ratkaisut voivat toimia, mutta omasta mielestäni ne vain heikensivät filmiä entisestään.

Mancinin ohjaus pysyy yhä amatöörimäisenä ja kömpelönä. Hänen kauhuosastonsa koostuu vain toinen toistaan laiskemmista ja kehnommista äkkisäikäytyksistä kovien äänitehosteiden kera, kun taas hänen komediapuolensa rakentuu kiusallisista letkautuksista ja tönköstä slapstickistä. Hänen käsikirjoituksensa on ihan yhtä huono kuin ohjauksensa, hahmoineen, dialogeineen ja juonenkäänteineen kaikkineen. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan kummoinen, vaikka Chucky sentään näyttää paremmalta kuin se kammotus Curse of Chuckystä. Kuvaus on surkuhupaista ylidramaattisen vinojen otosten kera, mitä ei auta töksähtelevä leikkaus. Yhdessä kohtaa leikkaus meni siihen pisteeseen asti, että minun oli pakko pistää leffa tauolle hetkeksi, sillä olin liian hämilläni siitä, että se oli päässyt lopulliseen elokuvaan mukaan. Lavasteet ovat aika tylsät ja muutenkin elokuvasta huokuu halpuus. Erikoisefektit eivät vakuuta, etenkään vuoden 2017 leffaksi, eivätkä Joseph LoDucan musiikit onnistu luomaan vähäistäkään jännitettä.

Yhteenveto: Cult of Chucky on surkea kauhukomedia, joka viimeistään osoittaa, ettei Don Mancini osaa ohjata. Mancinin yritykset yhdistellä kauhua ja komediaa ovat vähintään kiusallisia, eikä leffa millään onnistu pelottamaan tai naurattamaan. Itse asiassa filmi on jopa aika tylsää katseltavaa. Mielisairaalan terapiasessiot ovat pitkäveteisiä ja draama väkinäistä. Suuren osan ajasta katsojana voikin huomata vilkuilevansa kelloa ja odottavansa Chuckyn pääsevän vauhtiin. Ja vaikka Chucky lopulta tarjoaakin muutamat veikeät tapot, on hahmon kohdalla tehty aika typeriä ratkaisuja, jotka saavat huipennuksen lässähtämään pahasti. Fiona Dourif ei onnistu vakuuttamaan traumatisoituneen Nican osassa, eikä harmillisesti Alex Vincentkään toimi enää Andyna. Hahmojen kohtalot eivät kiinnosta, mikä on jo yksi syy sille, ettei leffaa katsoessa jännitä. Kauhuosasto koostuu hölmöistä böö-äkkisäikäyttelyistä ja huumori laiskasta pelleilystä. Cult of Chucky on kuin viimeinen naula Chuckyn haudassa ja pahoin pelkään, että Mancinin johdolla tuleva televisiosarjakaan ei enää onnistu pelastamaan tämän tappajanuken saagaa.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Cult of Chucky, 2017, Universal 1440 Entertainment

Arvostelu: Curse of Chucky (2013)

CURSE OF CHUCKY

Ohjaus: Don Mancini

Pääosissa: Fiona Dourif, Danielle Bisutti, Brennan Elliott, Maitland McConnell, Summer H. Howell, Brad Dourif, Chantal Quesnel, A Martinez, Jennifer Tilly ja Alex Vincent

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli kehuttu hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990) oli myös menestys, mutta Child's Play 3 (1991) tuotti taloudellisen pettymyksen. Sarjaa päätettiin viedä uuteen suuntaan ja vuonna 1998 ilmestynyt komediallinen Chuckyn morsian (Bride of Chucky) nousi elokuvasarjan menestyneimmäksi osaksi. Samalla linjalla tehty Seed of Chucky (2004) oli kuitenkin fanienkin haukkuma floppi, joten Mancini päätti viedä sarjan takaisin juurilleen ja tehdä kuudennesta elokuvasta jälleen kauhua. Alun perin "Revenge of Chucky" -nimellä kulkeneen leffan kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2012 ja lopulta Curse of Chucky sai ensi-iltansa elokuussa 2013. Koska elokuva julkaistiin vain muutamissa maissa teattereissa ja pääasiassa se pistettiin suoraan vuokralle ja myyntiin Blu-raylla ja DVD:llä, ei se menestynyt kummoisesti. Itse olin aiemmin nähnyt elokuvasarjasta vain alkuperäisen osan ja sen uudelleenfilmatisoinnin, Child's Playn vuodelta 2019. Nyt kun elokuvat ovat saamassa jatkoa uuden Chucky-televisiosarjan (2021-) myötä, päätin vihdoin katsoa ja samalla myös arvostella kaikki Chucky-elokuvat. Muutama viikko kamalan huonon Seed of Chuckyn jälkeen katsoin Curse of Chuckyn.

Alaraajahalvaantunut Nica Pierce saa anonyymin paketin, mikä sisältää Good Guy -nuken, joka kutsuu itseään Chuckyksi. Kun Nican perheenjäsenille alkaa käydä ikäviä asioita, Nican epäilykset osuvat mystiseen nukkeen.

Chuckyn ääninäyttelijä Brad Dourifin tytär Fiona Dourif näyttelee pyörätuolissa kulkevaa, alaraajahalvaantunutta Nica Pierceä, joka saa salaperäiseltä lähettäjältä lahjaksi Chucky-nuken. Tytär-Dourif ei harmillisesti erityisemmin vakuuta pääroolissa. Hänen esittämänsä reaktiot ja sanomansa repliikkinsä eivät näytä tai kuulosta luontevilta. Osasyyllinen tähän on varmasti leffan kömpelö ohjaus ja tönkkö käsikirjoitus, joihin palataan kohta tarkemmin.

     Nican lisäksi muita hahmoja ovat hänen äitinsä Sarah (Chantal Quesnel), siskonsa Barb (Danielle Bisutti) ja tämän mies Ian (Brennan Elliott) ja heidän pieni tyttärensä Alice (Summer H. Howell), tämän lastenhoitaja Jill (Maitland McConnell), sekä pappi Frank (A Martinez). Hahmogalleria koostuu toinen toistaan pahvisemmista ja tylsemmistä tyypeistä, joiden kohtalot eivät jaksa kiinnostaa pätkääkään. Nican vielä haluaisi nähdä pääsevän pakoon, mutta muiden kohdalla en välittänyt lainkaan, elävätkö vai kuolevatko he tappajanuken käsissä. Sivunäyttelijät eivät tee kaksista työtä ja erityisesti Barb-siskoa esittävä Bisutti on huono osassaan.

     Harmillisesti Brad Dourif ei enää yksinään onnistu pelastamaan ympärillä lahoavaa elokuvaa - etenkään, kun hänen esittämä Chucky-nukkensakin on onnistuttu pilaamaan. Jostain syystä tekijät eivät ole halunneet käyttää täysin samannäköistä nukkea kuin edellisissä osissa, vaan nuken kasvoja on muokattu hieman, eikä muutos ole todellakaan tapahtunut parempaan päin. Chucky näyttää halvemmalta, mitä ei auta yhtään se, kuinka päivänselvästi tekijät käyttävät eri nukkea aina, kun Chucky alkaa puhua. Toteutus on surkuhupainen ja siitä tulee mieleen Halloween - naamioiden yön (Halloween - 1978) monet jatko-osat, joissa murhaaja Michael Myersin naamari näyttää todella tyhmältä.

Seed of Chucky -fiaskon jälkeen Don Mancini onneksi ymmärsi itsekin, että nyt oli menty liian pitkälle ja hän päätti kuljettaa Chuckyn takaisin juurilleen ja palauttaa kauhun sarjaan. Alusta asti Curse of Chuckyn henki onkin täysin erilainen kuin parissa edellisessä osassa. Huumori loistaa poissaolollaan ja elokuva yrittää olla synkkä ja karmiva. Valitettavasti viimeistään tässä elokuvassa käy selväksi, ettei Mancini osaa ohjata. Hän epäonnistui kaameasti Seed of Chuckyn komediapuolessa ja nyt hän osoittaa, ettei hän hallitse kauhuakaan. Kauhuosastolla Mancini luottaa mitä mielikuvituksettomiin ja nolompiin äkkisäikäytyksiin, eikä hänen yrityksensä rakentaa piinaavaa jännitettä onnistu, ei sitten millään. Elokuva on täynnä toinen toistaan typerämpiä böö-pelotteluja, kun joku hahmo hiipii pelokkaana pimeässä ja sitten joku toinen hahmo ilmestyy ruutuun tai tarraa pelokkaasta hahmosta kiinni kovan äänitehosteen säestämänä. Kenties joku kokee nämä pelottaviksi hetkiksi. Itse lähinnä tuhahtelin tylsistyneenä.

Curse of Chucky on nimittäin todella tylsä elokuva, mikä koituu sen isoimmaksi synniksi. Leffa palaa takaisin Child's Play -elokuvien kerrontaan siinä, että seuraamme ihmishahmoja Chuckyn sijaan. Kun Chuckyn morsiamessa ja Seed of Chuckyssä katsojan kuului kannustaa nukkea, ei paluu hahmon pelkäämiseen enää luonnistu. Tavallaan sitä haluaisi kannustaa nukkea listimään kaikki ihmishahmot, sillä he ovat niin tylsiä tyyppejä, mutta kun Chuckystakin uupuu se veikeys ja ennen kaikkea oikea ulkonäkö, ei katsoja haluaisi seurata ketään hahmoa - ihmistä tai nukkea. Leffa tuntuu myös todella tapahtumaköyhältä. Murhat ovat laiskoja, eikä Chuckyn riehumisen odottelu enää innosta. Kun leffassa alkaa vihdoin tapahtua, ollaan jo loppuhuipennuksessa. Ja sen lisäksi, että elokuvalla on vaikeuksia lähteä käyntiin, sillä on vielä isompia vaikeuksia päättyä. Viimeinen kymmenminuuttinen on täynnä kohtauksia, joiden luulisi olevan filmin viimeinen, mutta sitten Mancini päättääkin "ei kun yksi kohtaus vielä".

Sen lisäksi, ettei Chuckyä ole tehty hyvin (yhdessä kohtaa nukke on jopa kiusallisen selvä digiluomus), ei elokuvan tekninen toteutus muutenkaan vakuuta. On päivänselvää, että elokuva tehtiin todella halvalla ja pääasiassa suoraan televisiokatseluun, niin halvalta televisiorainalta Curse of Chucky näyttää. Paria veikeää otosta lukuun ottamatta kuvaus on mitäänsanomatonta ja leikkauksessa vaikuttaisi jopa siltä, että mukaan on valmiiksi asetettu mainoskatkojen paikat. Lavasteet ovat sentään kelvolliset, mutta maskeeraukset heikot - erityisesti, kun ottaa huomioon, että leffa ilmestyi alle kymmenen vuotta sitten. Äänimaailma luottaa liikaa koviin säikäytysääniin, eikä säveltäjä Joseph LoDuca edes yritä tarjota mitään luovaa mukaan.

Yhteenveto: Curse of Chucky on harmillisen kehno yritys palauttaa leffasarja takaisin juurilleen kauhun ääreen. Katsojan vietettyä juuri pari viime elokuvaa kannustaen Chuckyä, on nyt vaikea palata takaisin pelkäämään nukkea. Karmivaa Chuckyssä onkin lähinnä hänen pilattu ulkonäkönsä, mikä tekee monista kohtauksista jopa kiusallisen katsottavan. Chuckyn riehumisen odottelu on pitkäveteistä puuhaa, eikä ohjaaja Don Mancini onnistu luomaan jännittävää tunnelmaa. Kenenkään kohtalo ei jaksa kiinnostaa, sillä hahmot ovat toinen toistaan pahvisempia ja näyttelijät aika lailla kaikki heikkoja. Elokuvasta huokuu läpi suoraan televisioesitystä varten tehdyn tuotannon halpuus efektejä myöten. Filmiä katsoessa onkin vaikea olla harmittelematta, kuinka alas tämä elokuvasarja onkaan vajonnut. Seuraavaksi sitten nähdään, voiko Dourifin leffasarjan toistaiseksi viimeinen osa, Cult of Chucky (2017) enää nostaa tasoa takaisin alkupään korkeuksiin...

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus, mikä on selvästi elokuvan parasta antia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Curse of Chucky, 2013, Universal 1440 Entertainment

Arvostelu: Child's Play 2 - murhaava nukke (Child's Play 2 - 1990)

CHILD'S PLAY 2 - MURHAAVA NUKKE

CHILD'S PLAY 2

Ohjaus: John Lafia

Pääosissa: Alex Vincent, Brad Dourif, Christine Elise, Jenny Agutter, Gerrit Graham, Peter Haskell, Beth Grant ja Greg Germann

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 18

Don Mancinin ideoima kauhuelokuva Child's Play (1988) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ongelmia kuitenkin muodostui, kun australialaisfirma Qintex oli ostamassa ensimmäisen elokuvan tehneen United Artistsin, eikä firmaa kiinnostanut kauhuleffojen teko. Yhtiö alkoikin kauppaamaan jatko-osaa, josta kiinnostuivat studiot Paramountista Foxiin ja Warner Brosiin, kunnes Universal Pictures nappasi elokuvasarjan oikeudet. Kuvaukset käynnistyivät ja Child's Play 2 - murhaava nukke sai ensi-iltansa marraskuussa 1990. Tämäkin leffa oli taloudellinen hitti, muttei voittanut kriitikoita puolelleen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Child's Play 2 - murhaavaa nukkea, vaan ainoastaan alkuperäisen elokuvan, sekä sen uudelleenfilmatisoinnin Child's Play (2019). Nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa Chucky-nimisen televisiosarjan muodossa, päätin vihdoin katsoa leffat läpi ja arvostella ne valmistautumisena sarjaan. Noin viikko ensimmäisen Child's Playn jälkeen katsoin Child's Play 2 - murhaavan nuken.

Kun kukaan ei usko Karenia ja hänen poikaansa Andya murhaavasta Chucky-nukesta, Karen joutuu mielisairaalaan ja Andy otetaan huostaan sijaisperheelle. Samaan aikaan Good Guy -nukkeja valmistava yhtiö korjaa tuhoutuneen Chucky-nuken, todistaakseen perheen syytökset vääriksi, mutta nukke herääkin takaisin henkiin ja lähtee Andyn perään.

Karen-äitiä edellisessä osassa näytellyt Catherine Hicks ei tee paluuta jatko-osassa, mutta Alex Vincent nähdään toistamiseen pienenä Andy-poikana, joka on pahasti traumatisoitunut ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Asiaa ei yhtään auta se, ettei kukaan usko hänen kertomustaan ja että hänen äitinsä on viety pois. Parin vuoden varttumisen myötä Vincent tekee lahjakkaampaa työtä kuin viimeksi, pitäen silti vahvan sympaattisuutensa läsnä läpi leffan.

     Uusina hahmoina elokuvassa esitellään Andyn uusi sijaisperhe Simpsonit, johon kuuluvat pariskunta Marge ja Homer... ei kun siis Joanne ja Phil (Jenny Agutter ja Gerrit Graham), sekä heidän kapinoiva adoptiotyttärensä Kyle (Christine Elise). Joanne ja Phil ovat niitä tavanomaisen tylsiä tyyppejä, jotka eivät tietenkään usko Andyn puheita murhaavasta nukesta, aiheuttaen tietty lisää ongelmia. Kyle taas vaikuttaisi aluksi olevan liiankin tyypillinen angstaajateini, kunnes Andyn kautta hahmo alkaa pehmentyä ja näiden kahden adoptiolapsen välille muodostuva lähes sisaruksellinen side on lopulta filmin kantava voima.

     Mutta tietysti varmaan ihan jokainen ryhtyy katsomaan elokuvaa juurikin sen murhaavan nuken, Chuckyn (äänenä jälleen Brad Dourif) takia. Hahmo on jälleen kaikin tavoin upeasti toteutettu. Sen lisäksi, ettei voi muuta kuin ihailla efektitiimin vaikuttavaa työtä animatroniikkanuken kanssa, hahmo on kirjoitettu todella voimakkaaksi persoonaksi, jonka Dourif lopulta todella herättää henkiin äänensä voimalla. Jossain kohtaa sitä jälleen unohtaa katsovansa erikoistehostetta, sillä niin aidon elävältä Chucky on saatu näyttämään.

Kenties vielä Chuckyn hienoa toteutusta enemmän äimistelin sitä, kuinka hyvä elokuva Child's Play 2 - murhaava nukke onkaan. Lähes jokainen kauhuelokuvasarja sukeltaa tasoltaan välittömästi vahvan, klassikoksi muodostuneen avauselokuvan jälkeen, mutta Child's Play 2 - murhaava nukke on hämmentävän laadukas jatko-osa - jopa parempi kuin sen tarvitsisi olla. Ihan ei alkuperäisen elokuvan tasoa saavuteta, mutta leffa kyllä pyyhkii lattioita monilla muilla kauhujatko-osilla, kuten Halloween II - tappajan paluulla (Halloween II - 1981), Perjantai 13. päivä, osa 2:lla (Friday the 13th Part 2 - 1981) ja Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn kostolla (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985). Vaikka tapa palauttaa Chucky takaisin henkiin onkin hieman hätäisesti tehty, heti sen jälkeen filmi lähtee mainiosti käyntiin. Tarina pitää hyvin otteessaan ja vajaan puolentoista tunnin kestossa ei aika ehdi käydä pitkäksi.

Tunnelma on tässäkin filmissä hyvin rakennettu ja jännite pysyy kaiken aikaa yllä. Jälleen iso osa jännityksestä muodostuu siitä, kun odottaa, milloin nukke vihdoin paljastaa olevansa elossa. Paikoitellen jännitettä nostetaan korkeammaksi ja mukana on muutama erittäin tiivistunnelmainen kohtaus - etenkin elokuvan loppuhuipennus, missä huomaa, kuinka paljon välittää Andysta ja Kylesta. Monien kauhuleffojen ongelmaksi koituu, että haluaa nähdä murhaajan voittavan, mutta tässä todella pelkää hahmojen puolesta. Kauhun lisäksi elokuvasta löytyy myös huumoria, tosin kieroa ja synkkää kuten Chucky itse. Kieroja juttuja on kaikin puolin luvassa läpi leffan ja paikoitellen elokuva jopa yllättää sillä, kuinka pitkälle se uskaltaa mennä. 

Tom Hollandin sijaan ohjaajana toimii tällä kertaa John Lafia, joka tekee oikein mainiota työtä kauhua ja kieroa huumoria yhdistelevän tunnelman kanssa. Käsikirjoittajana jatkava Don Mancini hyödyntää viimeksi nähtyjä juttuja, mutta tuo mukaan jonkinlaista twistiä, jotta homma pysyy yhä mukaansatempaavana. Elokuva on hyvin kuvattu ja leikattu, minkä lisäksi siinä hyödynnetään valoja ja varjoja tyylikkäästi. Lavasteet ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja pitäähän sitä vielä kerran hehkuttaa Chuckyn tehnyttä efektitiimiä. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Graeme Revellin säveltämät musiikit lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Child's Play 2 - murhaava nukke on jopa yllättävän mainio jatko-osa kauhuklassikolle. Suurimman osan kauhuklassikoiden jatko-osista sukeltaessa laadun puolesta, Chucky-nuken uudet seikkailut pitävät menoa korkeammalla kuin edes tarvitsisi. Jännite on tässäkin filmissä hyvin rakennettu ja on jälleen erityisen tiivistunnelmaista odotella, milloin Chucky päättää osoittaa olevansa elossa ja hyökkää. Loppuhuipennus vasta onkin karmiva. Tehostetiimi vain parantaa työtään Chucky-nuken parissa ja vähän väliä katsojana saattaa unohtaa, että kyseessä on kulisseista liikuteltu nukke, eikä oikeasti elävä ja häijy olento. Pieni Alex Vincent on toistamiseen mainio Andy-pojan roolissa ja Christine Elise on oiva valinta Kyleksi, jonka kanssa Andylle muodostuu aidosti sympaattinen sisarusmainen suhde, joka toimii filmin kantavana voimana. Kaiken kaikkiaan Child's Play 2 - murhaava nukke toimii todella hyvänä jatkona ja nyt jännitänkin lähinnä sitä, pysyykö taso samana enää seuraavissa jatko-osissa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Child's Play 2, 1990, Universal Pictures

Arvostelu: Child's Play (1988)

CHILD'S PLAY

Ohjaus: Tom Holland

Pääosissa: Catherine Hicks, Alex Vincent, Brad Dourif, Chris Sarandon, Dinah Manoff, Tommy Swerdlow, Jack Colvin, Neil Giuntoli, Raymond Oliver ja Alan Wilder

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 27 minuuttia

Ikäraja: 18

Child's Play on Tom Hollandin (ei tosin sen Spider-Man -näyttelijän) ohjaama kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle käsikirjoittaja Don Mancinin ideasta nimeltä "Blood Buddy", kun hän opiskeli elokuva-alalle Kalifornian yliopistossa Los Angelesissa. Hän sai idean läpi tuottaja David Kirschnerillä, joka oli myös pohtinut kauhuleffaa tappajanukesta. Metro-Goldwyn-Mayerilla Manchinin teksti kirjoitettiin uusiksi John Lafian ja ohjaaja Hollandin toimesta, kunnes kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1988. Siitä huolimatta, että ennen elokuvan julkaisua monet pitivät studion tilojen edessä mielenosoitusta, vaatien studiota lopettamaan leffan teon, filmi työstettiin valmiiksi ja Child's Play sai ensi-iltansa marraskuussa 1988. Elokuva oli menestys, josta kriitikotkin pitivät ja vuosien varrella leffa on saanut itselleen kulttiklassikon maineen. Itse näin Child's Playn joitain vuosia sitten Netflixistä ja pidin näkemästäni. Pohdin elokuvan katselua uusiksi ja sen arvostelemista kesällä 2019, kun leffasta tehtiin samanniminen uudelleenfilmatisointi, mutta päätin jättää alkuperäisen myöhemmäksi. Nyt kun tätä leffasarjaa ollaan jatkamassa televisiosarja Chuckyn (2021) muodossa, päätin vihdoin katsoa ja arvostella alkuperäisen Child's Playn... sekä sen jatko-osat.

Pieni Andy-poika saa syntymäpäivälahjakseen pitkään toivomansa Good Guy -nuken nimeltä Chucky. Chuckyn saavuttua taloon pahaenteisiä asioita alkaa kuitenkin tapahtua ja pian käy ilmi, ettei nukke ole niin mukava kuin sen hymyilevä ilme ja lempeä ääni antavat ymmärtää...

Nuori Alex Vincent näyttelee pientä Andy-poikaa, joka saa syntymäpäivänä lahjaksi äidiltään Karenilta (Catherine Hicks) Chucky-nuken, jollaista on toivonut jo kauan. Sekä äitiä esittävä Hicks, että nuori Vincent suoriutuvat todella hyvin rooleistaan. Hicks välittää hienosti äidin voimakasta huolta, kun nukke vaikuttaisi uhkaavan hänen poikansa henkeä. Hicks muuttaa tunnetilaa yhä vain suuremmaksi pakokauhuksi ja katsoja voi tuntea hänen pelkonsa. Vincent on erittäin sympaattinen Andyna, jonka riemu uudesta nukesta hyytyy nopeasti, kun pahoja asioita alkaa tapahtua Chuckyn läsnäollessa. Jos Vincent ei toimisi roolissaan, olisi se jo iso kompastuskivi filmille.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös Chris Sarandon etsivä Mike Norrisina, joka alkaa tutkia, kun Chuckyn oikut johtavat ensimmäiseen kuolemaan, Dinah Manoff Karenin työkaverina Maggiena, sekä Brad Dourif vankilasta karanneena vaarallisena sarjamurhaaja Charles Lee Rayna. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä. Dourif pääsee paremmin esille puheensa kanssa, esittäen leffassa myös Chucky-nuken ääniroolia.

Sen lisäksi, että nuori Vincent olisi potentiaalisesti voinut pilata leffan, jos ei onnistuisi Andy-pojan roolissa, elokuva kaatuisi täysin, jos tekijät eivät onnistuisi Chucky-nuken kanssa. Onneksi toteutus toimii todella hyvin - yhä tänäkin päivänä! Upean animatroniikan, nukkejen ja lyhytkasvuisten näyttelijöiden avulla luotu Chucky on todella kaamiva kauhuhahmo, jonka pelottavuutta vain lisää se, kuinka viattomasti ja suloisesti nukke hymyilee suuren osan ajasta. Tekijät tekivät ehdottomasti oikean ratkaisun siinä, että suunnilleen ensimmäisen puoliskon ajan Chucky pidetään ihan vain tavallisena nukkena ja nuken liikkumiset nähdään lähinnä yllättävinä ilmestymisinä eri paikkoihin tai nuken näkökulmakuvalla. Toisella puoliskolla Chucky päästetäänkin sitten tosissaan valloilleen, mikä on onneksi yhtä efektiivistä, ja yhä vain häijymmäksi muuttuva nukke tarjoaa todellista karmivuutta. Sanattomien naamiotappajien, kuten Halloween-leffojen (1978-) Michael Myersin tai Perjantai 13. päivä -rainojen (Friday the 13th - 1980-2009) Jason Voorheesin jälkeen rääväsuinen nukke on piristävän erilainen hahmo kauhugenreen ja isoin syy, miksi filmi nousi kauhufanien keskuudessa niin suureen suosioon.

Toinen syy suosioon on, että kauhupuoli on läpikotaisin hyvin rakennettu. Tunnelma lähtee vähitellen kohoamaan ja homma muuttuu kaiken aikaa painostavammaksi. Leffan aikana nähdään joitain todella tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa jännitettä aiheuttaa se, kun katsoja odottaa, milloin Chucky ryhtyy vihdoin liikkumaan ja puhumaan oikein kunnolla. Loppuhuipennus on erinomaisen tiivistunnelmainen ja leffa höynäyttää katsojaansa osuvasti sillä, että kun luulee filmin päättyneen, se pistääkin lisää pökköä pesään ja lähtee ihan uusille kierroksille. Sen lisäksi, että leffa on jännittävä, se osaa myös olla hauska. Tarina murhaavasta nukesta on itsessään niin pöhkö, että homma on pakko hoitaa enemmän tai vähemmän kieli poskessa. Mukana on synkkää huumoria, mutta silti kenties hulvattominta koko leffassa on alun kohtaus, missä Andy yrittää tehdä äidilleen aamiaista.

Ohjaaja Tom Hollandin rakentama tunnelma on todella vangitseva ja samaan aikaan yhä vain jännittävämpi. Alkupäässä leffaa Holland on selvästi ottanut vaikutteita Steven Spielbergin Tappajahaista (Jaws - 1975) ja Ridley Scottin Alien - kahdeksannesta matkustajasta (Alien - 1979) siinä, kuinka paljon hän piilottelee Chuckya. Hollandin ja John Lafian käsikirjoitus Don Mancinin tekstin pohjalta on mainio, vaikkakin on hieman huvittavaa, että erään murhatapauksen jälkeen murha-asunnon asukkaat onnistuisivat muka käskemään tutkivat poliisit pois. Lisäksi vaikka homma toimii jo näin, olisi ollut mielenkiintoista nähdä Mancinin teksti suoraan sovitettuna elokuvaksi, sillä siinä olisi pidetty pitkään salassa, onko murhaaja nukke vai sittenkin Andy-poika itse? Tekniseltä puoleltaankin Child's Play on onnistunut teos, vaikka parit myrskytehosteet ovatkin nähneet parhaat päivänsä. Chucky itse on tosiaan hurjan vaikuttava ilmestys, minkä lisäksi efektitiimi on tehnyt hienoa jälkeä myös mm. parissa räjähdyksessä. Filmi on hyvin kuvattu, napakasti leikattu, sekä taidokkaasti lavastettu ja valaistu. Äänimaailma toimii oivallisesti ja Joe Renzettin säveltämät musiikit lisäävät painostavuutta.

Yhteenveto: Child's Play on mahtava kauhuelokuva, jonka tappajanukke Chucky on täysin ymmärrettävästi noussut yhdeksi genren suurimmista ikoneista. Brad Dourif on loistovalinta Chuckyn ääneksi ja hahmo on synkästi vekkulimainen tapaus, joka tarjoaa niin nauruja kuin aitoa hyytävyyttä. Chuckyn hienoutta vain lisää nuken upea toteutus eri tekniikoita hyödyntäen. Nukke näyttää yhä yli 30 vuotta myöhemmin vakuuttavalta. Dourifin lisäksi muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä, erityisesti nuori ja sympaattinen Alex Vincent ja kauhisteleva Catherine Hicks. Päähenkilöt toimivat oivallisesti ja heidän puolesta jännittää yhä vain enemmän filmin kulkiessa eteenpäin ja Chuckyn näyttäessä todellista luonnettaan. Ensimmäinen puolisko elokuvasta on erityisen jännittävä, katsojan kauhulla odotellessa, milloin alkaa tapahtumaan. Toinen puolisko on enemmän menoa ja meininkiä, mutta elokuva onnistuu silti pysymään tiivistunnelmaisena, tarjoten yhä vain intensiivisemmäksi muuttuvan loppuhuipennuksen. Kaikin puolin Child's Play on klassikkoasemansa kauhugenressä ansainnut ja kuuluu edelleen lajityypin kärkiteoksiin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Child's Play, 1988, United Artists